D.F. Wallacen tennisesseiden kääntäminen alkanut

Loppuvuoden iso kirjallinen tapaus Suomessa on ollut David Foster Wallacen (1962 - 2008) Päättymättömän riemun ilmestyminen suomeksi. Eilen suomentaja Tero Valkonen (kuvassa oik.) kertoi valtavasta työstään Helsingin yliopistossa, josta tilaisuus välitettiin suoratoistona. Samalla hän paljasti, että on juuri aloittanut Wallacen tennisesseekirjan String Theoryn suomentamisen ja arvioi sen ilmestyvän syksyllä 2021. Yliopiston entisten oppilaiden yhdistyksen järjestämässä tilaisuudessa Valkosta haastatteli kirjankustantaja Touko Siltala.

Wallace oli nuorena lahjakas tenniksenpelaaja. Hän menestyi juniorisarjoissa hyvin, ja Valkonen sanoi tämän perustuneen etenkin matemaattiseen osaamiseen: ”Wallace oli hyvä varsinkin silloin, kun tuuliolot olivat hankalat. Wallace osasi laskea tuulen vaikutuksen pallon lentoon.”

Tämä tulee hyvin esille myös Päättymättömän riemun tenniskohdissa. Wallace korostaa monta kertaa koholyöntien merkitystä. Kun lyödään takarajalta keskemmälle kenttää tulleen vastustajan yli, on osattava ottaa tuuli huomioon, ettei pallo mene takarajan yli tai vastatuulessa tule liian nopeasti alas. Tyynellä säällä Wallace itse ei pärjännyt yhtä hyvin. Pelaajauransa jälkeen hän valmensi nuoria pelaajia 8-9 kesänä. Wallacen oma suosikkipelaaja oli Roger Federer.

Valkonen sanoi, että kolme asiaa oli Wallacelle tärkeitä: ”Ensin oli tennis ja sitten tuli televisio, jota hän jaksoi katsoa paljon. Wallace oli superälykkö, mutta silti hän saattoi katsoa kahdeksankin tuntia yhteen soittoon televisiota ja sen kaikkein triviaaleimpia ohjelmia, alkaen halvoista saippuasarjoista. Hänen tv-estetiikkansa olikin laajaa ja korkeatasoista. Tähän populaarikulttuurin analysointiin liittyi sekin, että Wallace löysi myös countrymusiikin, joka on musiikinlajeista veltointa, mutta Wallace näki siinä käsiteltävän elämän tärkeimpiä asioita.”

Minulle tulee tästä mieleen yhteiskuntatieteiden tohtori Markku Koski, laaja-alainen kulttuuriesseisti, joka taitaa olla Suomen johtava populaarikulttuurin tutkija. Väitöskirjansa hän teki televisiosta ja politiikasta.

Takaisin Wallaceen. Kolmas hänen elämäänsä vaikuttanut iso asia olivat huumeet. Ne johtivat kuitenkin tuhoon, ensin moniin masennuskausiin, niistä AA-kerhojen kautta takaisin elämään, mutta lopulta itsemurhaan.

”Wallace oli superälykkö. Yliopistossa hän teki pro gradu -työstään 400-sivuisen romaanin, vaikka nämä opinnäytteet normaalisti olivat sellaisia 50-sivuisia. Wallacen gradun aiheena oli luova kirjoittaminen”, kertoi Valkonen.

Päättymätön riemu (Infinite Jest) ilmestyi Yhdysvalloissa 1996. Mistä se kertoo, Tero Valkonen?

1. Se on perhetarina eri sukupolvista.
2. Kertomus erinomaisuudentavoittelusta, viitekehyksenä tennis.
3. Riippuvuuksista (huumeet).
4. Viihteestä, joka hävittää alleen kaiken muun.
5. Kirja on myös poliittinen satiiri.

”Se on kuin iso palapeli. Siinä on yksittäisiä palasia, jotka ovat äärimmäisen mielenkiintoisia, ja kaikki palat loksahtavat lopulta myös omille paikoilleen. Yksi elementti on huumori, jonka avulla tragedian ja komedian liitosta tulee poikkeuksellisen saumaton”, sanoi Valkonen.

Oman sektorinsa romaanissa muodostaa kieli. Kääntäjälle se oli kova paikka, koska Wallacen kielen kääntäminen jollekin muulle kielelle ei onnistu tuosta vain sanoja peräkkäin panemalla. Wallacen sanavarasto ja kielentaju olivat niin laajoja ja erikoisiakin, että Valkonen joutui kehittelemään omatekoisia sanoja suomennokseenkin. Esimerkkinä hän mainitsi, että lähes suora käännös yhdestä Wallacen omaperäisestä sanasta olisi ollut ”karahti”, mutta kun sen asiayhteys liittyi huumeidenkäyttöön, Valkonen vaihtoi sanaksi ”kamahti” - huumeidenkäyttäjille kama on tuttu termi.

Valkonen ennusti, että Wallacen tyyli ja kieli tulevat vaikuttamaan suomalaiseenkin kirjallisuuteen. Tai ehkä on jo vaikuttanutkin, sillä Valkonen mainitsi tässä yhteydessä Miki Liukkosen O:n (WSOY, 2017).

”Tulee mieleen toiselta alalta trumpetisti Mile Davis. Pitipä hänen soitostaan tai ei, niin kyllä hänen tyylinsä on jazziin vaikuttanut”, sanoi Valkonen.

”Kun luin Infinite Jestin ensimmäisen kerran 1998, se oli järkytys. Wallacen teksti oli aivan omanlaistaan. Wallace oli oikeastaan luonut uuden kirjallisuudenlajin. Olen kääntänyt noin 20 Margaret Atwoodin runoa, mutta Wallace oli aivan jotain muuta. Luin kirjan uudelleen ja myöhemmin vielä osia siitä, ja se tuli minulle tutummaksi kuin mikään toinen kirja. Kun sitten aloin suomentaa kirjaa, hyydyin noin 300 sivun kohdalla. Pidin pari kuukautta taukoa, ennen kuin jatkoin”, kertoi Valkonen.

kari.naskinen@gmail.com