Lahden edustajat eivät menneet tärkeään junanratakokoukseen

Lahtelaisten edunvalvonta ei läheskään aina ole ollut tyydyttävää. Lahti-seuran tällä viikolla ilmestyneessä jäsenlehdessä entinen kaupunginjohtaja Kari Salmi kirjoittaa mielenkiintoisesta hankkeesta rautatien rakentamiseksi Lahden ja Tampereen välille (Hollolan Lahti 3/2023). Valmiina oli 1800-luvun lopulla jo 12 kilometrin matka Tampereelta Kangasalle ja sitten alettiin selvittää radan jatkamista edelleen Lahteen. Tuossa vaiheessa Lahti oli jo merkittävä junapaikkakunta, sillä Riihimältä Lahteen ja edelleen Pietariin oli rata vihitty käyttöön keisari Aleksanterin II:n nimipäivänä 11.9.1870. Kangasalan - Lahden ratahanke kuitenkin lässähti, kun sitä varten järjestettyyn kuntakokoukseen Tampereelle joulukuussa 1912 eivät Lahden edustajat menneet ”sattuneiden esteiden” takia. Muut olivat edustettuina: Tampere, Kangasala, Hauho, Koski H.l., Lammi ja Sahalahti.

Kari Salmi on Historian ystäväin liiton puheenjohtaja, joka nyt on löytänyt rata-asiaa koskevan selvityskirjan Rautatie Tampereelta Kangasalan kautta Lahteen, painettu 1913 Lahden kirjapaino- ja sanomalehti-osakeyhtiössä Rautatienkadun ja Loviisankadun kulmassa. Parissa muussakin kirjassa asia on esillä ja käy ilmi, että voimakkaimmin ratahanketta pyrki ajamaan Tampereen kauppaseura. Lahdessakin asia tietenkin kiinnosti ja sitä varten perustettuun rautatievaliokuntaan nimettiin apteekkari Hjalmar Fellman, insinööri J. Th. Lindroos, pormestari Otto Lyytikäinen, toimittaja F.O. Viitanen ja kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Oskar Nordqvist ja kaupungininsinööri Kaarlo Tawast.

Jo 1898 oli keisarillinen Suomen senaattikin käsitellyt asiaa ja perustanut rautatiekomitean tutkimaan Kangasalan - Lahden rautatien taloudellisia edellytyksiä. Ehdotetulla radalla katsottiin olevan monta hyvää puolta, mutta hanke ei vielä silloin vaikuttanut täysin kypsyneeltä. Vuonna 1900 tehtiin anomuksia radan rakentamiseksi pappis-, porvari- ja talonpoikaissäädyssä, mutta asia ei edistynyt.

Lahtelaisten väliin jättämän kuntakokouksen jälkeenkin tekivät suomalaisen puolueen kansanedustajat Kalle Kaakko-oja ja E.S. Yrjö-Koskinen anomuksen uuden radan aikaansaamiseksi, mutta eduskunta päätti, ettei se tuossa vaiheessa ota uusien rautateiden rakentamista koskevia anomuksia käsiteltäväkseen. Näin hanke vähitellen hiipui, vaikka tamperelainen kartanonomistaja, insinööri ja Tampereen Kone ja Terä Oy:n osaomistaja Elis Waldens koetti pitää sitä eri tavoin hengissä.

Kuvassa on Kangasalan rautatiesema, jonne junat alkoivat Tampereelta liikkua 1882. Sotien jälkeen maantieliikenne muodostui kuitenkin tehokkaammaksi, eikä Kangasalan aseman tienoille muodostunut kylä kovin isoksi kasvanut. Vuonna 1964 asema alennettiin pysäkiksi ja liikenne loppui kokonaan 1990-luvulla.

Kari Salmi lainaa Elis Waldensin selvityksestä monia hyviä puolia, joita tällä Hämeen poikkiradalla olisi ollut: ”Harvassa ratasuunnitelmassa ovat yhtyneet niin kaikin puolin onnelliset edellytykset kuin tässä suunnitelmassa. Rata ei tulisi ainoastaan olemaan tiheään asutun maakunnan paikallisena liikesuonena ja suuren kauppakaupungin vetomagneettina, vaan sillä tulisi olemaan suuri merkitys ja vaikutus koko maan rautatieverkossa.”

Rata linjattiin piirustuksissa pitkin Kangasalan ”harjurannaksia” Pälkäneen kirkonkylän, Hauhon, Tuuloksen, Lammin ja Hollolan kautta Lahteen. Näin radan varteen olisivat tulleet kunnat kansakkaine kylineen ja vainioineen. Suurimmat hyötyjät olisivat Waldensin mukaan olleet kuitenkin Tampere ja Lahti, joka ”olisi maantiteellisen asemansa kautta Itä- ja Länsi-Suomen tärkein kosketuspiste ja sen merkitys liikepaikkana Loviisan ja Heinolan ratain valmistuttua yhä tulisi nousemaan ja se olisi rautatiepolitiikassamme ensiluokan paikkoja”.

Ennen kaupungiksi tuloaankaan Lahti ei kutenkaan ollut täysimittaisesti innostunut hankkeesta. Tämän paljastaa se, että 1898 pidetyssä kuntakokouksessa Pälkäneellä ei Hollolan Lahden edustajia ollut, vaan siellä asiaa resuneerasivat Tampere, Kangasala, Pälkäne, Hauho, Tuulos, Lammi, Sahalahti ja Hämeenlinna. Hollola oli kyllä kutsuttu, mutta se ei ollut noteerannut kutsua. Tässä kokouksessa vain Hämeenlinnan edustaja vastusti hanketta, koska heidän mielestään olisi mieluummin rakennettava rata Hämeenlinnasta Jyväskylään.

Tampereen - Lahden radan torjuminen kuuluu siihen menettelytapaan, jossa poikittaisliikenteen olosuhteita ei edelleenkään hoideta kunnolla. Tästä on lähimpänä esimerkkinä valtatie 12 varsinkin osuudella Tampere - Kouvola. Kysymys on valtakunnantason ajattelusta liikennepolitiikassa, mutta kertoo myös paikallisen edunvalvonnan heikkoudesta. Pirkanmaan, Hämeen ja Kaakkois-Suomen kansanedustajien (49) olisi yksissätuumin hoidettava vt 12 kuntoon. Lahdessa ei hyviä edunvalvojia ole ollut sitten Teemu Hiltusen ja Kari Salmen – tai jotkut ovat kyllä sitä mieltä, että Pekka Timonen oli toimelias nimenomaan tällä sektorilla.

kari.naskinen@gmail.com

Oikean kummisedän tarina

New Yorkissa oli 1930-60-luvuilla viisi vaikutusvaltaista mafiaperhettä, kaikki italialais-amerikkalaisia. Yksi niistä oli Joseph Bonannon johtama rikollisorganisaatio, joka aikaisemmin tunnettiin Salvatore Maranzon perheenä, mutta kun Maranzano murhattiin, sai Bonanno suurimman osan Maranzanon mafiatoiminnoista. Tämä jako tapahtui, kun ”Lucy” Lucianon johdolla pidettiin mafiaperheiden komission perustamiskokous. Bonannon rikollisperheestä kertoo Michel Pouletten ohjaama elokuva Bonanno: A Godfather´s Story (1999). Hyvässä elokuvassa selitetään asiallisesti kummisetäinstituution syntyjä syviä, jotka perustuvat sisilialaisiiin perinteisiin.

Kummisedät ovat ikään kuin lain yläpuolella. Tämän järjestelmän perusteet ovat selitettyinä jo Niccolo Macchiavellin kirjoissa, ja tämä mainitaan myös Bonannon omaelämäkerrassa A Man of Honor, samoin Mario Puzon Kummisetä-romaanissa. Macchiavellin ”Prinssi” ei ole vain lain yläpuolella, vaan hän on myös lain lähde, joka rakentaa poliittista sekä yhteiskunnallista järjestelmää ja järjestystä. Mafiassa kummisetä on luokka- ja sukurajatkin ylittävä hallitsija, mikä käy ilmi siinä vaiheessa, kun mafioso ryhtyy oikeasti jonkun sukulaisen tai tuttavan pienelle lapselle.

Pouletten elokuva noudattelee tosielämän tapahtumia toisin kuin Mario Puzon ja Francis Ford Coppolan Kummisedät, joissa Vito Corleone on keksitty hahmo, joskin ilmeisen sujuvasti oikeanlaisiin olosuhteisiin ja rikoksiin istutettuna. Bonanno poikkeaa Corleonen perheen tarinasta siinäkin, että se sisältää varsin vähän viihdeväkivaltaa. Rikollinen toiminta murhineen ja kaikkineen tulee selväksi ilman jatkuvaa räiskintääkin. Tästä viihde-elementin puuttumisesta johtuu, ettei Pouletten erinomainen elokuva päässyt teatterilevitykseen, vaan päätyi televisioon ja dvd:lle.

Joseph Bonanno oli antifasisti, perusti kerrostalon kellariin tislaamoon, yritti vastustaa huumeiden ottamista mafiabisnekseen ja tuli kuuluisaksi varsinkin siitä, että yritti sivuuttaa komission muita johtajia, kun antoi peräti murhatoimeksiantoja, mutta epäonnistuttuaan joutui ahtaalle ja katosi muutamaksi vuodeksi maan alle Kanadaan 60-luvun puolivälissä. Kun Bonanno palasi, päästiin vihdoin laihaan sopuun ja Bonanno pakotettiin jäämään eläkkeelle 63-vuotiaana ja muuttamaan Arizonaan, jossa kuoli 97-vuotiaana 2002.

Joseph Bonanno oli Kennedyn perheen hyvä ystävä, varsinkin presidentin isän Joseph Kennedyn kanssa. Pojat eivät niinkään olleet hyvää pataa Bonannon kanssa ja varsinkin Robert Kennedy ihmisoikeusasioineen ja mafiavastaisuuksineen oli mustalla listalla. Elokuvassa ei kovin tarkkaan oteta esille veljesten murhia, mutta sellainen teoria heitetään, että mafiakontakteista tunnettu Jack Ruby pantiin ampumaan Lee Harvey Oswald, jotta tämä ei ehtisi paljastaa kaikkia asioita. Sekava vyyhti, johon ei lopullista selvyyttä saada.

Elokuvan käsikirjoitus perustuu Joseph Bonannon pojan Salvatore ”Bill” Bonannon kirjaan Bound by Honor: A Mafioso's Story (1999). Elokuvassa eri-ikäisiä Bonannoja esittävät Zachary Bennet, Tony Nardi, Costas Mandylor ja Martin Landau.

Joseph Bonanno on tuttu mies muistakin elokuvista. Sopranos-sarjaelokuvan yhdessä jaksossa (2006) Eugene Pontecorvo ilmoittaa haluavansa jäädä eläkkeelle ja perustelee, että pääsihän Bonannokin eläkkeelle. Boardwalk Empire -sarjan viimeisessä jaksossa (2014) Bonanno istuu kokouksessa, jota Luciano johtaa, kun mafiakomissiota perustetaan. Samoin hän on tv-sarjassa Godfather of Harlem (2019). Martin Scorsesen elokuvassa The Irishman Bonanno ei ole mukana muuten kuin yhdessä puhelinkeskustelussa.

kari.naskinen@gmail.com

Ilossa on myös uusien surujen alku

Toinen mummoni sanoi viimeisinä vuosinaan usein: ”En minä varmaankaan ensi joulua näe.” Vaikka joulu on suuri ilon juhla, on siinä aina tällaista surunkin vivahdetta. Johan tämä lähtee siitä, että vaikka Jeesus-lapsi syntyi jouluna, niin tiedämme samalla, että 35-vuotiaana Jeesus ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin jne.

Ihmisillä on todellisia ystäviä yleensä aika vähän. Minulla oli muutama vuosi sitten neljä. Kesällä 2022 ystäväni Jukka Kulmala sanoi Lahdessa käydessään, että nähdään jouluna, jos vielä elää. Ei nähty, sillä jouluviikolla vuosi sitten Jukka kuoli vaikean ja pitkän sairauden väsyttämänä. Enää ei Jukka tullut jouluaattona tai aatonaattona käymään ja tuomaan perinteistä joululahjaa, joka edellisillä kerroilla oli ollut Marguerite Durasin Hiroshima, rakastettuni, Frank Sinatran elämäkertakirja ja Bernardo Bertoluccin kaksiosainen dvd 1900.

Jukka Kulmala oli Rytmiradion johtaja ja Hockey Reippaan vetäjä. Radio ja jääkiekko meidät myös yhdisti. Eikä ystävyys mitenkään vähentynyt Jukan muuttaessa Mikkeliin. Pari kertaa vuodessa tapasimme ja pitkissä puheluissamme käsittelimme perusteellisesti Giuseppe Tomasi di Lampedusan ja Luchino Viscontin Tiikerikissaa, Donald Trumpin politiikkaa, SM-liigan sarjajärjestelmän hyviä ja huonoja puolia sekä Lahden keskustan kehittämismahdollisuuksia, koska Jukan ideapaja oli väsymätön.

Formula-ykkösiä kävimme katsomassa Estorilissa ja Imolassa. Kerroin, että jos minun kaksoseni olisivat poika ja tyttö, heidän nimikseen olisi 1976 annettu Niki ja Laura. Koska tuli kaksi tyttöä, meni nimisuunnitelma uusiksi. Muutama vuosi myöhemmin Jukka sai pojan, kysyi minulta, arvaatko minkä nimen olivat antaneet. En heti hoksannut, mutta tietenkin poika oli ristitty Nikiksi, ja naurua riitti.

Joulu on paras. Näiden päivien aikana tehdään tiliä menneestä vuodesta, mikä mennyt hyvin, mikä ei. Joulu on kuin jonkinlaisen välitodistuksen antaminen itselleen. Joulu on tärkein pilari vuodenkierrossa. Kirkonkellojen soiton kuuluminen jouluaamuna on kuin ilmoitus siitä, että pilari on pystyssä ja elämä jatkuu.

Niistä neljästä ystävästäni poistui täysin yllättäen jo neljä vuotta sitten aatonaattona tennis-, keilailu- ja oopperaharrastuskaverini Mikko Ojajärvi, joka ennen eläkkeelle siirtymistään oli toiminut liikenneministeriön infrastruktuuriyksikön päällikkönä. Pohdinnat yhtä laaja-alaisia kuin Jukka Kulmalan kanssa. Vielä on kuitenkin kaksi hyvää ystävää jäljellä.

En vienyt kynttilöitä Jukan enkä Mikon haudoille, kun ne ovat aikana kaukana, mutta Jyväskylään ajoin isän ja äidin haudalle. Samalla tuli mieleen Niskavuoren vanhan emännän Loviisan ovensuussa antamat hyvästit asiat pilanneelle Aarnelle: ”Älä tule haudallenikaan” – sitten hetken kuluttua: ”Tule sittenkin.” Joulu on myös anteeksiannon aikaa.

Joulu voi olla myös virheiden korjaamisen aikaa. F.E. Sillanpään Miehen tiessä Vormiston Anna sanoo lopussa Ahrolan Paavolle: ”Sinä tulit sittenkin.” Paavo oli joutunut menemään järkiavioliittoon Jaskarin Annin kanssa, mutta kun Anni kuoli, meni Paavo tapaamaan nuoruudenrakastettuaan Vormiston Annaa. Maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto.

Ei vain toteudu kaikkialla maailmassa, kuten Iisakki Kiemunki toteaa jouluviikon Demokraatti-lehdessä kirjoittaessaan Putinista ja Trumpista: olisi mukava levittää tässä joulun alla ilosanomaa ja toivoa rauhaa itse kullekin säädylle, mutta taitaa olla niin, että lienee syytä viettää joulua kuin viimeistä ikään.

Koska aiemmin tällä jouluviikolla kirjoitin Seiska-lehdestä, niin kevennänpä tätäkin juttua tutuilla nimillä. Rytmiradion (1987-99) toimittajia olivat mm. Samuli Aaltonen, Matti Eve, Joni Heinonen, Ari Hukkanen, Hanski Kinnunen, Antero Mertaranta, Jaana Pelkonen, Ivan Puopolo, Mikko Tuomikoski ja Marcus Ziemann. Hockey Reippaan parhaat pelaajat olivat Kari Eloranta, Matti Hagman, Marko Jantunen, Erik Kakko, Toni Koivunen, Erkki Laine, Janne Laukkanen, Erkki Mäkelä, Toni Sihvonen, Jaromir Sindell ja Oldrich Valek.

Sellainenkin anekdootti vielä, että Jukka Kulmalan kanssa suunnittelimme aikoinaan pienen Art house -elokuvateatterin perustamista. Koska Rytmiradio toimi kauppakeskus Triossa, istuskelimme joskus Cumuluksessa ja kerran pyysimme mukaan Trion silloisen johtajan, kiinteistöneuvos Harri Sepän, jolle esittelimme suunnitelmamme. Tehtiin paperille tilavuokrasopimuskin, jossa elokuvateatterin nimi oli tietenkin Trio Bravo. Avajaisviikon ohjelmakartta jäi vielä laatimatta.

Joululevyjen kuuntelemisen aloitin tänään aatonaattona tunti sitten ja ensimmäiseksi soitin Sulho Rannan ja Viljo Kojon Taas kaikki kauniit muistot, esittäjinä hyvä kaverini Ari Mannelin ja Kimmo Parviainen.

kari.naskinen@gmail.com

Seiskalla on tarvitsijansa

Prinssi Harry sanoo The Crown -sarjaelokuvassa äitiään Dianaa jahdanneita paparazzeja pohjasakaksi. Matti Nykäsen surullisista loppuvuosista kertoneessa dokumenttisarjassa kävi ilmi, että Nykänen tavallaan tarvitsikin sitä julkisuutta, jota varsinkin Seiska-lehti hänelle antoi. Seiskan toimittaja Kai Merilä oli Nykäsen hyvä kaveri 17 vuoden ajan tämän kuolemaan asti. Monen ohjelmassa haastatellun mukaan Nykänen oli tullut niin riippuvaiseksi julkisuudesta, vaikka osa jutuista oli hyvinkin paskamaisia, että hän kaipasi juttuja, jos niitä ei ollut muutamaan viikkoon ollut. Jotain hyvin pahaakin oli silti tässä Nykäsen ja Merilän yhteistyössä ollut, koska Matin äiti kielsi Merilää tulemasta poikansa hautajaisiin.

Tämä on erikoinen journalismin muoto. Elämä on laiffii -sarjan perusteella Merilä oli Seiskan palkkalistoilla vain tehdäkseen juttuja Nykäsestä. Tämä tietenkin kannatti, sillä Nykänen kansikuvassa lisäsi joka kerta merkittävästi lehden irtonumeromyyntiä. Edelleen Seiskan lukija- ja selaajamäärät ovat korkeita, tilaajia 187 000 ja lukijoita 1,3 miljoonaa.

Kun 80-luvulla olimme Matti Turpeisen ja Erkki Rautiaisen kanssa Lehtimiehet Oy:n palveluksessa tehden 4-5 vuotta Lahtiset-kaupunkilehteä, tutustuin myös Urpo Lahtiseen. Kerran hän kutsui vieraakseen Ylöjärvellä olevaan Villa Urpoon, jossa hän ison nykytaidekokoelmansa lisäksi esitteli ajatuksen uudenlaisen julkkislehden perustamisesta. Sen toimitus tehtäisiin Pasilaan tv-yhtiöiden tiloihin ja minua hän ehdotti lehden päätoimittajaksi, koska olimme Lahdessa saaneet mainetta jonkinasteisin sensaatiolehden tekijöinä. En kovin vakavasti suhtautunut ideaan, mutta vierailu kuvasi hyvin tilannetta, jossa Lahtinen jo vuosia ennen 7 päivää lehden -aloittamista suunnitteli tämäntyyppisen lehden perustamista.

Hymy-lehteen tein noihin aikoihin muutamia juttuja, ja Lahtisen kanssa keskustelimme sen alan liiketoiminnasta. Hän kertoi, että raastupatapaukset kunnianloukkauksista, siveettömyydestä ym. olivat yleensä plussaa bisnekselle. Sakot nimittäin olivat sen verran pieniä, että lehden kasvanut myynti tuotti moninkertaisesti enemmän.

Nämä oikeudenkäynnit tapahtuivat Mikkelissä, koska painovapauslain mukaan tuomioistuin on aina siellä, missä lehti on painettu. Hymyn painopaikka oli Mikkelissä, jossa Lehtimiehillä ja A-lehdillä oli yhteinen painotalo Helprint Oy. Jos esimerkiksi Etelä-Suomen Sanomat joutuisi käräjille, istuttaisiin oikeuden eteen nykyisin Kouvolassa.

Seiskan lisäksi on tanskalaisella Aller Medialla Suomessa Katso-lehti, joka ei enää ole pelkkä tv-lehti, vaan osaksi samanlainen julkkisjuorulehti kuin Seiskakin, mutta ei yhtä puhdasoppinen. Kanava-lehti taas on toisenlainen, siinä yhteiskuntatieteiden tohtori Markku Koski kirjoitti äskettäin 8-sivuisen analyysin Seiskasta, jonka seurannassa ovat laulaja- ja Big Brother -tähtien lisäksi myös poliitikot. Varsinkin Sanna Marinin pääministerikausi pani julkisuuden kirjat sekaisin, sillä hän on ihanteellinen tapaus juoruilun logiikan kannalta.

Koski ihmettelee, ettei tällaisen journalismin kulttuuriseen ja poliittiseen merkitykseen ole kiinnitetty enemmän huomiota. Seiska aiheuttaa kohua liikkumalla journalististen periaatteiden ja hyvän lehtimiestavan rajoilla, mutta joka tapauksessa ”ne ovat usein tulleet vaikuttaneeksi sanomalehtiä syvemmin kansalaisten ajatteluun ja asenteisiin” (Kanava 7/2023). Seiskalla sinänsä ei näytä olevan mielenkiintoa yhteiskunnallisiin kysymyksiin senkään vertaa kuin oli huippuvuosinaan Hymyllä. Jälkeenpäin on Hymyllä nähty olleen vaikutusta vennamolaisuuden nousuun. Urpo Lahtinen itse oli ennen oman yrityksen perustamista Eteenpäin-lehden (SDP) ja Kansan Lehden (SDP) toimittaja.

Kanavan jokaisessa harmaassa numerossa on yksi mustavalkoinen valokuva viimeisellä aukeamalla. Lehden tämän vuoden seiskanumerossa oli kuva Martti Ahtisaaresta lähdössä avustajineen 1978 Namibiaan. Yksi saattajista ennusti, että jos Ahtisaari onnistuisi Namibiassa, hänestä voisi tulla vaikka YK:n pääsihteeri. Tuli kuitenkin Suomen presidentti. Uusimmassa kasinumerossa on kuva Heikki Hector Harmasta, joka presidentin valitsijamiehenä 1988 pudottaa eduskunnassa uurnaan äänestyslippunsa, siinä Kalevi Kivistön nimi.

Kovassa kilpailutilanteessa sanomalehdetkin ovat liukuneet entistä enemmän populistiseen sensaatiohakuisuteen. Esimerkiksi Jyväskylässä ilmestyvä Keskisuomalainen kirjoitti kuukausi Nykäsen hautajaisten jälkeen, että ”jos Matti Nykänen olisi ollut elossa hautajaisissaan, hän olisi todennäköisesti ollut saattueessa poliisiautossa”. (Ksml 10.3.2019)

Jotta olen mukana tässä julkkistouhussa, kerron tähän loppuun, että viikonvaihteessa kuolleen Turkka Malin kappaleen Laulu tähdistä sävelsi Kai Merilä.

kari.naskinen@gmail.com

Lokki putoaa huonon muodon takia

Lahden entinen kaupunginjohtaja Kari Salmi muistelee juuri ilmestyneessä kirjassa kovaksi käynyttä keskustelua kaupunginvaltuustossa, jossa käsiteltiin kaupunginteatterin ohjelmapolitiikkaa 80-luvun puolivälissä: ”Siellä käytetty kieli ja kielikuvat eivät mitenkään lisänneet valtuuston ja eräiden valtuutettujen arvostusta.” Nyt varavaltuutettu Lasse Koskinen (Ps) kirjoitti yleisönosastossa kaupunginteatterin Lokista, että heiluva ja huutava joukko on herättänyt tyrmistystä ja että näytelmän tauolla jotkut maksaneet katsojat ovat marssineetkin ulos teatterista. Ei siinä mitään, mutta kun Koskinen ei näin kirjoittaessaan ollut edes nähnyt esitystä. Lisäksi hän varoitti tulevasta: seuraavan teatterinjohtajan Lauri Maijalan vasemmistolainen tausta epäilyttää tavallista katsojaa.

Oli Koskinen vähän oikeassakin, sillä Anton Tshehovin Lokin esitys on paikoin todellakin keinotekoista, ulkokohtaista vouhkaamista, jossa esimerkiksi Anna Pitkämäen ja Saana Hyvärisen älyttömästä huutamisesta ei saa kaikesta tekstistä selvää. Lisäksi ottaa päähän se jatkuva vittu saatana perkele helvetti perse -mesoaminen. Näytelmän juoni ja vuorosanat sinänsä ovat aitoa Tshehovia, joskin Lahden johtavan kulttuurifilosofin Markku Kosken sanoin kysymys on muodikkaan meluisasta päivityksestä, joka ei ole Tshehovia, vaan ”lähinnä esitys vain juhlii modernisoinnillaan”.

Nuori kirjailija Kostja kertoo äidilleen Arkadinalle, että kun kirjoittaa romaanin, siinä ei ole kysymys vanhoista eikä uusista muodoista, vaan kirjoittaa ajattelematta mitään muotoja, kirjoittaa kuin se vapaasti virtaa hänen sisimmästään. Näin siis Tshehovin tekstissä, mutta tässä esityksessä tärkeintä on kuitenkin muoto, se muoto, joka edustaa nykyaikaa, eikä olla Sorinin kartanossa Venäjällä, vaan ilmeisesti jossain Pohjanmaalla juhannuksena ryyppäämässä, koska osalla henkilöistä on Kurikan Ryhdin verkkarit. Välillä pelataan mölkkyä ja lauletaan karaokea.

Näytelmässä Kostja ampuu lokin alas, mutta näytelmä lätsähtää maahan huonon muodon takia. On yllättävää, että ohjaaja Esa-Matti Smolander on tehnyt Lokista näinkin hullun version, koska hänen Vanhassa Jukossa ohjaamansa Kaksi sisarta ja Tuntematon sotilas olivat erinomaisia töitä. Tuntemattomassakaan ei metelöity yhtä järjettömästi ja tarpeettomasti kuin nyt Lokissa.

Käsiohjelmassa Smolander sanoo, ettei elämää saa esittää sellaisena kuin se on, eikä sellaisena kuin sen pitäisi olla, vaan sellaisena kuin sen näkee unelmissaan. Kummat ovat unelmat. Teatterin nettisivullakin korostetaan, että Lokki on eurooppalaisen näytelmäkirjallisuuden suurin klassikko; jos Smolander olisi ottanut huutovittuperseriehumisesta 80 prosenttia pois, olisi jotain tällaista ehkä lähestyttykin.

Tämä Lokki ei onnistu kunnolla kuvaamaan Kostjan ja rakkaan tyttöystävän Ninan sisäistä vapaudenkaipuuta ja viattomuutta. Paremmin onnistuttiin 30 vuotta sitten, kun samalle Eero-näyttämölle Koskisen kauhistukseksi Kaisa Korhonen ohjasi Lokin. Mukana oli 12 näyttelijää (nyt 7), mm. Raimo Grönberg, Jukka Keinonen, Leea Klemola, Eeva-Kirsti Komulainen, Maarit Peltomaa, Hannu Salminen, Raimo Wahlström ja Kirsti Wallasvaara. Muistan vieläkin hyvin.

Oli teatterilla nyt mielenkiintoistakin nähtävää, sillä yläaulan seinälle oli saatu Arto Pennasen (1943 - 1989) isokokoinen maalaus Seitsemästä veljeksestä Hiidenkivellä. Se on hankittu Päijät-Hämeen taidemuseoyhdistyksen kansainlaiskeräyksen varoilla Arto Pennasen leskeltä Tuula Pennaselta.

kari.naskinen@gmail.com