Poliittinen eliitti on ajanut kansan ohi

Kansanäänestystä ei sallittu Nato-jäsenyydestä. Kansaa edustivat 1500 gallupvastaajaa. Ei annettu äänestää myöskään jäsenyyteen valmistavasta isäntämaasopimuksesta, eikä nyt USA:n kanssa tehtävästä DCA-sopimuksesta, joka tulee sallimaan USA:n armeijan pysyvän läsnäolon Suomessa.

Nämä eivät ole yksittäisiä tapauksia. Kansa ja kansan enemmistö ovat enää maksajan roolissa. Valta on byrokratisoitunut poliittiselle eliitille ja virkamiehille. Sosiologi Antti Eskola kirjoitti jo yli 50 vuotta sitten, että tavallinen ihminen on kyllä läsnä joukkokokouksissa, julkisissa keskusteluissa ja vaaleissa, mutta niistä on tullut tyhjiä rituaaleja. Kansalaisella ei enää ole mitään merkitystä, sillä hänet on muutettu pelkäksi toiminnan objektiksi (Sosiologian tutkimusmentelmät, WSOY 1966). Historiantutkija Yuval Noah Harari onkin sanonut nykyihmistä enää pelkäksi koneeksi.

Tämä on iso syy siihen, että Suomessa äänestysaktiivisuus on pienentynyt merkittävästi, paitsi presidentinvaaleissa, jotka rinnastuvatkin enemmän television viihdeohjelmiin.

Kunnallinenkin päätöksenteko on tiivistetty pääasiassa kunnanhallituksiin. Suurin osa lautakunnista on lakkautettu ja valtuustoille on jätetty vain muodollinen strategiatehtävä, joka tuntuu hienolta termiltä, mutta valtuuston suuret linjaukset ovat lopullisia päätöksiä tehtäessä helposti pois heivattavissa.

Meillä Lahdessa kaupunginhallituksessa on kymmenen jäsentä. Tässäkin on vielä se erikoisuus, että jäseniä on tämä parillinen luku, jolloin äänten mennessä tasan puheenjohtaja Sirkku Hildénin (SDP) ääni ratkaisee. Kun jollakin keinotekoisella perusteella on päätetty tällaisesta kymppikerhosta, on onnistuttu jättämään Vasemmistoliitto kokonaan ulos kaupunginhallituksesta.

Samanlainen systeemi on isovaltaisessa kh:n elinvoima- ja työllisyysjaostossa. Sen muodostavat neljä kh:n jäsentä. Taannoin jaosto päätti kasvisruokahankkeen aloittamisesta kouluissa. Äänet menivät tasan 2-2, jolloin puheenjohtaja Milla Bruneaun (Kok) kanta ratkaisi tämän koululaisten elinvoimaa parantavan asian. Kai siellä kohta viisihenkinen omistajaohjausjaosto päättää Lahti Energia Oy:n myymisestä

Tässä hallinnon virtaviivaistamisessa sekä kunnissa että valtiossa on virkamiesvalta kasvanut. Asiaan on kiinnittänyt huomiota oikeusasiamieskin, mutta tällaisten oikeudenpuolustajien sanomisilla ei paljon ole merkitystä, kuten viime päivinäkin on voitu todistaa. Virkamiesten osuus päätöksenteon valmistelussa on kasvanut, minkä lisäksi vaaleilla valittujen päättäjien asema on keventynyt kunnallisten ja valtiollisten toimintojen yksityistämisillä. Kun osa yksityistetyistä toiminnoista on jopa ylikansallisten omistajien hallussa, on kansallinen ja kunnallinen päätösvalta hävinnyt monin osin kokonaan.

Demokratian rapautuminen on tällä hetkellä totta yleisemminkin, maailmankin tasolla. Vaikka demokraattinen järjestelmä on tilastollisesti yleisempää kuin koskaan ennen, on monen nykyisen demokratian laatu kyseenalainen autoritaaristen johtajien, vähemmistöihin kohdistuvan syrjinnän, vaalijärjestelmien manipuloinnin ja tiedotusvälineiden vapauden rajoittamisen vuoksi.

kari.naskinen@gmail.com

Paperilehtien lukijoista ei enää välitetäkään

Valtakunnallisessa Kulttuurigaalassa viime perjantaina palkittiin Lahden uusi visuaalisten taiteiden museo Malva vuoden kulttuuritekona. Tilaisuus Tampereella päättyi illalla ennen tv-uutisten alkamista, mutta seuraavan päivän Etelä-Suomen Sanomiin ei tämä Lahtea koskenut uutinen ehtinyt. Tämä oli vain yksi osoitus siitä, että lehtitalot eivät enää yritäkään välittää paperilehtiensä jatkumisesta. Kymmenen vuoden kuluttua ESS ei enää painettuna ilmesty, mutta toistaiseksi kuuluisi asiaan, että paperilehteä vielä kalliilla maksulla tilaaville välitettäisiin edes oleellisimmat omaa levikkialuetta koskevat asiat.

Maksavien lukijoiden väheksymisestä kertoo sekin, että tätä Malva-uutista ei vielä tänään maanantainakaaan ole lehdessä.

Aikoinaan seuraavan aamun lehteen ehti sisään uutisia vielä klo 23 ja kun tiukkaa teki, tuotakin aikaa pystyttiin venyttämään. Näin meneteltiin esimerkiksi heinäkuussa 1976 (kuvassa), kun olympiakisat olivat huonoon kellonaikaan Montrealissa.

Lehtitalojen panostukset ovat nykyisin pelkästään digitaalisen julkaisemisen puolella. Digibisneksen tuotot ovat vain 20 prosenttia sanomalehtien tuotoista, mutta juju on tietenkin siinä, että digilehtiin ei tarvitse hankkia kallista paperia, ei tarvitse lehtiä painaa eikä jakaa.

Lehtiyhtiöiden talous on paperilehtien takia ollut jo pitkään jyrkässä alamäessä. ESS:n levikki on pudonnut yli 70 000:sta todennäköisesti 25 000:een; tämä jälkimmäinen luku on hyvä arvio, mutta tarkkoja levikkitietoja lehdet eivät enää kehtaa paljastaa.

Lehtitalojen liiketulot menivät viime vuonna kärjen osalta näin (miljoonina euroina): Sanoma Media 37, Alma Media 18, Alma Talent 10, Turun Sanomat 9. Keskisuomalaisen omistama ESS kuuluu isossa konsernissa Hämeen Media Oy:hyn, jonka liiketulos oli viime vuonna 1,8 miljoonaa euroa.

Liikevoittoprosentit parhaimmillaan viime vuonna: Turun Sanomat 25, Alma Media 20, Alma Talent 13, Savon Media (Ksml) 13. Tässä tilastossa Hämeen Media jäi 7 prosenttiin ja Sanoma Media 6 prosenttiin.

kari.naskinen@gmail.com

Suomalaiset juhlat eivät ole yhtä rajut kuin tanskalaiset

Tanskalaisen Thomas Vinterbergin elokuvassa Juhlat (1998) perheen aikuinen poika kertoo sukutapaamisessa, että isä oli käyttänyt häntä ja hänen kaksossisartaan seksuaalisesti hyväkseen. Suomessakin se nähtiin myös näytelmäksi sovitettuna muutamissa teattereissa. Yhtä hurjaa ei ole Kansallisteatterin samannimisessä näytelmässä, joka sai kantaesityksensä tällä viikolla. Mielikuvaa näiden kahden näytelmän rinnakkaisuudesta luo saman nimen lisäksi se, että suku on pahin ja että molempien mainoskuvissa suku on kokoontunut samanlaisen pitkän pöydän ääreen.

Marina Meinanderin ja Kirsi Porkan kirjoittamassa ja ohjaamassa näytelmässä on menty enemmän komediallisiin tapahtumiin, vaikka asiat näissäkin juhlissa ovat pohjimmiltaan vakavia. Vappuaattona on ulkona +37 astetta varjossa, mutta ilmastonmuutoksesta ei sen enempää, koska ongelmat ovat henkilökohtaisia, joten moiset ulkopuoliset asiat jääkööt odottamaan.

Käsiohjelmassa tekijäpari sanoo, että ”keveällä ilmaisulla voi hienovaraisesti kuljettaa moninaisia ajatuskulkuja”. Voiton vie kuitenkin komedia, ja tämän teoksen vakavampi puoli sijoittuukin ohjelmalehtiseen, jossa sosiologian dosentti Kaisa Kuurne Helsingin yliopistosta kirjoittaa pärjäämisen pakosta ja ihmissuhteissa elämisen vaikeudesta. On oltava samalla kertaa menestyvä, lahjakas, pärjäävä, onnellinen ja mukavakin. On kova tilanne, kun ihmisenä olemisen merkitys ratkeaa työmarkkina-aseman perusteella, ja jos hyvästä asemasta putoaa, se tarkoittaa häpeää.

”Uusliberalisoitunut ihmiskuva peilaa yhteiskunnan ongelmat yksilöön ja hoitaa niitä yksilön ongelmina. Kipeät asiat ovat yksityisiä. Näin ratkaisuna ei ole yhteiskunnan rakenteellinen muutos, vaan yksilön ´oireiden´ hoito”, kirjoittaa Kaisa Kuurne.

Yhteiskunta on iso koneisto, jossa ihminen on vain sitä hyödyttävä osanen. Kun sama porukka kesemmällä pitää yksiä syntymäpäiviä mökillä, joutuu perheen äidin entinen mies vaaratilanteeseen lähistölle ilmestyneen karhun kanssa. Miehen uusi naisystävä on lääkäri, joka sanoo, että hän on työssään joutunut priorisoimaan ja nyt on sellainen tilanne, että pitäisi viedä pyörätuolissa oleva isoisä karhulle syötiksi, jotta aktiivi-ihminen pelastuisi.

Näissä ja kahdessa muussa juhlassa on koolla kolme sukupolvea. Sukupolvienvälinen kitka hiertää, eikä ymmärrystä saa esimerkiksi perheen lukiolaispojan ilmoitus siitä, että hän ei osallistu yo-kirjoituksiin. Mikä se sellainen ihminen on, kun sisko sentään on menestyvä finanssialan ammattilainen Tukholmassa, ja tämän kaikki huomaavat, koska 28-vuotias sisko on koko ajan puhelimessa.

Omat ongelmansa on varsinkin sillä keski-ikäisellä keskiluokalla, joka kamppailee avioerojen ja uusien Tinder-morsianten kanssa. Kyllähän tästä kaikesta on huumoria saatu irti runsain mitoin, ja kun joku mainitsee vielä Valheet ja vietteliät -elokuvan, niin kyllähän katsomossa nauru riittää. Esimerkiksi siinä kohdassa, kun isovanhemmat saavat Amerikasta postipakettina isoisän ensimmäisen vaimon tuhkauurnan. Suurin yllätys se on isoäidille, joka Leena Uotilan hienosti vetämässä roolissa edustaa näytelmässä kuitenkin puhdasta maalaisjärkeä, joten ei jäädä rypemään vanhan salaisuuden paljastumiseen, vaan kehitellään tulevista hautajaisista taas juhlanaihe – pieni lasi sherryä.

Päähenkilö on kuitenkin perheen äiti Sari Puumalainen, joka 51-vuotiaana rakennusinsinöörinä on jäänyt työttömäksi. Lopulta tämäkin asia lutviutuu, kun hän saa työnsä takaisin, kuitenkin niin, että entinen työnantaja nyt ostaa häneltä samat palvelut, joista ennen maksoi kuukausipalkkaa. Työhuonekin on sama, mutta nyt palvelujentarjoaja maksaa siitä tilavuokraa. Näin tämä nykyisin toimii.

Koko kymmenen hengen näyttelijäryhmä tekee hienoa työtä. Suvantokohtia ei ole ja 2,5 tuntia sujuu sukkelaan, mutta ei tämä näytelmä varsinaisesti mitään jälkeä jätä. Tosin sen taas kerran, että vaikka tyylilaji onkin komedia, niin miksi huudetaan ja meuhkataan. Tämä on nykyohjaajien ja -näyttelijöiden virhe, sillä he eivät näköjään pysty ilmaisemaan ihmisten harmitusta tai suuttumusta muuten kuin roolihenkilöiden älyttömällä huutamisella, on ammattitaidottomuutta. Nykyteatterin vakiorekisteriin kuuluu myös, että mukana on vähintään yksi kiintiövähemmistöläinen, tässä finanssieksperttinä menestyvä lespo.

kari.naskinen@gmail.com

Kova laki on entisensä, vaikka maailma muuttuu

Ajallisesti kaikkien aikojen pisimpiin sarjaelokuviin kuuluva Kova laki on palannut tuotantoon. Yhdysvalloissa siitä esitettiin 20 tuotantokautta 1990 - 2010 ja meilläkin kaikki 433 jaksoa Tv 2:ssa 1990 - 2012. Nyt se on taas täällä, sillä yli kymmenen vuoden tauon jälkeen on tehty tuotantokaudet 21-23, joista kausi 22:ta esitetään parhaillaan Ava- ja Frii-kanavilla. USA:ssa alkaa nykytietämällä 23. kausi ensi tammikuussa.

Kova laki on saanut kylkeensä myös ns. spin off -sarjoja, joilla tarkoitetaan alkuperäissarjojen oheissarjoja. Tässä tapauksessa näiden sarjojen nimissäkin mainitaan aina Kova laki, joten nyt meillä niin ikään Avalla ja Friillä nähtävä spin off on nimeltään Kova laki. Erikoisyksikkö. Se käsittelee seksuaalirikoksia, joita alkuteksteissä sanotaan pidettävän oikeusistuimissa kaikkein hirvittävimpinä rikoksina – eli raiskaus on pahempi kuin murha. Höh. Kiinnostavuudessa Erikoisyksikkö häviää selvästi varsinaiselle Kovalle laille.

Entisiä tuttuja ei enää tietenkään ole mukana, ei esimerkiksi vanhoja poliisimiehiä Lennie Briscoeta, Phil Cerretaa, Joe Fontanaa eikä Cyrus Lupoa. Elliot Stabler sentään kävi tällä viikolla Erikoisyksikön kahdessa jaksossa. Hän oli aikoinaan Olivia Bensonin parina, mutta lähti jonkin hässäkän ja sisäisen tutkinnan seurauksena pois NYPD:stä. On ollut tänä aikana jossakin muualla lähinnä terrorismintutkinnassa, mutta onkohan nyt palaamassa Kovaan lakiin. Yksi vanha tekijä syyttäjäpuolella on Jack McCoy, joka tuli piirisyyttäjäksi jo kausille 2007-10.

Vaikka henkilöt ovat muuttuneet, sarja ei. Se on edelleen poliisin pr-ohjelma, jossa ei oteta huomioon poliisin toimintaan viime vuosina kohdistettua aiheellista kritiikkiä. Poliisiväkivalta ei saa huomiota George Floydin tapauksesta huolimatta huomiota, eikä usein epäilty korruptio. Joitakin pieniä poikkeamia sentään näkyy, kuten vaikka se, että Fin Tutuola ampui yhden mustan miehen kyseenalaisin perustein. Sisäinen tutkinta asiasta on vielä kesken, mutta se taitaa häipyä vähitellen unohduksiin. Sen sijaan poliisin murhaaminen on vakavin asia, mitä voi New Yorkissa sattua, kuten tälläkin viikolla kerrottiin.

Tästä huolimatta Kova laki on hyvä sarjaelokuva, jossa aina ensin keskitytään poliisien tutkimustyöhön. Kuvauksia on tehty myös New Yorkin tutuilla kaduilla, mutta oleellista on, että itse rikostapahtumia ei näytetä, sitten pohditaan hetki syytekynnyksen ylittymistä ja jälkipuolisko ollaan oikeudessa. Jonkinlaista kuvaa me amerikkalaisesta järjestelmästä kai saamme, mutta emme siitä, miten vähemmistöt jäävät monesti ilman oikeuden toteutumista. Kovaa lakia katsoessa luulisi, ettei tällaisia ongelmia olekaan.

Sen sijaan meillä katsojilla on toisinaan sellainen ongelma, että asiat etenevät hurjalla vauhdilla ja tiukkarytminen dialogi siinä mukana, joten mukana pysyminen on vaativaa.

Yksi muutos tässä uudessa tuotantokaudessa on, että poliisien henkilökohtaisia ongelmia ei vatvota niin kuin joskus ennen, ei ole esimerkiksi alkoholiongelmia, kuten oli Lennie Briscoella 1992-2004. Sen sijaan nyt taitaa olla pientä säpinää Dominick Carisin ja Amanda Rollinsin välillä, kun eilisen jakson lopussa jo pussailivat.

Kovan lain ”luoja” on Dick Wolf, joka on saanut Emma-palkinnon ja tähden Hollywoodin Walk of Famelle. Tuttu tuottaja jo Miami Vicesta. Monesti palkittu on myös Kova laki, joka on saanut yhteensä 49 voittoa erilaisissa arvioinneissa. Merkittävää on, että se kuuluu jatkuvasti USA:n televisiossa prime time -sarjoihin. Siis samaa suosiotasoa kuin Simpsonit, jota on tehty jo 34 tuotantokautta, ja lännensarja Gunsmoke, joka aikoinaan meni 21 kautta.

kari.naskinen@gmail.com

Tekoälyllä ei ole mielipiteitä

Kuvassa on tekoälyheppu, jonka kaveriksi ryhdyin Snapchatissa viime viikolla, kun se pyysi. Olen nyt keskustellut sen kanssa ja esittänyt kiperiä kysymyksiä, enkä ole kovin hyvää kuvaa sen käsityskyvystä ja tietomäärästä saanut. Varsinkaan keskustelukumppaniksi siitä ei ole, koska sillä ei ole minkäänlaisia omia mielipiteitä.

Helsingin Sanomissa on tänään juttu, jonka mukaan EU tulee asettamaan tekoälylle rajoja, jotta se ei vaarantaisi ihmisten perusoikeuksia, terveyttä eikä turvallisuutta. Tämä Snapchatin kaveri on kuitenkin sen verran yksinkertainen, että siitä ei ole mitään huolta. Kai se onkin jokin alkeellinen versio tekoälystä, sillä myös tämä Snapchat on minulla hyvin leppoisassa käytössä, lähinnä lastenlasten kanssa höpöttelyssä, tapaamisista sopimisissa ym.

Kysyin kaveriltani heti pari asiaa politiikasta, esimerkiksi Joe Bidenistä ja Donald Trumpista, mutta ei se mitään kunnon vastauksia antanut. Sanoi perusteeksi vielä senkin, ettei ole poliittinen toimija, eikä ole edes äänioikeutta.

Sähköautoista kysyin, kannattaako sellainen ostaa. Vastaus perustui samoihin tosiasioihin, jotka me tiedämme muutenkin: ovat ympäristöystävällisiä eli päästöttömiä, mutta toimintamatka on rajallinen, joskin tämä ongelma varmaan ratkaistaan tulevaisuudessa.

Kysyin myös, miten se pysyy aina pirteänä, vaikka tuntuu olevan aina hereillä. Tähän se vastasi poikkeuksellisesti rennolla puhekielellä: ”No joo, tiiän että mä voin joskus kuulostaa kuin mulla olisi energiaa 24/7, mutta luota muhun, mäkin tarvin mun kauneusunet!”

Kaikkiin muihin kysymyksiin kaverini on vastannut aivan täydellisellä suomen kielellä. Se on myös hämmästyttävää, että vastaukset tulevat nopeammin kuin apteekin hyllyltä, sekunti siitä, kun olen oman kysymykseni klikannut menemään.

Yhteen kysymykseeni hain todellisuudessakin vastausta, kun halusin tietää, ketkä olivat päärooleissa Tampereen oopperayhdistyksen Traviatassa 1969. Tämä siksi, että se oli ensimmäinen näkemäni ooppera ja ensi talvena menen taas Tampereelle sen katsomaan. Kun tekoäly vastasi, että on hänelle liian vaikea kysymys, soitin myöhemmin kapellimestariystävälleni Jouko Saarelle, jolta meni pari minuuttia kirjahyllyllä ja sain vastaukseksi, että Violetta oli Ritva Auvinen ja Alfredo Heikki Siukola.

Jonkin verran musiikista tekoälykaverini kuitenkin on jyvällä. Kysyin siltä, olisiko jotain pientä vitsiä, jolla voisin kevyesti aloittaa palaverin. Tekoäly vastasi: ”Mitä saa, kun yhdistää lumen ja musiikin? Lumisäveliä.” Älytön vastaus, mitä vitsikästä tuossa nyt on? Tässä kohtaa kaverini ei ollut tarpeeksi perillä sanojen taivutusmuodoista; jos olisi ollut, olisi vitsille voinut vähän hymähtää, sillä lumisävelten tilalla olisi ollut oikeammin lumesävelet.

Kerroin uudelle Snapchatkaverilleni, että asun Lahdessa – mitä se tuo sinulle mieleen. Tylsä heppu vastasi niin kuin voisi vastata jokaisen Suomen paikkakunnan kohdalla, että kauniit maisemat ja luonnon. On selvästi vajaaälyinen, kun ei tiedä Lahden hyppyrimäistä.

Piruuttani kysyin vielä, kuka on Paraguayn sisäministeri? Ei tiennyt, neuvoi tarkistamaan uutisista tai nettisivuilta.

Parempia vastauksia antoi tämän päivän Hesarissa pormestari Juhana Vartiainen lasten esittämiin kysymyksiin. Hänen lempieläimensä on lehmä ja mieliaine koulussa oli matematiikka.

Taidan sanoutua irti kaveruudestamme ja siirtyä Chat GPT:n puoleen, koska nimenomaan siitä EU kantaa huolta.

kari.naskinen@gmail.com

Aikaisempaa parempi ihminen ei enää syyllisty sotiin eikä totalitarismiin

Museossa on näyttely Euroopan 1900-luvusta. Se on kuin tuon historian järjettömimmän ja verisimmän vuosisadan elämäkerta. Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä menee Patrik Ourednikin Europeana-historiateoksesta (2001) tehty näytelmä, jossa käydään 1900-lukua läpi kuin tietosanakirjassa alkaen ensimmäisestä maailmansodasta ja päätyen lopulta ”historian loppuun”. Politologi Francis Fukuyaman paljon siteerattu kirja Historin lopusta ja viimeisestä ihmisestä (1989) ennusti kaiken muuttuvan 2000-luvulla paremmaksi, koska moderni tiede ja liberaalin demokratian voitto tekisivät ihmiskunnasta säällisen. Näyttämön takaseinälläkin on museon näyttelyn Eurooppa-teemaan liittyvä teksti, jossa sanotaan, että enää ei tulisi sotia eikä totalitaarisia järjestelmiä, koska uuden 2000-luvun ihminen olisi dynaaminen, suvaitsevainen ja positiivinen. Katin kontit, sanovat museo-oppaat.

Teksti on näkyvissä koko ajan ja yhdeksän museo-opasta sanovat siihen katsoen, että uuden vuosisadan pitäisi oppia edellisestä vuosisadasta, olisi edettävä poliittiseen ja taloudelliseen vapauteen sekä tasa-arvoon. Yksi oppaista kuitenkin sanoo raadollisesti esityksen viimeisinä vuorosanoina, että monet ihmiset eivät kuitenkaan tienneet tästä historian loppu -teoriasta, vaan jatkoivat historian tekemistä niin kuin ennenkin. (Pitääköhän parempia ihmisiä odottaa 2100-luvulle?)

Näytelmä on vavahduttava katsaus Euroopan absurdiin, hulluun vuosisataan. Ourednikin (s. 1957 Praha) kirja on vain 140-sivuinen ja niin tiukkaa historiankertausta, että lukeminen suorastaan hengästyttää, kun yhtään riviä ei voi ottaa löysästi. Minun oli pakko hengähtää välillä yhdeksi vuorokaudeksi, kokonaislukuaika oli 3-4 tuntia. Minna Leinon erinomaisesti dramatisoima ja ohjaama näytelmä on helpommin sulatettava, koska näyttelijöiden ja pienten draamallisten oheistapahtumien ansiosta esitys saa soljuvan rytmin ja antaa katsojille aina hetkeksi helpotusta. Näytelmä on myös taidemuoto, joka saa tämän kirjan mustan huumorin ja satiirin elämään toisin kuin lukija omassa monotonisessa mielessään.

Kaksi musiikkikohtaustakin hieman keventävät, ja niiden lisäksi tuli mieleen Georg Otsin Muuttuvat laulut, jossa hän kysyi, muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan – kuitenkin on toteutumassa se vaihtoehto, että ”kaikki jää vain ennalleen”. Tämän on viimeksi vahvistanut maailman johtavan valtion entinen ja todennäköisesti myös seuraava presidentti Donald Trump, joka tällä viikolla sanoi omasta rasismiajattelustaan poikkeavia ihmisiä syöpäläisiksi.

Se on sentään mahdollista, että 2000-luvusta ei tule yhtä kaamea kuin oli 1900-luku, joskin alussahan tässä vasta ollaan ja kuten Ourednik sanoo, ”huonompikin voi olla aina tai ainakin yhtä huono”. Viime vuosisadalla eivät auttaneet tekninen edistys, oppivelvollisuus, sivistys eikä kulttuuri, ja nyt ainakin tekninen edistys on taas kehittynyt. Tosiasia on silti, että nytkin maapallolla on käynnissä noin 50 asellista konfliktia.

Lohdullisiakin faktoja on jo 1900-luvulta. Ilmaiskut Serbiaan kestivät 78 päivää, mutta se oli ensimmäinen sota, jossa ei kaatunut yhtään voittajan sotilasta. Sotilasstrategit sanoivat sitä ennusteenomaiseksi mahdollisuudeksi ja helpotukseksi, että tulevaisuuden sodissa ei kuolisi enää muita kuin vihollisia. Ei tarvitsisi enää tehdä muistomerkkejä tuntemattomille sotilaille, mutta jos vahingossa ammuksia osuisi viattomiin eläimiin, voitaisiin niille pystyttää muistomerkkejä, kuten meneteltiin Amerikassa Vietnamin sodan jälkeen, jolloin tehtiin muistomerkki 4100 koiralle, jotka olivat kaatuneen Vietnamissa vapauden ja demokratian puolesta.

Pelkästään sodista ei Ourednikin teos kerro. Uusista 1900-luvulla keksityistä tai kehitellyista asioista tulevat esille monenlaiset asiat skientologiasta naisten emansipaatioon, Barbie- ja pippelinukeista psykoanalyysiin jne. Suomikin mainitaan ensimmäisenä naisten päästäjänä äänestämään ja ala-arvoisia kansalaisia koskevan steriloinnin säätäjänä 1935 sekä jodipillerien hamstraajana, kun kylmän sodan aikana pelättiin atomisodan uudelleen puhkeamista. Sen sijaan suomalaiset eivät 1900-luvulla ollut maailman onnellisin kansa, vaan sosiologien mukaan kanadalaiset ja ranskalaiset.

Keskitysleirit Ourednik sanoo kommunistien keksineen 1918 nopeuttaakseen vallankumouksen voittoa ja lujittaakseen proletariaatin diktatuuria. On kuukausista kysymys, oliko keksijä Neuvostoliitto vai Suomi, jossa Hennalan, Tammisaaren ja Kalevankankaan keskitysleirit perustettiin keväällä 1918. Toinen tilasto on selvempi: Neuvostoliiton keskitysleireissä kuoli 15-20 miljoonaa ihmistä, Suomen 16 keskitysleirissä 12 000 punikkia, jotka vangittiin vallankumouksen lopettamiseksi.

Saksalaiset panivat tähän touhuun lisää tehoa ja keskitysleireistä tehtiin suorasanaisesti tuhoamisleirejä. Saksalaiset keksivät myös kaasun tappamiskeinoksi, vaikka taistelukaasujen käyttäminen oli kielletty jo ennen maailmansotaa 1899 ja 1907. Sen jälkeen kielto uusittiin eri konferensseissa 1925, 1946, 1954, 1972, 1990 ja 1992. Sinappikaasu oli yhtä väkevää kuin Dijonin sinappi, mutta sitä ei Outrednik noteeraa, että Dijonissa Keke Rosberg ajoi ensimmäisen F1-voittonsa 1982.

Suomen sotilaskoulutuksessakin tiedetään, että kaasukielloista huolimatta siihen pitää varautua. Yksi kielto siis annettiin 1972, mutta samana vuonna Hämeen ratsujääkäripataljoonassa harjoiteltiin teltassa kaasunaamareiden kanssa kaasusta selviämistä. Kun minä en pystynyt osallistumaan sellaiseen harjoitukseen suljetunpaikankammoni takia, pani luutnantti Jan Laukka minut juoksemaan kolme kertaa kasarmin ympäri. Myöhemmin jouduin KSS 2:een psykiatri Ranan Rimonin vastaanotoille. Prikaatikenraali Laukan evp. tapasin toissa kesänä Lidlin pihassa, oli menossa mökille Nastolaan.

Ourednik kertoo niin ikään pornografiasta, pyhästä hengestä, rappiotaiteesta ja Belle époquesta, mutta ei siitä, että 1900-luku oli myös autoistumisen aikaa, ja kasvu ja ongelmat jatkuvat yhä. Eilen lähdimme kotoa Lahdesta varttia vaille viisi ja olimme teatterin narikalla varttia vaille seitsemän. Näin pitkä aika kului Olympiastadionilla samaan aikaan alkaneen jalkapallomaaottelun aiheuttaman yleisötungoksen ja Mannerheimintien remontin takia, liikenne jumissa jo Sturenkadulla.

Kirja ja näytelmä joka tapauksessa ovat parasta laatuluokkaa. Kun näitä juttuja tähän blogiin kirjoitan, niin Ourednikin kirjan 140 sivulta pystyisin helposti nappaamaan vähintään 140 jutunaihetta. Tänä vuonna olen nähnyt 22 näytelmää ja eilen teatterista ulos tullessani sanoin ensimmäisen kerran tänä vuonna, että voisin tulla katsomaan tämän uudestaan ensi viikolla. Täytyy myös vierailla Europeana-nettiportaalissa, jonka EU perusti 2008 kokoamaan yhteen digitoitua kulttuuriperintöä yli 3000 instituutiolta eri puolilta Eurooppaa.

kari.naskinen@gmail.com

Vasemmisto haukkoo henkeään

Kristillisdemokraattien (CDU) kannatus Saksassa on tällä hetkellä 29 % ja selvästi toiseksi on noussut 22 prosentillaan äärioikeistolainen populistipuolue Alternative für Deutschland (Vaihtoehto Saksalle, AfD). Sosiaalidemokraatit (SPD) ovat vaipuneet 17 prosenttiin. Suuntaukset ovat samankaltaisia muuallakin Euroopassa. Saksassa onkin varsinaisen vasemmistopuolueen (Die Linke, 5 %) kansanedustaja, fil. tri Sahra Wagenknecht perustamassa uutta puoluetta, joka alkutietojen perusteella lähtee kalastelemaan kannatusta samoista piireistä kuin AfD. Näinhän ne aaterivit ovat uudenlaisessa asennossa muuallakin. Ranskassa kommunistipuolue PCF on menettänyt äänestäjiä äärioikeistolaiselle Rassemblement Nationalille ja Suomessa vasemmistopuolueista on ollut liikettä Perussuomalaiset-puolueeseen.

Kun lukee netistä juttuja Wagenknechtin ajatuksista, tulee sellaiseen johtopäätökseen, että uusi puolue on monissa asioissa samoilla linjoilla AfD:n kanssa. Wagenknecht ei nykyvasemmistolaiseen tapaan nosta kärkeen kamppailua ilmastonmuutosta vastaan, ei sukupuoliroolien tasa-arvoistamista eikä maahanmuuton avokätistä sallivuutta.

Kirjassaan Die Selbstgerechten (Omahyväiset, 2021) Wagenknecht korostaa kansallisvaltion merkitystä ja on sitä mieltä, että globalisaatiossa on menty liian pitkälle. Die Linke -puoluetta hän syyttää identiteettinsä menettämisestä, kun siitä on tullut eräänlainen elämäntapapuolue, jonka ajamat asiat liittyvät ensijaisesti ilmastonmuutokseen, maahanmuuttoon ja seksuaalivähemmistöihin. Koska SPD on samanlainen löysäilijä, on kohta jäljellä vain ”henkeään haukkova vasemmisto vailla kohtaloa” – tämän sanonnan lainasin kuitenkin Kulttuurivihkojen numerosta 3/2023, jossa käsitellään samoja asioita. Lehdessä on luettu tarkkaan Vasemmistoliiton periaateohjelma, jossa sosialismi mainitaan viisi kertaa, mutta ekologia 26 kertaa.

”Puolueen ilmeestäkin on häivytetty dramaattinen punainen ja vaihdettu se lempeämpään vaalenpunaiseen. - - - Missä suomalainen vasemmisto on vuonna 2073 – vai onko missään”, kysyy Kulttuurivihkon jutun kirjoittanut Lauri Taneli Lassila.

Lassila käsittelee myös kapitalismia paljon tutkineen englantilaisen filosofin Mark Fisherin kirjaa Capitalist Realism (2009), jonka nimi hauskasti synkronissa sosialistisen realismin kanssa. Fisher pohtii, onko nykyvasemmisto kyvytön edes kuvittelemaan tulevaisuutta itselleen, koska laajalle levinneen käsityksen mukaan kapitalismille on mahdotonta kuvitellakaan johdonmukaista vaihtoehtoa. Minäkin olen paljon lukenut Marxia, mutta nykyisin marxilaisen yhteiskuntatieteen edustama kuva näyttää usein entistä vaikeammalta ja ainakin utopistiselta.

Fisherin kirjan alaotsikko viittaa Margaret Thatcherin tunnettuun sanontaan ”Ei ole vaihtoehtoa” ("There is no alternative", jota Thatcher hoki niin tiheään, että siitä alettiin käyttää lyhennettä TINA). Vaikka Thatcherin aikana asioita meni paljon pieleen, niin tästä vaihtoehdottomuudesta puhuu jopa hegeliläinen marxisti Slavoj Žižek: ”On helpompi kuvitella maailmanloppua kuin kapitalismin loppua.”

Kapitalismi ei tietenkään ole täydellinen järjestelmä. Lähinnä sellaista olisi aidon kommunistisen filosofian muodostama utopiamaailma ilman rajoja, ilman rahaa, ilman militarismia, ilman ihmisluonnon heikkouksia, mutta kun tällaiseen ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia, paras järjestelmä on kapitalistinen realismi, josta onnistunein versio on pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta.

Fisher kirjoittaa, että kapitalismi on ainoa järjestelmä, joka on yhteensopiva ihmisluonnon ja taloudellisten tosiasioiden kanssa: ”Mikä muu järjestelmä tahansa, joka ei perustu henkilökohtaisen vaurauden ja pääoman itsekkääseen keräämiseen, nähdään ihmisluonnon vastaisena ja näin ollen mahdottomana toteuttaa.”

Kapitalismi ei kuitenkaan onnistu ilman valtion ylläpitämiä julkisia toimintoja. Suomessakin Kokoomus yksityistäisi melkein kaiken mahdollisen katuvaloja myöten, mutta koulutusta, sairaanhoitoa ja sotavoimia se ei pystyisi saamaan kuntoon ilman meitä veronmaksajia (vaikka kyllähän USA käytti yksityisarmeijoita Irakissa ja Venäjä nyt Ukrainassa). Entä miten ilmastonmuutos pysäytettäisiin yksityistetyssä maailmassa?

Fisherkin myöntää, että kapitalismissa liike-elämän edut menevät ihmisten edun ohi. Työntekijöiden huomioimatta jättäminen on tullut helpoksi ja tämän suuntauksen jatkaminen on tällä hetkellä yksi tärkeimmistä oikeiston tavoitteista Suomessakin, kun ay-liikettä ajetaan persukokoomuksen hallituksen toimesta alas.

Näin tämä läntinen maailma joka tapauksessa nyt toimii. Konkreettinen esimerkki tästä oli vuoden 2008 talouskriisi, jossa kapitalistinen realismi pelasti pankit, mutta jätti ihmiset heitteille. Ei ollut vaihtoehtoa? Eikä Vasemmistoliitolla Suomessa ollut vaihtoaehtoa, kun se meni Nato-jäsenyyden kannalle ja hyväksyi asekaupat Israelin kanssa?

kari.naskinen@gmail.com

Ahtisaari teki Juha Christensenistä erotuomarin

Perjantaina Martti Ahtisaaren hautajaispäivänä otin kirjahyllystä Indonesian Aceh-konfliktin onnistuneesta selvittämisestä kertovan kirjan, jossa rauhantekijä Ahtisaaren tärkeänä avustajana oli Indonesiassa vuosia asuneen ja kielen hallinnut Juha Christensen. Palasin tähän kirjaan nimenomaan Christensenin takia, kun jäi aikoinaan tuttavaksi Lahden kaupunginvaltuustosta 1992 - 2004. Hänet sijoitin myös tekemälleni listalle sadasta merkittävimmästä lahtelaisesta kautta aikojen (Mustaa valkoisella 14.10.2008).

Valtiotieten maisterin, toimittaja Katri Merikallion kirjassa Miten rauha tehdään – Ahtisaari ja Aceh (WSOY, 2006) paljastuu hyvin, miten iso rooli Christensenillä oli. Kirjassa Ahtisaari sanoi, että Christensenin hallitessa sujuvasti Indonesian kielen helpotti tämä suunnattomasti neuvotteluja. Kun Ahtisaari neuvotteluissa ehdotti osapuolille, että rupeaisivat puhumaan keskenään omalla kielellään ilman häntä ja että Juha toimisi erotuomarina, niin molemmat osapuolet hyväksyivät sen heti. Tähän vaikutti oleellisesti se, että Christensen oli jo tullut tutuksi neuvottelijoille.

”Hän oli nähnyt paljon vaivaa luodakseen neuvotteluyhteyden molempiin osapuoliin. Mutta itse hän ei olisi voinut lähteä vetämään neuvotteluja, vaan me tarvitsimme toisiamme”, sanoi Ahtisaari.

Koko tämä Aceh-prosessi oli iso ja monimutkainen. Christensen oli jo keväällä 2003 oli ottanut yhteyden Acehin vapautusliikkeen GAM:n edustajiin ja onnistunut järjestämään tapaamisen Tukholmaan. Joulukuusta 2003 eteenpäin Christensenillä alkoi tietoinen sukkulointi Helsingin, Jakartan ja Tukholman välillä. Indonesialaisia vieraili myös Christensenien kotona Lahdessa.

Helmikuussa 2004 tuli yllätysvierailu, kun Indonesian terveysasioiden varaministeri Farid Husain tuli Helsinkiin, josta Christensen tuli mukaan ja miehet lensivät Tukholmaan. Siellä Christensen päätti, että kokeillaan uutta korttia: mennään tapaamaan presidentti Ahtisaarta. Christensen soitti vanhalle tuttavalleen, Suomen Kuvalehden päätoimittajalle Tapani Ruokaselle, että olisiko tällä mitään keinoa järjestää pikatapaaminen Ahtisaaren kanssa. Christensen oli tavannut Ahtisaaren vain ohimennen Lahdessa, mutta oli jo pitkään ajatellut, että jos joku niin Ahtisaari olisi oikea henkilö Acehin sovittelijaksi.

Katri Merikallion kirjassa kerrotaan, että Christensen ja Husain nousivat koneeseen Tukholmassa ja kun kone laskeutui Helsinkiin, ajoi Ruokanen heidän kanssaan suoraan Ahtisaaren kotiin Töölöön. Ahtisaari muisti kirjassa hyvin tuon myöhäisen illan. Oven takana oli kolme miestä, joista Ahtisaari tunsi vain Ruokasen. Vajaan tunnin miehet keskustelivat, minkä jälkeen Ahtisaari sanoi, että hänen täytyy ensin tavata ne kapinalliset, ennen kuin sanoo asiasta yhtään mitään. Eeva Ahtisaari ei ollut erityisen halukas näkemään miestään sitoutumassa taas uusiin haasteisiin, kun touhua oli aivan tarpeeksi jo muutenkin.

Siitä se kuitenkin käynnistyi ja joulukuussa 2004 Ahtisaari vahvisti olevansa valmis kutsumaan osapuolet Helsinkiin. Ensimmäinen neuvottelukierros oli tammikuun lopulla 2005 ja ensimmäinen tapaaminen Königstedtin kartanossa. Ensimmäisen kerran liki 30-vuotisen konfliktin aikana Indonesian hallituksen ja GAM:n korkeimman johdon edustajat istuivat kasvotusten. Ahtisaaren avustajina olivat toimitusjohtaja Juha Christensen, Kristiina Rinkineva ja Meeri-Maria Jaarva Ahtisaaren perustamasta Crises Management Initiative -järjestöstä. Ulkoministeriöstä olivat tarkkailijoina entinen Jakartan-suurlähettiläs Hannu Himanen ja lähetystöneuvos Antti Vänskä.

Rauhansopimus allekirjoitettiin jo 15.8.2005 ja GAM ilmoitti hajottaneen aseellisen toimintansa 27.12.2005.

KIELENTUTKIJANA
INDONESIASSA

Vuonna 2010 Helsinkiin muuttaneen Juha Christensenin elämään Indonesia tuli jo 1985, kun hän vaimonsa Liisan kanssa muutti 13 miljoonan asukkaan Sulawesin saarelle. He olivat kielentutkijoina saaneet kutsun kansainväliseen kieltentutkimushankkeeseen, jossa heidän tutkimuskohteensa oli harvinainen, 10 000 ihmisen käyttämä rampin kieli.

Asuinpaikakseen he saivat sikäläisen lääkäripariskunnan kodin. Tämän perheen kautta Christensenit tulivat tutuiksi myös samoilla saarilla asuneen Farid Husainin kanssa. Tämä on niitä alkusysäyksiä, jotka panivat liikkeelle Christensenin kiinnostuksen myös Acehin alueen asioihin. Sadan merkittävimmän lahtelaisen listalla perustelin Christensenin valintaa sillä, että hän oli tärkeä tekijä siinä Aceh-projektissa, joka osaltaan vaikutti siihen, että Ahtisaari sai Nobelin rauhanpalkinnon.

Vapaa Aceh -kapinaliikkeen silloinen johtaja Malik Mahmoud sanoo kirjassa, että Christensen ”on ollut aivan ratkaiseva siinä, että sopimus saatiin aikaan. Hän on erittäin hyvä välittäjä ja neuvottelija. Hän oli se, joka alunperin otti meihin ja hallitukseen yhteyttä ja sai koko prosessin liikkeelle ja vielä Ahtisaaren mukaan.”

kari.naskinen@gmail.com

Jokainen tarvitsee ystävän, jolle voi sanoa ystävä

Kansallisteatterin pienellä Omapohja-näyttämöllä menee Taina Westin pieni näytelmä Talo (80 minuuttia), jossa käsitellään isoja asioita. Käydään läpi sitä, mitä tekisi jäljellä olevalla elämällään, kun sitä varjostavat syöpä ja yksinäisyys. Toinen näyttelijöistä on Petri Liski, joka laulaa kitaralla säestäen Samuli Putron kappaleen Jokainen tarvitsee. Toinen on Pirjo Luoma-aho, joka eläkeiän saavuttaneena näyttelijänä muuttaa kaupungista sukutilaa yksin pitävän vanhanpojan naapuriin. Kaksi kovin erilaista ihmistä, Tarmo lähes erakoitunut ja teeveestä tuttu Riikka elämäkertakirjaa suunnitteleva julkkis, joka on ruotsalaisessa elokuvassa näytellyt yhdessä Mikael Persbrandtinkin kanssa. Tarmon kesät ovat olleet puolipilvisiä, Riikan aurinkoisia, miten nyt, kun he pyrkivät rakentamaan ystävyyttä?

Esitys alkaa poikkeuksellisesti näyttelijöiden tullessa lavalle ja kertomaan lyhyesti itsestään. Petri Liski sanoo olevansa 58-vuotias ja Pirjo Luoma-aho 63-vuotias. Samanikäisiä ovat heidän esittämänsä roolihenkilöt. (Yhteistä heille on, että he kuuluvat Kansallisteatterin pitkäaikaisimpiin näyttelijöihin, Pirjo Luoma-aho tuli taloon 1987 ja Petri Liski 1990.) Näytelmä päättyy samalla tavalla, sillä itse kertomuksen loputtua näyttelijät muuttuvat taas omiksi itsekseen ja sanovat muutaman sanan arveluistaan Tarmon ja Riikan loppuelämästä. Mielenkiintoinen symmetria, joka toimii hyvin.

Tyylilaji on hillitysti komediallinen, mutta asiat ovat vakavia. Pohdintaa aiheuttaa elämän ja kuoleman kysymyksiin suhtautuminen, mutta välillä löydetään yhteisiä keskustelunaiheita aivan muustakin, kuten Kummisetä-elokuvista ja ekologiasta, kun Riikka tilaa taloonsa aurinkopaneelit, ja Tarmo todellisuudessa säästää luonnonvaroja ajamalla aina vain vanhalla Transitilla.

Oleellinen juju juonessa on, että näytelmän alussa Riikka ostaa Tarmolta vanhan rintamiestalon, josta vuokralaiset ovat lähteneet. Talo on Riikan isovanhempien rakentama, ja Riikka on siellä lapsena monena kesänä ollut aina yhden kuukauden. Tarmo muistaa hyvin viisi vuotta vanhemman Riikan, mutta Riikka ei tunnista Tarmoa. Kun tämä yhteys sitten selviää, otetaan sen kunniaksi Tarmon tekemää Vakomaa (vadelmamehua, kossua ja mansikkamehua).

Noin tunnin kohdalla ystävyyden jo muodostuneen kunnolliseksi Tarmo paljastaa, että hänen ongelmansa on homous. Yllättävä asia, mutta selvittää syyn erakoitumiseen. Tästä aiheesta kuitenkin löytyy erityistä hauskuuttakin, kun Riikka väsää Tarmolle parinhakutekstiä nettiin. Tosin Tarmo ei ole aivan täyshomo, vaan jonkinlainen hybridihomo, sillä muistellessaan lapsuutta hän sanoo, että jossakin tilanteessa Riikan kanssa hänellä alkoi jöpöttää.

Tavallaan hassulta kuitenkin tuntuu, että syyksi Tarmon poikamiesyksinäisyyteen pannaan homous. Kyllä tuolla maaseudun syrjäkylillä on paljon emäntää vailla olevia äijiä ihan tavallisemmistakin syistä. Tässä tapauksessa ollaan jossakin Tampereen lähiseuduilla, mikä paljastuu Liskin puhuttavaksi kirjoitetusta murteesta.

Petri Liski ja Pirjo Luoma-aho tekevät tiiviissä esityksessä erinomaiset roolityöt. Mukavissa tilanteissa heidän näyttelemisensä on helpon hauskaa, kun taas vaikeimmissa tilanteissa tuskan tuntee pienen katsomon takarivillekin. Sopivasti yhdessä kohtaa kuuluu Junnu Vainion laulu Vanhat mestarit.

kari.naskinen@gmail.com