"Todellinen taide pysyy aina puhtaana, kunhan vain hylätään vieraat ainekset"

Provinssinäyttelijä Hendrik Höfgen haluaa pois Hampurista tärkeämmille estradeille Berliiniin, ja kun pääsee sinne, myy sielunsa natsihallinnolle oman menestyksensä turvaamiseksi. Unkarilaisen Istvan Szabon elokuvassa Mephisto (1981) eletään 1930-lukua ja Höfgenin ura noudattelee sen ajan huippunimen Gustaf Gründgensin elämää, joka sujui hyvin yhteistyössä natsijohtajien kanssa. Höfgen liippaa riittävän läheltä Gründgensiä siinäkin mielessä, että elokuva perustuu Klaus Mannin romaaniin, joka julkaistiin Amsterdamissa 1936, ja Gründgens oli Mannin entinen lanko, tuttu mies. Klaus Mann oli vaarallinen toisinajattelija ja olikin lähtenyt pakoon Saksasta maaliskuussa 1933 Pariisiin.

Höfgen ei varsinaisesti ole natsiaatteen läpitunkema, vaan noudattaa NSDAP:n taidelinjauksia omaa selustansa varmistaakseen. Kun Höfgenin kollegat neuvovat häntäkin jättämään Saksan, vastaa Höfgen rehellisesti, ettei hän mihinkään voi lähteä, koska ”elän saksan kielestä, olen saksalainen näyttelijä”. Yhteiskunnallisten puhdistusten jatkuessa Saksassa on Höfgen edelleen hänelle syötettyjen periaatteiden vallassa: ”Todellinen taide pysyy aina puhtaana ja rehellisenä, kunhan sen puhtaudesta pidetään huoli ja hylätään vieraat ainekset.”

Televisiossa menee parhaillaan saksalainen sarjaelokuva Lupausten linnake, jossa ollaan myös 30-luvun Berliinissä. Juuri tämän viikon jaksossa tavaratalon omistajan poika Harry sai kokea, että hänen uransa jazzpianistina tyssääntyi natsijohdon kulttuurirajoitteisiin, joiden mukaan musiikin piti olla puhdasta saksalaista, eikä siihen mikään neekerimusiikki sovi. Meillä taas Perussuomalaiset-puolueen vaaliohjelmaan kuuluu verovaroin kustannettavan taiteen karsiminen, Lahdessakin persupuolueen valtuustoryhmä on kaupunginteatterin ja -orkesterin lakkauttamisen kannalla – taide on aina ollut vaarallista ja turhaa kulunkia vallanpitäjille. Loppuyhteenveto on toistaiseksi auki: edustaako persupuolue Mephistoa vai Faustia?

Gründgens valittiin 1934 Preussin Valtionteatterin taiteelliseksi johtajaksi ja Hermann Göring nimitti hänet myös Preussin valtioneuvoston jäseneksi (en ole varma, mutta tuo oli ehkä vain arvonimi). Elokuvassa Höfgenistä tulee Berliinin Valtionteatterin johtaja. Gründgens tuli erityisen tunnetuksi Mephiston paholaisroolista Faust-legendaan perustuvassa näytelmässä ja näin käy myös Höfgenille. Faust myy sielunsa Mefistofeleelle, mutta ironia on siinä, että Höfgen tajuaa vasta myöhemmin asioiden todellisen laidan: hän itse onkin oikeassa elämässä Faustuksen roolissa. Unelma suuresta menestyksestä on toteutunut, mutta hinta on ollut liian kallis, kuten elokuvan lopussa nähdään. Todellinen Mephisto on Natsi-Saksan kenraali-pääministeri, jolla tarkoitetaan Preussin pääministeriä Göringiä.

Sodankylässä 1997 käydessään Szabo sanoi, että Mephistossa niin kuin monissa muissakin elokuvissaan hän käsitteli ihmisten tarvetta saada turvallisuudentunne ja löytää paikkansa yhteiskunnassa. Tähän tavoitteeseen on monenlaisia mahdollisuuksia ja Höfgen tarttuu määrätietoisesti yhteen. Ilman turvallisuudentunnetta on vaikea elää, mutta Höfgenin tapauksessa valinta vain osoittautuu lopulta huonoksi. Istvan Szabo (s. 1938) itse on kokenut paljon huonoja vaiheita elämässään, eikä hän tämän takia kykene elokuvissaan olemaan hauska: ”Pystyn kertomaan vain menettämisestä, häviäjistä.”

Itävaltalainen Klaus Maria Brandauer Höfgenin roolissa on täysosuma. Turhautuminen vähäpätöisiin rooleihin selvästi lahjakkaana ja intohimoisena näyttelijänä vie pohjaa koko elämältä, joten jotain parempaa on saatava aikaan. Ennen NSDAP:n valtaannousua 1933 Höfgen perusti jopa bolshevikkiteatterin osallistuakseen modernin avantgardeteatterin nousukauteen. Kun natsipuolue antaa anteeksi hänen radikaalihistoriansa, alkaa tie tähtiin ja Brandauer näyttelee kuin lumottu tai kuin demoni. Sitten kohta on kuitenkin kaikki ohi. Höfgen luulee olevansa jo jotakin, kunnes huomaa kenraali-pääministerin edessä henkisesti maahan tallottuna olevansa lopulta pelkkä täi, ja tämänkin kohtauksen Brandauer vetää niin suurella antaumuksella, että parempaan ei ole mahdollisuutta.

Elokuvan lopussa Höfgen yrittää antaa jonkinlaista selitystä, mutta ei osaa sanoa muuta kuin: ”Olen vain näyttelijä.” Niin kai Eichmannkin sanoi olevansa vain junanlähettäjä, Speer vain arkkitehti, Mengele vain lääkäri, Riefenstahl vain elokuvantekijä, Furtwängler vain Wagneria johtava kapellimestari jne. Mutta sitten se oli se Hitleri. Näinköhän käy Venäjälläkin, että eihän me muut, mutta se Putin?

Mephisto sai parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin ja Cannesissa parhaan käsikirjoituksen palkinnon. Ajankohtainen elokuva aina. Jussi-patsaan Brandauer sai Höfgenin roolistaan, sillä 1948-92 jaettiin Suomessa Jusseja ja kunniakirjoja myös poikkeuksellisen hyville ulkomaisille elokuville.

kari.naskinen@gmail.com

Oikeistolaista ja vasemmistolaista teatteria

Salpausselän 100-vuotisjuhlakisat järjestettiin viikonvaihteessa. Vuonna 1923 perustettiin myös Lahden Teatterin kannatusyhdistys, jonka sääntöjen mukaan sen tarkoituksena oli ”hankkia varoja edistääkseen näyttämötaidetta ylläpitämällä pääasiallisesti Lahden kaupungissa toimivaa puhenäyttämöä”. Heti seuraavana vuonna Salpausselkä ja Loviisankatu 8:ssa toiminut teatteri aloittivat yhteistyönkin, josta hyvänä esimerkkinä on yhdistyksen 100-vuotishistoriakirjassa oleva kuva lehti-ilmoituksesta juhlatilaisuuksista otsikolla ”Salpausselän hiihto Lahdessa 6-9.3.1924”. Ensin lauantaina esitettiin huvinäytelmä Vapaamuurarit ja jaettiin armeijan hiihtomestaruuskilpailujen palkinnot; sunnuntaina oli muita palkintojenjakoja, lopettajaisjuhla, yleinen karkelo ja hiihtotanssiaiset. Tapahtumapaikkoina olivat teatterisali, Seurojen Kotitalo ja Tyttökoulun juhlasali, joihin sai ostaa lippuja ennakolta hiihtokentän kassasta.

Teatteriohjaaja ja käsikirjoittaja Timo Taulon kirjoittama sadan vuoden historiateos on laaja katsaus lahtelaisen teatterin moniin vaiheisiin ja teatterin kannatusyhdistyksen toimintaan, joka nimenmuutoksen myötä on vuodesta 1991 lähtien toiminut nimellä Teatterituki ry. Jo ennen tätä sotien jälkeen oli yhdistyksen toiminta ja nimi kertaalleen muuttuneet, kun yhdistyksen ylläpitämä Lahden Teatteri oli loppunut ja se oli muuttunut yhdessä Lahden Työväen Teatterin kanssa Lahden kaupunginteatteriksi vuonna 1946.

Vastahankaakin oli. Ennen kauunginvaltuuston päätöstä ESS:n alakertapakinoitsija Esalainen piti surkeana, ettei Lahden Teatteri voisi jatkaa itsenäisenä: ”Kun kaikki tiedämme, mitä voimia tällä hetkellä on liikkeellä ja mitenkä kaikki pyritään alistamaan yhden vissin (ja kansalle ja maalle tuhoisan) suunnan hyväksi, ja sen tarkoitusperiä edustamaan, täytyy toivoa, että näyttämötaide säilyisi riippumattomana.”

Esalainen ei nähnyt kunnallisen teatterin perustamiselle mitään hyviä syitä. Kaupunginteatteri perustettiin ensin osakeyhtiöksi, jonka osakkeista kaupunki omisti 97 % sekä Lahden Teatterin kannatusyhdistys, Lahden sos.dem. työväenyhdistys ja Lahden ammatillinen paikallisjärjestö kukin yhden prosentin. Syksyllä 1946 juhlittiin Suomen ensimmäisen kunnallisen kaupunginteatterin avajaisia.

Oikeisto ja vasemmisto olivat tätä ennen kamppailleet omilla teattereillaan. Sosiaalidemokraattien teatteri toimi Nastolankadun työväentalossa ja kommunistien teatteri Osakkeelle Savonkadulla. Ennen kaupunginteatterin perustamista valtuusto antoi avustuksia teattereille ja ne aiheuttivat usein poliittista kiistaa. Loviisankadun teatterin tilannetta ei 1920-luvulla helpottanut varsinkaan se, että Teatteriravintolan pitäjä hra Isaksson tuomittiin kieltolain rikkomisesta vankeuteen. Vuoden 1928 kaupungin budjetista putosi porvarillisen Lahden Teatterin 30 000 markan avustusanomus pois äänin 14 - 12.

Tilanne parani 1929, kun kaupungin rahatoimikunta kutsuttiin Loviisankadulle katsomaan Lauri Haarlan Kahden kuningattaren ensi-iltaa ja Teatterin kannatusyhdistys sai kaupungilta 25 000 markan apurahan. Osakkeella toiminut teatteri sai 15 000 mk ja sos.dem. näyttämö 2000 mk.

Vuonna 1930 oli kaupungin taide- ja musiikkilautakunta pudottanut kommunistien teatterituen kokonaan pois esityksestään ja valtuustossa asiasta nousi kova meteli. Valtuutettuna toiminut Lahden Teatterin kannatusyhdistyksen johtokunnan jäsen Tauno Aarre puolusti lautakunnan esitystä ja lopputulos oli, että yhdistyksen oma teatteri sai 30 000 mk ja Työväen näyttämö 11 000 mk, mutta Osakkeen teatteri jäi kokonaan ilman.

Politiikka on aina ollut osa teatteripolemiikkia. André Birabeaun näytelmässä Poju ministerinä (1938) Reino Valkama esitti toilailevaa kommunistista opetusministeriä ja Lahden Teatteri varoitti yleisöä jo etukäteen: ”nykyajan näytelmä – mutta suuttua ei saa.”

Timo Taulo on teattereiden ohjelmistoja vertailleessan tullut kuitenkin sellaiseen tulokseen, ettei mullistavia eroja ollut. Esimerkiksi kun Lahden Teatterissa esitettiin Hella Wuolijoen yhteiskunnallisesti ravistelevaa Juurakon Huldaa, vedettiin työväennäyttämöllä höpsöä Satamakahvilan rakkaustarinaa. Joskus esitettiin jopa samaa näytelmää samaan esitysaikaan molemmissa teattereissa.

Eikä muutenkaan syyllistytty liian kovaan peliin. Poliisi kävi Loviisankadun teatterissa virka-asiassa vain 1928, kun harjoiteltiin Gaetano Donizettin Rykmentin tytär -oopperan ampumiskohtauksia ja talosta kuului räiskettä kadulle ja savua tuli pannuhuoneen ikkunoista.

PALJON NIMIÄ
JA MUUTA TIETOA

Kirja on runsas tietopaketti lahtelaisesta teatterielämästä. Esimerkiksi yhdessä vanhassa valokuvassa on Lahden kansanopiston teatterikoulutuksen vastuuopettajana toiminut Jouni Leikkonen, joka vastikään valittiin Kokkolan kaupunginteatterin johtajaksi. Leikkonen on työskennellyt lähes 30 vuotta teatterialan opettajana, koulutuksen johtajana ja ohjaajana erilaisissa teatterin oppilaitoksissa.

Hyvät luettelot Lahden Teatterin ensi-illoista 1923-46 on arvokasta historiatietoa, jota ei näin täydellisenä löydy edes suomalaisen teatterin netissä olevasta Ilona-tietokannasta. Samoin on monenlaista henkilöhistoriaa, kuten Jalmari ja Joel Rinteen näyttelemisestä Lahden Amatööriteatterissa ennen 20-lukua. Sen sijaan kaupunginteatterin toiminta ei enää kuulu tämän historiikin alueeseen, mutta uuden teatteritalon valmistuminen 1983 mainitaan. Jo 1945 oli kaupunginjohtaja Olavi Kajala ottanut tämän tarpeen esille, kun oli puhunut teattereiden yhdistymisen puolesta.

Kirjassa ei tätä ole, mutta demarien teatteritoiminta palasi henkiin 40 vuoden tauon jälkeen Lahden Lauantainnäyttämön muodossa. Esitykset alkoivat 1985 Lahden sos.dem. työväenyhdistyksen omistamassa Kansantalossa. Lauantainäyttämön puheenjohtaja oli kaupungin teknillinen johtaja Timo Ahonen, ja näyttämöltä muistan hänen lisäkseen muitakin demareita, Raija Hannulan, Teuvo Häkkäsen ja Tarmo Tikan.

Eniten on kirjassa tietenkin tarinaa Lahden Teatterin kannatusyhdistyksen – Teatterituki ry:n toiminnasta ja ihmisistä. Lahden elinkeinoelämän johtajat ovat merkittävällä tavalla antaneet panoksensa teatteritoiminnan tukemiselle: U.A. Mäkelä, J.V. Soisalo, Jussi Mononen, K.O. Kivekäs, Juho Kantola, Väinö Levelä, Gunnar Åhfeldt-Arjamo, Jaakko Ukkonen, Markku Ahtela, Antti Norrlin jne. Yhdistyksen nykyinen puheenjohtaja on Valtteri Simola.

Viime vuosina Teatterituki on jakanut apurahoja ja stipendejä reippaasti yli 20 000 euroa/vuosi, viimeksi Lahden teatteri 100 vuotta -seminaarissa peräti 37 000 euroa. Tässä tilaisuudessa luovutettiin myös Teatterituki ry:n uusi Pauli-palkinto Marietta Kunnakselle, joka johti kansanopiston teatteriopiskelijoita 1989 - 2002, siirtyi sitten tylyn lyhytaikaiseksi jätetyn Lahden musiikkiteatterikoulutuksen johtoon ja on nyt Jyväskylän kaupunginteatterin johtajana. Palkinnon nimi tulee Pauli Saarikankaasta, joka siviilissä toimi Lahden rekisteritoimiston johtajana ja Lahden henkikirjoittajana neljännesvuosisadan ajan. Lahden Teatterissa hän aloitti 20-luvulla pienten sivuroolien esittäjänä, näytteli sotien jälkeen kaupunginteatterissa ja oli myös panemassa alulle Karirannan kesäteatterin toimintaa.

Tukea on annettu sekä harrastajateatteritoimintaan että teatterikoulutukseen Päijät-Hämeessä. Yhdistykseltä ei voi hakea avustusta, vaan se itse etsii tuettavat. Yhdistyksen omaisuutta on kerrytetty pörssiosakkeihin sijoittamalla. Osakesalkussa ovat UPM, Metso-Outokumpu, Nokia, Nordea, Sampo, Valmet, Kone, Fortum, Elisa, Keskisuomalainen ja Neles.

(Timo Taulo on kirjoittanut myös Lahden Hiihtoseuran ja Salpausselän kisojen 100-vuotishistoriakirjan.)

kari.naskinen@gmail.com

Valtionvelka on populistien taikasana

Kalliiksi tullut koronakriisi, uuden sote-järjestelmän rakentaminen ja Ukrainan sodasta aiheutuneet energia- ym. seuraukset ovat pakottaneet valtionvelan lisäämiseen Suomessakin. Vaalien alla tämä on tarjonnut herkullisen asetelman Kokoomuksen ja Perussuomalaiset-puolueen muodostamalle oppositiolle. Populismi on aina oppositiolle tärkeä työväline ja valtion velanoton kasvattaminen tarjoaa siihen tehokkaita mahdollisuuksia. Tarvetta tähän on nyt sitä enemmän, kun Kokoomuspersujen takaiskuksi tuli Sanna Marinin nouseminen ärhäkimmäksi Nato-hankkeen ajajaksi ja Venäjä-vihan lietsojaksi.

Tätä isoa asiakokonaisuutta voi käännellä moneen suuntaan, mutta jos sosiaalista hyvinvointiyhteiskuntaa halutaan edelleen ylläpitää, ei valtionvelan lisäämistä kriisien kohdatessa voi torjua.

Tuossa piirroksessa pylväät ovat miljardeja euroa. Kun inflaation vaikutus velan arvoon huomioidaan, oli valtionvelan hoitokustannus 2021-22 negatiivinen. Tämän vuoden tilanne riippuu siitä, miten voimakkaana inflaatio jatkuu.

Viime vuonna valtion korkomenot olivat 800 miljoonaa euroa ja tänä vuonna ne nousevat tai laskevat riippuen inflaatiosta, huonossa tapauksessa ne kaksinkertaistuvat. Korkeimmillaan ne olivat 1998, jolloin ne olivat yli 5 miljardia euroa.

Valtionvelka on nykyisen hallituksen aikana kasvanut selvästi, mutta velan nimellisarvon tarkastelu sinänsä ei kerro koko totuutta. Yksi osa tätä kokonaisuutta on, että yli 40 prosenttia valtion veloista on Suomen Pankille, jonka siis valtio omistaa ja joka tulouttaa saamansa korkotulot takaisin valtiolle.

Tällainen järjestely on olemassa, vaikka EU:n määräysten mukaan valtioiden keskuspankit eivät saa suoraan rahoittaa valtioita. Ne saavat kuitenkin ostaa muilta sijoittajilta valtionlainapapereita, ja tämä järjestelmä on toiminut kohta kymmenen vuotta. Matalan koron tai nollakoron lainapaperit eivät kiinnosta yksityisiä sijoittajia, mutta Euroopan keskuspankin osana Suomen Pankki on ostanut sellaisiakin runsaasti kansantalouden hyvän toimimisen turvaamiseksi.

Kansantaloutta ei juurikaan voi verrata kotitalouteen samanlaisilla mittareilla, mutta tästä SP:n asiasta voi vähän: jos olisin velkaa sata tonnia pankille tai vaimolleni, niin jälkimmäinen vaihtoehto olisi paljon huolettomampi.

Minkäänlainen velka ei tietenkään ole kiva asia, mutta Suomessa julkisen velan taso on edelleen maltillinen, vähän yli 70 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen. Euromaiden keskiarvo on lähes 100 %. Jonkinlaisena rajana pidetään, että se ei saisi olla oli 90 %. Tämän rajalinjan ylittävät jo mm. Belgia, Ranska, Espanja, Italia ja Kreikka.

PELOTTELUN RETORIIKKAA

Viime päivinä ovat kansantalouden ekspertit ja muut ekonomistit antaneet näistä asioista paljon kommentteja. Tukholman yliopiston kansantaloustieteen professori Markus Jäntti sanoi Demokraatti-lehdessä, että valtio tarvitsee velkaa, jotta sen ei tarvitse yllätystilanteissa tasapainottaa budjettiaan. Viimeisten kolmen vuoden aikana näitä yllätyksiä on piisannut. On kuitenkin selvä raja oikeiston ja vasemmiston välillä, kuten Jäntti sanoi: ”Oikeistolla on taipumusta operoida valtion tulopuolella, kun taas vasemmistolla on halua operoida menopuolella. Oikeisto on hyvin herkästi lupaamassa isoja tuloveron alennuksia, jotka ovat yhtä vastuutonta julkisen sektorin velkaantumisen näkökulmasta kuin holtiton menopuoli.”

Viime lauantain HS Visiossa taloustieteilijä Sixten Korkman oli samalla kannalla: ”Velkapuheissa on kuultavissa oikeiston pelottelun retoriikkaa. Sillä emme me ole millään tavalla jäniksen selässä, että olisi pakko tehdä kiireisiä toimia velan suhteen.”

Jotkut ovat jo sitä mieltä, että Korkmanista pitäisi tehdä seuraava presidentti, mutta se on tietenkin turhaa puhetta, koska talouspolitiikka ei mitenkään kuulu tasavallan presidentin toimenkuvaan. Tosin Sauli Niinistö pyrkii tällekin sektorille; hän on vikertänyt, että läntisissä talouksissa on liikaa velkaa - yksityistä ja julkista - ja että velasta tulee ongelma ennen pitkää.

Pohjimmiltaan kysymys on kuitenkin siitä, että julkisen vallan on tarvittaessa perusteltua velkaantua, jotta estetään tuotannon menetyksiä, pitkäaikaista työttömyyttä, yhteiskunnallisten palvelujen heikkeneminen ja yhteiskunnallisten jakojen syveneminen. Velan avulla voidaan vaikeissakin olosuhteissa ylläpitää toimintakykyistä yhteiskuntaa. Talouspolitiikan keskeinen kysymys on, millaiseksi mitoitetaan hyvinvointivaltio eli julkisen vallan toimenpiteet sosiaali- ja terveysturvassa, koulutuksessa, muissa yhteiskunnan palveluissa, infrastruktuurissa, tutkimuksessa ja tuotekehityksessä. Ne rahoitetaan verottamalla, mutta koska verotusta ei voi kiristää liikaa, pitää turvautua velanottoon.

Mauno Koiviston II hallituksen työvoimaministeri, valtiotieteen tohtori ja ekonomi Jouko Kajanoja on kirjoittanut, että tärkein talouspolitiikan kysymys kiteytyy siihen, missä on yhteiskuntapolitiikan painopiste, ja näistä asioista äänestetään parhaillaan: ”Toisessa päässä on toimintojen lisääntyvä siirtäminen markkinoille ja ihmisen näkeminen oman onnensa seppänä. Toisessa päässä korostetaan yhteisiä julkisia tehtäviä ja eriarvoisuuden kaventamista. Joitakin marginaalisia ajatussuuntia lukuun ottamatta kumpikaan ajatussuunta ei ole toisiaan poissulkeva. Markkinoiden lisäämisen puolesta puhujat ymmärtävät myös yhteisten julkisten tehtävien hyödyllisyyden ja yhteiskunnallisten kuilujen vähentämisen tarpeen. Yhteisöllisyyden ja tasa-arvon korostajat taas ymmärtävät markkinoiden ja omaehtoisen toiminnan hyödyllisyyden. Kysymys on siitä, missä painopiste on.”

kari.naskinen@gmail.com

Mielenosoitus, kapina, vallankumous…?

Venetsian filmifestivaaleilla 2020 voitti tuomariston pääpalkinnon meksikolaisen Michel Francon elokuva Nuevo orden (Uusi järjestys). Outo elokuva, joka tuo mieleen Bong Joon-hon ohjaaman Parasiten (2019). Kysymys on tässäkin elokuvassa yhteiskunnallisista ristiriidoista ja ennen kaikkea niistä valtavista luokkaeroista, joista ei nähdä ulospääsyä demokraattisin keinoin. Elokuva alkaa raharikkaan perheen luksuskodissa tyttären hääjuhlaan valmistauduttaessa. Sitten vartioidulle portille tulee perheen entinen, pitkäaikainen työntekijä pyytämään lainaksi 200 000 pesoa (11 000 euroa), jota tarvitaan, jotta miehen puoliso saadaan pikaiseen sydänleikkaukseen. Rahaa löytyykin, mutta ei vielä tarpeeksi. Toisaalla kaupungin keskustassa on meneillään jotain kahakkaa, josta ei kunnolla saa selvää, eikä koko elokuvan aikanakaan selviä kuin se, että kysymyksessä on iso mellakointi, ehkä kapina tai peräti vallankumous. Kuvat Mexico Citystä ovat samanlaisia kuin nyt eläkemellakoista Pariisista.

Hetkittäin tuntuu siltäkin, että on menossa kaikkien sota kaikkia vastaan. Vain joitakin vinkkejä katsojalle annetaan. Taloja ja autoja töhritään, ei kuitenkaan punaisella, vaan vihreällä maalilla. Rikkaan perheen taloa ympäröivän muurin yli tullaan, syntyy sekasortoa ja yhteen seinään ilmestyy teksti ”Vitun kroisokset” ja perässä pasifistien merkki, vaikka hyökkääjät eivät mitenkään rauhanomaisia olekaan, päinvastoin erittäin väkivaltaisia. Kaupungilta näytetään sekasortoinen kuva, jossa Louis Vuittonin kauppaliike vaikuttaa pahasti tärvellyltä.

Kokonaisuus ei silti ole näin yksisuuntainen. Elokuvan loppuessa on vaikea sanoa, mitkä olivat koko rähinän tavoitteet. Meksikon armeijakin oli siinä mukana, käytti ehkä syntynyttä sekasortoa hyväkseen sotilasdiktatuurin pystyttämiseksi. Lisäksi tapahtuu sieppauksia, mieletöntä pahoinpitelyä, isojen lunnaiden kiristystä ja kidnapattujen teloituksia lunnaiden saamisen jälkeen. Absurdin kokonaisuuden täydentää varakkaan kodin seinällä oleva Omar Rodriguez-Grahamin iso maalaus, jonka nimeksi lopputekstien yhteydessä mainitaan ”Vain vainajat ovat nähneet sodan lopun”. Mutta loppuuko sota joskus ja ketkä vainajat ja ketkä jäävät henkiin ja kenen on valta sitten?

Muodoltaan elokuva on trilleri. Siinä on paljon selittämättämiä ristiriitoja, mitä korostaa sekin, että elokuva on visuaalisesti komea. On yksi historiallinen yhtymäkohta 1900-luvun suurimpaan katastrofiinkin, että vangiksi otettavat numeroidaan tussikynällä otsaan merkittävillä numeroilla – ei enää tatuoinneilla – ja yleisiin desinfiointisuihkutuksiinkin vangit pannaan.

Tarkoitus saattaa olla esittää provokatiivinen näkemys siitä, miltä muutos voi näyttää, jos sellaiseen mennään. Miltä sitten? Ainakin hallitsemattomalta, sillä ”Uudessa järjestyksessä” ei ole yhtään parempaa järjestystä. Mutta silti: kehittyykö tällaisia kaaoksia, jos korruptiota, epäoikeudenmukaisuuksia ja muuta paskaa ei saada hoidettua kuntoon?.

Meksikossa elokuvan vastaanotto oli julma, koska kumouksen syyllisiksi on tehty alkuperäiskansojen tummaihoisia edustajia. Kritiikkiä sai esimerkiksi sellainen kohtaus, jossa eliittiperheen tumma palvelijanainen nauraa tyytyväisenä kahmiessaan arvoesineitä laukkunsa samanaikaisesti, kun viereisessä huoneessa rikkaan perheen jäseniä teloitetaan. Joka tapauksessa katsomiskokemus oli niin hyvä, että alle puolitoista tuntia kestävän tarinan jääminen kesken ja lopputulos avoimeksi harmitti.

kari.naskinen@gmail.com

Nopeus on joskus hyvä, joskus huono ominaisuus

Nopeat syövät hitaat. Aikainen lintu madon nappaa. Internetti on saanut aikaan sen, että nykyisin nopeus korostuu. Sosiaalinen media on iso osa julkista keskustelua, eikä siinä passaa hidastella. Mielipide on laukaistava heti, kun jokin asia sitä tuntuu edellyttävän. Ongelmia vain syntyy siitä, että hätäinen kommentointi joskus menee pieleen asiaan perehtymättömyyden takia. Joku sanoo jossakin jotakin, yksittäinen lause otetaan esille ja kokonaisuus jää hahmottamatta. Sitten tämä huolimaton kommentointi alkaa levitä ja vielä muuttuu matkalla.

Politiikan ollessa kyseessä someihmiset ovat koko ajan kuin mukana A-studion suorassa lähetyksessä. Jos Sanna Marin tai Sixten Korkman sanoo kantansa johonkin asiaan, siihen kirjoitetaan oma mielipide välittömästi. Ei siinä sinänsä mitään pahaa, mutta kun tulkinnat menevät monesti vinoon väärin perustein. Toisaalta tällainen nopea somekeskustelu on hauska harrastus, minäkin kommentoin Twitterissä kiihkeästi Ruotsin euroviisukarsintojen lauluja jo kappaleiden puolivälissä.

Joitakin poliitikkoja ja muitakin sanotaan mielipideautomaateiksi. Heiltä kysytään kommentteja vähän joka asiaan. Meistä tavallisistakin tallaajista on somen aikana tullut samanlaisia. On aina oltava valmis sanomaan kantansa hiilinieluihin, maahanmuuttoon, S2:een, kävelykatuun, Lintilään, pakkoruotsiin, naisen selän koskettamiseen, luksustaiteeseen jne.

Eikä sovi pitkään hidastella jäämällä pohtimaan, kummalle puolelle jossakin kiistakysymyksessä asettuu. Jos iltapäivälehdestä soitetaan ja kysytään mielipidettä, on puolensa valittava heti.

Tässä nopeudessa on luonnollisesti lehtien, television ym. tiedotusvälineiden pysyttävä entistä paremmin mukana, ja varsinkin sensaatioita on pidettävä esillä. Kuten filosofi Alfred North Whitehead jo sata vuotta sitten kirjoitti: ”Lienee niin, ettei sitten lapsen seimeen syntymän ole tapahtunut yhtä suurta asiaa yhtä vähällä kohulla.”

Politiikka on myös nykyisin nopeuslaji. Koko ajan on oltava hereillä. Kansanedustajilla on varmaan hirveä stressi siitäkin, kun jatkuvasti on seurattava, mitä ja kuka mitäkin sanoo Tiktokissa. Some on paikka, jossa on näyttävä ja tehtävä huomioita, erityisesti näin vaalien alla, muidenkin kuin poliitikkojen. Filosofi Maija-Riitta Ollila sanoo, että ”jokainen puhuja ja kirjoittaja on joko hallituksen puolella tai sitä vastaan. Jos mumina jää epäselväksi, median edustaja rakentaa draamaa tiedustelemalla, kumpaan leiriin puhuja kuuluu. Laihan sovinnon etsijä rusentuu rintamien väliin.” (Ajatusten vangit karkumatkalla, Pro Sophia 2016)

AATE, ÄÄNESTÄJÄT,
KARISMAATTISUUS

Samassa kirjassa Maija-Riitta Ollila syventyy myös poliittiseen johtajuuteen, jossa voi nojata kolmeen asiaan: aatteeseen, äänestäjien hoitoon ja omaan persoonallisuuteensa, jossa mielellään saisi olla karismaattisuutta. Vaikeinta on aatteen varassa johtaminen, koska elämme aikaa, jossa vanhat arvot ja ideologiat eivät enää toimi yhtä hyvin kuin ennen. Hän antaa myös tiiviit havaintonsa muutamista puolueista:

SDP haluaa olla lähellä työväenliikettä, mutta työväenliike on kieltänyt olennaisen perintönsä, kansainvälisyyden. Ainut tehokas toimintatapa olisi pyrkiä maailmanlaajuiseen työehtojen parantamiseen.

VIHREÄT tietävät hyvin, että ympäristökriisi ei pysy yhdessäkään maassa. Yhteiset ilmakehä ja vedet ovat kaikille ymmärrettäviä asioita, mutta ekologinen kestävyys on hirtetty yhteen sosiaalisen ja taloudellisen kestävyyden kanssa. Niinpä suomalaisten työllistyminen on tärkeämpää kuin yhteiset ympäristöongelmat.

PERUSSUOMALAISILLA ei ole ongelmaa, koska he eivät näe uusien arvojen tarvetta. Vanha on hyvää, paitsi vanhoissa puolueissa. Tosin, mitä uutta on puolueessa, joka on perustettu 50-luvun lopulla?

KESKUSTAPUOLUE on ihme. Sitä ei pohjoismaisessa vertailussa pitäisi ollakaan, mutta etelän kasvukeskukset ovat suhtautuneet siinä määrin vihamielisesti muuhun Suomeen, että tämän kansanliikkeen voima on kestänyt.

”KOKOOMUS on kansanliike. Kokoomus on aatteellinen harrastus, jonka parissa opitaan aina jotain uutta” (lainaus puolueen nettisivuilta). Yksilöt tekevät pieniä arjen tekoja. Jokainen puuhaa hyväntahtoisesti yksinään.

kari.naskinen@gmail.com