Taistelu Vesijärvenkadusta jatkuu Lahdessa

Lahden kaupungin teknisen ja ympäristölautakunnan puheenjohtaja Francis McCarron (Kok) ilmoitti kahdessa yleisönosastokirjoituksessaan, että Vesijärvenkatua ei olla kaventamassa autoliikenteen osalta. Tämän päivän Etelä-Suomen Sanomissa lautakunnan vihervasemmisto kuitenkin kirjoitti vastineen, jossa sanottiin, että Vesijärvenkadun "kehittäminen" jatkuu. Vastineessa puhutaan kokeilusta, jossa autoliikenteellä nyt käytössä olevista ajokaistoista poistettaisiin kaksi väliltä Kirkkokatu - Lahdenkatu.

Tällaisten kokeilujen kohtalo on jokseenkin aina sama: kun pannaan rahaa rakenteellisiin muutoksiin, ei niitä purkamaan myöhemmin lähdetä. Tässä tapauksessa siis Vesijärvenkadun liikenne ahdettaisiin kahdelle kaistalle, minkä lisäksi henkilöautojen kadunvarsipysäköinti lopetettaisiin kokonaan kadun toiselta puolelta.

Näitä samanlaisia tavoitteita on muitakin katuja koskien. Juuri tänään kuulin, että Hämeenkadulta on tarkoitus vähentää autopaikkoja.

Vesijärvenkadun kaventamisella on ilmiselvästi tarkoitus myös ohjata liikennettä toriparkkiin. Kun pohjoisesta kaupungin keskustaan tulevat alkavat huomata, että Vesijärvenkatu on muuttunut ahtaaksi, he ehkä jatkavat ajamista pitkin Lahdenkatua ja kääntyvät sitten Lyseon kohdalta vasemmalle Rauhankadulle – ja hups, siinähän se toriparkki kohta onkin.

Muutenkin toriparkki ohjaa nyt kaupungin liikennesuunnittelua. Kadunvarsipysäköintiä vähennetään ja liikennevirtoja suunnataan niin, että autoja kulkisi entistä enemmän toriparkin lähelle.

Vastakirjoituksen lautakunnan puheenjohtajalle olivat allekirjoittaneet lautakunnan varapuheenjohtaja Sanna Mäkinen (SDP) sekä jäsenet Minna Lampinen (SDP), Heikki Moilanen (SDP) ja Nelli Nivala (vihreä). Demarien, kokoomuslaisten ja vihreiden lisäksi lautakunnassa ovat edustettuina lisäksi kepu, kristilliset, perussuomalaiset ja vasemmistoliitto, joten äänestykseen Vesijärvenkadun muuttaminen lopulta menee.

kari.naskinen@gmail.com

Eurooppa etsii taas itseään

Juna lähtee Baselista kohti Ruotsia. Sota on ohi, eletään vuotta 1946, ollaan Ingmar Bergmanin elokuvassa Jano (1949). Juna seisoo jollakin asemalla tuhotussa Saksassa. Yhdessä vaunussa äijät ryypiskelevät ja laskevat verhon ikkunan eteen. Ulkoa kuvattuna ikkunaan heijastuu raunioituneen talon hahmo.

Jos vastaavanlainen elokuva tehtäisiin nyt, heijastuisi ikkunaan kuvia autopaloista tai väkivaltaisista mellakoista. Eurooppa on taas tilanteessa, jossa se hakee vastauksia olemassaolonsa perimmäisiin kysymyksiin.

Kun Ingmar Bergmanin syntymästä tuli tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta, on tullut katsotuksi ja luetuksi tavallista enemmän hänen elokuviaan ja tekstejään. Janossa käydään junamatkan aikana läpi sitä eksistentiaalista kriisiä, johon elokuvan nuoripari abortteineen ja pettämisineen on joutunut. Allegoria on kuitenkin selvä: Eurooppa on kokenut kriisin, jonka kaikkia puolia ei edes ymmärretä, eikä osata helposti lähteä eteenpäin.

Ennen junamatkaa Rut (Eva Henning) muistelee kaunista kesäpäivää, jota oli viettänyt edellisen miesystävänsä kanssa. Aurinko paistoi, lammen vesi läikehti, mutta sitten polulla luikerteli käärme. Käärme oli päässyt paratiisiin. Nyt ovat Malmön, Göteborgin ja Chemnizin tapahtumat päässeet Euroopan ytimeen. Baselissa on aina ollut rauhallisempaa.

Elokuvan rinnakkaisjuonessa ollaan Tukholmassa, jossa Rutin puolison Bertilin (Birger Malmsten) edellinen vaimo Viola (Birgit Tengroth) on psykiatrin vastaanotolla. Viola on kovasti masentunut, mutta psykiatri lupaa, että Violalle kyllä pystytään rakentamaan uusi persoonallisuus.

Rut puolestaan on sairauslomalla. Hän on balettitanssija, joka oli joutunut keskeyttämään työnsä polvivamman takia. Sotien jälkeen piti Eurooppakin parantaa. Käärme oli saatu tapetuksi, mutta tuhoa oli syntynyt sekä materiaalisesti että henkisesti. Hoito kesti pitkään, mutta uusi persoonallisuus saatiin valmiiksi jossain 40-50 vuoden kuluttua. Nyt tilanne on taas kriisiytynyt. Jotkut vetävät kaihtimia ikkunoihin, mutta ulkopuolella tapahtumat jatkuvat.

Euroopassa syntyneeltä käärmeeltä olisi pää pitänyt katkaista jo 1930-luvun alussa. Vaikea on tilanne myös nyt 2010-luvulla, sillä käärme on monipäinen ja sen lonkeroita on hankala  kokonaan katkoa.

Bergmanin elokuva käsittelee myös huonoa omaatuntoa, ja kun tästä Ruotsin suuresta taiteilijasta ja näkijästä on kysymys, tulevat esille myös vihan ja katkeruuden kouristukset. Homoseksualisuuskin heitetään päin näköä Violan tapauksessa. Viola ei ole lespo, mutta juhannuksen hiljaisuudessa käärme on ujuttautunut Tukholmaankin. Tätä kohtausta elokuvasensuuri leikkeli, ja nyt katsomani dvd-versio vaikuttaa selvästi sensuurin hyväksymältä.

Tänään torstai-iltana on Chemnitzissä taas yleisötilaisuus. Puhumassa ovat ainakin Saksin osavaltion pääministeri Michael Kretschmer (CDU) ja Chemnitzin kaupunginjohtaja Barbara Ludwig (SPD).

kari.naskinen@gmail.com

Antisemitisti ja juutalainen kohtasivat Helsingissä

Säveltäjä ja kapellimestari Gustav Mahler tuli Pietarista junalla Helsinkiin 29.10.1907. Kolme päivää myöhemmin hän johti konsertissa Helsingin kaupunginorkesteria ja konserttipäivän aamuna hän tapasi myös Jean Sibeliuksen. Kaisaniemessä kävellessään Mahler kysyi Sibeliukselta: ”Mitä Teidän musiikkianne haluaisitte minun johtavan?” Sibelius vastasi: ”En mitään.”

Kysymys ei tietenkään tarkoittanut sen illan konserttia, vaan sitä, haluaisiko Sibelius ylipäätään joitakin omia teoksiaan Mahlerin johdettaviksi. Kuka muu säveltäjä tahansa olisi ollut innostunut Mahlerin kiinnostuksesta, sillä Mahlerista oli tullut musiikkimaailman ensimmäinen ”ilmiökapellimestari”, kuten Antti Vihinen luonnehtii juuri ilmestyneessä kirjassaan Sibelius & Mahler – Kohtaaminen Helsingissä. Mahlerin johtamat konsertit ja oopperat olivat aina isoja merkkitapauksia.

Sibeliuksen koppava asenne johti siihen, että Mahler ei milloinkaan johtanut hänen musiikkiaan. Yhden poikkeuksen Mahler oli kuitenkin tekemässä keväällä 1911, jolloin hän oli valinnut ohjelmaansa New Yorkissa Sibeliuksen viulukonserton, mutta oli niin sairas, ettei pystynyt sitä johtamaan.

Sibeliuksen natsiyhteyksistä tohtorinväitöskirjan tehnyt Vihinen kirjoittaa yhden selitysmallin Sibeliuksen käytöksestä juutalaista Mahleria kohtaan: antisemitismi. Sibeliuksen jotkin päiväkirjamerkinnät 1910-luvulta olivat luonteeltaan juutalaisvastaisia, ja Vihinen olettaa, että tällä oli Sibeliuksen ajatusmaailmassa jalansijaa jo syksyllä 1907 hänen tavatessaan Mahlerin.

Sibeliuksen kertomus kohtaamisestaan Mahlerin kanssa julkaistiin 1930-luvun puolivälissä, jolloin Sibelius oli jo suostunut Joseph Goebbelsin perustaman antisemitistisen säveltäjäjärjestön varapresidentiksi.

Sibelius-tutkija Erik Tawaststjerna on selittänyt Sibeliuksen töykeyttä silläkin, että tämä koki alemmuudentunnetta Mahlerin rinnalla, mikä purkautui jyrkkyytenä ja peiteltynä maailmanmiehen käytöksenä: ”Sibelius näyttää tunteneen melkein hysteeristä pelkoa esiintyä kumartelijana Mahlerin edessä.”

Sibelius tiesi tilanteen ja tunsi Mahlerin suuren maineen. Säveltäjänäkin Mahler oli jo kova nimi, mutta Sibelius vasta kokeilu- ja etsintävaiheessa. Mahlerille hän ei voinut sitä myöntää, mutta omalle kustantajalleen hän oli myöhemmin antanut listan niistä kapellimestareista, joille halusi lähetettävän Sadun ja toisen sinfonian nuotit, ja listalla oli myös Mahlerin nimi.

Ennen omaa konserttiaan Helsingissä Mahler kävi kuuntelemassa Robert Kajanuksen johtamaa populaarikonserttia, jotta sai ensituntuman orkesteriin, jota seuraavana päivänä alkaisi harjoituttaa omaa Beethoven-Wagner-konserttiaan varten. Tuolloin Mahler kuuli myös Sibeliuksen Kevätlaulun ja Valse tristen ja kirjoitti vaimolleen Alma Mahlerille:

”Yhdessä kappaleessa kuulin aivan tavanomaista kitschiä tiettyjen pohjoismaisten harmonisointimaneerien kansallisella kastikkeella tarjoiltuna. Samanlaisia ovat muuten kaikki nämä herrat kansallisnerot. Venäjällä ja Ruotsissa on ihan samanlaista – ja Italiassa nämä huorat oikein touhuavatkin.”

GALLEN-KALLELA
SUOMI-OPPAANA

Wienissä ovat muistolaatat sekä Mahlerille että Sibeliukselle, mutta siellä he eivät koskaan tavanneet. Sen sijaan Mahler tutustui Wienissä Akseli Gallen-Kallelaan, ja kun Mahlerin tuli Suomeen, hääri Gallen-Kallela vierailun isäntänä.

Mahlerin aikataulu oli Helsingissä tiukka, mutta Gallen-Kallela halusi esitellä tuttavalleen Helsinkiä ja maan kulttuurielämää. Käytiin Hvitträskissäkin, jossa Gallen-Kallela teki muutamalla vedolla luonnoksen Mahlerin kasvoista. Tämä potretti on nykyisin Mäntässä Serlachiuksen taidemuseon kokoelmissa.

Suomalaista luontoa ja luonnettakin Gallen-Kallela esitteli. Mahler kirjoitti kotiin vaimolleen kauhistellen, että Gallen-Kallela veti ”12 snapsia ennen keittoa”, ja ravintolaillasta Mahler kirjoitti, että ”kaikki juovat aamun tunneille asti. Vihinen puolestaan kirjoittaa, että vain muutaman vierailupäivän aikana Mahler kohtasi Pohjoismaihin liittyvistä stereotypioista keskeisimmät: ylettömän viinanjuonnin, taiteilijoiden kansalliset missiot, korkealaatuisen arkkitehtuurin ja muotoilun, ihmiselämälle sopimattoman ilmaston ja vapaamielisen seksielämän.

KIIHKONATIONALISMI
VARMAAN IHMETYTTI

Vihinen arvelee, että Mahleria ihmetytti suomalaisten taiteilijoiden poliittinen kiihkomielisyys, heidän nationalistiset näkemyksensä ja kansallismielinen kutsumuksensa. Kaikki hänen Helsingissä tapaamansa taiteilijat olivat isänmaallisen liikkeen kärkihahmoja: Gallen-Kallela, Sibelius, Kajanus sekä arkkitehdit Eliel Saarinen ja Herman Gesellius.

Tämä tuntui varmaan oudolta Mahlerista, joka oli vaimolleen sanonut olevansa kolminkertaisesti koditon: ”Böömiläisenä itävaltalaisten joukossa, itävaltalaisena saksalaisten joukossa ja juutalaisena koko maailmassa. Kaikkialla tunkeutuja, ei koskaan tervetullut.”

Nyt Vihisestä tuntuu, että 1930-luku on palannut Suomeen: ”Mikään ei näytä muuttuneen niistä päivistä, jolloin Sibeliuksen nimeen turvaten rakennettiin Suur-Suomea, teljettiin kommunisteja vankilaan tai ryhdyttiin saksalaisten aseveljien rinnalla puhdistamaan Eurooppaa arjalaiselle rodulle vieraasta modernista taiteesta. Neuvostoliiton hajoaminen on tehnyt perussuomalaisen kansalliskiihkon mahdolliseksi, ja yksi sen uhreista on ilman muuta Sibelius. Hän on entistä vahvemmin valkoisen suomen säveltäjä.

Vaikka musiikki silti pakenee sanallisia selitysmalleja, niin Mahleria on selittänyt jopa Mihail Gorbatshov: ”Elämässä on aina konflikti ja ristiriita, mutta ilman niitä – ei ole elämää. Mahler onnistui vangitsemaan tämän inhimillisen olomuodon.”

Paljon mielenkiintoisia henkilöitä Vihisen kirjassa viliseekin. Yksi on Adolf Hitler, joka aikoinaan Wienissä ihaili Wagneria ja Mahleria: "Myöhemmin hänen Wagner-ihailustaan luotiin mahtava myytti, mutta yhteys juutalaiseen Mahleriin vaiettiin visusti."

kari.naskinengmail.com

Tärkeintä on puutarhanhoito

Hauska sattuma: kun lauantaina lähdin Savoy-teatterin Candide-musikaalin jälkeen kävelemään kohti autoa, soitti Kluuvikadulla viulistityttö tuttua melodiaa West Side Storysta. Molemmat ovat Leonard Bernsteinin säveltämiä, ja Candiden ensi-ilta Helsingissä oli ajoitettu Bernsteinin syntymän satavuotispäivään 25.8. Vaikka nämä musikaalit ovat sisällöiltään hyvin erilaisia, on niissä yhtymäkohtia musiikillisesti.

Molemmat ovat rytmimusiikillisia teoksia, ja kyllä Candidea voi ainakin maallikon löysästi tulkitsemana sanoa West Side Storyn esisoitoksi. Melodiat ovat vetäviä, joskaan Candiden erilliset laulunumerot eivät nouse samalle hittitasolle kuin West Side Storyn tunnetuimmat kappaleet. ”Esisoitto” sikäli, että Candiden kantaesitys oli 1956 ja West Side Storyn 1957.

Näin ensi kertaa kuultuna ja nähtynä jäi Candidesta parhaiten mieleen railakas alkusoitto, jonka teemat toistuvat esityksessä myös myöhemmin. Katusoittajien ohjelmistoon Candide ei kuitenkaan kuulu, ei ainakaan Suomessa, jossa se on ennen tätä nähty vain kolme kertaa, Jyväskylän kaupunginteatterissa 1973, Helsingin kaupunginteatterissa 1975 ja Vaasan teatterissa 2015. Suomeksi kirja ilmestyi L. Onervan kääntämänä 1914 ja J.A. Hollon kääntämänä 1953. Savoy-teatterin esitykseen oli uuden suomennoksen tehnyt Auli Särkiö-Pitkänen.

Savoy-teatterissa tämän 2,5-tuntisen musikaalin orkesterina oli 32-jäseninen Helsinki Sinfonietta ja iso kuoro oli koottu tätä esitystä varten. Seitsemän solistia olivat nousevia oopperatähtiä, joista erottuivat parhaiten baritonit Tero Harjuniemi, Heikki Kilpeläinen ja Jussi Merikanto, sopraano Kaisa Ranta sekä tenori Heikki Halinen. Esityksen on ohjannut Tuomas Parkkinen, jonka edellinen ohjaustyö oli kansalaissota-aiheinen Veljeni vartija Tampereella talvella 2018.

Esitys on sillä tavalla karsittu malli, että lavastuksia ei ole, koska iso orkesteri ja kuoro tarvitsevat melkein koko Savoy-teatterin näyttämön. Sen verran on kuitenkin näyttelemistä ja rekvisiittaa, ettei kysymys ole aivan vain konserttiversiosta.

Tarina on hauska. Se perustuu ranskalaisen valistusajan filosofin ja kirjailijan Voltairen satiirisen kertomukseen saksalaisesta Candide-nuorukaisesta, joka lähtee maailmalle suurin odotuksin. Voltairen kirjan alkuperäisnimessä mainitaan optimismi, mutta Candide huomaa toistuvasti, että pieleen menee.

Candide lähtee matkaan Wetsfalenista, jossa 1600-luvun puolivälissä oli solmittu ison 30-vuotisen sodan rauha. Voltairen kirja ilmestyi 1759, mutta asiat maailmassa eivät vieläkään olleet kunnossa. Candide-sana viittaa viattomuuteen ja avoimeen mieleen, mutta nuorukainen ei kuitenkaan löydä sitä suurta parasta, minkä hänen arvostamansa opettaja sanoo olevan tavoitettavissa.

Tarunhohtoisessa Eldoradossakin Candide käy, mutta sielläkään hän ei viihdy, koska nyt maailmaa on kierretty niin paljon, että on alkanut jo tulla ikävä omaa rakastettua Cunegondea. Lopulta kaikki päättyy onnellisesti niin kuin saduissa pitää, Candide löytää rakkaansa ja maailman aiheuttaman pettymyksen jälkeen hän toteaa, että tärkeätä on vain puutarhanhoito. Tästä päättelin, että Ilkka Kanervan mielikirja on Candide.

Voltaire oli tekstiensä kanssa usein vaikeuksissa. Hän oli jatkuvassa riidassa kirkonmiesten kanssa, istui Bastiljin vankilassa kaksi kertaa ja joutui kolmeksi vuodeksi maapakoon. Voltairen valtio-opillinen ajatus oli, että paras järjestelmä perustui valistuneeseen itsevaltiuteen, jossa kuningas olisi hallitsija apunaan joku hyvä filosofi.

Voltaire kirjoitti romaaninsa, koska uskoi ihmisten luoneen itselleen jonkinlaisen illuusion estämään maailman todellisen pahuuden paljastumista. Tällainen oli käytännössä mahdollistakin, koska ei ollut televisiosta eikä somea, eikä rahvas osannut lukeakaan. Candide sen sijaan oli maailmanmatkaaja, joka näki paljon: sotaa ja muuta väkivaltaa, köyhyyttä, sairauksia, hyväksikäyttöä, luonnonkatastrofeja, perversioita ym. Lopulta hän sitten päätyi kirkkaimman sinisilmäisyytensä haalistuttua sellaiseen johtopäätökseen, että onnen voi löytää, kun uskoo työnteon siunauksellisuuteen – ”onnellisin elämänmuoto on työntäyteinen yksinäisyys”.

Mutta mitähän optimisti Candide nyt tuumaisi, jos kiertäisi nykymaailmaa? Suomen kultamaassa Candide olisi optimistinen ja olisi varma soteuudistuksen läpimenosta, työttömien aktiivimallin hyödyllisyydestä, poliisijohdon hyvää tarkoittavista toimintamalleista, armeijan vihannesruuan kalorien riittävyydestä ja Suomen yleisurheilun paluusta mitalikantaan.

Edelleen ajankohtainen Voltairen toteamus oli, että ”politiikka ei ole muuta kuin taitoa valehdella sopivalla tavalla”, ja edelleen: ”Lähes kaikilla hallituksilla on taito kaapata niin paljon rahaa kuin mahdollista siirtääkseen sitä toisille.”

kari.naskinen@gmail.com

Valeuutiset ovat vanha keksintö

Ensimmäinen valemedia oli Raamattu, sanoo israelilainen historioitsija Yuval Noah Harari kolmannessa kirjassaan 21 oppituntia maailman tilasta (Bazar, 2018). Hararin väite taas on täyttä totta. Otetaan nyt vaikka Nooan arkki, eihän sellainen laitos kaikkine matkustajineen olisi mitenkään voinut toimia.

Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa sanotaan, että arkki oli 300 kyynärää pitkä. Eri kulttuureissa kyynärän mitta vaihteli, mutta karkeasti ottaen arkki oli noin 200 metriä pitkä, ehkä vähän yli, siis samaa luokkaa kuin komeat ruotsinlaivat Viking Grace ja Baltic Princess. Onhan se alukseksi iso, mutta ei alkuunkaan olisi riittänyt siihen hommaan, mihin Jumala sen tarkoitti.

Koska oli tulossa vedenpaisumus, joka Jumalan ilmoituksen mukaan hävittäisi kaiken elävän taivaan alta, piti Nooan rakentaa arkki. Jumala määräsi, että Nooa ottaisi arkkiin lähisukulaisensa ja kaikkia luonnon elollisia olioita niin, että olisivat taas uuden alkuna sitten, kun vedenpaisumus on ohi.

Kaikkia maapallon eläimiä oli otettava mukaan niin, että olisi uros ja naaras. Siis kaikkia. Tietenkin piti ottaa myös syötävää. Maa oli täysin veden vallassa 150 päivää, joten ihan pienillä ruokavarastoilla ei selvitty.

Koska arkissa oli esimerkiksi kaksi leijonaa ja kaksi lammasta, niin kyllähän jellonat aika pian olisivat lampaat hotkineet suihinsa. Entä sitten norsut, jotka syövät kaikenlaisia luontaistuotteita 200 - 300 kiloa päivässä, miten Nooa niiden ruokahuollon järjesti?

Valemedia Raamattu ei tällaisista yksityiskohdista maininnut mitään, eikä siinä ollut yleisönosastoa, johon olisi voinut vastineita lähettää.

Melkoinen valeuutinen oli sekin, että arkin rakensivat gofer-puusta vain neljä miestä. Puusepät olivat Raamatun uutisissa muutenkin hyvin esillä, mutta neljään miehen arkin rakentaminen ei vaikuta uskottavalta.

Tämä iso uutistapahtuma loppuu siihen, kun vedenpaisumusta ei enää ollut. Minkäänlaista tutkivaa journalismia ei ollut ottamassa selvää siitä, mihin kaikki vesi katosi, imeytyikö maaperään, haihtuiko taivaalle vai imaisiko Jumala maapallon taas kuivaksi.

Eli pikkujuttuja nämä oman aikamme valeuutiset.

kari.naskinen@gmail.com

Dokumenttiohjelma Maria Callasista

Otsikkoni on tuollainen, koska ranskalaisen Tom Volfin elokuva oopperalaulaja Maria Callasista (1923 - 1977) ei varsinaisesti ole dokumenttielokuva, vaan pelkkä dokumenttiohjelma kohteestaan. Dokumenttielokuva on oma taiteenlajinsa, joka eroaa tavallisesta dokumenttiohjelmasta siinä, että se käsittää enemmän tekijöidensä luovaa panosta. Volfin dokumenttiohjelma sen sijaan on vain peräkkäin pantuja musiikkinumeroita, Maria Callasin haastatteluja vanhoista tv-lähetyksistä sekä uutis- ja kaitafilminpätkiä. Tämä on ikään kuin Maria Callas -fanin kasaama kokonaisuus; on Volfin ensimmäinen elokuva.

Eipä silti, kyllä tämän parituntisen ohjelman helposti katsoo, vaikka enemmän sisältöä saa esimerkiksi Arianna Stassinopouloksen Maria Callas -elämäkertakirjasta (Kirjayhtymä, 1981). Ohjelman ongelma on kuitenkin, että se muodostuu Maria Callasin yksinpuhelusta. Kenellekään muulle ei ole annettu suunvuoroa. Tässä suhteessa ohjelma poikkeaa oleellisesti esimerkiksi nyt elokuvateattereissa pyörivästä hienosta Ingmar Bergman -dokumenttielokuvasta.

Kohtauksesta toiseen mennään ilman selityksiä, kymmeniä kertoja Maria Callas nousee mustan auton takapenkiltä jonkin oopperatalon edessä ja vanhoissa filmeissä vilahtelee tuttuja henkilöitä: Elizabeth II, Grace Kelly, Marilyn Monroe, John F. Kennedy, Jacqueline Kennedy, Giovanni Battista Meneghini, Elizabeth Taylor, Vittorio De Sica, Luchino Visconti, Omar Sharif ja tietenkin Aristoteles Onassis. Kaikkein vanhimmat filmit heijastetaan valkokankaalle niin, että kuvan reunassa rullaa mukamas filminauhan reunassa oleva rei´itys. Tämä on nykyisin muotia yleisemminkin.

Mukana on myös pari pätkää siitä, kun Maria Callas oli tekemässä puhe-elokuvaa, Pier Paolo Pasolinin rankkaa Medeaa (1969). Siitä tuli suurmenestys, mutta jäi oopperalaulajan ainoaksi näytelmäelokuvaksi.

Parasta Tom Volfin ohjelmassa Maria by Callas ovat laulut, jotka nykytekniikalla on pystytty puhdistamaan rahinoista ja muista vioista erinomaisiksi. Selväksi tulee, että Maria Callasin suosikkirooli oli Vincenzo Bellinin Norman nimirooli. Muita ohjelmassa kuultavia aarioita on mm. Butterflysta, Carmenista, Cavalleria Rusticanasta, Gianni Schichistä, Macbethista, Toscasta ja Traviatasta.

kari.naskinen@gmail.com

Tshekkoslovakian vastavallankumouksen valmistelu oli pitkä hanke

Prahan liberaali kevät päättyi 50 vuotta sitten, kun Neuvostoliiton ja neljän muun Varsovan liiton armeijat miehittivät Tshekkoslovakian. Takana oli pitkä prosessi Tshekkoslovakiassa, jossa salaa ja julkisestikin tehtiin irtiottoa Neuvostoliiton maahan istuttamasta kommunistisesta järjestelmästä. Kylmän sodan aikana näille pyrkimyksille saatiin laajaa kansainvälistä tukea, mutta kun panssarivaunut vähän ennen puoltayötä tiistaina 20.8.1968 ylittivät Tshekkoslovakian rajan ja sitten aamuyöstä 21.8. kolistelivat Prahan keskustaan, peli oli sillä erää pelattu. Sen verran pieneksi tuo peli kuitenkin lännessä tulkittiin, että kolmanteen maailmansotaan se ei antanut aihetta.

Jo 1948 kirjoitti USA:n ulkoministeri John Foster Dulles Collier´s-aikakauslehdessä, että ”Lännen on palautettava Tshekkoslovakia helmaansa”, koska tshekit ja slovakit olivat tottuneet ”pyhään yksityisomistusoikeuteen, eivätkä he milloinkaan voi tyytyä kommunismiin”.

Lännen lehdet pitivät asiaa jatkuvasti esillä ja antoivat selkänojaa Tshekkoslovakian vastavallankumoukselle. Mielenosoituksiakin järjestettiin, ja varsinkin 1966 olivat ylioppilaiden protestoinnit näkyvästi esillä myös maan televisiossa. Esillä oli avoimesti Neuvostoliitolle vihamielisiä iskulauseita, Tshekkoslovakian kommunistisen puolueen johtajien pilakuvia ja muuta sellaista. Vuonna 1967 sama jatkui.

Länsi-Saksassa perustettiin helmikuussa 1967 Sudeettisaksalainen rahasto, jonka tarkoituksena oli rahoittaa tshekkien kumousvoimien toimintaa. Mukana hankkeessa olivat mm. liittokansleri Kurt Georg Kiesinger, ulkoministeri Willy Brandt ja yleissaksalaisten asiain ministeri Herbert Wehner. Rahaa tulikin hyvin, avokätisimpiä olivat Länsi-Saksan ”itsemääräämisen rahasto”, isot teollisuusyritykset ja pankit.

Toiminta Tshekkoslovakiassa ja muuallakin kiihtyi keväällä 1968. Toukokuussa pidettiin Bonnissa Nato-kokous, jossa tilannetta kartoitettiin sillä tavoitteella, että miten Tshekkoslovakia tosiaankin olisi mahdollista irrottaa sosialistisesta blokista. Melko toivotonta touhua siis.

Suorasanaisin oli Pentagonin äänenkannattaja U.S. News and World Report: jos homma onnistuisi, ”muuttuisi Tshekkoslovakia käytäväksi, jota myöten lännen sotajoukot voisivat edetä suoraan Venäjän kynnykselle”.

Heinäkuussa 1968 tuli julki myös operatiivinen suunnitelma, jonka Pentagon ja CIA olivat laatineet itäblokin maita varten. Siinä selostettiin yksityiskohtaisesti USA:n asevoimien ja CIA:n toimenpiteitä. Erityisesti edellytettiin Itä-Saksan ja Tshekkoslovakian vapauttamista. Wall Street Journal kirjoitti selkokielellä:

”Eurooppa on Yhdysvaltojen intressien keskiössä ulkomailla, ja jos Itä-Euroopassa todellakin otettaisiin askeleita itsenäisyyden suuntaan, se olisi voitto Washingtonille ja isku Moskovalle. Se saattaisi muuttaa voimasuhteita Euroopassa. Muutokset Prahassa antaisivat Yhdysvalloille mahdollisuuden iskeä kiila Neuvostoliiton ja sen kumppaneiden väliin.”

Euroopassa Tshekkoslovakian tilannetta käsiteltiin kaikissa merkittävissä lehdissä. Yksi mielenkiintoinen juttu oli Der Spiegelissä, jossa elokuun alussa kerrottiin Länsi-Saksan tiedustelulaitoksen käyttävän turistejakin operaatioissaan. Vuoden ensimmäisellä puoliskolla Länsi-Saksasta kävi 368 000 turistia Tshekkoslovakiassa, ja erityisen turistiosan muodostivat valikoidut antikommunistit, joiden tehtävänä oli mielipiteenmuokkaus tshekkien keskuudessa.

Tällainen menettely katsottiin paremmaksi kuin että Bonn työntyisi suoremmin Prahaan. Kiesinger sanoi, että Länsi-Saksan ei haluttu joutuvan tyhmään asemaan. Niinpä saksalaisten poliitikkojenkin vierailut Prahaan oli pantu jäihin.

Kesäkuun 9. päivänä julkaistiin sanomalehti Mlada Frontassa herra I. Hanzelkan uhkarohkea kirjoitus otsikolla ”Totuuden hetki”. Siinä Hazelka haukkui Tshekkoslovakian sosialistisen kehitysprosessin pataluhaksi, rappeutuneeksi kaikilla elämänaloilla ja hyökkäsi rajusti Tshekkoslovakian kommunistista puoluetta vastaan. Tällainen kirjoitus innosti muita lehtiä samankaltaiseen toimintaan, ja siitä sitten meni vajaat kaksi viikkoa, kun loppui kaikki.

Maailmanrauhan kannalta oli onni, etteivät Pentagon ja CIA lähteneet avaamaan käytävää Venäjän kynnykselle. Näin jälkikäteen voi todeta, että eihän siinä kuitenkaan enää mennyt kuin reilut 20 vuotta, kun Tshekkoslovakia sai vapautensa. Huonompiakin vaihtoehtoja silloin puoli vuosisataa sitten oli tarjolla, ja ne olisivat saattaneet koskea ikävästi meitä muitakin.

kari.naskinen@gmail.com

Ku Klux Klanista komediaotteella

Höhlä nimi elokuvalla: BlacKkKlansman. Puolen vuoden kuluttua ei muista, eikä ainakaan osaa kirjoittaa. Kolme k-kirjainta nimen keskellä tarkoittavat Ku Klux Klania, josta Spike Lee on tehnyt komediallisesti väritetyn elokuvan. Asian vakava puolikin tulee silti hyvin esille, ja varsinkin lopuksi, kun näytetään uutiskuvapätkiä viime vuoden rotu- ja muista mielenosoituksista Yhdysvalloissa.

Elokuvan kaari on pitkä. Heti alussa on pätkä Tuulen viemästä (1939), joka saa muistelemaan, että mustat miehen yrittivät raiskata Scarletin, minkä jälkeen seudun miehet perustivat Ku Klux Klanin paikallisosaston. Hurjempi elokuvaviittaus sisällissotaan saadaan D.W. Griffithin mykkäelokuvaklassikon Kansakunnan synnyn (1915) kautta; tämä elokuva oli aikanaan niin raju hyökkäys mustaa väestönosaa kohtaan, että se oli suorastaan sytykkeenä sille, että Korkeimman oikeuden 40 vuotta aiemmin hajottama Ku Klux Klan perustettiin uudelleen.

Spike Leen elokuvan kaari täydentyy, kun sen loppuvaiheissa Ku Klux Klanin juhlakokouksessa miehet julistavat yhteen ääneen: ”Amerikka ensin, Amerikka ensin…” ja aivan lopussa ennen mellakkakuvauksia on pätkä Donald Trumpin puhetta.

Elokuvassa ollaan Colorado Springsissä joskus 1970-luvun alussa. Martin Luther King on kuollut, mutta Angela Davis vaikuttaa; elokuvan naisaktivistia esittävällä Laura Harrierilla on samanlainen tukka kuin Angela Davisilla. Käsikirjoitus on tehty Ron Stallworthin kirjasta, jossa Stallworth kertoo työstään Colorado Springsin ensimmäisenä afroamerikkalaisena poliisina.

Elokuva keskittyy siihen, kun Stallworth liittyi peitetehtävässään KKK:n jäseneksi. Tämä ei tietenkään onnistunut suoraan tuolla tavalla, vaan Stallworthin piti panna sijaisekseen valkoinen poliisi. Komediallista touhua siitä sitten syntyykin, kun Stallworth puhuu KKK:n miesten kanssa puhelimessa, mutta KKK:n kokouksissa häntä esittää toinen poliisi.

Yhtä KKK:n miestä esittää Jasper Pääkkönen. Hän on muuten tavanomainen KKK-pönttöpää, mutta muita paremmin hänellä leikkaa ja hän koko ajan hieman epäilee uuden tulokkaan tarkoitusperiä. Pääkkönen on roolissaan erinomainen, ei mitenkään erotu muusta porukasta, vaan näyttelee roolinsa hyvin, kuten muutkin.

Stallworthia esittää John David Washington. Hän on Spike Leen neljässä elokuvassa olleen Denzel Washingtonin poika, joka jo 6-vuotiaana vilahti Leen tunnetuimmassa elokuvassa Malcolm X (1992). Roolisuoritus nyt on upea, eikä luultavasti tule jäämään ilman Oscar-ehdokkuutta. Elokuvaviittaus löytyy vanhasta mainosjulisteesta, joka vilahtaa: 70-luvun Shaft -elokuvasarjan nimiroolissa oli Richard Roundtree.

Stallworthin poliisikaveriaan esittää Adam Driver, jolle tämä vähempieleinen rooli sopii mainiosti, on kuin jatkoa hänen roolilleen Jim Jarmuschin ohjaamassa Patersonissa (2016). Näyttelijöistä pitää vielä mainita 91-vuotiaan Harry Belafonten pieni rooli, jossa hän on ihmisoikeustaistelija niin kuin on ollut elämässään muutenkin.

Kaksi tuntia ja vartin kestävä elokuva on Spike Leen tuotannosta varmaan kaikkein viihteellisin. Se on ikään kuin komedian viittaan puettu tendenssielokuva siitä pahasta, mikä Amerikkaa aina vain vaivaa. Vielä elokuvan lopussa on oikeaa kuvaa valtakunnallisen KKK-johtajan David Duken puheesta. Elokuvan juonellisessa osassa Duke on pölkkypää, jota Stallworth kusettaa.

Elokuvan lopun dokumentaarisuus on toisaalta ongelma. Kun elokuvaa ajattelee vain elokuvateoksena, rikkoo loppujakso muuten ehjän kokonaisuuden. Spike Lee pitää katsojia kuitenkin niin tietämättöminä, että hän haluaa lopuksi rautalangasta vääntää sen, mitä hän elokuvallaan haluaa sanoa.

KKK:n toiminta oli laajimmillaan 1920-30-luvuilla, jolloin huppuäijiä oli lähes kymmenen miljoonaa. Nykyisin heitä on alle 10 000, mutta lieneekö Spike Leen mielestä pelkoa toiminnan laajenemisesta, kun on elokuvan julistuksineen nyt tehnyt.

KKK-elokuvista se sijoittuu omaan ryhmäänsä, koska se on hauska. Vakavista KKK-elokuvista parhaina ovat mielessäni Alan Parkerin Mississippi palaa (1988), Paul Wendkosin Liekehtivät ristit (1989) ja Tony Kayen American History X (1998).

kari.naskinen@gmail.com

Punapääoman loppusuoraa vedetään yhdessä porvarien kanssa

Vielä 1980-luvulla vasemmistolainen Eka-konserni oli Suomen kolmanneksi suurin työnantaja heti Nokian ja Postin jälkeen. Nyt tästä E-liikkeen toiminnasta on jäljellä vain osuuskunta Tradeka. Sen suhteen on viime aikoina tapahtunut paljon. Taloudellisesti iso asia oli Cumulus-hotellien myyminen Scandicille. Kun tästä kaupasta saatiin 115 miljoonaa euroa, ostettiin hoiva-alan yritys Med Group toimimaan yksityisillä sote-markkinoilla.

Ideologisesti jännä juttu on sekin, että Tradeka liittyi äskettäin Osuustoimintakeskus Pellervoon, jonka nimi vielä viime vuonna oli Pellervo-seura. Pellervo on edistysmielisen E-osuustoimintaliikkeen vastapainona viimeiset sata vuotta toiminut porvarillinen osuustoimintajärjestö, jonka vahvimpia jäseniä ovat OP-ryhmä, S-ryhmä, Valio, Atria ja Metsäliitto. Aikoinaan myös MTK perustettiin Pellervo-seuran toimesta.

Näitä isoja linjanmuutoksia on työväenliikkeen perinnepolven keskuudessa tietenkin kummasteltu. Tradeka on kuitenkin mukauttanut toimintaansa niin, että pystyy edelleen tuottavasti hallitsemaan niitä viimeisiä satoja miljoonia euroja, jotka punapääomasta ovat jäljellä. Viime vuonna Tradekan liikevaihto oli 550 miljoonaa euroa ja tulos +108 miljoonaa euroa. Tradekan näkyvin toiminta on Restel-ravintolaketju (mm. Burger King, Martina, Rax, Wanha Mestari). Myös jakeluyhtiö Lehtipiste kuuluu Tradekaan.

Henkilöjäseniä Tradeka-osuuskunnalla on noin 230 000. Jäsenistö on pidettävä kärryillä niistä markkinatalouden kuvioista, joihin Tradeka on nyt lähtenyt pyörimään. Demokraatti-lehdessä kirjoitti Tradekan edustajiston jäsen, vanha demaripoliitikko Mikko Rönnholm, että työväenliikkeen pääomia pitää sijoittaa hyväksyttävästi ja kannattavasti sekä vanhoille arvoille sopivasti. Realiteetit vain on otettava huomioon, kuten Rönnholm toteaa:

”Vaikka eettisestä sijoittamisesta puhutaan ja niitä periaatteita yritetään noudattaa, niin tosiasiallinen kysymys on sijoittamisesta yritystoimintaan, jossa voiton tuottaminen on tärkein tavoite.” (Demokraatti 9.8.2018)

Tätä tavoitetta lähdetään nyt täyttämään Med Groupin avulla. Se toimii Onni-nimellä ja sen sanotaan olevan Suomen suurin kotiin vietävien hoivapalveluiden tuottaja. Sen vuosiliikevaihto on noin 100 miljoonaa euroa ja työntekijöitä sillä on noin 3000.

Samassa lehdessä Rönnholmin yleisönosastokirjoituksen kanssa oli pääjuttuna Tradekan toimitusjohtajan Perttu Puron haastattelu. Hän sanoi, että mahdollista olevan, että jatkossa Tradeka vielä laajentaakin toimintaansa sote-sektorilla, joko orgaanisesti tai yritysostoin.

Esko Seppänen oli siis väärässä, kun hän 20 vuotta sitten kirjoitti, ettei punapääomasta ole jäänyt jäljelle kiveä kiven päälle. Kivien väri vain on muuttunut, eikä niitä tietenkään enää paljon ole, kun muistellaan entisiä paikallisia osuuskauppoja, Rakennuskunta Hakaa, vakuutusyhtiö Kansaa ja Työväen säästöpankkia.

Tradekan edustajistoon kuuluu tunnettuja vasemmistopoliitikkoja, kuten Li Andersson, Paavo Arhinmäki, Jouni Backman, Jukka Gustafsson, Maria Guzenina, Eero Heinäluoma, Ilkka Kantola, Merja Kyllönen, Lasse Lehtinen, Antti Lindtman, Sirpa Paatero, Aino-Kaisa Pekonen, Pilvi Torsti, Tytti Tuppurainen.

kari.naskinen@gmail.com

Viipurin kosmopoliittisuus katosi maailmansotien välillä

Viipurin musiikkiopiston, nykyinen nimi Lahden konservatorio, sadas toimintavuosi alkoi eilen 14.8. Tänään opiston konserttisalissa Lahdessa järjestettiin seminaari, joka toimi täydennyksenä Ainopuiston teatterin tämänkesäiselle näytelmälle Viipurin reippaat. Monipuolisesti käsiteltiin Viipurin historiaa, Viipurin vaikutuksia Lahdelle, Viipurin vaiheita välirauhan aikana ja heti jatkosodan jälkeen sekä Suomen evakuointisuunnitelmia ennen talvisodan syttymistä. Lisäksi näytelmän kirjoittanut Timo Taulo kertoi näytelmän synnystä.

Tohtorinväitöskirjan Viipurin vanhankaupungin rakennuksista, patsaista ja puistoista 1856 - 1939 tehnyt arkkitehti Pertti Neuvonen aloitti esitelmänsä Viipurin paljon puhutusta kansainvälisyydestä, joka ei enää Viipurin viimeisinä suomalaisvuosina ollut alkuunkaan samanlaista kuin edellisellä vuosisadalla. Maailmansotien välillä Viipurin kosmopoliittisuus suurelta osin hävisi, kun suomenkielisen väestön kasvu heikensi ruotsin kielen asemaa ja kun myös yhteydet Venäjään heikkenivät.

Ruotsin kielen painoarvo oli Suomessa yleisemminkin vähenemässä. Varakkaan ruotsinkielisen väestönosan ylivalta kunnallishallinnossakin mureni yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden tultua voimaan sekä esikaupunkiliitosten takia. Vielä 1919 olivat ruotsinmieliset saaneet Viipurin 42-jäseniseen kaupunginvaltuustoon viisi edustajaa, mutta heidän määränsä laski lopulta yhteen.

”Viipuri oli jo 1920-luvulla korostetun suomalainen. Vuonna 1930 oli suomenkielisen väestön osuus 93,5 prosenttia, ruotsinkielisiä oli 3,5 prosenttia, venäjänkielisiä 2,5 prosenttia ja saksankielisiä enää 0,6 prosenttia”, sanoi Neuvonen.

Viipurin viimeinen väestönlaskenta ennen sotaa suoritettiin 1930, jolloin kaupungin asukasluvuksi saatiin 72 239. Sodan syttyessä asukkaita oli 75 000 - 80 000.

Kun Neuvostoliitto maaliskuussa 1940 otti Viipurin haltuunsa, sinne alettiin siirtää ihmisiä muualta maasta. Vuoden lopussa Viipurissa asui jo 38 000 venäläistä ja ensimmäiset paikallisvaalitkin järjestettiin jo 15.12.1940.

Suomessa viimeiset kunnallisvaalit ennen talvisotaa järjestettiin 1936. Kaupunki oli silloin kasvanut ja sivukaupunginosiin oli tullut sosiaaliluokiltaan erilaisia asukkaita kuin oli vanhassa keskustassa. Kuvaavaa tälle erilaistumiselle oli Neuvosen esittelemien tilastotietojen mukaan esimerkiksi se, että kun oikeisto sai keskustassa 86 prosenttia äänistä, niin kaupungin itäisissä osissa tämä osuus oli vain 9 prosenttia.

Viimeisissä eduskuntavaaleissa 1939 Viipurin vaalipiirin paikkajako meni näin: Maalaisliitto 10, SDP 5, Kokoomus 2, IKL 1. Tämä vaalipiiri vastasi suunnilleen myöhemmin sodassa hävittyä Karjalaa.

Kun Lahteen tuli lähes 10 000 evakkoa, suurin osa Viipurista ja sen lähikunnista, asettui heitä myös kunnallisvaaliehdokkaiksi seuraavissa vaaleissa 1945. Siirtoväen äänestyspaikka oli keskitetysti Vuorikadun koululla, jossa äänioikeuttaan käytti runsaat 2200 evakkoa. Siirtolaisista tulivat valituiksi porvarillisen vaaliliiton Antero Hyttinen sekä vasemmiston Antti Jyllinki ja Vilho Laavola.

Viipurin reippaat -seminaarin muut esitelmöitsijät olivat Lahden kaupunginmuseon tutkija Riitta Niskanen, museon tutkimuspäällikkö Hannu Takala ja Jääskestä kaksivuotiaana ensimmäiselle evakkomatkalle joutunut historioitsija Kyösti Toivonen, joka kertoi, että kun lasketaan evakkomatkat ja paluumatkat, tehtiin näitä matkoja yhteensä puolitoista miljoonaa.

kari.naskinen@gmail.com

Ingmar Bergman, Ruotsin suurin

Suomessakin on tänä vuonna luettu lehdistä ja internetistä monta juttua Ingmar Bergmanista, jonka syntymästä tuli heinäkuussa kuluneeksi sata vuotta. Viime vuoden lopulla nähtiin televisiossa myös Jane Magnussonin kuusiosainen dokumenttiohjelma Bergmanin videot (2012). Hän on tehnyt myös dokumenttielokuvan Trespassing Bergman (2013), jota en ole Suomessa havainnut esitetyn. Nyt elokuvateattereissa menee Jane Magnussonin elokuva Bergman – Yksi vuosi, yksi elämä, jossa monien haastattelujen avulla pyritään tekemään selkoa siitä, millainen ihminen Bergman oli. Elokuva on erinomainen katsaus Bergmanin vaiheisiin, joskin kaksi tuntia on kovin pieni aika selontekoon näin suuresta taiteilijasta ja hänen pitkästä urastaan.

Dramatenissa Bergmanin ohjauksessa ollut näyttelijä Thommy Berggren sanoo elokuvassa, että Bergmaniin kohdistunut palvonta meni suurimmillaan ”monumentaaliseksi perseennuolemiseksi”. Näin asia näyttääkin olleen, mutta ei ihmekään, sillä pienelle maalle näin suuri kansainvälinen tähti oli ylipursuavan kova juttu.

Suuria mestareita taiteen eri aloilla oli Ruotsissa ollut ennenkin, mutta Bergman edusti sellaista lajia, jossa näkyvyys oli kaikkein suurinta, ja televisiokin oli keksitty. Entä absoluuttisesti, oliko Ingmar Bergman suurempi kuin August Strindberg, Jussi Björling, Birgit Nilsson tai Carl Larsson? Ehkä.

Suuruudella oli myös kääntöpuolensa. Kun maanantaina tulin elokuvaa katsomasta, avasin heti television, josta tuli ohjelma Volvon suuruuden ajan toimitusjohtajasta Pehr G. Gyllenhammarista. Hän oli Ruotsin elinkeinoelämän puolella samanlainen jättiläinen kuin Bergman taiteessa. Molemmat kuitenkin näyttivät myös kiukkunsa Ruotsille, joka ei ymmärtänyt heitä. Bergman muutti veronkiertosyytteiden takia seitsemäksi vuodeksi Länsi-Saksaan ja Gyllenhammar potkut Volvolta saatuaan Englantiin.

Fannyn ja Alexanderinkin (1982) Bergman aikoi tehdä Saksassa, mutta elokuvan tuottaja Jörn Donner sai Bergmanin pään kääntymään ja elokuva tehtiin Ruotsissa. Tuloksena oli mestariteos, se palkittiin vieraskielisten elokuvien Oscar-palkinnolla, jonka Donner kävi vastaanottamassa. Oscarit tulivat myös kuvauksesta, lavastuksesta ja pukusuunnittelusta.

Yksi vuosi, yksi elämä sisältää haastattelujen lisäksi paljon harvinaisia filminpätkiä, joissa Bergman työskentelee elokuvien ja näytelmien parissa. Bergmanin persoonallisuutta käydään läpi monelta kantilta, ja se käsitys vahvistuu, että varsinkin 1960-luvulta alkaen hän oli despootti, jonka rinnalla Jouko Turkka ja Aku Louhimies näyttävät koulupojilta.

Mielenkiintoisin on Ingmar Bergmanin neljä vuotta vanhemman veljen Dagin haastattelu jostakin 30 vuoden takaa. Hän kertoo, että pikkuveljen elämä ei pappisperheessä ollut suinkaan niin kurjaa kuin Ingmar antoi elokuvissaan ja muutenkin ymmärtää. Päinvastoin Ingmar oli isän lellikki ja nimenomaan Dag oli se, joka kärsi. Aikoinaan Ingmar Bergman oli saanut tämän haastattelun hyllytetyksi, ja nyt se on ensimmäisen kerran julkisesti esillä. Dag Bergman teki pitkän diplomaattiuran.

Elokuvan runkona on vuosi 1957, josta kuitenkin hypitään ajassa eteen- ja taaksepäin, joten kokonaiskuva hahmottuu hyvin. Se oli hurja vuosi, silloin saivat ensi-iltansa kaksi Bergmanin tuotannon kivijalkaa Seitsemäs sinetti ja Mansikkapaikka, joiden lisäksi hän teki kaksi muuta elokuvaa, ohjasi Malmön teatteriin viisituntisen Peer Gyntin ja alkoi loppuvuodesta tehdä käsikirjoitusta elokuvaan Elämän kynnyksellä. Välillä piti olla sairaalassakin vuotavan vatsahaavan takia. Yksityiselämässäkin oli ruuhkaa, kun kotona oli vaimo Gun Gryt, rakastajattarena Bibi Andersson ja uusiksi läheisiksi naistuttavuuksiksi ilmestyivät Käbi Laretei ja Ingrid von Rosen, joiden kanssa Bergman myöhemmin meni naimisiinkin.

Vuosi 1957 teki Bergmanista sekä kuuluisuuden että suuren nimen elokuvataiteeseen. Jane Magnussonin dokumenttielokuvassa tehdään selkoa Bergmanista vaikeana ihmisenä, mutta vähemmälle jää hänen elokuviensa käsittely. Haastateltavien joukossa ei ole yhtään elokuvakriitikkoa tai -historioitsijaa analysoimassa varsinaisesti Bergmanin elokuvia. Se vain todetaan ylimalkaan, että monet elokuvat kertoivat paljon hänestä itsestään, vaikka ne ulkoisesti olivat ihan muuta,

Bergmanin ”natsihistoriakin” käydään läpi, vaikka se on jo tuttu juttu hänen muistelmakirjastaan Laterna Magica (1987). Hän oli vaihto-oppilaana Saksassa 1936 ja lumoutui Hitlerin karismasta, mutta kun asioiden laita selvisi Bergmanille sotien jälkeen, hän päätti, ettei koskaan enää sekaannu politiikkaa, ei elämässään eikä elokuvissaan.

kari.naskinen@gmail.com

Vasemmistosta siirrytään äärioikealle

Politiikassa on menossa hyvin kummallinen vaihe, kun aikaisemmin vasemmistoa äänestäneistä ihmisistä osa on siirtynyt kannattamaan äärioikeistoa. Tosin näitä äärioikeistolaisiksi leimattuja puolueita ei kaikissa tapauksissa pysty kovin tarkasti edes sijoittamaan perinteiselle oikeisto-vasemmistoakselille, mutta ainakaan ne eivät edusta vasemmistoa.

Suomessa kahden vasemmistopuolueen kannatus tuoreimmassa mielipidemittauksessa oli 29 prosenttia. Tilanne vaikuttaa hyvältä varsinkin siksi, että gallupin kärkipaikkaa pitää SDP. Tosiasia kuitenkin on, että pitkällä aikavälillä vasemmiston alamäki on ollut jyrkkä. Vielä 20 vuotta sitten vasemmiston kannatus eduskuntavaaleissa oli noin 40 prosenttia ja kun mennään punaiselle 60-luvulle, niin SDP:n, SKDL:n ja TPSL:n yhteinen kannatus silloin puoli vuosisataa sitten oli 51 prosenttia.

Yksi iso syy 2000-luvun alamäkeen on ollut pakolaispolitiikka. Varsinkin sosiaalidemokraattien suvaitsevaisuus maahanmuuttoon on vaikuttanut niin, että vanhempaa väkeä on siirtynyt äänestämään perussuomalaisia tai jättänyt äänestämättä kokonaan.

Nuoret taas eivät ajattele politiikasta olleenkaan samalla tavalla kuin vanhemmat sukupolvet. Paljon vasemmistopoliittista liikettä tutkinut tietokirjailija Tommi Uschanov kirjoitti Helsingin Sanomissa, että ”vasemmisto ei enää houkuttele nuoria, koska vasemmisto on osa työväenliikettä, eikä nuoriso koe olevansa työväkeä – koska se tekee nykyään enimmäkseen muuta kuin työtä”. (HS 10.5.2015).

Kun tilanne on tällainen, ei SDP:n ja Vasemmistoliiton kannatuksen laskulle ole mitään absoluuttista alarajaa. Uschanovin mukaan ne voivat vaikka kadota kokonaan eduskunnasta! Näin ei kylläkään tapahdu, mutta Uschanov muistutti jutussaan, että kuolihan nuorsuomalainen puoluekin parin välivaiheen jälkeen, vaikka sen piiristä oli aikoinaan tullut kaksi tasavallan presidenttiäkin, K.J. Ståhlberg ja Risto Ryti.

Niin sekava tilanne on Suomen sosialidemokraattisessa puolueessakin, että Lahden puoluekokouksessa 2017 ei päästy yksimielisyyteen uudesta periaateohjelmasta. Se kaatui Demokraatti-lehden päätoimittajan Mikko Salmen jutun ison otsikon mukaan ”periaateohjelma kaatui sosialismiin”. Edelleenkään ei osata yhteen ääneen sanoa, minkä sortin sosialisteja Suomen demarit haluavat olla.

Ruotsin demareilla on helpompaa, heidän puolueohjelmassaan määritellään selvästi, mitä puolue sosialismilla tarkoittaa: ”Sosiaalidemokratian tavoitteena on yhteiskunta, joka perustuu demokratian ihanteisiin ja kaikkien ihmisten tasa-arvoon ja oikeuteen. Demokraattisen sosialismin tavoitteena on vapaista ja tasa-arvoisista ihmisistä koostuva solidaarinen yhteiskunta.”

Lahdessa SDP päätyi lopulta siihen, että periaateohjelmaa ei tehty, vaan hyväksyttiin vuoteen 2020 tähtäävä asiakirja ”Tulevaisuus ja uudet haasteet”. Se on muodoltaan tavoite- ja toimenpideohjelma, mutta ainakin Kalevi Sorsa -säätiön toiminnanjohtaja Mikko Majander puhui pannukakusta:

”SDP jatkaa nyt kivireen vetämistä kohti seuraavaa puoluekokousta. Periaateohjelmasta käyty sekava keskustelu viittaa siihen, että sosiaalidemokraattinen identiteetti kaihtaa ajassamme kirjallista määrittelyä. Sanojen sijaan se ehkä tulisikin tehdä todeksi teoilla.” (Demokraatti 13.4.2017)

PETTYMYS KUMPUAA
TYÖELÄMÄN MUUTOKSESTA

Saksassa asuva vasemmistotutkija Hannu Eerikäinen sanoo eurooppalaisten sos.dem. puolueiden alamäen johtuvan osaksi siitä, että ne eivät vuosia jatkuneen poliittisen suuntauksensa tuloksena enää itse asiassa kuulu vasemmistoon: niiden ”kolmannen tien” politiikan ja uusliberalismille antamansa tuen myötä ne ovat liittoutuneet pääoman kanssa. Saksan sosiaalidemokraattinen puolue on tästä paljon puhuva esimerkki, ja siitä johtuu myös sen kannatuksen viimeaikainen romahtaminen, jolle ei näy loppua, samaan aikaan kun Saksan äärioikeistoa edustavan AfD:n kannatus kasvaa jatkuvasti.

”Vasemmiston kannatuksen heikkenemistä on syytä tarkastella työelämän muutoksen kannalta, sieltähän nousee se pettymys, turhautuneisuus, epätoivo, hätä ja raivo, joka sankoin joukoin ajaa saksalaisia AfD:n riveihin”, sanoo Eerikäinen.

Hän ottaa esimerkiksi Saksan postilaitoksen, joka on ulkoistanut toimintojaan logistiikkayritys DHL:lle ja DPD:lle. Postin henkilökuntaa on vähennetty ja vastineeksi ovat kansalaiset saaneet huonompia postipalveluja.

”Kysymys on kaikkialla maailmassa menossa olevasta työn massiivisesta devaluaatiosta eli työn ja työntekijöiden inhimillisen arvon alentamisesta, työhön ja työntekijöihin kohdistuvasta aliarvostuksesta ja ihmisarvon polkemisesta. Törkeimpiä muotoja tämä on saanut juuri logistiikka-alalla, jolla Amazon on mennyt kaikkein pisimmälle toimintojen ja työn rationalisoinnissa. Tv-haastattelussa Amazonin erottama työntekijä kertoi yksityiskohtaisesti Amazonin pakkotahtisesta, tietokoneohjatusta työstä, jossa jokainen sekunti on pantu tuottamaan ja työntekijästä tehty robotin tavoin toimiva mekaanisten toimintojen suorittaja. Työntekijöillä ei ole hetkeäkään aikaa hengähtää, he juoksevat pakettien perässä ja kädessään kantamansa ohjauslaitteen ohjaamana hyllyltä toiselle, tekevät ylitunteja ilman korvausta, ja työsuoritusta valvoo sekunnin tarkkuudella tietokone, joka ratkaisee milloin työntekijä on liian hidas, eikä siten vastaa suoritusnormeja ja joutuu siksi erotetuksi.”

Näin on, mutta koska SPD ja Die Linke eivät pysty vaikuttamaan asioihin, niin mitä sitä niitä äänestämäänkään. Samanlaisia asioita ja ajatuksia on tietenkin Suomessakin. Äänestysprosentit putoavat, koska vasemmistolaiset eivät enää usko omien puolueittensa vaikutusvaltaan.  Näin vasemmistolaiset antavat suosiolla valtaa oikeistolle.

kari.naskinen@gmail.com

Naisurheilu ja seksi

Naisten urheilu on muuttunut enemmän katsottavaksi, kun urheilijat ovat alkaneet laittaa tukkansa ja meikata kasvonsa niin kuin olisivat lähdössä oopperan ensi-iltaan. Ero on tietenkin siinä, että urheilusuorituksiin he menevät nykyisin bikineissä.

Naisten yleisurheilu on aina ollut sellainen laji, että useissa kilpailumuodoissa on mukava arvioida naisia sillä silmällä, että ”kenet ottaisi”. Kauneimmat naiset ovat kautta aikojen valikoituneet hyppylajeihin, jotka näköjään eivät vaadi harrastajiltaan kohtuuttoman kovaa rääkkiä. Kasvot pysyvät kauniina ja lajivaatimukset ovat sellaiset, että ne suosivat pitkäsäärisiä. Miinuksena on kuitenkin se, että kova harjoittelu pitää monilla tissit aivan lattanoina.

Kropaltaan toisenlaisia ovat heittolajien naiset. Sieltä löytyy näistä Berliinin EM-kisoistakin useita reheviä huipputyyppejä, ja makuasia on, kummasta vartalomallista enemmän tykkää.

Yleisurheilu on joka tapauksessa parhaita naisurheilulajeja, koska niihin voi osallistua kauniina, ja naisyleisurheilun seuraamiseen liittyykin meillä useimmilla miehillä myös seksinäkökulma. Toisenlainen näkökulma on vaikkapa hiihtoon pakkasessa, jossa kuola ja räkä jäätyy leukaan.

Sitten on niitä lajeja, joista naisten pitäisi kokonaan pysyä pois. Esimerkiksi nyrkkeily, paini ja painonnosto eivät sovi naisille. Eikä aseiden kanssa pelaaminenkaan ole kovin naisellista touhua.

PUOLA ON PARAS

Tämänhetkisen mitalitaulukon perusteella EM-kisojen paras maa on Puola, kolme kultaa, kaksi hopeaa. Nykyisin näitä mitalitilastoja sekoittaa se, että yleisurheiluunkin ovat tulleet ”ostomiehet”. Esimerkiksi Qatar ja Turkki ovat viime vuosina hankkineet edustajikseen afrikkalaisia juoksijoita, joille nopsaan on järjestetty uudet kansalaisuudet.

On hienoa, että Puola pärjää hyvin, koska se ei ole tällaista rodullista pelleilyä lähtenyt harjoittamaan. Puola menestyy puhtaasti puolalaisilla urheilijoilla.

kari.naskinen@gmail.com

Eurooppa on suuri kertomus

Kuva on torstaina televisiossa alkavasta kolmiosaisesta sarjaelokuvasta Vallan ja rakkauden välissä: Pyhän saksalais-roomalaisen valtakunnan keisari Maximilian I ja hänen puolisonsa Burgundin herttuatar Maria. Ollaan ajassa runsaat 500 vuotta sitten, jolloin Eurooppaa alustavasti valettiin muottiinsa. Se oli jo sitä aikaa, kun Eurooppa oli noussut maailmanlaajuisen valtapelin kärkeen ja kun moderni länsieurooppalainen valtiojärjestelmä oli alkanut hahmottua Saksassa, Ranskassa, Espanjassa ja Englannissa.

En osaa tuosta tv-sarjasta enempää sanoa, mutta kuin siihen valmistautuen luin australialaisen historioitsijan John Hirstin (1942 - 2016) kirjan Euroopan lyhin historia (S&S, 2017), joka perustuu Hirstin yliopistolliseen luentosarjaan. Se on kuvaus siitä, miten eurooppalainen sivilisaatio muutti koko maailmaa, kuten Hirst kirjoitti:

”Eurooppalainen sivilisaatio on ainutlaatuinen, koska se on ainoa sivilisaatio, joka on vaikuttanut muuhun maailmaan. Se oli seurausta valloittamisesta ja asuttamisesta, taloudellisesta mahdista, ideoiden voimasta ja siitä, että eurooppalaisilla oli sitä mitä kaikki muut halusivat. Nykyään kaikki maat hyödyntävät tieteen ja tekniikan keksintöjä, ja tiede oli eurooppalainen keksintö.”

Samankaltaisesti on Euroopan etävämmyydestä kirjoittanut Yuval Noah Harari kirjassaan Sapiens - Ihmisen lyhyt historia (Bazar, 2016). Eurooppalaisten valloitushalu ja kiinnostus teknisen kehityksen edistämiseen olivat asioita, jotka veivät eteenpäin. Kolonialismia on myöhemmin syytetty alamaiskansojen huonosta kohtelusta ja taloudellisesta riistosta, mutta Euroopan nousun apuna tuokin vaihe oli.

Saa nyt sitten nähdä, kauanko pätee Hirstin toteamus siitä, että vain eurooppalainen sivilisaatio on vaikuttanut muuhun maailmaan. Kuinka Eurooppa tällä kertaa onnistuu torjumaan islamilaisen invaasion?

Pelissä on paljon. Esimerkiksi ihmisten tasa-arvo on alunperin puhtaasti eurooppalainen idea, joka joutuu uhatuksi, jos vieraat opit saavat täällä liikaa asemia.

Tasa-arvon puolustajia olivat aikoinaan eurooppalaiset soturit, joista sitten alettiin puhua ritareina. Tosin puolustaminen ei aluksi koskenut aivan kaikkia, kuten Hirst kuvaa: ”Ritari suojeli heikkoja, erityisesti jalosyntyisiä naisia. Taistelemiseen siis kytkeytyi moraalisesti ylevä vire. Ritari taisteli hyvien asioiden puolesta. Kirkko rohkaisi häntä taistelemaan ei-kristittyjä vastaan.” Yhteen aikaan näitä ei-kristittyjä olivat nimenomaan muslimit, jotka olivat silloin ensimmäisen kerran onnistuneet pääsemään Eurooppaan.

Kun ritariaika oli ohi, muuttui ”ritarillisuus” ”herrasmiesmäisyydeksi”. Herrasmies osoitti naisille kunnioitusta esimerkiksi nousemalla seisomaan, kun naisia tuli huoneeseen. Tämänkaltaisia tapoja ei enää yleisesti ole, ainakaan ns. feministit eivät halua, että heitä kohdeltaisiin ritarillisesti.

Eurooppalainen ”keksintö” on myös loukkaamaton yksityisomaisuus. Edes kuninkaat ja muut hallitsijat eivät saaneet kahmia itselleen kaikkea. Eurooppalaiset vallanpitäjät eivät olleet samanlaisia hirmuhallitsijoita kuin olivat idän despootit. Euroopan monarkit kantoivat veroa säännöllisesti, mutta kuitenkin niin kohtuullisesti, etteivät tappaneet kultamunia munivaa kanaa.

Yksityisomaisuuden loukkaamattomuutta yritettiin äskettäin murtaa Euroopassakin, sen itälaidalla, mutta se jäi epäonnistuneeksi kokeiluksi.

KIINA JÄI JÄLKEEN,
NYT SE ON TAAS OHI

Ennen Eurooppaa piti kärkipaikkaa Kiina. Sieltä Eurooppa sai suoraan tai välillisesti monia asioita, joita edelleen jalostamalla Eurooppa sai yliotteen ja ohitti Kiinan. Tällaisia asioita olivat mm. kirjapainotaito, paperinvalmistustaito, kompassi, ruuti ja kanavien sulut. Niinpä tasainen talouskasvu ja teollinen vallankumous alkoi ensimmäisenä Euroopassa, ja Kiina jäi länsimaisittain katsoen takapajulaksi.

Kiinassa ei kansainvälisyyden hyötyjä tajuttu, vaan esimerkiksi 1480 Kiinan yksinvaltaisen Ming-dynastian keisari Chenghua kielsi ulkomaiden tutkimusmatkat ja ulkomaankaupan. Euroopassa sen sijaan kehitettiin edustuksellista hallintoa ja kansalaisoikeuksia. Lisäksi kun Euroopassa käytiin kovaa sisäistä kilpailua, se rohkaisi valtioita laajentumaan kaukomaille.

Vihdoin omana aikanamme Kiinassa on tapahtunut muutos ja kansantalouden mittareilla Kiina on jo ohittanut Euroopan. On kuitenkin paljon muitakin mittareita ja niillä mitaten Kiina on yhä pahasti jäljessä.

Maximilianin ja Marian tarina kaikkine alkukoukeroineen on mielenkiintoinen, mutta Eurooppa on ollut todellinen suuri kertomus. Monenlaisia kommervenkkejä siinä on viimeisten sadankin vuoden aikana ollut, kommunismista natsismiin, sosiaalidemokratiasta uusliberalismiin ja unionismista uusnationalismiin – ja kertomus jatkuu.

kari.naskinen@gmail.com

Viipuri sai saneerausruiskeen herrojen vierailun ansiosta

Viipurissa oli viime lauantaina enemmän mustia autoja kuin koskaan ennen. Herroja oli tullut juhlimaan Leningradin oblastin vuosipäivää, joka tällä kertaa oli annettu Viipurin järjestettäväksi. Tämän ansiosta Venäjän valtio oli myöntänyt kaupungille määrärahan rakennusten ja vähän muidenkin paikkojen kohentamiseksi. Viimeisen puolen vuoden aikana olikin keskustan vanhoja suomalaisen ajan rakennuksia pintakorjattu niin, että sen todella huomasi. Viipurilainen tuttavani kertoi, että näin isoa saneeraushanketta ei kaupungissa ollut toteutettu koskaan aikaisemmin.

Erikoista on, että tämän hallinnollisen alueen nimessä on säilytetty neuvostoliittolainen Leningrad-nimi, vaikka sen keskuspaikka on Pietari. Leningradin oblast käsittää 19 piiriä. Mustien Mersujen, Audien ja Bemarien rekisteritunnuksista näki, että paljon herroja oli tullut nimenomaan Pietarista (tunnus 178). Lisäksi panin merkille yhden mustan Aston Martinin, joka oli Viipurista (tunnus 47).

Juhlapäivä lauantaina 4.8. järjestettiin nyt 91. kerran. Päivä alkoi isolla paraatikulkueella, pitkin päivää oli ulkoilmakonsertteja, Torkkelinpuistossa ja Salakkalahdenpuistossa oli monenlaisia myyntipisteitä, illalla ilotulitus ja herroilla oli omat kekkerinsä Druzhba-hotellin länsipuolelle niemennokkaan tehdyssä telttarakennelmassa.

Pysyväksi merkiksi juhlista jäi 16 rakennuksen pintasaneeraus, joka näin maallikon silmin näytti siltä, että lohjenneita rappauksia oli paikattu, seinät maalattu, ikkunanpokia ja rännejä uusittu jne. Tosin tuttavani oli hieman skeptinen ja naureskeli sitä, mahtavatko maalit kestää talven pakkasten yli.

Nyt joka tapauksessa kaupunkikuva näyttää paremmalta kuin kertaakaan sotien jälkeen. Kuvissa ovat postitalo Tuomiokirkonkadun ja Linnankadun kulmassa sekä Viipurin Osuusliikkeentalo ja kauppias Moskvinin talo Vaasankadun ja Kannaksenkadun kulmassa. Myös linna ja Raatitorni on kunnostettu. Enää on rakennustöiden takia huputettuna vain vanhan tuomiokirkon kellotorni.

Viipurista on muutaman viime vuoden aikana tullut erittäin suosittu turistikaupunki venäläisten keskuudessa. Kun ruplan kurssi on heikentynyt ja ulkomaanmatkailu kallistunut, on löydetty uusia kohteita kotimaasta. Viime vuonnakin Viipurissa kävi noin miljoona matkailijaa.

Varsinkin viikonvaihteet ovat ruuhkaisia. Suosituimmat ravintolat ovat täynnä, ja uusia ravitsemusalan yrityksiä tulee koko ajan lisää. Kaikkiin uusiin paikkoihin ei kuitenkaan löydy riittävästi ammattitaitoista henkilökuntaa, joten palvelu ei aina pelaa toivotulla tavalla.

Viikon viivyin Viipurissa liiolii
Kauan suolakaupungissa liiolii.
Naitihin paremmat piiat
kirkkahimmat kihlattihin.
Viipurin linnan tornist näkkyy
Nuutinpojan passas.
Viipurlaine rakkaus assuu
syvämmes ja vassas.

kari.naskinen@gmail.com

Raitiovaunu palasi Viipuriin muistomerkkinä

Tampereella alkaa raitiovaunuliikenne parin vuoden päästä. Viipurissa raitiovaunu palasi katukuvaan viime viikolla, mutta vain muistomerkkinä. Linnankadun ja Torikadun risteyksessä olevaan pieneen viherkolmioalueeseen sijoitettiin keltainen vaunu, jonka ulkopuolella on kaksi pronssiveistosta. Vaunun sisällä toimii pieni kahvila.

Raitiovaunua ei ole kunnostettu vanhasta vaunusta, vaan on tehty kokonaan uusi vanhan mallin mukaan. Kuvassa selin on veistos rahastajasta ja vaunun takapuolella on veistot pikkupojasta. Tekijää en saanut selville, mutta on kuulemma Pietarista.

Viipurissa raitioliikenne alkoi 1912, jota ennen raitiovaunuilla oli ajettu jo Helsingissä ja Turussa, jossa liikenne loppui 1972, kun katsottiin tuon liikennemuodon jääneen vanhanaikaiseksi verrattuna kaikilla kaduilla liikennöimään pystyviin linja-autoihin.

Viipurin raitioliikenteen teknisestä toiminnasta vastasi aluksi saksalaisen AEG:n omistama yhtiö Elektricitätswerk und Strassenbahn Wiborg AG, sen jälkeen Viipurin Kaasu ja Sähkö Oy sekä lopulta Viipurin kaupungin sähkölaitos. Talvisota tuhosi raiteita ja kalustoa niin paljon, että Viipurin takaisinvaltauksen jälkeen ei liikennettä saatu heti 1941 jatkumaan, vaan raitiovaunut pääsivät reiteilleen vasta keväällä 1943.

Viipurin ensimmäiset raitiolinjat olivat:
Papula - Kauppatori - Raatihuoneentori - Rautatieasema (2,5 km).
Rautatieasema - Kolikkoinmäki (2,2 km)
Turunsilta - Pyhän Annan tori - Palotori (1,5 km)

Ensimmäiset vaunut olivat ruotsalaisen ASEA:n valmistamia, myöhemmin 1920-luvulla hankittiin saksalaisen MAN:n vaunuja ja 1930-luvun alussa Hannoversche Waggonfabrik AG:n vaunuja.

Talvisodan aikana kulki kaksi linjaa:
Rautatieasema - Kauppatori - Torkkeli Knuutinpojan tori - Linnansilta (3,1 km)
Rautatieasema - Kolikkoinmäki - Kelkkala - Ristimäki (7,1 km)

Raitiotie oli viipurilaisille mieluinen liikenneväline. Ylpeitäkin he siitä olivat, kun vastaavanlaista ei sentään ollut Suomessa muualla kuin Helsingissä ja Turussa. Laulaja ja näyttelijä Annikki Arni, joka nuorena asui Viipurissa 1905-14, kirjoitti pätkän raitiovaunusta kirjassaan Muistat sie viel? (Kirjayhtymä, 1979):

”Kerran jouduin niin täyteen raitiovaunuun, että jokunen matkustaja jopa riippui portailla. Mutta ei siellä murjotettu tai äkäilty, vaan laskettiin leikkiä kunnes muuan matkustaja sattui virittämään sen hetken muotisävelmän, johon kaikki yhtyivät.”

Huonomminkin kävi joskus. Suomen kaikkien aikojen pahin raitiovaunuonnettomuus on ollut se, kun viisi ihmistä kuoli ja kymmenkunta loukkaantui kahden vaunun suistuttua kiskoilta Katariinankadun ja Torikadun kulmassa syyskuussa 1920. Tuossa samassa kohdassa on nyt raitiovaunumuistomerkki. (Katariinankatu muutettiin myöhemmin Linnankaduksi.)

Sotien jälkeen Neuvostoliiton valtio jatkoi Viipurin raitiotieliikennettä vuoteen 1957 asti. Ensin ajettiin suomalaisten käyttämillä vaunuilla, mutta 1955-56 otettiin käyttöön DDR:ssä valmistettuja vaunuja.

kari.naskinen@gmail.com

Demokratiaa ei ole

Finnairin lentokoneessa päätti vihreän puolueen lakiasiantuntija Aino Pennanen kokeilla, miten toimii alkuperäinen demokraattinen päätöksenteko niin kuin se toimi antiikin Kreikassa. Aino-neiti ehdotti, että ne jotka eivät hyväksy laittoman pakolaisen palautusta, nousevat seisomaan. Kukaan muu ei noussut. Demokratia toimi.

Muinaisessa Kreikassa demokratia oli suoraa. Ei ollut vaaleja, joilla kansa valitsi edustajansa päätöksiä tekemään, vaan kansa itse teki kaikki päätökset. Tosin kansaan ei äänestystilanteissa luettu naisia eikä orjia, mutta se on tässä nyt sivuseikka.

Antiikin ajan suurmies Ateenassa oli Perikles, joka lausui demokratian ihanteet julki Peloponnesolaissodassa kaatuneiden sotilaiden hautajaisissa 403 eaa.: ”Valtiomuotomme nimi on demokratia, koska valta ei ole vähemmistöllä, vaan koko kansalla. - - - Miestä joka ei kiinnostu politiikasta, ei sanota mieheksi joka hoitaa omat asiansa. Sanomme, että hänellä ei ole tänne mitään asiaa.”

Kaikki eivät kuitenkaan olleet yhtä mieltä järjestelmän hyvyydestä. Esimerkiksi filosofit Sokrates, Platon ja Aristoteles olivat sitä mieltä, että ihmiset olivat oikullisia ja tietämättömiä ja heihin oli helppo vaikuttaa. Kaikilla kansalaisilla ei heidän mielestään ollut tarpeeksi viisautta ja arvostelukykyä päätösten tekemiseen. Filosofit olisivat siis tyytyväisiä, jos näkisivät nykyisen edustuksellisen demokratian toiminnassa.

Sokrates, Platon ja Aristoteles eivät kuitenkaan käyttäisi nykyisestä järjestelmästämme nimitystä demokratia, koska päätöksenteossa ei olisi paikalla demos (δημος = kansa). Loppuosa sanasta sen sijaan toimii: kratos (κρατος = komento, valta).

Sellainenkin termi on kuin kansandemokratia, siis suomeksi kansankansanvalta, jotta varmasti tulee selväksi.

Entä jos voimassa olisi edelleen aito ja alkuperäinen demokratia? Kyllä olisi ruuhkaa, kun koko kansa päättäisi kaikista asioista, ja nykyisin myös naiset olisivat mukana. Nytkin pitäisi äänestää Teuvo Hakkaraisen saunakorvauksista, Tuija Nurmen sopeutumiseläkkeestä, tietenkin koko pakolaishommasta ja siitä, saako yhden prosentin kannatuksella pitää viittä ministerin paikkaa. Lopputulokset olisivat aika selviä.

Sveitsissä tällaisia kansanäänestyksiä järjestetään jatkuvasti, mutta meillä ei, koska antiikin filosofien tavoin eduskunnan filosofit pitävät meitä tavan talliaisia arvostelukyvyttöminä.

Äänestää voisi myös siitä, saako olla kansalaistottelematon, jos ei huvita jotain lakia tai määräystä noudattaa. Ainakin vihreät ja vasemmistoliitto hyväksyvät tällaisen ryhmärikollisuuden (vrt. ryhmäkanne), mutta kyllä siitä voisi helposti internetissä äänestyksen järjestää.

Ei tällainen aito demokratia silti pelkkää politikointia ja äänestämistä olisi. Ei ollut Ateenassakaan, jossa Perikles hautajaispuheessaan sanoi: ”Kun työmme on tehty, meillä on mahdollisuus virkistää mieltämme monin eri tavoin. Vuoden mittaan on monenlaisia kilpailuja ja uhraamista, omassa kodissamme kohtaamme kauneutta ja hyvää makua, jotka ilahduttavat meitä päivästä toiseen ja karkottavat huolet.”

kari.naskinen@gmail.com

Mies kansankodin katolla

Ensimmäinen Beck-elokuva vuodelta 1976 on monella tapaa erikoisen hyvä. Se edustaa sitä aikaa, jolloin elokuvia vielä tehtiin aidoilla paikoilla, ei siis lavastetuissa ympäristöissä. Hurjin tapahtuma on poliisihelikopterin putoaminen. Nykyisin tällainen kohtaus tehtäisiin digitaalisen kuvankäsittelyn ja muiden keinotekoisten juttujen avulla, mutta Tukholmassa ohjaaja Bo Widerberg halusi, että kaikki näyttää oikealta. Myös kohtaukset poliisilaitoksella on kuvattu oikealla poliisilaitoksella.

Elokuvan ruotsalainen nimi on Mannen på taket (Mies katolla). Voimakkaasti aseistettu mies on kerrostalon katolla Vasastadenin kaupunginosassa Odenplan-aukion reunalla. Kaksi helikopteriakin pannaan jahtaamaan miestä, joka on ehtinyt ampua jo kolme aukiolla ollutta poliisia. Sitten hän onnistuu ampumaan toista helikopteriakin niin, että se putoaa.

Kohtaus kuvattiin pitkänäperjantaina, jotta katujen sulkeminen ei olisi aiheuttanut liikenteelle aivan mahdotonta haittaa. Ihmisten tuloa paikalle ei kuitenkaan estetty, koska kyllähän tällainen tapahtuma aina katsojia kerää. Tilanne näyttääkin täysin todelliselta, ihmisiä on aukiolla muutama tuhat ja helikopteri putoaa rämähtää yleisövessan päälle lähelle metron portaita.

Dvd-elokuvan lisämateriaaleissa Widerbergiä haastatellaan. Hän sanoo, että jos helikopterihomma olisi jotenkin epäonnistunut, olisi yritetty uudestaan niin monta kertaa kuin olisi ollut tarpeen.

Widerberg oli vasemmistolainen ohjaaja, joka teki ankaria yhteiskuntakriittisiä elokuvia, kuten 1960-luvulla Korppikortteli, Elvira Madigan ja Ådalen 31. Myös Wahlöö oli vasemmistolainen, niitä kuuskytluvun radikaaleja. Heidän molempien teemojaan olivat hyvinvointiyhteiskunnan ongelmat ja poliisin valta. Dvd:llä Widerberg puhuu näistäkin aiheista.

HERTTAISEN KANSAN-
KODIN LOPUN ALKUA

Jälkikäteen voi nyt sanoa niinkin, että valtavan menestyksen saanut Beck-elokuva kuvasi sattumalta myös jonkinlaista käännettä ruotsalaisessa kansankodissa. Pahuus oli tullut kansan keskuuteen, eikä kukaan ollut turvassa. Tätä asetelmaa korostaa sekin, että Beckin roolissa on suosikkinäyttelijä, erityisesti koomisista rooleista tuttu, sympaattinen Carl-Gustaf Lindstedt. Häneenkin mies katolla osuu ja Beck loukkaantuu vaikeasti – eli kaikki ovat vaarassa, kolmipyöräisellä puistossa ajeleva pikkupoikakin.

Haastateltavana on myös Beck-romaanien toinen kirjoittaja Maj Sjöwall, joka kertoo hauskasti kirjan ja elokuvan nimistä. Romaani ilmestyi 1971 nimellä Den vedervärdige mannen från Säffle (Kaamea mies Säfflestä). Tällaista nimeä ei kuitenkaan voinut elokuvalle antaa, vaan nimeksi tuli Mannen på taket. Sjöwall sanoi, että elokuvien nimien pitää olla yksinkertaisempia, koska katsojatkin ovat keskimäärin yksinkertaisempia kuin kirjojen lukijat.

Kirjailijapariskunnan Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön kymmenen Beck-kirjaa ovat yleisotsikoltaan Roman om ett brott (Romaani rikoksesta). Martin Beckin nimi tuli teosten nimeksi vasta siinä vaiheessa, kun Sjöwallin ja Wahlöön karakterisoimien henkilöiden varaan alettiin kirjoittaa uusia tekstejä sarjaelokuvia varten. Tämä tapahtui vasta 1997, jolloin Beckin rooliin tuli Peter Haber. Ennen häntä oli yksittäisissä Beck-elokuvissa Beckiä esittänyt kuusi muuta näyttelijää.

Suomessa Mannen på taket on nimellä Komisario Beck tähtäimessä. Katolla olevaa roikaletta näyttelee Ingvar Hirdwall, joka nykyisin on se Beckin naapuri, jolla on valkoinen tuki kaulansa ympärillä. Hirdwalille roiston rooli oli sikäli hankala, että hän kärsii huimauksesta varsinkin korkeilla paikoilla. Nykyisin hän kuitenkin pystyy leppoisasti juttelemaan Beckin kanssa omalla parvekkeellaan Beckin parvekkeen vieressä.

Beck-sarja jatkuu edelleen. Mehän tiedämme, että Beck on jo eläkkeellä, mutta vuonna 2018 valmistuneissa jaksoissa hän toimii Säpon avustajana.

kari.naskinen@gmail.com