maanantai 24. kesäkuuta 2024

Alvar Aalto oli yksi skeittauksen isistä


Kuva on Alvar Aalto -
museosta Jyväskylästä. Siinä toisenpolven amerikansuomalainen rullalautailija Lizzie Armanto (31) temppuilee pool-skeittausalueella. Museon uudessa osassa Aalto 2:ssa on parhaillaan näyttely, jossa Lizzie Armanton kautta esitetään yllättävää asiaa, Alvar Aallon Villa Maireaan (1938) suunnittelemaa uima-allasta, ns. kaariskeittauksen alkupistettä. Tokion olympiakisoissa 2021 Lizzie Armanto edusti Suomea, ja huomiota kiinnitti sekin, että hän suunnitteli itse sinivalkoisen edustusasunsa, jonka kuviointi jäljitteli Aalto-maljakkojen muotokieltä.

En löytänyt valokuvaa Villa Mairean uima-altaasta tyhjänä, mutta altaan kaarimuotoinen pohja- ja reunarakenne oli aikoinaan uutta ja se löysi tiensä Aallon luona vierailleen arkkitehti
Thomas Churchin mukana Yhdysvaltoihin. Uima-altaan munuaismaisesta muodosta syntyi monen mutkan ja vuosikymmenten jälkeen pool-skeittauksen symboli. Villa Maireasta seuraava tällainen allas tehtiin Donnell Ranch Gardeniin 1948, josta tämä muotokieli levisi muuallekin Kaliforniaan. Kun kuivuus koetteli 70-luvulla Kaliforniaa, uima-altaat tyhjennettiin ja ne avautuivat skeittareiden käyttöön.

”Rullalautailussa on kyse paljolti henkilökohtaisesta ilmaisusta. Se antaa mahdollisuuden olla osa yhteisöä ja samalla olla oma itsensä valitsemansa tyylin ja temppujen avulla”, sanoo Lizzie Armanto.

Näyttely käsittelee skeittaamisen moninaisuutta, suvaitsevuutta ja värikkyyttä. Näkökulmina ovat paikat, temput, laudat ja yhteisöt. Näyttely avaa skeittikulttuurin suhdetta kaupunkiin ja arkkitehtuuriin, samalla se on sukellus hiphop- ja räp-kulttuurin, lehtien, elokuvien, lautagrafiikoiden, tyylin, vaatetuksen sekä kaduilla ja skeittiparkeissa tapahtuvan rullalautailun maailmaan.


Vaikka Lizzie on
olympiatason huippu-urheilija, ei kilpailu ole skeittaamisen ytimessä, vaan jokaista lajin harrastajaa kannustetaan kokeilemaan juuri itselleen sopivia temppuja. Skeittaaminen on samalla mitä suuremmissa määrin itseilmaisua, ja skeittilaudat kuviointeineen ovat tärkeä osa tätä.

Kun aloittaa skeittauksen, näkee yhtäkkiä ympäristönsä sellaisella uudella tavalla, jota ei ole nähnyt ennen. Skeittilauta on enemmän kuin pelkkä urheiluväline”, sanoo Lizzie Armanto.

”Skeittaus on nykyisin urbaaniksi mielletty alakulttuuri tai kaupunkikulttuurinen ilmiö. Miten se on historiallisesti nykyiselleen muodostunut, on kiinnostava ilmiö”, sanovat näyttelyn koonneet Juho Haavisto ja Jarkko Lehtopelto.

CONCRETE CURRENTS

Museossa on myös takavuosien huippuskeittarin
Arto Saaren valokuvanäyttely. Hän aloitti rullalautailun 90-luvun alussa Alvar Aallon Seinäjoen keskustaan suunnittelemien rakennusten katveessa. Täytettyään kuusitoista hän muutti Kaliforniaan tavoitellakseen uraa skeittaajana ja nousikin 2000-luvun alussa yhdeksi lajin tunnetuimmista ammattilaisista. Trasher Magazine -skeittilehti valitsi Saaren vuoden rullalautailijaksi 2001. Tämä kunniamaininta on maailmanlaajuisesti suurimpia palkintoja, jonka rullalautailija voi saavuttaa.

Nykyisin Oahun saarella Hawaijilla asuva Arto Saari syventyi skeittiuransa jälkeen valokuvaukseen. Concrete Currents -näyttelyssä hänen kuvistaan välittyy tuntemus vapaudesta, kapinallisuudesta ja kauneudesta, jo
ita hän on löytänyt yllättävistäkin paikoista.

"On ollut mahtavaa havaita kuinka Alvar Aallon muotoilu on murtanut raja-aitoja ja luonut uuden elävän organismin. En tiedä mitkä Alvarin tavoitteet olivat, kun hän suunnitteli Villa Mairean altaan, mutta lopulta siitä syntyi paljon enemmän kuin vain pelkkä uima-allas”, sanoo Saari.

Kalifornia muodostui rullalautailun Mekaksi. Kun merellä ei aina ollut aallokkoa, lainelautailijat alkoivat etsiä tyhjiä altaita rullalautaillakseen niissä, koska altaan kaarevat reunat muistuttivat aaltoa.”

Skeittikulttuurille on tyypillistä, että temppuja on aina valokuvattu ja taltioitu, joten siirtymä kameran taakse tuli Artolle luonnostaan. Varsinaisesti uravalinnan kannalta Saari ei ole koskaan ajatellut skeittaamista tai valokuvaamista, vaan intohimo lajiin vei mennessään. Hänen näyttelykuvansa on tulostettu Koskisen Oy:n toimittamalle koivuvanerille.

Näyttelystä lähtiessäni tuli mieleen, että Alvar Aallon suoraviivainen ja -kulmainen arkkitehtuuri puolestaan sopisi hyvin parkourin harrastajille.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 20. kesäkuuta 2024

Oppenheimer-elokuva on epäonnistuminen


Viime vuoden elokuvista kolmanneksi parhaiten kaupallisesti menestynyt Oppenheimer ei täytä hyvän elokuvan kriteereitä alkuunkaan. Christopher Nolanin käsikirjoittama ja ohjaama kertomus atomipommifyysikko J. Robert Oppenheimerista sai seitsemän Oscar-palkintoakin, mutta Oscarit elokuvien mittareina eivät kuitenkaan aseta elokuvia laadullisesti minkäänlaiseen arvoasteikkoon. Oppenheimer on tietenkin iso tarina tärkeästä ihmisestä, mutta se hajoaa sirpaleiseksi, hajanaiseksi kokonaisuudeksi tehden katsomisen välillä tuskalliseksi. Hiroshiman ja Nagasakin Oppenheimerin ydinpommit muuttivat tuhon kaaokseksi ja kaaosmainen on rakenteeltaan tämä elokuvakin, vaikka on siinä myös erinomaisia yksittäisiä hetkiä ja kohtauksia.


Ensimmäinen tunti on harvinaisen sekava monen aikatason takautumineen. Eikä mitenkään selitetä, mistä oikeudenkäynneistä tai kuulustelusta milloinkin on kysymys. Nolan tunnetaan ennestään kronologian sekoittajana, mikä onnistuu loistavasti scififantasiassa
Tenet (2020). Oppenheimerissa tällä samalla idealla ei toiminnallista jännitystä lisätä, vaikka se lienee ollut tarkoitus.

Vasta ensimmäisen ydinkokeen
onnistuttua elokuva jämäköityy ja sitä ennen vihjaillut pirstalekohtaukset alkavat mennä oikeisiin yhteyksiinsä. Hiroshiman jälkeen Oppenheimer sanoi, että hänestä on tullut Kuolema, maailmojen tuhoaja. Vielä sodan jälkeen Oppenheimer kuitenkin toimi USA:n atomienergiakomission tehtävissä, vaikka häntä oli epäilty kommunistiksikin. Oppenheimerin suureksi synniksi laskettiin lisäksi se ydinaseita koskeva mielenmuutos, joka pani hänet julkisesti vastustamaan vielä pahemman vetypommin kehittämistä.

Tähän liittyen elokuvan dramaattisin kohtaus on Oppenheimerin ja presidentti
Harry S. Trumanin tapaaminen presidentin virallisessa työhuoneessa Valkoisessa talossa 25.10.1945, runsaat kaksi kuukautta Hiroshiman jälkeen. Truman ei nauhoittanut keskustelua, mutta elokuvassa Oppenheimer sanoo: ”Minulla on verta käsissäni.” Ilmeisesti tuo sanonta ei ole ainakaan sanatarkka fakta, mutta Trumanin Oppenheimer joka tapauksessa ärsytti. Elokuvan käsikirjoitus perustuu Oppenheimerin elämäkertakirjaan American Prometheus (2005), jota ei kai ole suomennettu. Kirjoittajat ovat toimittaja Kai Bird ja historioitsija Martin Sherwin.

Olihan tuo tapaaminen merkittävä, sillä atomipommin luonut ja katumapäälle tullut mies oli samassa huoneessa pommin käyttämisestä päättäneen miehen kanssa.
Tiettävästi Truman kysyi Oppenheimerilta, milloin Neuvostoliitto kehittäisi oman atomipommin, ja kun Oppenheimer ei vastausta osannut antaa, Truman vastasi itse: ”Ei koskaan.” Se tapaaminen loppui siihen ja presidentin avustaja avasi oven Oppenheimerille.

Kanssakäyminen ei kuitenkaan loppunut tähän, sillä keväällä 1946 Oppenheimer lähetti kirjeen, jossa hän kritisoi ehdotusta atomipommin testaamisesta Bikini-atollilla seuraavana kesänä. Oppenheimer ihmetteli, oliko atomiaseiden sotilaallinen koe viisasta aikana, jolloin suunnitelmat tehokkaasti eliminoida maailman aseistamista ovat vasta alussa. Tällaiset kokeet heikensivät hänen päämääräänsä demilitarisoida ja kansainvälisesti säännellä ydinenergiaa. Truman välitti kirjeen ulkoministeri Dean Achesonille ja nimitti lähetekirjeessän Oppenheimeria ”itkeväksi vauvatiedemieheksi”.

Vasta
1963 John F. Kennedyn aikana Oppenheimer sai Yhdysvalloissa virallisen tunnustuksen panoksestaan atomienergian kehityksessä, käytössä ja hallinnassa.

Elokuvan dvd-paketissa on myös lisämateriaaleja, mutta ne eivät mitenkään selitä, miksi elokuva on sellainen kuin on. Lisäksi näitä lisämateriaaleja julkaistaan Suomessa jokseenkin aina sillä tavalla huitaisten, että niitä ei tekstitetä suomeksi.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 19. kesäkuuta 2024

Tieto asuu mielikuvissa


Tämän blogisivullani olevan muotokuvani maalasi taiteilija
Kari Lohko vuonna 2000. Kehysten takapuolella on teoksen nimi: Pegasos Maranellon taivaalla. Tästä aiheesta johtuen Lohko maalasi ylleni Ferrarin-punaisen poolopaidan. Sen verran synkronissa olemme kaiman kanssa, että hänenkin harrastuksensa on moottoripuolelta, Harley-Davidson. Nyt aiheenani on kuitenkin Kari Lohkon ja toisen lahtelaisen taiteilijan Mika Heinosen näyttely Galleria Kipinässä, jossa se on avoinna toiseen juhannuspäivään asti.


Näyttely on jatkoa Lohkon ja Heinosen yhteisprojekteille, jotka saivat alkunsa Lahdessa 1995. Taustalla on pitkä ja lämmin työtoveruus Lahden Muotoiluinsituutin taideosaston lehtoreina. Näiden 30 vuoden aikana Kari Lohko on pitänyt näyttelyitä Lahdessa, Lappeenrannassa, Helsingissä, Tampereella, Porissa, Jyväskylässä ja Valkeakoskelle ensin Tarja Lanun ja Matti Happosen kanssa, sitten vain Happosen kanssa, kuten nytkin. Tämä duo oli esillä ensimmäistä kertaa Berliinissä 2001, ja Kipinän näyttelyssäkin Saksa on voimakkaasti esillä Lohkon maalauksissa, esimerkiksi Bilderbufett-teoksessa, jossa Lohko kuvaa Berliinissä ostamiaan bratwurst- ja muita sämpylä- ja hot dog -annoksia. Stasin vankilakin on mukana.

Koska en tee näitä blogijuttuja toimittajan otteella, en Lohkon kanssa Kipinässä tavatessamme kysellyt enkä haastatellut. Kunhan juttelimme sairaudet läpi ja muut kuulumiset ja siinä sivussa KL kertoi maalaustensa taustoista, ja sanoinkin, että taidenäyttelyt pitäisi aina nähdä taiteilijan itsensä kanssa, jotta kaiken ymmärtäisi. Lisäksi löysin Galleria Kipinän avajaiskutsusta Kari Lohkon run
olta näyttävän tekstin, jonka otsikkona on ”Taiteellinen työ tekona”:

Mielikuvat asuvat aivoissa
Tieto asuu mielikuvissa.
Ajattelu edellyttää mielikuvia.
Minäkin olen kuva.
Minä olen osa suurempaa kuvaa.
Katson, havaitsen ja havahdun.
Syntyy idea ja intentio, joka saavuttaa muodon.
En voi ajatella ellen havaitse ja havahdu.
Ajattelen taidetta itsessäni, en itseäni taiteessa.
Olen teoksieni ensimmäinen vastaanottaja.
Maalaaminen on mieleni kuvien visuaalista tulkintaa.

Mika Heinosen osuus näyttelystä toimii hänen 70-vuotisjuhlanäyttelynään. Hän sanoo näyttelykutsussa, että hänen aikaisempi, käsitteellisyyteen ja filosofiaan kurkottanut, jonkinlaista leikkimielistä kirkkautta tavoitellut tekeminen ei tunnu enää vastaavan hänen omaa kokemustaan tästä päivästä ja todellisuudesta: ”Elämme keskellä kulttuurista kaaosta, jatkuvuuden ja ennustettavuuden teemat tuntuvat lähes absurdeilta. Maailma on pahemman kerran sekaisin. Yksi veistos on omistettu omituiselle sattumalle. Olen syntynyt samana päivänä 1953, jolloin Yhdysvallat teki varusteluhistoriansa suurimman vetypommikokeen Marshall-saarilla. Melkoinen synttärilahja!”

Minä taas katsoin iltapäivällä galleriasta tultuani elokuvan
J. Robert Oppenheimerista ja ensimmäisestä atomipommikokeesta Los Alamosissa. Edelleenkin on maailma sekaisin.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 18. kesäkuuta 2024

Polta pilvi, lue latina, ei näy naamasta ajan patina


Otsikon runoilija on huumekyttä Alvin Luther Regency. Sivistyneitä miehiä nämä rikoskirjallisuuden
kovimmat kundit, kuten Mike Hammer, Philip Marlowe, Sam Spade ja Regencyn kaveri Tim Madden, johon vasta nyt tutustuin. Norman Mailerin Kovat kundit eivät tanssi (1984) oli joskus jäänyt siihen rästipinoon, josta kirjat piti lukea kesälomalla tai lopulta eläkkeellä. Mailerin ”kioskikirja” oli kuitenkin sillä tavalla tuttu lukemattakin, että joskus Seurahuoneen Häränsilmässä ja Grandin baaritiskillä piti joillekin tanssiin hakemaan tulleelle misuille sanoa, että kovat kundit eivät tanssi. Samankaltaisen klassikkosanonnan kuulin eilen katsottuani Cecil B. DeMillen Lännen sankarit (1936), jossa Wild Bill Hickok tapaa laittoman asekauppiaan John Lattimerin Deadwoodin saluunassa. Lattimer sanoo, että hän on lähdössä pois kaupungista myymään muka puhvelinnahkoja. Hickok sanoo: ”Kuolleet eivät kävele.”

Nyt vihdoin selvisi, mistä Tim Maddenin sanonta tuli. Madden on nuoruudessaan nyrkkeillyt ja siinä pitää tanssia kuin
Cassius Clay, joka pyörähteli, tanssi kuin perhonen, iski jabin ja tanssi taas alta pois. Maddenin isä kertoo pojalleen istuneensa kerran yökerhon pöydässä raskaansarjan Rocky Marcianon, Tony Canzonerin ja Tony Galenton sekä mafiapomo Frank Costellon kanssa. Paikalla oli myös Costellon vaimo, joka halusi tanssia. Nyrkkeilijät tanssivat, mutta Costello pudisti päätään: ”Kovat kundit eivät tanssi.”

Kirja on Norman Mailerin tuotannossa erikoisuus. Erinomainen tämän lajityypin teos. Suoraviivainen kertomus, joka ilman taiteellisia takaumia etenee Maddenin vaimon katoamisesta kovaan loppuun asti.
Arto Häilän suomentama teksti menee kuin pikajuna, jossa kaikki saavat kuulla kunniansa, Jumala, hinttarit, muuten vain nössöt ja huonot naiset, vaikka heillekin on käyttönsä.

Kielikuvat ovat kuin
Anza Mertarannan kiekkoselostuksissa, mutta jonkin verran hiotumpia. Miesten jutut ovat tietenkin kovia, sillä juttua tulee, kuten varsinkin Regencyltä, joka sanoo, että ne päivät ovat harvassa, joina ei polkaise kahta naista. Juttua tietenkin syntyy, koska verenkierrossa on aivojen puheyksikköä virkistävää bourbonia enemmän kuin hemoglobiinia. Eliksiiriä tähän olotilaan antavat lisää huumeet, ja helppoa on johtopäätöksien teko laaja-alaisesti keittiöfilosofian ja -psykologian avulla.

Yhden murhatun jäämistöstä löytyy kirje, jossa tämä mainitsee säveltäjäsuosikeikseen
Sibeliuksen, Schubertin ja Saint-Saensin. Tämä edustaa sitä sivistyspuolta, jota näissä kovaksikeitetyissä rikoskirjoissa hyvin usein on. Tim Madden on baarimikko ja kirjailija, joten tietopiiri on laajaa ja syvään kokemukseen perustuvaa. Kuvataiteilijoista Madden on innostunut eniten Cezannesta, ja kirjailijanimistä vilahtelevat Andre Gide, Ernest Hemingway, Dylan Thomas ja John Updike, jolta Madden on lukenut ylivoimaisesti parhaan pillunkuvauksen novellista Naapurin vaimo.

Sen sijaan Joseph Brodskya ei mainita, vaikka Brodsky 1975 kirjoitti pitkän runon tämän toisen Imperiumin itäkärjelle Cape Codille.

H
ieno osa-alue Mailerin kaunokirjallisessa proosassa on olosuhteiden ja tunnelmien kuvaukset. Madden asuu New Yorkin yläpuolella Cape Codin niemimaasuikaleen kärjen pienessä Provincetownin kaupungissa merenrannalla. Netin karttapalveluista hain kirjan aikana monta paikkaa, joissa Madden Porschellaan kävi, jotta pääsi tunnelmiin mukaan. Tutuiksi tulevat tietenkin Provincetownin ja lähiseudun baaritkin, joista yhden kutsumanimi on Veriämpäri, koska siellä on usein tapeltu. Vaikka niinhän meillä Lahdessakin on yksi Murhabaari aivan loogisesta syystä. Milloinhan Lahden kansainvälinen kirjailijakokous ottaa teemakseen murhan ja kaunokirjallisuuden?


Norman Mailer (1923-2007) sanoi joskus olevansa peloissaan siitä, että maailma muuttuu aina vain kammottavammaksi. Tällaiset kovien kundien kertomukset eivät alkuunkaan edusta sitä kehitystä, josta hän Harvardista valmistuneena insinöörinä alkoi va
nhemmalla iällään olla huolestunut. Ei kaukaa hae, etteikö jossain vaiheessa oltaisi siinä pisteessä, mistä Mailer aloitti: Alastomat ja kuolleet (1948).

"Olemme kaikki niin syyllisiä tapaan, jolla olemme antaneet ympärillämme olevan maailman muuttua rumemmaksi ja mauttomammaksi joka vuosi, että antaudumme kauhun valtaan ja uppoudumme siihen."
(Norman Mailer)

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 14. kesäkuuta 2024

Selfie kännykässä on nykyajan tosi


Vaikka
Alexander Stubbin virallinen presidenttikuva ei ole selfie, se kuuluu siihen uuteen tyyliin, josta kaikkien edellisten presidenttien muotokuvat ovat poikenneet merkittävästi. Ehkä yllättäen eniten juuri Stubbin edeltäjän Sauli Niinistön virallinen valokuva, joka ei muistuta edes elävää ihmistä. Stubbin kuva on juuri sellainen totuuskuva, jollaisena me hänet tunnemme. Tasavallan presidentti on laskeutunut jalustalta. Tänään alkaneen XXXI Lahden kansainvälisen kirjailijakokouksen teemana on tänä vuonna ”Kirjallisuus ja peili”, joka heti perjantaina sai aikaan vilkkaan keskustelun, kun todettiin, ettei peilikään aina kerro totuutta.

Kirjailija Harry Salmenniemi sanoi avausalustuksessa, ettei peiliin absoluuttisena totuudenpaljastana voi luottaa siinä missä kirjailijoihinkaan. Peilikin rajaa asioita ulkopuolelle, koska siinä on kehykset. Niin tekee kirjailijakin, ei kaikkea ole mahdollista kirjoittaa.

Totuuskin muuttuu, kun sitä käsittelee, kuten kaksi autofiktioromaania kirjoittanut Salmenniemi kertoi omasta kokemuksestaan. Häneltä oli yhdestä käsikirjoituksesta hävinnyt kahden kappaleen mittainen pätkä, jonka hän muilta kiireltä ehdittyään kirjoitti uudelleen parin kuukauden kuluttua. Mutta kas kummaa: kun se hävinnyt kohtakin myöhemmin löytyi, kävi ilmi, että nämä kaksi versiota olivat aika erilaisia.

Tuli sitten yhdessä keskustelupuheenvuorossa esille
nykyajan selfiekulttuuri, joka on tavallaan tehnyt ihmisistä tasa-arvoisempia kuin ennen. Kuninkaiden ja muiden superjulkkisten rinnalle arkijulkisuuteen ovat nyt pamahtaneet kaikenkansan lyylit ja lasset. Eikä kuvia retusoida tai jotenkin muuten parannella – eikä ole vain kuvia kännykän ruudulla, vaan joka jannu voi tehdä itsestään tai kavereistaan elävää videokuvaa kaikkien nähtäväksi.

Kuva ei
valehtele? Tämäkään väite ei kokonaan pidä paikkaansa, ja saa nähdä, mihin jo lähitulevaisuudessa mennään tekoälyn kanssa, kun se alkaa olla jokaisen selfienottajan käytössä. Kirjailijat sen sijaan ovat aina valehdelleet, keksineet juttuihinsa parannuksia, säätäneet niitä paremmin kokonaisuuteen sopiviksi. Englantilainen Hollie McNish sanoi tämän olevan hänenkin tapauksessaan aivan normaalia, mutta lopputulos on kuitenkin sellainen, etteivät poikkeamat todellisuudesta muuta kirjan sisältöä.

Salmenniemen kertoma esimerkki kuvaa asiaa hyvin siltäkin kantilta, ettei todellisuuden kiertäminen läheskään aina ole tahallista. Muisti
ssa on epätarkkuuksia. Vaikka eihän kaunokirjallisuus mitään tietokirjallisuutta ole. Eikä tämä aihe ole ensimmäistä kertaa kirjailijakokouksen teemana, vuonna 1991 se oli "Kirjallisuus ja muisti".

Minäkin joudun tätä
nyt kirjoittaessani olemaan paljolti muistin varassa, vaikka tulin kirjailijakokouksesta vain muutama tunti alustusten jälkeen, mutta koska vanhoilla kirjoituskoneilla takominen on vioittanut sormeni, on muistiinpanojen tekeminen kynällä hankalaa. Lisäksi kokouksen ja kotiintulon välissä oli käynti kansainvälisillä suurmarkkinoilla kebab-lounaalla. Harmi vain, että jo kolmatta vuotta on markkinoilta pois saksalainen bratwurst-ravintola. Huomiseksi katsoin jo valmiiksi shaslik-ravintolan.

Hollie McNishin keskeinen aihe oli naisten masturbointi. Siitä riitti keskustelemista niin pitkään, että nimenomaan tämän naisten runkkaamisesta kirjoittamisen analysoinnin jätin kesken ja lähdin keb
abille. Vaikka niinhän ruotsalainen Ulf Örnkloo sanoi 1977 Lahden kirjailijakokousta Baabelin norsunluutorniksi. Vanhat tarinat kertovat, että aikoinaan Mukkulassa meno olikin hurjempaa kuin nyt entisellä kansanopistolla, jonka pääoven yläpuolella on tekstiElämän totuutta etsi”. Peilistä näkee, että totuuksia on enemmän kuin yksi, Mukkulassa oli omansa ja kansanopistolla omansa. Vuonna 1991 oli Mukkulassa 115 kirjailijaa, joilta meni 149 koria olutta, 97 viinipulloa ja 48 votkapulloa.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 13. kesäkuuta 2024

Köyhän onni on illuusio


Wihurin rahaston kansainvälisen palkinnon
viime vuonna saanut Emmanuel Saez on parhaillaan Suomessa, jossa hän osallistuu eriarvoisuustutkijoiden seminaariin. Saez on Berkeleyn yliopiston taloustieteen professori, joka Helsingin Sanomien haastattelussa Saez sanoo, että eriarvoisuuden kasvun toivottiin lisäävän talouskasvua, jolloin rikkaiden vauraus valuisi lopulta myös köyhien iloksi, mutta niin ei ole käynyt. - ”Monet talousteoriat ovat pitkälti tarinoita ja myyttejä”, Saez sanoo. (HeSa 14.6.2024)

Tällä hetkellä tuloerot maailmassa kasvavat historiallisen kovaa vauhtia. Katsoin eilen elokuvan Musta Orfeus (1959), joka pohjautuu antiikin Kreikan mytologiasta tuttuun tarinaan Orfeuksesta ja Eurydikestä. Tässä Albert Camus´n ohjaamassa elokuvassa ollaan Rion karnevaaleilla. Muutamassa kohtaa aivan kuvan reunassa näkyy iso Kristus-patsas Corcovadovuoren laella, mutta siitä ei ole apua köyhälle kansalle, joka edelleen kärvistelee yhdessä tuloeroiltaan vaikeimmassa tilanteessa maailmassa.

Elokuva on jäänyt parhaiten mieleen kauniista melodiasta. Laulun sanoissa puhutaan väistyvästä yöstä, jonka nouseva koi hävittää ja tuo tilalle rakkauden päivän. Tätä
Luiz Bonfan säveltämää laulelmaa esittää elokuvassa raitiovaununkuljettaja Orfeu, joka rakastuu maalta serkkuaan tapaamaan tulevaan Eurydiceen. Asiat eivät kuitenkaan ole kuten Orfeun tekemässä laulussa. Sekä elokuvan alussa että lopussa laulu kuullaan erilaisilla sanoilla: ”...köyhän onni on karnevaalin suuri illuusio...” Eli kerran vuodessa faveloidenkin asukkaat pääsevät kiinni onnen reunaan, vaikka se onkin pelkkä illuusio. Voi vaikka kuvitella olevansa prinsessa tai voittavansa arpajaisissa satasen.

Eikä illuusio tietenkään toteutu. Emmanuel Saezin sanoin rikkaimmat saavat suurimmat tulonsa suuryritysten voitoista, ja lisääntyvät voitot päätyvät heidän taskuihinsa. Elokuvassa Eurydicen kintereillä on koko ajan Kuolema, sellaisen karnevaaliasun päälleen pukenut mies. Illuusio haihtuukin ja lopulta Orfeu lähtee etsimään rakastettuaan Manalasta, joka tässä tapauksessa on jokin valtavan iso virastolaitos. Portilla on tutusti Kerberos-koira, jonka Orfeo nukuttaa alkuperäisen myytin mukaisesti laulullaan. Eurydice löytyy, mutta mikään ei enää auta.

Toisenkinlaisia loppuja on samasta tarinasta tehty, ainakin Jean Cocteaun elokuvassa Orfeus (1949), jossa runoilija Orfeus rakastuu mustapukuiseen naiseen. Tämä osoittautuu Kuolemaksi, joka on päättänyt itse kuolla, jotta hänestä tulisi "kuolematon runoilija". Tuomioistuin lähettääkin Orfeuksen ja Eurydiken Manalasta takaisin elävään maailmaan. Orfeus saa tietää, että hänestä tulee isä, ja hänen elämänsä alkaa alusta. Kolmantena pyöränä on autonkuljettaja Heurtebise, joka lopussa kulkee Kuoleman kanssa raunioiden läpi kohti päätöstä.

Onnellisestikin päättyviä versioita tästä on olemassa. Christoph Willibald Gluckin oopperassa Orfeus ensin revitään vuorilla kappaleiksi, kun tämä suree rakastettuaan. Orfeuksen pääkin heitetään jokeen, missä se edelleen huutaa Eurydiken nimeä. Koska kuitenkin oli kysymyksessä keisari Franz I:n nimipäiväooppera, siinä piti olla toisenlainen loppuratkaisu. Ensiesitys oli 5.10.1762 Wienin Keisarillisessa hoviteatterissa, jossa Orfeus sai antiikin tarinasta poiketen uskollisen rakkautensa takia Eurydiken takaisin.

Sitten on vielä Jacques Offenbachin operetti Orfeus manalassa (1852), josta jokainen on kuullut Manalan tanssimusiikin Can-can.

Meillä oikeassa elämässä kuolema tulee
monilla tavoilla. Ilmastonmuutoksen takia Euroopassakin kuoli viime vuonna 60 000 ihmistä ja köyhyys tappaa lisää, koska elinolot ovat kurjat, eikä sairauksiinkaan saa riittävästi hoitoa. Emmanuel Saez kertoo, että USA:ssa hintojen noususta eli inflaatiosta putsatut reaalitulot ovat köyhimmän puolikkaan kohdalla pysyneet 80-luvulta lähtien käytännöllisesti katsoen lähes samoina. Samaan aikaan huipputuloisten reaalitulot kaksinkertaistuivat. Samalla käy niin, että omaisuuden voimakas keskittyminen johtaa aina myös näiden omistajien poliittisen voiman kasvuun.

Ei väisty tummeneva yö.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 11. kesäkuuta 2024

Suomi on litistynyt pelkäksi rajavyöhykkeeksi


”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia”, sanoi Padasjoen kappalaisen poika
Adof Ivar Arwidsson 1800-luvulla, kun Suomi oli siirretty Ruotsin kuningaskunnasta Venäjän keisarikuntaan autonomiseksi suuriruhtinaskunnakseen. Lopullisesti Suomen kansa sai oman suomalaisen valtionsa 1917, ja siitä alkoi se vaihe, jota Matti Klinge käsittelee kirjassaan Bernadotten ja Leninin välissä (WSOY, 1975). Sekään vaihe ei kuitenkaan kestänyt kuin reilut sata vuotta, sillä enää Suomi ei ole Bernadotte-suvun kuningaskunnan ja Venäjän välissä, vaan yhdessä Ruotsin kanssa Nato-maana suoraan Venäjää vastaan sekä käytännössä että kuvaannollisesti. Puolueettomuus Ruotsin ja Venäjän välissä on hylätty, joten emme ole missään välissä, vaan litistyneenä pelkäksi idän ja lännen rajavyöhykkeeksi.

Klingen kirjan nimi ei ole oikein, sillä Lenin ei ollut Suomen vastapuoli, koska Suomelle itsenäisyyden antanut Lenin oli kansojen itsemääräämisvallan kannattaja. Vastakkainasettelu alkoi vasta Leninin sairastumisen ja varsinkin kuoleman jälkeen, kun NKP:n pääsihteeriksi oli keplotellut Stalin.

Suuriruhtinaskuntana Suomen asema oli ollut hyvä. Kuten Klinge kirjoittaa, Venäjä salli Suomelle sen uskonnon, virallisen kielen, lainsäädännön ja hallintolaitokset entisellään, eikä
Aleksandereiden eikä Nikolaiden tavoitteena ollut Suomen samankaltaistaminen ja sulauttaminen emämaahan. Vähitellen tilanne oli kuitenkin alkanut muuttua, kun 1800-luvun jälkipuoliskolla fennomania sai jalansijaa.

Junanradan valmistuttua Pietariin keskinäiset suhteet toisaalta paranivat, mutta suomalaisuusaate joka tapauksessa voimistui. Vuonna 1870 juhlittiin Helsingin ylioppilastalon vihkiäisiä ja nautittiin Pietarista pikajunalla tuotuja viinirypäleitä, kun samalla kuunneltiin juhlapuhetta, jossa varoitettiin ”Idän miehen” pyrkimyksistä Suomen suhteen.

Mielipiteet erkanivat jyrkästi. Esimerkiksi Viipurin läänin kuvernööri Casimir von Kothen kirjoitti yhdessä yksityiskirjeessään, että ”idästä tuleva ilma on puhtaampaa kuin lännestä tuleva ja se on siksi asetettava etusijalle”. Vuosisadan lopulla oltiin joka tapauksessa edetty jo sellaiseen tilanteeseen, että keisariparin kuvia vaihdettiin Runebergin ja Topeliuksen kuviin.

Suomen saatua itsenäisyyden oli Ruotsin Bernadotte-kuninkaana Kustaa V, ja kun Suomi ja sen historiallinen emämaa Ruotsi liittyivät Natoon, kuninkaana oli Kaarle XVI Kustaa. Nyt marssitaan yhtä jalkaa ja tukena ovat kohta Suomeen tulevat USA:n DCA-joukot. Enää ei tarvita taitavaa ulkopolitiikkaa eikä kunnioitettavaa puolueettomuuspolitiikkaa, vaan luotetaan kaikessa aseistautumiseen. Pakko onkin, koska Suomen herrat halusivat Suomesta Naton rintamataistelujoukon - Ruotsilla on helpompaa.

Eikä enää päde sekään, minkä Siegfried sanoo Richard Wagnerin oopperassa Jumalten tuho: "Idän ja lännen välissä on pohjoinen." Pohjoismaat ovat luovuttaneet oman pohjoisensa Natolle.

Omi
sta Suomen asioista huolehtiminen ei uudessa tilanteessa ole kunnolla mahdollistakaan, koska ”Nato-maana sekä Yhdysvaltain ja Britannian erityisenä liittolaisena Suomella ei sitä ylellisyyttä enää ole”, kuten poliittiseen historiaan erikoistunut valtiotieteiden tohtori Juhani Suomi kirjoittaa juuri ilmestyneessä Kanava-lehdessä 4/2024.

Ulkopolitiikasta puhuminen on vaihtunut turvallisuuspolitiikan korostamiseen. Tasavallan presidentin johdolla on peräänkuulutettu ”kykyä olla kova” ja päämiehen jäljessä ovat marssineet pienemmät satraapit hallituksen ja eduskunnan oikealta laidalta sekä valtamediasta.

Suomalaisia emme enää ole, venäläisiä varten meillä on paremmat aseet kuin viimeksi, olkaamme siis natolaisia.

kari.naskinen@gmail.com