Oli Sputnik ja nyt on Suuri Gopnik

Kun kirjaston hyllyssä ei ollut Viktor Jerofejevin romaania Suuri Gopnik (Siltala, 2025), panin sen tilaukseen ja otin hyllystä Jerofejevin ensimmäisen romaanin Moskovan kaunotar (Otava, 1991). Sitä pystyin lukemaan 70 sivua, sillä se oli lähinnä pornoviihdettä. Moskovassa huoraava Irina kastettiin aikuisena ja tuossa tilaisuudessa vanha kirkonpalvelija ”kiskaisi pöksyjen kuminauhaa, jotta pyhä vesi valelisi myös kaikkein pyhimmän”. Urkuri Daton Irina näki kerran toisen naisen kanssa ja urkurin ”sileä perse kohoili huoran päällä”. Parin päivän päästä Suuri Gopnik tulikin Asikkalan kirjastosta ja heti kansikuvana oleva kollaasi osoitti, että Vladimir Putinista on kysymys. Melkein 600-sivuisessa romaanissa ei kertaakaan mainita Putinia nimeltä, mutta häntä tarkoitetaan. Berliinissä asuva emigrantti Jerofejevin kirja on kuitenkin paljon muutakin, se on seikkailua Venäjän lähihistoriassa, kirjailijan värikästä omaelämäkertaa, huumoria, todellisia tai keksittyjä anekdootteja ja ennen kaikkea ironiaa Putinista ja Venäjästä yleensäkin.

Ensin piti selvitettää, mitä tarkoittaa sana gopnik (гопник). Sanakirjojen mukaan se on venäläinen halventavaksi tarkoitettu termi, joka viittaa matalasti koulutettuun, ehkä rikolliseenkin alakulttuurin jäseneen, katujen huligaaniin. Gopnikeihin yhdistetään lorvailu, väkivaltaisuus, suvaitsemattomuus ja pienempiensä kiusaaminen. Yllään hänellä on usein Adidas-verkkarit. He viettävät aikaa kadulla kyykkyasennossa tupakoiden, juoden vodkaa ja syöden auringonkukansiemeniä. Mahdollisesti sana juontuu neuvostoajalta lyhenteestä GOP (Gorodskoje Obshtšestvo Prizrenija, köyhien ja kodittomien majoituspaikat), joiden asukkaat olivat usein marginaaliin ajautuneita. Jerofejev on haastatteluissa sanonut, että gopnikilla hän tarkoittaa kirjassaan kaduilta valtaan noussutta johtajaa. Jerofejevin mukaan sana tuli Venäjän arkipuheeseen ja kulttuuriin 1980-90-luvuilla.

Romaani on välillä rasittavan hajanainen, sinkoilee lyhyillä otsikoiduilla luvuillaan sinne tänne, mutta pitää sentään mielenkiinnon yllä muistuttamalla riittävän tiheästi oikeiden ihmisten mukanaolosta. Henkilökokoelma on laaja Iivana Julmasta Vladimir Vysotskiin ja Pussy Riotista Valeri Gergijeviin. Oikeista tapaamisistaan ihmisten kanssa Jerofejev kertoo esim. Ronald Reaganin käynnistä Moskovassa 1998 perestroikan kunniaksi: amerikkalaisten järjestämään tilaisuuteen oli kutsuttu myös Jerofejev, joka hetken aikaa oli melkein kahden Reaganin kanssa; muutaman sanan vaihdettuaan Reagan oli kysynyt kirjailijalta: ”Missä minä olen? Mikä maa tämä on?” Näköjään presidentti sairasti Alzheimerin tautia jo tuolloin.

Jo 15-vuotiaana Viktor Jerofejev oli tutustunut Vjatsheslav Molotoviin, kun perhe oli kesät datshalla Moskovan pohjoislaidalla, ja naapurissa siellä mökkikylässä vietti kesiään myös Molotov, Slava-setä. Tuli sinne aina vanhalla ZIM-limusiinilla, jonka nimilyhennys tuli tutusti autotehtaan nimestä Zavod imeni Molotova. Kerran Viktor kysyi Slava-sedältä: ”Mikä oikein on semmoinen Molotovin cocktail?” Slava-setä kääntyi hieman Viktoriin päin ja sanoi kädellään huitaisten: ”Se nyt on semmoista hölynpölyä.”

SUURI GOPNIK HALUAA
JÄÄDÄ VOITTAJATSAARIKSI

”Sputnik oli kaikille tuttu, mutta nyt tulee Gopnik”, kirjoittaa Jerofejev. Hänestä on tullut elävä ikoni. Hän tekee itsestään tarunomaista seikkailijaa, joka ratsastaa villeillä hevosilla ylävartalo paljaana, laskeutuu merenpohjaan etsimään aarteita, tekee viisi maalia jokaisessa lätkäottelussaan, soittaa pianoa ja aidon tsaarin tavoin hän julistaa voiton Ukrainasta pyhäksi. Hän on aikamme sankari, Venäjän maailmanmestari. Hän haluaa jäädä historiaan voittajatsaarina. Eikä Suuren Gopnikin todellisuuteen tappio mahdukaan.

Jerofejev kirjoittaa myös, että Venäjä ei mahdu neulansilmästä Eurooppaan eikä eurooppalaisuuteen. Ryyppäämme vodkaa ja rakastamme Ferrareita, mutta eurooppalaisia meistä ei tule. On vaikea uskoa, että Eurooppa-henki joskus tarttuisi kansaan. Tai pitää odottaa uutta Pietari Suurta pakollisina Eurooppa-mielisine reformeineen, mutta sellaista ei ole näköpiirissä.

Nyt meneillään oleva sota syntyi oudosti ja sen seuraukset ovat oudot. Venäjän piti pysäyttää Naton laajeneminen, mutta tulos oli päinvastainen, kun Suomi ja Ruotsi liittyivät Natoon. Ukrainasta taas tuli käytännössä koko Euroopan puolustaja. Metafyysinen sota johdattaa uskonnollisten tekstien pariin, eikä niissä apokalyptisissa taisteluissa pidetä pelkurimaisia tulitaukoja. Niissä taistellaan viimeiseen mieheen, ja Venäjällä on enemmän sotilaita, jotka pelkäävät enemmän upseereitaan kuin kuolemaa. Se auttaa taistelussa.

Jerofejevin viihderomaani julkaistiin Saksassa 2023. Jos suomennos on alkuperäisen mukainen, näki Jerofejev tilanteen tuolloin sellaisena, että jos Suuri Gopnik kaikesta huolimatta joutuisi huonoon tilanteeseen nurkkaan ahdettuna, hän heittäisi Kiovaa atomipommilla ja asettaisi Länneen vaikeaan asemaan.

Jerofejev esittää kolme vaihtoehtoa, mutta ilman atomipommia:
1. Suuri Gopnik lähtee, mutta kirjailija ei ennusta, mitä sen jälkeen.
2. USA ja Kiina sanovat yhteen ääneen: Jo riitti!
3. Ukrainan täydellinen uuvuttaminen.

Rauhaa ei siis synny helpolla.

KAKSI KERTAA ERO
KIRJAILIJALIITOSTA

Viktor Jerofejev ei ole mikä tahansa kirjailija. Hän on tullut piireihin isänsä, suurlähettiläs Vladimir Jerofejevin mukana. Lapsuutensa Viktor asui perheen kanssa Pariisissa. Isä oli jo toisen maailmansodan aikana ollut niissä hommissa Tukholmassa suurlähettiläs Aleksandra Kollontain avustajana. Tukholmasta hän tuli Kremliin Josif Stalinin henkilökohtaiseksi ranskan kielen tulkiksi.

Viktor Jerofejev valmistui Moskovan yliopistosta 1970 ja teki tohtorinväitöksen Fjodor Dostojevskista ja ranskalaisesta eksistentialismista. Neuvostoliiton aikana hän toimi nuorten kirjailijoiden Metropol-lehden päätoimittajana, mutta erotettiin väärien mielipiteidensä takia kirjailijaliitosta, mistä samalla seurasi isän uran katkeaminen. Myöhemmin kirjailija otettiin liittoon takaisin, mutta erotettiin jossain vaiheessa uudestaan. Berliinissä hän on asunut keväästä 2022.

Ei ihme, että 2005 perustettu Demokraattinen fasisminvastainen nuorisoliike (Naši) on näyttävästi tuhonnut Jerofejevin porno- ja pilkkakirjoja. Eikä tämä uusikaan kirja poikkea linjasta, vaikka sen jaksaakin lukea loppuun asti. Leninkin saa tästä osansa: ”Lenin piti suukottelua ilman erektiota porvarillisena hapatuksena ja kohotti ohikiitävän intohimon avioliiton ankeuden yläpuolelle”. Nyky-Venäjästä Jerofejev taas tietää, että naiset kokevat saavansa "naimisesta" suurimman nautinnon, jos onnistuvat piereskelemään sen aikana.

Muutenkin Jerofejev panee kaiken venäläisen matalaksi, koko kansa joka iikkaa myöten on huonoa ainesta, roskasakkia. Tässä ei tietenkään ole järkeä, mutta kirjanmyyntiä se edistää. Tai ehkä Juri Gagarin ja Laika saavat hyväksynnän, koska heitä ei kirjassa mainita. Presidiumiksi tämän kaksikon täydentää tekoäly-Sputnik. 

kari.naskinen@gmail.com

Lumikuningatar onkin poro

Koska tanskalainen Hans Andersen kirjoitti Lumikuningatar-sadun 1844, sävelsi melkein täyskaima Hans Abrahamsen siitä oopperankin, joka sai kantaesityksen tilaajansa Tanskan kuninkaallisen oopperan toteuttamana 2019. Nyt oopperasta on saatu dvd, joka kuvattiin Baijerin valtionoopperassa Münchenissä vuodenvaihteessa 2019-20. Koska ooppera on esitysmuoto, johon ei yleensä mahdu kaikkea kirjan tai näytelmän sisällöstä, on Abrahamsenin oopperastakin karsittu paljon pois alkuperäisen sadun seitsemästä episodista. Dvd-opperan kesto ilman väliaikaa on tunti ja kolme varttia.

Näin suomalaisittain ooppera on ajankohtaisen mielenkiintoinen, koska Hans Abrahamsen on tällä hetkellä RSO:n residenssisäveltäjä. Viimeksi lokakuussa häneltä kuultiin Musiikkitalossa nykymusiikin menestysteoksiin noussut sarja Let Me Tell You (2013) sopraanolle ja orkesterille (sol. Lauren Snouffer). Kevätkaudella 2026 RSO esittää Abrahamsenilta orkesteriteoksen Vers le silence ja käyrätorvikonserton (sol. Stefan Dohr).

Lumikuningattaren pääroolissa Gretana oli kanadalainen Barbara Hannigan, joka lauloi Let Me Tell You -laulusarjan Musica nova Helsinki -festivaalilla 2015. Seuraavana vuonna Abrahamsen sai tästä sävellyksestään Pohjoismaiden neuvoston musiikkipalkinnon. Tämä laulusarja tuoreena mielessä tuli Lumikuningattaresta nyt ajatus, että Gretan aarioista saisi myös hyvän laulusarjan RSO:n konserttiin. Barbara Hannigan nimittäin ”varasti shown” itselleen. Kokonaisuutta mitenkään väheksymättä Hanniganin sopraano soi täydellisen hienosti ja juuri ne melodiat olivat parasta ja musiikillisesti kauneinta oopperassa. Kaikkiaan Abrahamsenin musiikki on suoraviivaista, välillä moderniin minimalismiin viittaavaa, mutta voimakkaammissa kohdissa kuitenkin rajuja tunnepotkuja sisältävää.

Libreton tekivät Abrahamsen ja kirjailija Henrik Engelbrecht. Perusjuoni etenee alkuperäistä satua noudattaen. Gerda (Suomessa Kerttu) ja Kay (Suomessa Kai) joutuvat eräänlaiseen mielikuvitusseikkailuun, jossa Kay saa silmäänsä ja sydämeensä paholaisen jäisen taikapeilin sirun, jolloin hän muuttuu kylmäksi ja Gerdalle etäiseksi. Kaikki tietenkin palautuu lopulta hyväksi, kun kertomus kylmän talven lumesta ja jäästä muuttuu aurinkoiseksi ja keväiseksi.

Oopperassa ei Lumikuningatar ole yhtä inhottavan paha kuin H.C. Andersenin sadussa, riitävästi kuitenkin. Ooppera korostaa kasvutarinaa ja aikuisuuteen siirtymistä enemmän kuin alkuperäinen satu, josta sain paremmin tietoa lapsilleen paljon satuja lukeneelta Ulla-vaimoltani. Lumikuningatar ei ole vain pelkkää pahuutta, vaan edustaisikohan jotenkin luonnonvoimaa, joka maapalloa nyt oikeastikin koettelee, joskin ihmisten omasta syystä. Loppu painottaa kuitenkin kesää ja kypsymistä – meneeköhän painotus oikeassa elämässä pieleen?

Tähän luontoteemaan saattaa liittyä sekin, että solisteista englantilainen bassobaritoni Peter Rose esittää sekä Luminingatarta että poroa, joka auttaa Gretan kuljettamisessa kohti jääpalatsia Kayta pelastamaan. Münchenissä esityskieli oli englanti, joka on dvd:llä myös tekstityskieli.

Sitten sellainen älyttömyys taas tässäkin nykytaideteoksessa, että yhdessä kohtauksessa pitää Gretan roolin "varjohenkilön" olla alasti. Mitä järkeä? Ketkä katsojat nakuilua satuoopperaan tarvitsevat? Ehkä jotenkin sairaat, mutta näitähän nykyisin riittää, ja varsinkin taiteen tekijöissä.

Balettikin on Lumikuningattaresta tehty. Kansallisbaletissa Helsingissä Tuomas Kantelisen säveltämää teosta esitettiin 2012-14 täysille katsomoille ja uudestaan vielä 2019. Kyllä Abrahamseninkin teos sopisi hyvin omaan oopperataloomme.

kari.naskinen@gmail.com

Joulun sanoma

Kauppakeskuksen isossa valomainoksessa neuvotaan kuluttajia täyttämään joulutoiveensa. Tarkoittaa kai, että koska kaikilla muilla on jo kaikkea, niin nyt voi ostaa joululahjoja itselleen.

Puheet joidenkin ihmisten puutteesta ja hädästä ovat ilmeisesti väärää tietoa. Ollaanhan me onnellisimpiakin maailmassa.

Taiteilija Pilvi Takala kertoo uudessa dokumenttielokuvassa kokemuksiaan maanpuolustuskurssilta, jolle hänet oli kutsuttu. Kurssin ryhmäkeskustelussa yksi osallistuja oli sanonut: ”Eihän meistä kukaan tunne ketään, joka nostaa toimeentulotukea” (Voima 9/2025). On siis aika palkita vihdoin itseään. Pilvi Takalan elokuva saa ensiesityksensä Rotterdamin filmifestivaaleilla tammi-helmikuun vaihteessa.

Maanpuolustuskursseille kokoontuva eliitti ei ole yksin käsityksensä kanssa. Marraskuussa kansanedustaja Pia Kauma (Kok) syytti Vasemmistoliiton puheenjohtajaa Minja Koskelaa luokkavihan rakentamisesta, koska tämä on monta kertaa ottanut esille kansan kahtiajakautumisen hyvä- ja huono-osaisiin.

Eikä kirkojen joululaulutilaisuuksissa tuoda esille ajankohtaisia lauluja, kuten vaikkapa Kreeta Haapasalon Tuli tuikkaa pärehessä:

"Joulujuhlan kallis aatto taasen meillä on nyt,
taatto, vaan ei syötävää",
lausui lapset isällensä pyyhkein poies kyynelensä,
suruisasti sydämensä, vielä tykyttää.

Tämä on kuitenkin totta edelleen, tänä joulunakin, kuten hyväntekeväisyysjärjestö Hope ry:n toiminnanjohtaja Eveliina Hostila kertoi viime viikolla Helsingin Sanomissa. Apua tarvitsevia perheitä on taas enemmän kuin vuosi sitten, koska hallituksen leikkaukset sosiaaliturvassa ovat pudottaneet 31 000 lasta lisää köyhyysrajan alapuolelle. Nyt rajan alapuolella on jo yli 100 000 lasta. Näissä perheissä toive jouluksi on, että saisi ruokaa ja vaippoja. Eivätkä isojen markettien myöhäisillan 60 prosentin alennusruuatkaan auta, kun ovat edelleen liian kalliita.

Ei siis ollut enää yllätys, että EU siirsi Suomen ”tarkkailuluokalle”. Tässä on kysymys suurinta huomiota saaneesta julkisen talouden huonosta kunnosta, mutta myös sosiaalisen eriarvoisuuden kasvusta, jonka suhteen EU nimesi Suomen yhdeksän epäonnistuneimman maan joukkoon.

Minna Canthin psykologisesta ihmiskuvauksesta tohtoriksi väitellyt Minna Maijala kirjoittaa Kanavan uusimmassa numerossa 8/2025, että luokkayhteiskunta on todellakin palannut. Turvaverkot on revitty risoiksi. Konkreettisena esimerkkinä hän mainitsee vanhojen omakotitonttien vuokrien korottamisen Espoossa jopa seitsenkertaisiksi. Kaupungin tonttipäällikkö Katja Hakala oli sanonut, että on vuokralaisen oma asia, miten ongelman ratkaisee. Jos vuokraa ei pysty maksamaan, se menee perintään ja ulosottoon.

Kuva: Väinö Linnan kotikaupungin
museon arkisto.

”Tämä on silkkaa Väinö Linnaa. Kannetaan tavarat pihalle, jos ei maksua kuulu. Ai työttömyyskö vei maksukyvyn tai sairaus? Etteikö dementoitunut vanhus osannut hoitaa enää asioitaan? Ei kiinnosta. Omistajan oikeus ennen kaikkea”, kirjoittaa Minna Maijala.

Jeesuksen yksi neuvo oli: ”Jolla on kaksi paitaa, antakoon toisen sille, jolla ei ole yhtään. Jolla on ruokaa, tehköön samoin.” Täysin tunteeton Katja Hakala sekä maanpuolustuskursseille osallistuneet yritysjohtajat ja poliitikot eivät näin tee, koska he täyttävät ensisijaisesti omia toiveitaan.

Aattona tulee Joulupukki, mutta repussa on varmaan enemmän konjakkipulloja kuin vaippoja.

kari.naskinen@gmail.com

SDP kallistuu oikealle

Lahden sos.dem. työväenyhdistyksen 125-vuotisjuhlissa muutama viikko sitten kaikki kolme puhujaa korostivat SDP:n selvää irtiottoa kommunisteista. Tämän nostivat samoin sanankääntein esille puolueen puheenjohtaja Antti Lindtman, työväenyhdistyksen puheenjohtaja Kimi Uosukainen ja kansanedustaja Mika Kari. Tällainen painotus tuntui kummalliselta, kun kommunistit eivät millään muotoa enää ole kilpailuasetelmassa sosiaalidemokraattien kanssa. SKP ei ole edustettuna eduskunnassa eikä yhdessäkään valtuustossa Suomessa. Kysymys lieneekin siitä, että tällaisilla puheilla halutaan erityisesti vahvistaa SDP:n entistä selvempää kallistumista oikealle.

Viikko sitten oli Helsingin Sanomissa iso juttu SDP:n oululaisesta kansanedustajasta Pia Hiltusesta, joka puolueensa linjasta poiketen kannattaa ay-liikkeen aseman heikentämistä. Käytännössä hän osoitti tämän antamalla hyväksyntänsä työntekijöiden irtisanomissuojan löysentämiselle.

Tämän viikon Demokraatti-lehdessä sama teema jatkui. Politiikantutkija, valtiot. tri Jenni Karimäki Itä-Suomen yliopistosta oli myös samaa mieltä siitä, että demarien linja on siirtynyt enemmän oikealle: ”Kannatusmittauksissa on näkynyt viime eduskuntavaalien jälkeen jonkin verran liikehdintää oikeisto-vasemmistorajan yli. SDP:n kannattajiksi on tausta-aineistojen perusteella ollut liikettä myös keskilinjan yli oikealta puolelta.”

Koska keskivertoäänestäjä on nykyisin hieman keskilinjan oikealla puolella, on laajemman äänestäjäkunnan haaliminen vaalitaktisesti perusteltua siltä puolelta. Lisäksi seuraavien vaalien jälkeen SDP saattaa olla pääministeripuolue, joten oikeistoon päin kallistuminen tekee hyvää sinipunahallituksen kokoamiselle. Tämä on sikäli tavallista tärkeämpää demareille, koska muuten Kokoomus ja Perussuomalaiset-puolue jatkavat blokkina myös oppositiossa, eikä sellaisesta hyvää seuraa. Ilmankin vanhat konservatiivipuolueet Euroopassa ovat nykyisin nalkissa äärioikeiston kanssa, ja tämän suuntauksen toivoisi tyssäävän mahdollisimman pian.

HISTORIA TOISTUU

Politiikassa historia toistuu milloin mitenkin, niin tässäkin asiassa. Sosiaalidemokraattisen puolueen alkuaikoina vasemmistodemarit hallitsivat selvästi, mutta Väinö Tannerin puheenjohtajakaudella oikeistodemarit nousivat esiin. Puoluehajaannuskin tapahtui, kun Tannerin ja Väinö Leskisen johtama oikeistodemarien linja aiheutti vastareaktion. Tämä johti sosiaalidemokraattisen opposition järjestäytymiseen 1958, josta seuraavana vuonna syntyi Työväen ja pienviljelijäin sosialidemokraattinen liitto (TPSL).

Tämä jäi lyhytaikaiseksi vaiheeksi, kunnes 60-luvulla vasemmistodemarit pääsivät uudelleen vahvempaan asemaan. Sitten taas kelkka kääntyi 90-luvulla erityisesti Paavo Lipposen kaudella, kunnes Antti Rinne ja Sanna Marin veivät puoluetta vasemmalle. Vuonna 2023 puheenjohtajaksi valittiin Antti Lindtman, joka on selvästi oikeistodemareihin kallellaan.

Arviot SDP:n jäsenten ja äänestäjien sisäisen kahtiajaon konkreettisuudesta vaihtelevat paljon. Veikataan nyt tässäkin, että oikeistodemareiden osuus ainakin keskustavasemmistolaisessa ja markkinamyönteisessä eduskuntaryhmässä on 40 - 60 %. Vasemmistodemareiden osuus on 30 - 50 % erityisesti ay-liikkeen ja perinteisten työväenliikkeen arvojen kautta.

Sosialismia ei SDP:n ohjelmassa enää ole. Sitä voidaan kuitenkin hoitaa demokraattisella tavalla vaaleissa, jos niikseen tulee. Persuministeri Riikka Purra kuitenkin sanoi äsken eduskunnassa, että sosialistejahan demarit ovat, sillä puolueen linja periytyy Sosialistisen internationaalin periaatteista ja Suomen työväenpuolueen Forssan kokouksesta 1903. Purralla oli tähän sosialismiin todisteaineistokin: Suomessa nämä sosialistit ovat aina asuneet kaupungeissa, joissa linja-autoliikenne toimiikin verorahoilla. Purran ajatus kai on Margaret Thatcherin tapaan, että kaikki pitää yksityistää. Tähän SDP:n ryhmänjohtaja Tytti Tuppurainen vastasi, että heistä kukaan ei ole sosialisti, vaan kaikki ovat sosiaalidemokraatteja.

IHMISSIELU SOSIALISMISSA

”Niin pian kuin ihminen keksi koneen tekemään työtä puolestaan, hän alkoi nähdä nälkää. Tämä on tietenkin omistus- ja kilpailujärjestelmämme syytä. Yksi ihminen omistaa koneen, joka tekee viidensadan ihmisen työt. Visisataa ihmistä on sen seurauksena joutunut työttömiksi, ja ilman työtä he ovat tulleet nälkäisiksi ja alkaneet varastella. Tämä yksi ihminen varaa itselleen koneen tuotteet ja pitää ne, ja tienaa viisisataa kertaa enemmän kuin hänen pitäisi. Jos tuo kone olisi kaikkien omaisuutta, jokainen hyötyisi siitä. Siitä olisi suunnaton etu yhteisölle.” (Oscar Wilde: Ihmissielu sosialismissa, 1891)

kari.naskinen@gmail.com

Lauri Maijala teki Pohjantähdestä räikeän karnevaalin

Kansallisteatterin Täällä Pohjantähden alla ei täytä kunnollisen puhenäytelmän kriteereitä. Vieressäni istunut Sosialidemokraattisen puolueen kunniajäsen ihmetteli väliajalla, mitä ohjaaja Lauri Maijala on tällä mölyävällä farssilla hakenut. Onko tarkoitus pilkata työväenliikettä? Ihmettely oli perusteltua. Esitys on kuin sekava karnevaali. Vakavaa aihetta ei ole otettu vakavasti.

Ilmeisesti Väinö Linnan Pohjantähti on nyt täyden kierroksensa tehnyt. Enää ei sen historiallisia tapahtumia sidota todellisuuteen muuten kuin riekkumalla. Heti alku on kummallinen, kun Koskelan Jussi räyhää ja paiskoo, kun on kuullut kirkkoherralta, että seurakunta vie Jussin raivaamasta peltoalasta kolmanneksen itselleen. Ei Jussi sentään Salpakarille huuda, mutta joka tapauksessa tällainen Jussi ei ole se hämäläinen torppari, jonka me Linnan jäljiltä tunnemme. Muutenkin tämä on esityksen tyylilaji - äänekästä mekastusta ilman varsinaista syytä.

Lauri Maijala syntyi Lahdessa 1986, kun hänen vanhempansa olivat Lahden kaupunginteatterissa kiinnityksillä. Teatteri Vanhan Jukon ja KOM-teatterin kautta hän palasi Lahteen teatterinjohtajaksi, mutta ei 1989 nähnyt kaikkien aikojen parasta Pohjantähteä, jonka ohjasi Lahden kaupunginteaterissa silloinen teatterinjohtaja Raija-Sinikka Rantala. Minulle Maijalan nyt tekemä versio oli yhdeksäs näkemäni (+ neljä elokuvaa useaan kertaan), eikä siitä jäänyt minkäänlaista tunnejälkeä. Edes Anttoo Laurilan perheen häätö pakkaseen ei tuntunut miltään, ei sapettanut eikä nostattanut tällaisen vanhan sosialistin ajatuksia mihinkään.

Myös Juha Malmivaaran 2017 kahteen osaan jaettu Täällä Pohjantähden alla oli Lahdessa erinomainen, vaikka sen rakenteessa oli mukana myös modernin koreografian elementtejä. Nyt tämä Maijalan päättämä täysi kierros on hylännyt tutun dramaturgian ja kääntänyt Pohjantähden uuteen asentoon ja sieltä tulevan valon uuteen kulmaan. Tämän kulman saattavat uudet sukupolvet mielellään hyväksyä, mutta ainakin omani, periaatteessa vuodesta 1918 alkanut kierros on nyt loppu, koska kymmenettä kertaa en rohkene enää mennä katsomaan. Tästä saan kiinnekohdan vieraievana ohjaajana Kansallisteatterissa nyt olleen Lauri Maijalan sentään erinomaiseen tekstiin ohjelmalehtisessä:

”Se, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, on meidän käsissämme – meidän, jotka juuri nyt elämme ohikiitävän hetkemme tällä maan kamaralla. Onko perintömme, Arvo Salon sanoja Lapualaisoopperasta lainatakseni, maa vai hautausmaa.”

kari.naskinen@gmail.com

Tohtori Mabuse, aikamme kuva

Ensimmäisen osan nimi Fritz Langin elokuvassa Tri Mabuse, ihmispeto (1922) on ”Aikamme kuva”. Elokuva kertoo huijarista, joka käyttää kaikkia oman aikansa uusia keinoja päämäärääriinsä päästäkseen. Elokuvan suomenkielinen nimi on kuitenkin huono, sillä ei tohtori Mabuse mikään erityinen peto ole, vaan yksinkertaisesti samanlainen huijari, jollaiset nykyisin vievät rahaa puhelinpetoksilla ja digitaalisen maailman toimintoja huonosti ymmärtäviltä ihmisiltä, erityisesti vanhuksilta. Kuluttajaviranomaiset tietävät, että normaali puhelinmyyntikin sisältää ongelmia

Langin mestarillisen elokuvan alkuperäisessä nimessä Mabuse on der Spieler eli pelaaja, peluri. Missään muualla kuin Suomessa ei Mabusea ole sanottu ihmispedoksi, englanniksikin nimi on the Gambler, peluri. Tämänkaltainen nimien vääntely kaupallisesti houkuttelevammiksi on Suomessa aina kuulunut maahantuojien tapaan.

Lang itse sanoi, että tämä elokuva kuvasi sitä aikaa, jota leimasivat uudet keksinnöt ja sellaisiksi väitetyt – kuten nytkin. Langin mukaan elokuva olikin myös dokumentti siitä, miten uutuudet viehättivät niin, että niitä pystyttiin käyttämään uudenlaisiin rikoksiin, joiden kohteena oli rahavallan yläluokka. Köyhää väkeä Mabuse ei rosvonnut, missä on ero nykyaikaan, jolloin vähäväkisiä rokotetaan hallituksenkin toimesta, mutta rikkaimmille annetaan lisää.

Näitä uusia keksintöjä olivat Mabusen hyödyntäminä neurologi Sigmund Freudin kehittämä psykoanalyysi, johon hoidon yhteydessä otettiin mukaan hypnoosi, samoin massasuggestio, josta myöhemmin teki Adolf Hitler suuren menestyksen omiin tarkoitusperiinsä. Lisäksi Mabuse tunsi magnetismin, okkultismin ja meedioiden operoiman spiritismin, jotka jonkinlaisina muotivirtauksina tekivät tuhojaan. Näitä kaikkia Mabuse käytti, ja hänellä oli myös setelinpainokone.

Tätä vääristynyttä ajankuvaa täydensi ekspressionistinen taidesuuntaus, jossa asiat ja ihmiset esiintyivät kummallisina vääristelyina. Ranskasta alkanut ekspressionismi levisi voimakkaimmin juuri Saksaan, jossa se oli kovassa huudossa 20-luvulla. Elokuvassa on kreivi Toldin hulppea koti täynnä ekspressionistisia taideteoksia.

Elokuva alkaa heti suuren luokan huijauksella, kun Mabusen roistot varastavat merkittävän pörssisopimusasiakirjan, joka on menossa Sveitsin pankkien pimentoon. Mabuse levittää väärää tietoa asiakirjasta ja saa aikaan pörssiromahduksen. Mabuse ostaa kurssien mennessä alas valtavan omaisuuden, jonka hetken kuluttua myy takaisin hurjilla voitoilla, kun väärä tieto oikaistaan. Nykyisin tällaiselle väärän tiedon tahalliselle levittämiselle on oma terminsäkin disinformaatio.

Elokuvan pohjana on Norbert Jacquesin samanniminen romaani (1921). Sen tapahtumat sijoittuvat Müncheniin, mutta Langin elokuvasta ei pysty kaupunkia tunnistamaan, koska Lang halusi elokuvan käsittelevän asiaa laajemmin. Tohtori Mabuse itsekin sanoo kaiken kattavasti, että hän ”pelaa uhkapeliä ihmisillä ja ihmiskohtaloilla”. Vastapelurina hänellä on valtionsyyttäjä von Wenk, jonka tehtävää vaikeuttaa Mabusen pitkälle kehittämä naamiointitekniikka. Wenk kyllä kohtaa huijarin uhkapeliluolissa ja muuallakin, mutta kun ei vetäise parrasta tai tukasta, kiinniotto viivästyy.

Loppuratkaisu tietenkin tulee, mutta siinä Lang on liian innoissaan venyttämällä loppulitviikkiä turhanpäiten. Tässä yhteydessä sellainenkin yllättävä lavastusvirhe, että Mabusen yhden roistoapulaisen rimpuillessa putkassa hän potkaisee heiveröistä lavasteseinää niin, että se heilahtaa yhdestä nurkastaan.

Fritz Langin elokuvista pidän parhaana Metropolista (1927), jonka jälkeen kaksi seuraavaa ovat tämä ensimmäinen Mabuse-kertomus ja M - kaupunki etsii murhaajaa (1931). Mabusen kanssa Lang teki myöhemmin kaksi jatkoa: Tri Mabusen testamentti (1933) ja viimeisenä elokuvanaan Mabusen 1000 silmää (1960). Erinomainen näyttelijä Rudolf Klein-Rogge esitti Mabusea kahdessa ensimmäisessä elokuvassa ja oli myös Metropoliksessa.

kari.naskinen@gmail.com