Onnellisuus

YK:n mielipidekyselygalluppitilastoraportin mukaan suomalaiset ovat maailman onnellisin kansa. Vaikea uskoa, kun ympärilleen katsoo. Toisaalta maailmanmeno on viimeisten sadan vuoden aikana ollut niin kurjaa, että jospa YK sittenkin on oikeassa.

Edes Balin paratiisisaarella ei enää olla onnellisia, kuten kävi ilmi televisiosta tulleesta ohjelmasta, jossa kerrottiin Charles Chaplinin käynnistä siellä. Balin pilasi Hollanti, joka valtasi sen siirtomaakseen 1900-luvun alussa. Nykyisin Balilla saa koko ajan varoa terroristien pommi-iskuja.

Onnellisuus tuli esille myös, kun luin yöpöydällä nyt olevaa Maria-Liisa Nevalan omaelämäkertakirjaa Mieleni talot (WSOY, 2012). Maria-Liisa Nevala oli Kansallisteatterin johtajana 1992 - 2010. Työ oli rankkaa, kun se esimerkiksi talouden säästöpaineiden lisäksi oli altis kovalle julkiselle arvostelulle. Helpompaa oli ennen teatterinjohtajuutta, kun hän toimi kotimaisen kirjallisuuden professorina Helsingin yliopistossa. Yksi hänen kirjoittamansa kappale on niin onnellisen valoisa, että se sietää ottaa esille:

”Lontoossa istun usein matkoillani Covent Gardenissa Crusting Pipe -ravintolassa niin monet kerrat yhteisen elämämme ensimmäisenä vuotena. Ajattelen, että olen erittäin onnellinen ihminen, sillä minulla on aviomies, jota rakastan. Osaan useita kieliä, joilla voin kommunikoida. Olen saanut asua monessa massa, joten minulla on monta kotimaata. Minulla on ammatti, josta pidän, ja tehtävä, jossa on hyviäkin puolia. Olen taloudellisesti riippumaton, niin että voin matkustaa. Kaksi viikkoa sitten istuin Prahassa vinárnassa, ensi viikolla olen Pariisissa ja kolmen viikon kuluttua Tukholmassa. Tosin nämä ovat työmatkoja, mutta etuoikeutettu se, jonka työmatkat ovat tällaisia.”

Teatterissa ei elämä aina ole yhtä etuoikeutettua. Kun Jouko Turkka oli kerran ohjannut näytelmän Kansallisteatterissa, kommentoi näyttelijä Esa Saario kokemustaan: ”Kaikes täs on oltu, sano akka kun jouluyön katiskassa oli.”

Onnellisuudesta vielä se, että "pelkästään onnea tavoittelemalla ei voi tulla onnelliseksi", sanoo filosofian professori Antti Kauppinen, "tarvitaan myös muita päämääriä ja haasteita, joissa onnistuminen tuo elämään mielekkyyttä." (Helsingin yliopiston nettisivu 20.11.2018)

kari.naskinen@gmail.com

Karamazovin veljekset karnevaalitorilla

Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä tänään ensi-iltaan tuleva Karamazovin veljekset on hienoa puheteatteria alusta loppuun. Se noudattaa uskollisesti Fjodor Dostojevskin tuhatsivuista romaania, vaikka siitä ei tietenkään alle kolmen tunnin näytelmässä saa raavittua kuin osan. Martti Anhavan suomennos (2014) sekä kärköläläisen Samuli Reunasen dramatisoima ja ohjaama esitys ovat joka tapauksessa niin syvälle ytimiin meneviä, että taas kerran on pää pyörällä. Kansallisteatterin nettisivulla lainataan venäläistä kirjallisuudentutkijaa Mihail Bahtinia, joka sanoi, että Dostojevskin henkilöhahmot kohtaavat kuin olisivat karnevaalitorilla, vapaina valta-asemista ja vapaina puhumaan juuri niin kuin tahtovat. Tämä pitää erinomaisesti paikkansa tähän esitykseen, jonka eilen näin kenraaliharjoituksessa.

Karnevaalitori ei tässä tapauksessa merkitse sekavaa riekkumista eikä säntäilyä. Näitäkin on, mutta perusta on kuitenkin vankka. Sitä määrittää vain teksti. Lavastuskin tuo mieleen ns. lukudraaman, jollaisessa tekstiä vain luetaan, sillä näyttämöllä on 6-7 pöytää, niillä lukuvalot ja mikrofonit. Joitakin vuorosanoja näyttelijät esittävätkin pöytiensä takaa, mutta varsinaisesti esitys on joka tapauksessa normaalia esitysteatteria.

Pelkin perinteisin keinoin ei tätäkään näytelmää silti viedä läpi. Videoseinä pitää nykyohjaajien näytelmissä olla, vaikka tässäkään tapauksessa sille ei varsinaisesti ole mitään tarvetta. Urheilustadioneilla järjestettävissä konserteissa isot videotaulut ovat tarpeen, koska halvimmilla paikoilla olevat katsojat ovat kaukana esiintymislavasta. Karamazovin veljeksissä videoidaan näyttelijöiden kasvoja heidän puhuessaan – täysin turhaan, koska pienessä teatterissa katsojat näkevät näyttelijät muutenkin oikein hyvin. Ison videoseinän tekeminen tosin helpottaa lavastajan työtä.

Mielenkiintoista paluuta vähän vanhempaan teatteriaikaan olen nyt viikon sisällä nähnyt Kansallisteatterin kahdessa uutuusesityksessä, ensi Kolmessa sisaressa punnerrettiin lihakset pinkeinä ja nyt sama taas. Lisäksi Ivan Fjodorovitsh veti turkkalaisittain leukoja ja teki vielä spagaatinkin. Fyysistä sankaruutta ja aikaamme kuuluvaa hedonismia.

Reunasen näytelmässä on kaksi poikkeavuutta Dostojevskin romaaniin nähden. Pavel Smerdjakov on veljesten isän äpäräpoika, mutta Kansallisteatterissa roolin esittää naamaansa kalkilla suttaava Maruska Verona. On nainen, eikä rooliluettelossakaan ole muuta kuin sukunimi Smerdjakov. Mielenkiintoinen ratkaisu, koska näin isän murhaaja on nainen. Zosiman roolin puolestaan näyttelee Seela Sella, mutta hän ei ole romaanin mukaisesti munkki-isä, vaan muuten vain vanha ja viisas nainen.

Musiikkiakin on, koska nykykatsojien ei uskota selviävän kolmesta tunnista pelkän puheen voimalla. Beethoven, Glinka, Rahmaninov, Rimski-Korsakov, Tshaikovski, Ollila. Yksi turha alastonkohtauskin on, jotta voidaan puhua modernista teatteri-ilmaisusta.

MIHIN SINÄ USKOT?

Teoksen pääteemat ovat rikos, sen syyt ja seuraukset sekä usko Jumalaan tai johonkin muuhun. Kun veljesten isä Fjodor Pavlovitsh kohtaa itsensä Vihtahousun, tämä kysyy Fjodorin uskosta. Kun Fjodor ei sano uskovansa, Vihtahousu maanittelee, että kai nyt voisit uskoa edes 0,1-prosenttisesti, silleen homeopaattisesti.

Dostojevski itse uskoi. Kansallisteatterin näyttämön takaosassa on fläppitaulu, johon joku käy tussilla kirjoittamassa tekstin ”Mihin sinä uskot?”. Ivan jakaa muutamille katsojille paperilaput ja kynät ja pyytää kirjoittamaan, mihin he uskovat. En saanut lappua, mutta ajattelin jo valmiiksi, että kirjoittaisin siihen Tapparan tai SDP:n. Vieressäni istunut teologian tohtori Jaakko Ripattikaan ei päässyt vastaamaan.

Ennen Vihtahousun tapaamista on Fjodor Pavlovitshin kuuluisa monologi, jossa hän kännissä pohtii poikansa Aleksein lähtemistä munkiksi ja omaakin kohtaloaan: ”Voit sitten rukoilla meidän syntistenkin puolesta, paljon sitä on tullut syntiä tehdyksikin. - - - Ajattelen, että olisihan mahdotonta, elleivät pirut kiskoisi minua koukuilla luokseen, kun olen kuollut. Mutta sitten mietin, että mistä ne koukut sieppaisivat. Mistä ne on tehty? Raudastako? Tehdasko niillä on siellä? Mutta jos ei koukkuja ole? Mikä on totuus tässä maailmassa? Il faudrait les inventer, ne pitäisi keksiä, ne koukut minua varten, yksistään minua varten…”

Tuolla ranskankieliselle lauseelle Dostojevski viittasi sata vuotta aikaisemmin eläneen Voltairen tunnettuun sanontaan, että ”jos Jumalaa ei ole, hänet pitäisi keksiä,… faudrait inventer”. Myöhemmin Dostojevski jossain kirjoituksessaan kysyi, olisiko modernin ihmisen helpompi uskoa, jos uskosta poistettaisiin myyttinen aines. Dostojevski itse oli sitä mieltä, että tuollaisessa tapauksessa ei jäljelle jäisi mitään. Näytelmässä Ivan sanoo, että jos Jumalaa ei ole, kaikki on sallittua. Lisäksi Ivanilla on sellainen teoria, että jos Jumala loi ihmisen, niin ihminen ainakin loi Paholaisen.

Veljekset ovat uutta voimaa, Miro Lopperi, Heikki Pitkänen, Juho Uusitalo. Isä on tietenkin vanhaa voimaa eli Hannu-Pekka Björkman; tämä Fjodor Karamazov -hahmo on varmaan Dostojevskin tärkein ihminen, esiintyy tavalla tai toisella hänen monessa muussakin romaanissaan. Maksim Gorkin sanoin: ”Hän on venäläinen sielu, muodoton ja kirjava, pelkuri ja röyhkimys.”

Vihtahousuna ja kolmena muunakin roolihenkilönä on Petri Manninen. Kaunis Grushenka on Ghanasta pikkutyttönä Suomeen tullut Diana Tenkorang, joka puhuu täydellisen hyvää suomea, mutta on näyttelijöistä ainoa, jonka puheesta ei kaikin paikoin saa selvää.

kari.naskinen@gmail.com

Suomen ulkopolitiikan pitkä linja

Paasikiviseuran 60-vuotisjuhlassa piti juhlapuheen ulkoministeriön valtiosihteeri Matti Anttonen. Aiheena oli Suomen ulkopolitiikan pitkä linja, joka sisältää alueellisen integraation ja monenkeskisen järjestelmän puolustaminen. Koska tällaisia perusteellisia katsauksia ei lehdissä juurikaan julkaista, panen Anttosen puheen nyt tähän, koska tilaa on loputtomiin (väliotsikot minun):

”Meidän pitää hahmottaa, mihin olemme menossa ja mitkä ovat ratkaisuja vaativia kysymyksiä. Tarvitsemme keskustelua siitä, mitä me Suomena ja EU:n sekä maailmanyhteisön jäsenenä voimme tehdä. Laaja kansalaiskeskustelu ja sen pohjalta syntyvä ymmärrys tilanteesta ja ratkaisuvaihtoehdoista auttavat päätöksentekijöitämme. Kansalaiskeskustelu tekee päätöksiämme ymmärrettävimmäksi myös maamme rajojen ulkopuolella.  

METSÄ

Suomen rooli kansainvälisessä taloudessa on rakentunut vahvasti metsän ja metsätuotteiden varaan. Pohjanlahden rannikkokaupungit vaurastuivat aikoinaan tervakaupalla. Sittemmin maahamme syntyi mittava saha- ja paperiteollisuus. Markkinat näille tuotteille löytyivät pääosin läntisestä Euroopasta.  

Metsäteollisuuden osuus viennistämme oli 60 vuotta sitten yli 80 %. Suurin osa muusta teollisesta toiminnasta mielsi itsensä joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta kotimarkkinateollisuudeksi. Maa- ja metsätaloudessa työskenteli kolmannes työvoimasta.

Tärkein vientimaamme Iso-Britannia jäi Euroopan talousyhteisön ulkopuolelle. Sen ympärille syntyi vain teollisuustuotteiden vapaakauppaa tavoitteleva joukko maita. Suomen kannalta olennaista oli, että tärkeimmät kilpailijamaamme metsäteollisuustuotteiden alalla Ruotsi ja Norja olivat mukana tässä Euroopan vapaakauppa-alueen muodostaneessa (EFTA) joukossa. 

Suomen oli löydettävä ratkaisu, joka toisaalta varmistaisi metsäteollisuutemme kilpailuasemat Britannian markkinoilla, antaisi riittävää suojaa muulle teollisuudellemme ja maataloudellemme, ja samalla ei haittaisi idänkauppaamme tai suhteitamme Neuvostoliittoon. 

Ratkaisuksi löytyi EFTA:n liitännäisjäsenyys, jonka puitteissa sitouduimme samaan tullien alentamiseen kuin EFTA:n muutkin jäsenmaat. Neuvostoliitto sai samassa yhteydessä tullivapaan pääsyn Suomen markkinoille.  EFTA-maiden markkinoiden avautuminen antoi sysäyksen ulkomaankauppaamme monipuolistumiselle. Ruotsin merkitys kauppakumppaninamme alkoi kasvaa. 

RUOTSI

Suomalaisyritykset aloittivat laajentumisensa maamme rajojen ulkopuolelle. Samaan aikaan varsinkin ruotsalainen teollisuus alkoi investoida Suomeen. Esimerkkeinä näistä ovat Kone oy:n tekemä Asean pohjoismaisen hissiliiketoiminnan osto ja Saab-Valmetin autotehtaan perustaminen Uuteenkaupunkiin. Molemmat 1968.  

Ruotsalaisyritysten investointejakin suurempi vaikutus naapurillamme oli mittavan muuttoliikkeen ansiosta. Enimmillään muuttajia oli 1968-69, jolloin noin 40 000 suomalaista muutti Pohjanlahden taakse leveämmän leivän perässä. Muuttoa helpotti se, että muuttaja ei tarvinnut sen enempää passia kuin työlupaakaan. 

Nyt vastaavassa tilanteessa ovat monet itäisen ja kaakkoisen Euroopan maat samalla kun Suomi on muuttunut maastamuuttomaasta maahanmuuttomaaksi.   

YK ja EEC

Myös muutoin kansakuntamme alkoi katsoa omaa lähialuettamme kauemmaksi. 1960-luvulla YK:n rooli ulkopolitiikassamme ja kansalaiskeskustelussa oli varmaan näkyvämpi kuin milloinkaan. Kiinnostusta evästi varmasti vähentäneet spekulaatiot suomalaisen diplomaatin mahdollisuuksista nousta YK:n pääsihteeriksi. 

Suomalainen kehitysyhteistyö alkoi 1960-luvun puolivälissä, kun vielä vähän aikaa sitten itse ulkomaista apua saanut maa perusti Ulkoministeriöönsä kehitysyhteistyötoimiston. 

Ranskan presidentti Charles de Gaulle oli 1963 torpannut Ison-Britannian EEC-jäsenyyshaaveet. Ranskan presidentinvaihdoksen jälkeen tilanne muuttui, ja Ison-Britannian lisäksi EFTA-maista myös Tanska ja Norja ottivat tavoitteekseen Talousyhteisön jäsenyyden. Muille EFTA-maille riitti EEC:n kanssa solmittava vapaakauppasopimus taloudellisten etujen varmistamiseksi.  

Suomella oli käsillä sama tilanne kuin kymmenen vuotta aiemmin: miten varmistamme kilpailuasetelmamme ja toisaalta sen, että ratkaisusta ei aiheudu ongelmia idänsuhteillemme? 

Itse neuvottelut sujuivat varsin hyvin. Suurin pettymys Suomen kannalta oli Brysselin halu suojata omaa paperiteollisuuttaan, mikä johti pitkiin siirtymäkausiin paperituotteiden tullien alentamisessa. Jopa Britannia ja Tanska joutuivat ottamaan uudelleen tullit käyttöön paperituotteillemme. 

Sopimuksen sisäinen hyväksymisprosessi oli mutkikkaampi ja keskustelu kärjekkäämpää. Kansalaisten ja poliitikkojen suuri enemmistö kuitenkin katsoi, että isänmaan etua edistettiin parhaiten avaamalla entistä laajemman Talousyhteisön markkinat suomalaiselle teollisuudelle. Toki samalla huolehtien herkkien alojemme suojaamisesta. 

NEUVOSTOLIITTO

Neuvostoliitossa hanketta katseltiin epäluulolla. Neuvostoliiton osuus ulkomaankaupastamme oli 1960-luvulla pienentynyt verrattuna edelliseen vuosikymmeneen. Kauppavaihdon kasvun esteenä oli se, että Neuvostoliitosta ei helposti löytynyt vientikelpoisia tuotteita. Lisäksi tuontienergian hinta oli ennen öljykriisiä varsin matala. 

Tälläkin kertaa kauppapoliittinen ratkaisu löytyi idänkauppaa helpottavasta ratkaisusta. Suomi ja Neuvostoliiton ympärilleen rakentama taloudellisen avun neuvosto (SEV) neuvottelivat yhteistyösopimuksen, minkä lisäksi Suomi neuvotteli vapaakauppasopimukset (KEVSOS-sopimukset)  useimpien ns. pienten sosialistimaiden kanssa. 

Paradoksaalisesti neuvostoliittolaisten huolet kaupan kehityksestä ratkesivat liki samaan aikaan Lähi-idässä alkaneen sodan ansiosta. Sodan seurauksena öljyn hinta moninkertaistui. Samalla energiakysymykset nousivat kansainvälisen politiikan keskiöön. Suomi ja muut kuluttajamaat pyrkivät vähentämään riippuvuutta öljystä siirtymällä käyttämään muita polttoaineita. Öljyntuottajamaissa kasvaneita tuloja käytettiin niin sisä- kuin ulkopolitiikankin välineinä. 

Suomen ja Venäjän kaupalle öljyn korkeampi hinta merkitsi mahdollisuuksia vientimme kasvattamiseen. 1970-luvun puolivälistä alkanut vuosikymmen oli idänkaupan "kultainen" vuosikymmen, jolloin Neuvostoliiton osuus nousi korkeimmillaan yli neljännekseen ulkomaankaupastamme. 1980-luvulla tultiin sitten jälleen alas öljyn hinnan mukana. 

Kauppavaihtomme riippuvuus öljyn hinnasta on jatkunut myöhemminkin. Itse olen päässyt omina työvuosinani todistamaan neljää öljyn hinnasta johtuvaa kauppamme romahdusta. Viideskin tulee, mutten tiedä milloin. 

YMPÄRISTÖPOLITIIKKA

Nykyinen kansainvälinen ympäristöpolitiikka syntyi 1980-luvulla. 1987 hyväksyttiin Montrealin pöytäkirja, joka on ollut menestyksekkäimpiä kansainvälisiä ympäristösopimuksia. Sen avulla on merkittävästi vähennetty otsonikerrosta vahingoittavien aineiden käyttöä ja saatu otsonikerros toipumaan. Eurooppalaisessa keskustelussa keskeinen ympäristöongelma olivat hiilenpolton aiheuttamat happosateet. Nämäkin ongelmat on sittemmin varsinkin EU-alueella saatu hallintaan vähentämällä hiilen käyttöä ja puhdistusteknologiaa parantamalla. 

Myös ilmastopolitiikassa otettiin ensimmäisiä askeleita, kun 1988 perustettiin tänäkin syksynä raportillaan näkyvyyttä saanut IPCC. Kesti kuitenkin vielä kymmenen vuotta, ennen kuin Kioton sopimuksessa ilmastomuutos nousi suurten globaalien kysymysten joukkoon ja valtiot oikeasti sitoutuivat aloittamaan päästöjen vähentämisen. 

INTEGRAATION SYVENTÄMINEN

Euroopan yhteisössä ryhdyttiin 1980-luvun alussa suunnittelemaan integraation syventämistä. Pelkkä tavaroiden vapaakauppa tai yhteinen maatalouspolitiikka eivät enää riittäneet, kun siirryttiin kohti palveluyhteiskuntaa. Syntyi sisämarkkinaohjelma, jonka tavoitteena oli poistaa kaikki fyysiset, tekniset ja verotukselliset esteet vapaalta liikkuvuudelta vuoteen 1992 mennessä. Yhteisön toimivaltaa laajennettiin mm. sosiaali- ja ympäristöpolitiikan alalla.

Suomen, samoin kuin muidenkin EFTA-maiden oli löydettävä ratkaisu, joka varmistaisi kilpailukykymme. Aika uudenlaisen ratkaisun etsimiselle oli otollinen. EY:n puolella haluttiin keskittyä sisämarkkinaohjelmaan ja välttää samanaikaisesti uusia jäsenyysneuvotteluita. Neuvostoliitossa oli alkanut uudistusprosessi ja myös se haki yhteistyösuhdetta EY:n kanssa. Niiden välinen yhteistyösopimus allekirjoitettiin 1989. 

Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välinen liennytyskausi paransi yleistä poliittista ilmapiiriä. Suomen osalta Neuvostoliiton uudistukset helpottivat poliittista yhteistyötä. Talouden alalla yksityiset investoinnit yhteisyritysten muodossa tulivat mahdollisiksi. Matkailu alkoi kasvaa. Neuvostoliitossa oli myös pyrkimyksiä clearing-kaupasta luopumiseen, mutta näin radikaalit muutokset tyrmättiin Suomen puolelta. 

EU

EU:n kanssa etenemistavaksi löydettiin malli, jossa EFTA-maat pääsivät osallistumaan EU:n sisämarkkinoille ilman, että ne saattoivat suoraan osallistua sisämarkkinasäännöistä päättämiseen. Yhteinen maatalouspolitiikka jätettiin yhteistyön ulkopuolelle. 

Neuvotteluprosessi ei ollut helppo. Vaikeuskerrointa loi loppumetreillä se, että Sveitsi hylkäsi sopimuksen kansanäänestyksessä, minkä vuoksi sopimus tuli voimaan vasta 1994 alussa, vaiheessa, jolloin Suomen EU-jäsenyysneuvottelut olivat jo pitkällä. ETA-vaihe oli kannaltamme hyödyllinen siksikin, että sovelsimme suurta osaa EU:n lainsäädännöstä jo ennen jäsenyyttämme.

Ymmärsimme myös, että on parempi päästä vaikuttamaan unionin lainsäädäntöön ja sitä sitten noudattaa, kuin noudattaa lainsäädäntöä ilman, että siitä oikeasti pääsee päättämään. EU, sen instituutiot ja päätöksenteko alkoivat tulla tutuksi ainakin poliittiselle johdolle ja virkamiehille. 

Suomen kannalta tapahtui 1980-90-lukujen vaihteessa muutakin mielenkiintoista kuin em. uusi vaihe integraatiohistoriassamme. Ensin purkaantui Neuvostoliiton ympärille rakentunut liittojärjestelmä eli Varsovan liitto ja SEV. Tuossa vaiheessa pääsimme hetken aikaa oikeasti hyötymään noista 1970-luvulla neuvotelluista KEVSOS-sopimuksista tilanteessa, jossa EU ja EFTA-mailla ei vielä vastaavia sopimuksia entisten SEV-maiden kanssa ollut. 

Baltian maiden palauttaessa itsenäisyytensä syksyllä 1991 jatkoi Suomi niiden kohdalla Neuvostoliiton kanssa käytössä ollutta tullitonta kauppaa. EU-jäsenyysneuvotteluissa asetimme tavoitteeksi vapaakaupan jatkumisen Baltian maiden kanssa. 

Tullitonta kauppaa ehdittiin jatkaa vähän aikaa myös Neuvostoliiton jälkeen itäiseksi naapuriksemme tulleen Venäjän federaation kanssa. Venäjä kuitenkin halusi jo syksyllä 1992 irtisanoa sopimuksen ja tulliton kauppa maidemme välillä päättyi 1993 alkupuolella. 

ARKTINEN

Rautaesiripun katoaminen mahdollisti myös uudet alueelliset yhteistyökuviot. Rovaniemellä 1991 pidetyssä ensimmäisessä arktisten maiden ympäristöministerikokouksessa luotiin joukko työryhmiä, joiden muodostaman rungon pohjalta viisi vuotta myöhemmin perustettiin Arktinen neuvosto. Sen puheenjohtajana Suomi parhaillaan toimii. Neuvoston käsittelemien asioiden aihepiiri on laajentunut. Esimerkiksi meneillään olevalla puheenjohtajakaudella mukaan on tullut meteorologinen yhteistyö. Taloudellisen toiminnan edellytyksiä tarkastelemaan on syntynyt Arktinen talousneuvosto. 

Tavoitteenamme on myös ensimmäisen Arktisen huippukokouksen järjestäminen vielä ennen puheenjohtajuutemme loppua. Sen avulla neuvoston kahdeksan jäsenmaata voisivat alleviivata haluaan ja kykyään huolehtia arktisesta alueesta.    

Vuonna 1992 perustettiin Saksan ja Tanskan ulkoministerien aloitteesta Itämeren valtioiden neuvosto edistämään alueen demokraattista ja taloudellista kehitystä. 

Seuraavana vuonna Kirkkoniemessä perustettiin Barentsin Euro-arktinen neuvosto, jonka rinnalla toimii Suomen, Ruotsin, Norjan ja Venäjän pohjoisten alueiden edustajista koostuva Barentsin alueneuvosto. 

Suomen EU-jäsenyyden ensimmäisinä vuosina tuli selväksi, että unionilla oli varsin ohuet suhteet Venäjään, josta oli tullut myös unionin itänaapuri jäsenyytemme myötä. Ennen 1997 sopimuspohjana oli vain tuo 1989 solmittu yhteistyösopimus. Mielestämme tarvittiin rakenne, jonka avulla voitiin ratkaista rajoja ylittäviä kysymyksiä, jotka koskivat esimerkiksi ympäristöä, terveydenhoitoa ja liikennettä. Tästä ajattelusta syntyi EU:n pohjoisen ulottuvuuden politiikka. 

Vuoden 1995 alusta alkanut EU-jäsenyys merkitsi Suomelle paljon enemmän kuin edelliset askeleet Finn-EFTA, EEC-vapaakauppasopimus tai ETA. Suomelle EU on myös turvallisuusyhteisö. Haluamme vahvistaa unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. 

Suomi on tukenut unionin laajentumista. Kokemuksemme eteläisten naapureidemme Viron, Latvian ja Liettuan jäsenyyden vaikutuksista ovat olleet myönteiset. Samalla kun ne ovat kasvaneet ja kehittyneet, niistä on tullut meille tärkeitä poliittisia ja talouskumppaneita. Esimerkiksi Suomen vientimarkkinana Baltian maat ovat liki yhtä suuri kuin Venäjä, joka on bkt:ltaan yli kymmenen kertaa suurempi. Sisämarkkinoilla eli tavaroiden, palveluiden, pääoman ja työvoiman vapaalla liikkuvuudella on merkitystä.

EU-jäsenyytemme mukanaan tuoma kaupan ja muun taloudellisen kanssakäymisen vapauttaminen ei rajoitu unionin sisämarkkinoihin ja niiden kehitykseen. Unioni on tällä hetkellä globaalisti se toimija, joka on yrittänyt tehdä töitä Maailman kauppajärjestön WTO:n puitteissa monenvälisen kaupan vapauttamisen eteen. 

Tulokset ovat järjestön jäsenistön passiivisuuden vuoksi jääneet viime vuosina laihoiksi. Tämän vuoksi unioni on panostanut kahdenvälisten vapaakauppasopimusten neuvottelemiseen keskeisten kumppaneiden kanssa. 

UUSIA KAUPPANEUVOTTELUJA

Sopimus Etelä-Korean kanssa on lisännyt merkittävästi kauppavaihtoamme. Sopimusta Kanadan kanssa sovelletaan unionin kompetenssia koskevilta osiltaan. Sopimukset Japanin, Vietnamin ja Singaporen kanssa odottavat voimaantuloaan. 

Neuvottelut ovat kesken mm. Intian, Mercosurin, Chilen, Australian, Uuden Seelannin, Indonesian ja monien Afrikan maiden kanssa. Suomen kannalta unionin linja on luontevaa jatkoa viimeiset 60 vuotta harjoittamallemme kauppapolitiikalle.

EU on keskeinen toimija kansainvälisessä myös ilmasto- ja kehityspolitiikassa. Ilmastokysymykset eivät ole vain ympäristökysymys, vaan sillä on ennusteiden mukaan myös vaikutusta turvallisuuteemme.

Unioni jäsenmaineen on maailman suurin kehitysavun antaja. Apu yhdessä edellä mainitun kaupan ja investointivirtojen vapauttamiseen tähtäävän työn kanssa on vahva instrumentti, jonka avulla voidaan tukea esimerkiksi Euroopalle tärkeän eteläisen naapurimme Afrikan taloudellista ja yhteiskunnallista kehitystä.

Unionin reilut kymmenen vuotta sitten tekemät ns. 2020-päätökset kasvihuonekaasupäästöjen vähentämisestä ja uusiutuvan energian käytön lisäämisestä ovat tuottaneet tulosta. Esimerkiksi Suomelle asetettu tavoite nostaa uusiutuvan energian osuus 38 prosenttiin energiankulutuksestamme on jo toteutunut. Emmekä ole yksin, sillä jo yli kymmenen jäsenmaata oli saavuttanut tavoitteensa samoin reilusti etuajassa. 

Suomi kuuluu energia- ja ilmastoasioissa unionin etujoukkoon. On täysin realistista, että voimme Ruotsin kanssa tulla hiilineutraaleiksi (= hiilipäästöt pienempiä kuin sidonta) jo 2030-luvulla.

TURVALLISUUS

Edellä oli puhetta unionista turvallisuusyhteisönä. Jäsenyytemme aikana EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on ottanut isoja askeleita. Lissabonin sopimus loi unionille oman ulkoasiainhallinnon, jonka toiminta alkoi 2011 alussa. Brysselin päämajan ohella ulkoasiainhallinnolla on kattava edustustoverkko eri puolilla maailmaa. Ulkoasiainhallinnon ja jäsenmaiden ulkoministeriöiden välistä yhteistyötä pyritään vahvistamaan palkkaamalla jäsenmaiden diplomaatteja määräajaksi. Tällä hetkellä mm. kolmen unionin edustuston päällikkö on suomalainen. 

Edellä on puhuttu rauhanturvasta osana YK-politiikkaamme. Jäsenyytensä alusta alkaen Suomi on pyrkinyt vahvistamaan unionin roolia kriisinhallinnassa. Tässä olemme myös onnistuneet. Aktiivisuudestamme käytännön tasolla kertoo sekin, että väkilukuumme suhteutettuna lähetämme eniten henkilöstöä EU:n siviilikriisinhallintaoperaatioihin.

Yhteistyötä unionin piirissä tarvitaan myös terrorismintorjunnassa. Poliisityön lisäksi tarvitsemme parempaa käytännön yhteistyötä rajavalvonnankin alalla.  

Suomi on ollut eturintamassa myös unionin puolustusyhteistyön kehittämisessä. Olemme tyytyväisiä siihen, että käytännön hankkeet rakenteellisen yhteistyön puitteissa alkavat. Lisäksi uskomme, että viime vuonna perustetusta Euroopan puolustusrahastosta ajan myötä muodostuu merkittävä rahoituslähde eurooppalaisille puolustusalan teknologiahankkeille. 

Vaikka EU:n suhteellinen painoarvo globaalilla tasolla on vähentynyt ja vähenee, unioni on monessa keskeisessä kysymyksessä – kauppa, ilmasto, kehitys – edelleen merkittävä tekijä. Näitä asioita me myös unionin jäsenenä haluamme edistää. 

Monella muulla sektorilla – ulkopolitiikka, puolustus, maahanmuutto – unionin sisäinen työ on vielä pahasti kesken. Teemme jatkuvasti työtä, jotta politiikka liikkuisi näissäkin asioissa haluamaamme suuntaan.

Integraatiossa olemme päässeet pidemmälle kuin kukaan 60 vuotta sitten odotti. Globaalit haasteet ovat muuttuneet entistä monimutkaisemmiksi, eivätkä niitä isotkaan valtiot kuten Yhdysvallat, Kiina tai Intia tai unionin kaltaisetkaan toimijat yksin ratkaise. Monenkeskistä politiikkaa tarvitaan siis enemmän kuin koskaan. "

Hamilton nousi jo lähelle kärkeä

Kaikkien aikojen paremmuustilastojen tekeminen urheilussa muokkautuu aina tekijänsä mieltymysten mukaan, ja nostalgiasyilläkin on tietty merkityksensä. Absoluuttista totuutta ei ole. Nyt joka tapauksessa Lewis Hamilton nousi jo lähelle kovinta kärkeä rata-autoilun listalla. Tällainen on tilanne vuoden 2018 sarjojen jälkeen

1. Michael Schumacher (F1)
2. Juan Manuel Fangio (F1)
3. Ayrton Senna (F1)
4. Jim Clark (F1)
5. Lewis Hamilton (F1)
6. Jackie Stewart (F1)
7. Alain Prost (F1)
8. Graham Hill (F1, USA:n formulasarjat, endurance)
9. Tazio Nuvolari (GP-kilpailut ennen F1:tä)
10. Anthony Joseph Foyt (USA:n formulasarjat)
11. Mario Andretti (F1, USA:n formulasarjat, NASCAR)
12. Scott Dixon (USA:n formulasarjat, endurance)
13. Richard Petty (NASCAR)
14. Dale Earnhard (NASCAR)
15. Jimmie Johnson (NASCAR)
16. Al Unser (USA:n formulasarjat)
17. Sebastian Vettel (F1)
18. Stirling Moss (F1)
19. Rudolf Carracciola (GP-kilpailut ennen F1:tä)
20. Tom Kristensen (endurance)

kari.naskinen@gmail.com

Valhetta, valhetta, valhetta on

On valelääkäreitä, valeapteekkareita, haamukirjailijoita, taideväärentäjiä ja valemedioita, joissa on valeuutisia. Sitten on vielä romanssihuijareita internetissä ja tutkijapetkuttajia ja dosentteja, jotka varastavat yliopistotutkielmiinsa ja tietokirjoihinsa aineistoa Wikipediasta ja muiden tutkijoiden tutkimuksista.

Franco Zeffirellin ohjaamassa fiktiivisessä elokuvassa Ikuisesti Callas (2002) tehdään dvd-elokuvaa Carmen-oopperasta, jossa laulamisen jo lopettanut Maria Callas on pääosassa ja laulunumerot otetaan hänen vanhoilta levyiltään. Elokuvan valmistuttua Maria Callas kuitenkin peruu koko homman ja kieltää elokuvan julkaisemisen. Hän ei suostukaan tällaiseen väärennökseen ja vertaa tilannetta siihen vanhaan saksalaiseen kertomukseen, jossa tohtori Faust myy itsensä paholaiselle.

Orson Welles puolestaan teki taideväärennöselokuvan V niin kuin väärennös (1973), joka käsittelee laajemminkin huijaamista ja valehtelemista.

Nyt jotkut sanovat, että on jo valepresidenttejäkin. Parhaiten tämän luokan suurhuijaukset onnistuvat Yhdysvalloissa, jossa esimerkiksi tällä hetkellä esitetään sellaista valetotuutta, että väite ilmastonmuutokseen perustuu informaatiosalaliittoon.

Tämä ei ole mitenkään harvinaista menettelyä USA:ssa. Poliittiseen talouteen erikoistunut tutkija Lauri Holappa Helsingin yliopistosta kirjoittaa verkkolehti Perusteessa, että tiedevihalla on USA:ssa pitkät perinteet: ”Oikeisto aloitti vaarallisina pidettyjen yliopistotutkijoiden massamittaisen vainoamisen jo 1940-luvulla. Osa näistä kampanjoista oli niin menestyksekkäitä, että niillä on ollut pysyvää vaikutusta erityisesti yhteiskuntatieteiden kehitykseen ja asemaan Yhdysvalloissa.” (Peruste 22.11.2018)

Holappa kertoo esimerkiksi John Maynard Keynesin joutumisesta kuolemansa jälkeen ”mustalle listalle”, kun hänen kirjaansa Yleinen teoria (1936) perustuva oppikirja oli julkaistu USA:ssa sotien jälkeen. Tekijä oli kanadalainen, Cambridgessä tohtoriksi väitellyt Lorie Tarshis. Hän hahmotteli kirjassaan niitä keynesiläisen yhteiskuntajärjestelmän ideoita, joista Pohjoismaissa omiin oloihimme sovellettuina alkoi rakentua hyvinvointivaltiomalli. Keynesin ajatukset tulonjaon tasaamisesta ja laajoista julkisista työllistämisohjelmista näyttivät niin sosialistisilta, että kaikille Keynesin oppeja levittämään ehtineille yliopistoille lähetettiin kirjelmä, jossa varoitettiin aivopesemästä opiskelijoita marxismilla.

Iso selkkaus syntyi, mutta lopulta taloustieteilijöiden järjestö American Economic Association päätyi tutkimustensa jälkeen siihen, että syytökset ja valekampanja olivat perusteettomia. Kirja oli kuitenkin jo ehditty poistaa opetusohjelmista, eikä sitä tuollaisen kohun jälkeen takaisin otettu.

Donald Trump tuskin on avannut sen paremmin Keynesin, Tarshisin kuin muidenkaan taloustieteilijöiden kirjoja, koska ne ovat aika paksuja.

Valheella on lyhyet jäljet, sanotaan. Usein onkin, mutta paljon pahaa ne ehtivät saada aikaan. Vaikka presidentin vaalikausikin on vain neljä vuotta, se on silti pitkä aika joidenkin prosessien läpiviemiseen. Jos päätetään, että ilmastonmuutos on pelkkää salaliittoteoriaa, niin menee monta vuotta, ennen kuin vale pystytään sellaiseksi todistamaan. Tai jos presidentti jatkaa seuraavalle nelivuotiskaudelle, voi New York joutua sellaiseen valtameritulvaan, jollaisia elokuvissa on jo nähty.

Tämän jutun otsikko on Aale Tynnin runosta Lasinen vuori (1949), jonka Toni Edelmann on säveltänyt ja laulanut.

kari.naskinen@gmail.com

SDP ja Kokoomus eivät hyväksy kaikkia suomalaisia

Joulukuun 4. päivänä vietetään suomalaisen demokratian päivää. Liput liehuvat. SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne ja Kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo ovat kuitenkin sitä mieltä, että suomalaisen demokratian ulkopuolelle pitää jättää vaaleissa väärin äänestävät. Elinkeinoelämän valtuuskunnan järjestämässä puheenjohtajatentissä Rinne ja Orpo sanoivat yksimielisesti, että Perussuomalaiset eivät tule pääsemään sellaiseen hallitukseen, jossa heidän puolueensa ovat.

SDP ja Kokoomus sulkevat osan suomalaisista demokraattisen järjestelmän ulkopuolelle. Kysymys on isosta asiasta. Jos demarit saavat kevään vaaleissa noin 20 prosentin kannatuksen ja Rinteestä tulee pääministeri, niin hallituskumppaniksi ei edes periaatteessa hyväksytä ehkä noin 10 prosentin kannatuksen saavia persuja. Sama tilanne, jos pääministeriksi tulee Orpo.

Vaikka en ole millään muotoa persujen kannattaja, on käsittämätöntä, että tällainen asetelma on lyöty lukkoon. Tämä muotimalli on tietenkin otettu Ruotsista, vaikka Perussuomalaiset ei edes ole yhtä raju pakolaisvastaisuudessaan kuin Ruotsidemokraatit. Perussuomalaiset on laillinen puolue suomalaisessa demokraattisessa järjestelmässä.

Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson piti EK:n tilaisuudessa kysymystä perussuomalaisten hallituskelpoisuudesta outona. Hänen mielestä yhden puolueen demonisointi ei palvele mitään. Samaa mieltä olivat Keskustan Juha Sipilä ja Vihreiden Pekka Haavisto, vaikka molemmat pitivätkin hallitusyhteistyötä persujen kanssa epätodennäköisenä.

Kun SDP ja Kokoomus luokittelevat Perussuomalaisten kannattajat ilmeisesti fasisteiksi, niin yhtä hyvin niiden oma diskriminoiva politiikkaa on tuttua fasismista. Rinne ja Orpo tarkoittavat kannanotollaan, että Suomessa saa edelleen äänestää vapaasti, kunhan ei äänestä heidän tuomitsemiaan vaihtoehtoja. Kymmenen prosenttia suomalaisista ei kuulu SDP:n ja Kokoomuksen määrittelemään suomalaiseen yhteiskuntaan.

NEROPATTI NASTOLASTA

Nastolan kaupunginosassa Lahdessa toimii Nastolan aluejohtokunta. Tämän päivän Etelä-Suomen Sanomissa kysytään aluejohtokunnan jäseniltä, mikä on johtokunnan tärkein tehtävä. Sen puheenjohtaja Rauno Grönroos (SDP) vastaa: ”Tärkeää on, että on tällainen toimielin”.

Sama jos kysyttäisiin, miksi on keksitty suola, niin nastolalainen vastaus olisi: ”koska suola piti keksiä”.

kari.naskineng@mail.com

Viimeiseen hengenvetoon

Kun viimeksi kävin Pariisissa, asuin pienessä hotellissa Rue Froidevauxilla. Ikkunasta näkyi Montparnassen hautausmaa. Sieltä löytyi myös Jean Sebergin hauta.

Kohtalokkaalta näin jälkeenpäin tuntuu, että Viimeisen hengenvedon (1960) kohtaus Michelin kuolinjuoksusta kuvattiin Rue Campagne Premiere -kadulla, joka johtaa suoraan Montparnassen hautausmaalle. Michel on elokuvassa Jean-Paul Belmondo, joka oli tietenkin paikalla Jean Sebergin hautajaisissa 14.9.1979. Muita hautajaisvieraita olivat mm. Simone de Beauvoir ja Jean-Paul Sartre, joiden viimeinen leposija on samalla hautausmaalla.

Kävelimme hautausmaalla ja tuttuja nimiä oli paljon muitakin, Charles Baudelaire, Jacques Becker, Samuel Beckett, André Citroen, Jacques Demy, Marquerite Duras, Emile Durkheim, César Franck, Serge Gainsbourg, Eugene Ionesco, Henri Langlois, Guy de Maupassant, Eric Rohmer, Susan Sontag…

Jean-Luc Godardin Viimeiseen hengenvetoon tuli Suomeen vasta 1964 ja näin sen alkuvuodesta 1965. Se oli suuri kokemus. Nuoruus, vapaus, kapina, seksi. Jean Seberg oli tuossa kokonaiskokemuksessa niin valtava kauneuden ja rajoja rikkovan vallankumouksellisuuden hahmo, että toista samanlaista ei ole sen jälkeen tullut.

Nyt on ilmestynyt elämäkertakirja Jean Sebergistä, alaotsikko on paljon puhuva: Erään filmitähden nousu ja tuho (Art House, 2018). Kirjoittaja on Filmihullun päätoimittaja Lauri Timonen, jonka kertoma tarina kulkee vääjäämättömän surullisesti kohti Jean Sebergin kuolemaa. Hänen ruumiinsa löydettiin 8.9.1979 Riemukaarelta länteen pieneltä Rue du Général Appertilta valkoisesta Renaultista. Kuolema määriteltiin itsemurhaksi, mutta edelleen on sellaisia avoimia kysymyksiä, jotka antavat tilaa myös murhan mahdollisuudelle. Jean Seberg oli kuollessaan 41-vuotias.

Jean Sebergin isänpuoleiset isovanhemmat olivat Ruotsin siirtolaisia. Edward Carlson oli Yhdysvaltoihin saavuttuaan vaihtanut sukunimensä Sebergiksi, koska ”Uudessa maailmassa oli jo liikaa Carlsoneita”. Jean Sebergin isä Edward W. Seberg oli apteekkari ja äiti Dorothy Arline opettaja 18 000 asukkaan Marshalltownissa Iowassa.

Ranska kiinnosti Jean Sebergiä jo hyvin nuorena. Hän ihaili sen kielen kauneutta ja opetteli ranskaa omatoimisesti. Koulunäytelmässä hän jo esitti enteellisesti pariisilaisen autonkuljettajan tytärtä ja samana vuonna 1956 Jean Seberg osallistui draamakilpailuun, jossa aiheena oli Jeanne d´Arc. Seuraava etappi oli matka New Yorkin, jossa Otto Preminger etsi koekuvauksilla näyttelijää Jeanna d´Arcin rooliin.

Niin Jean Sebergistä tuli Orleansin neitsyt Premingerin Pyhään Johannaan, joka kuvattiin Lontoossa 1957. Joulunpyhien kuvaustauolla Preminger järjesti näyttelijälleen nelipäiväisen Ranskan-matkan, jolla Jean pääsi tutustumaan elokuvan alkuperäisiin tapahtumapaikkoihin.

Seuraavana vuonna Preminger ohjasi elokuvan Francoise Saganin menetysromaanista Tervetuloa, ikävä ja se oli lopullinen läpimurto uudelle tähdelle. Tulevaisuuden kannalta tärkein asia oli se, mitä elokuvataidelehden Cahiers du Cinéman senttari Francois Truffaut kirjoitti:

”Niinä hetkinä, jolloin Jean Seberg on valkokankaalla, eli jatkuvasti, ei voi katsoa mitään muuta. Hänen jokainen liikkeensä on ylevä, jokainen katseensa täsmällinen. Hänen päänsä muoto, silhuettinsa, tapansa kävellä, kaikki on täydellistä; tällaista seksuaalista vetovoimaa ei ole ennen nähty valkokankaalla. - - - Jean Seberg, lyhyet vaaleat hiukset faaraon kallossa, avoimet siniset (sic) silmät, joista välittyy hiven poikamaista ilkikurisuutta, kantaa tämän koko elokuvan painoa pienoisilla hartioillaan. Se on Otto Premingerin näyttelijättärelleen omistama rakkausruno.”

Yksi elokuva vielä välissä ja sitten Viimeiseen hengenvetoon. Sen käsikirjoituksen teki Truffaut ja sen ohjasi Godard.

Jean Seberg esittää lehdenmyyjää ja toimittajanuralle haluavaa Patricia Franchinia. Yhdessä kohtauksessa Patricia menee Orlyn lentokentälle haastattelemaan menestyskirjailija Parvulescua, jota esittää Jean-Pierre Melville. Patricia kysyy, mikä on Parvulescun tavoite elämässä, tämä vastaa: ”Tulla kuolemattomaksi – ja sitten kuolla”.

Jean Seberg tavoitteli samoja asioita ja onnistui. Kaikki elokuvia harrastavat tietävät tämän, minkä Lauri Timonenkin toteaa: ”Mahdollisesti koko uransa ikonisimmassa kohtauksessa Seberg/Patricia nähdään Champs-Elyséellä myymässä New York Herald Tribunea." Myös loppukohtaus on suurta elokuvahistoriaa: Patricia kavaltaa Michelin, jonka poliisi ampuu kadulla teloitustyyliin.

Timonen kirjoittaa, että kysymys on yhdestä elokuvan historian suuresta rakkaustarinasta. Kuoleminen on rakkauden kannalta välttämätöntä, koska se on loppujen lopuksi intohimon ainoa mittari.

Meille Jean Sebergiä rakastaville Timosen kirja on tärkeä. Siinä tulee karmeasti esille myös Jean Sebergin lopun ajan hulluus itsemurhayrityksineen ja kaikki se raskaus, mitä ne pienoiset hartiat eivät jaksaneet kantaan.

Marraskuussa Jean Sebergin syntymäpäivän 13.11. tienoilla järjestetään Marshalltownissa nykyisin Jean Seberg International Film Festival.

kari.naskinen@gmail.com

Kolme sisarta videosekamelskassa

Kansallisteatterilla on kaksi pitkää traditiota, Aleksis Kivi ja Anton Tshehov. Suomenkielinen Vanja-eno tuli ohjelmistoon 1914 Eino Kaliman ohjaamana. Kun neuvostoliittolainen Valeri Fokin vieraili Kolmen sisaren ohjaajana 1999, hän valitsi neljästä suomennoksesta Kaliman version. Siinä puheen rytmi noudatteli Fokinin kuulovaikutelman mukaan parhaiten Tshehovin alkuperäisteosta.

Nyt on ohjelmistoon tullut taas Kolme sisarta. Enää ei ole hajuakaan Kalimasta, eikä tshehovilaisesta puheenrytmistä. Teatteri mainostaa, että Paavo Westerbergin tuore sovitus tuo Tshehovin kielen lähemmäs nyky-yleisöä, mutta säilyttää draaman runollisuuden ja ajattoman ilmaisuvoiman. Lähemmäs tuominen tarkoittaa kai esityksen tekemistä kännykkäsukupolvea houkuttelevaksi videosekamelskaksi ja ilmaisuvoimalla tarkoitetaan nyt älytöntä huutamista ja fyysistä melskaamista.

Westerbergille jäi näköjään elokuvanteosta (Viulisti, 2018) päälle kameratyö. Kansallisteatterin näyttämön halkaisee Kolmessa sisaressa iso videoseinä, jossa pitkät ajat on heiluvaa kuvaa kolmella näytöllä. Samanaikaisesti tapahtuu näyttämön lavasteissa, joten katsojan on yritettävä pysyä mukana neljässä kohteessa samanaikaisesti.

Se on jo käynyt selväksi, että nämä nuoret ohjaajat eivät pysty tekemään vanhoja näytelmiä muuten kuin siirtämällä niiden tapahtumat nykyaikaan. Kyllä tämä joskus onnistuukin, mutta nyt Kolmessa sisaressa kaikki on yhtä soopaa. Andrei katsoo televisiosta olympiakisalähetystä ja täyttää Veikkaus Oy:n pelivetokuponkia, jotkut hoilaavat pätkiä suomalaisista iskelmistä, videoilla pyörivät homojen pussailut, automainokset ja lentävät dinosaurukset...

Kolmen sisaren ydin on muutoksen tuntu ja halu siihen. Pitäisi päästä parempaan. Moskovaan, Moskovaan. Nyt Kansallisteatterissa näyttää kaikki siltä, että muutos on jo tapahtunut. Tshehov halusi kuvata sisarusten mielissä niitä vivahduksia, jotka antavat toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Tämän perusidean on Westerberg romuttanut, koska elämänmeno on vaihtunut toisenlaiseksi, ei kuitenkaan paremmaksi. Ollaan muka siellä jossakin syrjäkylässä, jossa talon sisäänkin sataa koko ajan lunta, mutta katsojille näytetään se muutos, joka on pelkkää melua ja melskettä.

”Mikä on kaiken tämän meidän kärsimyksemme tarkoitus”, kysytään näytelmässä. Hyvä kysymys, johon en katsomossa kärsineenä osaa vastata.

Kuvassa ovat vasemmalta Elena Leeve (Olga), Emmi Parviainen (Masha) ja Marja Salo (Irina).

kari.naskinen@gmail.com

Sosiaalidemokratian tulevaisuus on Yhdysvalloissa?

Punalippukuva on The New York Timesista 22.9.2018. Lehdessä oli iso juttu USA:n demokraattipuolueen vasemman siiven politiikasta, joka tuntuu vertautuvan lähinnä vanhaan pohjoismaiseen sosiaalidemokratiaan. Tämän ryhmittymän johtohahmo on Bernie Sanders, joka kilpaili demokraattien presidenttiehdokkuudesta Hillary Clintonin kanssa.

USA:n suurimman sosialistilehden Jacobin Magazinen päätoimittaja Bhaskar Sunkara kävi kuluneena syksynä Suomessa ja esiintyi Helsingin yliopistolla. Tuon tilaisuuden jälkeen Kansan Uutisissa oli Sunkaran haastattelu, jossa hän sanoi Sandersin puhuneen vaalikampanjassaan ahneen eliitin ja tavallisen kansan vastakkainasettelusta. – ”Se oli vasemmistopopulistinen polarisaatio, vaikka Sandersin ohjelma oli käytännössä perinteinen sosiaalidemokraattinen reformi. Sen vastakkainasettelu oli pohjimmiltaan hyvin perinteinen luokkajako”, sanoi Sunkara. (KU 15.9.2018)

Demokraattipuolueen sisällä Sandersia pidetään radikaalina, miltei kommunistina. Kuitenkin hän vain puhuu pohjoismaisen hyvinvointivaltion puolesta. Sunkara arvioi, että Suomessa Sanders luokiteltaisiin vasemmistodemariksi.

Jos Sanders olisi voittanut Hillary Clintonin ja sitten vielä Donald Trumpinkin, olisi Sanders joutunut muodostamaan käytännössä vähemmistöhallituksen, koska vähintään kolmasosa demokraateista vastustaa Sandersin näkemyksiä, esimerkiksi vaatimuksia ilmaisesta koulutuksesta ja terveydenhoidosta.


EUROOPASSA DEMARIT
OVAT KRIISISSÄ
Suomessa SDP on tällä hetkellä mielipidetiedustelujen kärjessä. Laajemmin Eurooppaa tarkastellen sosiaalidemokraatit ovat joka tapauksessa menettäneet rankasti kannatustaan. Englannissa sentään Jeremy Corbin on saanut uutta virtaa Labour-puolueeseen, mutta muualla on hiljaisempaa. Yksi ongelma on, mitä tapahtuu jatkossa, kun vanhat miehet tulevat liian vanhoiksi, Sanders on jo 77-vuotias ja Corbin 69-vuotias. Löytyykö hyviä seuraajia?

Itä-Euroopan ja Venäjän aatehistoriaa Helsingin yliopistossa tutkiva fil. tri Vesa Oittinen on perehtynyt Sunkaran teksteihin, joissa tämä arvostelee eurooppalaista vasemmistoa liialliseen identiteettipolitiikkaan keskittymisestä sen sijaan, että ajettaisiin tavallisten ihmisten, työväenluokan, taloudellisia etuja. Sunkaran esimerkki tästä on, että vasemmistossa iloitaan rasisminvastaisen liikkeen kasvusta, mutta samalla sivuutetaan se, että samaan aikaan suljetaan tehtaita ja ihmisiä joutuu työttömiksi.

Oittisen mielestä syy sosiaalidemokratian alamäkeen Euroopassa on, että se on muuttunut uusliberalismin tukipylvääksi:

”Tästä oli kyse Blairin ns. kolmannessa tiessä, Schröderin Agenda 2010:ssä ja Lipposen hallitusten politiikassa. Varsinkin Saksan demarit ovat sitoutuneet niin syvälle uusliberalismiin, että heidän näyttää olevan mahdotonta luopua Agenda 2010:sta ja köyhiä raa´asti kyykyttävästä Hartz IV -sosiaalipolitiikasta. Onkin eri tahoilla arvioitu, että Saksa demarit ovat lopullisesti menettäneet työväenpuolueluonteensa, eivätkä enää kykene uudistumaan”, sanoo Oittinen, Karl Marx -seuran puheenjohtaja.

Mutta ehkä sosiaalidemokratialle avautuu uusia näkymiä USA:ssa.


kari.naskinen@gmail.com

Tarpeeton Heli-rata taas esillä

Keväällä otettiin 1970-luvun romukopasta esille idea Heli-radan rakentamisesta. Nimi ilmeisesti muodostuu sanoista Helsingistä (Hel) itään (i). Liikenneministeriön työryhmä pohtii asiaa tämän vuoden loppuun, jolloin aikataulu radan valmistumisesta sijoittunee vuoteen 2030. Rata kulkisi Helsingistä lentoaseman kautta Porvooseen ja siitä Kouvolaan.

Joensuusta kotoisi oleva liikenneministeri Anu Vehviläinen (Kesk) sanoi viime viikolla Kouvolan Sanomissa, että uuden oikoradanpätkän linjausvaihtoehdoista on erimielisyyttä Kymenlaaksossa, koska Kotkan seudulla ei tietenkään tykätä radan vetämisestä suoraan Porvoosta Kouvolaan. Voikin olla, että ennen kuin päätöksiä tehdään, tarvitaan vielä ulkopuolinen sovittelija.

Kansantaloudellista tarvetta Heli-radalle ei kuitenkaan ole. Sen tarve poistui Vuosaaren sataman valmistumisen ja E18-moottoritien myötä. Kymenlaakson maakuntavaltuuston varapuheenjohtaja Pekka Korpivaara (Kok) on todennut, että Heli-rata nähtiin realistisena vaihtoehtona siinä vaiheessa, kun Helsingin tavarasatamat päätettiin lopettaa ja kaavoittaa alueet asuntokäyttöön. Niissä suunnitelmissa Loviisan, Kotkan ja Haminan satamat olisivat korvanneet pääkaupungin rahtisatamatoiminnot. Tällöin ratayhteys itäisistä satamista pääkaupunkiseudulle olisi ollut välttämätön. Helsinki kuitenkin rakensi Vuosaareen uuden sataman.

”Lopullisen kuolinkellon radalle soitti Lahden – Luumäen -välin nopeudennosto, joka mahdollistaa jopa 220 km:n tuntinopeudet välille Helsinki - Lahti - Kouvola - Pietari. Helsingin - Porvoon - Kymin - Luumäen radan aikasäästö Pietariin olisi laskennallisesti vain kolme minuuttia (matka-aika 2 tuntia 33 minuuttia) olettaen että rata tehtäisiin nopeaksi radaksi”, kirjoittaa Korpivaara blogissaan.

Ratahanke on muutenkin outo, koska Etelä-Kymenlaakson liikennepoliittiset toiveet ovat viime vuosina kohdistuneet enemmän maantieyhteyksien parantamiseen. Kuntien kaavasuunnitelmissa Heli-rata on kyllä ollut mukana jatkuvasti, mutta lähinnä se on ollut vain tilavarauksia haittaavana tekijänä.

Lisäksi pitää ottaa huomioon, että hallitusohjelmassa on maininta E18:n jatkaminen Loviisasta Kotkaan ja edelleen Haminasta Vaalimaalle.

Etelä-Karjalan edellinen maakuntajohtaja Timo Puttonen pitää Heli-hanketta kovin kaukaiselta: ”Näköpiirissä ei ole rahaa rakentamiseen. En ymmärrä, mistä Heli-radan tarve on tullut, mutta ainahan voi selvitellä. Rautateillä on useita tärkeämpiäkin hankkeita.”

HELI-RADALLA
LONTOOSEEN

Alkuperäinen Heli-ratahanke haudattiin 1990-luvulla, kun hallitus päätti Kerava-Lahti-oikoradan rakentamisesta. Kun Heli oli vielä 1980-luvun lopulla voimakkaasti esillä, olin silloisen työtoverini Timo Taulon kanssa television Kolmosvisassa, jossa Reijo Salmisen yksi kysymys koski rataa. Viiden pisteen vihje meni jotenkin niin, että haettava asia liittyi sanana osittain myös lentoliikenteeseen.

Koska olen aina ollut liikennemiehiä, hoksasin heti, että Salminen tarkoitti helikopteria, joten Heli-rataahan siinä haettiin. Oikein meni, ja muutenkin meidän Uuden Lahden joukkueemme onnistui niin hyvin, että saimme palkintomatkan Lontooseen, jossa kuitenkin tutustuimme ihan muihin asioihin kuin helikopteri- ja junaliikenteeseen.

kari.naskinen@gmail.com

Jumala ei vastaa, mutta ei mitään kysytäkään

AB Svensk Filmindustrin johtaja Kenne Fant katsoi yhdessä Ingmar Bergmanin elokuvan Hiljaisuus (1963), jota sensuuri oli leikellyt. Fant sanoi, että tätä elokuvaa ei kovin paljon juosta katsomaan. Muutaman päivän kuluttua Fant soitti Bergmanille, että elokuvien saksalainen maahantuoja haluaa ostaa sen 1,3 miljoonan kruunun kertakorvauksella. Bergman vastasi, että käy heti hakemassa rahat ja juokse. Lopulta Svensk Filminindusti sai Hiljaisuudella 130 miljoonaa kruunua, koska elokuva veti hyvin.

Sensuurin puuttuminen elokuvaan oli erinomaista mainosta, sillä katsojat ajattelivat, että kai elokuvaan silti jotakin hurjempaakin sisältöä on jäänyt, vaikka jotakin oli poistettukin. Kun pääosassa vielä oli vetävä kaunotar Ingrid Thulin, niin nähtävähän se oli.

Vuonna 2004 julkaistussa dvd:ssä ei ole mainintaa, onko se leikattu vai alkuperäinen versio. Sen seksikohtaukset ovat hyvin vaatimatonta pehmopornoa, mutta elokuvan päästyä levitykseen syksyllä 1963 se joka tapauksessa aiheutti moraaliporukoissa närkästystä. Bergman sai postissa vessapaperia ja muuta aiheeseen liittyvää.

Yllättävintä Hiljaisuudessa on, että Bergman sanoi sen kuuluvan siihen trilogiaan, jossa hän käsittelee uskoa Jumalaan. Sitä ennen olivat tulleet Kuin kuvastimessa (1960) ja Talven valoa (1962), mutta Hiljaisuus on niin hiljaa koko asiasta, että siitä on mahdoton löytää yhtään mitään tästä teemasta. Jumala ei anna itsestään minkäänlaista merkkiä eikä vastaa mitään, mutta ei Jumalalta tässä elokuvassa mitään kysytäkään. Bergman puhui usein itselleen tutusta aiheesta ”Jumalan hiljaisuudesta”, mutta jos Bergman ei olisi sanonut tämän elokuvan kuuluvan ko. trilogiaan, ei katsoja mitenkään voisi arvata, että tästä olisi nyt kysymys.

Vihjettä uskonnolliseen sisältöön ei saa mistään. Kymmenvuotias poika lukee sängyllä Mihail Lermontovin romaania Aikamme sankari (1840), mutta siitäkään ei irtoa mitään selventävää.

Erikoisen elokuvasta tekee sekin, että siinä ei paljon puhuta. Puolentoista tunnin aikana ei ole keskustelu- ja repliikkikohtia kuin alle 40. Siis tällaisesta hiljaisuudesta kyllä on kyse. Dvd:n lyhyessä haastattelupätkässä (2003) Bergman sanoo, että hän halusi tehdä elokuvan, jossa puhetta ei olisi paljon, vaan että pääosassa olisi kuva.

Lisää kummallisuutta: elokuvan tapahtumat sijoittuvat kaupunkiin, jonka kieltä ei ymmärrä. Kaupungin nimi on Timoka, jonka Bergman oli nähnyt vironkielisen kirjan kannessa. Hänen virolainen vaimonsa Käbi Laretei oli selittänyt, että sana tarkoittaa ”pyövelille kuuluvaa”. Kaupungissa puhutaan outoa kieltä, siellä ilmestyvän sanomalehden nimikin on mitä lie siansaksaa. Ehkä kuitenkin ollaan jossakin Balkanilla, koska yhden viinapullon etiketissä on nimi Sljivovica.


Seksiä elokuva tihkuu. Kaupungin asukkaat ovat hillittyjä, mutta seksi kiinnostaa. Kadulla jyrisevä hyökkäysvaunu ehkä yrittää torjua liikaa seksihulluutta tai kysymys on jostain aivan muusta, ei tietoa. Eikä pyöveliä näy.

Ainoa selvä asia on, että siskokset Anna ja Ester ovat huonoissa välilöissä ja siinä yrittää tullaa toimeen Annan poika Johan. Annan roolin näyttelee Gunnel Lindblom. Kaupunkiin tämä kolmikko on joutunut, koska Annan vointi on huonontunut junamatkan aikana ja he jäävät junasta pois majoittuen hotelliin. Siellä inho ja katkeruus tulevat esille, mutta ilman selityksiä.

Kaikki tämä outous pitää katsojan hyvin kiinni elokuvassa, vaikka dramaattista tapahtumista ei paljon ole. Sven Nykvistin kuvaus on taas yksityiskohtia myöten täydellistä kuvataidetta, mutta sitten elokuvan päätyttyä on katsoja vain yhtenä kysymysmerkkinä.


kari.naskinen@gmail.com

Suuret ikäluokat kaiken syynä?

Kansanedustaja Juha Rehula (Kesk) kirjoittaa tämän päivän Etelä-Suomen Sanomissa, että ”seuraavat sukupolvet ansaitsevat parempaa”. Näinhän sitä aina kauniisti ajatellaan, mutta Juha Jokelan ankarassa Patriarkka-näytelmässä Kouvolan teatterissa väitetään, että ainakaan heti sotien jälkeen syntyneet suuret ikäluokat eivät ajatelleet pätkääkään seuraavia sukupolvia, siis tätä pullamössöporukkaa.

Juha Jokelan 2012 kirjoittamaa näytelmää on esitetty jo monessa teatterissa. Se on vakavampi kuin hänen muut näytelmänsä. Tekstiä on paljon, mutta poikkeuksellisesti tässä näytelmässä ei juurikaan ole huumoria. Äijien kaksimieliset letkautuksetkaan eivät hymyilytä, koska ne on tietoisesti sijoitettu sellaisiin kohtiin, että niiden tarkoituskin on vain synnyttää halveksuntaa.

”Te [suuret ikäluokat] rakensitte hyvinvointivaltion, mutta te myös romutitte sen”, täräyttää feministitutkija appiukolleen. Kohtaus on voimakas, istutaan illallispöydässä ja paikalla ovat edustettuina kaikki mahdolliset tyypit tuon kusipääfeministin lisäksi: egoisti-narsisti, idealisti-filosofi, irstailija suuresta ikäluokasta, sovinisti – ja aidosti hyvä ihminen, joka kuitenkin on enimmäkseen hiljaa, kunnes vähän innostuu ja saa infarktin.

Suvun patriarkka on rakennusalan diplomi-insinööri Heimo Harju, joka palaa eläkepäiviltään Ranskasta Suomeen, koska pelkkä golfin- ja shakinpeluu Normandiassa uusien kavereiden kanssa ei ole täyttä elämää. Pitää päästä takaisin oikealle pelilaudalle, vaikka se ei enää samanlainen olekaan kuin silloin parhaina aikoina, kun Kekkonen ja Sorsa hoitivat Suomen asioita.

Rouva Virpi Harju on eläkkeellä äidinkielenopettajan tehtävästä, mutta ensisijaisesti hän on kuitenkin aina ollut vain Heimon vaimo. Kun tilanne sitten Suomeen paluun jälkeen kärjistyy, Virpi rohkenee sairaalassa sanoa, että hän on aina kuolettanut osan omista tunteistaan ja että tästä on jäänyt vaje sisälle – ”Sano mulle Heimo yksikin syy, miks mun pitäs sua rakastaa. Mä olen unohtanut.”

Heimo jää näyttämölle yksin ja esityksen ohjaaja Tiina Luhtaniemi on valinnut siihen kohtaan musiikiksi kuningas Filip II:n aarian Verdin Don Carloksesta, jossa Filip suree sitä, ettei hänen puolisonsa ole koskaan rakastanut häntä. Oopperassa lisäksi Filipin poika Don Carlos on noussut uhmaamaan isäänsä ja lopulta Filip määrää poikansa vankityrmään, jossa tämä myös kuolee.

Heimon poika työskentelee oikeistolaisessa Aatos-ajatuspajassa ja hyökkää rajusti isäänsä vastaan. Heimo ei kuitenkaan ole Filip, mutta konflikti on tässäkin tapauksessa kova. Tukea Heimo saa vanhalta kaveriltaan Vainion Kalelta, jonka kanssa hän on päässyt Suomessa nyt kiinni 4G-ydinreaktorihankkeeseen. Tilanne kokonaisuudessaan on kuitenkin mahdoton, koska aika on ajanut Heimon ja Kalen ohi. – ”Nettikin on niin mielettömän täynnä ajatuksia, että isällä ei oo oikein enää samaa statusta”, sanoo Heimon tytär.

Heimo on SDP:n jäsen ja tyytyväinen suurten ikäluokkien saavutuksesta, SDP:n ja Maalaisliiton rakentamasta hyvinvointivaltiosta. Se perustui vahvoihin instituutioihin, joita 1990-luvulla alettiin sitten purkaa. Suurten ikäluokkien lapset haluavat toisenlaisen, yksilöllisemmän yhteiskunnan. Bruttokansantuote on kyllä saatu kasvuun, mutta onnellisuus ei ole lisääntynyt.

Näytelmän loppupuolella taustaseinämän lavastuksena olevia viipaleita käännetään ympäri niin, että takaseinä muuttuu peiliksi. Ainakin osa katsojista näkee sieltä peilikuviaan.

Patriarkan tekstimassat ovat paikoin niin pitkiä monologeja, että tuntuvat raskailta. Sisältöä on paljon, koska löysää puhetta ei ole ollenkaan. Olen nähnyt kaikki Jokelan näytelmät ja tämä on niistä vakavin. Kuva nykypäivän Suomesta hahmottuu hyvin, mutta kuva ei ole yhtä optimistinen kuin se oli silloin 1970-luvulla, jolloin kaikki käyrät osoittivat ylöspäin.

Juha Rehula kysyy kirjoituksessaan, ”mitä minä voin tehdä, jotta lapsillani ja lastenlapsillani olisi talvella lumi maassa ja kunnon pakkaset”. Heimo, Kale ja energia-alalla työskentelevä Marko ovat varmoja, että yksi ratkaisu olisi 4G-ydinvoimaloiden rakentaminen, mutta ratkaisua ei hyväksytä, koska se tulee vääriltä ihmisiltä. Päästötöntä ydinvoimaa pitää vastustaa ideologisista syistä.

Näytelmän voimahahmo on Heimon roolin vakuuttavasti esittävä Hannu Kivioja, joka tänä vuonna kiinnitettiin Kouvolan teatteriin pitkän freelancerkauden jälkeen. Tällä hetkellä hän näyttelee myös My Fair Ladyssa.

Vaimo Virpi on Nina Petelius-Lehto, joka löytää oman vahvuutensa vasta sairastuttuaan, kun tajuaa, että ihmisen ei pidä pelkästään sopeuttaa elämäänsä yhteiskunnassa vahvemmassa roolissa olevan puolisonsa mukaan. Vainion Kale (Juha Hippi) on kliseinen junttityyppi niiltä vanhoilta ajoilta, joita uusi sukupolvi ei arvosta pätkääkään. Jos näytelmän päivittäisi aivan tämän päivän uutisiin Suomen alentuneesta väestönkasvusta, sopisi Kalen suuhun ihmettely siitä, ettei tämä nykyinen sukupolvi näköjään osaa enää "pannakaan".

Nuorista parhaan roolin on näytelmän pelilaudalla saanut Satu Taalikainen, jonka esittämä äärifeministiminiä saisi kuitenkin heti lähteä illallispöydästä, jos meikäläisen juhliin tulisi vaahtoamaan.

kari.naskinen@gmail.com

Marx ja Neuvostoliitto pilasivat sosialismin

Sosialismi olisi oikein toteutettuna tasa-arvoisen yhteiskuntajärjestelmän äärimmäinen muoto. Karl Marxin teoretisoinnissa sosialismi oli kommunismin ensimmäinen vaihe. Tätä marxilaista ideaa ei kuitenkaan pystytty toteuttamaan, koska kaiken keskipisteeseen otettiin keskusjohtoisen suunnitelmatalouden malli. Marx itsekin oli pohjimmiltaan sillä kannalla, että yhteiskunnan piti toimia täydellisesti kapitalistisista markkinoista vapaana. Frankfurtissa toimivan Sosiaalitutkimuksen instituutin johtaja Axel Honneth kirjoittaa, että ”Marx vei sosialismilta kaikki mahdollisuudet miettiä institutionaalisia keinoja talouden yhteiskunnallistamiseksi keskitetyn suunnitelmatalouden tuolla puolen”. (Sosialismin idea, Gaudeamus 2018)

Sitten syntyi Neuvostoliitto, joka pilasi loputkin. Siellä kaikki toimijat pantiin vertikaaliseen suhteeseen korkeampaan instanssiin, vaikka alkuperäisen sosialismi-idean mukaan tuottajien tulisi olla horisontaalisessa suhteessa keskenään. Eikä sosialismifilosofiaan tietenkään kuulu ihmisten sijoittaminen kolhooseihin tai vankileireille Siperiaan.

Neuvostoliitossa rakennettu järjestelmä epäonnistui ja loppui, mutta nyt pitäisi hylätä myös Marx, kuten Honneth sanoo. Tärkein tehtävä sosialistisen perinteen elvyttämiseksi on, että saadaan liikkumatilaa markkinoiden vaihtoehtoisten käyttötapojen hahmottelulle. Uudistetun sosialismin täytyy luottaa käytännössä toteutettaviin kokeiluihin selvittääkseen, mikä malli olisi sopivin toteuttamaan sosiaalisen vapauden talouden piirissä: markkinat, kansalaisyhteiskunta vai demokraattinen oikeusvaltio? Olisi löydettävä sosialismi uudestaan maailmassa, jossa nyt toteutetaan vapauden varjolla pelkästään yksityisiä intressejä ja rikotaan solidaarisuuden lupaus.

Hallitsevan markkinaideologian mukaan pelkkä tuotantovälineiden omistus oikeuttaa niiden avulla saataviin pääoman tuottoihin, vaikka tuottojen eksponentiaalinen kasvu ei perustu omistajiensa työpanokseen. Näin on nyt ja Honneth kirjoittaakin, että ”sosialismilla on nykyään vaihtoehtona joko tyytyä surkastumaan pelkäksi teoriaksi tai etsiä korviketta menetetylle sidokselle työväenliikkeeseen”.

Suomessa Vasemmistoliitto on sosialistinen puolue, mutta SDP on tämän suhteen hatarammalla pohjalla, vaikka sen periaateohjelmassa vielä mainitaankin yhteiskunnallinen uudistustyö sosialismin arvojen perustalta. Osa demareista haluaisi jo sosialismi-sanan pois puolueen ohjelmista.

SOSIALISMI EI ENÄÄ VOI
OLLA KANSALLINEN HANKE

Marxin ajoista maailma on niin paljon muuttunut, että edes teoriassa ei enää ole mahdollisuutta kuvitella jonkin yksittäisen valtion siirtymistä sosialismiin. Kansainvälinen talousjärjestelmä on niin verkottunut, että turhaa puhetta… Esimerkiksi koko EU:n idea romuttuisi, jos jossakin jäsenmaassa nyt alettaisiin hyppiä sosialistiseen järjestelmään. Sosialistinen vallankumous pitäisi toteuttaa koko unionissa ja se tietenkin on mahdotonta.

Honneth kuitenkin teoretisoi jonkinlaisesta kosmopoliittisesta hankkeesta, vähän niin kuin trotskilaisittain: ”Ei tule vedota vain Euroopan tai taloudellisesti kehittyneimpien alueiden kansalaisiin, vaan kaikkien maiden asukkaisiin, jotta Ranskan vallankumouksen myötä vakiinnutetut vapauden, veljeyden ja tasa-arvon periaatteet vietäisiin niiden liberaalia toteutusmuotoa pidemmälle ja jotta yhteiskunnista näin voisi tulla varsinaisesti sosiaalisia.”

Kun Trotski kritisoi Stalinia, niin Honneth kritisoi nyt Marxia.

FRANKFURTIN
KOULUKUNTA

Axel Honneth vuodesta 2001 johtanut Das Institut für Sozialforschungia. Hänellä on myös professuurit Columbian yliopistossa (New York) ja Goethe-yliopistossa (Frankfurt). Sosiaalitutkimuksen instituutti perustettiin Frankfurtissa 1924 ja sen piirissä syntyi kuuluisa Frankfurtin koulukunta, johon kuului marxilaisuuteen sitoutuneita ajattelijoita. Filosofeista tunnetuimpia ovat olleet Theodor Adorno, Erich Fromm, Max Horkheimer, Leo Löwenthal, Herbert Marcuse ja Friedrich Pollock sekä seuraavan sukupolven aikana Jürgen Habermas.

Vielä yksi asia Honnethista. Hän arvostelee nykyajan oikeudenmukaisuusteorioita taipumuksesta asettaa etusijalle laki, vaikka oikeudenmukaisen yhteiskunnan perustana olevan vapauden kasvun moottorina ovat historiassa olleet sosiaaliset kamppailut vapauden laajentamiseksi. Honnethin mukaan laki vain virallistaa näiden kamppailujen tulokset.

kari.naskinen@gmail.com

Kuninkaan hyväksynnän saivat sekä taikuri että Ingmar Bergman

Ruotsin ja Norjan kuningas Oskar I lähettää 14.7.1846 taikuri Albert Voglerille kutsun saapua esiintymään linnaan. Magneettisen terveysteatterinsa kanssa kiertueella ollut Vogler on jo joutumassa vankilaan, mutta kuninkaan kirje pelastaa hänet. Näin käy Ingmar Bergmanin elokuvassa Kasvot (1958), joka selvästi on myös Bergmanin eräänlainen omakuva. Bergmankin kaipasi kovasti tunnustusta muiltakin kuin taide-elokuvakriitikoilta. Ei ole sattuma, että kuninkaan kirjeen päiväys muistuttaa Bergmanin syntymäpäivää 14.7.1918.

Vogler on puoskari, joka sirkustemppujensa ohella parantaa ihmisiä ”mesmeristisessä taikateatterissaan”. Todellisessa maailmassa oli itävaltalainen Franz Mesmer 1700-luvulla kehittänyt hypnoosiin perustuvan hoitomenetelmän, jota pidettiin humpuukina, mutta joka sai myös lääketieteellistä tunnustusta. Aina 1800-luvun loppuun saakka mesmerismi vaikutti tavalla tai toiselle tieteeseen ja myös taiteeseen. Joskus selitettiin esimerkiksi Franz Lisztin mestarillisuuden perustuneen magnetismiin ja Mesmer oli tuttu myös Mozartin perheessä.

Mesmerismi oli jonkin verran tuttu asia Ruotsissakin, johon sen oli tuonut vapaamuurari ja paroni Carl Göran Silfverhjelm 1700-luvun lopulla. Kun paroni määrättiin everstiksi Pohjanmaan rykmenttiin Ouluun, alkoi hän pitää mesmeristisiä istuntoja Oulussa ja Torniossa.

Bergmanin elokuvassa ollaan sekä tiede- että taikamaailmassa. Heti alussa Bergmanin tuttu korppi raakkuu ja Voglerin ikivanha isoäiti sanoo, että metsässä on kummituksia, kun seurue matkustaa vaunuillaan kohti Tukholmaa etsintäkuulutus perässään.

Esiintymään Vogler saapuu konsuli Egermanin taloon, jossa mukaan liittyvät terveysministeri, lääkintöneuvos Vergerus ja poliisipäällikkö Starbeck. Ollaan siis virallisen, aristokraattisen yhteiskunnan keskellä. Siellä sitten alkaa tapahtua ja lopussa meno on niin värikästä, että kuvaaja Gunnar Fischer saa lavastuksista esiin kohtauksen, joka tuo mieleen Orson Wellesin peilikohtauksen elokuvassa Nainen Shanghaissa (1948).

Elokuvan keskeinen ajatus on panna rinnakkain taiteilijan ja yleisön suhde illuusioon ja todellisuuteen. Bergman halunnee sanoa, että todellisuudessakin on vain rooleja, väärennöksiä ja illuusioita. Totta ja peruuttamatonta on vain kuolema. Tuttua bergmania siis.

Vogler on yksi Max von Sydowin (kuvassa) huippurooleista, taas kerran Bergmanin alter egona. Hän tuo esille väkevästi sen vastakkainasettelun, jossa taide ja valta kohtaavat. Tällaisia kohtaamisia Bergman koki taiteilijana, ja ranskalainen ohjaaja Olivier Assayas kirjoitti kymmenen vuotta sitten Cahiers du Cinéma -lehdessä, että Kasvot on yksi paljastavimmista avaimista Bergmanin taiteeseen.

Yksi vaikea vaihe Bergmanilla oli Malmön kaupunginteatterissa, jossa hän oli taiteellisena johtajana myös Kasvojen aikana. Siellä Bergman koki, että hänen ja yleisön välillä oli koko ajan iso kuilu. Albert Vogler saa kuilunsa umpeen tultuaan kuninkaan hyväksymäksi ja myös Ingmar Bergman sai lopulta suuren tunnustuksen. Kuninkaanlinnassakin hän varmaan vieraili joitakin kertoja. Nyt kun Bergmanin syntymästä on kulunut sata vuotta, myönnetään Ruotsissa, että hän on kaikkien aikojen suurin ja tunnetuin ruotsalainen taiteilija. Oscar-palkintoja tuli neljästä elokuvasta.

kari.naskinen@gmail.com