Stonehengen kivet kuin Lego-palikoita

Televisiosta on tullut kolme jaksoa sarjaelokuvasta Talo jalavan varjossa. Tapahtuu aivan 1900-luvun alussa Englannissa. Miespäähenkilö on Henry Wilcox, jonka perhe on rikastunut suunnattomasti mm. tuottamalla Afrikasta kumin raaka-ainetta. Tästä siirtomaiden ryöstämisestä jo ehdinkin kirjoittaa toissa päivänä, mutta lisäksi sarjassa otettiin ohimennen esille Stonehengen erikoinen kivirakennelma.

E.M. Forsterin alkuperäisromaani on vuodelta 1910, jolloin Stonehenge oli iso mysteeri, eikä siitä kunnon selvyyttä koskaan saadakaan. Henry Wilcoxin ja Margaret Schlegelin innostamana kävin divarissa ja löysin vanhan lehden, jossa tällaisia menneisyyden arvoituksia kuvataan, ei varsinaisesti selitetä. Stonehengen lisäksi lehdessä esitellään Gizan pyramidien vieressä oleva sfinksi, olmeekkien kivipäät Meksikossa, Costa Rican kivipallot, Pääsiäissaaren patsaat ja muutama muukin arvoitus.

Luultavasti vanhin näistä on Stonehengen ympyrä, joka on arkeologisten ja muiden tieteellisten tutkimusten perusteella tehty vähitellen ehkä 3000 eaa. - 1500 eaa. Rakentajista ei ole hajuakaan. Jättiläiset, kelttiläiset druidipapit, vieraat ulkoavaruudesta, viikingit, roomalaiset…?

Kun tällaisia juttuja alkaa netistä klikkailla, niin helposti päivä menee, mutta onhan tässä nyt aikaa. Stonehengen kohdallakin teoriat ovat mitä villeimpiä ja hauskempia. Yhdenkin, peräti USA:n tieteenedistämisseuran vuosikongressissa pidetyn esitelmän mukaan kysymyksessä voikin olla musiikkiin liittyvä asia:

”Yhtenä päivänä esihistoriassa Etelä-Englannin tasangolla kaksi huilunsoittajaa puhalsi samanaikaisesti taianomaista musiikkia. Se houkutteli paikalle neitoja, jotka alkoivat tanssia, vaikka oli pyhäpäivä, jona huvittelu oli kielletty. Jumalat vihastuivat tästä ja muuttivat nuoret kivipatsaiksi.” Tämän esitelmöitsijä tietenkin kertoi taruna, mutta sitten hän muuttui taas tiedemieheksi:

”Taruun saattaa kätkeytyä totuudensiemen. Voi olla, että Stonehengen pystyttäjiä innoitti harhakuva, jonka loivat kaksi musikanttia. Nimittäin kun kaksi muusikkoa soittaa taajuudeltaan samaa ääntä ja kuulijat kiertävät kehää heidän ympärillään, kuulijoista tuntuu, että soitto vuoroin voimistuu, vuoroin häviää olemattomiin. Kyse on interferenssi-ilmiöstä, jossa ääniaallot summautuvat ja vaiheensa mukaan joko vahvistavat tai sammuttavat toisensa.”

Aivan tuore nettijuttu CNN-uutistoimiston sivustolla puolestaan kertoo, että Stonehengessä käytettiin jo tuhansia vuosia sitten samanlaista kahden kappaleen kiinnitystapaa kuin on Lego-nappuloilla. CNN:n kuvista näkyy, että näin on: toisessa kivessä on kuoppia ja sen päälle pannussa kivessä on kohoumia, jotka menevät niihin kuoppiin.

Ufo-porukoiden tekemisistä ei tietoa ole, mutta kyllähän kaikki mahdollista on. Jotkut ovat sitä mieltä, että matkustusajat maailmankaikkeudessa ovat niin pitkiä, ettei sieltä kaukaa tänne meille ole tulijoita, kun emmehän mekään kovin kauas pääse reissaamaan. Sitä ei kuitenkaan tiedetä, millaisia konsteja on ehkä niillä olioilla, jotka ovat alkaneet kehittyä vaikkapa miljardi vuotta aiemmin kuin homo sapiensit. Niillä voivat liikkumistavatkin olla toisenlaisia paremman osaamisen ansiosta – oliot voivat ehkä muuttaa olomuotonsa esimerkiksi valoksi, jolloin matkanopeus suurenee, eikä tarvita erikseen mitään avaruusaluksia – sitten perillä vain muututaan takaisin alkuperäisiksi.

Tällainenkin tuli mieleen, kun luki eilen Helsingin Sanomien juttua kolmesta Pentagonin julkaisemasta ufo-videosta vuosilta 2004 ja 2015. Näin Pentagon vahvisti, että kysymyksessä ovat aidot havainnot ja niistä saadut videokuvat. Yhden havainnon olivat tehneet hävittäjälentäjät, mutta he eivät olleet Maapallolla tehdyllä rakkineellaan pysyneet vierailijan vauhdissa mukana, joten se oli karannut näkymättömiin.

Saa nähdä, mihin tämä ilta innostaa, kun Hero-kanavalta tulee Transformers – Kuun pimeä puoli. Neloselta tulisi yöllä myös tärkeä Astral-tv, mutta sen aikana ollaan varmaan jo simaunessa.

kari.naskinen@gmail.com

Annetaan ympäristölupa, ei anneta, annetaan, ei…

Aapiskukko/Neste Pälkäneellä on paras kahvi- ja ruokapaikka ajettaessa valtatie 12:ta Tampereelle. Siinä se on ollut rauniokirkon kohdalla tien toisella puolella jo 30 vuotta. Ravintola toimii nyt korona-aikana samanlaisena ulosmyyntipisteenä kuin monet muutkin ravintolat, mutta on kauppiaalla ongelmia muutenkin, ollut jo 15 vuotta, kun viranomaiset ovat eestaas vatkanneet polttoainemyynnin ympäristölupaa. Koskaan ei Aapiskukon yrittäjä tiedä, milloin Nesteeltä kielletään bensanmyynti pihassa. Yritystoimintaa on tämän takia vaikea suunnitella pitkäjänteisesti.

Neste on iso firma, eikä sitä yksittäisen jakelupisteen sulkeminen paljon hetkauttaisi, mutta pienyrittäjän ravintola-myymälän toiminnalle se olisi kuolinisku. Näkeehän näitä entisiä bensa-asemanraatoja runsaasti teidenvarsilla.

Bensiiniuutisten uusimmassa numerossa kerrotaan, että vaihteeksi Vaasan hallinto-oikeus kumosi Aapiskukon uusimman ympäristöluvan ja taas odotetaan valituslupaa Korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Aapiskukon kauppias Mirja Merikari ihmettelee, miten poikkeavasti eri Ely-keskukset tulkitsevat lainsäädäntöä pohjavesialueilla. Osa Ely-keskuksista ei hyväksy pohjavesialueille polttoaineenjakeluasemia, mutta jossain riittää, että pohjavesisuojaus on vaatimusten mukaisesti hoidettu.

Mirja Merikari kummeksuu lisäksi, että pohjavesialueen rajaa on lupaprosessin aikana siirrelty edes ja takaisin mielivaltaisen tuntuisesti. Pohjaveden virtaussuunnankin on lisätutkimuksilla voitu osoittaa olevan erilainen, mitä Ely-keskus oli valituksessaan esittänyt.

Pälkäneellä Pirkanmaan Ely-keskus on määritellyt pohjavesialueen rajat siten, ettei nestemäisen polttoaineen jakelua Aapiskukossa enää hyväksytä. Pälkäneen kunta oli hyväksynyt Aapiskukon ja Nesteen uuden lupahakemuksen vastustaen pohjavesialueen rajan muutosta. Ely-keskus valitti, kuten jo ensimmäiselläkin lupakierroksella 15 vuotta sitten.

Tätä uutta lupahakemusta varten Suomen Pohjavesitekniikka Oy selvitti pohjavesivirtauksia. Tehtiin maatutkaluotauksia ja kairauksia sekä asennettiin useita havaintoputkia. Nämä tutkimukset osoittivat pohjavesien virtausten menevän eri suuntaan, mitä Ely-keskus valituksessaan väitti.

Nesteen ympäristölupapäällikkö Kai Larnimaa sanoo Bensiiniuutisissa 2/2020, että mitään vahinkoa ei pohjavesille tapahtuisi, vaikka säiliöauton koko lohko polttoainetta kaatuisi Aapiskukon pihaan. Tällaiseenkin on joka tapauksessa varauduttu, vaikka riski hyvin teoreettinen onkin.

Sekamelskaa lisää se, että lupia on muualle myönnetty, Pirkanmaallakin. Vuonna 2015 Oriveden kaupunki myönsi ympäristöluvan jakeluasemalle, joka sijaitsee ykkösluokan pohjavesialueella ja varsinaisen pohjaveden muodostumisalueen reunalla. Puolentoista kilometrin päässä on pohjavedenottamo. Pirkanmaan Ely-keskus ei valittanut ja lupapäätös on lainvoimainen.

Kanta-Hämeen ja Päijät-Hämeen puolella toimiva Hämeen Ely-keskus on myös myöntänyt joitakin jakeluasemalupia pohjavesialueille. Tällainen on asema on esimerkiksi Orimattilan Teboil, joka sijaitsee ykkösluokan pohjavesialueella, mutta pohjaveden muodostumisalueen ulkopuolella, eikä alueella ole vedenottamoa.

Hämeen Ely-keskuksen pohjavesiasiantuntija Tuomo Korhonen sanoo tätä koskevassa lausunnossa todetun, että jakeluaseman toiminta voidaan järjestää niin, ettei se ole ristiriidassa ympäristönsuojelulain pohjaveden pilaamiskiellon kanssa. Korhonen korostaa ympäristölupa-asioissa tapauskohtaista harkintaa.

Kun ajetaan 12-tietä Lahden ja Kouvolan ohi Luumäelle, siellä ovat Nesteen ja Teboilin jakeluasemat, joille Luumäen ympäristöviranomainen myönsi luvat 2016, vaikka nämä jakeluasemat sijaitsevat ykkösluokan pohjavesialueen varsinaisella pohjaveden muodostumisalueella!

Kaakkois-Suomen Ely-keskuksen ympäristösuojelupäällikkö Jaakko Vesivalon perustelee lupia sillä, että Nesteen ja Teboilin pohjavesisuojaukset ja rakenteet ovat kunnossa, ylittävät hyvin standardien vaatimukset.

Ympäristöministeriön ohjeiden mukaan ei ole ehdotonta estettä polttonesteiden jakeluaseman sijoittamiselle pohjavesialueelle. Järkeä saa käyttää, mutta onkohan Pirkanmaan Ely-keskuksen ylitarkastaja Vesa Hyvärinen saanut Aapiskukossa joskus pohjaanpalaneen viinerin?

kari.naskinen@gmail.com

Kauhu! Kauhu!

Kirja-antikvariaatinpitäjä Markku Laitinen kysyi, olenko lukenut Albert Camus´n Ruton (1947). En ole. Laitinen sanoi, ettei se mikään ihmeellinen romaani olekaan, mutta siitä saa nyt koronakriisin aikana lehtijuttuihin osuvia lainauksia.

Koronakirjana sen sijaan luin toistamiseen Joseph Conradin Pimeyden sydämen (1902), jossa ei käsitellä tauteja, mutta ollaan muuten pahan kanssa tekemisissä. Pahan vertauskuvana on jossakin Kongojoen yläjuoksulla eurooppalaisten kauppa-asemalla työskentelevä kauppa-agentti Kurtz, joka ostaa ja varastaa kallisarvoista norsunluuta. Säälin ja tieteen ja edistyksen ja piruties minkä kaiken lähettiläs. Tällaisia valkoisia miehiä Afrikassa silloin tarvittiin, ikään kuin opastajiksi asioissa, joita Eurooppa oli sinne vienyt. Piti olla edistystä, korkeampaa älyä ja määrätietoista luonnetta.

Kurtzin toiminta on kuitenkin ampunut yli ja hänet pitää saada aisoihin, vaikka nimenomaan koko Eurooppa oli siirtomaajärjestelmällään ollut osallisena Kurtzin luomisessa. Asialle pannaan lontoolainen Charlie Marlow, joka pestataan pienehkön siipirataslaivan kapteeniksi Kongojoelle. Marlow ottaa pestin vastaan, mutta muistuttaa samalla siitä aikaisemmasta ajasta, jolloin roomalaiset olivat valloittivat Iso-Britannian saarta Thamesia pitkin.

Marlow on kuin Conrad, joka myös oli merillä ja matkasi itsekin jokilaivurina Kongojoella 1890. Marlow/Conrad näkee kolonialismin sisälle omin silmin. Siitä ovat kaukana opastus ja edistys, koska niiden yli menee ahneus, pelkkä oma etu. Kongossa juuri tuohon aikaan siirtomaaideologia oli huipussaan, kun Kongon omisti Belgian kuninkaan Leopold II:n yksityinen yhtiö.

Marlow siirtyy suorittamaan tehtäväänsä salaperäisten kauhujen valottomaan seutuun. Ollaan kuin Tuonelanjoella, jossa laiva lipuu kohti pimeyden mustinta sydäntä. Kuolema on koko ajan läsnä, konkreettisestikin. Todellisessa elämässä Leopoldin yhtiön pakkotöissä arvioidaan 1890 - 1910 kuolleen kymmenen miljoonaa afrikkalaista.

Siellä jossakin Kurtz tekee bisneksiään ja on muuttunut raakalaiseksi, vaikka olikin sivutehtäväkseen alunperin ottanut raportin laatimisen tulevan toiminnan ohjenuoraksi järjestölle, jonka nimi on ”Kansainvälinen seura raakalaistapojen hävittämiseksi”.

Kurtzin kuoltua Marlow ihmettelee: ”Hullunkurinen juttu tämä elämä – tämä salaperäinen järjestelmä, jonka armoton logiikka toimii turhaa tarkoitusta varten.” Armottomalla logiikalla ovat toimineet myös rutto, covid-19 ja ne kaikki muutkin.

Viimeisinä sanoinaan Kurtz oli henkäissyt: ”Kauhu! Kauhu!” Marlow menee näihin sanoihin, jotka pitävät sisällään ruumiillista tuskaa ja piittaamatonta ylenkatsetta kaikkien asiain katoavaisuutta kohtaan.

Myös eversti William E. Kurtz sanoo Tonle Srepok -joen yläjuoksulla Kambodzassa Francis Ford Coppolan elokuvassa Ilmestyskirja. Nyt (1979): ”Kauhu… Kauhu!”

kari.naskinen@gmail.com

Vaarallinen turvavyö

Helsingin Koronasanomissa oli eilen yksi juttu muustakin aiheesta. Otsikko oli ”Vaarallinen turvavyö” ja jutussa muisteltiin turvavyökeskustelua eduskunnassa huhtikuussa 1975. Kristillisten kansanedustaja Veikko Turunen oli sanonut, että turvavyö pelastaa monelta kuolemalta, mutta että joku on kuollutkin sen takia. Mitään todistetta kuolemista hänellä ei ollut. Minullapa oli kuitenkin sellainen todiste, että turvavyön käyttämättä jättäminen pelasti yhden volkkarikuskin, mutta en päässyt tästä eduskunnassa kertomaan.

Olin töissä Hämeenlinnassa, kun naapurikunnassa Hattulassa sattui joko kesällä 1969 tai 1970 liikenneonnettomuus, jossa hyökkäysvaunu ajoi sotaharjoitusten aikana vastaan tulleen kuplavolkkarin yli. Hattulassa on Parolan varuskunta, jossa näitä hyökkäysvaunuja on. Tuossa erikoisessa kolarissa automies kuitenkin pelastui nimenomaan siksi, että hän ei käyttänyt turvavyötä. Kun kuski huomasi, että nyt hyökkäysvaunu tulee päälle, hän heittäytyi viereiselle repsikanpenkille ja säästyi.

Hyökkäysvaunu linttasi auton vasemman puolen niin lyttyyn, että jos volkkarimies olisi istunut vöissä kiinni ratin takana, hän olisi liiskaantunut ja luultavasti nirri pois.

Turvavyöt tulivat pakollisiksi uusien autojen etuistuimille vuodesta 1971 alkaen, niiden käyttöpakko astui voimaan 1975 ja sakottamaan niiden käytön laiminlyönnistä alettiin 1983. Minulla oli ensimmäinen turvavyöauto Ford Escort Sport vuonna 1974. Monien muiden automiesten tavoin olin Turusen kanssa samaa mieltä, enkä tuolloin käyttänyt vöitä kuin maantiellä. Vielä 80-luvulla järjestyspoliisin komisario Jouko Mäkelä sanoi, että jos hän vielä kerran näkee Naskisen ajavan ilman turvavyötä, hän lähettää sakkolapun heti perään.

Eduskunnassa myös Timo Mäki (Kok) vastusti turvavyöpakkoa, koska tutkimustietoa sen hyödyllisyydestä ei ollut. Sen verran Turunen ja Mäki saivatkin asiaansa läpi, että vyöpakon tultua voimaan kesällä 1975 siitä sai vapautuksen lääkärintodistuksella henkilö, jolle turvavyöstä saattoi aiheutua vaaraa vamman, sairauden tai raskauden takia.

Vuonna 1975 tieliikenteessä kuoli 900 ihmistä, kymmenen vuotta myöhemmin 500 ja viime vuonna 230. Vakavat onnettomuudet ovat merkittävästi vähentyneet, vaikka autojen määrä on kolminkertaistunut, vuonna 1975 autoja oli Suomessa miljoona, nyt yli kolme. Hyvän kehityksen taustalla ovat mm. nopeusrajoitusten käyttöönotto sekä autojen ja tiestön paraneminen.

Nyt THL on ilmoittanut, että koronasuojamaskin käyttäminen voi pahimmillaan johtaa vääränlaiseen turvallisuudentunteeseen ja voi jopa lisätä tartuntariskiä, jos käyttää maskia jotenkin väärin. Mutta taaskaan ei ole kunnollisia tutkimustietoja.

Hyökkäysvaunut eivät ainakaan Hattulan pitäjän ulkopuolella ole iso uhka maanteillä – se tilastotappio tuli jo – mutta koronavirus on. En silti ole maskia vielä käyttänyt, mutta ei kukaan poliisikaan ole nuhdellut.

kari.naskinen@gmail.com

Valkoisten ylin johtaja teloitettiin ja heitettiin avantoon

Venäjän vastavallankumouksellisten diktatoriseksi johtajaksi nostettiin 1918 amiraali Aleksandr Koltshak. Hänen kohtalostaan ja varsinkin suuresta rakkaudestaan Anna Timirjovaan tehtiin komea elokuva Amiraali venäläisen elokuvatuotannon 100-vuotisjuhlavuonna 2008. Suomikin elokuvassa on sen verran mukana, että tuo rakkaus syttyi Helsingforsissa 1916, jolloin Venäjän laivaston yksi tukikohta oli Viaporissa. Anna oli naimisissa Koltshakin kollegan Sergei Timirjovin kanssa ja myös Koltshak oli naimisissa, mutta näistä viis, kun komea pari löysi toisensa.

Kuuma suhde kesti kuitenkin vain muutaman vuoden, sillä boshevikit saivat vähitellen yliotteen Koltshakin joukoista ja Koltshak pidätettiin junasta Irkutskissa. Helmikuussa 1920 Irkutskin vallankumouskomitea tuomitsi Koltshakin kuolemaan. Hänet ja valkoisten pääministeri Viktor Pepeljajev teloitettiin ampumalla Angarajoen jäällä ja heitettiin ristinmuotoiseen (ainakin elokuvan mukaan) avantoon.

Elokuva alkaa 1. maailmansodan meritaistelulla Itämerellä, jossa Koltshakin komennossa oleva sotalaiva upottaa saksalaisen vastustajansa. Matka jatkuu Pillaun satamaan (nyk. Baltijks). Seuraavaksi taistellaan Riianlahdella, minkä jälkeen siirrytään rakkausjuttuihin. Kun Aleksandr ja Anna saadaan yhteen, määrätään Koltshak Mustanmeren laivaston komentajaksi Venäjän tärkeään tukikohtaan Sevastopoliin. Nimityksestä ilmoitti henkilökohtaisesti imperaattori Nikolai II, kuten elokuvassa tsaaria nimitetään.

Sitten ollaankin jo vallankumousvuodessa 1917, jolloin Venäjän väliaikaisen hallituksen pääministeri Aleksandr Kerenski pyysi Koltshakia vallankumouksellisten joukkoihin. Koltshak kieltäytyi ja erosi palveluksesta ja siirtyi vastavallankumouksellisten puolelle.

Marraskuussa 1918 upseerit valitsivat Koltshakin Yleisvenäläisen hallituksen valtionjohtajaksi, viralliselta nimitykseltään ylin johtaja (Verhovnyi pravitel). Koltshak ei enää joutanut merille, mutta maalla kävi sitten huonosti, kun punaiset panoivat päälle vimmatusti. Koltshakin joukot heikkenivät, kun miehiä alkoi karkailla ja muunkinlaista kapinointia esiintyi.

Punaiset valtasivat Omskin marraskuussa 1919 ja Koltshakin joukot alkoivat perääntyä kohti Irkutskia. Koltshak irtisanoutui tammikuun alussa 1920, mutta tämä ei enää auttanut, vaan Neuvosto-Venäjän salaisen poliisin Tshekan miehet ampuivat kuulan kalloon.

Tällaiset historialliset venäläiset elokuvat ovat yleensä erinomaisen hienoja vähintään siinä mielessä, että niiden tapahtumapaikat ovat usein alkuperäisen aitoja. Komeita palatseja ja katunäkymien epookkia. Tätäkin Andrei Kravtshykin ohjaamaa elokuvaa on tehty Moskovassa, Pietarissa, Sevastopolissa, Omskissa ja Irkutskissa. Sen sijaan Helsinkiä ja Suomenlinnaa on lavastettu johonkin muualle, mutta suomenkielistä puhetta kuuluu, kun rakastavaiset siellä kaduilla liikkuvat.

Amiraali on tarinaelokuva sanan varsinaisessa merkityksessä. Ei tekotaiteellista kameranheiluttelua eikä turhia otoksia vastavaloon, vaan suoraa kerrontaa asiasta. Kun kysymyksessä on juhlavuoden elokuva, siihen on satsattu paljon ja se näkyy. Tietenkin taistelukuvaukset sekä maalla että merellä ovat näyttäviä.

Rakkausdraama on hurja. Näyttelit Konstantin Khabenski ja Jelizaveta Bojarskaja muodostavat kauniin parin, romantiikka on tulenpalavaa, joskin aikuismaisen hienostunutta ja loppu tietenkin karmea, kun kaikki jää kesken. Sevastopoliin Anna ei miestä seuraa, mutta pestautuu vallankumouksen alettua Punaisen Ristin tehtäviin ja pääsee Omskiin. Sieltä yhteinen matka jatkuu traagisesti 600 kilometrin päähän Irkutskiin.

Perusteellisempi selonteko tapahtumista on 10-osaisessa tv-sarjaelokuvassa, joka on tehty Kravtshykin kuvaamasta aineistosta.

Anna Timirjova oli melkein 20 vuotta nuorempi kuin Koltshak. Hänen isänsä oli pietarilainen säveltäjä Vasili Safonov ja Anna oli opiskellut kuvataiteilijaksi. Paha juttu kuitenkin, että rakastui valkoupseeriin, joten seurauksena siitä oli passitus työleirille Omskiin kesällä 1920. Vapauduttuaan Anna avioitui rautatieinsinööri Vsevolod Kniperin kanssa 1923, mutta sitten alkoi uusi leirikierre kaikkiaan kuudessa eri paikassa. Vasta 2. maailmansodan jälkeen hän pääsi vapauteen ja sai rehabilitoinnin 1960.

Pienen eläkkeen Anna sai, kun hänen isänsä hyvin tunteneet Dimitri Shostakovitsh ja David Oistrah lähtivät ajamaan asiaa. Elämänsä loppuvuosina Anna työskenteli pienissä teattereissa, olipa konsulttina myös Sergei Bondartshukille Sota ja rauha -elokuvaa tehtäessä 1964-66. Amiraali-elokuva päättyykin epilogiin, jossa Bondartshuk ohjaa Sotaa ja rauhaa. Bondartshukia näyttelee hänen poikansa Fjodor Bondartshuk. Anna kuoli Moskovassa 83-vuotiaana 1975.

Tällä tavalla Amiraali kietoutui myös elokuvan historiaan, kuten juhlavuonna 2008 asiaan kuului. Ensimmäiset näytelmäelokuvat Venäjällä tehtiin 1908, yhteensä seitsemän. Niistä neljä kuvattiin Aleksandr Drankovin Ateljeerissa Pietarissa. Ohjaajiksi on merkitty Drankov, Vasil Amashukeli ja Vladimir Romashkov, jonka Stenka Razin oli aloitusvuoden suurin menestys.

kari.naskinen@gmail.com

Mitä maksaa elämä ja maailma?

Tässä ollaan, mutta kuinka tästä tullaan, kysyy Aapo Hiidenkivellä. Nyt meitä on täällä yhdenlaisella hiidenkivellä enemmän kuin seitsemän miestä. Mitäs tehdään?

Tuomas sanoo, että hän tekee niin kuin yhteiset asetukset vaatii. Nyt ovat asetukset kovat. Olkaa siellä kivellä niin pitkään kuin määrätään. Voi mennä kauankin.

Ranskalainen filosofi Bernard-Henri Lévy sanoo tämän päivän Helsingin Sanomissa, että pahinta on, jos sisäänpäinkääntyminen jää päälle. Jos käpertymisestä tehdään hyve, siitä voi tulla koronavirustarinalle huono päätös.

Tuskin tuollaisesta isoa pelkoa on, mutta kuten Lauri Hiidenkivellä kysyy, mitä maksaa elämä ja maailma. Miten kova hinta kannattaa elämästä maksaa? Jonkun mielestä voi tuntua mitättömältä asialta, jos kesä-heinäkuulta peruuntuu neljä tai viisi tapahtumaa, jotka on kalenteriin jo vuosi sitten tai talvella merkinnyt ja liput ostanut, kun tässä nyt kuitenkin ollaan vakavamman asian kanssa tekemisissä. Ei se ihan niin kuitenkaan ole.

Kun elämällä itsellään ei ole mitään varsinaista merkitystä, niin jotain sillä kuitenkin on tehtävä, ettei vain käperry. Ei elämiseksi riitä se, että toivoo huomennakin elävänsä.

Alkoholi aiheuttaa Suomessa melkein 2000 kuolemaa vuosittain, tupakointi 5000. Näistä molemmista nautintoaineista on silti iloakin, eikä niitä siksi pidäkään kieltää. Silloin tällöin olen käynyt juomassa pari olutta ja kossun ravintola Hiidenkivessä Rautatienkadulla, mutta nyt se on ollut remontin takia kiinni pitkään, jo ennen koronamääräyksiä. Eikä ole pahaa tehnyt, päinvastoin, siis käyminen siellä.

Bernard-Henri Lévyn lisäksi Helsingin Sanomissa haastatellaan tänään toistakin filosofia, 23-vuotiasta kaupanmyyjää Heidi Kohosta, joka neuvoo meitä säästäväisiksi. Heräteostoksia ei pidä tehdä. Ruokakaupan kassajonossa ei saa napata hihnalle suklaapatukkaa, eikä verkkokaupassa kannata ostoskoriinsa lisätä mitään sellaista, joka ei ole ollut tarkoituksena nettikauppaan mennessä. Leivällekään ei filosofi-Heidi varmaankaan pane makkaransiivua, koska se ole välttämätöntä.

Hän ei tällaisia virheitä tee. Heidi sijoittaa joka kuukausi satasen johonkin tuottavaan kohteeseen ja tämän ansiosta hän on asettanut tavoitteekseen jäädä eläkkeelle 45-vuotiaana! Tällaisia työnvieroksujia on muunkinlaisilla verukkeilla.

Lévy ei usko, että maailma ihmeemmin muuttuu entisestä koronaviruksen jälkeen. Ehkä jotkin asiat voisivat kuitenkin olla toisin. Kun nyt on todettu, että tietotekniikan etäyhteyksilläkin voidaan hommia hoitaa, niin esimerkiksi lentoja Brysseliin voisi vähentää. Onko kauppojen oltava auki 14 tuntia vuorokaudessa – Hannu Aaltosen Citymarket Turussa 24 tuntia – koska nyt on nähty, että ihmiset kyllä pystyvät halutessaan suunnittelemaan ostosreissunsa järkevästikin?

Jotain tasa-arvoon liittyvääkin tässä nykytilanteessa on. Eliitti ei pääse Savonlinnan oopperajuhlille patsastelemaan, tavallisempi kansa ei pääse katsomaan kesäteatterihupailuja, eikä Iitissä ajeta kilpaa. Niin kuin Juhanikin sanoi Hiidenkiveltä selvittyään Viertolan patruunalle: ”Kaikilla on meillä yhteinen laki, jonka edessä me seisomme verta-verroin. Sillä ämmän kohdusta olet sinä astunut ulos juuri niinkuin minäkin ja yhtä paljaana, ei tuumaakaan parempana. Ja sinun aatelisuus? Sen päälle tehköön pienen konstin meidän vanha, nilkosilmäinen kukko. Yhteinen laki!”

kari.naskinen@gmail.com

Suomettuminen ja venälöityminen

Suomettuminen henkilöityy konkreettisimmin Urho Kekkoseen. Mutta mitä pitäisi sanoa V.I. Leninistä, joka ison maan johtajana meni nöyristelyssä niin pitkälle, että salli pienen naapurimaan itsenäistyä? Tuli tämä venälöityminen taas mieleen, kun Leninin syntymästä on nyt kulunut 150 vuotta.

Leninin syntymäpäivänä huhtikuun 22. päivänä Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa sanottiin, että ”Lenin ei ole nyky-Venäjällä enää merkittävä hahmo”. Tästä on kuitenkin vain pari vuotta, kun Levada-tutkimuskeskuksen Venäjällä tekemän kansalaiskyselyn mukaan maailmanhistorian merkittävimmät ihmiset ovat olleet ja ovat Josif Stalin, Aleksandr Pushkin, Vladimir Putin ja Lenin tässä järjestyksessä.

Suomessa Kekkosen johdolla toteutetulla myöntyväisyyspolitiikalla on pitkä historia. Kerran jo kirjoitin (12.6.2015) tsaarinajan korkeasta virkamiehestä Lars Gabriel von Haartmanista, jonka tunnettu sanonta oli, että ”isänmaani onni on kuulua Venäjälle”. Yhdessä vaiheessa hän toimi Suomen senaatin talousosaston puheenjohtajana eli oli käytännössä autonomisen Suomen ”pääministeri”. Toinen saman linjan mies oli kreivi Alexander Armfelt (kuvassa), joka oli Suomen pitkäaikaisin ministerivaltiosihteeri Pietarissa 1841-76. Hän toimi siellä Suomen asioiden esittelijänä.

Noihin aikoihin ei puhuttu suomettumisesta, mikä termi tuli tutuksi vasta 1966, kun länsisaksalainen politiikantutkija Richard Löwenthal (SPD) keksi tällaisen ison valtion naapurissa olevan pienen maan noudattamasta politiikasta sanaa ”Finnlandisierung”. Armfeltin aikana käytettiin Suomen passivoivasta politiikasta nimitystä ”silence-politiikka”, siis hiljaaolon politiikka. Se tarkoitti emämaan vaatimuksista ja arvostelusta pidättäytymistä, Suomen kenraalikuvernöörin arvovallan tähdentämistä sekä yleensäkin venäläisten näkökohtien ymmärtämistä ja tahdikasta esiintymistä julkisesti.

Fil. tri Mirja Härkösen tohtorinväitöskirjassa 1982 sanotaan Armfeltin olleen avainasemassa, sillä muista suomalaisista poiketen Armfelt sai toistuvasti tavata Venäjän keisareita Nikolai I:tä ja Aleksanteri II:ta. Armfelt oli hyvin perillä hovipiirin tapahtumista ja käsityksistä sekä ministereiden ajattelusta. Silence-politiikkaan kuului, että Suomen suuriruhtinaskunnan olemassaolo pyrittiin suorastaan unohtamaan. Tämä oli tärkeätä siksi, että Suomen autonomiaa piti suojella kansankiihkoisten venäläisten kasvavia vaatimuksia kohtaan.

”Silence-politiikka sopi kuitenkin huonosti Suomen liberaalien avointa sanomalehtikeskustelua ja aktiivista kansalaismieltä korostavaan ideologiaan. Vähän ymmärrystä se saavutti myös fennomaanien keskuudessa”, sanoo Mirja Härkönen.

Pelkkää hiljaisuutta ei Armfeltin politiikka Pietarissa silti ollut: ”Aktiivinen myöntyvyys sisälsi näkemyksen siitä, että tietyissä tilanteissa suomalaisten oli järkevää ottaa johto käsiinsä ja tehdä itse sellaiset muutokset ja uudistukset, joihin venäläisten uskottiin ennen pitkää ryhtyvän.”

Armfelt oli tässä kaikessa ilmeisen taitava. Hän vaikutti siihenkin, että Suomen markka otettiin käyttöön ja että saatiin aikaan valtiopäiväuudistus.

Mirja Härkösen väitöskirja käsittelee varsinaisesti Suomen kouluylihallituksen ensimmäistä puheenjohtajaa Casimir von Kothenia, jonka myöntyväisyyspolitiikkaan liittyi mm. venäjän kielen ottaminen pakolliseksi oppiaineeksi oppikouluihin. Sen verran värikkäät vaiheet von Kothenillakin olivat, että täytyypä joskus palata asiaan.

Vapaaherra von Kothen oli kotoisin Lokalahden pitäjästä, jonka muut tunnetut henkilöt ovat Ilkka Kanerva ja Kike Elomaa. Ainakin Kanerva oli von Kothenin linjoilla, Kokoomuksen punakoneen näkyvin hahmo.

HIILI- JA PUUJUNAT

Näistä vanhoista politiikka-asioista pasahti mieleen sekin, miten sain ensimmäisen tuntumani politiikkaan. Kun Aarre Simonen perusti sos.dem. oppositiolle oman sanomalehden Päivän Sanomat 1957, kävin isän kanssa kerran tai pari viikossa ostamassa sen rautatieaseman kioskista. Isä oli kova TUL:n mies, ei kuulunut mihinkään puolueisiin, vihasi kommunisteja, mutta Päivän Sanomat piti käydä ostamassa, että tiesi, mitä SDP:stä vasemmalla touhutaan.

Siitä isä oli ihmeissään, että TUL:n puheenjohtaja Pekka Martin meni mukaan demarien oppositioon, oli myöhemmin jopa uuden puolueen TPSL:n varapuheenjohtajana muutaman vuoden. TPSL oli SDP:stä vasemmalla, joten se ei ollut hyvä asia.

Päivän Sanomien ensimmäinen päätoimittaja oli Matti Kurjensaari ja hänen jälkeensä TPSL:n aikana päätoimittajana oli Eero Santala. Se oli huono lehti, en selannut. Sen sijaan niillä rautatieasemakäynneillä opin tuntemaan, että jos höyryvetureissa poltettiin hiiltä, tuli savupiipusta mustaa savua, ja haloilla poltettaessa valkoista. Musta oli parempi. Piiput olivat vähän erilaiset.

kari.naskinen@gmail.com

Tiedonsaanti kuntien päätöksistä on vaikeaa

Kunnallisen päätöksenteon pitäisi olla avointa ja päätöksiä olisi voitava tarkastella jälkikäteenkin. Hienoista digitaalisista järjestelmistä huolimatta näin ei ole.

Olen yrittänyt etsiä Lahden kaupungin nettisivuilta joitakin päätöstietoja, mutta hakusysteemi on niin hankala, että lopetin yrittämiset jo pari vuotta sitten. Eikä vähänkään vanhempia päätöksiä löydy lainkaan. Nyt näitä ongelmia käsitellään Sysmässä ilmestyvän Lähilehden pääkirjoituksessa, jossa ihmetellään, miksi tiedot Sysmän kunnanhallituksen ja -valtuuston päätöksistä löytyvät kunnan nettisivuilta vain tämän ja viime vuoden osalta. Sama on tilanne Lahdessa.

Lähilehden pääkirjoittaja on Lahden kaupungin entinen talousarviopäällikkö, dosentti Heikki Helin, jonka vapaa-ajan asunto on Sysmässä.

Kyse on enemmän tahdosta kuin rahasta. Lahdesta on kerrottu, että kuntalain 2017 voimaantulleen muutoksen vuoksi toimielinten pöytäkirjojen julkaisukäytännöt ovat muuttuneet: ”Voimassa olevan kuntalain mukaan kunnat voivat julkaista tietoverkossa olevissa pöytäkirjoissa ainoastaan tiedonsaannin kannalta välttämättömiä henkilötietoja, ja nekin poistetaan tietoverkosta muutoksenhakuajan päätyttyä.” Laki on kuitenkin niin kuin se tulkitaan. Helsingissä on käytössä oma ohjelma, jossa esityslistan valmisteluvaiheessa merkitään verkkoon tulevasta pöytäkirjaversiosta poistettavat henkilötiedot. Lisätyötä ei siitä oikeastaan aiheudu.

Helsingissä kaupungin sivuilta löytyvätkin kaupunginhallituksen ja -valtuuston päätökset vuodesta 2005 alkaen. Jyväskylästä löytyvät päätökset vuoden 2016 alusta ja Tampereelta vuoden 2017 alusta.

Lähilehden pääkirjoituksessa kerrotaan Sysmässä parhaillaan käytävästä kiivaasta koulukeskustelusta: ”Keskustelua auttaisi, jos kunnan sivuilta voisi selata vaikkapa kahden viime valtuustokauden kunnanhallituksen ja -valtuuston koulupäätökset. Lahdessa olisi mielenkiintoista kerrata esimerkiksi Rantakartanoon ja Kisapuistoon liittyviä päätöksiä. Yksinkertaisimmillaan tiedonhakuun pitäisi riittää, kun vain kirjoittaisi hakusanan Sysmässä koulu tai Lahdessa Kisapuisto. Jos Sysmässä päätöksiä haluaa käydä katsomassa, on sovittava aika, jolloin niitä voi käydä sitten kunnantoimistossa selaamassa. Työllistää muutenkin vähää henkilökuntaa periaatteessa turhaan.”

Kuntaliitto korostaa henkilötietojen poistamista verkossa olevista pöytäkirjoista, mutta mitään muuta se ei edellytä. Nyt virkamiehet kuitenkin vain laiskuuttaan poistavat pöytäkirjoja kokonaan verkosta. Tai ehkä niin, ettei Lahdessa eikä Sysmässä osata kuntalakia lukea oikein.

LEHTIEN TIETOJAKIN
KATOAA YLLÄTTÄVÄSTI

Kuntien pöytäkirjat katoavat netistä siis parin vuoden jälkeen, mutta tietoa katoaa muuallakin tavoin, kuten Heikki Helin kirjoittaa: ”Kun Itä-Häme-lehdessä (Heinola) siirryttiin Keskisuomalaisen verkkoalustaan, katosivat netistä I-H:n 15 vuoden digilehdet.”

Etelä-Suomen Sanomien digilehtiä löytyy vain vuoden 2016 syyskuun lopulta alkaen, mutta hakutoiminnot ovat alkeelliset. Uuden Lahden digilehdet löytyvät vuodesta 2012 alkaen.

Sen sijaan Helsingin Sanomien arkisto on ylivertainen. Sieltä löytyvät sekä HS.fi:n uutiset verkossa että Helsingin Sanomissa julkaistu toimituksellinen tekstimateriaali vuodesta 1990 lähtien. Helsingin Sanomien näköislehdet löytyvät vuodesta 2013 alkaen ja HS:n Aikakone-nimisessä palvelussa voi selailla vanhoja Hesareita vuosilta 1904-97. Historiasta kiinnostuneet joutuivat aiemmin etsimään lehtiä mikrofilmeiltä tai arkistoista. Palvelussa on kaikkiaan 32 000 näköislehteä.

Verkosta löytyvät myös kaikki julkaistut Suomen Kuvalehdet, koko sarja vuodesta 1916 alkaen.

kari.naskinen@gmail.com