Viipurin pamauksesta (30.11.1495) Valamoon

Ruotsin sotahistorian erikoisin tapaus oli Viipurin pamaus 30.11.1495. Viipurin linnan komentaja Knut Posse ja linnassa olleiden 500 palkkasoturin saksalainen päällikkö Hartwig Winholt asettivat yhden sivutornin alle ruuti- ja pikitynnyrin, joka räjäytettiin. Kaikkiaan Possella oli miehiä linnassa eri arvioiden mukaan 1500 – 3000. Hyökkääjinä linnan valloittamista yrittäneet venäläiset säikähtivät pamausta ja tulimerta niin, että lähtivät lipettiin ja hyökkäys jäi siihen. Toisen tarinan mukaan pelästyksen aiheutti valoilmiö taivaalla. Se oli muodoltaan Venäjän suojeluspyhimyksen Andreaan vinoristi, ja koska oli apostoli Andreaan muistopäivä, hyökkääjät ajattelivat, että pyhimys oli ilmestynyt suojelemaan kaupunkia. Tapahtumaa kuvataan aikalaisten kronikassa:

Knut Posse, Winholt,
heistä ei kumpikaan ollut näkyvissä,
heille ja useimmille oli kunniaksi,
että he toivat paikalle pikeä ja tervaa,
he veivät ne alas tornista
ja liikkuivat varsin nopeasti.
He sytyttivät sinne tulen
ja tahtoivat, että venäläiset pakenisivat tornista.
Tuli, savu ja terva
taisivat heitä kaikkia kauhistaa,
sen taisivat venäläiset siellä kokea,
he paloivat sinne kaikki.

Jotka eivät palaneet, näkivät sitten Pyhän Andreaan ristin. Valoilmiö oli ehkä revontulet, mutta se oli joka tapauksessa lopullinen ratkaisu seitsemän tuntia kestäneelle taistelulle, johon hyökkääjät olivat tulleet Moskovasta, Novgorodista ja Pihkovasta.

Yläkuvassa on Teollisuuden- ja liikkeenharjoittajan seura Pamaus ry:n (per. 1891) merkki.

Vinoristi tuli siitä, että Andreas oli vuonna 62 jKr. kuollut X:n muotoiselle ristinpuulle Peloponnesoksessa Patraksen kaupungissa. Hän halusi tällaisen ristinpuun, koska katsoi, ettei ole arvollinen kuolemaan samalla tavalla kuin Jeesus tavallisessa ristinpuussa. Vinoristi on nykyisin ainakin Skotlannin, Jamaikan, Burgundin ja Venäjän laivaston lipuissa.

Venäjän kirkon omien lähdetekstien mukaan Jeesuksen opetuslapsi, apostoli Andreas oli tuonut kristinuskon Venäjälle, ja legendan mukaan oli kulkenut pohjoiseen Laatokalle asti perustaen sinne Valamon luostarin. Nykytiedon mukaan luostarin perustivat kuitenkin munkit Sergei ja Herman vasta 1300-1400-lukujen vaihteessa. Joidenkin tietojen mukaan luostaria oli perustamassa myös munkki Jefrem Perekomilainen. Toisten tietojen mukaan nämä kolme munkkia elivät kuitenkin jo 1100-luvulla

Andreas on silti yhä mukana kuvioissa. Vanha kirjoitus ”Skazanije o Valaamskom monastyre” 1500-luvulta tuli päivänvaloon Moskovassa 1980-luvulla, ja siinä mainitaan taas Andreaan matka Laatokalle, jonne hän oli tullut Mustanmeren, Kiovan ja Novgorodin kautta.

VALAMOSTA VENÄJÄN
HENGELLINEN KESKUS

Kesällä 2016 Valamossa vietettiin Sergein ja Hermanin muistojuhlaa. Tuossa tilaisuudessa Venäjän ortodoksikirkon patriarkka Kirill ja presidentti Putin julistivat Valamon luostarin (kuvassa) Venäjän uudeksi hengelliseksi keskukseksi. Sekä Putinilla että Kirillillä on huvilat Valamon saarilla.

En ole sen jälkeen nähnyt asiasta muita tietoja, mutta tämän perusteella Troitse-Sergijevan luostari Moskovan koillispuolella on menettänyt keskusasemansa Valamolle. Venäjällä on kaikkiaan yli 700 ortodoksiluostaria.

Vanhan Valamon historiallista ja hengellistä merkitystä on muutenkin korostettu. Kulttuurihistorioitsija, Helsingin yliopiston kunniatohtori Rainer Knapas kertoo kirjassaan Karjalan kunnailla (2015), että joidenkin Venäjällä julkaistujen tekstien mukaan Sergei ja Herman saapuivat Laatokalle suoraan Kreikasta kuuluisasta Athosvuoren luostarista. Valamon historiakirjassa vuodelta 1864 toistetaan tarinaa Valamosta ”Venäjän Athoksena”. Kirjasta ilmestyi uusintapainos 2005.

Pyhittäjä Arsenin käynnit Athosvuorella ovat historiallisesti aivan varmoja. Novgorodista syntyisin ollut Arseni oli siellä Hilanderin luostarissa kolme vuotta ja tuli sieltä 1393 Laatokalle, jossa rakensi itselleen pienen tsasounan Konevitsan saaren rantaan. Viisi vuotta myöhemmin valmistui kirkkokin. Myöhemmin Arseni kävi uudelleen Athosvuorella pyytämässä esirukouksia ja siunausta luostarilleen.

kari.naskinen@gmail.com

13 pientä neekeripoikaa junassa

Murharouva Agatha Christie sai idean Idän pikajunan arvoitukseen, kun Simplon Orient Express -juna oli 1929 juuttunut lumimyrskyyn moneksi päiväksi. Agatha Christie keksi, että tuollaiseen tilanteeseen voi sijoittaa myös murhan, ja 1933 julkaistiin tarina Saturday Evening Post -lehdessä jatkokertomuksena. Seuraavana vuonna se ilmestyi kirjana. Nyt Idän pikajunan arvoituksesta on taas tehty elokuva, neljäs laatuaan.

Idän pikajuna oli Agatha Christielle itselleenkin tuttu, sillä hän oli matkustanut sillä miehensä, eversti Archibald Christien kanssa edestakaisin tehdessään matkan Lähi-itään 1920-luvulla.

Uuden elokuvan on ohjannut Kenneth Branagh, joka myös näyttelee Hercule Poirotin roolin. Junan murhavaunussa on 13 matkustajaa, joita esittämässä on koko joukko tunnettuja filmitähtiä, mm. Penelope Cruz, Willem Dafoe, Judi Dench, Johnny Depp, Derek Jacobi ja Michelle Pfeiffer. Mitään suurta näyttelijäntaidetta elokuva ei kuitenkaan ole, eikä siinä siten ole juurikaan kummoista katseltavaa, jos juonen muistaa.

Ainoat mielenkiintoiset kohdat ovat lopussa. Kun junaa nostetaan takaisin raiteille, määrää Poirot koko epäilyksenalaisen joukon läheiseen ratatunneliin. Sen suuaukkoon on asetettu pitkä pöytä, jonka ääreen kaikki 12 epäiltyä istuvat kuin Leonardo da Vincin Viimeisessä ehtoollisessa. Asian ratkettua Poirot jää junasta pois Lyonin esikaupungin Bronin asemalla, jossa asemamies tulee Poirotia vastaan ja kertoo, että Poirotia odotetaan seuraavaa tapausta selvittämään, on tapahtunut kuolema Niilillä. Agatha Christien Kuolema Niilillä ilmestyi 1937 ja siitä teki elokuvan John Guillermin 1978.

Se vain ihmetytti, miten juna saatiin takaisin raiteilleen, kun käytössä ei ollut minkäänlaisia nosturilaitteita.

kari.naskinengmail.com

Syksyn Lehti

Tapasin iskelmälaulaja Pirjo Lehden ensimmäisen kerran lokakuussa 1981. Se ei ollut hyvä aika, sillä Pirjo sanoi, että syksy ei ole hänen vuodenaikansa – syksyssä on aina jonkinlainen luopumisen, luovuttamisen maku. Taas on syksy, ja Pirjo Lehdeltä on tullut uusi levy. Jotain syksyisen haikeaa tunnistan siitäkin.

Levyn neljä kappaletta ovat säveltäneet Raimo Hast, Esa Roine ja Rauli Nordberg, joka myös on tehnyt sanat jokaiseen. Tuttuja kavereita, Hast soitti Pirjo Lehden Lahti´set-yhtyeessä jo tuolloin syksyllä 1981 ja Roine oli mukana Pirjon bändissä myöhemmin 1980-luvulla. Nyt ilmestyneellä levyllä ovat muusikkoina Raimo Hast, Pekka ”Devil” Virtanen ja Mikko Kalliomaa.

Jos ei ole soittolistojen kärkipäässä, joutuvat muusikot tekemään muitakin töitä, ja Lahdessa olen ollut sekä Pirjo Lehden että Devil Virtasen kyydissä heidän ajamissaan takseissa.

Pirjo Lehti aloitti laulajanuransa jo 14-vuotiaana voitettuaan iskelmälaulukilpailun Lahdessa. Kaksi vuotta siitä ja ilmestyi ensimmäinen single Auringonpistos / Kai vielä kohdataan. Sen jälkeen hän opiskeli konservatoriossa 3-4 vuotta klassista laulua, mutta ei osannut mieltymyksiään eritellessään tehdä jakoa eri musiikinlajien kesken: ”On vain hyvää musiikkia ja vähemmän hyvää musiikkia.”

Tuolloin syksyllä 1981 Pirjo Lehti lauloi solistina myös Lahden kaupunginorkesterin viihdekonsertissa, jonka johti Seppo Korhonen. Edellisvuonna hän oli laulanut Lahden oopperakuorossa Bedrich Smetanan Myydyssä morsiamessa, jonka johti Jouko Saari.

Sibelius-akatemiassa Pirjo suoritti musiikkiterapian kurssin ja ryhtyi sitten tekemään työtä kehitysvammaisten lasten parissa, lisäksi veti viikoittain kehitysvammaisten aikuisten musiikkiterapiaryhmää.

Vinyyliaikana Pirjo Lehti teki neljä albumia. Niistä menestyksekkäin oli 1985 ilmestynyt Mua älä jätä yöhön. Tämän kauniin nimikappaleen sävelsi Keijo Laitinen. Toinen hittikappale levyllä oli käännösiskelmä Se on rakkautta oikeaa, jonka myöhemmin tulkitsivat iskelmä-Suomen kärkeen nousseet Arja Koriseva ja Tapani Kansa.

Pirjo Lehti on laulanut monilla Lahti-aiheisilla levyillä, joissa tutusti on Rauli Nordbergin kappaleita. Jos nyt ilmestyneen levyn jotenkin saisi radioasemien soittolistoille, siitä nousisi vetävimmäksi kappaleeksi Esa Roineen säveltämä Väärä paikka. Roine on jännä tyyppi, lähtee aina Lahdesta Lappiin ruskan ja kaamoksen ajaksi ja esiintyy siellä kitaransa kanssa Savottakahvilassa muutaman kilometrin päässä Saariselältä.

kari.naskinen@gmail.com

The Square – Yhteistä neliötä ei ole

”Modernin ajan jälkeen, kun kaikki oli saatu valmiiksi, aitous katosi maailmasta. Siirryttiin postmoderniin vaiheeseen, jossa kaikki tapahtuu lainausmerkeissä.” (Valt. tri Timo Vihavainen)

Näin on tapahtunut ainakin taiteessa. Cannesin pääpalkinnon voittanut The Square alkaa kohtauksella, jossa taidegallerian johtaja selittää tv-haastattelijalle, mistä modernissa taiteessa voi olla kysymys: haastattelijanaisen käsilaukku tämän tuolin vieressä lattialla on käsilaukku, mutta jos se sijoitetaan gallerian lattialle, se on taideteos.

Elokuvassa käy myös niin, että gallerian siivooja pilaa näyttelyssä olevan teoksen. Viime vuosina on voitu lukea tällaisista tapauksista ainakin Helsingissä, Tukholmassa ja Lontoossa, kun siivoojat ovat korjanneet pois roinaa, jota eivät ole tunnistaneet taideteoksiksi.

Ruotsalaisen Ruben Östlundin elokuvassa pääasia on kuitenkin se, miten nykyajassa ei ole minkäänlaista yhteisöllisyyttä. Galleriassa valmistellaan näyttelyä, jonka pääteos on neliö. Se kuvaa neliötä, jollaisessa ihmisten pitäisi elää. Olisimme samassa neliössä, jossa apua tarvitsevia autettaisiin ja oltaisiin muutenkin kuin yhtä isoa perhettä. Tällaista ei kuitenkaan ole. Tuloerot, tunneköyhyys, muukalaisvastaisuus ja muut erottavat tekijät tekevät mahdottomaksi ihanne-elämän neliössä. Sellainenkin ongelma on, että tällaisessa kuvitellussa neliössä pitäisi myös pelätä, että mukana on vaikka terroristejakin.

Siksi ei ole vain yhtä neliötä, vaan rikkailla on omansa, keskiluokalla omansa, köyhillä omansa ja sitten on vielä ne, jotka eivät sovi mihinkään neliöön.

Museonjohtajan tytär voimistelee tyttöjen naisvoimisteuryhmässä. Se esiintyy urheiluhallissa, jossa voimistelualue on merkitty neliöksi. Ryhmä voimistelee hienosti yhteisymmärräyksessä ja toisiinsa luottaen. Neliö toimii.

Tv-toimittajan kotona näyttää asuvan myös ihmismäinen apina. Östlund kuvannee tällä sitä, että ihmistä hieman kehittymättömämmässä elämänpiirissä vielä eletään neliössä, jossa lajitoverit pitävät yhtä.

Oman pienen neliönsä muodostaa kulttuurieliitti, joka on erkaantunut todellisesta elämästä täysin lainausmerkkien sisään. Sen ainoa voimavara on paskanpuhuminen installaatioista ja performansseista. Uusia museoitakin se kuitenkin haluaa, ja ne pitäisi niissä muissa neliöissä olevien kustantaa.

X-Royal Museum sijaitsee Tukholman kuninkaanlinnassa. Museota johtaa kuraattori, jota näyttelee hienosti tanskalainen Claes Bang. Kansainvälisiksi houkuttimiksi on pieniin sivurooleihin saatu Elisabeth Moss (Mad Men) ja Dominic West (The Wire).

Houkuttimia pitää olla, kuten X-Royalissakin tiedetään. Pelkkä taide ei riitä, vaan ihmiset on saatava siitä kiinnostumaan jollakin ulkotaiteellisella tempulla. Parasta on synnyttää jokin kohu, joka tuo julkisuutta. Tässä X-Royalin käyttämä mainostoimisto onnistuukin.

Östlundin satiiri kestää 140 minuuttia ja pitää hyvin otteessaan loppuun asti. On selvästi parempi elokuva kuin Östlundin edelliset Play (2011) ja Turisti (2014).

kari.naskinen@gmail.com

Ei ole enää matruuseja Kronstadtissa

Kronstadt tunnetaan parhaiten matruuseistaan. Pietarin edustalla Suomenlahden pohjukassa olevan laivastotukikohdan matruusit tukivat sata vuotta sitten lokakuun vallankumousta, mutta talvella 1921 matruusit muuttivat mieltään ja nousivat kapinaan Leninin johtamaa bolshevikkihallitusta vastaan. Enää ei Kronstadtissa matruuseja ole, sillä laivastotukikohta on museoitu. Muutama vuosi Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Kronstadt avattiin myös ulkopuolisille. Pietarista tuolle Kotlinin saarelle on tunnin matka, Viipurista reilun kahden tunnin. Mantereelta sinne pääsee autolla 17 kilometriä pitkää patovallia pitkin.

Kronstadtin kapina tunnetusti epäonnistui. Noin 5000 matruusia erosi kommunistisesta puolueesta, ja sitten aloitettiin neuvottelut, joita bolshevikkien puolelta johti uuden vallankumousvaltion seremoniallinen presidentti Mihail Kalinin, Helmikuun lopulla matruusit esittivät 15-kohtaisen vaatimuslistansa, mutta kun se tyssäsi, alkoivat taistelut. Aluksi matruusit pääsivät voitolle, mutta kun 18.3. tuli vastaan 50 000 miehen sotajoukko, kapinoivat matruusit kukistuivat.

Yöllä ja seuraavana päivänä Kronstadista pakeni noin 6500 matruusia jäätä pitkin kohti Terijokea, jonne matkaa on yli 20 kilometriä. Jäihin hukkui moni mies, mutta perille pääsi suurin osa. Suomessa nämä pakolaiset sijoitettiin Terijoen, Inon, Koiviston ja Raivolan keskitysleireille punavankien joukkoon. Myöhemmin heidät armahdettiin, osa palasi itärajan taakse tai johonkin muualle, mutta noin 1600 matruusia jäi Suomeen.

Toisen maailmansodan jälkeen Kronstadtin vanhojen linnoitusten viimeisetkin laitteet purettiin, joskin linnoitus toimi Nevuostoliiton Itämeren laivaston tukikohtana vuoteen 1985. Nykyisin Kronstadtissa asuu noin 45 000 ihmistä. Kävin siellä pikaisella päivämatkalla, oppaana tänään 70 vuotta täyttävä Lenin-museon entinen johtaja Aimo Minkkinen, ja koska siellä on myös useita hotelleja, sinne kannattaa tehdä pitempikin vierailu. Kaupunki vaikuttaa mukavalta, paljon puistoja ja pieniä kanavia. Kronstadtin vanha keskusta ympäröivine linnakkeineen hyväksyttiin 1992 UNESCOn maailmanperintölistalle. Samalla listalla ovat Itämeren alueen merilinnoituksista myös Suomenlinna ja Ruotsin Karlskrona.

Kotlinin saari (Retusaari) on 12 kilometriä pitkä ja 2 kilometriä leveä. Linnoitus käsittää myös 17 keinotekoista saarta puolustusrakennelmineen. Linnoittaminen toteutettiin 1703-25 suuren Pohjan sodan aikana, ja suunnitelman Kronstadtin kaupungin perustamiseksi laati sveitsiläissyntyinen arkkitehti Domenico Trezzini 1712.

Krimin sodan aikana 1853-56 linnoitusta suojelemaan laskettiin mereen 1865 miinaa, joista osa oli Alfred Nobelin valmistamia. Sotaministeriön ja Nobelin välisen sopimuksen mukaan kaikki miinojen vahingoittamat ja upottamat vihollisen laivat varusteineen siirtyivät Nobelin omaisuudeksi.

Kuusikaistainen moottoritie pitkin patoa lähtee Siestarjoelta. Kronstadtin jälkeen se jatkuu saaren toisella puolella kohti Suomenlahden etelärantaa Lomonosovin kaupunkiin. Se on osa Pietaria ympäröivää kehätietä A-118. Padon rakentaminen alkoi 1979 ja se tuli kokonaan valmiiksi 2011.

Kronstadtin komein rakennus on 70 metriä korkea Pyhän Nikolain Laivastokatedraali (kuvassa), joka valmistui 1913. Ulkoisesti se muistuttaa Istanbulin Hagia Sofiaa, paitsi että sen ympärillä ei ole niitä neljää ”muslimitornia”. Katedraali on hienosti kunnostettu (2013), on kultaa ja kimallusta.

Vallankumouksen jälkeen kirkosta tehtiin merimiesten klubi ja siellä toimi myös Maksim Gorki -elokuvateatteri.

Nyt Kronstadtissa käy arviolta kaksi miljoonaa turistia vuodessa. Pietarista sinne pääsee linja-autolla nro 101, joka lähtee Staraja Derevnjan metroasemalta.
kari.naskinen@gmail.com

Jääkärin morsian: pimpsautuksia ja äksiisiä

Koska on itsenäisyyden juhlavuosi, pitää näyttämölle tuoda myös jääkärivänrikki Sam Sihvon laulunäytelmä Jääkärin morsian. Tämän teki tällä kertaa Keravan oopperayhdistys, jolle se oli samalla 40-vuotisjuhlaesitys. Näytelmä tuli heti tuoreeltaan helmikuussa 1921 ohjelmistoon Kansallisteatterissa ja Viipurin Näyttämöllä, mutta myöhemmin sotien jälkeen se joutui esityskieltoon, kun jääkäriliike ei enää tuossa vaiheessa ollut hyvässä huudossa. Kun Jääkärin morsian oli 1943 esitetty Lahden teatterissa, piti odottaa viisi vuotta, ennen kuin se pääsi seuraavan kerran esille revyyteatteri Punaisessa Myllyssä.

Esityskieltoa puolsi itse näytelmän aiheen takia sekin, että näytelmän oli kirjoittanut ja säveltänyt nimenomaan Sam Sihvo, joka oli kouluttautunut jääkäriksi Lockstedtissa ja Libaussa sekä osallistunut taisteluihin Jääkäripataljoona 27:n riveissä, ja kaiken lisäksi kuului tunnettuun veljessarjaan, jonka muut olivat jalkaväenkenraali Aarne Sihvo, kenraalimajuri Jussi Sihvo ja jääkärikapteeni Ilmari Sihvo, kaikki Saksassa jääkäreiksi valmistuneita.

Keravalla Jääkärin morsiamen ensi-illan päätyttyä lavalle nousivat Jp 27:n perinneyhdistyksen edustajina prikaatikenraali evp. Pertti Laatikainen ja kenraalimajuri evp. Sami Sihvo, jotka ojensivat oopperayhdistyksen johtajille Jp 27:n lipun.

Esitys näyttäytyi juuri sellaisena, että sen sopiva estradi olisi nimenomaan Punaisen Myllyn kaltainen revyyteatteri. Jääkäriaatetta siinä ei paljon esille tuoda, vaan kysymyksessä on lähinnä romanttinen hupailu. Viimeksi ennen tätä näin Jääkärin morsiamen 1995 Lahden kaupunginteatterissa, jossa sen oli ohjannut vasemmistolainen Kalle Holmberg, mutta hänkin oli tehnyt sen aivan normaalin kaavan mukaiseksi saippuaoopperaksi.

Jääkäreiden koulutuskaan ei oikeastaan ole esillä. Yksi korpraali kuitenkin sanoo jääkäreille, että kohta on sitten edessä ”pimpsausta ja äksiisiä”. Tämän jälkimmäisen tiedän, mutta pimpsaus oli outo termi, ehkä se liittyy Sam Sihvon omiin kokemuksiin. Sihvolla oli nimittäin Libaussa suhde nuoren naisen kanssa, joka ei ollut kahvila Kulta-ankkurin tanssija, ”mutta viihdyttäjä kuitenkin”, kuten ohjelmalehtisessä kerrotaan.

Kulta-ankkuri on keskeinen tapahtumapaikka. Siellä laulu raikaa ja tytöt tanssivat. Sam Sihvon laulut ovatkin vetäviä: Kuin kelpo gentlemanni, Muistoja Pohjolasta, Oon vuosia monta jo harhaillut, Meill viini laulu naiset jne. Keravalla esitys vain meni poskelleen siksi, että sähköinen äänentoisto pienessä Kerava-salissa oli liian kovalla. Eivätkä solistitkaan kummoisia olleet, vain baritoni Olli Tuovinen päähenkilönä täytti kriteerit.

Nurmeksesta kotoisin ollut Sam Sihvo oli mennyt vapaaehtoisena jääkärikoulutukseen syksyllä 1915, ja Jp 27:n riveissä hän osallistui taisteluihin Preussin itärintamalla Aa-joella, Misajoella ja Riianlahdella. Jääkäreiden pääjoukon mukana Sam Sihvo palasi Vaasaan varavääpeliksi ylennettynä helmikuussa 1918, osallistui kansalaissotaan Viipurissa ja ylennettiin vänrikiksi 1919.

Jääkärin morsiamen Sam Sihvo teki jääkärikautensa jälkeen. Alkunsa näytelmä oli kuitenkin saanut jo Lockstedtin leirillä, jossa Sihvo oli säveltänyt ainakin Muistoja pohjolasta, jonka sanoitti R.R. Ryynänen. Boheemia taiteilijaelämää Helsingissä ns. Brondan piirissä viettänyt Sam Sihvo kuoli 1927 vain 34-vuotiaana keuhkokuumeeseen – On harhaa vain tää elo ihmisen.

kari.naskinen@gmail.com

Lahden Pohjantähti ei lopu sovinnontekoon

Lahden kaupunginteatterin kaksiosainen Täällä Pohjantähden alla ei ole näkemykseltään samalla tavalla sovinnollinen kuin Väinö Linnan trilogian kolmas osa. Näytelmän toisen osan alaotsikko on Mäensyrjäkansan kärsimystie. Linnakin tietenkin kuvaa tätä kärsimystietä, mutta romaanisarjan kolmannessa osassa eletään kuitenkin jo paljolti yhteiskunnallista tasaantumisvaihetta, kun olot ovat vakiintuneet. Ari-Pekka Lahden dramatisoimassa ja Juha Malmivaaran ohjaamassa näytelmässä ollaan ankarampia, keskeiseksi repliikiksi nousee Akseli Koskelan turhautunut toteamus: ”Mitä varten kaikki, jos mitään ei jää jäljelle?”

Edellisellä kerralla Lahdessa 1989-90 Raija-Sinikka Rantalan sovittamassa ja ohjaamassa Pohjantähdessä lopetettiin ylevämmin, kun näyttämön takaseinä avautui ja ulkona liehui siniristilippu. Juuri sentapainen henki on Linnan trilogiankin lopussa, kun Suuren isänmaallisen vapaussodan jäljet on siistitty ja kansa on vieläkin isompien sotien jälkeen saatu yhdistetyksi.

Tosin ei Linnakaan lopeta mihinkään suureen riemujuhlaan, vaan Täällä Pohjantähden alla päättyy kirjassa Inarinjärvi-lauluun, jota Elina Koskela kuuntelee radiosta kansakoululaisten kuoron esittämänä, sanat Topeliuksen Maamme kirjasta soveltaen: etäällä pohjanmaalla hylätty järvi on, sen saaret nimeä vailla ja ranta alaston, syyskuun yöt san aallot taas jäädyttää…

Torpparien ankea elämä joka tapauksessa saatiin parempaan järjestykseen. Pohjoismainen hyvinvointivaltio syntyi ja vastakkainasettelun aika oli rajuimmalta osaltaan ohi. Kevään 1918 jälkeen Suomesta oli tullut kiistattomasti porvarien hallitsema oikeistovaltio, jolle nosket (kommunistien pilkkanimi sosiaalidemokraateille) antoivat hyväksyntänsä. Välillä oli vielä yritystä fasistiseenkin järjestelmään, mutta siinä sentään epäonnistuttiin. Nyt ollaan jatkumossa, jossa optio-ovi on raollaan Natoon, vaikka kansan enemmistö vetäisi oven kiinni. Sovinnonteon aika ei vielä ole.

Väinö Linna oli historioitsija, joka nämä asiat tunsi. Akateemikon arvonkin hän sai 1980 nimenomaan tieteen edustajana, ei taiteen. Akateemikkoja oli alettu nimittää 1948 ja Linnasta tuli ensimmäinen tieteen akateemikko, joka ei ollut suorittanut akateemista tutkintoa.

Linnan suurteoksista tohtorinväitöskirjan tehnyt Jyrki Nummi on sanonut, että Linnan romaanit ylittivät kirjallisuuden instituution, ne olivat enemmän. Historioitsija Pauli Mannisen mukaan suomalaisen yhteiskunnan muutoksen ”ykkösketjuun” kuuluivat keskushyökkääjä Urho Kekkonen sekä Erik Allardt ja Väinö Linna oikeana ja vasempana laitahyökkääjinä.

NAISET, NUO
TOIVOSSA VÄKEVÄT

Näytelmän kakkososa on jämäkämpi esitys kuin ykkösosa. Se saa henkilöt ja tapahtumat paremmin yhteen kokonaisuuteen. Siinä on näyttämöllisesti komeita kohtauksia. Jussi Koskelan (Aki Raiskio) kuolemasta ja hautajaisista on tehty patriarkaalinen spektaakkeli ja kuolemantuomio-oikeuden istunto on jykevä, puistattavan vahva (Jori Halttunen, Mikko Jurkka, Aarre Reijula). Suojeluskuntalaisen kansakoulunopettajan Pentti Rautajärven (Jarkko Miettinen, kuvassa) tulo on kuin Vihtori Kosola olisi saapunut panemaan vähäväkisiä järjestykseen.

Pääosassa on edelleen Akseli Koskela (Tapani Kalliomäki), joka täpärästi välttää teloituksen. Ensin Akseli onnistuu pakenemaan lähtiessään viemään pakolaisia kohti itää. Lahdessa Akseli kuitenkin jää kiinni ja joutuu Hennalan keskitysleirille. Kaikkia näitä vaiheita ei näytelmässä ole mukana, mutta lopulta presidentti armahtaa Akselin.

Näytelmän toisessa osassa korostuvat naisten roolit (Liisa Loponen, Lumikki Väinämö, Anna Pitkämäki, Ritva Sorvali, Eeva-Kirsti Komulainen, Saana Hyvärinen, Raisa Vattulainen). Tulee mieleen Lauri Viidan Alfhild: Äidit, nuo toivossa väkevät, heille on annettu voima ja valta. Pentinkulman naiset seuraavat sivusta, kun miehet tappavat ja tulevat tapetuiksi. Naiset kuitenkin pitävät pystyssä kaiken sen vähän, mitä pidettävissä on.

Ruustinna Ellen Salpakari (Laura Huhtamaa) nousee myös voimakkaasti esiin, kun Lapuanliike alkaa tehdä valkoista kapinaansa. Laura Huhtamaa on kuin sotainen valkyria, joka lottapuvussaan haluaa lopullisen ratkaisun.

Ritva Sorvali on Töyryn emännän lisäksi punakaartilainen Elias Kankaanpää, joka on sen verran kylähullu, että saa olla vapaana, vaikka muut punikit ovat Hennalassa. Tässä roolissa pääsee Ritva Sorvali vetämään komediennen osaa, ei kuitenkaan niin paljon kuin romaani antaisi mahdollisuuden, koska näytelmästä on huumori muiltakin osin jätetty pois.

Raija-Sinikka Rantalan Pohjantähti on Lahden kaupunginteatterin kaikkien aikojen katsojatilastossa puhenäytelmien ykkönen, 53 000 katsojaa. Sitä ennen Lahdessa oli ammattikoulun salissa esitetty Pohjantähden ykkös- ja kakkososat 1962-63 ja 1963-64 sekä kolmososa 1978.

kari.naskinen@gmail.com

Kalevalanmaa: Suomi 11 000

Kansallisbaletin Kalevalanmaa on hieno ja mukava teos itsenäiselle Suomelle. Tämä historiasta nykyaikaan ulottuva esitys ei kuitenkaan rajoitu viimeisiin sataan vuoteen, vaan se alkaa jo 11 000 vuoden takaa, kun tämä alue oli vasta esihistoriallisessa muokkautumisvaiheessaan. Ensimmäinen elävä olento näyttää isolta hirveltä ja lopussa soi ”Darude” Virtasen säveltämä elektroninen Sandstorm, joka ei kuitenkaan kuvaa hiekka-, vaan lumimyrskyä, ison tuulikoneen avulla levitetään paperisilppuna komeasti koko saliin yleisön päälle.

Kalevalanmaa on Kansallisbaletin taiteellisen johtajan, tanskalaisen Kenneth Greven lopputyö 2018 päättyvällä johtajakaudellaan. Se on ylistyslaulu Suomelle, josta vierasmaalaisen on varmaan vaikea saada kunnon selvyyttä tämän perusteella, niin pienistä yksityiskohtia meille suomalaisille tutuista asioista se koostuu.

"Ihailen sitä voimaa, joka on tässä yhteiskunnassa ja Suomen historissa", sanoo Greve. "Haluan haastaa suomalaiset löytämään sisun uudelleen myös tuleviksi sadaksi vuodeksi."

Musiikki on koostettu niin suomalaisista aineksista kuin vain voi. Ideasta saa jonkinlaisen käsityksen, kun luettelee säveltäjänimiä esityksen aikajärjestyksessä:

Uuno Klami
Mari Kaasinen
Kimmo Pohjonen
Leevi Madetoja
Tuomas Kantelinen
Fredrik Pacius
J.L. Runeberg
Oskar Merikanto
P.J. Hannikainen
Jean Sibelius
Unto Mononen
Kaj Chydenius
Seppo Pohjola
Simo Salminen

Musiikista vastaa oopperan orkesteri, jota johtaa Nick Davies. Lisäksi lavalla on haitarinsa kanssa melkein koko ajan Kimmo Pohjonen, Kansallisoopperan mies- ja naiskuorot laulavat väkevästi ja välillä käy laulaa luikauttamassa myös Värttinä.

Henkilögalleriakin on monipuolinen. Päähenkilöt ovat Kalevalan Aino, Väinämöinen, Ilmarinen, Lemminkäinen ja Pohjan akka, mutta kun tarina etenee, mukaan tulee monenlaista tuttua sankaria (kaikilla ei kuitenkaan tanssiroolia):

Elias Lönnrot
J.V. Snellman
Hugo Simbergin Haavoittunut enkeli
Minna Canth
viisi Urho Kekkosta
Lasse Viren
Marja-Liisa Hämäläinen
Irwin Goodman
Katri Helena
Sisu
Pessi ja Illusia
Jääkiekkoleijonat
Saappaanheittäjä
Eukonkantaja
Angry Bird

Kaikkia roolihahmoja en tunnistanut, mutta yksi parhaista kohtauksista on, kun Timo Mäkinen ajaa Minillä konepelti pystyssä Ouninpohjan pikataipaleella.

Hyvin vaikuttavia kohtia ovat sotiin liittyvät. Kun kansalaissodan loputtua valkoinen ja punainen lyövät kättä, soi musiikkina Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Baletissa ei luultavasti ennen ole liikuttu Narvan marssin tahtiin, ja tämä kohta jatkosotaa kuvaten on niin tunteet pintaan nostava, että samaan ei ole pystytty Tuntematon sotilas -elokuvissa.

Kalevalanmaan ensimmäinen osa vakava ja musiikillisesti hieno, väliajan jälkeen puolestaan siirrytään eräänlaiseen hurlumheihin, jossa sodat on käyty ja Suomi nousee. Enkä ole ennen ollut tilanteessa, jossa yleisö laulaa oopperan kuoron kanssa, lauluna Unto Monosen Satumaa.

Aina välillä lavalle ilmestyy Sisu-poika, ja taas mennään läpi vaikka harmaan kiven. Sitten taas rakennetaan uutta Suomea, Aalto-jakkaroita, Marimekon vaatteita ja Nokian puhelimia. Skitsin puolellekin mennään, mutta perustellulla tavalla.

Huvittavin kohtaus on, kun mieskuoron äijät rehvastelevat lavalla, ottavat vähän kossua ja laulavat Rotestilaulua; ”Se se vaan on sillä lailla, että tässäkin maassa sitä on paljon mälsää, olispa taas nuijalla töitä.” Jos esityksen olisi ohjannut Kristian Smeds, olisi takaseinälle heijastettu tässä kohtaa Juha Sipilän kuva, mutta Kansallisbaletin tähän tyylivalintaan sellainen ei passaa, Kuvia kyllä heijastetaan, heti alussa Paavo Nurmesta Lahden hyppyrimäkiin ja Alvar Aallosta Mauno Koivistoon, ja ennen esityksen alkua pyörii valkokankaalla ihmisten haastatteluja, joissa Suomi-mielipiteitään esittävät mm. Irja Askola, Lola Odusoga ja monet ns. kadunihmiset.

Kokonaisuudessaan vakuuttava esitys. Tansseista en kuitenkaan sano mitään, kun sen alan kokemukseni on vähäinen. Joukkokohtaukset varsinkin näyttävät komeilta.

Ainoa turhuus on esityksen alkuun ja loppuun sijoitetut puheosuudet, joissa vahtimestari ja oopperan tekniikkamies väittelevät muka hauskasti mutta paperinmakuisesti siitä, mikä on suomalaisuutta. Ei toimi.

kari.naskinen@gmail.com

In memoriam Mikko Vainio 1923 - 2017

Entinen lahtelainen kansanedustaja Mikko Vainio oli värikäs henkilö värikkäässä puolueessa. Hän kuoli 94-vuotiaana eilen isänpäivän aamuna. Mikko Vainio oli syntynyt 15.10.1923 Mäntsälässä. Hän oli niitä SMP:n perusvoimia, jotka 1960- ja 1970-lukujen taitteessa olivat tekemässä oman aikansa jytkyä. Vuoden 1970 vaaleissa tämä tapahtui, kun SMP:n iso vaalivoitto sai Yleisradion tietokonepohjaisen ennustejärjestelmänkin sekaisin: kansanedustajien määrä nousi yhdestä 18:aan, yhtenä heistä Mikko Vainio. (Kuva Vesijärven kovasta kalamiehestä: Mirja Hussain/ESS 2013)

Eduskunnassa Mikko Vainio oli 1970-75, kun puoluetta johti Veikko Vennamo, ja uudelleen 1983-87, kun puheenjohtajana oli Pekka Vennamo. Presidentin valitsijamiehenä Vainio oli 1978. Hän oli myös SMP:n puoluehallituksen jäsen, eduskuntaryhmän varapuheenjohtajana, SMP:n Etelä-Hämeen piirin puheenjohtaja ja SMP:n lehteä kustantaneen yhtiön hallituksen puheenjohtaja. Lahden kaupunginvaltuustossa Mikko Vainio oli 1969-92, joitakin vuosia mm. toisena varapuheenjohtajana. Kaupunginhallituksen jäsen hän oli 1981-84. Perussuomalaisten jäseneksi hän liittyi 1995.

Mikko Vainio lähti politiikkaan mukaan 1960-luvulla ja liittyi SMP:hen 1968. Vielä 1950-luvun alussa Mikko sanoi kuuluneensa ”nukkuvien puolueeseen”.

”Sitten kun aloin äänestää, se oli useimmiten tapahtunut pelkästään henkilön perusteella. Siksi olin äänestänyt vähän kaikkia puolueita äärilaidasta toiseen”, muisteli Mikko Vainio 30 vuotta sitten.

SMP:stä Vainioon oli yhteyttä ottanut Sirkka Vennamo. Hän oli jossakin kokouksessa Messilässä ja oli siellä kysellyt, löytyisikö Lahdesta ehdokasta presidentin valitsijamiesvaaleihin. Silloin Vainio ei vielä innostunut asiasta, mutta kun Sirkka 1967 soitti uudestaan, hän sai houkutelluksi Mikon mukaan politiikkaan. Syksyllä 1968 olivat sitten kunnallisvaalit, joissa SMP:n ehdokkaat Mikko Vainio ja Eero Tuomela menivät läpi valtuustoon. Tuohon aikaan Vainio oli käsitöiden ja teknisten aineiden opettajana Salpausselän yhteiskoulussa. Metallipuoli oli Vainiolle tuttua, jo ennen sotia hän oli seppänä Kellokosken ruukilla Tuusulassa.

VIISASTEN KERHOSSA
JA MUSTALLA LISTALLA

Puoluetuki ja poliittiset virkanimitykset ottivat Vainiota päähän. Unohdetun kansan siivellä -kirjassa (Otava, 1970) hän sanoi, että ”puolueille syötetään valtavat määrät rahaa, jonka me veroina saamme koota. Viisi miljoonaa jokaista kansanedustajaa kohti annetaan tällaista hämäysrahaa. Tällä rahalla sitten meidän silmälasit värjätään.”

Sitten virkanimitykset: ”Se on kiusallinen tilanne, että puolueen jäsenkirja on nykyään korkein oppiarvo. Sillä pärjää jo ihmeesti.”

Veikko Vennamon johdolla SMP teki huomiota herättänyttä politiikkaa. Puolueen sisälläkin tapahtui monenlaista. Mikko Vainion toisella eduskuntakaudella Vennamo nimitti yhtä kolmen kansanedustajan ryhmää ”viisasten kerhoksi”. Tämän kolmikon muodostivat Mikko Vainio, Pentti Kettunen ja J. Juhani Kortesalmi, jotka toimivat SMP:n ministereitä avustavana erikoisryhmänä, kun valmisteltiin valtion seuraavan vuoden talousarviota.

Tilanteet kuitenkin muuttuivat, ja elokuussa 1986 Ilta-Sanomat kertoi, että Vennamon pitämän mustan listan kärjessä oli Mikko Vainio, ”etuja saalistava poliittinen pelle”. Tämä oli sitä normaalia ”esempeeläistä” kielenkäyttöä, millä kansan syvien rivien suosiotakin saatiin.

Jo Vainion ensimmäisellä eduskuntakaudella oli tapahtunut paljon, kun eduskuntaryhmän sisälle muodostunut oppositio erotettiin SMP:stä syksyllä 1972. Erotetut kansanedustajat alkoivat valmistella uuden puolueen perustamista. Yleisradion A-studiossa 6.2.2016 Vainio sanoi, että se oli rahalla ostettu puolueen hajotusoperaatio. Ohjelmasta on juttu Ylen nettisivuilla.


Vainion johtopäätös perustui siihen, että puolueriidan aikaan eduskunta alkoi valmistella muutosta puoluetukilakiin. Eduskunta hyväksyi tuon muutoksen eli Lex Vennamon joulukuussa 1972. Uusi puolue SKYP merkittiin puoluerekisteriin seuraavana päivänä heti päätöksen jälkeen.”Laki määräsi, että jos puolue menettää yli puolet eduskuntaryhmänsä jäsenistä, puoluetukirahat siirtyvät kansanedustajan mukana toiseen puolueeseen”, kertoi Vainio, joka SMP:n taloudenhoitajana näki läheltä kuinka raju isku puolueeseen osui.”SMP:stä irtautui 13 kansanedustajaa. Heitä alettiin ilkkua seteliselkärankaisiksi. Meitä uskollisia jäi jäljelle viisi. Selvitäkseen veloistaan SMP otti vekseleitä ja me viisi takasimme puolueen lainat. Kaikki tuolloiset velat saatiin lopulta maksettua.”

Vekselit tulivat tutuiksi myös, kun Vainio oli Suomen Uutiset -lehden taloudenhoitajana. SMP:n hajaannuksen aikana 1970-luvun alussa lehden ilmestyminen oli vaakalaudalla. Rahaa ei ollut, mutta kun taas pantiin nimet vekselipaperiin, niin jäsenistölle tärkeä lehti jatkoi toimintaansa. Lehden odotetuin juttu oli aina Veikko Vennamon puheenjohtajapalsta.Puoluehajaannuksen jälkeen SMP:n toiminta vaikeutui huomattavasti, ja seuraavissa vaaleissa SMP sai enää kaksi kansanedustajaa. Vainiokaan ei päässyt läpi, vaikka sai Hämeessä 10 000 ääntä. Toiselle kansanedustajakaudelle hän pääsi vasta 1983, kun SMP sai taas 17 edustajanpaikkaa Pekka Vennamon johdolla.

Sitten rivit hajosivat myös vaalikaudella 1983-87, kun isä ja poika Vennamo joutuivat keskenään hakaukseen. Uusi puheenjohtaja Pekka Vennamo edusti puoluetta hallituksessa, mutta Veikko Vennamo johti eduskuntaryhmää vanhalla oppositioasenteella. Mikko Vainiolla oli selvä käsitys siitä, mistä tässä riidassa oli kysymys:

”Veikolla ja Pekalla oli mielipide-ero siitä, mitä on parlamentarismi. Pekan selvä ajatus oli, että eduskuntaryhmän on aina muistettava ruotunsa. Jos puolue on hallituksessa, se on silloin kirjaimellisesti hallituspuolue. Jos hallituksessa alustavasti sovittuja asioita halutaan muuttaa johonkin suuntaan, on muutoksista sovittava hallituspuolueiden yhteisillä päätöksillä. Tästä huolimatta yksityiset kansanedustajat voivat pitää omat vakaumuksensa, mutta minkäänlaisia selän takana tehtyjä iltalypsyjä Pekka ei hyväksy.”

Mikko Vainion värikkääseen uraan kuului myös pieni rooli Aki Kaurismäen elokuvassa Calamari Union (1985). Siinä oli mukana Mato Valtonenkin, jonka Vainio houkutteli myös politiikkaan. Eduskuntavaaleissa 1983 Valtonen pääsi varasijalle ja Lahden kaupunginvaltuuston jäsenenä hän jaksoi vähän aikaa osallistua kokouksiin kaudella 1985-88.

kari.naskinen@gmail.com

Oratoriossa: Kyiden sukupolvi ahmimassa köyhät maasta

En ollut ennen kirkossa nähnyt tanssia napa paljaana. Eilen näin Lahden Ristinkirkossa, kun vähäpukeinen Salome tanssi Herodekselle Heikki Sarmannon (kuva) Johannes Kastaja -oratoriossa. Libreton tähän dramatisoituun oratorioon – melkein oopperasta voisi puhua – on kirjoittanut Sarmannon pitkäaikainen yhteistyökumppani Kim Rich, joka toimii hengellisen koulun kuraattorina New Jerseyssä. Tuttu säveltäjä, sillä Sarmanto on tehnyt musiikkia kirkollisiin yhteyksiin jo 50 vuoden ajan.

Sarmanto ja Rich ovat sanoneet, että halusivat ottaa esille Johannes Kastajan, koska monet hänen yhteydessään esille tulevat vanhat kirjoitukset ovat ajankohtaisia edelleen. Ne ovat kuin huutavan ääni erämaassa, aina pinnalla olevina aiheina itsekkyys, petollisuus, tekopyhyys ja valheellisuus. Yhden laulun nimi oratoriossa on hyvin tähän päivään sopivasti Kyiden sukupolvi:

On sukupolvi, hampaat kuin miekat,
murskaavat leuat
ahmimassa köyhät maasta,
jahtaamassa avuttomia kotiseuduiltaan.
Kyiden sukupolvi!
Kiihkeästi haluatte vallita koko maata!

Oratorio on kertomus vallasta ja vastuusta ja vapaudesta, eivätkä ne läheskään aina osu samalle kartta-alueelle. Oratorio on poliittisesti kriittinen kannanotto sekä 2000 vuoden takaiseen että nykyiseen maailmanmenoon, mutta Sarmanto on korostanut, että oratorion suurin sanoma on silti anteeksianto.

Herodeksen puoliso Herodias näkee tarkkaan, mistä on kysymys:

Valta on kaikki kaikessa elämässä.
Elämän ainoa tavoite on valta.
Päihdyttävä valta.

Johannes Kastaja on meille kaikille tuttu nimi, useimmille vain sitä. Minäkin tiedän Johannes Kastajan oikeastaan vain siitä, että Richard Straussin oopperassa Herodes mestauttaa Johanneksen Salomen pyynnöstä ja pää tuodaan hopeavadilla näytille. Jotenkin näin se menee Raamatussakin, mutta Sarmannon oratoriossa ei tietenkään mitään yksityiskohtia näytetä.

Jotain tuntematonta ja salaperäistä Johannes Kastajassa on yleisestikin ottaen. Oratorion lopussakin lauletaan, että ”oli kerran mies, mutta kuka hän oli. Mies ilman kotia” (ei edes auton takakonttia).

Musiikillisesti Sarmannon 2,5-tuntinen oratorio ei paljon liiku kirkkomusiikin puolella, joskin gospeltyylistä veisuuta on jonkin verran. Lähinnä melodiat ovat rytmisesti tarttuvaa bluesia, jazzia ja näitäkin kevyempiä, iskelmällisiä. Monesta kohtaa sain korviini muistumia West Side Storysta, ja yhdessä kohtaa Salome ja Talitha-orja laulavat ”as time goes by”, joskaan eivät samoilla nuoteilla kuin Casablanca-elokuvan musta pianisti.

Musiikki on vetävää. Yksitoistajäseninen yhtye painoi välillä niin että morkoonit soi. Improvisaatioillekin oli Sarmanto jättänyt tilaa. Mukana bändissä oli varsin tuttujakin, kuten Juhani Aaltonen (tenorisaksofoni, huilu), Pentti Lahti (alttosaksofoni, klarinetti), Mikko-Ville Luolajan-Mikkola (viulu) ja Sarmanto itse pianossa. Kapellimestarina toimi Savonia-ammattikorkeakoulun orkesteri- ja kamarimusiikin lehtori Rauno Tikkanen. Kuorona lauloi Kuopion nuorisokuoro, joka valittiin Yleisradion vuoden nuorisokuoroksi 2013-14.

Solisteja on kymmenkunta, joista yllättävin on näyttelijä Jarmo Mäkinen Herodeksena. Mäkinen tunnetaan mm. useista vierailuistaan ruotsalaisissa elokuvissa, joissa hän yleensä esittää jotakin roikaletta.

Ristinkirkossa ei akustiikka ole paras mahdollinen laululle eikä puheelle. Kun teksti vielä on englanniksi, niin hankala sitä oli seurata, kun ei koko ajan viitsinyt olla nenä kiinni tekstivihossa, koska näkemistäkin esityksessä oli. Tekstityslaite olisi ollut tarpeen.

Oratorion kantaesitys oli Helsingin Johanneksenkirkossa vuosi sitten.

kari.naskinengmail.com

Tuntematon sotilas, siivoton ja häpeällinen

Ennen kuin Edvin Laine oli tehnyt Väinö Linnan kanssa sopimuksen Tuntemattoman sotilaan filmaamisesta, oli Armand Lohikoski (kuvassa) jo ehdottanut Oy Suomen Filmiteollisuuden johtajalle Toivo Särkälle romaanin filmaamista. Idean Lohikoskelle oli antanut säveltäjä Toivo Kärki. Lohikoski ei kuitenkaan Tuntematonta päässyt tekemään, vaan jatkoi Pekan ja Pätkän parissa. Ensi maanantaina tulee televisiosta Lohikosken ohjaama Kahden ladun poikki (1958), jossa pääparina ovat sen ajan huipputähdet Tapio Rautavaara ja Anneli Sauli.

Kun Lohikoski yritti saada Tuntemattomalle sotilaalle Särkän hyväksyntää, hän kutsui tämän illanistujaisiin kotiinsa. Toivo Särkka tuli vaimonsa kanssa, samoin Toivo Kärki, ja mukana oli myös Särkän pitkäaikainen ystävä Siiri Angerkoski. Alku sujui hyvin, nautittiin cocktaileja ja rupateltiin. Sitten illallinen ja päätteeksi kahvit ja konjakkia. Siinä vaiheessa Lohikoski ja Kärki ottivat puheeksi sotaromaanin kuvaamisen. He eivät kuitenkaan päässeet alkua pitemmälle, kun maisteri Särkkä julmistuneena sanoi lukeneensa kirjan ja todenneen sen siivottomaksi ja häpeäksi suomalaiselle sotilaalle ja lotalle.

”En halua olla edes samassa huoneessa niiden kanssa, jotka voivat ylistää tuota kirjaa ja joilla on otsaa ehdottaa, että minä tekisin siitä filmin”, ärisi Särkkä, nousi ylös ja komensi vaimonsa seuraamaan esimerkkiä. Siiri Angerkoski osasi kuitenkin rauhoittaa tilanteen ja ilta jatkui konjakkia maistellen, mutta Linnan kirja oli viety pois näkyvistä, eikä siitä enää puhuttu.

Asia jäi kuitenkin vaivaamaan Särkkää, ja myöhemmin samana iltana hän soitti vävylleen Mikko Waltarille. Särkkä sanoi tyrmänneensä Lohikosken ehdotuksen Tuntemattoman filmaamisesta, mihin Waltari oli todennut, että kyllä asiaan kannattaa heti tarttua.

Pari viikkoa myöhemmin Lohikoski lukikin lehdistä, että Edvin Laine oli onnistunut hankkimaan Tuntemattoman filmausoikeudet SF:lle. Ohjaajaksi tulisi tietenkin Laine. Vasta Tampereelle junalla matkustaessaan Laine oli lueskellut romaania, mutta mitäpä siitä, kun sopimus syntyi.

Laine oli omavaltaisesti tehnyt sopimuksen miljoonalla markalla, vaikka Särkkä oli antanut ylärajaksi 700 000 markkaa. Valmiina elokuva tyydytti myös Särkkää, koska siitä oli jätetty pois romaanin siivottomimmat ja häpeällisimmät kohdat, ja miljoonan markan sopimuskin tuntui jo hyvältä.

Lohikoski kertoo kirjassaan Mies Puupää-filmien takana (Karisto, 1993), että Tuntemattomasta oli samoihin aikoihin keskusteltu myös SF:n kilpailijassa Fennada-Filmi Oy:ssä. Siellä toimitusjohtaja Mauno Mäkelä oli kysynyt ohjaaja Ville Salmisen mielipidettä, ja Salminen oli ollut epäilevällä kannalla, koska romaanissa ei ole varsinaista juonta, joten se ei ole kovin filmaattinen. Fennadan toinen ohjaaja Roland af Hällström oli ollut filmaamisen kannalla, mutta siinä vaiheessa Laine oli jo ehtinyt hoitaa asian.

Lohikoskea jäi harmittamaan: ”Särkkä vältteli pitkään puhumasta kanssani halaistua sanaa Tuntemattomasta. Ainoa viittaus asiaan oli lausahdus, että nyt tarvitaan paljon rahaa. Meidät Kärjen kanssa heitettiin härskisti pesuveden kanssa pellolle, koska meitä ja Repe Helismaata tarvittiin kipeästi tekemään rahaa paikkaamaan Tuntemattoman teossa syntyvät isot rahanreiät. Sitten kun Tuntematon oli valmis, rahaa tuli liikaakin.”

Armand Lohikoski (1912 - 2005) teki yhteensä 18 pitkää elokuvaa, joista yksitoista oli Puupäitä. Maanantaina päivällä televisiosta tuleva Kahden ladun poikki perustuu Einari Vuorelan samannimiseen romaaniin (1926).

Puupää-elokuvien filmaussopimuksista Lohikoski kirjoitti, että niissä Särkkä huijasi sarjakuvapiirtäjän Ola Fogelbergin leskeä. Särkkä oli suullisesti neuvotellut yhden elokuvan tekemisestä, mutta kun sopimus seuraavana päivänä allekirjoitettiin, jäi leskeltä huomaamatta, että sopimusteksti oli ”stilisoitu” koskemaan kertakaikkisia filmausoikeuksia Puupää-hahmoon, sopimussumma 50 000 markkaa.

kari.naskinen@gmail.com

Raitiovaunuliikennettä suunniteltu Lahdessakin

Tampereella on ensimmäiset pätkät raitiovaunuliikenteen kiskoja saatu paikoilleen. Espooseenkin on raitioliikennettä tulossa, suunnitelmia on myös Turussa ja Vantaalla, ja Oulussakin asiaa selvitetään. Lahdessa asia oli viimeksi esillä joskus yli 20 vuotta sitten, kun raitiovaunuliikenne oli mukana Ankkurin alueen asemakaavakilpailun voittaneessa ehdotuksessa. Siinä rata kulki muutaman kilometrin mittaisena Vesijärven rantamia satamasta Niemeen suuntaan, mutta tätä suunnitelmaa ei kuitenkaan toteutettu.


Lahden kaupungin toistaiseksi ainoa raitiovaunu on ollut entinen turkulainen numero 46, joka oli Tanssimäessä leikkikentällä (kuva J. Rauhala, 1974). Lisäksi taiteilija Timo Jakolalla oli joskus 20 vuotta sitten Helsingistä ostamansa raitiovaunun vaunu pihassaan.

Lahden joukkoliikennehistoriaa paljon tutkinut Hannu Kivilä kirjoitti Suomen raitiotieseuran Raitio-lehdessä 1/1992, että jo 1900-luvun alussa oli liikemiesten keskuudessa syntynyt ajatus rakentaa Lahteen raitiotie. Vuonna 1907 oli sanomalehdessä juttu, jonka mukaan Lahdessa oli toimeliaisuus ja liike-elämä vilkasta, ja oli yleinen halu edistää nousevaa kaupunkia. Liikenneasioihin oli vain saatava parannusta:


”Vieraspaikkakuntalainen, joka matkustaa kaupunkimme läpi rautatieasemalta Vesijärven satamaan saapi, ellei hän ole tilaisuudessa junaa käyttämään, jotenkin huonon käsityksen hyvästä kaupungistamme ajaessaan tuon matkan hevosella. Tie on melkein aina huonossa kunnossa, silloinkin kun ei ole niitä katutöitä, jotka tämän kesän ovat liikettä vaikeuttaneet. Liike on suuri, kesäaikana usein tavatonkin. Kysymys raitiotie- tai automobiililiikenteestä tälle välille ei ole tämänkään vuoksi turhaan noussut. Mutta tätä liikennettä tarvitsevat matkailijoiden lisäksi myös paikkakunnan liikemiehet, joilla on tavaraliikettä tällä välillä. Liikemiehemme tuntevat tarvitsevansa liike-elämän kehittyessä tällaista kulkulaitosta. Kauppiaat ja tehtailijat voisivat suuresti vähentää hevosliikettä, jos yhteistoiminnan kautta saisivat raitiotie- tai automobiililiikenteen käytäntöön."

Kivilä kirjoitti, että raitiotietä suunniteltiinkin Lahdessa lähinnä siksi, että kaupunkiin oltiin perustamassa samaan aikaan kunnallista sähkölaitosta. Jo tuolloin huomattiin kuitenkin se tosiseikka, että automobiili pääsee vapaammin liikkumaan eikä ole sidottu raiteisiin. Kaupungin liikemiehet pitivät asian johdosta kokouksen, jossa tuli esille lähinnä tavaraliikenteen hoito rautatieaseman ja sataman välillä. Ilmeisesti VR:n hoitamaan liikennöintiin ei oltu tyytyväisiä. Tällöin ehdotettiin myös sataman siirtämistä liikenteellisesti edullisempaan paikkaan, kuin myös rautatieaseman ratapihan uudelleenjärjestämistä.Raitiotiehanke raukesi kuitenkin lopulta varojen puutteeseen. Henkilöliikennettä välittivät rautatieaseman ja Vesijärven sataman välillä siten edelleen muutamat päivittäiset paikallisjunat, jotka olivat yhteydessä Kouvolan - Riihimäen radan juniin, sekä pika-ajurit, jotka järjestivät 1908 alkaen päivystyksen yöjunia varten.


Raitiotiekysymys nousi eräissä piireissä uudelleen esille 1916, jolloin rautatieaseman - sataman linjan lisäksi kaavailtiin reittiä kolmen kilometrin päähän Jalkarantaan, jossa oli mm. runsaasti huvila-asutusta. Autoliikenne oli kuitenkin jo vilkastunut siinä määrin, ettei kysymystä enää pohdittu sen laajemmalti, puhumattakaan että se olisi ollut esillä kaupungin hallintoelimissä.


Suomessa on ollut raitiovaunuliikennettä Turussa 1890 - 1902 hevosvetoisena ja 1902-72 sähköllä, Viipurissa 1912-57 sähköllä, Helsingissä 1890 - 1900 hevosvetoisena ja sen jälkeen sähköllä.

kari.naskinen@gmail.com

Pyhän peuran surmaaminen

Psykologisessa trillerissä, oikeammin kauhuelokuvassa The Killing of a Sacred Deer  ei ole peuroja eikä poroja, mutta surmaaminen kyllä tapahtuu. Yhdessä kohtaa selviää, mistä on olevinaan kysymys: perheen 14-vuotias tyttö on pitänyt koulussa esitelmän Ifigeneiasta ja saanut siitä kympin. Siis koodisana on Ifigeneia, ja koska elokuvan ohjaaja Yorgos Lanthimos on kreikkalainen, niin tästähän keinotekoinen vyyhti aukeaa.

Kreikkalaisessa mytologiassa Mykenen kuningas Akamemnon tappaa Artemis-jumalattaren valkoisen peuran ja lepyttääkseen sitten Artemiin vihan Agamemnon uhraa tyttärensä Ifigeneian. Elokuvassa ei kuitenkaan olla tarujen maailmassa, vaan nykyajassa, jossa yhdellä henkilöllä on yliluonnollisia kykyjä, joista seuraa kauheuksia.

Tuli mieleen, että Erik Blombergin valkoinen peura on taas liikkeellä, nyt ihmismuodossa pahojaan tekemässä. Valkoinen peura (1952) on kuitenkin hieno taruelokuva, mutta Lanthimosin täysin päätön elokuva on pelkkää kauhuviihdettä. Tällaista roskaa en ollut pitkään aikaan eksynyt katsomaan.

Kirurgi on vuosia sitten epäonnistunut sydänleikkauksessa Cincinnatissa. Kuolleen miehen 16-vuotias poika lähtee kostamaan ja hakemaan hyvitystä, ja koska poitsulla on niitä taikavoimia, tämä myös onnistuu.

Blombergin elokuva palkittiin Cannesissa parhaana taruaiheisena elokuvana ja The Killing of a Sacred Deer viime keväänä parhaasta käsikirjoituksesta. Ei mitään järkeä tässä jälkimmäisessä.

kari.naskinen@gmail.com

Aurinko Juliette Binochen sisällä

Onhan Juliette Binoche kaunotar vielä 53-vuotiaanakin, mutta ei se elokuvan sisällöksi riitä. Kauniit kasvot, musta tukka ja punainen nahkapusero, toimii kyllä. En ole aikaisemmin nähnyt Claire Denisin elokuvia, eikä Aurinko sisälläni mitenkään anna viitteitä siitäkään, että hän on toiminut Wim Wendersin apulaisohjaajana.

Aurinko sisälläni kertoo Isabellesta, joka etsii merkitystä elämälleen. On löydettävä mies, joita sitten koeajetaan. Kuvioissa pyörii vielä entinen aviomies, ja uusia kokelaita on monenlaisia, on fiksu, on mäntti, on naimisissa oleva, on eroa tekevä ym. Lopuksi on vielä selvänäkijä, joka sanoo, että kyllä homma lutviutuu, kun ensin löytää auringon sisältään. Baareissa keskustellaan paljon, pari kertaa käydään sängyssä, kerran maaseudulla Creusessa ja siinä se.

Pariisissa ollaan jossain Pere Lachaisen hautausmaan tienoilla. Puhetta riittää, mutta Isabelle ei löydä sitä oikeaa. Tai varsinaisesti vaikuttaa siltä, ettei hän edes tiedä, mitä hakee.

Isabelle on taidemaalari, kuten Juliette Binoche oikeassakin elämässään näyttelemisen ohella. Maalaaminen ei Isabellelle kuitenkaan riitä, koska elämä ilman miestä tuntuu tietenkin tyhjältä.

Eivätkä ne baaripuheetkaan mihinkään kunnolliseen johda. Tyhjää löpinää. Vuoropuhelu ei ole katsojankaan kannalta mielenkiintoista. Vaikea ymmärtää, että käsikirjoitus muka perustuu kulttuurintutkijafilosofin Roland Barthesin kirjaan Rakastuneen kielellä (1977), jossa syntyjä syviä peilataan Goethen Wertherin kärsimysten ja vastaavien kautta.

Ollaan kaukana sellaisista keskusteluelokuvista, jotka imevät puoleensa. Tämän lajin ranskalainen huippu on Louis Mallen Ilta Andrén kanssa (1981), jossa kaksi teatterimiestä keskustelee ravintolaillallisen aikana. Vaikka mikä minä olen sanomaan – keski-ikäiset naiset saattavat löytää Claire Denisin elokuvasta vaikka minkälaisia rakennuspuita elämäänsä. Ehkä esimerkiksi sen, ettei kannata heti ensimmäisen vonkaajan syliin kapsahtaa.

kari.naskinen@gmail.com

Imago ei ole kunnossa, pitää terästää brändiä

Kaupunginvaltuutettu Frank McCarron (Kok) on sanonut, että Lahden kaupungin johtoon pitäisi eläkkeelle siirtyvän Jyrki Myllyvirran (Kok) jälkeen valita pormestariksi jonkinlainen politiikan rokkitähti. Sellainen, joka omalla valovoimallaan parantaisi kaupungin imagoa. Jos asiaa valmistelemaan valitaan brändityöryhmä, se voisi ehdottaa Ceekiä tai Pasi Nurmista. Ei olisi väliä, hallitsisiko rokkipormestari kunnallishallinnon, kunhan vain edustaisi näkyvästi kaupunkia.

Sellaista ajattelua tähän liittyen on myös ollut, että kunnallispolitiikan pitäisi saada omiin veronmaksajiin päin ”kasvot”. Enää ei riitä, että demokraattinen järjestelmä toimii, vaan pitäisi muka olla joku yksi ja ainoa henkilö, jonka niskoille kaikki pannaan, hyvä ja paha. Tällaista on isommassa mittakaavassa kokeiltu maailmalla, ja kokeilut jatkuvat.

Lahdessa kaikki vähänkin asioita seuraavat kuitenkin tietävät, että sosiaalidemokraattien johtohenkilöt ovat Pekka Komu ja Sirkku Hilden sekä Kokoomuksen puolella Juha Rostedt, jonka rinnalle on eräänlaista rokkitähden asemaa itselleen jo rakentanut McCarron. Kyllä tiedotusvälineet täysin riittävästi ovat tämän johtamisasetelman tuoneet esille. Kaupungintalon tornin taakse piiloonko he uudessa järjestelmässä menisivät, jos ei tulisi valituksi pormestariksi? Vappunakaan ei torilla puhuisi Mika Kari, vaan pormestari.

Nyt ollaan joka tapauksessa sitä mieltä, että tarvitaan kasvojenkohotus. Kun myyntiin tulee uusi auto, joka ei ole varsinaisesti uusi malli, mutta siihen on tehty pieniä ulkonäkömuutoksia, puhutaan ”faceliftistä”. Pormestari olisi kaupunginjohtajan facelift.

Pormestari olisi sekä kaupunginjohtaja että kaupunginhallituksen puheenjohtaja eli tärkein poliittinen päättäjä. Kaikkien lahtelaisten parhaiten tuntema tällainen johtaja oli Olavi Kajala (SDP) 1942-67. Kajalan jälkeensä vastaavassa asemassa oli värittömämpi Teemu Hiltunen (SDP) 1967-74, mutta hänkin oli selvästi Lahden poliittinen johtaja, vaikka samanaikaisesti demareilla oli myös vahvoja vaaleilla valittuja kunnallispoliitikkoja.

Vuonna 1976 kunnallislaki muuttui, eikä kaupunginjohtaja enää voinut olla kh:n puheenjohtaja. Yksi rokkitähti silti yritti vielä estradille: Tarmo Pipatti (SDP) tuli kaupunginjohtajaksi 2003, mutta hänet häädettiin kolmessa vuodessa pois, kun vauhti oli liian lujaa. Kaupunkilaisetkin nousivat rokki-Pipattia vastaan sen jälkeen, kun tämä oli pyytänyt syntymäpäivälahjakseen kukkien ja vaasien sijasta moottorikelkkaa sekä oli ideoimassa radiomastojen väliin kummallista taideteosta.

Kaiken huippu oli, että Pipatti toi Jyväskylästä bändiinsä Petri Mäkisen Lahden alueen kehittämisyhtiön toimitusjohtajaksi. Eikä mitenkään sopinut, että Mäkinen käytti Armanin pukuja ja ajoi kalliilla AMG-Mersulla. Molemmat häipyivät, Batman ja Robin.

Ovatkohan ajat nyt muuttuneet? Näin nähdään ainakin ev. lut. kirkossa, jossa on perustettu markkinointiviestintäryhmä kehittämään kirkon brändiä. Kasvoiksi eivät enää riitä Jeesus, Luther ja Kari Mäkinen. Viihteellisen markkinointinäkökulman arkkipiispa Mäkinen jo ottikin huomioon reformaation juhlajumalanpalveluksessa verratessaan Mr Beania Raamatun henkilöhahmoon eilen Turun tuomiokirkossa.

Tekniikan tohtori Pekka V. Väisänen lopettaa kirjansa Kaupungin imago (Rakennustieto, 1999): ”Kaupungin imago on sitä mitä kaupunki on. Jos haluaa parantaa kaupungin imagoa, on parannettava kaupunkia ja kehitettävä kaupungin omaleimaisuutta.” Ei tämä ole yhden hepun homma.

kari.naskinen@gmail.com

Tuttu Tuntematon sotilas

Itsenäinen Suomi sata vuotta ja taas uusi Tuntematon sotilas, joka on niin tuttua meininkiä, että hieman pitkästyttää. Siksi on hyvä, että siihen on lisätty piristeeksi muutamia kohtauksia Rokan ja Koskelan käynneistä kotona, samoin kuin Kariluodon häät Helsingin Suurkirkossa (kuvassa Rokan vaimoa esittävä Paula Vesala). Hyvä elokuva se sinänsä on, joskin sotimista on liikaa, kun sitähän se aina on yhtä ja samaa, ammuntaa, räjähdyksiä, kaatuvia puita ja huutoa. Eivätkä Malick-lainat tee elokuvasta itseään parempaa.

Tuntematon sotilas on nyt korostetusti Rokan elokuva. Eero Aho roolissaan on erinomainen, vaikuttaa suorastaan filmitähdeltä. Elokuvahistorioitsija Jari Sedergren ehdottikin, että kun neljäs Tuntematon kuvataan, sen nimi voisi olla Rokka.

Aku Louhimiehen ohjaama elokuva poikkeaa jonkin verran kahdesta edellisestä, mutta ei mitenkään oleellisesti. Lehto, Määttä ja Rahikainen eivät seiso Lammion heille määräämää ”kovennettua” elintarvikevarkaudesta, ja Hietasen pojan naisseikkailusta Veran kanssa Petroskoissa kerrotaan nyt enemmän kuin kirjassa. Tällaista pientä. Eikä loppukohtauksessa ole velikultia eikä Finlandia soi. Jo Rauni Mollberg luopui omassa versiossaan tästä patriotismista korvaten sen rattailla makaavilla suomalaisen ja venäläisen sotilaan ruumiilla.

Ylipitkän kolmituntisen elokuvan kanssa istumista helpotti, että ennen sen alkamista ei ollut ollenkaan mainoksia (Kino Iiris, Lahti).

Jos Suomen itsenäisyyden 110-vuotistakin olemassaoloa halutaan alleviivata uusintasotaelokuvalla, niin vaihteeksi voisi tehdä toisen version Edvin Laineen ohjaamasta Sven Tuuvasta (1958). Kyllä siinäkin aineksia on, vaikka vitsit puuttuvatkin. Sen sankareita ovat kenraalit Döbeln, Sandels ja Adlercreutz, jotka taistelivat Suomen sodassa 1808-09 Venäjää vastaan, ja sekin päättyi tappioon. Yksi urheista sotureista on Sven Tuuva, jota elokuvassa esittää vanhan Tuntemattoman Lahtinen.

kari.naskinen@gmail.com

P.S. ”Ihailevat enemmän sodissa kaatuneita kuin rauhan puolesta seisoneita.” (Lassi Kämäri, runoilija)

Novgorodilainen Vanja-eno Helsingissä

Anton Tshehov sanoi joskus, ettei hän voinut kuvitella näytelmiään esitettävän Venäjän ulkopuolella, koska niiden yhteys paikalliseen todellisuuteen on niin voimakas. Onneksi on esitetty, Suomessakin vuodesta 1910 alkaen. Nyt Jari Juutinen toi Helsinkiin Vanja-enon, jonka hän on tehnyt Novgorodin Draamateatterin näyttelijöiden kanssa. Eilen näytelmä esitettiin Kanneltalossa ja toinen esitys on tänä iltana, minkä jälkeen se palaa esityskiertueelle Venäjälle.

Juutisen teatteriryhmä Sadsongskomplex:fi on parin vuoden ajan tehnyt paljon teatteria Venäjällä ja Georgiassa sekä saanut esityksiään Euroopan tärkeimmille teatterifestivaaleille. Tänä vuonna ovat ohjelmassa olleet Avignonin, Edinburghin, Pietarin, Jerevanin, Slovenian ja Valko-Venäjän festivaalit.

Keväällä Vanja-eno vieraili myös Moskovan eteläpuolella Melikhovon Tshehov-festivaalilla. Siellä esitys oli samassa talossa, jossa Tshehov asui 1892-99. Siellä hän myös kirjoitti Vanja-enonsa.

Olen nähnyt Juutisen Suomessa kirjoittamat ja ohjaamat näytelmät viimeisten 22 vuoden ajalta jokseenkin kaikki. Varsin usein ne ovat perustuneet teatterin uudistamiseen pyrkivään muotoon. Vanja-eno on nyt jotakin toista, perinteisellä tyylillä tehty Tshehov, josta ei puutu muuta kuin ohjelmalehtisestä teksti ”Eino Kaliman muistolle”.

Kahdeksan venäläistä näyttelijää tekevät esityksestä niin peritsehovilaisen, että huimaa. Tähän tietenkin vaikuttaa sekin, että puhutaan venäjää. Välillä unohtui jopa seurata suomennosta tekstityslaitteesta, mutta onhan sisältö tuttu. Kun erinomaiset näyttelijät ovat suomalaiselle katsojalle vieraita, korostuu asetelma edelleen: nämä nyt ovat niitä oikeita Tshehovin ihmisiä.

METSÄT OPETTAVAT
JA KORISTAVAT

Juutinen on halunnut erityisesti korostaa näytelmän luonnonsuojelullista, maapalloamme säilyttävää näkökohtaa. Ohjelmalehtisessä hän kirjoittaa näytelmän sisällöstä kolme lausetta, joista yksi on: ”Pinnan alla kirjailijalla kytevät suuret teemat ihmisen persoonasta maailman tilaan.”

Tietoisuus metsien ja maailman tilanteen huononemisesta on jo siirtynyt näytelmän henkilöihin, vaikka Tshehov kirjoitti näytelmänsä yli sata vuotta sitten. Vihreiden kansanedustajaehdokkaana olleelle Juutiselle tämä näkemys sopii.

Sonjan ja hänen Vanja-enonsa hoitama maatila on joutunut vaikeuksiin. Metsää on ollut hakattava myyntiin, koska tulot kasviöljyn, herneen ja rahkan myynnistä eivät enää pitkään aikaan ole riittäneet tilan ylläpitoon. Varsinkin lähettyvillä asuva piirikunnan lääkäri Astrov tunnistaa tilanteen. Itse hän istuttaa uusia puita puutarhaansa ja sanoo, että ”metsät koristavat maata, ne opettavat ihmistä ymmärtämään kauneutta ja herättävät hänessä ylevän tunnelman”.

Tilanne on kuitenkin surkea köyhtyvällä maaseudulla, kuten lääkäriksi lukeneen Tshehovin alter ego Astrov näkee: ”Venäjän metsät räiskyvät kirveeniskuista, miljardeja puita kaatuu… ja kaikki siksi, ettei laiskalla ihmisellä ole tarpeeksi älyä kumartua ottamaan maasta lämmitysainetta.” Kasvissyöjäksikin Astrov on ruvennut.

Laiskuudesta ja yleisestä saamattomuudesta Tshehov tässäkin näytelmässä muutenkin muistuttaa. On tarpeetonta oleskelua, hukattuja mahdollisuuksia, haikailua. Vanja-eno Ivan Petrovitshkin on tätä lajia: ”Kun oikeaa elämää ei ole, eletään kangastuksissa.” Otetaan vodkaa, niin saadaan kangastukset pysymään.

Näytelmän kliimaksi on kohtaus, jossa tilan omistava, muualla asuva ja kesäisin maalle tuleva taideprofessori Serebrjakov julistaa pöydälle nousten, että myydään tila ja sijoitetaan rahat arvopapereihin. Niillä saisi vähintään kaksinkertaisen tuoton. Seuraa tietenkin hurja väittely. Mihin hänen tyttärensä Sonja ja tämän Vanja-eno sen jälkeen? Ei mihinkään. Professori lähtee ja kaikki jatkuu entiseen malliin.

Rakkausasiat ovat Tshehovin tässäkin näytelmässä isossa osassa. Eläkkeellä olevan Serebrjakovin uutta nuorta vaimoa Jelenaa rakastavat sekä Vanja-eno että Astrov, ja Sonja taas on rakastunut Astroviin. Jelena on kaunis, ja hieman häntä Astrov kiinnostaa, mutta näissäkään asioissa ei mitään lopulta tapahdu. Otetaan vodkaa. Juutisen kanssa olen joskus minäkin vodkaa juonut, mutta en muistanut esityksen jälkeen tavatessamme kysyä, onko hän nykyisin vegaani.

kari.naskinen@gmail.com

Venäläinen Guernica

Tänään torstai-iltana tulee televisiosta neuvostoliittolaisen suurohjaajan Aleksandr Dovzhenkon mykkäelokuva Arsenal (1929), josta nähdään 1972 restauroitu versio. Tästä alkaa Yle Teeman sarja, jolla muistellaan Venäjän kovia tapahtumia sata vuotta sitten. Ensi viikon torstaina on vuorossa Sergei Eisensteinin kuuluisa Lokakuu (1927) ja seuraavana torstaina Vsevolod Pudovkinin Pietarin viimeiset päivät (1927).

Arsenalia on elokuvan puolella verrattu Pablo Picasson maalaukseen Guernicaan (1937), joka kuvaa Saksan ilmavoimien Guernican pommittamista Espanjan sisällissodassa 1937. Elokuva kertoo saksalaisten hyökkäyksestä Arsenal-asetehtaalle Kiovassa. Pieni bolshevikkijoukko puolusti tehdasta, ja verinen taistelu siitä tuli. Dovzhenko oli noiden tapahtumien aikana itsekin Ukrainassa, taisteli ensin nationalistien puolella, mutta kääntyi myöhemmin bolshevikiksi. Hän oli kotoisin aivan Kiovan läheltä, Dneprin toiselta puolelta Sosnytsiasta.

”Halusin tehdä elokuvan vallankumouksesta, en mistään palatsivallankumouksesta, vaan sellaisesta talonpoikien, työläisten ja intellektuellien vallankumouksesta, jotka tekivät vallankumouksen, mutta eivät itse saaneet siitä mitään”, on Dovzhenko kertonut.

”Katsoin Arsenalissa olevani ensisijaisesti poliittinen taistelija. Minulla oli kaksi selvää päämäärää: romuttaa juuria myöten ukrainalainen kiihkokansallismielisyys ja toiseksi olla ukrainalaisen työväenluokan runoilija ja laulaja.”

”Mikään ei ole halveksittavampaa kuin välinpitämätön huomioitseminen”, sanoi Dovzhenko, ja sitä hän ei todellakaan ollut, kuten Arsenalistakin näkee. Latteisiin kompromisseihin Dovzhenko ei erehtynyt.

Dovzhenko oli poikkeuksellisen voimakkaasti kantaaottava elokuvantekijä. Dovzhenkon julkaistut päiväkirjat osoittavat, että hän oli myös hyvin kriittinen sen ajan Neuvostoliitossa. Kaikki taiteilijat eivät olleet.

Maailmansodan monenkirjavina vuosina Ukraina kuului Saksan alaisuuteen, mutta joulukuussa 1917 se julistautui riippumattomaksi tasavallaksi. Tätä ei kestänyt pitkään, sillä Saksa halusi Ukrainan olevan edelleen siitä riippuvainen. Saksalaisten vähitellen alkanut kotiuttaminen Ukrainasta vahvisti Venäjän väliaikaisen hallituksen puolesta siellä toimineiden asemaa. Puolakin sekaantui Ukrainan asioihin, mutta lopulta joulukuussa 1922 Ukrainan sosialistisesta neuvostotasavallasta tuli yksi Neuvostoliiton perustajajäsenistä.

Aleksandr Dovzhenko (1894 - 1956) toimi ennen elokuva-alalle siirtymistään maalarina, opettajana sekä lähettiläänä Berliinissä ja Varsovassa. Ensimmäisen elokuvansa hän teki 32-vuotiaana 1926. Hän oli elokuvamiehenä itseoppinut, mutta oppi hyvin. Elokuvahistorioitsija Jari Sedergren sanoo, ettei Dovzhenko jäänyt Arsenalissakaan ”vain poliittisten ja vahvasti esillä olevien uskonnonvastaisten teemojen esiintuojaksi. Sen sijaan elokuvasta syntyi kompleksinen, symboliikkaa täynnä oleva lyyrinen työ – ja sillä on paradoksaalista kyllä herooiselle taisteluteemalle lähes vastakkaisesti myös sodan kauhuja vastustava sanoma.” (kavi.fi)

Sosialistista realismia Arsenal ei edusta, vaan mieluumminkin sitä avantgardea, johon Leninin vallankumouksen alkuvuosina suorastaan kannustettiin, mutta jonka Stalin lopetti tykkänään.

Dovzhenko toi monissa elokuvissaan esille tarpeen kaikenlaiselle edistykselle. Hänen elokuvissaan näkyy traktoreita, separaattoreita ja muita koneita, joiden avulla viljelijät pystyivät helpottamaan työntekoaan. Elokuvissa viljapellot huojuvat ja asiat edistyvät.

Viimeisen elokuvansa Dovzhenko ohjasi 1949, mutta hänen käsikirjoitustensa ja aiheidensa pohjalta on sen jälkeen tehty muita elokuvia, mm. Runoelma merestä (1958), Liekehtivän taivaan alla (1961) ja Lumottu Desna (1964), jotka Mosfilmillä ohjasi Dovzhenkon leski Julia Solntseva.

Liekehtivän taivaan alla loppuu Sergei Bondartshukin lukemaan tekstiin: ”Pysähdy ihminen! Tässä on maailmasi, ikuinen ja kaunis. Sinäkin elät siinä lyhyen hetkesi. Kunnia olkoon meneville ja tuleville, keväälle ja syksylle, päiville ja öille, aamun ja illan kasteelle, rakkaudelle ja työlle.”

kari.naskinen@gmail.com

Jäi miekka tuppeen panematta

Kirjamessuilta tekee aina mielenkiintoisia löytöjä, tällä kertaa Helsingin messukeskuksesta tuli luettavaksi kielitieteilijän ja itsenäisyysaktivistin Toivo Kaukorannan selvitys Itä-Karjalan poliittisesta ja sotilaallisesta itsenäisyystaistelusta 1905-28. Kansallinen järjestäytyminen Laatokan, Äänisen ja Vienanmeren vaiheilla alkoi toden teolla ensimmäisen maailmansodan aikana, kun tsaarinvalta Venäjällä päättyi. Vauhtia antoi Suomen valkoisen armeijan ylipäällikkö C.G.E. Mannerheim, joka 23.2.1918 vannoi, ettei panisi miekkaansa tuppeen, ennen kuin ”viimeinenkin Leninin soturi ja huligaani” olisi karkotettu niin hyvin Suomesta kuin Vienan Karjalastakin – ”Me luomme nyt mahtavan suuren Suomen.” Tämän julistuksensa Mannerheim uusi jatkosodan alun huumassa ja lupasi Karjalan kansoille vapauden.

Vauhtia antoi jääkäriliike. Heikki Nurmion Jääkärimarssissakin 1917 oli selvä suunta:

Häme. Karjala, Vienan rannat ja maa,
yks´ suuri on Suomen valta.
Sen aatetta ei väkivoimat saa
pois Pohjolan taivaan alta.

Innostus Itä-Karjalassa kasvoi ja 1918 Itä-Karjalasta kävi jatkuvasti lähetystöjä Suomessa. Audiensseja ne saivat mm. pääministeri P.E. Svinhufvudin ja Mannerheimin luo. Vetoomuksena oli, että Itä-Karjala tosiaan saataisiin liitetyksi Suomeen, ja aseellistakin tukea pyydettiin. Suomalaiset aloittivatkin Itä-Karjalan valloittamisen, mutta kuitenkin niin, että Suomen valtio ei virallisesti osallistunut näihin heimosotiin. Suomalaisia kävi Itä-Karjalaa vapauttamassa 1918-22 yhteensä noin 9000 miestä, joiden pontimena oli heimoaate, antibolshevismi tai Suur-Suomi-aate.

Ensimmäisinä Pohjois-Vienan rajan ylittivät Kurt Martti Walleniuksen joukot maaliskuussa 1918 ja hieman etelämpänä asialla olivat Carl Wilhelm Malmin joukot. Heimosodista suurin oli Gunnar von Hertzenin johtama Aunuksen-retki huhtikuussa, mutta kesäkuussa sekin yritys lopahti.

Kesällä 1918 Repolan iso maalaiskunta Lieksajärven luoteisrannalla ilmoitti eroavansa Venäjästä ja pyrkivänsä heti Suomen suojelukseen. Tähän Suomi suostui ja miehitti sen jälkeen Repolan vakinaisilla joukoillaan ottaen kunnan erikoishallintoonsa. Tämänsuuntaisia päätöksiä tehtiin sitten muissakin Aunuksen läänin itäkarjalaisissa kihlakunnissa.

Neuvostojoukot kuitenkin valloittivat ennen pitkää takaisin Aunuksen, ja lukuisa pakolaisjoukko siirtyi Suomen puolelle. Seuraavana kesänä uusi yritys: nyt Porajärven maalaiskunta Suunujoen varrella anoi Suomen suojelusta ja sai sen. Porajärven otti suojelukseensa Suomen hallituksen värväyttämä vapaaehtoisten ”Isontalon komppania”.

KANSAINLIITOA JA HAAGIA
PYYDETTIIN APUUN

Tätä sekamelskaa jatkui Tarton rauhaan asti, jolloin Suomi palautti haltuunsa ottamat alueet Venäjälle 14.2.1921, mutta sai itselleen Petsamon. Itä-Karjalan keskushallinto ei kuitenkaan hellittänyt, vaan yritti vielä Kansainliittoa avukseen, mutta ei auttanut.

Tilanne ei silti vieläkään rauhoittunut. Suomalaisia oli Itä-Karjalassa, mutta neuvostojoukot olivat vahvempia. Syksyllä 1921 Suomessa muodostettiin Karjalan metsäsissien joukko, johon itäkarjalaisten pakolaisten lisäksi liittyi yli 500 suomalaista. Väliaikaista menestystä sekin sai, miehittivät laajan alueen Vienan Karjalaa. Vuonna 1922 perustettiin Akateeminen Karjala-seura, jonka ideologisena ytimenä oli Suur-Suomi-tavoite.

Vuonna 1923 Suomikin kääntyi Kansainliiton puoleen, ja se pyysi Haagin kansainväliseltä tuomioistuimelta lausuntoa siitä, oliko Venäjä tehnyt Tarton rauhansopimuksessa asiallisia sitoumuksia. Tuomioistuin ei vastannut mitään.

Itä-Karjalassa ei kuitenkaan luovutettu. Edelleen haettiin tukea Suomelta. Joulukuussa 1925 Itä-Karjalan luottamusmiesten ja pakolaisten lähetystö kävi unelmineen tasavallan presidentin Lauri Kr. Relanderin, pääministeri Antti Tulenheimon ja kolmen muun ministerin pakeilla. Sitten vielä lähetettiin tervehdyssähkösanomat vapaaherra Mannerheimille ja eduskunnan puhemiehelle Väinö Vuolijoelle. Näissä lähestymisissä oli kysymys lähinnä siitä, että Itä-Karjalan asian hoitaminen kansainvälisissä käsittelyissä saisi Suomelta tukea.

Peli oli kuitenkin menetetty – kunnes tuli syksy 1939 ja toivo heräsi. Suomi ja Neuvostoliitto nimittäin neuvottelivat 10.-13.11.1939 aluevaihdoksista, joissa Itä-Karjala olisi siirtynyt Suomelle. Plörinäksi meni tämäkin, koska Suomi ei Neuvostoliiton esityksiin suostunut. Neuvostoliiton ulkoasiainkomissaari Vjatsheslav Molotov ilmoitti radiopuheessaan 30.11.1939, että neuvostohallitus ”olisi ollut valmis neuvottelemaan Neuvosto-Karjalan pääalueilla asuvan Karjalan kansan liittämisestä Suomeen yhdeksi ainoaksi riippumattomaksi suomalaiseksi valtioksi” (ote Kansainliiton yleiskokouksen asiakirjoista 14.12.1939). Samana päivänä oli alkanut talvisota,

Kaksi päivää myöhemmin Neuvostoliiton virallisessa radiolähetyksessä ilmoitettiin Korkeimman neuvoston puhemiehistön päättäneen ennen sodan syttymistä, että ”oli tullut aika toteuttaa Suomen kansan vuosisataiset toiveet Karjalan kansan jälleenyhdistämisestä sille sukua olevan Suomen kansan kanssa liittäen sen yhtenäiseen Suomen kansaan”.

Kysymyksessä olisi ollut isompi vaihtokauppa, jossa Suomi oli saanut mm. Repolan ja Porajärven, yhteensä 55 000 neliökilometriä, ja Suomi olisi luovuttanut Neuvostoliitolle Hankoniemen, Suomenlahden ulkosaaret, Petsamon Kalastajasaarennon länsiosan ja hieman raja-aluetta Kannakselta. Mutta kun Suomi ei näihin vaihtoihin suostunut, alkoi talvisota.

Pari vuotta ja sitten alkoi Suomen valloitussota Neuvostoliittoa vastaan. Höökimään lähtivät sekä suomalaiset että tuntemattomat sotilaat Saksasta. Mannerheimin miekka ei vielä ollut tupessa, mutta kesällä 1944 asia sai vihdoin loppuratkaisunsa. Neuvostoliiton suurhyökkäys Karjalankannaksella oli vielä kesken, kun Toivo Kaukoranta 15.7.1944 päiväsi viimeiset tekstinsä kirjaan Itä-Karjalan vapaudentie:

”Sotatapahtumat ovat saattaneet Itä-Karjalan väestön aikaisempaakin tuntemattomampiin ja raskaampiin koettelemuksiin Suomen Itä-Karjalassakin olleiden puolustusvoimien vetäytyessä Neuvostoliiton kesäkuun 9. päivänä alkaman suurhyökkäyksen aikana taaemmas uusille puolustuslinjoille. Toivokaamme, etteivät Kalevalan laulajakansan sodan jalkoihin jääneet rippeet joutuisi tuhoon tässä ankarassa sodanvaiheessa.”

Kaukorannan kirjan julkaisi Karjalan ulkomainen valtuuskunta ja sen painoi Suomalaisen kirjallisuuden seuran kirjapaino Oy. Kaukoranta oli 1918 toiminut Karjalan retkikunnan tiedustelu-upseerina. Hän oli myös Pohjois-Savon suojeluskuntapiirin valistusohjaaja ja Karjalan liiton toiminnanjohtaja.

Kuvassa on Itä-Karjalan lippu, jota käytettiin aktiivisesti 1918-20 ja 1941-44.

kari.naskinen@gmail.com