Paikka mäntyjen tuolla puolen

Hyvästä käsikirjoituksesta voi tehdä hyvän tai huonon elokuvan, mutta huonosta käsikirjoituksesta vain huonon elokuvan. Derek Cianfrancen elokuva The Place Beyond the Pines on suorastaan loistava elokuva, ja sen ratkaiseva elementti on käsikirjoitus, jonka ovat tehneet yhdessä Cianfrance ja Ben Coccio. Melko outoja nimiä ainakin minulle. Gianfrancen ensimmäinen pitkä ohjaus oli Blue Valentine (2010), mutta on julkaistu Suomessa vain dvd:nä, enkä ole vielä käynyt sitä hankkimassa.

Cianfrancen uuden käsikirjoitus on nerokkaimpia pitkään aikaan. Se on siitä harvinainen, että katsoja ei pysty missään vaiheessa kunnolla arvaamaan, mitä tuleman pitää. Kysymyksessä on monimutkainen, mutta kuitenkin selväpiirteisesti etenevä isä-poikatarina, jossa mielenkiintoisesti käsiteltäviä aiheita on monta: kuinka hyvään pyrkiminen voi johtaa pahaan, kuinka pahakin voi olla lopulta hyvästä, kuinka sukupolvien yli jatkuva katkeruus ja viha voivat purkautua tai olla purkautumatta, kuinka koston voi toteuttaa tai jättää kostamatta?

Elokuvan rakenne on harvinainen, se on tavallaan episodielokuva, mutta ei kuitenkaan perinteisellä tavalla, missä useammat juonenkulut jossakin vaiheessa risteävät toistensa kanssa. Tässä elokuvassa episodit seuraavat loogisesti toisiaan, mutta ovat joka tapauksessa riippuvaisia aina edellisestä. Elokuvan päähenkilökin vaihtuu kaksi kertaa.

Koska elokuva perustuu hyvään käsikirjoitukseen ja koska en paljasta juonta, sanon vain alkuasetelmasta, jossa kiertävän tivolin surmanajaja Luke (Ryan Gosling, kuvassa) tapaa entisen tyttöystävänsä Rominan (Eva Mendes), ja Lukelle paljastuu, että heillä on yhteinen pieni lapsi. Siitä alkaa matka menneisyyteen, mutta ei kuitenkaan kiusallisten takaumien avulla, ja myös matka tulevaisuuteen. Luke jättää tivolin ja päättää ryhtyä vastuulliseksi perheenisäksi, ongelmana kuitenkin se, että Romina asuu nyt yhdessä toisen miehen kanssa. Hyväksi ryhtyminen ei kuitenkaan onnistu tuosta vain…

Tapahtumapaikka on pieni Schenectadyn kaupunki New Yorkin osavaltiossa. Elokuvan nimi tulee siitä, että kaupunki on saanut nimensä, kun alkuperäisasukkaiden, mohawk-intiaanien kaupungille antama nimi Schenectady on muutettu englanninkieliseksi (suom."paikkaa mäntyjen tuolla puolen").

Tässä tapauksessa on hyvä, ettei elokuvan nimeä ole suomennettu. Näissä suomennoksissa mennään usein päättömyyksiin kaupallisin tarkoituksin. Jos elokuvan alkuperäisnimi on vaikkapa oikein suomentaen ”Laukaus sivukadulla”, niin Finnkinon markkinointiosasto muuttaa sen esimerkiksi muotoon ”Raivoisan takaa-ajon verinen loppu”.

ThePlace Beyond the Pines kuuluu alkuvuoden huippuelokuviin, ja tekijänimet on syytä pitää mielessä vastaisen varalle.

kari.naskinen@gmail.com

Luova laskelma: Konserttitalo tulee kalliimmaksi kuin uusi rakennus

Lahden kaupunginhallitus päätti, että Lahden konservatorion toiminta tulee jatkumaan vanhassa konserttitalossa. Vaihtoehtona olisi ollut, että konservatorio olisi siirtynyt Yritys- ja kulttuurikeskus Malskiin, jonne eri kulttuuritoimijoiden Luovat-yhdistys rakennuttaisi uuden konservatoriotalon.

Luovat ry:n toimesta lähetettiin kaupunginhallituksen jäsenille ennen kh:n kokousta taloudellinen vertailulaskelma tilavaihtoehdoista. Nykyisen konserttitalon osalta vuotuiset kustannusluvut näyttävät tällaisilta:

- Pääomavuokra (sis. alv:n) 540 000 euroa
- Hoitokustannukset (sis. alv:n) 196 800 euroa
- Siivous (4000 neliötä) 72 000 euroa
- Yhteensä 808 000 euroa

Uusi rakennus Malskin alueelle:

- Vuokra (sis. alv:n ja hoitokustannukset) 540 000 euroa
- Siivous (2400 neliötä) 43 200 euroa
- Yhteensä 583 200 euroa

Yksi asia tässä kokonaisuudessa on, että arkkitehtonisesti arvokas konserttitalo (1954) halutaan säilyttää nykyisellään, ja parhaiten se onnistuu niin, että konservatorion toiminta jatkuu siellä. Ongelmia kuitenkin on sekä opetuksen että työterveyden kannalta. Konservatorion oma kantakin oli alun perin, että muutto olisi fiksumpi vaihtoehto: ”Malski on toiminnallisesti parempi ja kustannuksiltaan ajassa edullisempi.”

Lopulta konservatorio ei kuitenkaan halunnut olla poikkiteloin kh:n kanssa, vaan antoi suosiolla sen päättää ratkaisusta.

Kun konservatorio jää konserttitaloon, rakennuksen ostaa Pasi Tinnilän yritys Liberi Oy. Konserttitalolla bisneksiään lisäävä Tinnilä on Lahden Kokoomuksen merkittävä sponsori.

Luovat ry on vuonna 2011 rekisteröity, kaikille luovan alan toimijoille avoin kehittämisyhdistys. Sen tarkoituksena on valvoa luovan alan toimijoiden yleisiä ja yhteisiä etuja, edistää jäsentensä välistä yhteistyötä, kehittää luovien alojen liiketoimintaa ja parantaa alan yleisiä toimintaedellytyksiä. Yhdistyksen puheenjohtaja on Erkki Krohn, varapuheenjohtaja Esa Rimpiläinen sekä hallituksen muut jäsenet Sirpa Glad-Staf, Päivi Henttu, Ulla Koskinen-Laine, Miika Laakso, Tiina Salmi, Kristiina Soini-Salomaa, Timo Taulo ja Juhani Vainio.

(Tämä juttu on aikaisemmin julkaistu Hämeen Kaiku –verkkolehdessä, www.hameenkaiku.fi)

kari.naskinen@gmail.com

The Great Gatsby – puoli tuntia riitti

Tiesin jo The Great Gatsbysta näkemistäni alkukuvista (nykyisin käytetään termiä traileri), että roskaa on. Menin siitä huolimatta katsomaan, mutta puolen tunnin jälkeen lähdin pois. Ei mitään järkeä. Pelkää mekastusta, hirveää musiikinräimettä, kakofoniaa ja -visuaalisuutta.

Hienosta romaanista voidaan tehdä hienokin elokuva. F. Scott Fitzgeraldin Kultahatusta (1925) oli ennen tätä tehty neljä elokuvaa, joista kahta ensimmäistä en ole nähnyt, mutta kaksi seuraavaa olivat erinomaisia. Australialainen ohjaaja Baz Luhrmann asemoi itsensä tekijämiesten joukkoon elokuvillaan Moulin Rouge (2001) ja Australia (2008), mutta The Great Gatsby (2013) on roskaa. Äänimaailma on luultavasti kuin helvetistä, jos sellainen olisi, ja kuvamaailma kuin jostakin tuhannen desibelin diskosta.

Jos olisin alkukuvien näkemisen jälkeen tarkistanut Gatsbyn kuvaajan, olisin jo osannut välttää elokuvan. Kuvaaja on nimittäin uusiseelantilainen Simon Duggan, jonka tähänastisia ”saavutuksia” ovat Die Hard 4.0 (2007), Muumio (2008) ja Killer Elite (2011). Nyt mennään samalla linjalla – päätöntä kohellusta, josta ei saa mitään tolkkua. Kai siellä Cannesissa tätä katsottiin kymmenen grogin tuiskeessa, niin olivat samoissa viilingeissä kuin ollaan elokuvassa.

kari.naskinen@gmail.com

Wagner, Hitler, Soini, Israel

Jos Timo Soini sanoisi, että hänen ylivoimainen laulajasuosikkinsa on Tapani Kansa ja asiasta tehtäisiin isot lehtijutut, jättäisin ehkä menemättä Tapani Kansan seuraavaan konserttiin Sibeliustalossa. Ajattelisivat, että onkohan tuo Naskinenkin niitä perussuomalaisia. Tämäntapaiseen tilanteeseen joutui Richard Wagner (kuva) yli puoli vuosisataa kuolemansa jälkeen, kun hänen musiikkiaan alettiin vieroksua pelkästään siksi, että tiedettiin Adolf Hitlerin olleen suuri Wagnerin musiikin ihailija.

Hitler ei ollut syntynytkään, kun Wagner kuoli. Jo Mein Kampf -kirjassaan (1925-26) Hitler oli kirjoittanut Wagnerista: ”Yhdessä hujauksessa olin lumoutunut. Nuoruuteni innostuksella Bayreuthin mestaria kohtaan ei ollut mitään rajaa.”

Varsinkin Siegfriedin hahmo vetosi Hitleriin. Siegfried on puhdasmielinen sankari, jonka Wagner näki pelastuksena kullan ja vallanhimon rappeuttamalle ihmiskunnalle. Rappiota edustaa lohikäärme, joka vain makaa ja omistaa (ich lieg´ und besitz´) ja jonka Siegfried tappaa.

Tohtorinväitöskirjan Jean Sibeliuksen natsiyhteyksistä tehnyt Antti Vihinen kirjoittaa Suomen Wagner-seuran uusimmassa lehdessä (Wagneriaani, kevät 2013), että 1900-luvulla Wagnerin teosten ”universaalit ja humaanit viestit alkoivat tärveltyä sekopäisten rotuoppien temmellyskentäksi, ja hänen tulkintaoikeuttaan vaalivat tahot radikalisoituivat näiden arjalaisaatteiden kannattajiksi”. Lisäksi Wagnerin perilliset lisäsivät höyryä kaveeraamalla Wagner-faniksi ilmoittautuneen Hitlerin kanssa.

Natsi-Saksassa Wagnerin musiikkia käytettiin seremoniavälineenä, hänen ajatuksiaan siteerattiin, hänen työnsä mystifioitiin ja ikonisoitiin ”saksalaisen rodun” ylväimmäksi saavutukseksi. Kyllähän tätä samaa on tapahtunut Suomessa Sibeliuksen kohdalla, ja Sibeliukseen Hitlerillä oli läheisempi suhde kuin konsanaan Wagneriin. Vuonna 1935 Sibelius jopa sai Aatulta Saksan korkeimman kulttuurikunniamerkin, hopeisen Goethe-mitalin.

Sotien jälkeen Wagner oli tietenkin erityisen vihattu Israelissa. Tietoon oli tullut sekin, että natsien keskitysleireillä oli juutalaisille soitettu kovaäänisten kautta Wagnerin musiikkia. Asetusteitse Israelissa kiellettiinkin Wagnerin musiikin esittäminen. En tiedä Israelin nykyistä Wagner-tilannetta, mutta ainakin sielläkin on äskettäin perustettu oma Wagner-seuransa.

Tahtomattaan on Wagner joutunut kummalliseen asemaan, tietyn ajattelutavan vertauskuvaksi, kuten Vihinen kirjoittaa: ”Hänen humanisminsa ääni muuttuu nykymaailmassa helposti ihmisvihan ääneksi. Kun Francis Ford Coppolan elokuvassa Ilmestyskirja. Nyt (1979) amerikkalainen helikopterilaivue hyökkää vietnamilaiskylään, soi taustalla Valkyyrioiden ratsastus. Sillä halutaan alleviivata myyttiä Wagnerista sotaisan ja aggressiivisen tunteen ilmentäjänä ja Hitlerin lempisäveltäjänä. Coppola liittää 1970-luvun aikakaudelle uskollisesti USA:n läsnäolon Vietnamissa fasismiin.”

Wagnerin 200-vuotispäivänä järjestettiin Helsingin yliopiston juhlasalissa konsertti- ja esitelmätilaisuus, jossa puhui Suomen johtava Wagner-asiantuntija, professori Eero Tarasti. Hän sanoi, että Wagner ei tietenkään voinut tietää mitään kaukana edessäpäin olevasta fasismista. Wagnerin oman filosofian pohjana olivat mm. Sofokles ja 1800-luvulla elänyt venäläinen vallankumouksellinen Mihail Bakunin, jonka näkemyksen mukaan sosialistisessa yhteiskunnassa esimerkiksi ei tarvittaisi poliisia, koska rikollisuus johtuu ei-sosialistisen yhteiskunnan tukahduttavasta, sortavasta luonteesta. Sosialisti Wagner oli, mutta ei kansallissosialisti. Tapani Kansa taas on sosiaalidemokraatti.

Eero Tarasti kertoi, että Richard Wagner oli nuorena halunnut näyttelijäksi, mutta ei sille uralle soveltunut, koska oli liian lyhyt ja puheäänikin oli jotenkin huono. Lisäksi hänen kasvojaan haittasi alkava vyöruusu. Teatteria Wagner olisi halunnut uudistaa, ja siinä hän lopulta onnistuikin luodessaan ennennäkemättömän oopperamaailmansa. Wagner oli kapinallinen, joka taisteli kaavamaisia, teennäisiä ratkaisuja vastaan. Wagner loi musiikkidraaman lajin, jonka ylittänyttä ei ole, eikä hevin tule. – Quod licet Jovi, non licet bovi (Mikä sopii Jupiterille, ei sovi härälle). Wagner on Jupiter.

Wagnerin lähtökohtana kaikkeen oli rakkaus. Se on voimista suurin. Hitleristä ei voi sanoa samaa.

(Tämä juttu on julkaistu aiemmin Hämeen Kaiku -verkkolehdessä, ww.hameenkaiku.fi)

kari.naskinen@gmail.com

Kiinan imperialismi on rahan valtaa

Näin on – Kiina on nykyisin imperialistinen valtio. Kiina ei kuitenkaan alista muita valtansa alle asein, vaan valloittaa rahalla. Kiina on tällä hetkellä maailman talousmahti, suurin viejä ja suurin tuoja, ja sen bkt:n kasvu on nykyisin 7-8 prosenttia vuodessa. Kiina on myös Yhdysvaltojen suurin velkoja, Kiinalla on hallussaan noin tuhannen miljardin dollarin arvosta Yhdysvaltojen valtion obligaatiota. Eikä siitä pääse mihinkään, että rahan mukana tulee myös päätösvaltaa.

Emeritusprofessori Tauno Tiusanen sanoi Lahden Paasikiviseuran kokouksessa, että kommunismista ei Kiinassa ole enää jäljellä muuta kuin sana kommunistisen puolueen nimessä. Yli kolmeen vuosikymmeneen Kiina ei ole ollut keskusjohtoinen suunnitelmatalous. Valtiolla on toki edelleen paljon omistuksia, mutta niinhän on kaikkialla – teollisuuden tuotantolaitoksista valtaosa on kuitenkin yksityisiä yrityksiä, jotka tekevät bisnestä täysin vapailla markkinoilla.

”Kiinassa markkinat määräävät. Valtiollisen keskusjohdon, siis byrokraattien, asemaa on ajettu alas siitä alkaen, kun maa vuonna 1978 alkoi siirtyä sekatalouteen”, sanoi Tiusanen, joka on tehnyt pitkän uran tutkimalla kommunistisia ja siirtymätalousmaita.

Muutos Kiinassa alkoi, kun Mao Tse-tungin valtakausi oli päättynyt. Maon jälkeen valtaan nousi Deng Xiaoping, jonka johdolla aloitettiin 1978 ratkaiseva talousreformi. Kiinan taloutta lähdettiin ohjaamaan kohti hajautettua markkinataloutta, jossa rahamarkkinat allokoivat resurssit oikeisiin kohteisiin.

”Kukaan toinen 1900-luvun valtiomies ei ole talouden alalla saanut aikaan yhtä dramaattista elintason nousua kuin Kiinan Deng”, sanoi Tiusanen.

Tiusanen on kirjoittanut Kiinan tilanteesta myös kirjassaan Talous tuuliajolla (Edita, 2012). Tuuliajolla ollaan, mutta ei Kiina. Nyt se valloittaa maailmaa tavalla, josta Tiusanen Paasikiviseurassa käytti imperialismi-termiä.

Oman raaka-ainepohjansa leventämiseksi Kiina on satsannut valtavia summia Afrikkaan. Kiinan tuontituotteita Afrikasta ovat öljy, malmit, kupari, puuvilla, timantit ja puu. Jotkut puhuvat jo, että Afrikassa on meneillään toinen siirtomaakausi.

”Kiinalaisilla on tähän projektiin sopivasti rahaa ja nykyisin myös pitkälti tarvittavaa teknologiaa. Kiina pelaa joka tapauksessa globaalin talouden sääntöjen mukaan, joten Afrikassa kohdemailla tuskin on mitään valittamista.”

Muilla on. Kiinaa on arvosteltu ainakin Sudanin ja Zimbabwen ihmisoikeuksia polkevien maiden suojelusta, ehtoja asettamattomasta avustuspolitiikasta, kansainvälisten pelisääntöjen loukkauksista sekä kiinalaisten suuryritysten työterveys- ja työturvallisuuden tasosta ja nälkäpalkasta.

Kiina ei yhtään peittele onnistumistaan talousasioissa. Pekingin olympiakisat olivat komea näyttö. Rahaa paloi, mutta julkisuuttakin tuli. Eikä tästä ole pitkä aika, kun Helsingin Sanomissa oli iso juttu Sichuanin maakuntaan rakennettavasta maailman suurimmasta rakennuksesta: New Century Global Centeristä tulee 500 metriä pitkä ja 100 metriä korkea; sen sisään mahtuisi 180 Suomen eduskuntataloa. Sichuanin maakunnassa oleva Deyang on Lahden kiinalainen ystävyyskaupunki.

(Tämä juttu on julkaistu aiemmin Hämeen Kaiku -verkkolehdessä, www.hameenkaiku.fi)

kari.naskinen@gmail.com

Laulu Marionille ja eläkeläisille

Vanhuselokuvat ovat vaikea lajityyppi. Teatterilevityksessä ne eivät kovin hyvin vedä, koska vanhemmat ihmiset eivät ole niitä aktiivisimpia elokuvissa kävijöitä. Tyypillinen tapaus on Kvartetti (2012): se meni näytelmänä Helsingin kaupunginteatterissa kymmenen vuotta, mutta nyt elokuvana se ei ole ainakaan Suomessa hääppösiä katsojalukuja saanut.

Laulu Marionille sai ensi-iltansa huhtikuussa 2013, mutta jää marginaalielokuvaksi. Sen sijaan jos elokuva esitetään television jollakin pääkanavista ja ennakkoesittely lehdissä on kunnollinen, katsojaluku tulee olemaan korkea.

Englantilaisen Paul Andrew Williamsin ohjaama Laulu Marionille on pieni sympaattinen elokuva, mutta ei jätä isoa muistijälkeä. Se vain tulee selväksi, että kuoleminen on kurja juttu. Parasta elokuvassa ovat hienot vanhat näyttelijät Vanessa Redgrave ja Terence Stamp, ja silmänilona on Gemma Arterton.

Kärttyisä ukko Arthur ei ymmärrä vaimonsa Marionin kuoroharrastusta eläkeläisten toimintakeskuksessa, ja ovat vieläpä lähdössä kuorolaulukilpailuun – itseään nolaamaan. Paha syöpäkin Marionilla on. Kuoron nuori vetäjä Elizabeth ei kuitenkaan anna periksi, hän on kuulevinaan musiikin sykkeen myös syvällä Arthurin mielessä, joten tarinahan tästä syntyy. Käsikirjoitus on kuitenkin löysä, kaikki on ennalta arvattavissa. Lämminhenkinen elokuva, jonka sanoma lienee se, että koskaan ei ole liian myöhäistä astua elämään.

kari.naskinen@gmail.com

Ajankohtainen pikavippielokuva

Lainaa ihmisille tyrkyttävistä rahalaitoksista kertovalla elokuvalla on hyvä nimi: Mitä ikinä haluat. Kuvaa asiaa. Uutta rahaa saa, vaikka saajalla ei olisi siihen varaa. Ranskalaisen Philippe Lioretin elokuva käy läpi yhtä tällaista tilannetta ja selvittää myös lainanantajien motiiveja, jotka ovat oikeastaan rikollisia.

Pikavippifirmoista keskustellaan Suomessakin eduskuntaa myöten, mutta mitään ei tapahdu. Eikä kysymys ole vain yksittäisten liikemiesten perustamista, hädänalaiseen tai holtittomaan tilaan joutuneiden ihmisten hyväksikäytöllä bisnestä tekevistä luottolaitoksista – Nordeakin omistaa pikavippifirman. Pikavipin saaminen on helppoa, takuita ei tarvita, ja pieniä summia saa tekstiviestillä. Elokuvassa pankinjohtaja perustelee vastuutonta lainanantoa: ”Sitä vartenhan pankit ovat, että jos ihminen tarvitsee rahaa, sitä annetaan”.

Elokuvassa on kahden lapsen yksinhuoltajaäiti joutunut ylitsepääsemättömään tilanteeseen. Mies on lähtenyt lätkimään ja jättänyt noin 20 000 euron pankkilainan vaimon niskoille. Kun miestä ei mistään tavoiteta, pankki alkaa periä saataviaan naiselta. Koska naisella ei ole varaa lyhentää lainaa 440 eurolla kuussa 610 euron ansiotuloillaan, hän joutuu ottamaan uutta lainaa. Sitä saa, koska luottolaitokset ovat sitä varten.

Mainontakin tehoaa. Nainen näyttää brosyyria, jossa sanotaan, että lainan korko on vain 3,5 prosenttia. Kaksi millimetriä korkeilla kirjasimilla on kuitenkin painettu tähän lisäys, että jos lainaa ei maksa kolmen kuukauden kuluttua takaisin, korko nousee 23 prosenttiin.

Oikeusistuimissa käyminen on turhaa. Järjestelmä tukee pankkeja. Pienellä kirjoitetut tekstitkin ovat sopimustekstiä.

Naisen puolituttu on yksi tuomari, joka tällaisten asioiden kanssa joutuu päivittäin tekemisiin. Tuomari ottaa asian esille kollegansa kanssa ja tästä varsinaisesti alkaa elokuvan tarina. Onko mitään mahdollisuuksia taistella pankkeja vastaan? Onko tavallinen ihminen liian mitätön palanen pankkibisneksessä? Olisiko EU:n säännöksistä avuksi?

Philippe Lioret on ennestään tuttu ohjaaja sosiaalisten ongelmien kimpussa. Myös toista tuomaria näyttelevä Vincent Lindon (kuvassa oik.) on tuttu mies; Lioretin muutaman vuoden takaisessa elokuvassa Welcome (2009) hän esitti miestä, joka otti virkavallalta turvaan pakolaisena maahan laittomasti tulleen kurdipojan. Lindon on kuin sympatian perikuva, mutta pelkällä sympatialla ei tämänkaltaisia ongelmia ratkaista. Tarvitaan taistelua.

Elokuvan juonen toinen elementti on toisen tuomarin (Maria Gillain) aivokasvain. Toisenlainen ongelma kuin paha velkakierre, mutta siitäkään ei tunnu olevan ulospääsyä.

Ranskalainen elokuva nousi 1960-luvulla uuden elokuva-aallon kärkeen. Nykyisin se ei onneksi ole siinä kärjessä, jossa ”moderneja taide-elokuvia” kuvataan kovilla käsivarakameroilla. Giller Henryn kuvaus on vakaata, se antaa katsojalle mahdollisuuden poimia kuvasta muutakin kuin sikinsokin heiluvaa suttua.

Tällaisia hyviä ranskalaisia elokuvia näkee edelleen, jos käy muuallakin kuin Finnkikon teattereissa. Lahdessa näen näitä leffoja 5-6 vuosittain Kino Iiriksessä, jonka vakio-ohjelmistoon kuuluvat Cinema Mondon maahantuomat laatuelokuvat. Cinema Mondo on 1990 perustettu riippumaton maahantuontiyritys, joka lisäksi omistaa Kino Engel -elokuvateatterin Helsingissä.

(Tämä juttu on aiemmin julkaistu Hämeen Kaiku -verkkolehdessä, hameenkaiku.fi)

kari.naskinen@gmail.com

Monza 40 vuotta sitten – Curva Grande, Curvone

Lahden moottoripyörämuseossa on Jarno Saarisen ajohaalari. Jarno Saarisen kuolemasta tulee 20.5.2013 kuluneeksi 40 vuotta. MM-osakilpailu Autodromo Nazionale Monzassa vaati tuolloin kaksi kuolonuhria. Radan kovavauhtisin kaarreosuus Curva Grande – italialaisille Curvone – ei silloin vastannut alkuunkaan nykyisenkaltaisia turvallisuusvaatimuksia. Ulosajolevennyksiä ei ollut ja vauhtia oli yksinkertaisesti liikaa. Sittemmin Curva Grandeen tehtiin ylimääräinen hidastusmutka, ns. shikaani.

Monzan radalla on kuollut kaikkiaan 52 ajajaa. Jarno Saarinenkin tiesi radan vaarallisuuden. Hänen viimeiseksi jääneessä haastattelussaan Saarinen sanoi Gazzetta dello Sportissa: ”En pidä siitä [Monzan radasta], se on nopea ja ennen kaikkea vaarallinen - - - radan asvaltti sopii ehkä autoille, joissa on neljä pyörää. Moottoripyörissä on vain kaksi.”

Autoillekaan rata ei kuitenkaan ollut turvallinen. Tunnetuimpia Monzassa kuolleita F1-ajajia ovat Alberto Ascari 1955, Jochen Rindt 1970 ja Ronnie Peterson 1978.

Radiotoimittaja Arto Terosen kirjassa Ikuisesti nuori, Jarno Saarista etsimässä (Urheilumuseo, 2012), kerrotaan, että loppuosa haastattelusta julkaistiin lehdessä vasta seuraavana päivänä 21.5.1973. Lauantaina Saarinen oli sanonut, että hän jättää kilpailemisen viimeistään vuoden 1974 lopussa: ”Olen väsynyt, aina pitää mennä rajoilla ja riskeerata. Pian kaikki haluavat voittaa minut. Tästä on tullut liian vaativaa ja vakavaa, enkä halua enää elää sellaisessa paineessa, haluan normaalia elämää. Enää on vaikea hengähtää, pitää taukoa ja rentoutua ilman, että joku pakottaa kaiken aikaa voittamaan.”

Sitten se tapahtui. Terosen kirjassa Mario Lega kuvailee tilannetta omasta näkökulmastaan: ”Minä olin silminnäkijä. Braun johti, sitten tulivat Pasolini, Jarno, Kanaya ja minä viidentenä. Pasolini kaatui, hänen pyöränsä lensi aidasta takaisin radalle ja osui suoraan Jarnoon, pam, pam, pam. Yritin vain väistellä, olin onnekas.”

Hieman taaempana tullut Chas Mortimer näki Renzo Pasolinin pyörästä tulleen savua ennen kaatumista. Hetkeä myöhemmin Pasolinin pyörä sinkoutui vasemmalle kaiteeseen ja bensatankki irtosi. – ”Sitten oli vain tulta, enkä muista muuta kuin tullessani tulipallon läpi Pasolini makasi keskellä rataa, osuin häneen ja menin hänen ylitseen. Mitä Jarnolle tapahtui, siitä minulla ei ole mitään käsitystä. Minä tapoin Pasolinin, siitä ei ole epäilystäkään.”

Jarno Saarisen kuoleman aiheutti isku Pasolinin ajokista, isku irrotti kypärän Saarisen päästä. Tätä tukee myös Teuvo Länsivuoren muistikuva siitä, että hän oli nähnyt Pasolinin rikkoutuneessa pyörässä jälkeenpäin samaa väriä kuin Saarisen kypärässä. Paikalla ollut lääkäri Claudio Costa kirjoitti kuolintodistuksen ja senkin mukaan tuo isku aiheutti kuoleman.

Jarno Saarinen oli voittanut 250-kuutioisten maailmanmestaruuden 1972 ja tullut toiseksi 350-kuutioisissa Giacomo Agostinin voittaessa mestaruuden. Vuonna 1973 Saarinen oli ennen Monzaa voittanut kaikki 250-kuutioisten osakilpailut ja johti myös 500-kuutioisten luokkaa. Kirjassa Soile Saarinen (nyk. Karme) kertoo Saarisen ajatelleen ennen Monzaa, että jos hän voittaa 250-kuutioiset Monzassa ja seuraavassa kilpailussa Opatijassa, niin loppukaudesta olisi vielä mahdollisuus vaihtaa 250-kuutioisista 350-kuutioisiin ja tavoitella kolmea maailmanmestaruutta. Soile Saarinen sanoo, että kolmeen mestaruuteen olisi ollut oivallista lopettaa ajaminen jo kauden 1973 jälkeen.

Soile muistelee, millä tavalla Jarnon oli tapana puhua suunnitelmistaan lehtimiehille, jotenkin näin: ”Kilpaileminen on minulle vain harrastus. Myöhemmin aloitan normaalit työt insinöörinä. Lopetan ajamisen silloin kun olen huipulla. - - - En ole villi tai uhkarohkea, en aja yli rajojeni tai kykyjeni, olen sinut itseni kanssa. Riskit tietysti kasvavat kun täytyy ajaa nopeasti, kuten minun nyt täytyy. Se on mahdollista kolme tai neljä vuotta ilman vakavia onnettomuuksia, mutta sen jälkeen ennustettava mahdollisuus sellaiseen kasvaa. Minä haluan elää ja tulla vanhaksi mieheksi ja nauttia elämästäni ajamisen jälkeen.”

Tallimääräystenkin kanssa Saarinen joutui tekemisiin. Kun kausi 1973 alkoi Paul Ricardin radalla, ilmoitti Yamahan tallipäällikkö Rodney Gold hänelle ensimmäisten harjoitusajojen jälkeen, että voitat sitten 500-kuutioiset ja Hideo Kanaya voittaa 250-kuutioiset. Saarinen antoi tallimääräykselle piut paut ja voitti molemmat luokat. Sen jälkeen ei tallimääräyksistä puhuttu.

Yhdessä tallimääräystapauksessa Saarinenkin oli mukana, ja tapaus oli ruma. Syksyllä 1971 Kreidler-talli houkutteli Saarisen ajamaan kaksi viimeistä osakilpailua 50-kuutioisten luokassa, kun Kreidler halusi varmistaa mestaruuden Jan de Vriesille. Mestaruuden toinen tavoittelija oli Derbi-tallin Angel Nieto. Viimeisessä kilpailussa Jaramassa Saarisen piti hoitaa Nieto pois mestaruustaistelusta. Hoituihan se, kuten Teronen kirjoittaa: viimeisessä mutkassa Jarno onnistui kiilaamaan Nieton ulos kilpailusta ja de Vries vei mestaruuden.

Curvonen tapauksesta 20.5.1973 ei ole vedenpitävää todistetta siitä, mikä aiheutti Pasolinin kaatumisen. Pasolinin Harley-Davidsonin leikkaaminen kiinni, öljyä radalla tai ajovirhe.
- - - - -

Sunnuntaina 19.5.2013 klo 11-16 pidetään Lahden moottoripyörämuseossa Jarno Saarisen muistelutilaisuus: vanhoja filmejä, tarinoita, julisteita ym. Paikalla on myös Teuvo Länsivuori, joka tuo mukanaan Jarnoa koskevan leikekirjan. Samoin on tavattavissa toimittaja Arto Teronen.

kari.naskinen@gmail.com

Viimeisistä Eläintarhanajoista 50 vuotta

Eläintarhanajojen viimeiseksi voittajaksi jäi Timo Mäkinen, joka voitti vakioautoluokan Morris Mini Cooperillaan. Mukana olivat myös kaksi ”lehtikeisaria”, Urpo Lahtinen Morris Mini Cooperilla ja Olli Lyytikäinen BMW:llä. Oli toukokuun 19. päivä 1963. Vielä yksi startti oli Mäkisen voiton jälkeen, mutta tämä Formula Junior -luokan lähtö keskeytyi muutaman sadan metrin jälkeen suureen kolarirytinään. Ruotsalaisen Örjan Atterbergin auton etupyörä osui todennäköisesti Freddy Kottulinskyn auton takapyörään, Atterbergin Focus nousi ilmaan ja putosi radalle alassuin. Nykymallisia turvakaaria ei autoissa ollut. Atterberg kuoli ja niin loppui myös Eläintarhanajojen vuonna 1932 alkanut historia.

Atterbergin ja Kottulinskyn autojen kosketus ei ollut yksittäinen tapahtuma, vaan se johtui siitä, että heidän edellään oli jo ollut kolarointia. Kärkeen startissa päässeen Curt Lincolnin auto oli saanut kosketuksen takapäähänsä ja pyörähtänyt radalla, ja luultavasti Kottulinsky oli väistäessään Lincolnia ajautunut hieman Atterbergin eteen. Lincolnin Brabhan-ajokin perään oli osunut joko David Hitchesin Lola tai Picko Trobergin Lola.

Kyllähän radan vaarallisuus tiedettiin. Hetkeä ennen Fomula Junior -luokan starttiakin kilpailunjohtajan apulainen Ermei Kanninen oli sanonut kilpailunjohtaja Otto Brandtille, että ”pidetään peukkuja, jotta kaikki menee yhtä hienosti kuin tähänkin asti” tarkoitten sen päivän aikaisempia lähtöjä.

Ei mennyt yhtä hienosti. Eikä vuosikymmenten aikana joka kerta muutenkaan. Ensimmäisen kuolonkolari sattui 1947, jolloin Gunnar Söderholm moottoripyörineen suistui Moukaripörssin alamäessä kaiteeseen ja päin puuta. Samassa vaikeassa paikassa sai surmansa Carl-Olof Tötterström 1953.

Vuosi 1962 oli kaikkein huonoin. Ensin kuoli Päivän Sanomien (TPSL) toimitusharjoittelija Viljo Turunen, joka oli kameransa kanssa yleisöltä kielletyllä alueella. Hän oli juuri keskittynyt filminvaihtoon, kun Uljas Pekkisen moottoripyörä iskeytyi suoraan häneen päälleen. Pekkinen itse oli sekuntia aikaisemmin lennähtänyt pois pyöränsä päältä, hän selvisi pienin kolhuin. Isojen pyörien luokassa sai surmansa nastolalainen autokoulunopettaja Oiva Laakso, joka menetti ajokkinsa hallinnan yrittäessään toisella kädellä korjata ajolasiensa asentoa.

Näiden surullisten tapahtumien kääntöpuolena on se, että Eläintarhanajot olivat suuria tapahtumia. Yleisöennätys saavutettiin 1958, jolloin maksaneita katsojia oli 82 597.

Rata on kapea, keskimäärin vain kuusi metriä leveä, ja puut lähellä. Vauhti ei ollut samaa luokkaa kuin nykyisin rata-ajossa, mutta olosuhteet huomioon ottaen hurjaa kyytiä mentiin, sillä keskinopeusennätykset olivat yli 120 km/t - autoilla vähän lujempaa kuin moottoripyörillä.

Eläintarhanajojen synty voidaan ajoittaa lokakuuhun 1931. Suomalaiset autourheilijat olivat käyneet kilpailemassa Solvallan raviradalla Tukholmassa ja kotimatkalla laivalla he ryhtyivät keskustelemaan kilpailujen järjestämisestä Helsingissä. Periaatepäätöksen kilpailujen järjestämisestä tekivät tuolloin Otto Brandt, Karl Ebb, Karl-Gustaf Granberg, Vilho Holming, S.P.J. Keinänen, Raine Lampinen, Alfred Lönnfors, Gösta Nielsen, Theodor Lönnfors ja John Ramsay.

Näin myös kävi, joskin ensimmäisten kilpailujen nimenä 1932 oli Suomen Suurajot. S.P.J. Keinänen muisteli kilpailujen alkuvaihetta Moottori-lehdessä 5/1949: ”Yleisön kannalta on rata sopiva. Sijainti keskellä Helsinkiä, mutta kuitenkin erillään taloista ja valtaväylistä. Katsomot Luojan tekemiä ja kun tähän lisää tilapäiskatsomot, niin mukavaa on yleisön Eläintarhanajoja katsella. Helsingin kaupungilla ja erityisesti Erik von Frenckellin kaukonäköisyydellä ja myötämielisyydellä on ollut ratkaiseva osuus, sillä ilman sitä, että kaupunki antoi alueen ilmaiseksi 1932 ajojen käyttöön, tästä kilpailusta tuskin olisi tullut niin kansan suosimaa kuin se nyt on.”

Erikoinen vaihe Eläintarhanajojen historiassa oli 1947. Silloin nimittäin samalla radalla ajettiin toisetkin kilpailut. Nimittäin syksyllä SVUL järjesti Vauhtikisat-nimellä kilpailut, jotka olivat osa SVUL:n valtakunnallisten Suurkisojen ohjelmaa. Näin siitä huolimatta, että moottoriurheilujärjestöt eivät vielä tuolloin edes olleet SVUL:n jäseniä. Vasta 1960-luvulla moottoriurheiluliitot hyväksyttiin SVUL:n jäseniksi. Vuonna 1947 oli Eläintarhanajojen katsojamäärä noin 64 000 ja Vauhtikisojen 48 000.

Aivan maailman huippuja ei Eläintarhanajoihin saatu. Läheltä kuitenkin piti, sillä 1949 Argentiinan autoklubilta tuli kirje, jossa tarjottiin Juan Manuel Fangiota ajamaan Helsinkiin. Hän oli tulossa keväällä kilpailukiertueelle Eurooppaan ja Helsinki olisi sopinut aikatauluun. Vastaavalla tavalla Maseratin tehdastalli Italiasta tarjosi Eläintarhanajoihin Alberto Ascaria ja Giuseppe Farinaa. Tarjouksiin vastattiin, mutta siihen kirjeenvaihto jäi, eivätkä kolme myöhempien vuosien F1-maailmanmestaria ilmestyneen Helsinkiin.

Kuriositeetti on, että 1959 voitti sivuvaunuluokan pari Edgar Strub – Joseph Siffert. Tunnemme Siffertin paremmin kahden F1-osakilpailun voittajana. Siffert kuoli Brands Hatchissa 1971.

Lähteet tähän juttuun:
Eläintarhanajojen käsiohjelma 19.5.1963
Fred Geitel, Jussi Juurikkala, Jyrki K. Talvitie: Kuolemankurvasta Moukaripörssiin (Tietoteos, 1993)
Erkki Vanhanen: Racing – Radalla! (Alfamer, 2012)

kari.naskinen@gmail.com

Robert Redfordin rauhallinen tyyli vetoaa

Hurjastakin aiheesta voi tehdä elokuvan rauhallisesti, tyylikkäästi. Robert Redford osaa tämän. The Company You Keep – Ikuiset liittolaiset on jo hänen kolmas ohjauksensa tämänkaltaisista aiheista, ja tyyli on säilynyt. Ensin tuli Afganistanin sotaa kriittisesti tarkasteleva Lions for Lambs (2007), sitten Abraham Lincolnin murhaa käsittelevä Salaliittolainen (2010) ja nyt uusimmassa elokuvassaan Redford käy läpi sitä vaihetta Vietnamin sodan aikana ja jälkeen, kun amerikkalaiset radikaaliryhmät protestoivat USA:n harjoittamaa sotapolitiikkaa koskien Vietnamia, Laosia, Kamputseaa ja Chileä.

Elokuvan aiheen lähtökohta on väkivaltainen, koska Weather Underground -järjestö (WU) teki kymmeniä pommiattentaatteja ja mm. pankkiryöstön Michiganissa. WU:n toimintatapaan kuului kuitenkin ilmoittaa pommi-iskuista etukäteen, jotta ihmisiä ei vahingoittuisi. Tuossa pankkiryöstössä vuonna 1980 oli kuitenkin kuollut yksi poliisi, ja tämänkin takia WU:n jäsenet olivat FBI:n etsityimpien rikollisten joukossa.

Väkivaltaa ei elokuvassa silti ole. Yhtään laukausta ei ammuta, eikä ketään lyödä. Tai no – näytetään elokuvan alussa dokumenttipätkiä USA:n sotavoimien tuhotöistä. Hienoa, että vielä pystytään tekemään hyviä aikuisten elokuvia, joita ei tarvitse merkitä K-16 tai K-18. Redfordin elokuva on K-7.

Redford osoittaa, että hyvinkin jännittävän ja jännitteisen elokuvan voi tehdä myös vanhanaikaisen rauhallisesti. Kuvaus (Adriano Goldman) on huolellista ja lopputulos kaunista. Eikä tarinankerronnassa tarvita avuksi takaumia. Tämä on niitä elokuvia, jotka loppua lähestyessään saavat harmittelemaan, että kohta tämä loppuu.

Robert Redford on ohjannut yhdeksän elokuvaa. Ikuisissa liittolaisissakin näkyy, että Redford on kova tekijä kollegoidensa keskuudessakin. Elokuvassa hän itse on pääosassa, mutta moniin pieniinkin sivurooleihin hän on saanut houkutelluksi tunnettuja näyttelijöitä: Julie Christie, Chris Cooper, Nick Nolte, Susan Sarandon, Stanley Tucci jne.

Neil Gordonin samannimiseen romaaniin (2004) perustuva elokuva on fiktio, mutta ilmeisen lähellä tosiasioita. Tim Weinerin FBI-kirjassa Liittovaltion poliisin historia (2012) kerrotaan samoista asioista. Weiner kirjoittaa, että WU:n jäsenet pitivät itseään vallankumouksellisina, jotka pystyisivät kaatamaan Yhdysvallat. He kutsuivat itseään kommunisteiksi, mutta heidän taktiikkansa oli lähempänä niitä italialaisia anarkisteja, jotka olivat tehneet pommiattentaatteja Washingtonissa ja Wall Streetillä ensimmäisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Vuonna 1969 WU otti käyttöön järeämpiä aseita, mielenosoituksista ja mellakoinnista siirryttiin pommien valmistamiseen.

Elokuvassa Redford esittää WU:n jäsentä, joka henkilöllisyyttä muuteltuaan on 30 vuotta pystynyt elämään normaalia elämää pikkukaupungin lakimiehenä. Sitten kulissi kuitenkin repeää, kun paikallisen sanomalehden nuori toimittaja pääsee jyvälle asioiden todellisesta laidasta. Niin käynnistyy ajojahti, johon toimittajan tekemän lehtijutun ilmestyttyä liittyy myös FBI. Yhtenä juonteena tarinassa on myös se, miten toimittajan moraali kestää. Paljastaako hän lehden sivuilla myös sellaisia tietoonsa saamia asioita, joilla ei ole varsinaisesti mitään tekemistä WU:n kanssa, mutta olisivat herkullista ”lööppiainesta”? Albany Sun Times -lehden toimittajaa esittää hienosti Shia LaBeouf. Mutta mitä tehdä – skuuppi on tiedossa, mutta sen julkaiseminen leimaisi vääriäkin ihmisiä aiheettomasti?

kari.naskinen@gmail.com

Lahtelainen oopperatoiminta ollut Suomen kärkeä

Lahden ooppera on ainoana suomalaisena kutsuttu esiintymään Savonlinnan oopperajuhlille, vieläpä kahteen kertaan, 1971 Giuseppe Verdin Naamiohuvit ja 1976 Leevi Madetojan Pohjalaisia. Kansallisoopperassa lahtelaiset vierailivat niin ikään kaksi kertaa, 1969 Verdin La Traviata ja 1971 Naamiohuvit. Nykyisin selvä ykkönen ”maakuntaoopperoiden” joukossa on kuitenkin Tampereen ooppera, joka Tampere-talon resursseilla pystyy vuosittain tuottamaan erittäin korkeatasoisia esityksiä.

Lahden ooppera ry. järjestää lauantaina 11.5.2013 vanhassa konserttitalossa 50-vuotisjuhlagaalan, jossa solisteina kuullaan Lahden oopperan entisiä ja nykyisiä laulajia, mm. Heikki Aalto, Ritva Auvinen, Jorma Hynninen, Raimo Laukka, Pertti Lehtinen, Lilli Paasikivi, Sirkka Parviainen, Mika Pohjonen, Elina Risku, Risto Saarman.

Jo ennen oopperayhdistystäkin oli Lahdessa ollut omaa oopperatoimintaa, kun Viipurin musiikkiopisto (nyk. Lahden konservatorio) oli yhteistyössä Lahden kaupunginorkesterin kanssa valmistanut oopperaesityksiä. Vuonna 1962 opiston oopperaluokan laulajat perustivat Lahden ooppera ry:n, ja ensimmäinen oopperaensi-iltansa sillä oli marraskuussa 1963, Verdin Rigoletto.

Aikoinaan Lahden oopperatoiminnalle oli suureksi eduksi Helsingin läheisyys. Lahteen oli helppo saada vierailijoita Helsingistä, ja esimerkiksi Rigolettossa 1963 lauloivat vierailevina solisteina aikansa huippunimet Pekka Nuotio, Laura Salminen ja Usko Viitanen. Kapellimestarina toimi Onni Kelo ja oopperayhdistyksen omia solisteja olivat mm. Aake Anttila, Anna-Liisa Jussila, Kalevi Koskinen, Jussi Lehmusmäki, Matti Norjava, Tapani Valtasaari ja Esa Vesikko. Toimittaja Sirkka Henttonen kirjoitti yhdistyksen 30-vuotishistoriakirjassa, että ”hovirouvina olivat Lahden kauniit ja rohkeat eli kaupungin rouvat Anna-Maija Heikinheimo, Tuija Tukiainen-Klövenbog, Leena Tuominen, Lea Mäkelä ja Sirkka Lankinen”.

Nykytilanteesta en aivan tarkkaan tiedä, mutta 2007 tehty sopimus Lahden kaupunginteatterin ja kaupunginorkesterin kanssa on voimassa, joten odotellaan seuraavaa ensi-iltaa; edellinen oli Verdin Trubaduuri viime vuonna. Yhdistyksen puheenjohtaja Outi Leppänen joka tapauksessa lupaa yhdistyksen nettisivulla jatkoa, sillä ”Lahden ooppera pyrkii uusin voimin yhdessä yhteistyökumppaneidensa kanssa tarjoamaan tulevinakin vuosina antoisia oopperakokemuksia niin paikallisella kuin valtakunnallisellakin tasolla”.

Toivotaan parasta, sillä ooppera on hieno taidelaji. Kuten George Bernard Shaw kirjoitti: ”Vaikka ooppera on vähemmän uskottava kuin puhenäytelmä, mikä on loogisesti todistettavissa, niin musiikillisen ilmeikkyyden ylivoimainen intensiteetti tekee oopperasta paljon todellisemman kuin näytelmä on.”

Eikä siitä pääse mihinkään, että yksi kaikkien aikojen parhaita taideteoksia on Richard Wagnerin neliosainen ooppera Nibelungin sormus. Se kuitenkin on niin iso juttu, että Lahden oopperan voimavarat eivät sen esittämistä mahdollista. Täsmennän: on se paras!

Tämän jutun kuva on Verdin Otellosta, joka esitettiin juuri valmistuneessa uudessa kaupunginteatterissa 1983. Päärooleissa lauloivat Kalevi Koskinen ja Ritva Auvinen (kuvassa etualalla). Koskinen oli mukana myös 1971, kun Naamiohuvit esitettiin Kansallisoopperassa. Esityksen lehtiarvostelussa Seppo Nummi kirjoitti maakuntaoopperoiden tilanteesta: ”Jos haluaa panna oopperat paremmuusjärjestykseen, ei voittajasta ole epäselvyyttä: se on Lahti.”

Näitä vanhoja lehtileikkeitä ja muita tietoja Lahden oopperaa koskevista arvosteluista on tietenkin vaikka millä mitalla. Panen tähän vielä yhden, mikä koski Lepakko-operettia (1991): Helsingin Sanomien Hannu-Ilari Lampila kirjoitti, että esitys ”kuvasti myös Lahtea. - - - Lepakko sopii hyvin vauraan Lahden symboliksi”. Mistähän Lampila oli saanut tiedon Lahden vauraudesta?

kari.naskinen@gmail.com

Meitä katsojia petkutettiin tallimääräyksellä jo 1959

Harjun TT-ajot Jyväskylässä oli helluntaina 1959 saanut ensi kertaa ohjelmaansa autoluokan. Starttiviivalle asettui neljä midget-luokan ajokkia, ja kilpailusta muodostui jännittävä, muistan hyvin. Nyt yli 50 vuoden jälkeen minulle kuitenkin paljastui, että jännittävyys runsaine ohituksineen oli johtunut tallimääräyksestä.

Midget-ajajat edustivat helsinkiläistä 500-kerhoa. Juuri ilmestyneessä kirjassa Suomalainen formulahistoria on selitys Harjun ajojen midget-kilpailun tapahtumille. Kirjan on julkaissut suomalaisen autourheilun perinnetietoutta keräävä Scuderia Naftalin. Sen uusimmassa kirjassa käydään läpi vuodet 1947-89, ja Harjun ajoja koskien kirjassa on valokuva 500-kerhon sisäisestä ohjeesta, joka oli annettu ajajille kolme päivää ennen kilpailua. Ohje on otsikoitu ”Ohjeet Jyväskylän TT-ajoon” ja teksti kuuluu:

”Pentti Loivaranta lähtee johtamaan, Curt Lincoln toisena, Jouko Nordell kolmantena, Pentti Keinänen neljäntenä, Loivaranta ja Lincoln saavat vaihtaa johtoa pari kertaa n. 10 ensimmäisen kierroksen aikana. Vauhti sellainen, että kaikki pysyy koossa Keinästä lukuunottamatta. Noin 10-12 kierroksella sivuttaa Lincoln uudelleen Loivarannan ja Nordell pian tämän jälkeen, niin että maalijärjestys
1 Lincoln
2 Nordell
3 Loivaranta
4 Keinänen”

”Jos joku keskeyttää, säilyy muiden järjestys samana. Se joka rikkoo näitä ohjeita vastaan, saa ainoastaan matkakorvauksena mk 10 000,- ja muu starttirahasta menee yhdistyksen kassaan.”

”Loivaranta on matkan johtaja ja kapteeni ja ottaa rahat vastaan. Jos Seppo Rikkilä on matkassa mukana siirtyy nämä tehtävät hänelle.”

Tallimääräyksen allekirjoittaja on 500-kerhon puheenjohtaja Veikko Palotie.

Niin että eivät nämä tallimääräykset mikään uusi keksintö ole.

Tämän jutun kuva ei ole Harjun ajoista, vaan Eläintarhanajoista 1960. Tallimääräys tai ei, mutta kilpailua johtaa tässä Heimo Hietarinta, joka myös voitti, ja perässä tulee Curt Lincoln.

kari.naskinen@gmail.com

Perkeleen hyvä vappu

Oleellinen osa lahtelaista vappua on nykyisin musiikki. Teatteri Vanha Juko aloitti vappupäivän Perkele-konserttinsa jo 1990-luvulla, ja muutenkin Vanhan Jukon vuosikalenteriin kuuluu runsaasti musiikkia. Vakiovieras on säveltäjä Kaj Chydenius, jota olen alkanut pitää jo Vanhan Jukon kalustoon kuuluvana. Muutama viikko sitten Chydeniuksen lauluja esittivät siellä Minja Koski ja Mikael Saari, ja sama kokoonpano esiintyi Fellmanin pellon performanssitapahtuman jälkeen vanhassa konserttitalossa, jossa voimakkaita työväenlauluja esittivät myös Vanhan Jukon yhtä voimakas bändi ja laulukvartetti; tuon konsertin kevyemmästä osasta vastasivat M.A. Numminen ja Pedro Hietanen.

Siitäkään ei ole pitkä aika, kun Kaj Chydenius esiintyi Lahden kaupunginteatterissa yhdessä Ritva Sorvalin ja Kari Hevossaaren kanssa. Katsomossa oli myös Aulikki Oksanen, jonka runoihin kaikki konsertin laulut Chydenius oli tehnyt.

Mutta vappu perkele! Olihan torilla perinteistä mieskuorolauluakin, sekä sinistä että punaista, mutta varsinaiseen asiaan päästiin vasta Vasemmistoliiton vapputilaisuudessa, jossa vanhoja, yhteiskunnallisesti virittyneitä kupletteja esittivät Vanhan Jukon Hannu Salminen, Jussi Sorjanen ja Minja Koski. Olisi kuunnellut pitempäänkin, mutta kun esittäjien oli lähdettävä valmistautumaan illan Perkele-konserttiin.

Vasemmistoliiton ja SDP:n vapputilaisuuksien jälkeen torilla piti siirtyä SAK:n vappupaikalle, jossa riemua piti yllä tänäkin vuonna Slaavilainen duo. Se on kumma soittokunta. Levyjä ei löydy mistään, eikä Youtubesta pätkääkään. Hauskan kummallista on sen musiikkikin, kuin yhdistelmä slaavilaista kaihoa, vielä kaihoisampaa suomalaista melankoliaa ja sitten rajua balkanilaista poljentoa. Kappalevalinnat menevät Lännen lokarista Surujen kitaraan, Hintriikin surumarssista Swayneen, ja välillä ikkunasta kurkistaa Glendora.

Tätä juttuani varten yritin etsiä kuvaa Slaavilaisesta duosta, mutta missään ei tunnu olevan muuta kuin se yksi ja sama, minkä jo edellisen kerran bändistä kirjoittaessani käytin (Mustaa valkoisella 2.5.2011). Slaavilaisen duon vetäjänä toimivasta Johannes Wileniuksesta kuitenkin löytyi netistä tuo jutun alussa oleva kuva. Tänä vappuna ei kaktushattua kuitenkaan enää ollut.

Slaavilaisen duon nettisivullakin kävin, mutta huonolla tuloksella. Siellä oli teksti: ”Vanhat sivut hävis, kun joku paskiainen hakkeroi ne.”

Koska kysymyksessä on tällainen harvinaisuus, panen tähän nyt kaikki tänä vappuna siinä mukana olleet:

Johannes Wilenius (laulu, kitara)
Aleksi Saraskari (tuuba)
Visa Haarala (flyygelitorvi)
Mizuho Kojima (pasuuna)
Seppo Pohjoisaho (trumpetti)
Lari Lius (rummut)
Ilmari Myllynen (hanuri)
Pekka Virtanen (kitara)
Sirkku Hilanko (viulu)
Annukka Heinänen (viulu)
Anette Grevberg (alttoviulu)
Tanja Saranen (huilu)
Mikko Peltoniemi (percussion)
Samuli Mikkonen (percussion)
Noora Laiho (percussion)
Liisa Ojantausta (percussion)
Sini Ylönen (percussion)
Joonas Mäyrä (percussion)

SAK:n aitauksessa meininki oli niin vetävää, että ajantaju hävisi (vähän muukin taju), joten Perkele-konserttiin en ehtinytkään. Siellä esiintyivät jukolaisten itsensä lisäksi Ari Numminen ja Hannu Kella, jotka esittivät työväenliikkeen vanhoja lauluja. Hyvä että näitä lauluja saa nykyisin esittää – toisinkin on joskus ollut, esimerkiksi Mikkelin raastuvanoikeus teki 1934 päätöksen, jolla kiellettiin työväenlaulujen julkinen esittäminen, tallentaminen ja kaikenlaisen painetun materiaalin hallussapito.

Kun tässä nyt asialla olen, niin tiedoksi, että Ritva Sorvali esittää lauluiltansa Älä elämää pelkää 300. kerran perjantaina 10.5.2013 Lahden kaupunginteatterin Eero-näyttämöllä. Sävellykset ovat Chydeniuksen, mutta tämän ohjelman läpiviennissä on Ritva Sorvalilla ollut pianistina Saku Koskelainen, tai ehkä muutaman kerran Sakun flunssan tms. takia isänsä Timo Koskelainen. Laulujen tekstit ovat mm. Kahlil Gibranin, Pablo Nerudan, Pentti Saarikosken, Kaarlo Sarkian, Märta Tikkasen ja Aale Tynnin.

Kaj Chydeniuksen ja Ritva Sorvalin yhteistyöstä syntynyt Älä elämää pelkää -esitys sai ensi-iltansa jo yli 15 vuotta Teatteri Vanhassa Jukossa. Tänä aikana Ritva Sorvali on lauluiltansa kanssa kiertänyt Suomea laajasti.

Suomen näyttelijäliitto palkitsi Ritva Sorvalin vuoden 2010 parhaana naisnäyttelijänä kutsumusammatissaan puurtavan perushoitajan roolista Anna Krogeruksen näytelmässä Kuin ensimmäistä päivää.

kari.naskinen@gmail.com

Rosvojen valtiossa ei suurimpia rosvoja tuomita

Televisiossa nähdään tänään torstaina klo 22 ohjelma Wall Streetin koskemattomat. Se käsittelee vuosina 2007-08 alkanutta USA:n rahoituskriisiä, joka nopeasti heijastui lähes koko maailmaan. Esille tulee se, miten pankit antoivat ihmisille asuntolainaa täysin holtittomasti. Laina-anomukset menivät läpi, vaikka minkäänlaisia takeita satojen tuhansien dollareiden lainojen takaisinsaamisesta ei ollut. Pankit itse eivät kuitenkaan kärsineet, koska ne myivät vaikeuksiin joutuneiden ihmisten lainapaperit eteenpäin muille keinottelijoille.

Pari vuotta sitten nähtiin vastaavanlainen amerikkalainen tv-ohjelma Sisäpiirin homma. Tämän dokumenttielokuvan pohjalta on sen tekijä, Oscarilla palkittu Charles Ferguson on tehnyt kirjan Rosvojen valtio, joka viime vuonna ilmestyi suomeksikin. Kirjan alaotsikko on: Yritysten rikollisuus, poliittinen korruptio ja Yhdysvaltain kaappaaminen. Siinä käy selväksi se, mistä oli pankkien osalta kysymys. Lukuisten lainanottajien maksukyvyttömyys tiedettiin, mutta siitä ei välitetty, koska pankit olivat oman selustansa turvanneet.

Tämä onnistui, koska pankeille oli annettu vapaat kädet. FBI oli jo 2005 varoittanut asuntopetosten aallosta. FBI:n rahoitusrikosraportissa (Financial Crime Report to the Public) jouduttiin nostamaan kädet pystyyn, koska ”merkittävällä osalla asuntolaina-alasta ei ole velvollisuutta ilmoittaa petoksesta”.

Jo noihin aikoihin tilanne oli siis karkaamassa käsistä. Fergusonin kirjassa käydään läpi pankkien asiakirjoja, joista ilmenee, että pankit antoivat lainoja tietäen täysin, mihin lainananto johti. Pankkien henkilökunta toki kertoi usein tilanteista johtoportaille, mutta tuloksetta.

New Century Financial Corporation oli perustettu 1995 asuntolainojen antajaksi. Sen rahoittajia olivat mm. Morgan Stanley ja Credit Suisse. Kirjassa lainataan lainanantajahenkilöiden sähköposteja New Centuryn korkeimmalle johdolle jo vuodelta 2004:

- Hakijan ilmoittamiin tuloihin perustuvissa lainoissa on erittäin suuri riski, että maksut jäävät hoitamatta jo varhain.

- Minua vaivaavat lainanottajat, jotka eivät pysty todistamaan tulojaan tai eivät halua sitä tehdä.

- Emme pysty määrittämään, onko lainanottajalla varaa lainaan.

Nämä huitaistiin kuitenkin delete-nappulalla roskakoriin. New Centuryn sisäisessä muistiossa vain todettiin kyynisesti: ”Väistämättä lainanottajan omaisuus ei riitä kierteen jatkamiseen ja hän joutuu myymään asuntonsa tai se pakkolunastetaan.”

Tällainen lainatoiminta oli alkanut 1900-luvun lopulla, kun Ronald Reaganin ja Bill Clintonin hallintojen käynnistämä sääntelyn purkamisen kausi oli poistanut miltei kaikki pörssikaupan, yritysfuusioiden ja teollisuuden yhdistymisen rajoitukset. George Bushin hallinto lopetti muut rajoitukset, samoin kaikenlaisesta laittoman hyödyn saamisesta tuomittavien rangaistusten uhan. Yhdysvaltain koko finanssiala oli 2000-luvulle tultaessa kuin villi länsi, villi ja vapaa. Ferguson kirjoittaa, että ”Yhdysvaltain rahoitusala sai nykyisen, erittäin keskittyneen, usein rikollisen ja systeemisesti vaarallisen muotonsa”.

Torstai-illan ohjelmassa (TV 1) nähdään ainakin jotakin siitä, miten tämä rikollinen systeemi on toiminut ja miten suurimmat rosvot ovat jääneet rankaisematta. Nykyisin eivät pankkirosvot ryöstä pankkeja, vaan pankkirosvot istuvat pankeissa ja ryöstävät asiakkaita.

(Tämä juttu on aiemmin julkaistu Hämeen Kaiku -verkkolehdessä, www.hameenkaiku.fi)

kari.naskinen@gmail.com