Uskonto on tapa hallita

Uskontoaiheisessa kauhuelokuvassa Heretic (2024) sosiopaatti Reed (Hugh Grant, roolissaan erinomainen) vähättelee kahdelle mormonilähetyssaarnaajalle, että uskonto on vain tapa hallita ja että tämän takia uskonnon tärkein ominaisuus on valta. Kun elokuvassa vielä ollaan Yhdysvalloissa, niin sopivasti presidentinvaalit olivat siellä 5.11. ja elokuvan ensi-ilta Yhdysvalloissa oli 8.11. Läheltä liippasi ja kuten tiedämme, oli Donald Trumpin vaalivoiton takana merkittävällä tavalla myös uskonnollisten amerikkalaisten tuki.

Elokuva sinänsä on jokseenkin tyhjänpäiväinen psykologinen kauhutarina, mutta harvinaisuus kylläkin omassa lajissaan. Kaksi parikymppistä mormonityttöä kiertää ovelta ovelle ja yhdelle ovelle he menevät nimenomaan siksi, että herra Reed on ilmoittanut paikalliselle MAP-kirkolle haluavansa keskustella uskonasioista heikäläisten kanssa. Pahaa aavistamatta tytöt soittavat ovikelloa ja saavat ystävällisen kutsun tulla sisälle. Aika pian kuitenkin alkaa vyörytys ja tytöt tajuavat, että Reed on uskonnollisesti outo ja ilmeisesti vähän vaarallinenkin.

Harhaoppinen Reed alkaa tentata tyttöjä heidän uskostaan ja samalla pitää omaa monologiaan uskonasioista. Alkuun päästyään Reed sanoo, että Joseph Smithin 1830 perustama Myöhempien aikojen pyhien kirkkokunta on pelkkää kopiota vanhemmista uskonnoista ja että heidän Mormonin kirjansa on vain ontto uusintaversio Raamatusta. Eikä Raamattukaan ole kuin toistoa juutalaisten Tanakista. Kristillinen Raamattu rakentui kolmiosaisen Tanakain pohjalle, mutta sitä laajennettiin myöhemmin Uuden testamentin kirjoituksilla.

Eikä tämäkään riitä vauhtiin pääsevälle Reedille. Raamattua hän vertaa Monopoli-peliin, joka puolestaan on hieman muunneltu toisto vanhemmasta The Landsford´s Gamesta. Jeesuksesta Reed sanoo, että hänkin oli toisto ja vertaa Jeesuksen syntymää Horuksen, Krishnan, Mithran syntymiin. Tähän rimpsuun tuli lisäksi Jar Jar, josta en löytänyt muuta tietoa kuin että Jar Jar Binks on jokin kumma otus Tähtien sota -saagassa.

”Tätä kertomusta te olette meille ihmisille myymässä”, lataa Reed ja sitten alkaa kauhuosuus perinteisin menoin pimeine käytävineen, lukittuine ovineen, kellarissa vankeina olevine puolikuolleine ihmisineen, jotka ilmeisesti olivat myös ensin joutuneet osallistumaan Reedin luentoon.

Toinen tytöistä ilmaisee haluavansa käydä rakkaittensa luona vaikka perhosen muodossa, jos kuolee. Puolittain onnellisen lopun yhteydessä värikäs perhonen laskeutuu hänen kädelleen.

Elokuvan käsikirjoittivat ja ohjasivat Scott Beck ja Bryan Woods, jotka tätä ennenkin ovat tehneet tämän lajin leffoja, ja onhan kauhujutuilla ystävänsä.

kari.naskinen@gmail.com

Puolueeton ei saa olla

Pahimmissa tilanteissa pitää valita puolensa. Yksi pahimmista on tietenkin sota. Vielä jatkosodan aikana 1941 aseista kieltäytynyt Arndt Pekurinen teloitettiin Mannerheim-ristin ritarin, kapteeni Pentti Valkosen määräyksestä. Tämä tapahtui etulinjassa, johon Pekurinen oli viety väkisin työvelvollisena. Vaikka asevelvollisuuslaissa oli kohta, joka mahdollisti käyttää asevelvollisia siviilityössä aseettomana, ei tällaisia höpöhöpöjuttuja sodan aikana noteerattu.

Tällä hetkellä Suomi on joidenkin innostuneiden poliitikkojen mukaan taas sodassa Venäjää vastaan. Samalla yleinenkin asenneilmapiiri on manipuloitu sentapaiseen, ettei puolueeton saa olla. Jos on, se tulkitaan Venäjä-myönteisyydeksi. Pasifistikin on väärässä, koska sota on parempi kuin rauha, sillä edelleen on sellainen ihmemahdollisuus, että Ukraina voittaisi Venäjän.

Kuvassa on muistolaatta Iitin metsästä, jossa keväällä 1918 punaiset tappoivat Akseli ja Eelo Isohiiden, koska he eivät halunneet olla kansalaissodan kanssa missään tekemisissä. Kuva on lappeenrantalaisen Jukka Siiskosen Willimiehen jäljillä -blogista

Siiskonen kirjoittaa, että Akseli oli sodan aikana lähettänyt Työmieheen mielipiteestään sodan lopettamisen puolesta, mutta hänen juttujaan ei julkaistu. Lopulta 22.4.1918 veljekset törmäsivät punaisten sotilaisiin, jotka vaativat heitä liittymään joukkoonsa. Rauhanmiehinä Isohiidet kieltäytyivät ja saivat mennä kotiinsa. Kaikki muuttui kuitenkin seuraavana aamuna, jolloin heidät tultiin hakemaan kotoa. Ei kuitenkaan viety punaisten esikuntaan Kausalaan, vaan kotkalaisten punakaartilaisten luokse. Heidät ammuttiin metsänlaitaan Haapa-Kimolan ja Kausalan välisen tien varrella. Elias oli 34-vuotias, Akseli kolme vuotta nuorempi.

Pienet kuvat veljeksistä löysin Maija Salonius-Hatakan kirjasta Ei saarnaamalla vaan elämällä (2000), jossa hän kertoo näiden enojensa elämäntarinat. Tietokirjailija Matti Salminenkin on ottanut heidät mukaan teokseensa Toisinajattelijoiden Suomi (2016), jonka alaotsikko on Tarinoita yhden totuuden maasta. Siinä Salminen lainaa täsmällistä kuvausta tapahtumista 22.4.1918 Arvid Järnefeltin kirjasta Vanhempieni romaani (1930): Veljekset oli haettu kotoa Sääskjärven Massista sanomalla, että he pääsevät nyt punaisten esikuntaan, ja veljekset panivat pyhäpuvut ylleen, koska niin tärkeään paikkaan oltiin lähdössä ja pyysivät naisväkeä keittämään kahvit hakijoille. Kahvit juotiin ja sitten lähdettiin kaksilla rattailla. Kesken matkan kuitenkin pysähdyttiin ja nuorukaiset ampuivat veljekset siihen paikkaan.

Järnefelt liittyi veljesten elämään sillä tavalla, että Akseli ja Eelo olivat sisäistäneet Tolstoin ja Järnefeltin filosofian, joka sisälsi väkivallan vastustamisen, askeettisuuden ja lähimmäisenrakkauden. Kirjeessään E.J. Ellilälle 1911 Akseli sanoi lukevansa Tolstoita lakkaamatta. Tolstoin 80-vuotispäivän johdosta juuri ilmestyneen kirjan Akseli sanoi paljastaneen koko sen sivistyksen mädännäisyyden, johon hän näihin asti oli luottanut. Se osoitti, että kaikki kurjuus, puute, väkivalta, liikatyö jne. ovat seurauksia meidän, sivistyneiden, väärästä elämäntavasta, siitä, että me olemme luopuneet ruumiillisesta työstä ja siirtäneet sen toisten hartioille.

Nyt ruumiillista työtä siirretään tekoälyn ja robottien harteille, ja tappamisenkin hoitavat droonit, niin ei tule siitäkään omantunnontuskia.

Eelo opiskeli nuorena maanviljelyä ja Akseli taidetta, missä yhteydessä tutustui Tolstoihin ja luki tämän koko tuotannon. Alkiolaisuuden ideologiat jäivät ja Akselin tärkeimmäksi laiksi jäi Vuorisaarna. Tuollaisia vapaamatkustajia ei kuitenkaan hyväksytty 1918.

Matti Salmisen kirjan mottona on Erno Paasilinnan ihmettely: ”Kun kirjoittaa sotaa vastaan, luonnon tuhoamista vastaan, vapaudenriistoa vastaan, korruptiota vastaan – ja puolustaa rauhaa, tasa-arvoa, ihmisoikeuksia. Onko se niin hirveätä?” Tälläkin hetkellä on ainakin Aleksander Stubbin, Antti Häkkäsen, Pekka Toverin ja Elina Valtosen mielestä, vaikka sota tappaa, tuhoaa luontoa, vie vapauden ja mahdollistaa kovan korruption nytkin sekä Venäjällä että Ukrainassa.

kari.naskinen@gmail.com

Aika ei ole kiinni ajankohdassa

Kirjoja osuu joskus kohdalle yllättävällä tavalla. Ulla-puolisoni tuli syksyllä yhtenä päivänä kampaamosta ja toi minulle tuliaisina Paavo Haavikon ensimmäisen romaanin Yksityisiä asioita (1960). Kampaamossa on kuulemma hyllyssä kirjoja, joita asiakkaat tuovat kotoaan toisten asiakkaiden otettaviksi. Muuten ne ovat keitto- ja muita ”naistenkirjoja”, mutta yllättäen oli Haavikko Ullan silmiin osunut. Luin romaanin ja panin hyllyyn Haavikko-riviin, mutta sitten Joulupukki toi kirjallisuudentutkija Teemu Ikosen tutkielman Kirjallisuuden aika (2020), joka osui yhteen Haavikon kanssa. Ikosen yksi teema nimittäin on, mistä ajankohdasta alkaa nykykirjallisuus ja mistä modernismi milloinkin. Paavo Haavikko (1931 – 2008) oli jo ennen esikoisromaaninsa ilmestymistä luokiteltu runojensa ansiosta modernistiksi.

Haavikko sai Ruotsin Akatemian suuren pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon 1993, ja sitä luovuttaessaan Akatemian edustaja sanoi Haavikkoa ”suomalaisen modernismin kultavarannoksi”. Haavikko itse ei luonnehtinut teoksiaan modernistisiksi, eikä ainakaan Yksityisiä asioita ole pätkääkään moderni. Vai onko modernismia se, että kirjallisessa tekstissä ei olekaan vaikeasti ymmärrettävää symboliikkaa eikä hankalia lauserakenteita? Oliko Haavikon teksti modernilla 60-luvulla modernia, kun se oli tyyliltään ikään kuin tahallisesti vanhaa: ”Hän tuli syyskuun alussa. Minä olin asemalla vastassa. Hänellä oli matkalaukku ja suuri laatikko. Siinä oli jauhoja, voita ja lihaa.”

Haavikko kirjoitti yksinkertaista, selväsanaista suomea ilman kommervenkkeja. Matkalaukku tarkoitti matkalaukkua, laukku toista laukkua, jauhot jauhoja. Runot 50-luvulla kylläkin olivat modernistisia. Jos ei Haavikko sanonut olevansa modernisti, niin ei hän sanonut olevansa kirjailija ollenkaan. Joensuun yliopistossa järjestettiin 1990 luentosarja Miten kirjani ovat syntyneet, mutta Haavikko lähetti vararehtori Hannes Sihvolle kirjeen kieltäytymisestään: ”Koska en ole ammatiltani kirjailija, en esiinny kirjallisissa tilaisuuksissa.”

Totta tietenkin toinen puoli. Esikoisromaanin minä-kertojakin on helsinkiläinen mies, joka on esimiehenä VR:n avustuskassassa 1917-18, mutta omalla ajallaan hän pääasiassa tekee kauppoja. Ostaa taloja ja huoneistoja, teollisuusosakkeita, osan rautakaupasta ja kaksi kenraalikuvernöörin talosta varastettua arvomattoakin. Haavikosta poiketen romaanin kertoja ei kuitenkaan osta metsää.

Kirjan mies katsoo Suomea kuin katsoisi nyt: ”Huonona aikana ihmiset ovat niin epäluuloisia ja pelossa, että kaikki pysähtyy. Ja kun sitten on hyvä aika niin kaikki tekevät työtänsä eivätkä mieti turhia.” Eikä mieskään voinut tehdä tarpeeksi kauppoja, koska aika oli huono. Hän vain odotti hyviä aikoja kuin purjelaiva tuulta. Näinhän on tilanne meillä nytkin.

Romaanin mies keskittyy yksityisiin asioihin välittämättä ympäröivästä yhteiskunnan kaaoksesta, on punalippuja, lakkoja, vankikuljetuksia ja väkivaltaa. Mies vain ajattelee omaa hyvinvointiaan. Haavikko sanoo muistelmakirjassaan 1931-95, että ”tämä henkilö elää historiallista aikaa vailla aatteita, vailla osallistumista vuoden 1918 tapahtumiin.” Kriitikoille tällainen henkilö oli kauhistus, koska heidän mielestään romaanin päähenkilön täytyi palaa ja hehkua ajassa, oikein tai väärin. Pentti Saarikoski arvostelussaan keksi inhonsa ilmaukseksi aivan omasta päästään, että päähenkilön täytyi olla muodottoman lihava. ”Kriitikot olivat kohdanneet romaanihenkilön sijasta elävän ihmisen”, kirjoitti Haavikko muistelmissaan.

VUOSISADAT EIVÄT MENE
VUOSIEN MUKAISESTI

Suomen kirjallisuuden seuran (SKS) kaksiosainen Suomen nykykirjallisuus (2013) esittää, että rajakohta on 1990-luvun alku. Tuoreempi lukion oppikirja sanoo nykykirjallisuuden kauden alkaneen 1980-luvulla ja toinen ilmoittaa nykykirjallisuuden aluksi 1950-luvun taitteen ytimenään postmodernismi. Teemu Ikonen tekee nykykirjallisuuden kirjon paljon laajemmaksi. Voidaanhan ”nykyihmiselläkin” viitata Homo sapiensin koko historiaan.

On hankala rajoittaa tiettyjä termejä ja tyylilajeja ahtaisiin vuosilukurajoihin. Ikonen ottaa esimerkiksi Gertrud Steinin (1874 – 1946), jonka 1910-luvulla kirjoittamat kirjat ilmestyivät 1920-luvulla, toimivat kokeellisen kirjallisuuden tiennäyttäjinä 1970-luvulla ja vuosisadan päättyessä ne olivat kasvamassa 2000-luvun modernismin innoittajiksi.

Virginia Woolf kirjoitti 1920-luvulla, että ”joulukuun 1910 tietämillä ihmisluonne muuttui”. Koko Eurooppa taas muuttui 1930-luvulla ja kirjallisuus siinä mukana. Kirjallisuudessa aika ei ole kuitenkaan sama kuin todellisuudessa, se ei ole kiinni ajankohtia ilmoittavista vuosiluvuista. Ikonen lainaa Anna Ahmatovaa, joka vuonna 1924 kuvasi Pietaria 1913: ”todellinen – ei kalenterin – 1900-luku lähestyy.”

Osip Mandelstam (1891 - 1938) kirjoitti yhdessä runossaan: ”Ei, en koskaan ollut kenellekään aikalainen.” Hän kuvasikin aikaa saviseksi tyranniksi vailla tukevaa rankoa.

On myös sellaisia savikokonaisuuksia, jotka eivät ole Mandelstamin tarkoittamalla tavalla sortuvaa sorttia. Ikonen ottaa tästä esimerkiksi massakulttuurin, joka nykyisin vain vahvistuu. Sen yhtenä alkupisteenä oli sarjakuvien tulo sanomalehtiin, kuten Amerikassa 1930-luvulla Blondie (Helmi ja Heikki tai Touhulan perhe). Suomesta tulee tietenkin ensimmäisenä mieleen Ola Fogelbergin Pekka Puupää. Mutta pitää palata tähän sen jälkeen, kun olen Ikosen kirjan kokonaan lukenut.

Koska tuoreena mielessäni on kuitenkin Mandelstam (Mustaa valkoisella 12.12.2025), niin tähän vielä savesta:

Savea ja lasuuria, lasuuria ja savea.
Kirjojen maaperää, maatuvaa kirjaa,
kallisarvoista savea,
joka piinaa meitä kuin
sana ja musiikki.

kari.naskinen@gmail.com

Vienan Karjala ei innostunutkaan Suomesta

Kuva on vapunvietosta Uhtualla 1918. Suomalaiset heimosoturit ja kyläläiset olivat tutustuneet toisiinsa ja viettivät vappua yhdessä. Osa kylän nuorista miehistä oli kuitenkin jo siirtynyt Muurmannin radan varteen liittyäkseen suomalaisia vastustaviin joukkoihin. Kuva on Karjalan sivistysseuran verkkosivustolta, jossa seuran varapuheenjohtaja, historioitsija Pekka Vaara kirjoittaa suomalaisten aktivistien Itä-Karjalaan tekemästä valloitusretkestä. He olivat saaneet maaliskuun alkupäivinä Vaasan senaatilta tehtävän vapauttaa Karjala ja liittää se Suomeen.

Pekka Vaara kirjoittaa, että Karjalan sivistysseuran johtajat uskoivat rajantakaisten heimolaistensa nousevan Venäjän sortovaltaa vastaan ja liittyvän suomalaisiin vapauttajiin. Tämä vankka käsitys siirtyi vapautusretkikunnan johtoon nimetylle everstiluutnantti Carl Wilhelm Malmille, jonka joukot astuivat rajan yli Raatteen kylässä 21.3.1918. Rajakylissä ja Vuokkiniemellä he kohtasivat hämmentyneen kansan, joka otti aseiden kanssa saapuneet vapauttajat vastaan epäluuloisina ja jopa vihamielisinä. Pidettiin kyläkokouksia, joissa heimosoturien valistusupseerit julistivat heimoveljeyttä ja vapautusta.

Odotettua kansannousua ei tapahtunut, eikä suomalaisiin liittynyt ensimmäistäkään karjalaismiestä. Jo viikkoa myöhemmin Malm raportoi Uhtualta Mannerheimille pettyneenä: ”Minua ihmetyttää, että ne miehet, jotka ovat syntyneet Venäjän Karjalassa, siitä huolimatta, että he ovat asuneet suuren osan elämästään Suomessa ja jotka minä tapasin Sortavalassa ja Vaasassa, niin vähän tuntevat omaa kansaansa kuin nyt on osoittautunut.”

Pekka Vaaran (s. 1950 Nivala) sukujuuret ovat Uhtualla Vienan Karjalassa, jossa hänen isoisänsä oli Andronovin laukkuryssäsukua. Isoisä lähetettiin 1900-luvun alussa oppiin Suomen puolelle Nivalaan veljensä hoitamaan kauppaan. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän joutui pariksi vuodeksi Venäjän armeijaan ja palasi 1917 mennäkseen työhön suvun Oulaisissa omistamaan kauppaan. Isoisä ja hänen veljensä suomensivat sukunimensä Vaaraksi 1918.

FINSKI IZLOM

Nyt löysin netistä tietoa Petroskoin yliopiston historiantutkijan Denis Popovin kirjasta Finskij izlom (Финский излом), jossa hän kirjoittaa sotatoimista Itä-Karjalassa ja Petsamossa 1918-20. Popov oli 2014 tavannut kirjamessuilla Viipurin Karjalankannaksen sotamuseon johtajan Bair Irintšejevin ja se tapaaminen oli johtanut heimosodasta kertovan kirjan tekemiseen. Irintšejevin museo julkaisi kirjan 2022, ja varmaan olisin sen hankkinut sotamuseosta jo silloin, mutta Venäjän sotatoimet lopettivat Viipurin-reissumme. Vuonna 2013 Viipurissa avattu sotamuseo toimii entisen keskuskasarmin alueella Torkkelinpuiston ja Linnankadun välissä.

Kirjan pohjana on runsaasti aikaisemmin julkaisemattomia asiakirjoja vuosilta 1918-23. Kirjassa on julkaistu useita dokumentteja, jotka ovat Venäjän sota-arkistosta RGVA:sta, Venäjän merivoimien valtionarkistosta, Karjalan kansallisarkistosta, Venäjän turvallisuuspalvelun Karjalan hallinnon arkistosta ja Murmannin alueen valtionarkistosta.

Finskij izlom on venäläinen termi, joka tarkoittaa suomalaisten murtoa tai tunkeutumista. Tämän suomalaisten vapaaehtoisjoukkojen ja sissien intervention tavoite oli Vienan Karjalan liittäminen Suomeen tai itsenäisen karjalaisvaltion perustaminen sinne. Hanke tyssäsi lopulta selvästi ja sen päätepiste oli Tarton rauha, joka 1920 vahvisti Neuvosto-Venäjän rajan eikä johtanut Itä-Karjalan liittämiseen Suomeen.

BRITIT AUTTOIVAT
VENÄLÄISIÄ

Suomalaisten Itä-Karjalaan tekemien heimosotaretkien 
tavoitteena oli vapauttaa itäkarjalaisia ”bolševismin ikeestä”. 
Heimosotureiden hyökkäysjoukot etenivät aluksi
kahteen suuntaan, Kantalahteen ja Vienan 
Kemiin. Keväällä 1918 heimosoturit yrittivät 
vallata myös Petsamon, mutta jäivät tappiolle. 
Toinen yritys oli alkuvuonna 1920 ja sekin meni 
myttyyn. Kohti Kantalahtea hyökänneen joukon
 tavoitteena oli myös tuhota sinne Pohjois-
Suomesta perääntyneitä suomalaisia 
punakaartilaisia, mutta valkoiset kärsivät 
kuitenkin tappion. Vienan Kemin puolustajat 
löivät myös hyökkääjät, jotka vetäytyivät 
takaisin Uhtuan pitäjään.

Popov kertoo, että Uhtuassa karjalaiset pyysivät 
Kemin miehittäneiltä englantilaisilta aseita 
taistellakseen suomalaisia vastaan. Englantilaiset 
päättivät perustaa Karjalan rykmentin, jonka 
johtajaksi tuli irlantilainen eversti Philip James 
Woods, ja lokakuussa 1918 rykmentti ajoi 
suomalaiset pois Uhtualta  Suomen puolelle.

Philip Woods (1880 - 1961) oli unionistipoliitikko, 
Pohjois-Irlannin alahuoneen jäsen. Kesäkuussa 
1918 hän meni osaksi Murmannin joukkoja, jotka 
osallistuivat liittoutuneiden väliintuloon Venäjälle. 
Sen tehtävänä oli estää Itä-Karjalaa ja Murmannin 
- Petrogradin rautatietä uhkaavien saksalais- 
ja suomalaisjoukkojen Vienan-tutkimusmatka. 

Toimiessaan Kemissä Vienanmeren rannalla Woods 
perusti karjalaisrykmentin, jonka upseerit olivat 
brittejä. "Irlannin karjalaiset", kuten heidät tunnettiin, 
ottivat käyttöön Woodsin suunnitteleman 
rykmenttimerkin, joka koostui  vihreästä apilasta 
oranssilla pellolla. Woods yhdessä muiden brittijoukkojen 
kanssa evakuoitiin lokakuussa 1919 pois Venäjältä.

Syksyllä 1918 heimosoturit valtasivat Repolan 
pitäjän ja kesällä 1919 Porajärven pitäjän. 
Aunuksen retki 1919 oli suurin 
heimosotaoperaatio. Sille osallistui 
suomalaisia jääkäreitä ja Aunuksen 
Vapaaehtoinen Armeija, joka koostui 
suomalaisista ja aunukselaisista 
vapaaehtoisista. Heimosoturit etenivät kahteen 
pääsuuntaan, kohti Aunusta ja Petroskoita. 
Alkumenestys kääntyi lopulta tappioksi. 
Ratkaiseva merkitys oli Viteleen maihinnousulla, 
jonka toteuttivat venäläiset punakaartilaiset 
kesäkuussa 1919. Filipp Jegorovin perustama 
Aunuksen kommunistinen joukko oli ensimmäisiä, 
jotka kohtasivat suomalaisten hyökkäyksen 
Aunuksen suunnalla.

Kirjassa kerrotaan myös Karjalan väliaikaisen 
hallituksen perustamisesta ja kukistamisesta 
1920. Sen tavoitteena oli Vienan Karjalan 
itsenäistyminen Venäjästä.

Pekka Vaara kirjoittaa, että 
sosialistivallankumouksellisten vaatimus maan 
jakamisesta talonpojille kuulosti karjalaismiesten 
mielissä oikealta. Siksi Suomen lumo ei vedonnut
- miksi ei olisi uskottu, että kansan ottaman vallan 
myötä saataisiin bolševikkien lupaamaa rauhaa, 
leipää ja maata tsaarin vallasta vapautuville kansoille? 
Neuvostovallan todellisuus koettiin vasta myöhemmin.

kari.naskinen@gmail.com 

Oli Sputnik ja nyt on Suuri Gopnik

Kun kirjaston hyllyssä ei ollut Viktor Jerofejevin romaania Suuri Gopnik (Siltala, 2025), panin sen tilaukseen ja otin hyllystä Jerofejevin ensimmäisen romaanin Moskovan kaunotar (Otava, 1991). Sitä pystyin lukemaan 70 sivua, sillä se oli lähinnä pornoviihdettä. Moskovassa huoraava Irina kastettiin aikuisena ja tuossa tilaisuudessa vanha kirkonpalvelija ”kiskaisi pöksyjen kuminauhaa, jotta pyhä vesi valelisi myös kaikkein pyhimmän”. Urkuri Daton Irina näki kerran toisen naisen kanssa ja urkurin ”sileä perse kohoili huoran päällä”. Parin päivän päästä Suuri Gopnik tulikin Asikkalan kirjastosta ja heti kansikuvana oleva kollaasi osoitti, että Vladimir Putinista on kysymys. Melkein 600-sivuisessa romaanissa ei kertaakaan mainita Putinia nimeltä, mutta häntä tarkoitetaan. Berliinissä asuva emigrantti Jerofejevin kirja on kuitenkin paljon muutakin, se on seikkailua Venäjän lähihistoriassa, kirjailijan värikästä omaelämäkertaa, huumoria, todellisia tai keksittyjä anekdootteja ja ennen kaikkea ironiaa Putinista ja Venäjästä yleensäkin.

Ensin piti selvitettää, mitä tarkoittaa sana gopnik (гопник). Sanakirjojen mukaan se on venäläinen halventavaksi tarkoitettu termi, joka viittaa matalasti koulutettuun, ehkä rikolliseenkin alakulttuurin jäseneen, katujen huligaaniin. Gopnikeihin yhdistetään lorvailu, väkivaltaisuus, suvaitsemattomuus ja pienempiensä kiusaaminen. Yllään hänellä on usein Adidas-verkkarit. He viettävät aikaa kadulla kyykkyasennossa tupakoiden, juoden vodkaa ja syöden auringonkukansiemeniä. Mahdollisesti sana juontuu neuvostoajalta lyhenteestä GOP (Gorodskoje Obshtšestvo Prizrenija, köyhien ja kodittomien majoituspaikat), joiden asukkaat olivat usein marginaaliin ajautuneita. Jerofejev on haastatteluissa sanonut, että gopnikilla hän tarkoittaa kirjassaan kaduilta valtaan noussutta johtajaa. Jerofejevin mukaan sana tuli Venäjän arkipuheeseen ja kulttuuriin 1980-90-luvuilla.

Romaani on välillä rasittavan hajanainen, sinkoilee lyhyillä otsikoiduilla luvuillaan sinne tänne, mutta pitää sentään mielenkiinnon yllä muistuttamalla riittävän tiheästi oikeiden ihmisten mukanaolosta. Henkilökokoelma on laaja Iivana Julmasta Vladimir Vysotskiin ja Pussy Riotista Valeri Gergijeviin. Oikeista tapaamisistaan ihmisten kanssa Jerofejev kertoo esim. Ronald Reaganin käynnistä Moskovassa 1998 perestroikan kunniaksi: amerikkalaisten järjestämään tilaisuuteen oli kutsuttu myös Jerofejev, joka hetken aikaa oli melkein kahden Reaganin kanssa; muutaman sanan vaihdettuaan Reagan oli kysynyt kirjailijalta: ”Missä minä olen? Mikä maa tämä on?” Näköjään presidentti sairasti Alzheimerin tautia jo tuolloin.

Jo 15-vuotiaana Viktor Jerofejev oli tutustunut Vjatsheslav Molotoviin, kun perhe oli kesät datshalla Moskovan pohjoislaidalla, ja naapurissa siellä mökkikylässä vietti kesiään myös Molotov, Slava-setä. Tuli sinne aina vanhalla ZIM-limusiinilla, jonka nimilyhennys tuli tutusti autotehtaan nimestä Zavod imeni Molotova. Kerran Viktor kysyi Slava-sedältä: ”Mikä oikein on semmoinen Molotovin cocktail?” Slava-setä kääntyi hieman Viktoriin päin ja sanoi kädellään huitaisten: ”Se nyt on semmoista hölynpölyä.”

SUURI GOPNIK HALUAA
JÄÄDÄ VOITTAJATSAARIKSI

”Sputnik oli kaikille tuttu, mutta nyt tulee Gopnik”, kirjoittaa Jerofejev. Hänestä on tullut elävä ikoni. Hän tekee itsestään tarunomaista seikkailijaa, joka ratsastaa villeillä hevosilla ylävartalo paljaana, laskeutuu merenpohjaan etsimään aarteita, tekee viisi maalia jokaisessa lätkäottelussaan, soittaa pianoa ja aidon tsaarin tavoin hän julistaa voiton Ukrainasta pyhäksi. Hän on aikamme sankari, Venäjän maailmanmestari. Hän haluaa jäädä historiaan voittajatsaarina. Eikä Suuren Gopnikin todellisuuteen tappio mahdukaan.

Jerofejev kirjoittaa myös, että Venäjä ei mahdu neulansilmästä Eurooppaan eikä eurooppalaisuuteen. Ryyppäämme vodkaa ja rakastamme Ferrareita, mutta eurooppalaisia meistä ei tule. On vaikea uskoa, että Eurooppa-henki joskus tarttuisi kansaan. Tai pitää odottaa uutta Pietari Suurta pakollisina Eurooppa-mielisine reformeineen, mutta sellaista ei ole näköpiirissä.

Nyt meneillään oleva sota syntyi oudosti ja sen seuraukset ovat oudot. Venäjän piti pysäyttää Naton laajeneminen, mutta tulos oli päinvastainen, kun Suomi ja Ruotsi liittyivät Natoon. Ukrainasta taas tuli käytännössä koko Euroopan puolustaja. Metafyysinen sota johdattaa uskonnollisten tekstien pariin, eikä niissä apokalyptisissa taisteluissa pidetä pelkurimaisia tulitaukoja. Niissä taistellaan viimeiseen mieheen, ja Venäjällä on enemmän sotilaita, jotka pelkäävät enemmän upseereitaan kuin kuolemaa. Se auttaa taistelussa.

Jerofejevin viihderomaani julkaistiin Saksassa 2023. Jos suomennos on alkuperäisen mukainen, näki Jerofejev tilanteen tuolloin sellaisena, että jos Suuri Gopnik kaikesta huolimatta joutuisi huonoon tilanteeseen nurkkaan ahdettuna, hän heittäisi Kiovaa atomipommilla ja asettaisi Länneen vaikeaan asemaan.

Jerofejev esittää kolme vaihtoehtoa, mutta ilman atomipommia:
1. Suuri Gopnik lähtee, mutta kirjailija ei ennusta, mitä sen jälkeen.
2. USA ja Kiina sanovat yhteen ääneen: Jo riitti!
3. Ukrainan täydellinen uuvuttaminen.

Rauhaa ei siis synny helpolla.

KAKSI KERTAA ERO
KIRJAILIJALIITOSTA

Viktor Jerofejev ei ole mikä tahansa kirjailija. Hän on tullut piireihin isänsä, suurlähettiläs Vladimir Jerofejevin mukana. Lapsuutensa Viktor asui perheen kanssa Pariisissa. Isä oli jo toisen maailmansodan aikana ollut niissä hommissa Tukholmassa suurlähettiläs Aleksandra Kollontain avustajana. Tukholmasta hän tuli Kremliin Josif Stalinin henkilökohtaiseksi ranskan kielen tulkiksi.

Viktor Jerofejev valmistui Moskovan yliopistosta 1970 ja teki tohtorinväitöksen Fjodor Dostojevskista ja ranskalaisesta eksistentialismista. Neuvostoliiton aikana hän toimi nuorten kirjailijoiden Metropol-lehden päätoimittajana, mutta erotettiin väärien mielipiteidensä takia kirjailijaliitosta, mistä samalla seurasi isän uran katkeaminen. Myöhemmin kirjailija otettiin liittoon takaisin, mutta erotettiin jossain vaiheessa uudestaan. Berliinissä hän on asunut keväästä 2022.

Ei ihme, että 2005 perustettu Demokraattinen fasisminvastainen nuorisoliike (Naši) on näyttävästi tuhonnut Jerofejevin porno- ja pilkkakirjoja. Eikä tämä uusikaan kirja poikkea linjasta, vaikka sen jaksaakin lukea loppuun asti. Leninkin saa tästä osansa: ”Lenin piti suukottelua ilman erektiota porvarillisena hapatuksena ja kohotti ohikiitävän intohimon avioliiton ankeuden yläpuolelle”. Nyky-Venäjästä Jerofejev taas tietää, että naiset kokevat saavansa "naimisesta" suurimman nautinnon, jos onnistuvat piereskelemään sen aikana.

Muutenkin Jerofejev panee kaiken venäläisen matalaksi, koko kansa joka iikkaa myöten on huonoa ainesta, roskasakkia. Tässä ei tietenkään ole järkeä, mutta kirjanmyyntiä se edistää. Tai ehkä Juri Gagarin ja Laika saavat hyväksynnän, koska heitä ei kirjassa mainita. Presidiumiksi tämän kaksikon täydentää tekoäly-Sputnik. 

kari.naskinen@gmail.com