Urheilumafia kiristää kuntia

Koripalloliiton sääntöjen mukaan SM-finaaliottelut pitää pelata saleissa, joissa on vähintään 1200 istumapaikkaa katsojille. Koska Nokialla paikkoja on vain 800, oli vähällä, ettei Nokian joukkue olisi saanut pelata kotiotteluitaan kotikaupungissaan. Lopulta tuli sopu, johon pääsyä helpotti se, että Nokialla rakenteilla olevaan uuteen palloiluhalliin tulee enemmän katsomotilaa.

Tämä on tyypillistä palloilulajien mafiamaisessa toiminnassa. Liitot kiristävät kuntia rakentamaan uusia halleja ja kenttiä, vaikka vanhoillakin voisi pelata. Hienoa pitää olla ja kansainväliset normit täytettävä.

Koska urheiluseurojen ja -osakeyhtiöiden mahdollisuudet uusien areenoiden tekemiseen tai vanhojen saneeraamiseen ovat rajalliset, joutuvat kunnat pakotettuina vaikeaan välikäteen. Kunnan taloustilanne voi olla kuinka vaikea tahansa, mutta liittojen sarjamääräykset on täytettävä, olkoon kysymys Nokiasta, Tammisaaresta, Lahdesta tai mistä tahansa. Jossain on pakko vaihtaa kentän pinta toisenlaiseksi, jossain on tehtävä uusi katsomorakennus, jossain on tehtävä muutoksia, jotka mahdollistavat pelaamisen kansainvälisessä Mestareiden cupissa, jos sinne asti joskus päästään jne.

Jos kunta ei vaadittuja investointeja toteuta, tulee ko. lajin johtohenkilöiltä ja aktiivisimmalta yleisönosalta haukut - "miksi me oikein veroja maksamme".

Millään muulla alalla ei tällaista mafiakiristystä harjoiteta. Lahdessakin kaupunki sai rakentaa ihan millaisen konserttitalon halusi, eikä sinfoniaorkestereiden liitto esittänyt mitään pakkovaatimuksia.

Joissakin tilanteissa on ovela keino, että halli- tai muut urheiluhankkeet viedään läpi ohi kaupungin päätöksenteon, mutta historia osoittaa, että kaupungin niskoille ne lopulta kuitenkin romahtavat.

kari.naskinen@gmail.com

Ensin kaadetiin 60 puuta ja myöhemmin saatiin lupa tälle kansalaistottelemattomuudelle

Lahden kaupunki oli asettanut viime vuodeksi 32 toiminnallista tavoitetta. Niistä vain reilu kolmannes toteutui. Kaupungin tarkastuslautakunnan vuotta 2023 koskevassa arviointikertomuksessa näitä toteutumattomia tavoitteita perataan 15 sivun verran. Sen sijaan toteutui sellaisia asioita, joiden ei olisi pitänyt toteutua. Tällaisesta on esimerkkinä 60 puun kaataminen Tonttilassa Asunto Oy Aarnirinteen tontilta, joskin tämä tapahtui jo 2019, mutta oli tullut lautakunnan tietoon vasta nyt. Tämä avohakkuu oli tapahtunut ilman maisematyölupaa. Mutta ei hätää: viikko puiden kaadon jälkeen taloyhtiö lähetti maisematyölupa-anomuksen kaupungille ja metsäpäällikkö teki näin jälkikäteen myönteisen maisemalupapäätöksen.

Mittaustodistuksen mukaan kaadetuista puista oli ollut terveitä 70 prosenttia. Tarkastuslautakunta onkin taloyhtiön edustajien kanssa samaa mieltä siitä, että jälkikäteen myönnetyllä maisematyöluvalla ei käytännössä ole mitään merkitystä. Luvan hakematta jättämistä ei ole mitenkään sanktioitu. Lautakunnan mielestä nykykäytäntö onkin omiaan ohjaamaan maisematyöluvan hakematta jättämiseen ja suorastaan kansalaistottelemattomuuteen.

Koko arviointikertomus löytyy kaupungin verkkosivuilta. Monenlaisia asioita siinä on, isoja ja pieniä. Lahti Energia Oy:n myynnin valmistelua selvittänyt konsulttisopimuskin on esillä. Tarjouskilpailun voitti pankkiiriliike Icecapital, jonka kiinteä hinta myyntiprosessin hoitamisesta oli 648 000 euroa. Tämä oli kuudesta jätetystä tarjouksesta korkein, mutta se tarjous voitti saamalla pisteytyksessä parhaan tuloksen. Selitys tähän oli, että Icecapitalin tarjoukseen ei sisältynyt lainkaan hintaa myyntiä valmistelevalle selvitystyölle, eikä prosenttimääräistä provisiota toteutuneesta kauppasummasta. Käytössä olleella pistelaskumenetelmällä kyseinen yritys olisi voittanut tarjouskilpailun, vaikka tarjottu kiinteä hinta olisi ollut kuinka korkea hyvänsä.

 

Lahden kaupungin talouden tulevaisuudennäkymistä tarkastuslautakunta ilmaisee huolensa. Sen mielestä kaavailtu tulojen lisääminen omaisuutta myymällä ei kuitenkaan ole kestävä ratkaisu kaupungin taloudenpitoon. Olennaista olisi saada meno- ja tulorakenne tasapainoon kuluja kaikin mahdollisin keinoin karsimalla. Tämä merkitsisi joidenkin toimintojen supistamista tai lopettamista.

Lautakunnan mielestä kaupungin talous on kuitenkin vielä kohtuullisen vakaalla pohjalla. Kuntatalouteen vaikuttavat monet seikat ja kehitystä on lautakunnan mielestä syytä seurata pidemmällä aikavälillä. Tarvittavia toimenpiteitä pitää tehdä sitä mukaa, kun ne osoittautuvat välttämättömiksi. Omaisuuden myyntiä tulee harkita vasta sitten, jos se osoittautuu tarpeelliseksi.

kari.naskinen@gmail.com

Pannaan pienen ihmisen asiat saksilla poikki

Helsingin Sanomien Visio-liittteen etusivulla eilen Margaret Thatcher löi Riikka Purran saksilla ritariksi. Tämä on varmaan mannaa Riikka Purralle, joka näin nostetaan yhden kaikkien aikojen kovimman naispoliitikon veroiseksi. Tämä on juuri sitä, josta Purra itse sanoi jo vuosi sitten, että ”ei poliittisia päätöksiä tehdä empatian perusteella – on epärealistista edes kuvitella niin” (HS 16.4.2023). Kovin kauas on Perussuomalaiset-puolue siis etääntynyt edeltäjästään SMP:stä, joka oli todistetusti pienen ihmisen ja unohdetun kansan asialla. Purran hallituskumppanille Kokoomukselle hänen julma linjansa sopii, koska Purran politiikassa ollaan pienen ihmisen sijasta Kokoomuksen perusideologian mukaisesti suurpääoman asialla. Petteri Orpo sanookin tämän aamun Hesarissa, että Kokoomus tekee persujen kanssa vain normaalia ”maltillista keskustaoikeistolaista politiikkaa”.

Empatia tarkoittaa kykyä ymmärtää, mitä toinen ihminen kokee tämän näkökulmasta. Empaattinen ihminen pystyy myötätuntoiseen eläytymiseen, ja tutkimuksissa on havaittu, että ihmiset kokevat eniten empatiaa silloin, kun he ovat tekemisissä itsensäkaltaisten ihmisten kanssa. Riikka Purra ei halua olla missään tekemisissä huonossa asemassa olevien ihmisten kanssa, ei edes tunnetasolla.

Työttömien keskusjärjestön puheenjohtaja Irma Hirsijärvi on jo nähnyt, että Purra pitää pintansa, eikä peruunnu leikkauksistaan, vaan lähtee siitä, että ihmisoikeuksia voi loukata. Sosiaaliturvaleikkaukset ovat kohdentuneet juuri vähävaraisten ja heikompiosaisten talouksiin. Pitkäaikaistyöttömien ihmisarvoisen elämän perusedellytyksien heikentäminen ja jatkuva selviytymistaistelu ovat johtaneet epäinhimillisiin elämäntilanteisiin.

Alv:n korottaminen koskee myös lääkkeitä, minkä lisäksi lääkekorvausten alkuomavastuu nousee 50 eurosta 70:een. Tämä on ristiriidassa jopa YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen kanssa, samoin Suomen perustuslain kanssa ja Suomea sitovan Euroopan sosiaalisen peruskirjan kanssa. Sairaanhoidon asiakasmaksujakin korotetaan ja tämä pakottaa yhä useamman hakemaan toimeentulotukea. Kuten kansanedustaja Tarja Filatov kirjoitti, ”toimeentulotuki ohjaa kädestä suuhun elämiseen, eikä viisaaseen varautuvaan taloudenhoitoon”. (Demokraatti 25.4.2024)

Jokaisen oikeus lääkinnälliseen apuun, turvaan sairauden aikana ja tehokkaaseen sosiaaliturvaan eivät toteudu. Näin rikotaan jokaisen oikeutta yhdenvertaiseen asemaan ja ihmisarvoiseen elämään.

Huhtikuun alussa poistuivat myös työttömyyspäivärahan suojaosa ja lapsikorotukset. Nämä heikennykset ovat nyt todellisuutta 200 000 ihmisen kohdalla. Lisäksi persusuomalaisten hallitus lisää opiskelijoiden ja muidenkin empatiaa saamattomien asumismenoja jopa tuhansilla euroilla vuodessa sekä ajaa vapaaehtoisjärjestöjen avustuksia nollaan. Vertaus Thatcheriin onkin sikäli osuva, että Purra on viemässä meitä niin yksilökeskeiseen ja oman onnensa seppä -yhteiskuntaan, että puhe uusliberalismista perustuu tosiasioihin.

Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori Minna van Gerven on sanonut Purran saksien markkeeraavan menokuriajatusta, jossa sosiaaliturva on vain kylmä menoerä. Kuitenkaan huono-osaisilta leikkaaminen ei tuo parasta hyötyä, koska sen myötä ongelmat kasaantuvat entistä enemmän heikompien ryhmien päälle ja lopullinen lasku valtiolle kasvaa ja pahoinvointi lisääntyy.

Talouspolitiikan arviointineuvosto sanoi tammikuussa, että hallituksen tavoitteet ovat hyviä, mutta joidenkin vähävaraisten käytettävissä olevat tulot pienenevät huomattavasti ja ”suurin ongelma on, että eri sosiaalietuuksien leikkaukset kohdistuvat osin samoihin ihmisiin”. Nyt kun ynnätään yhteen kaikki Purran saksimiset, niin karkea arvio on, että vähintään puoli miljoona ihmistä tulee kärsimään.

Purran saksimislista on pitkä. Eikä sitä vastaan saisi protestoida, koska tarkoitus on kieltää poliittiset lakot. Lähestytään sadan vuoden takaista tilannetta, kun äärioikeisto silloin kielsi lakot. Tämä kielto perustui ns. kommunistilakeihin (viralliselta nimeltään suojelulaki), jotka säädettiin 1930. Tuohon aikaan kommunismiksi leimattiin kaikki muu paitsi porvarillisuus, ja jos työläiset vähänkin osoittivat mieltään, he saivat kimppuunsa Lapuanliikkeen ja rikkurikaartit.

HS Visiossa 4.5.2024 Björn Wahlroos muisteli, että Rautarouvan viittaa on tätä ennen soviteltu Juha Sipilälle ja Elina Valtoselle, mutta muutaman mutkan kautta se on nyt Riikka Purran harteilla. Hän on selvästi ottanut ohjenuorakseen Thatcherin periaatteen, että ”ensisijaisesti ihmisten on huolehdittava itse itsestään”. Nykyinen pääministeri Rishi Sunak on samoilla linjoilla – jos ette huolehdi itsestänne, lähetämme teidät Ruandaan.

kari.naskinen@gmail.com

Sankareita Artjärvellä

Kesän ensimmäinen lähialueretkemme suuntautui Artjärvelle, joka nykyisin kuuluu Orimattilaan, siis oikein kaupunkiin. Kun aikamme olimme siellä navigaattorin opastuksella pyörineet, osui kohdalle sopivasti ravintola Bomonti, kun luonasaika jo olikin. Tiskin takana oli myyjä-tarjoilija, jonka t-paikassa luki englanniksi teksti (suomennettuna) ”Meidän pitäisi olla sankareita”. Kyllä Artjärveltä sankariainesta löytyikin, mutta siitä jäljempänä.

Lounaaksi valitsimme erilaiset hampurilaiset, jotka olivat niin isot, että mukana olleita ranskalaisia ei kaikkia jaksanut syödä. Sitten tupakkatauolle ilman tupakkeja ja tapasimme ravintolayrittäjä Apo Arikin, jonka artjärveläisestä murteesta erotin turkkilaisen vivahteen. Otsikkokuva hänestä oli hyvä ottaa olutlaatikoiden kanssa, sillä uusi satsi Bomonti-olutta oli juuri tullut. Apo kertoi, että tätä lageria on valmistettu Istanbulissa Bomontin kaupunginosassa jo 130 vuotta, mutta emme nyt maistaneet, koska tutustumismatkaamme piti autolla jatkaa.

Kun kerroimme olevamme Lahdesta, löytyi heti yhteinen tuttavakin, aikaisemmin Lahden kaupunginvaltuustossakin ollut Alettin Basboga (SDP). Ravintolassakin istui yksi sikäläinen demaripoliitikko, mutta jäi nimi kysymättä. Basboga on saman alan miehiä kuin Arikin, sillä hänellä on ravintola Dalaman Salonaukiolla Tenava-Tonttilassa.

Jos asuisimme Artjärvellä, menisimme tänä iltana Bomontiin tanssimaan elävän orkesterin tahtiin ja sunnuntaina katsoisimme siellä Miamin formulakisat isolta kankaalta. Houkuttelisin mukaan myös Artjärven entisen kunnanjohtajan Kimmo Kuparisen, jonka nykyisin tunnen paremmin tenniskentältä, jossa on selvästi minua parempi. Muita tuttuja entisiä artjärveläisiä on meillä Lahdessa ainakin kaupunginvaltuuston varavaltuutettu Lasse Koskinen (Ps), ja sieltä oli kotoisin myös äskettäin edesmennyt Aamulehden Lahden-aluetoimittaja Jaakko Jarva.

Mutta ne sankarit. Lahdesta lähtiessämme otimme ensimmäiseksi selvää kuplettimestari J. Alfred Tannerin muistomerkin sijainnista. Orimattilan nettisivuilla luki vain, että Tuomenojantie. Koska numeroa ei ollut, niin ongelmiahan siitä syntyi. Navigaattorin mukaan ajoin ja jouduimme niin vaikealle tienkaltaiselle, että kaksi kertaa pohja kolahti – onneksi öljypohja kesti. Palasimme takaisin isolle tielle ja yllättäen muutaman kilometrin päästä tulikin eteen tienviitta Tannerin muistomerkille. Opastus oli muutenkin parempi kuin navigaattorilla, sillä nyt muistomerkki löytyi nopeasti. Kivipaasin kyljessä oli laatta, jossa sanottiin tässä oltavan Tannerin kotitanhuvilla.

Tannerin muistomerkin vieressä on metallinen laatikko, jonka kannen alla on vieraskirja.

Jossain niillä tienoilla oli tietenkin ollut Tannereiden kotimökki, jossa Johan Alfred oli syntynyt 1884. Aika pian ”Affu” oli kuitenkin lähtenyt Helsinkiin, jossa hän 1906 valmistui rakennusmestariksi Helsingin teollisuuskoulusta. Pykmestarin hommat hän jätti melko nopeasti Kaivopuistossa Estlanderin talossa tapahtuneen onnettomuuden jälkeen. Pelastuttuaan sortuneen rakennuksen alta Affu lähti tekemään viihdetaiteilijan uraa, kun se oli vähän viraabelihommana jo alkanutkin.

Läpimurto tapahtui heti 1907 Mikonkadulla olleessa Maailman ympäri -elokuvateatterissa, jossa hän esitti kuplettinsa Vosikan renkinä siihen kuuluvina välijuttuineen, jotka yleisöä naurattivat. Suosio alkoi nopeasti kasvaa ja 1910 Tanner lähti ensimmäiselle keikalle Helsingin ulkopuolelle. Lyhin matka oli Lahteen, jossa esiintymispaikaksi tuli Hotelli Lahti Mariankatu 10:ssä. Säestäjänä oli Sakeus Juurioja, ja Lahdessa alkoi yhteistyö myös kirjapainonomistaja August Kanervan kanssa. Kanervan Tanner mainitseekin Puhelimessa-kupletissaan.

Näitä tietoja olen löytänyt Kustannusliike Kanervan julkaisemasta kirjasta Kuolemattomat kupletit (1947, 3. painos), jossa on nuotit ja tekstit 103 humoristiseen lauluun. Etelä-Suomen Sanomien toimituspäällikkö Olli Järvinenkin oli ilahtunut kirjan ilmestymisestä: ”Affu Tannerin lauluista tapaa paljon sellaista, josta saa hyvän tuulen siemeniä tänäkin päivänä.” (ESS 3.12.1946)

Sen sijaan Orimattilan Sanomissa moitittiin Orimattilassa olleen esityksen jälkeen, että Tannerin ”pitäisi ohjelmastaan jättää pois senkaltaiset numerot, joita eivät kaikki voi ehjin tuntein kuunnella”, ja olisi parasta esittää vain ”viattomampia numeroita”.

Jo nuorena poikana Reino Helismaakin pääsi seuraamaan Tannerin esiintymisiä, kun Repe asui äitinsä kanssa äidin veljen August Kanervan luona. Eli sieltä ne alkuvaikutteet Repe huumorilaulu-uralleen sai.

Ei minullakaan kauas vipannut, etteikö ura olisi lipsahtanut kokonaan vitsailun puolelle. Kun äitini oli kampaajana Jyväskylän Työväen Teatterissa heti sotien jälkeen, niin siellä minä jo pienenä opin Tannerin bravuurinumeron Orpopojan valssin sekä operettilauluja niin, että lastentarhanopettajat eivät tykänneet ja mainitsivat asiasta isälleni.

TUPA-UUNO
JA SIBELIUS

Seuraavan sankarin löysimme helposti, koska navigaattoriin sai tarkan osoitetiedon Salmelantie 148. Siellä omakotitalon pihapiirissä matala kivenmurikka, jossa muistolaatta, että täällä oli kuplettilaulaja Uuno Tupala syntynyt 1902. Paremmin Tupa-Uuno kuitenkin muistetaan Lahdesta, jossa hän aikuisikänsä asui. En muista hänen humoristisia esiintymisiä nähneeni, mutta kaikki ovat vähintään Lauantain toivotuista kuulleet hänen sanoittamansa Jätkän humpan, jonka varsinkin orimattilalainen poppoo Eki Jantunen ja Mutkattomat teki tunnetuksi. Se levytettiin 1976 Pekka Nurmikallion Microvox-studiossa Vesijärvenkatu 36:ssa, jonka tienoilla toimii nykyisin baari Vesku 36. Muutkin ovat Jätkän humppaa levyttäneet niin paljon, että niiden yhteismyynti on ylittänyt miljoonan kappaleen rajan ja nyt soitto jatkuu näissä nykyajan digivehkeissä. Laulun sanoitti orimattilalainen Paavo Melander.

Kun peruutin auton muistomerkin luota takaisin maantielle, huomasin postilaatikossa nimen Tupala.

Vaikka supersankari Jean Sibelius ei ollut artjärveläinen, niin Töyrylän kartanon puistossa on kuusiaidan varjossa Sibelius-suvun obeliski, jossa on tekstilaatta: ”Tässä maan kamarassa ovat suomalaisen säveltäjämestarin sukupuun juuret.” Näin siksi, että suursankari Jean Sibeliuksen isoisän isoisä oli Matti Martinpoika (1721 - 1782). Säveltäjän isänpuoliset sukujuuret ovat itäisellä Uudellamaalla. Säveltäjän esi-isät olivat talonpoikia, jotka viljelivät polvesta polveen Pekkalan tilaa Artjärvellä. Matti Martinpoika muutti kotivävyksi Silvastin taloon Lapinjärvelle ja tämän poika Juho (Johan) nai Maria Matintyttären ”Sibben” talosta (esiintyy myös muodossa Sibbes). Tila jaettiin kahteen osaan 1794, jolloin Juho Matinpojasta tuli sen toisen puoliskon isäntä. Juhon ja Marian toiseksi vanhin poika Johan oli Jean Sibeliuksen isoisä.

Muistomerkin paljastustilaisuus pidettiin 12.6.1921 Matti Martinpojan 200-vuotissyntymäpäivänä tuhatlukuisen yleisön läsnäollessa. Bomontin sijasta tarjoiltiin ehkä artjärveläistä sahtia. Tai menivät Artjärven kirkkoon (1840), jossa saivat kahvia ja veisasivat Sibeliuksen virren Soi kunniaksi Luojan Lahden urkutehtaan tekemien urkujen säestyksellä.

kari.naskinen@gmail.com

Jumalten kadotukseen johti myös moraalin loppu

Kansallissosialistinen Saksa on aloittanut tuhatvuotisen voittokulkunsa, kun Luchino Viscontin elokuvassa valuterästehtaan patruunan Joachim von Essenbeckin syntymäpäiviä vietetään helmikuussa 1933 perheen komeassa kartanossa. Illallista hoitamassa on henkilökuntaa enemmän kuin perheenjäseniä pöydässä. Elokuvan suomenkielinen nimi on Kadotetut (1969), mutta vielä parempi on alkuperäinen La Caduta Degli Dei (Jumalten tuho). Illallinen päättyy sekasortoon, kun tulee tieto valtiopäivätalon palosta Berliinissä. Samana yönä paroni von Essenbeck murhataan ja Kolmannen valtakunnan rakentaminen jatkuu seuraavana vuonna Bad Wiesseen kaupungissa ”pitkien puukkojen yönä”, jolloin Adolf Hitlerin tiedustelupalvelu Schutzstaffel (SS) surmaa Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen järjestön Sturmabteilungin (SA) ydinhenkilöt. Essenbeckin perheessä on sekä SS:n että SA:n edustajia.

Raju elokuva, joka kuvaa natsismin nousua ja tuhoa ilman tulevaa sotaakin. Eikä pitkään tarvitse arvuutella, etteikö Essenbeckin 10 000 työntekijän tehdas markkeeraisi Friedrich Krupp AG:tä. Jo nimi Essenbeck viittaa Kruppin perheen kotikaupunkiin Esseniin. Kun Hitler 1933 oli noussut yksinvaltaan, muodosti Kruppien yritys Saksan sotatarviketeollisuuden selkärangan. Vanha Essenbeck ei alkuun ollut yksiselitteisesti Hitlerin kannalla, mutta paras oli kuitenkin toimia myötämielisesti, koska terästehdas oli riippuvainen yhteistyöstä valtion kanssa.

Todellisessakin elämässä Gustav Krupp oli voimakas Hitlerin tukija. Krupp-lehden numerossa 1.3.1942 Krupp sanoi: "Hitlerin valtaantulon jälkeen minulla oli ilo raportoida Führerille, että Krupp oli lyhyen lämmittelyjakson jälkeen valmis aloittamaan Saksan kansan uudelleen aseistamisen ilman kokemuspuutteita. Toverien verta ei 1923 ollut vuodatettu turhaan siitä lähtien, kun minulla oli lupa kulkea Führerin mukana vanhoissa ja uusissa työpajoissa ja kokea kuinka Kruppin työläiset riemuitsivat hänestä myöhempinä vuosina. Vuonna 1933 työskentelimme uskomattomalla intensiivisyydellä, ja kun sota syttyi, vauhti ja tulokset vain paranivat. Olen aina pitänyt kunniana ja velvollisuutena olla asetehtaan johtaja ja tiedän, että Kruppin työntekijät jakavat nämä tunteet kanssani. Kansallissosialistisen hallituksen koulutustyön ansiosta näin on kaikissa. Tiedän, että se, mitä olen täällä sanonut varsinkin asetyöläisestä, pätee jokaiseen saksalaiseen työläiseen."

Gustav Krupp saavutti koko toiminnan tavoitteen, perheyrityksen lopullisen natsifioinnin. Hän oli myös syytettynä Nürnbergin sotatuomioistuimessa, mutta sotarikollissyytteistä luovuttiin terveyssyiden perusteella.

Visconti ei seuraile täysin Kruppin suvun vaiheita. Lopussa joka tapauksessa yhtiön uusi suurin osakkeenomistaja, vanhan patruunan veljenpoika Martin luovuttaa SS-univormussaan terästehtaat Hitlerille. Näin kaksi pahaa lyövät kättä päälle ja kuoleman haju melkein tuntuu katsoessa.

Saksaa ei kadotukseen kuitenkaan vienyt vain Hitlerin hulluus, vaan koko elämäntavan rappio. Visconti tuo esille pedofilian, insestin, huumeet, luksuskulttuurin häpäisemisen, sukupuoliroolien sotkemisen ja kaiken sen moraalisen rappion, jonka etuoikeutetun kansanosan yli-ihmismäisyys mahdollisti. Millään muualla ei ollut väliä kuin hyötymisellä poliittisesta tilanteesta.

Kun Kruppin liike-
merkkiin lisää yhden
rinkulan ja panee ne riviin,
saadaan Audin merkki.

Oikeassa elämässä kalman hajua oli myös 18.10.1933, kun Gustav Krupp puhui Saksan valtakunnanliiton teollisuus- ja sosiaalipolitiikan komitean kokouksessa: "Pyydän teitä, herrat, nousemaan ylös ja liittymään kanssani maljaan Saksan valtakunnan kunnialliselle presidentille, kenraali ja marsalkka von Hindenburgille sekä Saksan kansankanslerille ja Führerille Adolf Hitlerille – Sieg Heil."

Näin oli silloin, ja tällä hetkellä samaa meininkiä kehitellään meilläkin. Teatteri Vanhan Jukon vappukonsertissa tilannekatsaus saatiin Samae Koskisen tuoreessa laulussa Nyt on normaalia olla natsi.

Viscontin saksalaista rappiota kuvaavan trilogian kaksi muuta elokuvaa ovat Kuolema Venetsiassa (1971) Thomas Mannin novellista ja Ludvig II (1972) mielisairaasta Baijerin kuninkaasta.

kari.naskinen@gmail.com

Helposti ihminen muuttuu pedoksi

”Gordon lähti kolmena kappaleena, sinkkiarkussa, suu täynnä kysymyksiä”, lauloi Kalle Holmberg 1966 Matti Rossin ja Kaj Chydeniuksen Vietnam-laulussa.

Valkovenäläisen Svetlana Aleksijevitshin näytelmässä Sinkkipojat voivat Gordonin tilalla olla Boris, Jevgeni, Vjatsheslav ja muut. Näytelmä perustuu tämän Nobel-kirjailijan samannimiseen dokumenttiromaaniin (1989), joka kertoo satojen haastattelujen perusteella Neuvostoliiton järjettömästä sodasta Afganistanissa. Näytelmää esittävät teatteriryhmät Helsinki 98 ja Jari Juutisen sadsongkomplex:fi Vuosaaren entisen lukion tiloissa Itä-Helsingissä.

Näytelmä on tavallaan jatkoa syksyllä 2023 samassa paikassa esitetylle Aleksijevitshin dokumenttiromaaninäytelmälle Neuvostoihmisen loppu, joka kertoi, miten sotaan päädyttiin, ja nyt kerrotaan, mitä sota on. Trilogia saa päätöksensä lokakuussa ensi-iltaan tulevassa satiirinäytelmässä Äiti ja täysimittainen sota, jonka on kirjoittanut ukrainalainen näytelmäkirjailija ja ohjaaja Sasha Denisova.

Sinkkipojat alkaa, kun neljä näyttelijää tulevat esiin kantaen kasvojensa edessä ikoneita. Koti, uskonto, isänmaa. Sitten isänmaa kutsuu, ikonit lyödään kirveillä palasiksi, jotka naulataan uusiksi esineiksi, AK-47-rynnäkkökivääreiksi. Tämän jälkeen ihminen muuttuu pedoksi, joita kenraali- ja luutnanttipedot komentavat. Eikä ihmisellä enää ole mitään arvoa. Kuolleita sotilaita markkeeraavat pienet tinasotilaat, jotka veriseltä lattialta siivoja lakaisee roskaämpäriin.

”On lähdettävä siitä, että me ollaan petoja, ja että meidän petomaisuuden pinnalla on ohuen ohut kerros kulttuuria”, sanoo jalkaväen sotilas. Suurimmat pedot ovat kuitenkin siellä, missä on valta. Joskus sitä valtaa voi pitää vaikka vain yksi ihminen.

Eikä vallan käskyjä kyseenalaisteta. Niistä ei neuvotella. Afganistaniinkin mentiin, koska piti lähteä valvomaan synnyinmaan rajoja ja viedä apua ystäväkansalle. Yli puoli miljoonaa neuvostosotilasta lähti, osa palasi äitiensä, vaimojensa ja lapsiensa luo sinkkiarkuissa, afganistanialaisia kuoli 1,3 miljoonaa ja kuusi miljoonaa joutui pakolaisiksi.

Näytelmän alussa rynnäkkökiväärien tultua valmiiksi siirrytään kohtaukseen, jossa kotiin palannut sotilas on edelleen peto. Hän on joutunut vankilaan murhasta. Kirjassa yksi sotilas sanoo, ettei ihminen muutu vielä sodassa, vaan vasta sodan jälkeen. Viime viikolla oli Helsingin Sanomissa uutinen, jonka mukaan Ukrainan rintamalta palanneiden sotaveteraanien rikosten seurauksena yli sata siviiliä on kuollut. Sotaveteraanien traumaongelma oli valtava Suomessakin talvi- ja jatkosotien jälkeen.

Sotaanlähtö on kuitenkin kunnia-asia. Yksikin äiti sanoo, että hän kuolisi häpeästä, jos hänen poikansa ei menisi kunnolla sotimaan, vaan jäisi johonkin korvikepalveluun tyhjentelemään vanhusten yöastioita tai muuten selviämään ns. siviilipalvelulla.

Yksi Afganistanin sodan sankarimuistomerkki
on Odessassa (tai onkohan enää, en tiedä).

Tappaminen sodasssa on kunniallinen velvollisuus. Ei ole oikeutta olla tappamatta, olla opettelematta tappamista. Sitä ei ole kirjattu yhteenkään perustuslakiin.

Näytelmä on raju. Kun Svetlana Aleksijevitsh joutui kirjansa takia Minskin kansantuomioistuimeen rangaistavaksi, ei Vuosaareen näytelmän ohjannut venäläinen teatterintekijä halua nimeään julkisuuteen. Näin oli myös Neuvostoihmisen lopun kanssa. Näyttelijöinä sen sijaan ovat suomalaiset Sami Lanki, Emilia Neuvonen, Elli Närjä ja Maksim Pavlenko. Näyttämön takaseinänä olevan ikkunaseinän takana pyörivät dokumenttifilmit Afganistanista ja Tuomas Kantelisen näytelmään säveltämä musiikki täydentää surullisen ankeaa tunnelmaa.

Kaksi ja puoli tuntia kestävä esitys on jopa pelottava. Kuinka ohuissa kantimissa elämä ja rauha ovat? Tai kuinka ohut on sivistyksen ja barbarian raja? Entä sotaan lähetettävät ihmiset, joista osa ottaa asian täydellisesti hyväksyen? Sinne mennään urotekoja tekemään, mutta palataan raunioina, unohdettuina, hyljättyinä, vammautuneina. Eivätkä kaikki Moskovan tai Magnitogorskin kaduilla edes tiedä asiasta, kuten kirjailija kuvailee: ”Vuonna 1983 palasin Moskovaan. Siellä elettiin kuin sotaa ei olisi ollutkaan. Metrossa suudeltiin ja naurettiin… Kyselin ihmisiltä, tiedättekö montako vuotta Afganistanin sota on jatkunut. - En, en tiedä… Jaa, ehkä kaksi… Ai onko jossain sota? Todellako…?”

Sota Afganistanissa kesti 1979-89. Sen jälkeen alkoivat sisällissodat ja 2000-luvulla Afganistaniin hyökkäsivät Yhdysvaltain johtaman läntisen liittouman joukot.

Näytelmän väliajan jälkeen on erityisen hienosti toteutettu jakso kahdesta oikeudenkäynnistä Minskin keskuspiirin kansanoikeudessa 1992 ja 1993, joista Svetlana Aleksijevitsh kertoo kirjansa toisessa laitoksessa 2013. Häntä syytettiin asioiden vääristelystä. Muodollisesti kirjailijaa syyttivät muutamat sotilaat ja heidän lähiomaisensa, jotka kiistivät puheensa ainakin siinä muodossa, jossa ne kirjassa oli julkaistu. Virallinen syyte koski neuvostoarmeijan häpäisemistä. Kirjailija antaa ymmärtää, että "kanteen takana olleiden sotilaiden äitien selän takaa pilkottivat kenraalien olkalaatat".

Näytelmässä on tässä kohtaa roolihenkilönä myös Svetlana Aleksijevitsh, jonka puolustuspuheet ovat vakavan pasifistisia. Joitakin tuomioita kirjailija sai, vuonna 2000 hän muutti ulkomaille, palasi 2013 Valko-Venäjälle, mutta on taas vuodesta 2020 lähtien asunut maanpaossa Berliinissä. Nobelin kirjallisuuspalkinnon Svetlana Aleksijevitsh sai 2016 ”hänen moniäänisistä kirjoituksistaan, jotka ovat muistomerkki aikamme kärsimykselle ja rohkeudelle”. Svetlana Aleksijevitsh syntyi 1948, isä valkovenäläinen, äiti ukrainalainen.

kari.naskinen@gmail.com