Vuoden parhaat urheilijat

Keihäänheiton EM-kultaheitto oli niin komea, että kyllä Antti Ruuskanen on vuoden paras suomalainen urheilija. Televisiostakin katsottuna tuo kilpailu oli tunnetasolla niin korkealla, että muuhun tulokseen en pääse. Tunteisiinhan tällaiset listaukset paljolti perustuvat, ja henkilökohtaisiin mieltymyksiin. Omat mieltymykseni ovat: 1) moottoriurheilu, 2) jääkiekko, 3) yleisurheilu, 4) pesäpallo, 5) tennis, 6) keilailu. Tältä ja joiltakin faktapohjilta kymmenen parasta 2014 ovat:

1. Antti Ruuskanen, kultaa
2. Petteri Koponen, koripallon MM-kisojen paras syöttäjä
3. Niklas Moisander, Hollannin jalkapallomestari (Ajax)
4. Teemu Selänne, jääkiekon olympiaturnauksen ”arvokkain” pelaaja
5. Toni Kohonen, paras pesäpalloilija, nyt kaikkien aikojen pistepörssin kärjessä
6. Valtteri Bottas, neljäs F1:ssä.
7. Mika Kallio, MM-hopeaa Moto2-luokassa
8. Iivo Niskanen, parisprintin olympiakultaa, 15 km:llä neljäs, nuorten MM 15 km
9. Sami Jauhojärvi, parisprintin olympiakultaa
10. Mikko Ilonen, maailman parhaita golfinpelaajia

Joukkueurheilijoita on listalla monta, mutta kyllä palloilulajeissa hyvä vuosi Suomelta olikin. Paras joukkue oli jääkiekon olympiapronssia ja MM-hopeaa saavuttanut maajoukkueemme. Tästä seuraa, että paras valmentaja 2014 oli Erkka Westerlund, joka lisäksi syyskaudella nosti Jokerit yllättäen aivan KHL:n kärkiporukoiden ryhmään.

Eri lajien keskinäinen vertailu on vaikeaa. Se jo on hankalaa, mikä katsotaan urheiluksi. Esimerkiksi Norjassa vuoden neljänneksi parhaaksi urheilijaksi valittiin shakin maailmanmestari Magnus Carlsen, jota paremmiksi arvioitiin ampumahiihtäjä, pyöräilijä ja alppihiihtäjä.

kari.naskinen@gmail.com

Sote-alueet yhtä turhia kuin olivat viisi suurlääniä

Erikoistutkija, dosentti Heikki Helin kirjoittaa tämän päivän Etelä-Suomen Sanomissa, että kunnallishallinto on vuosikymmenien varrella muodostunut sekavaksi. Valtaa on valunut isoille kuntayhtymille, joiden luottamuselimet eivät ole vaaleilla valittuja. Sama suunta on nyt jatkumassa, kun kunnilta aiotaan ottaa pois koko sosiaali- ja terveydenhuolto.

”Vaikka sote-mallia tarkastelee mistä tahansa näkökulmasta, tuntuvat sote-alueet yhtä tarpeettomilta kuin viisi suurlääniä ennen lakkauttamistaan”, kirjoittaa Helin.

Kuntaliiton entinen lakiasiainpäällikkö Kari Prättälä puolestaan sanoo, että ”sote-mallin rakenne on perustaltaan sama kuin nykyiset erityisvastuualueet ja sairaanhoitopiirit, joista on tarkoitus päästä eroon. Kuoret ovat vanhat, mutta nimet ja sisältä on muutettu. Kunnat eivät enää tuota palveluja, vaan pelkästään rahoittavat sote-alueensa järjestämiä ja tuotantoalueensa tuottamia palveluja.” (Kanava 8/2014)

Heinolassa ilmestyvässä Itä-Hämeessä kolumnistinimimerkki Kassara toteaa tähän, että ”kunnalla on maksajat rooli, mutta ei sellaisen maksajan, joka voisi sanoa, paljonko rahaa annetaan ja mitä rahalla tehdään.” Rahat ja päätösvalta eivät ole samoissa käsissä. Kassara kirjoittaa sote-alueiden laajuuden ja vahvan valtion ohjauksen johtavan siihen, että sote-alueiden päätöksenteko tulee olemaan valtion ja professioiden käsissä.

Prättälä muistuttaa, että demokratialle ja kuntien itsehallinnolle ei sote-mallissa ole tilaa: ”Eivät kunnanvaltuustot voi oikeastaan valita sote-alueen valtuustoa, sillä kuntien edustuksessa on otettava huomioon kuntayhtymän alueen poliittiset voimasuhteet kokonaisuudessaan – ”odotettavissa on puolueiden piirisihteeridemokratiaa puhtaimmillaan”.

kari.naskinen@gmail.com

Adieu au 2014

Hyvästi vuodelle 2014. Otsikko sopii tähän näin, koska vuoden 2014 paras ensi-iltaelokuva on Jean-Luc Godardin Adieu au Langage (Hyvästit kielelle). Ranskalaisen uuden aallon mestari on mestari edelleen. Tämän Godardin toiseksi viimeisen elokuvan katsoin dvd:ltä, vaikka Godard on tehnyt sen yllättäen 3D-elokuvana. Tuskin sitä Finnkinon teattereihin kuitenkaan koskaan tulee, kuten ei ole tullut muitakaan Godardin viime vuosikymmenten elokuviaan. Edellinen kohokohta oli, kun Yle Teema esitti vuonna 2009 Godardin Meidän musiikkimme (2004).

Adieu au Langage on siis 3D. Kun Godard sanoo hyvästejä kielenkäytölle, niin voisi äkkipäätä kysyä, tarkoittaako digitaalinen 3D-elokuva ironisia hyvästejä oikealle filmielokuvalle. Ei varmaankaan, koska Godard on jo aiemmin tehnyt elokuvia digitekniikalla. Godard haluaa vain taaskin olla mukana uudessa.

Mitään gravity-soopaa Godardin elokuva ei tietenkään ole. Päinvastoin Fabrice Aragnon kuvaus on niin kaunista, että voisin dvd:n pysäytyskuvista ottaa valokuvia ja täyttää niillä huoneeni seinät – Laittomista (1964) olen jo kuvakollaasin tehnytkin. Eikä ole yhtään yllättävää, että Godard viittaa myös Claude Monet´hen. Toinen Godardin elokuvassa esiteltävä taidemaalari on venäläis-ranskalainen modernisti Nicolas de Stael.

Adieu au Langage on täynnä godardimaista filosofointia monista asioista. Siirrytään Hitlerin valtaannoususta Ranskan ympäriajoon, Dostojevskista Frankensteiniin ja helikopterihyökkäykseen, ja viitteitä maailmankuvalliseen ajatteluun on laajasti: Platon, Darwin, Gogol, London, Mao, Rilke, Solzhenitsyn jne.

Martin Heidegger sanoi, että ”kieli on talo, jossa elämme”. Godard on tätä teemaa lähestynyt ennenkin, mutta nyt ollaan kai sillä rajalla, että talo on hajoamassa. Wittgensteiniinkin viitataan, sillä Wittgenstein sanoi, että ”kieleni rajat ovat maailmani rajoja”. Kieli on sosiaalinen rakennelma ja se muodostaa kansan, se on käsitteenä isompi kuin isänmaa. Kieli pysyy, vaikka rajatkin muuttuvat silloin tällöin.

Godard asuu nykyisin Sveitsissä, ja siellä adieu-sanaa käytetään joissakin tilanteissa myös tervehdittäessä. En ole täysin varma Godardin perimmäisistä tarkoituksista – vaatii lisää katsomista.

Yksi elokuvan henkilöistä etsii älypuhelimestaan (onkohan jo 3D?) ranskalaista filosofia Jacques Ellulia, kommunisti ja teologi. Hänen mukaansa anarkismin ja kristillisyyden tavoitteet ovat osin samat. Uhkana on joka tapauksessa Godardinkin pelkäämä teknologian ”valtaannousu” tai lähinnä sen maksimaalista tehokkuutta ajava ideologia. Teknologian tyrannia uhkaa humanismia ja vapautta, ja samalla luontoa. Tätä samaa ajatusta tuo esille Terrence Malick.

Godardin elokuvassa luonto on voimakkaasti esillä  Luonto on kaunis. Lisäksi luontokappaleena esiintyy Godardin Roxy-koira. Sellainenkin ajatus tulee, että koko elokuva voi tavallaan olla Roxyn näkemys ihmisen rakentaman maailman tilasta.

Jean-Luc Godard on jo elänyt pitkän elämän. Elokuvan yhdessä repliikissä kysytään, ”oletko elänyt täällä pitkään”. Oikea vastaus on: ”Ei väliä, tärkeintä on, että on elänyt”. Godard (s. 1930) on elänyt ja tehnyt jo 117 elokuvaa. Godard on myös elokuvahistorioitsija, mistä on hienona näytteenä myös saatavissa oleva monituntinen dvd Histoire(s)du Cinema (1998). Eikä se ole vain elokuvan, vaan myös maalaustaiteen ja kirjallisuuden historiaa, ja vieläkin enemmän: ihmisen historiaa siltä ajalta, minkä Godard parhaiten tuntee ja muistaakin.

Eikä Godardin tuntema historia ole hyvä, se on surumielinen. Tätä korostaa myös elokuvan toinen päämelodia, Sibeliuksen Valse triste. Toinen keskeinen melodia on Tshaikovskin Slaavilainen marssi.

”Taiteessa meitä kiehtoo, mikä paljastaa kaikkein salaisimman omassa itsessämme”, on Godard sanonut. Entä luontoa rakastanut Claude Monet: ”Ihmiset keskustelevat taiteestani ja ovat ymmärtävinään sitä, ikään kuin pitäisi ymmärtää silloin, kun yksinkertaisesti täytyy rakastaa.” Minä ymmärrän Godardin uudesta elokuvasta osan, mutta ainakin osaan rakastaa.

2

Vuoden toiseksi paras elokuva on Lars von Trierin Nymphomaniac. Sekin on vaikea, hankala. Siinä on kummallisia, huonojakin kohtia, mutta silti: hienoa, että vielä tehdään tällaisiakin elokuvia kaiken tämän nykyisen tusinatuotantoviihdesopan ohessa.

Nymph()maniacista on paljon kirjoitettu. Se kuitenkin vielä, että elokuvassa naiset käyttävät miehiä hyväkseen, kuten maailman sivu ovat miehet käyttäneet naisia hyväkseen. Nainen kertoo tarinaansa miehelle, joka kuuntelee ja ymmärtää; nainen uskoo löytäneensä vihdoin miehen, joka jotain tajuaa, mutta elokuva päättyy kuitenkin siihen, että nainen huomaa tämänkin miehen olevan vain sika ja ampuu tämän. Elokuva on myös kannanotto vähemmistöjen puolesta.

10

1. Jean-Luc Godard: Adieu au Langage (dvd)
2. Lars von Trier: Nymphomaniac
3. Pekka Lehto: Kalervo Palsa ja Kuriton käsi
4. Martin Scorsese: The Wolf of Wall Street
5. Alex van Warmerman: Borgman
6. Steve McQueen: 12 Years a Slave
7. Paolo Sorrentino: Suuri kauneus
8. David Cronenberg: Maps to the Stars
9. Peter Fly: Monica Z (dvd)
10. Francois Ozon: Isabelle, nuori ja kaunis

Todennäköistä on, että listassani on yksi puute, koska en ehtinyt nähdä Richard Linklaterin Boyhoodia, joka on tällaisissa vastaavanlaisissa listoissa järjestään kolmen parhaan joukossa. Dvd ilmestyy helmikuussa ja tilattu on.

kari.naskinen@gmail.com

Murha (?) Ranskan Rivieralla

Nizzassa toimivan Le Palais -kasinon omistajan tyttären Agnès Le Roux'n katoaminen 1977 on tunnettu tapaus Ranskassa. Otsikossani on kysymysmerkki, koska ruumista ei ole vieläkään löytynyt. André Téchinén elokuva French Riviera käy läpi tapahtumia ennen Agneksen katoamista, ja katsoja voi tehdä omat johtopäätöksensä – vähän niin kuin nyt Suomessa Anneli Auerin tapauksessa.

Viisi vuotta naimisissa ollut ja sen jälkeen Nizzaan palannut Agnes tapaili katoamisensa aikoihin lakimiestä, joka vaikuttaa huijarilta. Tytön äiti tuntee miehen, joka on kasinon lakimies. Kasinokuningatar ei hyväksy tätä suhdetta, sillä hän on jo omakohtaisesti tunnistanut miehessä selvää ketkumaisuutta. Äiti taisteli tyttärensä tapauksen selvittämiseksi ja pani likoon koko elämänsä.

Elokuva ei ole häävi. Ihmissuhteita veivataan ees sun taas, ja lisäksi kuvioon kuuluu kilpailu kasinobisneksessä, jossa rouva epäilee kilpailijan toimivan Italian mafian rahoilla. Elokuva ei ota varsinaisesti kantaa siihen, onko katoaminen myös murha, mutta selvästi annetaan ymmärtää, että nuori lakimies on kelvoton. Jännityselokuva tämä ei ole, vaikka sellaisen siitä olisi helposti saanut. Katoaa muistista helpommin kuin kertomansa tapaus, jota on vatvottu eri oikeusistuimissa nykypäiviin asti.

Parasta elokuvassa on Catherine Deneuve (kuvassa). Vanha rouva on edelleen terästä. Hän tekee jatkuvasti elokuvia, ja joitakin niistä on nähty Suomessakin. Cherbourgin sateenvarjon (1964), Inhon (1965) ja Päiväperhon (1967) herkkä naistähti on nyt 71-vuotiaana toisenlainen, vahva ja määrätietoinen nainen, ja on näyttelijänä nyt jopa parempi.

Tytärtä esittävä Adèle Haenel ja huijaria esittävä Guillaume Canet (kuvassa) ovat vaatimattomampia tapauksia. Ehkä vika on ohjaajassakin, joka on maalannut heistä kovin simppelit luonnekuvat.

kari.naskinen@gmail.com

Yksin joulusaunassa

Olen asunut kohta kymmenen vuotta nykyisessä asunnossani, kerrostalossa, jossa on 80-90 asuntoa. Melkein joka vuosi olen käynyt taloyhtiön joulusaunassa, ensin naiset omalla vuorollaan ja sitten me miehet omallamme. Taas eilen jouluaattona sama tilanne: yksin saunoin. Muistan vain yhden kerran, kun joulusaunassa oli toinenkin mies.

Yhteisöllisyyttä ei enää ole. Facebookissa ollaan kyllä ”kavereita” ja Twitterissä sanaillaan leppoisasti toisten kanssa, mutta todellinen kaveruus on hävinnyt. Eikä sosiaalisessa mediassakaan kaikki mitään varsinaisia kavereita ole – kadulla vastaan tultaessa ei tervehditä, tuskin edes tunnistetaan läheskään kaikkia ”kavereita”.

Yhteisöllisyys on kuollut, koska sitä tärkeämpi on minä itse. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö otti asian esille ensimmäisessä uudenvuodenpuheessaan. Hän sanoi itsekkyyden ja ahneuden olevan merkkejä oikeudentunnon kuihtumisesta. Ei tehdä niin kuin oikealta tuntuu, vaan niin, miten saa itselleen eniten hyötyä. Tällä asenteella yhteisöstä katoaa luottamus. Niukkoina aikoina ihmisten pitäisi presidentin mielestä pikemminkin miettiä, voisivatko he itse luopua jostakin edustaan.

Edesmennyt filosofi ja yleisen historian professori Juha Sihvola kirjoitti Kunnallisalan kehittämissäätiön lehdessä, että arvoiltaan yhtenäiset pienyhteisöt ovat auttamatta mennyttä maailmaa. Globaali talous, verkostoyhteiskunta ja massakulttuuri ovat prosessi, mikä on murentanut paikallista yhteenkuuluvuutta:

”Vielä muutama vuosikymmen sitten vanhanajan paikallisyhteisöissä ihmiset sosiaalistuivat kasvatuksen kautta perittyihin itsestäänselvyyksiin. Modernissa maailmassa arvoiltaan yhtenäisiä pienyhteisöjä ei enää ole, ihmiset eivät enää ole riippuvaisia paikallisista yhteenkuuluvuuksista. Ihmiset luovat yhteisölliset sitoumuksensa monikulttuurisissa ja moniulotteisissa verkostoissa. Heillä on mahdollisuus olla yhdessä ja yhteistyössä koko maailman mittakaavassa. Ei tarvitse välttämättä jakaa naapurin arvoja, uusiseelantilaisen nettikaverin kanssa voi tuntea enemmän yhteenkuuluvuutta.” (Polemiikki 3/2000)

Uusiseelantilaiselta ei voi kuitenkaan mennä lainaamaan suolaa tai kahvia, jos ne jouluaattona ovat vahingossa loppuneet, ja kaikki kaupatkin ovat kiinni. Eikä kerrostalon pihassa tarvitse tervehtiä toisen rapun asukasta, koska on varmaa, että se ei ole se uusiseelantilainen kaveri.

Internetti on kiva keksintö, hyödyllinen ja viihdyttävä. Sen hohtavan ruudun edessä on mukava olla yhteydessä mihin tahansa, mutta sieltä on vaikea saada kaveria joulusaunaan tai porukkaa mukaan pihatalkoisiin.

kari.naskinen@gmail.com

Joulusaarna

Tein piparkakkutalon ja luin Ahti Taposen joulurunon Seimen lapset:

Miljoona seimeä, miljoona lasta,
miljoona rauhanruhtinasta.
Miljoona jeesusta pahnoilla tallin.
Siitä saa maailma rauhan mallin.
Vaan miten se koskee meitä?

Miljoona tähteä kirkasta, uutta,
miljoona syttyvää ikuisuutta.
Miljoona majakkaa pimeässä.
Miljoona neitsyttä synnyttämässä,
voi ethän sä kiveäs heitä!

Miljoona ahnetta Herodesta
saa öljynsä aavikon uumenesta.
Ne voitelee keisarisammakoita
ja varustaa vasalliarmeijoita
kilveksi kristityille.

Miljoona itämaan viisasta miestä
kai tänäkin jouluna täytyy piestä
kansalaisvaltaansa vaatimasta,
että saa juhlia Jeesuslasta
ja toivoa tähteä ylle.

Voi riittääkö leppoisa hartautesi
ja onnesta sykkyrä sydämesi?
Ei lapsonen ollutkaan kiiltokuva,
vaan ristille tuomittu, tuhoutuva.
sen lahjanko tahdot antaa?

Jos Herran kansa on herrakansa,
niin joulu on julma ja julkea ansa
ja maailman kuuset on kiedottu roskaan:
ei lapsi voi sodasta toipua koskaan,
vaan aina saa ristiä kantaa.

kari.naskinen@gmail.com

Valtio leikkaa – kunnat suunnistavat sumussa

Erikoistutkija, dosentti Heikki Helinin jo perinteeksi muodostunut pikayhteenveto suurten kaupunkien talousarvioista on valmistunut. Helsingin kaupungin tietokeskuksen julkaisema tutkimuskatsaus kokoaa yhteen 11 suurimman kaupungin tilanteet ja antaa samalla kuvan kuntakentän näkymistä. (Tämän jutun otsikon sanonta on Helinin.)

Kaupunkien talous on myös 2015 kireällä valtionosuusleikkausten takia. Oman epävarmuutensa budjettien valmisteluun on lisäksi tuonut valmistella oleva sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistus (sote) sekä uusi valtionosuusjärjestelmä.

Hallitus leikkaa neljän vuoden aikana valtionosuuksia 1,5 miljardilla eurolla. Siitä tässä tarkastelussa mukana olevien 11 kaupungin osuus on noin 560 miljoonaa euroa. Valtionosuusuudistuksessa menettäjiä ovat suurista kaupungeista Turku, Pori ja Tampere.

Sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistus vaikuttaa eri tavalla kaupunkien talouksiin. Sote-uudistuksen suurimmat voittajat olisivat puolestaan Helsinki, Tampere ja Turku. Suurimmat menettäjät olisivat Espoo, Oulu ja Lahti.

Kolmanneksi valtio korotti yleisen kiinteistöveron sekä vakituisten asuinrakennusten kiinteistöveron laissa säädettyjä ala- ja ylärajoja, mutta otti samalla näin muodostuvan lisätulon itselleen leikkaamalla vastaavasti valtionosuuksia.

Kaikki kolme muutosta yhteenlaskettuina aiheuttaisivat Porille 3,2 veroprosentin korotuspaineen. Toiseksi suurin paine olisi Lahdessa: 2,0 veroprosenttia.

KAUPUNKIEN VELKA KASVAA

Yhdentoista suurimman kaupungin yhteenlaskettu vuosikate ei riitä poistojen kattamiseen vuoden 2015 talousarvioissa: vuosikate on yhteensä 571 miljoonaa euroa ja poistot 964 miljoonaa euroa. Kaupunkien yhteenlasketut investoinnit ovat 1 771 miljoonaa euroa. Suurten kaupunkien tulokset ovat miinuksella Lahtea ja Poria lukuun ottamatta.

Vuodelle 2015 Pori ja Kouvola korottivat veroprosenttiaan. Vuodelle 2014 korottajia oli kuusi (Kuopio, Lahti, Oulu, Tampere, Turku ja Espoo). Korkeimmat veroprosentit ovat Kuopiossa ja Kouvolassa (20,50) sekä Lahdessa 20,25. Alimmat veroprosentit ovat Espoossa 18,00 ja Helsingissä 18,50.

Tuloveron kasvun osuus kaupunkien verotulojen 440 miljoonan euron kasvusta 2013-15 on noin 250 miljoonaa euroa. Siitä yli puolet on peräisin veroprosenttien korotuksista vuosina 2014 ja 2015.

Suurten kaupunkien velka kasvaa vuoden 2013 tilinpäätöksen 5,9 miljardista eurosta 1,3 miljardia euroa. Vuoden 2015 lopussa velkaa olisi näin ollen kaupungeilla noin 7,2 miljardia euroa.

EI SELVITTY VIELÄ
EDELLISESTÄKÄÄN LAMASTA

Suomen kansantalous ajautui lamaan 1990-luvun alussa. Lama yllätti ennustelaitokset, joiden ennustekäyrät sojottivat ylöspäin vanhasta muistista. Kansantalouden kasvu ei pelkästään hidastunut, vaan kansantalous supistui. Siitä seurasi mm. työttömyyden kasvu ja kuntien verotulojen supistuminen. Kunnallistalous syöksyi ennen kokemattomaan ahdinkoon.

Laman seurauksena useimmat kaupungit menettivät yli viidesosan työpaikoistaan. Lahden menetys oli peräti 26,9 prosenttia.

Laman kohtasi kaupunkeja hieman eri rytmissä. Turussa työpaikat olivat suurimmillaan 1987, Helsingissä ja Jyväskylässä 1988, Espoossa, Tampereella, Kuopiossa, Lahdessa, Kouvolassa ja Porissa 1989 sekä Vantaalla ja Oulussa1990. Kaikilla laman pohjanoteeraus oli 1993.

Lahdessa, Kouvolassa ja Porissa on työpaikkoja edelleen vähemmän kuin ennen lamaa. Ne eivät siis näin tarkastellen ole vielä toipuneet edellisestäkään lamasta.

Työpaikat vähenivät myös 2000-luvun alussa. Helsingissä vähennys oli vuosina 2002-03 noin 6000 työpaikkaa. Vuonna 2009 Helsingissä oli noin 8000 työpaikkaa vähemmän kuin vuonna 2008. Vuonna 2012 työpaikkoja oli edelleen vähemmän kuin vuonna 2008.

kari.naskinen@gmail.com

Krokotiilin keltaisia silmiä ei näy

Elokuvien ja kirjojen nimet ovat joskus kummallisia. Krokotiilin keltaiset silmät on tällainen. Kirjaa en ole lukenut, mutta samannimisessä elokuvassa ei krokotiilien silmistä puhuta mitään. Alfred Hitchcockin värielokuvissa keltainen väri ennakoi usein vaaraa, mutta tässä ranskalaisessa elokuvassa ei tällaisesta väripelistä ole kysymys.

Belgialaisen Cécile Telermanin ohjaama elokuva kertoo ihmisistä, heidän ystävyydestään, rakkaudestaan, pettämisestä, erosta, uuden löytämisestä, unelmista ja ennen kaikkea pienistä ja isommista valheista sekä siitä pelosta, mitä tuntee salaisuuksien mahdollisista paljastumisista. Siis aivan tavallisia kuvioita elämässä.

Päähenkilöt ovat Pariisissa asuvat sisaruspari Josephine ja Iris. Josephine on historiantutkija, jonka mies jättää lähtiessään nuoren rakastajattarensa kanssa Keniaan töihin krokotiilinkasvattamoon. Lähtiessään mies ottaa salaa 40 000 euroa lainaa ja väärentää Josephinen nimen takaajaksi, ja huonostihan lainan kanssa käy. Iris on blondibimpo, jolla on taustalla epäonnistunut urayritys Hollywoodissa, mutta pelastukseksi on löytynyt rikas asianajaja, jonka kanssa on avioitunut.

Gerard Depardieun tyttären Julie Depardieun esittämä Josephine (kuvassa vas.) on tietenkin sympaattinen ja Emmanuelle Béartin esittämä Iris (oik.) kaikkea muuta. Elokuvan muutkin henkilöhahmot on piirretty yksiulotteisin kuvin, on hyviä ja huonoja. Nimenomaan tämä tekee elokuvasta kovin pinnallisen. Tarina sinänsä on nokkela ja viihdyttäväkin, mutta siitä ei ole saatu irti tavanomaista saippuaoopperaa kummempaa.

Juonen keskiössä on ohi ihmissuhdeongelmien Iriksen julkisuushakukuinen temppu: Josephine kirjoittaa 1100-luvulle sijoittuvan romaanin, joka kuitenkin pannaan Iriksen nimiin – tyhjäpää saa tavoittelemansa ja Josephine pääsee veloistaan. Sitten alkaa jännitys: miten valheen kanssa käy?

Elokuva perustuu Katherine Pancolin romaaniin (2006), josta tuli myyntimenestys, kuten siskostenkin kirjasta. Katherine Pancolin romaania ei kukaan ole väittänyt jonkun toisen kirjoittamaksi.

kari.naskinen@gmail.com

Musikaali on ”helppo” laji

Lahden kaupunginteatteri on Suomen neljänneksi suurin puheteatteri, kaupungin budjettikirjan mukaan ”metropolialueen pohjoinen keskusteatteri”. Talouden tasapainoon saattaminen ei ole helppoa, iso talo, isot henkilöstökulut. Yksi jokseenkin pakollinen ratkaisu talousyhtälön ratkaisemiseksi ovat musikaalit. Otsikossa oleva helppo-sana on sitaateissa siksi, että musikaali on siis tähän talousongelmaan helppo ratkaisu, vaikka musikaalien tuottaminen näyttämölle on kaikkea muuta kuin helppoa. Musikaali on lähes aina iso ponnistus isollekin teatterille.

Kun perjantaina (12.12.2014) kävin katsomassa Chicago-musikaalin, olin veronmaksajana tyytyväinen, sillä iso Juhani-sali oli taas täynnä. Chicago takaa sen, että teatterin budjetoitu yleisötavoite, noin 90 000 katsojaa vuodessa, saavutettaneen.

John Kanderin säveltämä Chicago on vanha musikaali. Vuosina 1975-77 sitä esitettiin Broadwaylla lähes tuhat kertaa, ja 1996 se otettiin ohjelmistoon uudelleen ja sitä esitetään siellä edelleen. Chicago on Broadwaylla kolmanneksi pisimpään esitetty musikaali Oopperan kummituksen ja Catsin jälkeen.

Suomen Chicagossa tämä musikaali tietenkin piti saada ohjelmistoon. Ei se mikään huippujuttu ole, ja yksi syy tähän on, että siinä ei ole yhtään tunnistettavaa hittimelodiaa. Tarinakin on melko yksioikoinen, ja varsinkin pitkä ensimmäinen osa ennen väliaikaa on paikoin puuduttava. Väliajan jälkeen meno paranee, kun juttu selkeytyy ja päästään paremmin sisään päähenkilöiden maailmaan.

Ollaan 1920-luvun Chicagossa, jossa kaksi murhasta syytettyä naista on vankilassa, entinen vaudeville-tähti, lehdistön rakastama Velma Kelly ja kuuluisuudesta haaveileva Roxie Hart. Naiset ovat mustasukkaisia toistensa suosiosta ja julkisuudesta. Kaikki keinot ovat sallittuja, ja kun kuuluisa julkkisasianajaja saa heidät vapaiksi, alkaa todellinen kilpailu. Kilpailu kuitenkin tuntuu päättyvän, kun musikaalin lopussa kuuluu jostakin taas laukaus, joka vetää toimittajat puoleensa. Siis aika tuttu asioidenkulku nykypäivänäkin – et ole mitään, jos et ole julkisuuden valokeilassa.

Velmana vuorottelevat eri iltoina Elsa Saisio ja Maiju Saarinen sekä Roxiena Laura Huhtamaa ja Hanna Vahtikari. Perjantaina olivat vuorossa Elsa Saisio (kuvassa vas.) ja Laura Huhtamaa (oik.), joista säihkyvä Laura Huhtamaa vei koko shown. Paras kohtaus oli ensimmäisen jakson lopulla, kun Roxie pääsi parrasvaloihin ison Roxie-tekstin edessä. En ole musikaalista tehtyä elokuvaa (2002) nähnyt, mutta siinä Velmana on Catherine Zeta-Jones ja Roxiena Renee Zellweger.

Antti Vauramon johtama 9-henkinen orkesteri pelasi erinomaisesti, ja sen olisi sietänyt olla esillä enemmänkin.

Mutta kuten sanottu, ei Chicago ole edes Lahden musikaalihistoriassa mikään merkkitapaus. Sellaisia ovat paremmuusjärjestyksessä:

  1. Anna Karenina (2000)
  2. Viulunsoittaja katolla (1972)
  3. Cyrano (1994)
  4. My Fair Lady (1973)

  5. Teatterilaiva (1975)

  6. Laulava Trappin perhe (1979)

  7. West Side Story (1988)
  8. Quasimodo (1997)
  9. Leyla ja Daniel (2005)

10. Happy End (1989)

Tärkeintä musikaaleissa ovat musiikki ja sen esittäminen. Eikä ole yllättävää, että omalla listallani paras musikaaliesitys on Suomen kansallisoopperan Viulunsoittaja katolla (1986)

kari.naskinen@gmail.com

Maksukortti-tv vähensi ryyppäämistä

Lahden vanhimmassa englantilaistyylisessä pubissa Robin Hoodissa (Roppari) vietettiin itsenäisyyspäivänä 40-vuotisjuhlia. Koko maassakaan ei vanhempia taida olla kuin Salhojankadun pubi Tampereella.

Ropparin omistaja Mika Cederqvist sanoi itsenäisyyspäivän Uudessa Lahdessa, että 1970-80-luvuilla elettiin vahvaa drinkkikulttuurin aikaa, nykyisin vain lipitetään keskiolutta. Tämän luettuani tilasin itsenäisyyspäivänä ensimmäiseksi kossukolan.

Ryyppääminen Ropparissa liittyi aikaisemmin urheiluun. Kun ranskalainen Eurosport alkoi 1989 näkyä, sitä ei voinut suurimmassa osassa taloyhtiöitä katsoa, mutta Ropparissa se näkyi. Siksi siellä istuttiin usein pitkiä toveja. Normaalisti Ropparissa oli aivan tavallinen televisio, mutta isojen arvokisojen ajaksi se korvattiin sellaisella metrinlevyisellä telkkarilla.

Enää tätä tarvetta ei ole, koska maksukorttikanavat ovat tuoneet urheilutarjonnan kotiin kaikille halukkaille. Tämä on samalla vähentänyt ryyppäämistä, koska ei kotona juominen ole sama asia kuin kavereiden kanssa Ropparissa juominen.

Ropparissa kuului aina asiaan myös hankalien urheilukysymysten esittäminen. Montako maalia Reippaan Heikki Lampi teki ensimmäisessä SM-sarjapelissään, missä jalkapalloseurassa Viki Kankkonen pelasi kolme kautta, millä kaikilla autoilla Keke Rosberg ajoi F1-uransa aikana, kuka jääkiekkoilija on ainoana voittanut samana vuonna MM-kultaa ja Stanley Cupin jne. Kaikki urheilutieto oli paikalla, jos Ropparissa sattuivat istumaan esimerkiksi Hannu Hämäläinen, Alfons Jokinen, Ransu Kestilä, Ilpo Koskela, Penu Körkkö, Hopo Laaksonen, Päkä Lampainen, Juhani Melanen, Markku Nykänen, Beibi Rantanen, Ansu Ruponen, Paavo Saarela, Retsi Salminen, Timo Sorjonen, Pentti Tiilikainen ja Havi Vauhkala.

Kuvassa on Ropparin ensimmäinen ruoka- ja juomalista, johon tarjoilijana vuodesta 1983 alkaen toiminut Irma Hämäläinen oli nyt kaivanut esille vanhat hinnatkin. Keskiolutpullo maksoi 2,90 mk, Leijona-viski 3,60 ja Monopol-konjakki 4,20. Ruokana tarjoiltiin tietenkin tuttuja ruokia brittiläiseen tapaan: englantilaista kanalientä ja pasteija, sandwich, paistettua pekonia ja munaa, fish and chips, paahtovanukasta ja manteleita jne.

Kävin Ropparissa ensimmäisen kerran talvella 1975, kun tulimme Vierumäeltä pelaamasta tennistä Raimo Kaarnan, Jukka Kuikan ja Mauri Nordbergin kanssa. Noihin aikoihin hovimestarina toimi Marketta Pekki ja portsarina oli muistaakseni Heikki Ilmen. Tiskin takana oli myös Liisa Lahti. Varsinaiseksi kantapaikakseni Roppari tuli kuitenkin vasta 1981, kun työpaikkani muuttui Ilmarisentieltä kaupungin keskustaan. Siellä oli helppo käydä lounastauollakin, ja samalla kuuli Lahden tuoreimmat jutut. Tämäkin puoli oli Ropparissa hyvin hallinnassa, sillä vakioasiakkaita olivat mm. Esa Alestalo, Jymy Gynther, Jussi Helander, Reijo Hoikkanen, Matti Kataja, Pekka Kiuru, Pentti Kääpä, Repe Laakkonen, Lars Larsson, Jussi Mannermaa, Hannu Mäkelä, Seppo Nieminen, Heikki Ristola, Seppo Salo, Vexi Sarnikari, Nalle Toikkanen, Matti Viljanen, Ossi Virkki ja Tapio Ågren.

Jos joku ei tiedä, niin Roppari on Rautatienkatu 21:ssä. Sisään mennään Lanunaukiolta ensin sinne talon sisäkäytävään ja sieltä löytyy vasemmalta ovi pubiin.

kari.naskinen@gmail.com

Kartta tähteyden nurjalle puolelle

Filmitähti kysyy toiselta: ”Tiedätkö, mikä on helvetti?” – ”Se on paikka, jossa ei ole huumeita.”

David Cronenbergin elokuva Maps to the Stars on ankaran kyyninen kuvaus Hollywoodin tähtielämän nurjalta puolelta. Se piirtää karttaa siitä, millaista hintaa maksetaan Hollywoodin kulissien näkyvällä puolella olevasta glamourista.

Huumeet ovat vain yksi osa tätä murhenäytelmää. Niidenkin suhteen tilanne on kuitenkin entisestään pahentunut. Nyt huumeet vievät jo lapsinäyttelijöitäkin, jotka eivät kestä filmikaupungin paineita. Kun 13-vuotias lapsitähti nousee kuuluisuuteen vaikkapa tv-sarjan ansiosta, mielessä pyörivät jo Oscar-juhlat jossakin tulevaisuudessa. Kun kaikki ei sitten mene niin kuin haaveillaan, on edessä kierre, jota pahimmassa tapauksessa riittää lopun ikää.

Vaikeimmassa asemassa ovat keski-ikäistyneet tähdet. Kun nuoruus ajaa ohi joka puolelta, on oma elämä tuhon oma. Mitään ei ole tehtävissä, sillä nuoruus on kaiken hallitsija. Tämä alkaa jo varhain: 13-vuotias lapsitähti on paniikissa, kun samaan elokuvaan sijoitetaan alle 10-vuotias söpöliini – tähteys on vaarassa.

Hollywoodissa ei tunneta ystävyyttä. Kauniiden hymyjenkin takana on aina kireys. Kilpailu on niin kovaa, että se ei anna mahdollisuutta inhimillisyyteen. Eikä läheskään aina ole kysymys edes isojen roolien mukanaan tuomista miljoonista dollareista, sillä rahaa on, mutta tarvitaan julkisuutta ja kuuluisuutta, aina vain enemmän ja enemmän. Kaikki on kaupan. Jos vaikka perheessä sattuu jokin ilkeä tragedia, senkin voi paljastaa jossakin suuret katsojaluvut saavassa tv-ohjelmassa, koska se tietää aina rahaa.

Eihän tällaisesta kukaan terveenä selviä. Siksi tarvitaan terapiaa, fysioterapiaa ja kun nekään eivät auta, turvaudutaan itämaisiin uskontoihin. Kaikki muut ajat keskitytään seksiin. Cronenbergin elokuvassa psykologista paskaa on niin paljon, että kaikesta siitä ei saa mitään tolkkua, mutta niin kai on tarkoituskin.

David Cronenberg on 71-vuotias ohjaaja, joka aloitti elokuvanteon 23-vuotiaana. Hän varmasti on asiantuntija. Maps to the Stars on ehkä raadollisin elokuva aiheesta, jota ovat käsitelleet monet mestarit ennen häntä, jo 1950-luvulla mm. Billy Wilder (Auringonlaskun katu), Vincente Minnelli (Särkyneiden haaveiden kaupunki) ja Robert Aldrich (Filmin kulissien takana). Cronenbergin ote on jyrkkä, siinä ei ole minkäänlaista tilaa ymmärtämykselle, ja kaiken lisäksi hän lopettaa elokuvansa lohduttomaan kohtaukseen: mikään ei koskaan tule muuttumaan. Tämä kohtaus tapahtuu vertauskuvallisesti talon raunioilla, ja takana näkyy tunnettu Hollywood-kirjainyhdistelmä. Samassa paikassa ollaan jo elokuvan alussa.

kari.naskinen@gmail.com

Kyllä työnantaja aina keinot keksii

Belgialainen elokuva Kaksi päivää, yksi yö on ajankohtainen kuin mikä. Irtisanomisia, lomautuksia, osa-aikatöitä, pätkätöitä. Tässä tapauksessa kahden pienen lapsen äiti Sandra (Marion Cotillard) on ollut aurinkokennotehtaalta sairauslomalla masennuksen takia, ja työnantaja epäilee, tuleeko tuosta enää kunnon työntekijää. Paras antaa potkut. Kunnon perusteita ei kuitenkaan ole.

Tehtaan tuotanto-osastolla on 17 duunaria. Tilanne on vaikea, mutta kyllä yrittäjä keinot keksii. Yrittäjä panee työntekijät ratkaisemaan asian ovelalla tavalla. Työntekijät pannaan vaihtoehdon eteen ja toisiaan vastaan: saatte äänestää siitä, annetaanko Sandralle potkut vai luovutteko 1000 euron bonuspalkkiostanne? Yrittäjä voi sitten levittää kätensä ja sanoa, että tehän tämän itse saatte päättää, eikös tämä ole sitä työpaikkademokratiaa.

Aihe on siis hyvä. Veljesten Jean-Pierre ja Luc Dardennen elokuva ei kuitenkaan lunasta odotuksia. Kun edessä on viikonvaihde ennen maanantaiaamun äänestystä, Sandra kiertää työtovereidensa luona keskustelemassa asiasta. Äänestättekö minua vai bonustanne, minua vai bonustanne? Tätä yhtä samaa jatkuu ja jatkuu. Mene toista tuntia, ennen kuin jotain muuta tapahtuu. Elokuva on suorastaan tylsän pitkäveteinen.

Tällaisia asioita nyt joka tapauksessa on jatkuvasti. Viimeksi oli uutinen, että Citymarket voitti oikeudessa jutun osa-aikaisia työntekijöitään vastaan. Citymarket oli palkannut lisää osa-aikaisia, vaikka muutama osa-aikainen olisi voinut siirtyä kokopäiväisiksi työntekijöiksi. Citymarketille ja muillekin yrityksille on kätevämpää pitää töissä halpoja osa-aikaisia, sillä heistä on helpompi päästä eroon.

Tämän päivän Etelä-Suomen Sanomissa (5.12.2014) on juttua lahtelaisesta Jalo Paanasesta, joka lehden mukaan on yrittäjyyden perikuva. Paanasen yrittäjyysideologiaan ja neuvona yrittäjille kuuluu, että ”työllistäkää mahdollisimman vähän”. Paananen ei varmaan koskaan ole turvautunut niin erikoisiin ratkaisuihin kuin elokuvassa, mutta muuten hän on kuin aurinkokennoja valmistavan yrityksen omistaja. – ”Yrityksen tehtävä on tuottaa voittoa omistajilleen – mitä enemmän, sitä parempi”, sanoi Paananen.

Mitä vähemmän työllistää, mutta homma jotenkin toimii, sitä enemmän jää ”viivan alle”.

kari.naskinen@gmail.com

Jaakko Pakkasvirta jätti merkkinsä suomalaiseen elokuvaan

Elokuvaohjaaja Jaakko Pakkasvirta täytti 80 vuotta viime viikolla 28.11.2014. Huomenna tulee televisiosta hänen pasifistinen sotaelokuvansa Pedon merkki (1981), joka perustuu Olavi Paavolaisen päiväkirjateokseen Synkkä yksinpuhelu (1946) ja Pakkasvirran omiin muistoihin.

Jaakko Pakkasvirta oli 1960-70-luvuilla suomalaisen elokuvan uudistajia. Hänen elokuvansa hakivat silloin muotoja lähinnä Ranskan uuden aallon elokuvista, ja sisällössä pantiin painoa yhteiskunnallisille teemoille, kapinallisuudestakin voi puhua. Sitten tuli kuitenkin loppu, kuten hän tilitti asiaa Suomalaisen elokuvan festivaaleilla Turussa 2002:

"Rahan, tekniikan, jäykkien tuotantoperinteiden, kapeiden markkinoiden ja katsojamäärien yleiseurooppalaisen romahduksen myötä totesin, ettei se kannata, ilmapiiri muuttui niin kielteiseksi. Niinpä filmien oikeuksia vastaan velat maksettiin pois - nolla nolla. Eräs elämäntyö oli siinä, ja erittäin hyvä Filmityön [Pakkasvirran yhtiö] tiimi hajosi sinne ja tänne."

Film-o-holic.com-sivustolla on hyvä juttu Pakkasvirran esiintymisestä Turussa, jossa hän katui kunnianhimoisen Kafka-filmatisoinnin Linna (1986) loppuun saattamista. Vaikeudet olivat alkaneet jo ennen kuvauksia, kun Pertti ”Spede” Pasanen esti Vesa-Matti Loirin pääsyn päärooliin. Noihin aikoihin Pasanen teki Loirin kanssa rahaa Uuno Turhapuro -elokuvilla, eikä Spede halunnut päästää Loiria Josef K:n vakavaan rooliin, johon Pakkasvirta sitten palkkasi Carl-Kristian Rundmanin. Pasasesta Pakkasvirta sanoi Turussa:

"Oli melkein pelottava ristiriita, että niin paljon luovaa lahjakkuutta ja ainutlaatuista komediakykyä yhdistyi niin pienporvarilliseen ja kapeaan maailmankatsomukseen.”

Jo paljon aikaisemmin Pakkasvirta oli tehnyt tuloksellista yhteistyötä Pasasen kanssa. Esimerkiksi Pasasen parhaan elokuvan X-paroni (1964) Pakkasvirta ohjasi yhdessä Risto Jarvan kanssa, ja Pakkasvirta oli siinä mukana myös näyttelijänä (kuvassa Pakkasvirta ja Pasanen). Elokuvatiedostoissa mainitaan kolmantena ohjaajana Pasanen, mutta hänen tehtävänsä oli ollut lähinnä vitsikkyyksien keksiminen.

Näyttelijänä Pakkasvirta oli esiintynyt jo 1950-luvulla, lähinnä Maunu Kurlvaaran kokeellisissa elokuvissa. Pakkasvirta toimi myös Ylioppilasteatterin johtajana 1958-62.

Risto Jarvaan Pakkasvirta tutustui Jarvan Työtä Ylioppilasteatterissa -lyhytelokuvan (1961) suunnittelun yhteydessä. Kun Jarva 1962 ryhtyi tekemään ensimmäistä kokoillan näytelmäelokuvaansa Yö vai päivä, hän pyysi Pakkasvirran mukaan työryhmään vastaamaan henkilöohjauksesta. Samana vuonna näiden ohjaajien yhteistyö tiivistyi, kun perustettiin Elokuvaosakeyhtiö Filminor. Perustajat olivat Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunta, teekkarit Risto Jarva ja Juhani Kolehmainen yhdessä Ylioppilasteatterin johtajan Jaakko Pakkasvirran kanssa. Vuonna 1970 Pakkasvirta myi Filminorin osakkeensa Jarvalle.

Huomenna 4.12.2014 siis Pedon merkki, joka kertoo kolmen kulttuuripiireistä tulevan kaveruksen kohtaloista jatkosodan aikana. Miesten kohtaloitten ja tuntojen kautta kuvataan sodan mielettömyyttä ja sen tuottamaa inhimillistä tuskaa – ja mukana myös Vesa-Matti Loiri, vaikka olikin jo tuolloin esittänyt Uuno-rooliaan.

kari.naskinen@gmail.com

Suomi neljänneksi paras autourheilumaa

Ajajien suoritusten perusteella Suomi on tänä vuonna neljänneksi paras autourheilumaa. Edellä ovat Saksa, Britannia ja USA. Tähän tulokseen päätyi englantilaisen Autosport-lehden vuotuinen rankinglista. Se käsittää tarkoin pisteytettyinä kaikki muut vähänkin merkittävät autourheilusarjat lukuun ottamatta rallicrossia. Pari vuotta sitten kysyin, miksi rallicross ei ole mukana, ja sain vastaukseksi jotakin sellaista, että se on vielä toistaiseksi liian kapeasti harrastettu laji. Jos rallicross olisi mukana, Suomi olisi todennäköisesti pisteissä kolmantena, sillä Toomas Heikkinen saavutti MM-hopeaa ja Joni Wiman voitti USA:ssa järjestetyn American Global Rallycross -sarjan.

Maidenvälinen järjestys 2014:
  1. Saksa
  2. Britannia
  3. USA
  4. Suomi
  5. Australia
  6. Ranska
  7. Brasilia
  8. Espanja
  9. Sveitsi
10. Norja

Edellisvuonna Suomi oli vasta seitsemäs. Silloin parhaat suomalaiset listalla olivat Kimi Räikkönen (10.), Jari-Matti Latvala (19.), Mikko Hirvonen (41.) ja Valtteri Bottas (65.). Nyt meni huomattavasti paremmin, sadan parhaan joukossa olivat samat neljä suomalaista, mutta Räikköstä lukuun ottamatta korkeimmin sijoituksin: 6. Latvala, 8. Bottas, 34. Räikkönen, 39. Hirvonen.

Maailman parhaat 2014:

    1. Lewis Hamilton F1
    2. Nico Rosberg F1
    3. Sebastien Ogier ralli, GT, Supercup
    4. Daniel Ricciardo F1
    5. Brad Keselowski NASCAR
    6. Jari-Matti Latvala ralli
    7. Kevin Harvick NASCAR
    8. Valtteri Bottas F1
    9. Jeff Gordon NASCAR
   10. Will Power Indy Car
   11. Joey Logano NASCAR
   12. Sebastian Vettel F1
   13. Fernando Alonso F1
   14. Scott Dixon Indy Car, USC
   15. Felipe Massa F1
   16. Helio Castroneves Indy Car
   17. Matt Kensethb NASCAR
   18. Jenson Button F1
   19. Kyle Bush NASCAR
   20. Dale Earnhardt Jr. NASCAR
- - - - -
   34. Kimi Räikkönen F1
   39. Mikko Hirvonen ralli
141. Esapekka Lappi ralli
236. Toni Vilander endurance
266. Jari Ketomaa ralli
323. Matias Laine Formula Renault 3,5
388. Juho Hänninen ralli
461. Markus Palttala endurance
582. Emma Kimiläinen Ruotsin rata-autosarja
615. Patrick Kujala GP3
767. Max Vatanen ralli

kari.naskinen@gmail.com

Hyvinvointivaltiosta kilpailuvaltioon

Pohjoismainen hyvinvointivaltio oli Suomessa maksimissaan 1980-luvun lopussa. Sitten tulivat pankkikriisi ja lama, ja siirryttiin uuteen vaiheeseen. Yliopistonlehtori Veli-Pekka Sorsa Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitokselta kirjoittaa, että hyvinvointivaltion idea vaihtui kilpailuvaltion ideaan, ja tämä muutti laajasti talous- ja yhteiskuntapolitiikan ideologiaa ja instituutioita. (Tiede & edistys 3/2014)

”Yhteiskunnallisen kehityksen hyvät kehät vaihtuivat talouden luovaan tuhoon ja kansainvälisen kilpailukyvyn edistämiseen.” Tämä kehitys sai lopullisen siunauksensa, kun Suomi liittyi Euroopan unioniin sekä Euroopan talous- ja rahaliittoon. Näihin järjestelmiin liittymisen ehtona oli, että omaksutaan uusliberalistinen talouspolitiikka.

Sorsa sanoo, että euroalueen jäsenvaltiot ovat institutionaalisesti merkittäviltä osin sidottuja uusliberaalin strategian mukaiseen talouspolitiikkaan. Tämä on tarkoittanut, että on niukennettu ihmisten sosiaalietuuksia ja julkisten toimijoiden käytössä olevia hallinnollisia resursseja.

”EU käytännössä pakottaa jäsenvaltionsa omaksumaan uusliberaalin kilpailuvaltion logiikan, koska sen perussopimukset esimerkiksi kieltävät suorat yritystuet tai työvoiman ja pääoman liikkuvuuden kontrollin. Talous- ja rahaliitto toimii valtioiden kurinpitomekanismina, joka sitoo jäsenvaltiot tiukkaan finanssipolitiikkaan ja markkinamonetarismiin (sijoittajat määräävät valtionlainojen korkotasot) lähes perustuslaillista asemaa nauttivilla institutionaalisilla mekanismeilla”, kirjoittaa Sorsa.

Tutulta kuulostaa. Suomen poliittisessa taloudessa tämä on merkinnyt isoa muutosta. On siirrytty aikaisempaa puhtaampaan kapitalistiseen malliin, jossa kaiken takana on kilpailussa pärjääminen. Tämän systeemin on Suomessakin hyväksynyt poliittinen, taloudellinen ja virkamieseliitti. Erityisesti EK huutaa sen perään ja saa runsaasti tilaa tiedotusvälineissä.

Pohjoismaiseen hyvinvointimalliin kuuluvat Ruotsi, Suomi ja Tanska. Mallin piirteitä ovat laaja, universalistinen sosiaalisen turvan järjestelmä, voimakas panostus työvoimapoliittisiin toimiin ja työttömyysturvaan sekä pitkät vanhempainlomat. Tätä parasta järjestelmää on nyt määrätietoisesti Suomessa purettu yli 20 vuotta.

Suomalainen hyvinvointimalli on siis muuttunut. Rahamarkkinat ovat muuttuneet, julkinen sektori on muuttunut, sosiaalipolitiikka on muuttunut ja työmarkkinat ovat muuttuneet (joustot ja pätkätyöt – ja seuraavaksi kai lakot kielletään). Tässä kaikessa on kysymys uusliberalistisesta yhteiskuntapolitiikasta, joka löi läpi 1990-luvun kuluessa vasemmiston ja työväenliikkeen voiman hiipuessa ja oikeiston voiman kasvaessa.

Uusliberalismin tärkein suojamuuri on Euroopan keskuspankin harjoittama rahapolitiikka. Suomen Pankki on vain EKP:n sivukonttori ja Suomen rahapoliittinen suvereniteetti on luovutettu EKP:lle, jonka ei tarvitse nauttia minkään demokraattisesti valitun päätöksentekoelimen luottamusta.

Marko Karttunen sanoo väitöskirjassaan, että kansalliset uusliberalistiset hyödyt vaikuttivat eniten Suomen asiantuntijavetoiseen päätökseen hakeutua Emun jäseneksi heti, kun talous- ja rahaliiton kolmas vaihe käynnistyi tammikuussa 1999. Kansainväliset tekijät kuten Ruotsin Emu-päätös jäivät vähäiseen asemaan Suomen jäsenyyskantaa muodostettaessa. Karttusen tutkimuksen mukaan Kokoomus oli kolmesta suurimmasta puolueesta uusliberalistisin, kun taas SDP painotti muita enemmän kansainvälisyyttä ja Keskusta korosti kansalaisten sitouttamista Emu-päätöksen taakse. Emun uskottiin lisäävän vapaata markkinataloutta, yrittäjyyttä ja tiukkaa budjettikuria sekä vakauttavan valuutta- ja korkomarkkinoita. Muita jäsenyysetuja olivat talouden, työllisyyden ja hyvinvoinnin kasvu.

Puolueet suhtautuivat välinpitämättömästi julkiseen mielipiteeseen, joka oli koko 1990-luvun Emu-jäsenyyttä vastaan. Puolueet keskittyivät enemmän puoluepoliittiseen kilpailuun kuin äänestäjien asenteiden seuraamiseen.

kari.naskinen@gmail.com

Viktor Tihonov Porissa

Neuvostoliiton Punakoneen valmentaja Viktor Tihonov kuoli 84-vuotiaana. Hänen valmentamanaan CCCP-joukkue voitti kolme olympiakultaa ja yhdeksän maailmanmestaruutta kolmella eri vuosikymmenellä sekä Kanada-cupin 1981. Neuvostoliiton mestaruuden hänen valmentamansa ZSKA voitti 13 kertaa peräkkäin 1978-89.

Pori on otsikossani siksi, että jouluna 1993 Viktor Tihonov oli käymässä poikansa Vasili Tihonovin luona Porissa, jossa Vasili valmensi Ässiä. Toimin tuolloin Reipas Lahden puheenjohtajana ja etsimme uutta valmentajaa erotetun Kari Mäkisen tilalle. Sain tietää pappa Tihonovin vierailusta Porissa, joten soitin suomea hyvin osaavalle Vasilille, että kysypä isältäsi, mahtaisiko tällä olla kiinnostusta tulla valmentamaan Suomeen. Seuraavana päivänä Vasili soitti ja kertoi puhuneensa asiasta isänsä kanssa, mutta isä ei ollut kiinnostunut tulemaan Lahteen, jonka jääkiekkojoukkue oli SM-liigassa viimeisenä.

Viktor Tihonov oli tottunut valmentamaan joukkueita, jotka menestyivät. Neuvostoliiton maajoukkuetta hän valmensi 14 vuotta, sinä aikana joukkue pelasi 413 ottelua, joista voitti 338. Armeijan keskusurheiluseuran ZSKA:n valmentajana jälki oli vielä kovempaa, oli kausia, jolloin joukkue ei hävinnyt kertaakaan. (Nykyisin tästä KHL-joukkueesta käytetään Suomessa nimilyhennettä TsSKA, ja venäläiset litteroivat lyhenteen muotoon CSKA.)

Historiantutkija Markku Jokisipilän juuri ilmestyneessä kirjassa Punakone ja vaahteranlehti (Otava) nousee kaksi valmentajaa ylitse muiden, Anatoli Tarasov ja Viktor Tihonov. Heistä Tihonov oli se, joka oli osapuolena maailmanpolitiikan kylmän sodan ”jääkiekkosodassa”.

Kaksi Stanley Cupia voittanut Phil Esposito sanoi syyskuussa 1972, että ”tämä ei ollut enää peliä, tämä oli sotaa”. Oli käynnissä Neuvostoliiton ja Kanadan välinen Summit Series -ottelusarja, joka pelattiin Luzhniki-hallissa Moskovassa ja neljässä kaupungissa Kanadassa. Sama ajatus oli tietenkin myös Tihonovilla, joka halusi näyttää sekä lännelle että oman maansa johtajille, missä kaappi seisoo.

Viktor Vasiljevitsh Tihonov oli kiekkokaukalon äärellä myös silloin, kun kaappi romahti. Hänen valmentamansa CCCP-paitainen joukkue pelasi viimeisen ottelunsa 10.11.1991 Frankfurtissa, jossa tuli Deutschland Cupin ottelussa tasapeli 2-2 Ruotsin kanssa. Silloin Tihonov ei surrut voiton luisumista tasapeliksi, vaan kotimaansa luisumista pois tutuista uomistaan.

Jokisipilä: ”Tihonovin oli vaikea jakaa sitä riemua ja iloa, jota Neuvostoliiton hajoaminen ja kommunismin kukistuminen hänen ympärillään herätti. Hän oli patriootti, jonka mielestä yksilön elämän tärkein tehtävä oli parhaansa mukaan palvella isänmaata hänelle suotujen kykyjen puitteissa. Hän oli itse noudattanut tätä ohjenuoraa tinkimättömästi eikä ymmärtänyt, miksi nuoremmat sukupolvet haikailivat läntisen materialismin perään. - - - Vaikka Tihonovin ilme ei sitä paljastanut, siirtyessään vaihtoaitiosta pukukoppeihin vievälle käytävälle hän tunsi syvää surumielisyyttä ikään kuin olisi poistumassa rakkaan ystävänsä hautajaisista.”

Tihonov oli rautaisella auktoriteetillaan johtanut maajoukkuetta ja ZSKA:ta, pitänyt jääkiekon yhtenä viimeisimmistä neuvostoyhteiskunnan saarekkeista, jonne demokraattiset uudistukset eivät olleet ulottuneet. Tihonovin joukkueiden erinomaisuus perustui saumattomaan yhteispeliin, mutta oli joukkueissa myös loistavia yksilöitä. Kun kansainvälinen jääkiekkoliitto IIHF keväällä 2008 järjesti 100-vuotisjuhliensa kunniaksi kiekkoasiantuntijoiden äänestyksen kaikkien aikojen parhaista pelaajista, tuli tähtikentälliseen neljä Tihonovin pelaajaa: maalivahti Vladislav Tretjak, puolustaja Vjatseslav Fetisov sekä laitahyökkääjät Valeri Harlamov ja Sergei Makarov. ”Ulkopuolisina” mahtuivat mukaan puolustaja Börje Salming ja keskushyökkääjä Wayne Gretzky.

Reippaaseen Viktor Tihonov ei siis tullut, mutta kävi hän sentään Lahdessa ZSKA:n kanssa elokuussa 1992, jolloin yllättäen hävisi harjoitusottelussa Reippaalle 2-5 (Reippaan maalit tekivät Erkki Laine 3, Jari Kauppila ja Sami Wikström).

kari.naskinen@gmail.com

Kermankuorintaa Hollolan tyyliin

Etelä-Suomen Sanomien toimittaja Vili Uuskallio on tehnyt paljon juttuja Lahden seudun kuntaliitoshankkeesta. Nyt hän on kirjoittanut asiasta Päijät-Hämeen tutkimusseuran vuosikirjaan Lahden paikka, Lahden paikat. Erityishuomion saa Hollola, joka on käyttänyt kaiken luovuutensa liitoksen tyrmäämiseen. Kun Hollola keväällä 2014 otti kantaa kuntarakennelain muutokseen, se luetteli 13 liuskan verran syitä suurkuntapyrkimysten vastustamiselle. Nastola sitä vastoin lähti vapaaehtoisesti laissa määrättyyn selvitystyöhön.

Muuttoliiketutkija, valt. tri Timo Aro on nimennyt isojen kaupunkien kehyskuntien harrastamaa ”kermankuorintaa” Hollola-efektiksi. Uuskallio konkretisoi, mitä tämä tarkoittaa:

”Hollolan keskustaajama on käytännössä Lahden lähiö. Yhdyskuntarakenne on yhtenäistä myös Lahden Kilpiäisten ja Hollolan Vesikansan välillä. Vesikansassa ei ole omaa yläkoulua, joten alueen oppilaat käyvät koulua Lahdessa. Kunnallisten palveluiden tuottamisessa kunnat tekevät yhteistyötä kymmenin eri tavoin.”

Lukiotakaan Hollolassa ei enää ole, joten Hollola kuorii kerman sijoittamalla lukio-oppilaansa Lahden lukioihin.

”Lahti ja Hollola ovat toiminnallisesti täysin sidoksissa toisiinsa. Hollolalaisista noin puolet käy töissä Lahdessa. Hollolalaisten suurin yksittäinen työllistäjä on Lahden kaupunki. Ostoksilla ja harrastuksissakin kuljetaan kuntajoista piittaamatta”, kirjoittaa Uuskallio.

Televisiosta tule torstaina 13.11. ohjelma Taistelu asukkaista, jossa käydään läpi sitä, miten ruuhka-Suomen kehyskunnat kilpailevat uusista asukkaista ja haluavat lisää kaupunkimaista elämää. Hollolakin haluaa lisää veronmaksajia, mutta maalaismaisuudestaan se ei halua luopua.

MUILUTUSUHKAUKSIA

Painetta kuntaliitokseen lisää kuntien heikentyvä taloustilanne. Ainakaan Lahdesta katsottuna ja ainakaan Uuskallion silmin Hollolalla ei näytä menevän niin hyvin, että sen kannattaisi puolustaa itsenäisyyttään puhtaan itsekkäistä syistä. Hollolan itsellisyydessä ei siis näytä olevan kyse erinomaisten palveluiden tai taloudellisen aseman turvaamisesta.

Kuntajakoselvityksen yleisötilaisuudessa keskustelukaan ei pysynyt asialinjalla. Kuntajakoselvittäjä Seppo Huldén sai kuulla kunniansa, kuten hän seuraavana päivänä kertoi: ”On hyvä, ettei enää olla 30-luvulla: esitettyjä muilutusuhkauksia tuskin toteutetaan. Todella kuumana käyvät muutamat henkilöt. Teksti oli ajoittain enemmän kuin ala-arvoista.”

Salpauskunta-selvityksen johtoryhmän puheenjohtaja, Nastolan kunnanvaltuuston puheenjohtaja Reijo Oksanen epäilee, että liitoshanketta kohtaan Hollolassa tuntemalle vastenmielisyydelle voi löytyä poliittisiakin perusteita. Uuskallion haastattelemana hän sanoo, että ”Hollolassa on aika vahva keskustalainen johto. Keskustan Hollolan kunnallisjärjestön mielestä hollolalaisuuden syvin olemus liittyy ylpeyteen omaan kuntaan ja sen erityispiirteisiin niin historiallisesta näkökulmasta kuin nykypäivänä katsoen.”

Lahden kaupunginhallituksen puheenjohtaja Ilkka Viljanen taas sanoo, että Hollolassa kantaväestön ja agraariperimän merkitys on suurempi kuin esimerkiksi Nastolassa. Viljasen mielestä Hollolan vastahangan taustalla on myös luottamushenkilöhallinnon pelko omien asemien menettämisestä. Hollolan kotiseutuyhdistyksen puheenjohtaja Kirsti-Liisa Virta sanoo Hollolassa olevan sellainen vaikutelma, että suurkunnassa päätöksiä tekisivät henkilöt, jotka viis veisaisivat maalaiskunnan asioista.

Edesmennyt museoneuvos Jouko Heinonen teki kyselyn siitä, millaisia kuntaidentiteettejä Päijät-Hämeessä koetaan olevan. Yksi vastaus Hollolaa koskien oli, että syntyperäiset hollolalaiset ovat ”itsetietoisia, narsistisia ja pitävät yhtä – muuttajien sekalainen seurakunta ihmettelee”.

Nyt Hollolassa sitten ihmetellään ja pelätään, mitä tapahtuu – joutuvatko ottamaan kantaakseen kohti kriisikunta-asemaa ajautuvan Kärkölän velat ja muut vastuut. Kermankuorijalle voi jäädä paskarove käteen.

kari.naskinen@gmail.com

Joukkuelajit antavat enemmän

Jääkiekkoanalyytikko Petteri Sihvonen pohtii blogissaan, ovatko joukkuelajit ottaneet lopullisen etulyöntiaseman yksilöurheiluun verrattuna.

Kyllä ovat. Joukkuelajit antavat penkkiurheilijalle enemmän kuin yksilölajit. Kun tulen kotiin jääkiekko-ottelusta, sanon heti eteisessä vaimolleni, että ”voitettiin” tai ”hävittiin”. Olen ollut ikään kuin osa omaa suosikkijoukkuettani. Kun tulen vaikkapa yleisurheilun Eliittikisoista, kerron kotona, että Antti Ruuskanen heitti yli 85 metriä tai että Oskari Mörö juoksi suomenennätyksen.

Taitavasti tämän asetelman on ymmärtänyt Jokerit. Se on alkanut markkinoinnissaan käyttää me-sanaa. Ensi keskiviikkonakin Hartwall-arenalla pelataan ottelu Me vastaan Minskin Dynamo. Katsojat ovat osa tuota me-joukkuetta.

Sihvonen kirjoittaa, että historiallis-sosiologis-psykologisesti ajatellen joukkueurheilun voittokulku juontaa aikaan, jolloin Suomessa alkoi muuttoaalto maalta kaupunkeihin. Kaupungistuminen johti yhä suurempien ihmismassojen parveiluihin. Vaikka noiden parveilujen luonne on tavallaan kasvoton, niin samaan tapaan joukkueen lähtökohtainen olemistapa on ensi alkuun kasvoton; pelaajat eivät varsinaisesti tunne toisiaan, ennen kuin he ryhtyvät osallistumaan joukkueen toimintaan. Joukkueurheilu on siis ensinnäkin paikka, joka kutsuu puoleensa ja vaatii massoja. Toiseksi joukkuelajit on näyttämö, joka antaa mahdollisuuden ihmisten tutustua toisiinsa. Paradoksaalisesti ihminen elää vaikkapa miljoonakaupungissa enemmän yksin kuin pienessä maalaiskylässä, jossa kaikki tuntevat toisensa. Urheilujoukkue palauttaa ihmiselle mahdollisuuden elää kaupunkilaiselämää, jossa on kuitenkin läsnä maalaiskylän kaikki tuntevat kaikki -eetos.

Muuttoliike on tässä merkittävä asia. Yksi side entiseen kotipaikkakuntaan on sen urheilujoukkue. Minä muutin Jyväskylästä pois 1968, mutta edelleen minulla on lämmin suhde JYPiin ja Kiriin. Eivät minulle Kalevan Maljan voittaneen JKU:n yksilöurheilijat paljon merkitse, koska he eivät ole minulle tutuja – JYP ja Kiri ovat.

Joukkueurheilun pelikirjastaan kirjoittaessaan Sihvonen sanoo, että joukkueessa yksilö pääsee vähemmällä. Töitä pitää tehdä, mutta ei kuitenkaan siinä määrin kuin yksilölajeissa huipulle päästäkseen. ”Tarkoitan ihan raakaa fyysistä harjoittelua ja kaikkinaista elämäntavallista kurinalaisuutta, sitoutumista ja asialle omistautumista. Lisäksi voittaneessa joukkueessa voi yksilö pelata huonosti tai vastaavasti hävinneessä joukkueessa hyvin. Sanalla sanoen tulos on monin verroin suhteellisempi joukkuelajissa kuin yksilöurheilussa, mitä tulee yksittäisen urheilijan suoritukseen.”

”Eikä sovi unohtaa, että elämme aikakautta, jossa lapset, nuoret ja aikuiset hakevat elämyksiä ja välittömiä tyydytyksentunteita. Jollakin tapaa yksilöurheilu on tähän aikaan liian paljon pitkäjänteisyyttä eli tyydytyksen siirtämistä ja odottamista vaativaa puuhaa”, sanoo Sihvonen.

Asia erikseen ovat tietenkin isot arvokilpailut. Penkkiurheilijakin elää voimakkaasti mukana taas talvella yksilöurheilussa, kun Sami Jauhojärvi ja Iivo Niskanen kamppailevat 50 kilometrin maailmanmestaruudesta. Tavallisessa penkkiurheilijan arjessa lähimpänä omaa identiteettiä ovat silti JYPin, Jokereiden, Pelicansin, Kirin ja muiden läheisten joukkueiden edesottamukset.

kari.naskinen@gmail.com