Painajaiskujalla

Jos Guillermo del Toron ohjaama Nightmare Alley (2021) olisi mustavalkoinen, se istuisi aivan täydellisesti Hollywoodin sodanjälkeisten mustanpuhuvien rikoselokuvien sarjaan. Synkkää on, valoa ei näy missään. Kiertävää tivolia johtava Willem Dafoe täsmentää ajankohdan lyhyellä tokaisulla: ”Se pieni Chaplinin näköinen mies valtasi Puolan.” Tivoli on kaiken kaameudun vertauskuvana, siellä ihmisille esitellään erilaisia kummallisuuksia, kuten pirtuliemeen säilötty vauva ja ooppiumilla hulluksi tehty mies, joka tappaa kanoja puremalla niiden kaulat poikki. Kummitustalossa on yksi seinä maalattu täyteen silmiä, jotka muistuttavat Salvador Dalin unikohtauksen kuvitusta Alfred Hitchcockin Noidutussa (1945), jonka sattumalta katsoin pari viikkoa sitten.

Päähenkilö Stanton Carlisle sopii tähän ympäristöön. Elokuvan alkukohtaus antaa ymmärtää, että Carlisle on paha ihminen. Hän pääsee hanttihommiin tivoliin, jossa oppii tarot-korttihuijarilta temppuja. Siitä ura urkenee ja parin vuoden kuluttua Carlisle on jo itsenäisenä yrittäjänä New Yorkissa ja edelleen Buffalossa esiintyen selvänäkijänä, meediona, mentalistina tai mitä näitä nykyisinkin käytettäviä nimityksiä tämän alan huiputtajista onkaan.

Mukaansa Carlisle sai tivolista Mollyn, jota tarvitaan apuriksi huijauksiin. Lisäksi Carlisle tapaa psykiatrin, jonka kanssa hän aloittaa yhteistyön. Huijattaviksi valikoituu miljonäärejä, joiden pään sisään elämän aikana jumittuneita painajaisia Carlisle alkaa selvittää. Psykiatrin todellinen rooli on meille katsojille arvoitus.

Stanton Carlislen hahmona Bradley Cooper on yllätyshyvä. Tällainen sanonta siksi, että Cooper oli minulle ennestään aika tuntematon näyttelijä, osunut hetkeksi kohdalle vain joissakin televisiosta tulleissa höpsöissä komedioissa. Nyt joka tapauksessa erinomainen roolityö omaa unelmaansa toteuttavana huijarina. Läpimurtorooli kunnon elokuvassa. Cate Blanchett salaperäisenä psykiatrina on myös hyvä ja täydentää sitä pahuutta, jolla tunkeudutaan ihmisten herkimpiin tuntoihin pelkästään bisnesmielessä. Tämä on ilmeisesti sitä aluetta, joka Amerikassa aina on ollut pinnalla: vauvasta vaariin käydään terapiassa, ja onhan tämä muoti levinnyt jo meillekin – kun ennen vitutti, vedettiin puoli pulloa kossu, nyt masentaa ja mennään kallonkutistajalle. Stanton Carlislella olisi nykyisin töitä enemmänkin.

Mollyn roolissa Rooney Mara on sympaattinen, ja hän onkin ollut viime vuosien parhaita filminäyttelijöitä. Pienemmissäkin rooleissa on vanhoja, hyviä tuttuja Hollywoodista: Toni Collette, Richard Jenkins, Tim Blake Nelson, Ron Perlman, David Strathairn.

Elokuva kokonaisuudessaan on jämerää työtä. Ei mitään suurta eikä ainakaan monimutkaista filosofista tai moraalista pohdiskelua, vaan suoraviivainen tarina, ja se perimmäinen asia tulee joka tapauksessa sanotuksi: paha saa palkkansa, joskin siinä sivussa menee hyviäkin. Tyylilaji on sen verran kova, että elokuva on kielletty alle 16-vuotiailta. USA:ssa ikäraja on 17 vuotta, koska verta ja väkivaltaa on; sama ikäraja on siellä määrätty Hytti numero 6:lle, koska siinä tupakoidaan, juodaan viinaa ja kiroillaan.

kari.naskinen@gmail.com

Dokumenttielokuvia latistetaan viihteellistämällä

Yhden jauhelihapihvin aikaansaaminen hampurilaisen väliin vaatii 2300 litraa vettä, kun otetaan huomioon koko tuotantoketju karjankasvatuksesta alkaen. Tämä sanottiin eilen televisiosta tulleessa dokumenttielokuvassa Kun vesi loppuu. Vedestä on pulaa jo nyt ja tilanne pahenee koko ajan. Amerikkalainen elokuva oli hyvä, mutta taas kerran harmitti se turhanpäiväinen viihteellistäminen, mitä ilman ei varsinkaan televisioon tarkoitettuja dokumenttielokuvia enää tunnuta tehtävän. Kuten Helsingin Sanomien jutussa sanottiin, tämä on tuttua juuri ympäristödokumenteista, joissa ”tuomionpäivänuotilla on tarkoitus ensisijaisesti hätkähdyttää katsojia”.

Ei tästä elokuvasta sen enempää, mutta samanlaista painotusta on nykyisin kautta linjan. Kun ei luoteta pelkän asiasisällön pitävän katsojia mukana loppuun asti, pannaan sekaan viihteellistä aineistoa. Esimerkiksi historiallisia tapahtumia käsitteleviin ohjelmiin lisätään kohtauksia, joissa näyttelijät esittävät vaikkapa satoja vuosia sitten eläneitä kuninkaita ja heidän suuhunsa kirjoitetaan keksittyjä vuorosanoja. Samoin sekoitetaan mukaan kohtauksia näytelmäelokuvista. Kun vielä uusia pätkiä lavastetaan ja käsitellään muutenkin vanhahtavalta näyttäviksi, hämärtyy kokonaisuus siitä, mikä on totta ja mikä dramatisoitua.

Jostakin sadan vuoden takaisesta asiasta kertovaan dokumenttielokuvaan voidaan sujuvasti lisätä kohtauksia sata vuotta sitten tehdystä fiktiivisestä elokuvasta, mutta katsojille ei mitenkään kerrota, että kysymyksessä ei ole autenttinen kuva esillä olevasta asiasta.

Dokumenttielokuvia ”vaivaa” tavallaan sekin, että ne ovat osa taidemuotoa nimeltään elokuva. Kuitenkin dokumenttielokuvan lähtökohta on, että se tallentaa tapahtumia mahdollisimman todenmukaisesti, kuvataan aidossa ympäristössä ilman keinotekoista lavastusta ja ilman varsinaisia näyttelijöitä. Johan sana dokumentti viittaa tähän suuntaan – dokumentti sanakirjaselityksen mukaan tarkoittaa asiakirjaa, asiapaperia, todistuskappaletta tai todistetta. Osalle dokumenttielokuvista pitäisikin keksiä parempi termi, koska ne sisältävät muutakin kuin dokumenttiaineistoa.

Muistan, kun näin ensimmäisen dokumenttielokuvan oikein elokuvateatterissa. Se oli tutkimusmatkailijana ja elokuvantekijänä kuuluisaksi tulleen amerikkalaisen Robert Flahertyn eskimoelokuva Nanook, pakkasen poika (1922). Siinä ei ole ammattinäyttelijöitä, mutta edelleen se vaikuttaa myös näytelmäelokuvalta johtuen varmaan siitä, että sen kuvaama maailma on meille kovin vieras. Nyttemmin olen sitten lukenutkin, että joitakin kohtauksia Flaherty lavastikin, esimerkiksi iglut piti tehdä kuvauksia varten erikseen, koska oikeissa igluissa ei olisi mahtunut kuvaamaan. Ilmeisesti oli osa seinästä poistettu. Metsästysaseina inuiitit käyttivät kuvauksissa harppuunoita, vaikka he olivat jo vuosia metsästänyt tuliaseilla. Joten tästä klassikkoelokuvastakin joutuu kysymään, onko sekään dokumentti.

Kun vesi loppuu tulee uusintana Tv 2:sta tiistaina 2.2.2022. Ohjelmasta – siis ei dokumenttielokuvasta – puuttuu kuitenkin yksi oleellinen osa, mitä tulee maailman pahenevaan vesipulaan: ei mainita sanallakaan meriveden muuttamisesta juomavedeksi. Tämä teknologia on jo olemassa, joten kyllä se sieltä tulee siinä missä myös bensamoottoreiden vaihtuminen sähkömoottoreiksi.

kari.naskinen@gmail.com

Euroopan geopolitiikassa sen itäraja on ”mobiili”

Ei siitä ole pitkäkään aika, kun Euroopan kartta näytti tällaiselta. Oli Länsi-Eurooppa ja Itä-Eurooppa, joiden välillä kulki ”rautaesirippu” keskellä historiallista Eurooppaa. Euroopan historian professori Laura Kolbe Helsingin yliopistosta sanoi, että eivät muutokset edelleenkään ole mitenkään mahdottomia.

”Aina on Euroopan historiaan kuulunut itäinen kysymys. Tähän on liittynyt se, että Euroopan itäraja on ollut vaikeasti määriteltävissä, kun se on Euroopan geopolitiikassa ollut jatkuvasti mobiili”, sanoi Laura Kolbe tänään Jyväskylän kesäyliopiston ikääntyvien yliopiston verkkoluennossaan.

Eikä kysymys muutoksista koske vain Euroopan ulkorajoja, vaan paineita on täällä maanosamme sisälläkin. Laura Kolbe sanoi, että kylmän sodan loputtua ajateltiin nationalististen aatteiden laimentuneen, kun yleistilanteen Euroopassa koettiin vakiintuneen. Toisin kuitenkin on käynyt, kun äärioikeistolainen populismi on nostanut nationalismin uudelleen vahvaksi. Sen polttoaineena on myös historia, joka tarjoaa aineksia kansallismieliselle voima-ajattelulle. Monenlaista on ollut: Rooman valtakunta, Kaarle Suuren Imperium Christianum, Pyhä Saksalais-roomalainen valtakunta, Napoleonin ”ranskalainen Eurooppa”, Venäjän, Itävallan ja Preussin Pyhä allianssi, Hitlerin 1000-vuotinen valtakunta vähän aikaa ja nyt Euroopan unioni.

”On myös globalisoituva maailma, Eurooppa siinä mukana, ja meillä Euroopassa on hienosti yhdistäviä tekijöitä, kuten kriisienhoito, jota nyt tarvitaan ilmastokriisin ja koronapandemian suitsimisessa. Toisaalta on muistettava, että eurooppalaisuutta on muukin kuin tämä maantieteellinen Eurooppa. Yksi osa Eurooppaa on osa Natoa, minkä lisäksi ylirajaisia eurooppalaisia asioita ovat kielet, etnisyydet, uskonnot ja kulttuurit”, sanoi Laura Kolbe.

Euroopan sisälläkin on jakolinjoja. Uskontoblokkeja ovat katolilaisuus, bysanttilaisuus ja protestanttisuus, johon Pohjoismaiden lisäksi kuuluvat Pohjois-Saksa ja Englanti.

Eurooppa on joka tapauksessa vahva, vaikka Britannia EU:sta lähtikin – palaakohan joskus takaisin – ja Laura Kolbe luetteli Euroopan parhaat puolet:

- turvallisuus
- elämän laatu ja elintaso
- tieteet, taiteet, kehittynyt teollisuus
- huolenpito ihmisistä
- ilmaisunvapaus
- koulutus, sivistys
- kriiseistä selviytyminen
- demokratia.

Kylmän sodan jälkeen Eurooppa-kartta on kokenut dramaattisen muutoksen, johon sopeutuminen on ottanut aikansa. Suomenkin asema on muuttunut. Kun en ehtinyt Laura Kolben luennosta kaikkea kirjoittaa lehtiööni, lainaan tästä aiheesta kommenttia hänen kotisivuiltaan:

”Suomalaisen identiteetin ja kansallisten traditioiden muuttumisessa eurooppalaisen integraation edetessä kaksi piirrettä nousevat esiin yhteiskunnassa, yleinen urbanisoituminen sekä arvojen ja elämäntavan keskiluokkaistumisen jatkuminen. Kysymys siitä mikä Suomi on, on säilynyt ajankohtaisena. Kysymys esitetään aina, kun maa teollistumisen, kaupungistumisen tai muun kulttuurisen ja sosiaalisen liikehdinnän seurauksena muuttuu. Suomi-kuvan klassikoksi on noussut näkemys, jossa maamme näyttäytyy Euroopan vaatimattomana ja syrjäisenä alueena. Pohjana on Suomen saama osuus Euroopan sivistystyöstä. Se on saanut olla idän ja lännen välinen silta, pohjoisten jääalueitten etuvartio. Sakari Topelius kuvasi suomalaisia, jotka sitkeydellään ja kärsivällisyydellään olivat saaneet maan kukoistamaan: Tätä maata ei saata lumiin haudata, tätä kansaa ei saata kansakuntien joukosta hävittää, muuten syntyisi autio paikka Euroopan pohjanperille ja sen kulttuurin heijastuksiin pimeä aukko."

Tämänpäiväisessä luennossaan Laura Kolbe otti esille myös Ukrainan. Se muodostaa nyt kriisin, joka koskettaa Eurooppaa, sillä 45 miljoonan asukkaan Ukraina on osa Eurooppaa. Kun Euroopan yksi hyvä ominaisuus on kriisienhoito, niin tottahan meillä on jotain tai ehkä paljonkin annettavaa tämänkin kriisin selvittämiseen.

Laura Kolben isä, venäläis-saksalainen Boris Kolbe tuli Suomeen 10-vuotiaana äitinsä ja sisarensa kanssa pakoon Stalinin vainoja 1938. Perheen isä oli joutunut vankileirille, ja muu perhe pakeni Leningradista ensin Viipurissa sijaitsevaan kesäpaikkaansa ja talvisodan alettua Tervakosken kautta Helsinkiin. Viipurin-huvilan ansiosta perheellä oli Suomen kansalaisuus.

kari.naskinen@gmail.com

Harriet Anderssonin katse

”Ruotsalaisessa elokuvassa ei ole ollut toista tyttöä, joka olisi säteillyt hillittömämpää eroottista charmia kuin Harriet Andersson”, sanoi Ingmar Bergman. Jo ensimmäisessä Bergman-elokuvassaan Kesä Monikan kanssa (1952) Harriet Andersson osoittaa säteilynsä. Elokuvan huippukohta on loppupuolella, kun hänen esittämänsä nuori aviovaimo ja äiti on ravintolassa ja selvästi menossa jatkamaan iltaa toisen miehen kanssa. Aviomies on asennushommissa matkatöissä, joten ilta on tältä osin vapaa. Lähikuvassa Monikan kasvot kääntyvät hitaasti suoraan kohti kameraa, pysähtyvät ja katsovat. Monika ei sano mitään, katsoo vain. Monika uhmaa meitä katsojia. Menen, vaikka se on teistä väärin. Elämäni Harryn kanssa ei anna minulle mitään. Tuossa kohtauksessa on harvinaista voimaa, sanatonta ja jossain määrin halveksuvaakin. Mitä te minua tuijotatte, minä olen minä ja teen mitä haluan elämälläni. Tehkää mitä haluatte tai jos jotain edes osaatte!

Kesä Monikan kanssa kuuluu Bergmanin tuotannossa siihen vaiheeseen, jossa hän ei vielä käsitellyt porvarillisen keskiluokan elämänmenoa. Kirkonmiehet ja intellektuellit saivat kyytiä myöhemmin. Monika ja Harry ovat alle 20-vuotiaita ja vaatimattomissa töissä. Elämä on niukkaa ja nuori kapinallisuus nousee pintaan. Harry saa myöhästelynsä takia potkut ja Monika sanoo itsensä irti, koska kesä on alkamassa ja kesällä voi tehdä muutakin kuin töitä pimeissä kellariloukoissa. Monika kimpaantuu kotona myös juopottelevaan isäänsä, ottaa hatkat ja menee Harryn luo. Sitten päätetään lähteä Harryn isän pienellä moottoriveneellä viettämään kesää Tukholman saaristoon, jossa kuvauspaikkana on ollut Sadelögan saari Utön edustalla.

Harriet Andersson ja Lars Ekborg

Unelmien toteuttaminen ei ole helppoa, mutta kaunis kesä menee jotensakin hyvin. Paluu arkeen ja Tukholmaan on vaikeaa. Harry saa töitä, mutta Monikan pitää jäädä kotiin, kun syntyy vauvakin. Elämä on pielessä. Rahat vähissä, ei pääse edes elokuviin, vauva huutaa, ei saa uusia vaatteita. Rakkauden laulukin on loppu, toisin kuin sennimisessä elokuvassa, jonka Monika ja Harry olivat ensimmäisillä treffeillään keväällä nähneet. Ero tulee.

Elokuva perustuu Per Anders Fogelströmin novelliin (1951). Fogelström tunnettiin nimenomaan Tukholman työväenluokan kuvaajana, ja tästä on kysymys myös Bergmanin hyvässä elokuvassa, joka on nimenomaan paljon muuta kuin maineensa Pohjolan vapaan rakkauden kuvaajana. Yhdessä kohtauksessa Harriet Andersson juoksee rantakalliolla alasti kohti merta, kuvaus selän puolelta. Parissa muussakin kohtaa voi sanoa olevan hieman eroottista sävyä. Sen verran kuitenkin liikaa, että yksi tuotantoyhtiö AB Svensk Filmindustrin hallituksen jäsenistä erosi elokuvan levityspäätöksen jälkeen.

Nämä muutamat kohtaukset silti löivät leimansa. USA:ssa elokuvaa esitettiin kahdella erilaisella nimellä, joista toinen oli Monica – the Story of a Bad Girl ja mainostekstillä vielä täydennettiin sisältöä kuvaten: ”tuhma ja yhdeksäntoista”.

Kun tällaiset lipputulojen maksimointiin tähdänneet keinot jätettiin syrjään, sanoi esimerkiksi ranskalaisen uuden aallon mestari Jean-Luc Godard 1958, että Kesä Monikan kanssa ”on omaperäisimmän elokuvantekijän omaperäisin elokuva, joka vauhditti modernin elokuvan renessanssia”. Francois Truffautin 400 kepposessa (1959) taas on kunnianosoitus Monikalle: Jean-Pierre Leaud ja Patrick Auffay varastavat elokuvan julisteen koulun ilmoitustaululta.

Ingmar Bergman ja Harriet Andersson kävivät talvella 1953 Helsingissäkin esittelemässä elokuvaansa. He yöpyivät Kämpissä, ja Jörn Donner totesi Bergman-kirjassaan (Otava, 2009): ”Käynti Helsingissä oli luultavasti vain tekosyy, jonka varjolla saattoi viettää lemmenviikonlopun vieraalla paikkakunnalla.”

Donner tietenkin kiinnitti huomionsa Harrietiin, ja kirjansa alkulehdessä onkin lainaus Åsa Linderborgin omaelämäkerrallisesta kirjasta Minua ei omista kukaan (2007): ”Totta helvetissä kansa käy kuvissa – kuka nyt ei haluaisi tuijottaa Harriet Anderssonin tissejä?” Myöhemmin Donner iskikin Harrietin, olivat avoliitossa ja tekivät Ruotsissa viisi elokuvaa 1963-67.

Mutta se katse! Bergman sanoi, että ”Harriet Andersson kuuluu elokuvatyöskentelyn neroihin. Mutkittelevalla tiellä alan viidakoissa tapaa vain muutamia harvinaisia kimmeltäviä tämän lajin yksilöitä.”

kari.naskinen@gmail.com

Jos tiedät, opeta – jos et tiedä, opi

Brasilialainen Paulo Freire (1921 - 1997) oli kasvatus- ja yhteiskuntafilosofi, joka kuuluu 1900-luvun vaikutusvaltaisimpien kasvatusteoreetikoiden joukkoon. Freiren kirja Sorrettujen pedagogiikka (1968) on kasvatustieteen laajimmalle levinnyt ja käännetyin klassikko, jossa hän korostaa kasvatuksen poliittista merkitystä taistelussa yhteiskunnallista sortoa vastaan. Suomeksi sen julkaisi Vastapaino 2005. Nyt en kuitenkaan lukenut sitä, vaan aikuiskasvatuksen professorin Juha Suorannan kirjan Freirestä, jonka Into julkaisi 2019. Freire teki elämäntyönsä kansan köyhimmän osan valistajana Brasilian lisäksi Chilessä, mutta hänen vaikutuksensa ulottui koko Latinalaiseen Amerikkaan. Hän osallistui myös UNESCOn lukutaitohankkeiden suunnitteluun, luennoi Harvardissa ja toimi erityisasiantuntijana Kirkkojen maailmanneuvostossa. Vielä viimeiseksi ennen eläkkeelle siirtymistään Freire toimi Sao Paulon koulutoimenjohtajana.

Freiren kasvatusfilosofia perustui Hegeliin, Frommiin, Marxiin ja Jeesukseen, joskin kaikkiin hän suhtautui myös kriittisesti. Esimerkiksi Marxin oppijärjestelmiä hän sovelsi hyvin valikoiden, eikä halunnut tulla sellaiseksi ”oppineeksi marxilaiseksi”, joka tutkisi ja tulkitsisi Marxin tekstejä kuin pyhää sanaa. Marxin ja Jeesuksen Freire näki kohtaavan, kun tuli esille ihmisten tasa-arvo ja heidän kutsumuksensa vapauteen. Epätasa-arvoisissa yhteiskunnissa valtaeliitti kuitenkin estää tämän ”riistämällä ja raiskaamalla valtansa turvin” ja siksi ”sorrettujen iso humanistinen ja historiallinen tehtävä on kamppailla sekä oman että sortajiensa vapauden puolesta”. Tässä kaikessa lukutaito ja lukemisen ymmärtäminen ovat tärkeässä asemassa. Freirelle yhteiskunnallinen tiedostaminen oli tärkeä kasvatuksen tavoite: yhteiskunnalliset ongelmat voivat antaa motiivin oppimiselle ja ne voidaan yrittää ratkaista oppimisen keinoin - ja Freire katsoi, että kasvatuksen ja koulutuksen perimmäinen päämäärä on maailman muuttaminen paremmaksi.

Suomen ensimmäisissä aluevaaleissakin tuli esille, että Perussuomalaiset-puolueen kannattajat eivät olleet ymmärtäneet lukemaansa, jos olivat vaaleista lukeneet. Kun puheenjohtaja sitten näki puolueensa romahdusmaisen tappion, hän sanoi, että demokratia on kriisissä. Kriisi koski kuitenkin vain tämän yhden puolueen ihmisiä, jotka eivät äänestäneet, koska asialistalla ei ollut maahanmuuton lopettamista. Perussuomalaiset tekivät vaaleista irvikuvan, jonka perussuomalaiskannattajat näkivät katsoessaan peiliin.

Paulo Freire lähti siitä, että on opittava. Tarvittiin opettajia ja oppilaita: ”Jos tiedät, opeta – jos et tiedä, opi.” Oppimisen ylistyksestä kirjoitti myös Bertolt Brecht, jonka runon sävelsi Eero Ojanen ja ainakin Kristiina Halkola ja Agit Prop sitä lauloivat:

Opi perusasiat.
Niille, joiden aika on tullut.
Se ei koskaan ole liian myöhäistä.
Opi kaikki aakkoset
se ei riitä, mutta opi ne.
Opi mies yömajassa.
Opi mies vankilassa.
Opi vaimo keittiössä.
Opi kuusikymmenvuotias.
Älä usko kuulopuheisiin,
ota selvää.

Ota selvää, muustakin kuin bensan ja dieselin hinnoista. Populismi on kuitenkin ”ideologia”, jossa kulloisenkin liikkeen johtohenkilöt villitsevät ihmisiä erilaisilla valeväitteillä ja luovat ihmisryhmienvälisiä vastakkainasetteluja. Mitä enemmän lukee ja ottaa selvää lukemastaan, sitä helpompi on torjua populismin houkutukset.

Vieläkään eivät Freiren kasvatusmetodit saa kaikkialla hyväksyntää. Brasilian presidentti Jair Bolsonaro on vaatinut maansa koulutusjärjestelmän ja koko Brasilian puhdistamista ”Freiren ideologiasta”. Bolsonaro on kiittänyt Brasilian 1960-luvun sotilasdiktatuuria järjestyksen palauttamisesta maahan, mutta enemmänkin olisi pitänyt tehdä, Bolsonaron mielestä Brasilian diktatuurin olisi pitänyt tappaa vastustajansa, eikä tyytyä vain kiduttamiseen.

Jo ennen sotilasvallankaappausta 1964 oli Brasilian valtaeliitti suhtautunut kielteisesti Freiren hankkeisiin. Taisi olla jonkinlaista peruskouluideaa. Eliitti pelkäsi, että luku- ja kirjoitustaidon laajeneminen tekisi köyhistä yhteiskunnallisesti liian aktiivisia, minkä seurauksena he saattaisivat ryhtyä järjestäytymään poliittisesti ja äänestäisivät väärin. Presidenttinä oli kuitenkin työväenpuolueen Joao Goulart, kunnes sotilaat kaappasivat vallan USA:n avulla. Luku- ja kirjoitustaitokampanjat lakkautettiin, sillä sotilasjohto katsoi ne vaarallisiksi ja kirjat aseiksi.

Freirekin vangittiin, koska hänen työskentelynsä nähtiin marxilaisena yrityksenä politisoida maan köyhä väki - ”kommunismia luku- ja kirjoitustaidon valekaavussa”. Freire kuitenkin vapautettiin 2,5 kuukauden kuluttua ja Freire lähti Chileen.

JUMALA JA
MAANOMISTAJAT

Otan tähän vielä yhden kohtauksen Chilestä, jossa Freire oli opettamassa maatyöläisiä. Jotakin ongelmaa pohtiessaan Freire antoi maatyöläisten keskustella ja oli itse hiljaa. Sitten Freire sanoi:

- Miksi luulette, että minä tiedän, mutta te ette?
- Sinä olet tohtori ja me emme.
- Miksi minä olen tohtori ja te ette?
- Koska sinä olet käynyt kouluja.
- Ja miksi minä olen käynyt kouluja?
- Koska vanhempasi panivat sinut kouluun. Meidän vahempamme eivät pystyneet siihen.
- Miksi he eivät voineet panna teitä kouluun?
- Siksi, että he olivat vain maatyöläisiä, kuten mekin olemme.
- No mitä maatyöläisenä oleminen tarkoittaa?
- Sitä, ettei ole käynyt koulua eikä omista mitään. Työn tekemistä auringon noususta auringon laskuun. Sitä, ettei ole oikeuksia eikä toivoa.
- Miksi maatyöläisellä ei ole mitään näistä?
- Se on Jumalan tahto.
- Ja mikä Jumala on?
- Kaikkien meidän isä.
- Sanokaapa täällä tänään olevat isät, kuinka moni olisi valmis lähettämään vain yhden lapsistanne kouluun ja jättämään muut ilman koulutusta.

Kukaan paikalla olleista isistä ei ollut valmis tekemään näin. Freire jatkoi:

- No, jos kukaan teistä ei ole valmis tuollaiseen epäoikeudenmukaisuuteen, miten luulette Jumalan kykenevän siihen. Voiko hänen tahtonsa todella olla tämän takana?

Hetken hiljaisuus ja sitten maatyöläisten joukosta kuului vastaus:

- Ei. Jumala ei ole tämän takana, vaan maanomistajat.

kari.naskinen@gmail.com

Kokoomuksen maltillinen tie kärkeen

Aluevaalien voittajaksi nousi odotetusti Kokoomus. Vaikka se on eduskunnassa vasta kolmanneksi suurin puolue, on se mielipidekyselyjen mukaan tällä hetkellä edellä muita. Kokoomuksella on myös oma mies tasavallan presidenttinä.

Ensimmäiset eduskuntavaalit järjestettiin 1907. Niissä SDP sai 80 paikkaa sekä Kokoomuksen edeltäjät Suomalainen puolue 59 paikkaa ja Nuorsuomalainen puolue 26 paikkaa. Kun lasketaan eduskuntapaikkojen määrät noista vaaleista vuoden 2019 vaaleihin, ovat kokonaismäärät seuraavat puolueiden nykynimillä:

SDP 2427
Keskusta 1594
Kokoomus 1451
Vasemmistoliitto 746
Rkp 643
Perussuomalaiset 210
Vihreät 125
Kristilliset 92

Kokoomuksen menestyksen yksi selittäjä on, että se on jokseenkin hyvin säilyttänyt maltillisuutensa. Se ei ole siirtynyt äärioikeistolaiseksi puolueeksi, vaikka läheltä piti 1933, jolloin se oli peräti vaaliliitossa fasistiseksi puolueeksi perustetun Isänmaallisen kansanliikkeen kanssa. Hyvin IKL pärjäsikin Kokoomuksen kyljessä saaden eduskuntaan 14 paikkaa. Maltillisuus ei tietenkään aina kata koko jäsenistöä eikä edes puolueen johtavia elimiä. Nytkin siellä on joissakin piireissä vahvaa halua kunnon yhteistyöhön äärioikeistolaisen Perussuomalaiset-puolueen kanssa.

Kansallisen kokoomuspuolueen perustivat joulukuuta 1918 Suomalaisen puolueen ja Nuorsuomalaisen puolueen ne jäsenet, jotka kannattivat Suomen muuttamista tasavallasta saksalaimieliseksi kuningaskunnaksi. Seuraava jako tapahtui, kun kokoomuslaisia siirtyi 1932 perustun IKL:n sinimustiin riveihin. Sieltä he palasivat Kokoomukseen, kun IKL pakkolopetettiin sotien jälkeen heti syksyllä 1944.

Vuonna 1958 syntyi kokoomuslaisista aineksista Suomen kristillinen liitto, jonka perustajat olivat tyytymättömiä Kokoomuksen maltilliseen politiikkaan. Vuonna 1974 Kokoomuksesta irtosi pieni siiventynkä, kun perustettiin Suomen perustuslaillinen kansanpuolue, joka myöhemmin vaihtoi nimensä Perustuslailliseksi oikeistopuolueeksi ja kuihtui lopulta pois.

Tuorein irtiotto Kokoomuksesta tapahtui, kun uusi Nuorsuomalaisten puolue pääsi puoluerekisteriin 1995. Se sai eduskuntaan kolme kansanedustajaakin, mutta kun 1999 tuloksena oli nolla, puolue lopetettiin.

Kokoomuslaisten ja sosiaalidemokraattien puoluekäsityksistä tohtorinväitöksen tehnyt Rauli Mickelsson on sanonut, että maltillisuuden lisäksi yksi pysyvistä piirteistä Kokoomuksessa on ollut ns. sivistysporvarismi: ”Kokoomuksessa on kunnioitettu koulutusta ja sivistystä halki vuosikymmenten, myös toisen maailmansodan jälkeen, vaikka tohtorikokoomuslaisten sijaan puoluejohtoon astuivat maisterikokoomuslaiset. Menestys ja sivistys ovat olleet kokoomuslaisuuden kulmakiviä. Kokoomuslaiset ovat ylpeitä menestyneistä puoluetovereistaan.”

Pelkkää auvoa ei Kokoomuksen tie kuitenkaan ole ollut. Muiden puolueiden tavoin silläkin on ollut omat sisäiset oppositionsa. Yhden sellaisen muodostivat 1970-luvun alussa ”remonttimiehet” kärjessään Ilkka Kanerva, Pertti Salolainen, Ilkka Suominen ja Juha Vikatmaa. Tuossa remontissa haluttiin puoluetta siirrettävän piirin verran keskemmälle, mikä tarkoitti suhteiden parantamisyritystä Neuvostoliiton kanssa ja Paasikiven - Kekkosen ulkopoliittisen linjan tukemista.

Kun Kokoomuksen politiikkaa nyt tarkastelee lehtiä lukemalla ja muutenkin pinnallisesti, niin ei siinä mitään kovin uutta ole. Kaikki mahdollinen pitäisi tietenkin yksityistää, veroja olisi alennettava, koska verotus on sosialismia, ja on julistauduttava Venäjän viralliseksikin viholliseksi Natoon liittymällä.

Mickelsonin kirjassa Suomen puolueet. Historia, muutos ja nykypäivä (Vastapaino, 2007) on Suomessa perustetut puolueet jaettu lukumääräisesti aateryhmiin:

11 kommunistista, vasemmistososialistista, postkommunistista ja uusvasemmistolaista puoluetta
10 liberaali- ja vapaamielistä sekä ruotsinkielistä kielipuoluetta
7 keskusta-, agraari- ja agraaripopulistista puoluetta
6 kansallismielistä radikaali- ja äärioikeistopuoluetta
5 suomenkielistä kielipuoluetta sekä konservatiivi- ja keskustaoikeistopuoluetta
4 muuta populistipuoluetta
3 sosiaalidemokraattista puoluetta
3 eläkeläisten puoluetta
3 EU-vastaista puoluetta
2 ekologista, ympäristö- ja uuden politiikan puoluetta
2 Ruotsin vallan aikaista puoluetta.

Vuoden 2007 jälkeen tilanne on muuttunut äärioikeiston suunnalla. Puoluerekisterissä on nyt 22 puoluetta, uusimpina tulijoina mm. Eläinoikeuspuolue, Feministinen puolue, Kristallipuolue, Liike nyt, Piraattipuolue, Seitsemän tähden liike ja Siniset. Kummallisia - mutta aatteelisesta laajuudestaan huolimatta suomalaisissa puolueissa on paljon samaa, kun puhutaan suurimmista ja tärkeimmistä puolueista: ”Yksi yhdistävä piirre on yhteisöllisyyden korostaminen yksilökeskeisyyden kustannuksella”, kirjoittaa Mickelsson. Yksilökeskeisyyttä on kuitenkin pidetty hyveenä kokoomuslaisten piirissä 1960-luvun lopulta lähtien. Toisaalta Kokoomuksessa elää individualismin rinnalla vahvana suuntauksena kansallinen yhteisyys.

kari.naskinen@gmail.com

Vastakkainasettelun aika on aina

Vaalit ovat käynnissä, joten television Politiikka-Suomi-ohjelman viimeisen osan otsikko on taas ajankohtainen: Vastakkainasettelun aika on aina. Vaikka täällä maailman parhaassa maassa asiat ovat keskimäärin hyvin ja yhteistyökin sujuu, niin politiikassa ollaan silti aina napit vastakkain.

Näinä päivinä 40 vuotta sitten äänestettiin myös. Silloin oli asetelma Mauno Koivisto vastaan muut. Se oli vielä sitä aikaa, että ensin kansa valitsi 301 valitsijamiestä ja eduskunnan salissa nämä valitut ratkaisivat sitten asian lopulta. Koivisto voitti, kun Harri Holkerista ja Johannes Virolaisesta ei ollut kunnon vastusta.

Virolainen oli omalla vaalikampanjallaan yrittänyt hälventää vastakkainasettelua mainossanonnallaan ”Kokoava voima”. Turhaa tietenkin, koska ainoa kokoava voima oli tuolloin Koivisto. Eikä Virolaista vanhastaankaan tunnettu mitenkään kansaa yhteen kokoavaksi, päinvastoin hajottavaksi. Virolainen piti yllä vastakkainasetteluja maaseudun ja kaupunkien välillä sekä porvaripuolueiden ja vasemmiston välillä. Jo K.-A. Fagerholmin vähemmistöhallituksesta 1948-50 Virolainen sanoi, että ”mikään hallitus ei olisi kyennyt kuristamaan maatalousväestöä siinä määrin kuin suurpääoman tukema sosialistinen hallitus on tehnyt”.

Tuli Virolainen esille professori Laura Kolbelle tehdyssä 60-vuotisjuhlakirjassa Leivoksia, kaupunkilaisia ja sivistysaatteita (Kirjapaja, 2017). Siinä Virolaista käsittelee tämän elämäkerrankin kirjoittanut fil. tri Kati Katajisto. Virolainen oli Maalaisliitto/Keskustan tärkein aatteellinen kehittäjä Santeri Alkion jälkeen, eikä kaupunkien työläisten omaksuma sosialistinen oppi sopinut alkiolais-virolaiseen, yksilölähtöiseen moraalisäätelyyn. Virolainen kyllä tiesi kaikkien muiden tavoin SDP:n taistelun kommunisteja vastaan, mutta hän suhtautui silti epäillen siihen, eikä uskonut sosiaalidemokraattien hylänneen aatteellisissa ohjelmissaan sosialisointivaatimuksia.

Vasta peruskoulun aikaansaaminen helpotti Virolaista tässä vastakkainasettelussa. Peruskoulu pelasti maaseudun modernisaation tielle – ilman sitä olisi saman sukupolven kokemusmaailma revennyt kuiluksi. Lisäksi Kati Katajisto toteaa, että koulutuspoliittisen uudistuksen kokonaiskuva täydentyi Virolaistakin tyydyttäväksi hänen ponnekkaasti ajamiensa maakuntayliopistojen perustamisen myötä.

MAUNO KOIVISTO JA
PENTTI AALLONEN

Ennen presidentinvaaleja 1982 Mauno Koivisto kiersi maata valtavat yleisömäärät keränneissä tilaisuuksissa. Ennen niitä hän pelasi joissakin kaupungeissa myös lentopalloa. Tällaisen ottelun muistan Lahden Urheilutalon vanhalta puolelta, jossa Manun joukkue voitti paikallisista demareista kootun joukkueen selvästi.

Kovin vahvistus Manun Sikariporras-joukkueelle oli maajoukkuemies Pentti Aallonen, joka oli valittu vuoden lentopalloilijaksi 1963, 1964, 1968, 1970 ja 1971. Kova vahvistus oli niin ikään Lahden Kimmon Anneli Kostensalo. Vastapuolella pelasivat mm. Juhani Kivihalme, Pekka Koivisto, Juhani Melanen, Pentti E Rantanen ja Timo K. Tikka. Pallopoikana toimi Seppo Lindblom.

Ottelun ja Koiviston polska -vaaliviihdetapahtuman jälkeen Koivisto piti lehdistötilaisuuden LOK:n Jukola-ravintolan kabinetissa.

Koivisto oli tullut Lahteen jo edellisenä päivänä. Hän yöpyi Lahden teollisuusseuran omistamalla Seurahuoneella, vaikka Suomen teollisuuspiirit olivat haukkuneet Koiviston pahaksi sosialistiksi, jota ei pidä äänestää. Porvarit olivat tietenkin shokissa vaalien jälkeen. Etelä-Suomen Sanomien päätoimittaja Eeva Rissanenkin kirjoitti tuloksen selvittyä, että ”ihan sama, oliko kysymyksessä Manu tai Tanu”.

Kommunisti Esko Seppänen taas kommentoi, että Koivisto on merkitön, sinivalkoinen tuote, jonka pakkauksesta ei selviä valmistaja, eikä siinä ole tuoteselostetta. Erittäin tehokkaaksi on Seppäsen mukaan osoittautunut Koiviston käyttämä pesuaine varsinkin punavärin poistamisessa (v)aatteesta.

Vaalien yksi erikoisuus oli, että SKDL:n puheenjohtaja Kalevi Kivistö uhmasi Tehtaankadun painostusta ryhtymällä presidenttiehdokkaaksi. Näin voi sanoa, että ainoat ei-suomettuneet puolueet olivat tuolloin SKDL ja George C. Ehrnroothin Suomen perustuslaillinen puolue.

kari.naskinen@gmail.com

Ingrid Bergman esittelee Napolin nähtävyyksiä

Lokakuun 1. päivänä 1954 tuli Rooman elokuvateattereihin kaksi uutuutta, Roberto Rossellinin Matka Italiaan ja Federico Fellinin Tie. Syyskuussa Fellini oli saanut elokuvastaan parhaan ohjaajan palkinnon Venetsian filmifestivaaleilla, joten Tie oli iso tapaus sitten Roomassakin. Rossellinin elokuva jäi selvästi toiseksi sekä kriitikoiden että yleisön taholta. Myöhemmin Matka Italiaan on saanut ymmärtävämpää arvostusta, mutta aika läyhänen tarina se joka tapauksessa on.

Lontoolainen aviopari Katherine ja Alex ajavat Bentleyllään pitkän matkan Napolinlahdelle, johon Alex on tullut myymään sedältään perinnöksi saamaansa taloa. Kahdeksan vuotta kestänyt avioliitto on kuitenkin kriisissä, joten elokuva keskittyy tähän ongelmaan. Elokuvan supertähti on Ingrid Bergman, joka tuohon aikaan oli naimisissa Rossellinin kanssa. Katherine tuntee avioliiton epäonnistuneen, kun lastakaan ei ole syntynyt. Napolin kaduilla liikkuessaan Katherinen kaipaus syvenee, kun hän näkee raskaana olevia naisia ja paljon lastenvaunuja työntäviä äitejä.

Bergmanin ja Rossellinin omaa avioliittoa tämä kertomus ei kuitenkaan ainakaan tältä osin sivua, sillä heidän lapsensa Isabella oli syntynyt 1952.

Rossellinin tuotannossa Matka Italiaan ei ole samalla tavalla merkkitapaus kuin hänen ns. neorealistisen kautensa voimakkaasti fasisminvastaiset elokuvansa heti sotien jälkeen. Realistinen lähestymistapa näkyy silti tässäkin elokuvassa, jota ei ole kuvattu studiossa, vaan kaduilla ja muilla todellisilla tapahtumapaikoilla. Ingrig Bergman liikkuu Napolissa tavallisten kadunkulkijoiden seassa ja kaupungin äänet kuuluvat. Ote on modernin rento, vaikka Katherinen suonissa jyskyttääkin. Voi kai sanoa, että tästä ei ollut enää pitkä matka Ranskan uuteen aaltoon, jonka alkupisteet olivat Francois Truffautin 400 kepposta (1959) ja Jean-Luc Godardin Viimeiseen hengenvetoon (1960). Näin Matka Italiaan näyttäytyy eräänlaisena siltana kahden tyylisuunnan välillä.

Italian matkailuministeriö ja Napolin matkailutoimisto olivat varmaan haltioissaan, sillä elokuva on kuin matkailumainos: Ingrid Bergman kiertelemässä Pompeijissa, Napolin arkeologisessa museossa, Apollon temppelissä, Fontanellan katakombeissa, Campi Flegrein palavilla rikkilähteillä ja taustalla näkyy tietenkin Vesuvius. Alex puolestaan piipahtaa ravintolassa, jonka ovenpielessä on laatta siitä, että ravintola on saanut Skål International -järjestöltä matkailualan palkinnon. Mikä lienee, mutta skål Ingrid Bergmanin kunniaksi.

Kun George Sandersin esittämä Alex häipyy pariksi päiväksi Caprille, Katherine viettää ne päivät Napolissa. Yhtenä päivänä menee ohi jonkun Don Pasqualen hautajaissaatto. Enempää ei selviä, mutta se on tuttu juttu, että säveltäjä Gaetano Donizetti asui Napolissa ja sieltä lähdettyään syntyi muutaman vuoden kuluttua ooppera Don Pasquale (1843). Suomen Kansallisoopperan ohjelmistoon se tulee taas 18.3., jos korona suo.

Elokuvan lopussa on isompikin kulkue, kun kaupungissa vietetään marttyyrikuoleman kokeneen pyhimyspiispan Januariuksen vuotuista muistojuhlaa. Tämä huipentaa myös Katherinan ja Alexin Napolin-matkan. He tajuavat tuon ison uskonnollisen tapahtuman aikana, että eikö tässä heidän kohdallaan sittenkin olla kovin vähäpätöisen asian kanssa tekemisissä. Vai tapahtuuko peräti ihme, kuten Napolin suojeluspyhimykseltä säilytetylle verelle, joka aina välillä muuttuu jähmettyneestä olomuodostaan nesteeksi? Halataan, elämä jatkuu. Nähdä Napoli ja kuolla. Niinhän Johann Wolfgang von Goethekin kirjoitti siellä 1787 oleskeltuaan, että Napoli on paratiisi, ja Ingrid Bergmanin tavoin hänkin kävi Pompeijissa ja Vesuviuksella.

Rauhallisen musiikin elokuvaan sävelsi ohjaajan kaksi vuotta nuorempi veli Renzo Rossellini ja sen esitti Rooman sinfoniaorkesteri.

kari.naskinen@gmail.com