Puolueilla on eroa

Usein kuulee sanottavan, että mitä sitä kannattaa äänestää, kun ei niillä puolueilla mitään eroa ole. Lahden kaupunginvaltuuston eilinen talousarviokokous osoitti taas kerran, että kyllä eroja on, isojakin. Kun sosiaalidemokraattien esittämä 620 000 euron lisäys terveyspalvelujen budjettiin oli hyväksytty äänestyksen jälkeen, sanoi Kokoomuksen valtuustoryhmän puheenjohtaja Juha Rostedt Lahden Radiossa, että määräraha tarkoittaa Lahden kaupungin tuottavuusohjelman ajamista vessasta alas. Demarien kanssa lisärahan puolesta äänestivät Vasemmistoliitto, Kristilliset, Keskusta ja Perussuomalaiset. Kokoomuksen kanssa samaa mieltä olivat vihreät.

Kokoomus ei tunnetusti hyvällä katso terveys- ja sosiaalipalvelujen järjestämistä julkisin varoin. Sen mielestä köyhät ja sairaat voisi vetää vessasta alas. Kokoomus lähtee siitä, että kaikkien olisi itse vastattava itsestään, eikä verovaroin tulisi terveydenhoitoa järjestää ollenkaan. Kokoomuslainen markkinatalous on sitä, että pyritään yksityistämään kaikki. Tärkeintä on tuottavuus, se ajaa ohi hyvinvointipalvelujen.

Helsingissä Kokoomus ajaa voimakkaasti sosiaali- ja terveyspalvelujen yksityistämistä. Siellä on otettu käyttöön palvelusetelit sosiaali- ja terveyspalveluissa. Kokoomus on perustellut tätä sillä, että ne luovat lisää markkinoita yksityisille palveluyrityksille. Seuraavaksi Kokoomus pyrkii avaamaan pään terveysasemien yksityistämiselle. Perusteeksi sanotaan, että terveyasemat eivät kaupungin hoitaminan toimi, mistä ovat todisteina pitkät jonot. Jonot kuitenkin johtuvat pitkään jatkuneesta alibudjetoinnista.

Palvelusetelit ovat seteliselkärankaisten porvarien silmänkääntötemppu. Eivät ne palveluita lisää. Ainoa mitä tapahtuu, on rahan siirtyminen julkisista palveluista yksityiselle sektorille. Siis veronmaksajien rahoja siirretään pavelusetelien muodossa yksityisten yritysten lihottamiseen. Jokainen palveluseteli vähentää kunnan palvelujen rahoitusta.

kari.naskinen@gmail.com

Rikastumisen huuma

Fortune-lehden kansikuvamies Gordon Gekko ennustaa Wall Street -elokuvan kakkososassa, että eivät finanssikriisit lopu. Seuraava sijoituskupla on jo tulossa. Todellisessa elämässä Fortune oli myös avainasemassa, kun se paljasti energiayhtiö Enronin suurhuijauksen. Kirjoitin Enronista edellisessä jutussani (25.11.) ja sopivasti samana iltana kävi Lahden Paasikiviseurassa luennoimassa valt. tri, dosentti Tapani Paavonen Turun yliopistosta, aiheenaan finanssikriisi 2008-09. Paavonen sanoi, että sen takana oli se yksi ja sama asia, mikä tulee esille Wall Street -elokuvissa ja Enronin tapauksessa: rikastumisen huuma.

Finanssikriisin perimmäinen syy oli USA:n rahoitusmaailman johtajien ahneus. Miljoonaluokan bonuksia haalittiin lyhyen tähtäimen tulosten perusteella. Tuloksia pankkien kannalta syntyi, kun ihmisille tyrkytettiin lainoja, vaikka ihmiset eivät lainoja olisi tarvinneet. Näin meneteltiin myös Suomessa 20 vuotta sitten ja saatiin aikaan pankkikriisi. Muistan hyvin kuinka esimerkiksi Salpausselän säästöpankki mainosti Riitta Väisäsen naamalla, että tulkaa ihmiset hakemaan meiltä rahaa, nyt sitä saa, ottakaa vaikka kottikärryt mukaan, vakuuksista ei niin väliä. Ihmiset tarttuivat syötteihin, huumautuivat rikastumisen mahdollisuudesta, vaihtoivat isompiin ja kalliimpiin asuntoihin, koska pankkien sijoitusneuvojat neuvoivat, että asunnoissa rahat ovat hyvin kiinni.

USA:ssa asuntojen hinnat olivat nousseet voimakkaasti 1990-luvulta alkaen vuoteen 2007 asti. Sitten kupla puhkesi. Asuntojen hinnat eivät enää nousseetkaan, vaan oli alkanut raju lasku. Asiakas meni pankkiin, mutta siellä ei hänen lainaansa enää hoidettukaan, sillä 85 % asuntolainoista oli myyty velkakirjoina ulkopuolisille sijoittajille.

Seurasi katastrofi. Tavalliset ihmiset, asunnonostajat, joutuivat kuseen, ja pankitkin ajautuivat kriisiin. Yleismaailmallisen paniikin laukaisi investointipankki Lehman Brothersin konkurssi syksyllä 2008. Se oli sitä aikaa, kun fantastinen valtiovarainministeri Jyrki Katainen (Kok) sanoi, ettei noilla kaukaisilla asioilla ole mitään vaikutusta Suomeen. Asiantuntijoiden käsitys Suomessakin oli toinen, ja tässä tapauksessa myös oppositio kuului asiantuntijoihin. Vuosi 2009 oli sitten synkkä: Suomen bkt:n muutos oli -7,8 %, kun vastaava muutos koko maailmassa oli -0,6 % ja läntisessä Euroopassa -4,1 %. Suomen huono tilanne johtui siitä, että Suomen hallitus reagoi finanssikriisiin liian myöhään ja liian vähän.

Mahtoiko finanssikriisin siemen olla jo Enronissa aivan 2000-luvun alussa? Lehman Brothers Holdings Inc. oli nimittäin mukana sen touhuissa.

KRIISIN OPETUKSET

Paavoselta on vastikään ilmestynyt Ulkopoliittisen instituutin tilaama raportti A New World Economic Order. Paasikiviseurassa Paavonen kävi läpi näitä asioita. Hän sanoi, että finanssikriisi antoi kolme opetusta:

1) Se osoitti, että koko maailmantaloutta uhkaava lama voidaan kansainvälisen yhteistyön hengessä läpiviedyllä elvytyksellä typistää suhteellisen lyhytaikaiseksi taantumaksi.
2) Finanssikriisi paljasti vakavia puutteita globaalin finanssijärjestelmän sääntelyssä, joita puutteita paraikaa ollaan korjaamassa kansainvälisen yhteistoiminnan merkeissä.
3) Finanssikriisi myös osoitti havainnollisesti, että ns. nousevat taloudet ovat tulleet perinteisten teollisuusmaiden rinnalle maailmantaloutta ohjaaviksi tekijöiksi. Paavonen pohti, voidaanko uudet kriisit ehkäistä hallitusten ja keskuspankkien yhteistyöllä sekä globaalien finanssimarkkinoiden sääntelyllä yhteisten sääntöjen pohjalla?

Finanssikriisi kyseenalaisti sen kapitalistisen periaatekäsityksen, että mahdollisimman vähäinen sääntely voisi parhaiten ylläpitää vakautta finanssimarkkinoilla. Syksyllä 2008 tätä käsitystä oli tarkistettava. G 20 -ryhmittymä, jonka muodostavat 20 suurinta taloutta, otti tehtäväkseen maailmanlaajuisen yhteistoiminnan organisoimisen laman torjumiseksi. Ripeällä elvytyksellä uhkaava lama onnistuttiinkin typistämään suhteellisen lyhytaikaiseksi taantumaksi. Pankkien likviditeetin turvaamiseksi keskuspankit käynnistivät rahapoliittisen elvytyksen laskemalla ohjauskorot lopulta lähelle nollaa prosenttia ja ottamalla käyttöön uusia tilapäisiä luototusmuotoja, joissa luoton ehtoja helpotettiin.

Rahapolitiikan mahdollisuudet rajoittuvat kuitenkin vakavaraisten pankkien likviditeetin turvaamiseen. Finanssipolitiikan keinoja tarvitaan kokonaiskysynnän ja työllisyyden ylläpitämiseen, maksukyvyttömien pankkien pääomittamiseen ja niiden sitoumusten takaamiseen. Useat valtiot ja EU laativatkin mittavia elvytyspaketteja.

G 20 -yhteistyöllä oli ratkaiseva merkitys rahoituksen hankkimiseksi köyhimpien ja taantumasta eniten kärsineiden maiden elvytyspolitiikalle. Vuosina 2008-09 toteutettu elvytys osoittaa Paavosen mukaan, että suhdannekehityksen hallitseminen on mahdollista.

Finanssipoliittisesta elvytyksestä oli kuitenkin seurauksena valtioiden velkakriisi. Useissa kehittyneissä maissa oli turvauduttu julkisten menojen velkarahoitukseen jo kriisiä edeltäneellä nousukaudella. Euro-alue meni tähän ansaan. - "Opetus tapahtuneesta on, että julkista velkaa on lyhennettävä tehokkaasti nousukaudella, jotta elvytysvaraa ei kuluteta etukäteen. Tätä myös keynesiläinen suhdanteiden tasaamisen politiikka oikein ymmärrettynä tarkoittaa", sanoo Paavonen.

G-20 -kokousten kannanotot vastaavien kriisien ehkäisemiseksi tulevaisuudessa tuottivat suurisuuntaisen suunnitelman rahoitusmarkkinoiden sääntelyn perinpohjaiseksi uudistamiseksi. Uudistus koskee pääomamääräyksiä, palkitsemisjärjestelmiä, tilinpito- ja tilinpäätösstandardeja ja tiukennettua tilintarkastusta, täydennettynä pankkimaksuista kerättävällä rakennerahastolla. Uudet säännökset ovat tällä hetkellä valmisteltavina eri maissa.

"Finanssikriisi toi havainnollisesti näkyviin maailmataloudessa tapahtuneen painopisteen siirtymän Aasiaan sekä muihin nouseviin ja kehittyviin talouksiin. Kasvu on pääsääntöisesti ollut nopeampaa taloudellisesti vähemmän kehittyneissä maissa kuin johtavissa teollisuusmaissa. Esimerkiksi Kiinassa, joka on muodostunut merkittävimmäksi nousevaksi taloudeksi, ei taloudellinen kasvu hidastunut käytännöllisesti katsoen lainkaan. Vanhojen teollisuusmaiden suhteelliset resurssit vastuun kantamiseksi maailmantalouden kehityksestä ovat ehtymässä. Nousevien talouksien vastuu globaalin talouden hallinnasta taas on kasvamassa", sanoo Paavonen.

kari.naskinen@gmail.com

Yritystoiminta on yksi rikollisuuden muoto

Näytelmä energiayhtiö Enronin konkurssista ja siihen johtaneesta suurhuijauksesta on niin mielikuvituksellisen tuntuinen, että jos näytelmän pohjana ei olisi tosi tarina, ei sellaista voisi uskoa tapahtuvan. Englantilaisen Lucy Prebblen kirjoittamaa näytelmää esitetään Helsingin kaupunginteatterissa.

Enronin konkurssi vuonna 2001 oli Yhdysvaltain historian suurin, kun mittana käytetään yhtiön tasetta. Konkurssihetkellä yhtiössä oli töissä 20 000 ihmistä. Suuri osa heistä oli pyrkinyt turvaamaan loppuelämänsä Enronin varaan, mutta konkurssissa menivät heidän eläke- ja sairausvakuutussäästönsä, jotka olivat kiinni Enronin nollan arvoisiksi muuttuneissa osakkeissa. Eikä osakkeilla aiemminkaan ollut mitään todellista arvoa, koska Enronin pörssiarvo perustui suureen huijaukseen. Enron oli kupla, minkä puhaltamista näytelmä kuvaa hyvin.

Enronin huijauksen yksi mahdollistaja oli George Bushin hallinto, joka 1990-luvun alkupuolella poisti sähkömarkkinoiden säätelyn ja valtion hintasäännöstelyn. Tilaa annettiin markkinaehtoiselle sähköbisnekselle, ja tämä oli Enronille jättipotti. Samalla se sai takaisin tuhatkertaisesti panostuksensa republikaanien ja Bushin vaalikampanjoihin, joihin yhtiö sijoitti 5,3 miljoonaa dollaria.

Mukana huijauksessa oli tunnettu tilintarkastusyhtiö Arthur Andersen, jonka neuvoja noudattamalla Enron perusti noin 3000:n tytär- ja partnership-yhtiön verkoston. Tämä yhtiörypäs, joka osittain toimi ns. veroparatiiseissa, pelasi omaa peliään kuin valtio valtiossa. Toiminta oli rikollista, sen Enronin johtajat tietenkin tiesivät, mutta tienestit olivat niin isoja, että millään ei ollut mitään väliä. Päärikolliset olivat toimitusjohtaja Kenneth Lay (kuvassa vasemmalla näyttelijä Seppo Maijala), itse piru, varatoimitusjohtaja Jeffrey Skilling (Eero Aho) ja rahoitusjohtaja Andrew Fastow (Iikka Forss).

Kapitalistinen järjestelmä antaa mahdollisuuden tällaiselle rikollisuudelle. Kapitalistiseen rikosjärjestelmään kuuluvat Enronin tapauksen kaltaiset huijaukset, vakuutuspetokset, korkokeinottelu yms. Osa rikollisuudesta paljastuu, mutta suurin osa ei.

Eikä kysymys ole vain Amerikasta. Suomen pankkikriisi 20 vuotta sitten oli seurausta huonosta toiminnasta, mihin liittyi myös rikollista epärehellisyyttä. Rainer Partanen puolestaan rosvosi 278 piensijoittajan rahat, yhteensä 1,3 miljoonaa euroa, johonkin ihmeakkukeksintönsä toteuttamiseen. Jippii-yhtiön pörssirikosta puidaan edelleen, ja Wincapitan Madoff-tyylinen tapaus on tulossa käsittelyyn. Kuten dokumenttielokuvien tekijä Michael Moore sanookin, epäterve suhde kapitalismiin, sen röyhkeä hyödyntäminen omien etujen ajamiseksi, on kulkutaudin tavoin levinnyt ilmiö. (Capitalism: A Love Story, 2009)

Enron-näytelmä on hyvä oppitunti meille tavallisille ihmisille. Se todistaa todeksi vanhan sijoitustoiminnan perussäännön: "Jos se näyttää liian hyvältä ollakseen totta, se luultavasti on liian hyvää ollakseen totta".

Näytelmän lopussa yritysjohtaja Skilling filosofoi jotenkin siihen tapaan, että tärkeimpiä asioita ihmisen elämässä ovat usko, toivo ja rakkaus, mutta suurin on kuitenkin raha.

kari.naskinen@gmail.com

Ei paskempi kaupunki

Metropolitan-oopperan ykkössopraanon Renée Flemingin konsertti Finlandia-talossa viime perjantaina päättyi klo 21.25. Kun olin ripeä, olin vaatenarikalla ensimmäisten joukossa, ja kotona Lahdessa lukaisin illan jääkiekkotulokset teksti-tv:stä jo klo 22.45. Taas kerran tuli mieleen, että Lahden paras ominaisuus on Helsingin läheisyys.

Samana iltana viime perjantaina veljeni Jyväskylästä oli Helsingissä teatterissa. Oli ottanut töistä vapaata, ja lisäksi piti jäädä Helsinkiin hotelliin yöksi. Ei sieltä kaukaa monta kertaa vuodessa viitsi Helsinkiin lähteä.

Helsinki on Suomen ainoa iso kaupunki. Siellä on kaikkea sitä muutakin, mitä Lahdessa tai Jyväskylässä tai Kuopiossa ei ole. Kulttuuri-, viihde- ja urheilutapahtumien osalta se on yliveto, samoin kaupalliset palvelut ovat Helsingissä ylivoimaiset Suomessa.

Jokin aika sitten kirjoitin otsikolla "Paska kaupunki" (7.10.) siitä, miten ihmiset ovat tyytymättömiä omiin kotikaupunkeihinsa, näin varsinkin Lahdessa. Ei kuitenkaan ole paskempaa asua Lahdessa, puolet halvemmalla kuin Helsingissä, ja käyttää hyväkseen kaikkia Helsingin etuisuuksia.

Vastaavanlainen tilanne on, kun asuu Asikkalassa tai Hollolassa tai Nastolassa. Lahden lähikuntien paras ominaisuus on Lahti. Muutama viikko sitten sanoin Sibeliustalossa vieressäni istuneelle puolitutulle asikkalalaiselle, että ette sitten liittyneet Lahteen, mutta eikös ole mukava käydä nauttimassa näistä meidän lahtelaisten aikaansaannoksista. Ei sanonut mitään, eikä sanonut väliajallakaan.

Vaikka ymmärtäähän tämän. En minäkään hyväksyisi, että Lahdesta tehtäisiin kuntaliitoksella osa Helsinkiä, vaikka Helsinkiä rakastankin. Kätevää on taas 2.12. hurauttaa Z-junalla Hartwall-areenan pysäkille alle tunnissa katsomaan Jokerien ja Pelicansin ottelua, ja helmikuussa tulee Finlandia-taloon maailman tämän hetken johtava Wagner-bassobaritoni Bryn Terfel.

Lahti on joka tapauksessa hyvässä nousussa, kuten Kuntalehden uusimmassa numerossa (18.11.) todetaan: "Lahti ja Pori ovat ainoat suuret kaupungit, jotka ovat pystyneet kääntämään negatiivisen maassamuuttokehityksen positiiviseksi 1990-2000-luvuilla. Lahden muuttovetovoima suhteessa muihin suuriin kaupunkeihin on parantunut jokaisen viisivuotikauden aikana vuoden 1989 jälkeen. Lahti on noussut jo neljänneksi vetovoimaisimmaksi kaupungiksi vuosina 2005-10."

kari.naskinen@gmail.com

Rakastan veroja!

Lahden kaupunginhallituksen puheenjohtaja Kari Salmi (SDP) sanoi kaupunginvaltuuston veronkorotuskokouksessa, että meistä kukaan ei rakasta veronkorotusta. Toinen hyväkäs Mika Kari (BMW-SDP) sanoi suoremmin vastustavansa veronkorotusta, ja käytännössä haukkui demarien valtuustoryhmän, joka oli tehnyt ryhmäpäätöksen kunnallisveron korottamisesta 19 prosentista 19,5:een. Salmi ja Kari sentään myöntyivät äänestämään ryhmäpäätöksen mukaisesti.

Salmi ja Kari ovat kuitenkin väärässä. Meitä veroja rakastavia on paljon, jopa veronkorotuksia rakastavia, jos lopputuloksena on hyvinvointivaltion, -kunnan ja -palvelujen turvaaminen. Asia on entistä ajankohtaisempi juuri nyt, kun vallassa oleva oikeisto on voimansa tunnossa romuttamassa näitä järjestelmiä.

Yle Uutisten tekemän kyselyn mukaan yli puolet suomalaisista kiristäisi pääomatulojen verotusta ja palauttaisi varallisuusveron. Vapaan autoedun verotusta korottaisi tuntuvasti 70 prosenttia suomalaisista. Kaikkiaan joka neljäs suomalainen on valmis verotuksen selvään kiristämiseen lähivuosina.

OIKEUDENMUKAISUUDELTA
PUUTTUU ETUJÄRJESTÖ

Yrityselämä vaatii yritysverotuksen ja pääomatulojen verotuksen alentamista, Kokoomus laulaa tässä kuorossa mukana ja vaatii tuloverojen alentamista. Vastapainoksi asetetaan kaikenlaisten välillisten verojen nostaminen. Tästä seuraa, että pienituloisimmat kärsivät. Kalle Isokallio onkin todennut, että kun näitä verovaatimuksia kuuntelee, niin yhtä jää puuttumaan: kukaan ei vaadi verotuksen oikeudenmukaistamista – oikeudenmukaisuudella ei ole etujärjestöä.

Epäoikeudenmukaisuus ei ole hyvä lähtökohta. Jo Aristoteles sanoi, että sosiaaliset konfliktit johtuvat eriarvoisuudesta taloudellisissa ja sosiaalisissa oloissa.

Valtiovarainministeri Jyrki Kataisen (Kok) vaatimus verotusjärjestelmän muuttamisesta työllisyyteen vedoten on kuin silmänkääntötemppua tekisi. Kansantaloustieteen professori Matti Tuomala Tampereen yliopistosta pitää verotuksen painopisteen muuttamista hämäyksenä: ”Jos veroja vähennetään jostain ja lisätään toisaalle, miten se voisi kannustaa ihmisiä töihin. Olisi rehellistä myöntää suoraan, että progressiivisuutta vain halutaan vähentää.” (HS 4.11.)

Verotuksen epäoikeudenmukaisuudesta saatiin taas vuotuinen katsaus, kun verotustiedot vuodelta 2009 julkaistiin pari viikkoa sitten. Näkyi, että kymmenessä vuodessa ovat kaikkein suurituloisimpien keskimääräinen veroprosentti alentunut selvästi. Samoin on eniten pääomatuloilla rikastuneiden kokonaisveroprosentti laskenut.

Kunnallisverotus on kummallista. Kaikkein eniten tienanneista iso joukko ei maksa kunnallisveroa ollenkaan tai ainakin hyvin vähän. Esimerkiksi Päijät-Hämeen rikkain, Lahden Polttimon pääomistaja Harald Relander maksoi kunnallisveroa suunnilleen yhtä vähän kuin minä.

Lisäksi pitää muistaa, että kun kerran verotettu pääomatulo muuttuu seuraavana vuonna varallisuudeksi eli pääomaksi (Das Kapital), siitä ei enää tarvitse maksaa varallisuusveroa.

Eikä kaikista pääomatuloistakaan tarvitse maksaa valtiollekaan veroja. Jos kysymyksessä ei ole pörssiyritys, sen omistaja voi nostaa osinkoja verottomasti 90 000 euroon asti, siis puhtaana käteen 7500 euroa kuukaudessa. Tällaista verovapautta ei ole missään muualla maailmassa!

Mitä ne puhuvat verotuksen progressiivisuuden lisäämisestä. Hyvinhän se toimii jo nyt. Mitä enemmän tuloja, sitä vähemmän veroja.

RIKAS VOI KEPLOTELLA,
KÖYHÄ EI

Rrikkailla on myös mahdollisuus ns. verosuunnitteluun. Kun on monenlaisia tuloja, niiden kanssa voi vempuloida. Tavallisella palkansaajalla ei tällaisia veronkiertomahdollisuuksia ole.

Miksi yrityksiä verotetaan kevyemmin kuin ihmisiä? Miksi yritys maksaa veroja vasta voitoista, siis sen jälkeen, kun on laskettu päältä pois kaikki menot? Eikös se näin pitäisi olla meillä ihmisilläkin, maksettaisiin verota vasta siitä summasta, mikä on jäänyt käteen kaikkien menojen jälkeen?

Kunnatkaan eivät jää kokonaan ilman pääomatuloveroja. Niitä kiertyy kunnille valtionosuuksina pääasiassa sosiaali-, terveys- ja opetuspalveluiden hoitamiseen. Katainen kehuu, että valtionosuudet ovat lisääntyneet. Vastaavasti kuitenkin kunnat ovat menettäneet verotuloja satoja miljoonia euroja valtion tekemien veronalennusratkaisujen takia. Lisäksi kuntien palvelutuotannon kustannukset ovat koko ajan nousseet, ja valtio on jatkuvasti lisännyt kunnille uusia tehtäviä. Valtionosuuksien lisääntyminen ei korvaa tätä. Siksi on kunnallisveroja korotettava.

Vuosina 1991 - 2009 olivat valtion leikkaukset kuntien verotuloista, valtionosuuksista, indekseistä ja kustannustenjaosta yhteensä 4,2 miljardia euroa. Valtio on kompensoinut näitä menetyksiä kunnille vain 1,5 miljardia euroa.

kari.naskinen@gmail.com

Jääkiekkovalmentajana kotioloissa

Jääkiekon viihdearvo on korkea. Suomessa sen markkinointi on osattu hoitaa ylivoimaisesti parhaiten kaikista urheilulajeista. Uusinta uutta on SM-liigan, Ilta-Sanomien ja Suomen jääkiekkoilijat ry:n internetpeli "IS Liigapörssi", joka on tuonut SM-liigan jokaisen ulottuville niin mielenkiintoisella tavalla, että se tuntuu hetkittäin jopa ohittavan oikeat liigapelit. Siinä kukin pelaaja, siis kuka tahansa, valitsee itselleen yhden kentällisen pelaajia (6) ja jokaisella liigakierroksella lasketaan, montako pistettä nämä pelaajat ovat saavuttaneet. Pisteitä saa maaleista, syötöistä, laukauksista, erikseen voittomaaleista, maalivahdit nollapeleistä jne. Jos sitten katsoo, etteivät kaikki pelaajat ole keränneet riittävän hyvin pisteitä, voi pelaajia vaihtaa.

SM-liigan ensimmäisellä jaksolla, joka päättyi viime viikonvaihteen Karjala-turnaukseen, meitä pelaajia IS Liigapörssissä oli yli 60 000. Sen verran huonosti pärjäsin, että olisi pitänyt antaa potkut valmentajalle, siis itselleni. Tässä lajissa ei kuitenkaan eroteta valmentajia, vaan pelaajia.

Ei ole helppo homma kasata hyvää joukkuetta. Kentällisen kokonaishinta ei saa ylittää kahta miljoonaa euroa. Tästä seuraa, että kun valitsin eilen alkaneelle toiselle jaksolle avauskentälliseen Lukon Perttu Lindgrenin ja HIFK:n Ville Peltosen, niin puolet pelaajabudjetista oli jo käytetty. Neljään muuhun pelaajaan meni toinen milli, ja pakko oli kelpuuttaa mukaan pari oikein halpaakin pelaajaa. Kolmanneksi hyökkääjäksi valitsin HIFK:n Eetu Pöystin, puolustajiksi HIFK:n Mikko Kurvisen ja SaiPan Mikko Pukan sekä maalivahdiksi Bluesin Iiro Tarkin. JYPin pelaajia en viitsi joukkueeseeni ottaa, koska sukulaiseni Jyväskylässä peluuttavat pelkästään niitä. Pelicansin ukkoja valitsen vasta, jos otteet paranevat.

Vaikeusastetta lisää se, että pelaajien hinnat muuttuvat kaiken aikaa sen mukaan, miten hyvin tai huonosti pelaajat pelaavat ja miten paljon heitä ostetaan näihin nettijoukkueisiin.

IS Liigapörssissä on myös sellainen kimppasysteemi, jossa esimerkiksi meidän tapauksessamme on viisi lahtelaista ja viisi jyväskyläläistä. Tärkeintä on pärjätä tässä porukassa. Lisäksi kimppa voi keskustella keskenään eräänlaisessa facebook-tyylisessä systeemissä.

SM-liigan kannalta IS Liigapörssi on hieno juttu. Tiedän jo nyt kaksi nuorta tuttavaani, jotka ovat lähteneet Lahden jäähalliin katsomaan otteluita nähdäkseen omia suosikkipelaajiaan ja saamaan vinkkejä mahdollisia pelaajavaihdoksiaan varten. Eikä ihme, että Hartwall-areena oli taas täynnä, kun Suomi pelasi; pitihän siellä tutkailla pelaajien edesottamuksia tulevia valintoja varten.

Viime viikon Veikkaaja-lehdessä oli juttu siitä, miten tällaiset fantasiapelit ovat Amerikassa jo valtava bisnes. Siellä vastaavanlaiset internetpelit toimivat jääkiekon lisäksi useimmissa muissakin joukkuelajeissa. Lehden tuorein tieto on vuodelta 2007, jolloin noin 30 miljoonaa yhdysvaltalaista ja kanadalaista pelasi näitä pelejä. Arvio on, että koko alalla pyörii vuosittain rahaa 3-4 miljardia dollaria.

IS Liigapörssin ohella Suomessa rullaa NHL-pelikin, jossa myös olen mukana. Nykyisellään näiden kahden internetpelin kanssa touhuamiseen minulta menee pari tuntia päivässä. Onneksi Suomessa selviää toistaiseksi sillä, että valitsee yhden kentällisen - Amerikan NHL-pelissä pitää valita neljä kentällistä ja maalivahti.

Vähän tämä tietenkin maksaakin. Kun valitsin sellaisen vaihtoehdon, että saan tehdä 20 vaihtoa jokaisella viidellä jaksolla, maksan tästä ilosta yhteensä 28 euroa. Halvemmallakin pääsee, mutta silloin vaihto-oikeuksia on vähemmän.

Tämän jutun otsikkokuvassa on joukkue, minkä Perttu Lindgren oli markkinointimielessä valinnut IS Liigapörssin etusivulle eilen alkaneen toisen jakson merkeissä.

kari.naskinen@gmail.com

George Clooney, filmitähti

Filmitähti-sana on vanhahtava, vie ajatukset 1950-60-luvuille, jolloin filmitähtien kuvia kerättiin ja liimattiin vihkoihin. Edelleen näitä tähtiä tietenkin on, ja ovat nytkin oleellinen osa elokuvateollisuutta. Tuli tämä mieleen, kun katsoin George Clooneyta elokuvassa The American, joka on vuoden parhaita leffoja.

Clooney on tavallaan tehnyt itse itsestään tähden. Hän on selvästi niitä näyttelijöitä, joilla on ollut varaa kulkea omia teitään. Clooney on ilmeisen tarkkaan valikoinut elokuvansa, eikä ole tehnyt huteja. Päinvastainen esimerkki on tällä hetkellä ohjelmistossa oleva RED; vuoden surkeimpia elokuvia, täyttä roskaa, päänäyttelijöinään Bruce Willis, John Malkovich, Morgan Freeman ja Helen Mirren.

Clooney ei ole jäänyt vain näyttelijäksi, vaan on ottanut aloitteet omiin käsiinsä, on lähtenyt tuottajaksi ja ohjaajaksi Clint Eastwoodin malliin. Tältä puolelta on kaksi erinomaista onnistumista: tuottajana Terrence Malickin sotaelokuvassa Veteen piirretty viiva (1998) ja ohjaajana CIA:n kähminnöistä kertovassa elokuvassa Good Night, and Good Luck (2005). Näyttelijänä Clooney on saanut miessivuosa-Oscarin Syrianasta (2006).

Hollantilaisen Anton Corbijnin ohjaama The American osuu hyvin tähän sarjaan. Se kertoo eläkepäivilleen valmistautuvasta palkkamurhaajasta, joka piileskelee viimeistä tehtäväänsä valmistellen Italiassa, pienessä Castel Del Monten kaupungissa Rooman korkeudella lähellä Pescaraa. Hienovireisen elokuvan kruunaa Martin Ruhen kuvaus, sama kuvaaja, joka teki yhteistyötä Corbijnin kanssa rock-elokuvassa Control (2007). The American on niitä elokuvia, jotka kuvauksensa takia on "pakko" katsoa elokuvateatterissa isolta kankaalta.

Ovathan elokuvassa mukana myös Irina Björklund ja Samuli Vauramo. Molemmat kuolevat parin minuutin jaksojensa päätteeksi. Pääsivät kuitenkin pitemmälle kuin Peter Franzén, joka esitti tv-sarjassa CSI: Miami valmiiksi kuollutta ruumista.

Yksi vanha tähti on puolestaan REDissä: Poikamiesillasta (1955) Oscarin voittanut Ernest Borgnine (93) esiintyy CIA:n päämajan arkistonhoitajana. Elokuvan ainoa kunnon roolisuoritus.

Filmitähdistä puheenollen Naomi Watts on myös sellainen. Jos minulla olisi naimaikäinen poika, olisi Naomi Watts ihanneminiä. Tosin olisi helpompaa, jos miniä puhuisi suomea, joten suosikkiminiä olisi sittenkin Krista Kosonen. Mukavaa naapurintyttöä muistuttava Naomi Watts on joka tapauksessa ykkösnaistähteni tällä hetkellä. Esillä hän on parhaillaan kahdessa erinomaisessa elokuvassa, Woody Allenin You Will Meet a Tall Dark Stranger ja Doug Limanin Fair Game.

Sitten ne kaikkien aikojen suurimmat filmitähdet, 30 parasta aakkosjärjestyksessä:

Brigitte Bardot
Ingrid Bergman
Humphrey Bogart
Marlon Brando
Charles Chaplin
Sean Connery
Gary Cooper
Bette Davis
Doris Day
James Dean
Robert DeNiro
Clint Eastwood
Errol Flynn
Jane Fonda
Clark Gable
Greta Garbo
Judy Garland
Cary Grant
Rita Hayworth
Audrey Hepburn
Grace Kelly
Sophia Loren
Steve McQueen
Marilyn Monroe
Jack Nicholson
Gregory Peck
Mary Pickford
James Stewart
Elizabeth Taylor
John Wayne

kari.naskinen@gmail.com

AKK haluaa rallin Lahteen

Autourheilun kansallinen keskusliitto (AKK) on jo vuosia yrittänyt saada Suomen MM-rallia siirretyksi Jyväskylästä Lahteen. Kun se ei ole rohjennut tehdä tätä siirtoa pelkällä sanelupäätöksellä, se on kaksi kertaa "kilpailuttanut" rallin järjestämisoikeuden Jyväskylän, Lahden ja Tampereen kesken. Molemmilla kerroilla on Jyväskylä näennäisesti voittanut. Nyt AKK on omaehtoisesti lähtenyt siitä, että rallin painopistettä siirretään etelämmäksi.

Kaiken pohjana on se, että Jyväskylä on liian kaukana Helsingistä. Killerin yleisö- ja Vip-erikoiskokeet Jyväskylän raviradalla piti jo lopettaa, koska ne eivät vetäneet riittävästi niitä kaikkein tärkeimpiä eli pääkaupunkiseudulta tulevia isorahaisia yritysasiakkaita. Lahteen olisi helpompi saada tätä porukkaa.

"Bisneksen vuoksi haluaisin rallin vierailevan muissakin kaupungeissa", sanoi AKK:n johtaja Jarmo Mahonen viime kesänä Jyväskylässä.

MM-ralli on iso bisnes, ja Suomessa ison bisneksen keskus on Helsinki. Sieltä on kuitenkin entistä vaikeampi saada maksavia asiakkaita kauas Jyväskylään, jossa kaiken lisäksi hotellikapasiteetti on aina rallin aikana tukossa. Jos Vip-erikoiskokeet järjestettäisiin Lahdessa, ei tätä ongelmaa olisi, koska yöksi voisi palata kotiin Helsinkiin.

Kansainvälisille vieraillekin Lahti olisi parempi paikka. Jos Citroenin pääjohtaja ensi kesänä haluaa tulla katsomaan Sebastien Loebin voittoa, hän panee sihteerinsä soittamaan AKK:hon ja varaamaan viiden tähden hotellisviitin. Sellaista ei Jyväskylästä löydy, mutta Helsingistä kyllä. Eikä kisapaikalle Lahteen piipahtaminen enää ole iso asia; sen sijaan Jyväskylässä ei piipahdeta, sinne pitää oikein matkustaa.

Lahden kaupunginhallitus ottaa maanantaina periaatteellisen kannan siihen, onko Lahti valmis toivottamaan MM-rallin tervetulleeksi.

Kun Lahdessa järjestettiin formulaveneiden MM-osakilpailut, niiden järjestäjille maksettiin "tervetulotoivotuksina" 60 000 euroa molempina vuosina. MM-ralli on aivan toisen kokoluokan tapahtuma, pohjoismaiden suurin.

Jos MM-rallin Vip-erikoiskoe järjestetään ensi tai seuraavana kesänä Jokimaalla, siitä ei ole pitkä matka siihen, että myös rallin keskuspaikka siirtyy Lahteen. Jyväskylässä hienona keskuspaikkana toimii messukeskus Paviljongin alue, Lahdessa urheilu- ja messukeskus on Paviljongin aluetta moninverroin parempi.

Seuraava vaihe tästä olisi, että jos keskuspaikka olisi Lahti, voitaisiin pari yleisöpikataivalta järjestää Helsingissä, ja se se vasta jotakin olisi bisneksen kannalta.

kari.naskinen@gmail.com

Ihmepoika Kristian

Ensi huhtikuussa Kristian Smeds (41) vastaanottaa Pietarissa EU:n myöntämän "uusien teatteritodellisuuksien" palkinnon, ensimmäisenä pohjoismaalaisena teatterintekijänä. Smedsin kohdalla palkinnon nimi on hyvin kohdallaan. Hänen uusin ohjauksensa, Paul Austerin (63)kummalliseen romaaniin Mr Vertigoon (1994) perustuva näytelmä on niin uudenlaista teatteritodellisuutta, että se ei enää ole pelkkää teatteria. Kysymyksessä on esitys, mikä välillä tuo mieleen modernin performanssin, välillä katsoja on kuin sisällä isossa installaatiossa, ja koko homma on kuin suurta taianomaista sirkusta. Kun ollaan oikein solmussa ja sisällä mysteerissä, soi hetken Twin Peaksin musiikki.

Teatterintekemisen ydintä Smeds ei silti ole hylännyt. Kun me katsojat istumme Kansallisteatterin pyörivän näyttämön päälle rakennetussa katsomossa ja kiepumme ympäri, näkyy tavallisesti näkymättömissä olevilta seiniltä vanhoja julisteita: Hamlet, Myrsky, Othello, Romeo ja Julia, Tukkijoella... Kunnioituksensa kansalliselle teatteriperinteelle Smeds osoittaa myös sillä, että mukana näytelmässä on upean roolityön tekevä Tea Ista (77).

Smeds tekee teatteria ylpeästi omalla polullaan - Smedsin sanoin: "Teatterin ei pidä ruveta kumartelemaan katsojille. Taiteen ei tarvitse miellyttää, taiteella pitää olla asiaa." Tällä Smeds tarkoittaa, että myös laitosteatterin pitäisi päästä eroon lipputulopaineistaan, jotka ovat pakottaneet ottamaan ohjelmistoon muotopuolisia musikaaleja ja muuta hömppää. Smeds lainaa mielellään Anton Tshehovia: "Ei pidä pudottaa Gogolia kansan tasolle, vaan nostaa kansa Gogolin tasolle". Smeds on näin menetellyt jo yli 20 vuotta.

Smeds ei hae isoja katsojamääriä. Ei hakenut silloinkaan, kun vuosikymmenen alkupuoliskolla työskenteli pienessä teatterissa kaukana Kajaanissa. Mr Vertigon esityksiin ei mahdu kuin 200 katsojaa kerralla.

Mr Vertigo kertoo kiehtovan tarinan ihmepoika Waltista, jonka Mestari Yehudi opettaa levitoimaan, lentämään. Tapahtuu ihme, ja onhan teatterikin eräänlainen ihmeiden taikapiiri - sopii ihmepoika Kristianille. Ihme ei kuitenkaan olisi ihme, jos se ei olisi ihme. Smedskin jättää salaisuuksia paljastamatta.

Kun täyttä ympyrää pyörivä katsomo ensimmäisen kerran lähtee liikkumaan, tunnelma on lähes maaginen. Ollaanhan me osittain pyörivässä katsomossa istuttu Pyynikin kesäteatterissa, mutta nyt tämä on aivan jotain muuta. Me olemme sisällä taikapiirissä, siinä "uudessa todellisuudessa". Tuossa toisessa todellisuudessa voi myös unelmoida uusista asioista - saa nähdä, toteutuvatko ne, mutta ainakin on lupa unelmoida ja uppoutua sadun ja mystiikan maailmaan.

Minulle Smedsin teatteri on tähän asti merkinnyt enimmillään Teatteri Takomon Jumala on kauneus -näytelmää (2000) ja nimenomaan Kajaani-trilogiaa (2001-04). Tuntematon sotilas (2007) oli tervetullut herätys, Mental Finlandista (2009) en oikein päässyt jyvälle, mutta Mr Vertigo on jotain ennen kokematonta. Se avaa ovia aivan uudenlaiseen ilmaisuun ja poistaa teatterilta sellaisia rajoja, joita sillä on ollut.

Saa nähdä, mitkä rajat menevät rikki, kun Smeds syksyllä 2011 tuo Turun kulttuuripääkaupunkivuotta hurjistamaan yhdessä virolaisten ja latvialaisten kavereittensa kanssa (Von Krahl Theatre) tekemän Karamazovin veljekset. Tämäkin on niitä Smedsin aikaansaannoksia: monikielistä ja -kulttuurista teatteria, eikä kuitenkaan tarvita tekstityslaitteita. Jäniksen vuodessa (2005) tämä toimi jo hyvin.

kari.naskinen@gmail.com

Räsänen huonompi kuin Toivola

Pelicansin alamäki on jyrkentynyt valmentajanvaihdon jälkeen. Pasi Räsäsen (kuva) valmennuksessa tulokset ovat huonommat kuin Mika Toivolan aikana.

Pelicansin toimitusjohtajan Ilkka Kaarnan ja omistaja-valmentaja Pasi Nurmisen olisi pitänyt muistaa syyskaudelta 2005, että Räsänen ei ole osaava valmentaja. Silloin Räsänen nostettiin samalla tavalla ykkösvalmentajaksi, kun Jami Kaupille oli annettu potkut. Odoteltaessa Hannu Aravirran tuloa Lahteen Räsänen toimi vt. päävalmentajana 20 ottelun ajan, eikä tulos ollut häävi: 10 tappiota, 5 tasapeliä ja vain 5 voittoa.

Nyt ollaan yhtä huonossa jamassa. Kolme viimeistä nollapeliä todistavat, että Räsänen on täysin hukassa.

Räsäsen valmennuksessa Pelicans on pelannut kaikkiaan 26 peliä. Näistä otteluista on voittoprosentti 36,5 (laskentatapa: voitto on voitto ja kaikki varsinaisella peliajalla tasan päättyvät ottelut ovat puolikkaita voittoja). Toivolan voittoprosentiksi Pelicansissa jäi 41,8 (tänä syksynäkin 40 %).

SYY ON KAARNAN
JA NURMISEN?

Jääkiekkoanalyytikko Petteri Sihvonen kirjoitti viime torstain Viikko-Hämeessä, että vastuu Pelicansin ennakoitua surkeammasta menestyksestä on myös Nurmisen ja toimitusjohtaja Ilkka Kaarnan. Hehän valmentajat ovat valinneet ja epäonnistuneet.

Kaarna ja Nurminen ovat valinneet Pelicansiin kolme päävalmentajaa, joista he ovat erottaneet kaksi. "Toimitusjohtajan ja pääomistajan osumatarkkuus on ollut näin muodoin erittäin heikko sillä osa-alueella, joka on heidän toimenkuvansa tärkeimpiä ulottuvuuksia", sanoo Sihvonen.

"Montako hutikutia Kaarnalle vielä sallitaan" kysyy Sihvonen. Nurmiselle tietenkin sallitaan, koska Nurminen on itse oma sallijansa.

kari.naskinen@gmail.com

Pizzaa ja Bemareita

Lahden sos.dem. kunnallisjärjestön nuori puheenjohtaja Pekka Komu on sanonut, että tulevien vaalien toritapahtumiin pitää saada soppatykkien rinnalle myös pizzatarjoilu. Hyvin hoksattu. Vaikka hernekeitto on hyvää sapuskaa, niin onhan se vanhanaikaista. Ei kai kukaan alle 50-vuotias menisi Raxiin, jos siellä tarjottaisiin hernekeittoa.

Sosiaalidemokraattien on muutenkin tultava ulos niiltä hernekeittoajoilta. Nyt kun demaritkin jo ajavat kymppitonneja maksavilla Bemareilla, esimerkiksi Lahden kaupunginvaltuuston varapuheenjohtaja Mika Kari, on syytä tarkastella tilannetta vaikkapa Hannu Jouhkin ärhäkän Punakoneen viritysoppaan (WSOY, 2010) valossa.

Jouhki on 37-vuotias ekonomi, SDP:n jäsen, joka kirjassaan avaa näkökulmia vasemmiston uudistumiseen. Kirjassa katsotaan yhteiskuntaa ansiotyöllään itsensä elättävän keskiluokan silmin. Jouhkin viesti on, että jos SDP haluaa voittaa takaisin johtavan puolueen aseman, se ei saa leimautua pelkäksi edunsaajien puolueeksi. Sosiaalidemokraattien on tarjottava poliittinen koti tämän päivän työväelle, koulutetulle keskiluokalle.

"Ansiotyöllä elävä koulutettu keskiluokka ei kuulu mihinkään suojattuun eliittiin. Koulutetut asiantuntijat ovat yhtä lailla globalisaation armoilla kuin paperimiehet tai teollisuustyöntekijät. Yt-neuvottelut ja irtisanomiset voivat osua kenen tahansa myyntipäällikön, spesialistin tai it-ammattilaisen kohdalle. Silloin jää leasing-bemari firman talliin ja katoaa pohja elintasolta", sanoo Jouhki.

Onko sosiaalidemokratia menettänyt otettaan kansalaisista? Mitä se tarjoaa äänestäjille globalisaation, maahanmuuton ja lisääntyvän epävarmuuden aikakaudella? Jos SDP haluaa nousta, sen on muututtava nykyajan työväenliikkeeksi ja palveltava omalla ansiotyöllään elävää keskiluokkaa. Työtä tekevä ja koulutettu keskiluokka, toimihenkilöt ja asiantuntijat ovat työväenliikkeen unohdettu kansa.

Demarien on edelleen oltava myös kaikkein huono-osaisimpien asialla, mutta tällä asialla ei voi olla, jos ei ole valtaa. Eikä valtaa ole, jos ei ole hallituksessa. Pelkkien huono-osaisimpien ja köyhimpien äänillä ei enää valtaan pääse. Osaksi tämä johtuu siitäkin, että surkeimmassa asemassa olevat ihmiset eivät enää äänestä, koska ovat pettyneitä kaikkeen.

Tuoreet mielipidekyselyt todistavat, että vasemmistolaisen maailmankatsomuksen arvomaailma hyväksytään hyvin laajasti. Tämä hyväksyntä ei kuitenkaan realisoidu vaaleissa.

Suomessa on nyt kolme sellaista eduskuntapuoluetta, jotka vasemmisto-oikeistoakselilla voidaan sijoittaa vasemmalle. Perussuomalaiset on se kolmas. Sen kannattajakunnan enemmistö on ilmiselvästi duunareita. Timo Soinin kannanotot moniin tärkeisiin asioihin puolestaan ovat hyvin vasemmistolaisia, viimeksi veropolitiikkaan; myös Kreikka-asiassa Soini oli SDP:n kanssa samalla kannalla.

Ei olisi kovin kaukana edes se, että kevään eduskuntavaaleissa kolme vasemmistopuoluetta SDP, Vasemmistoliitto ja PS saisivat yhdessä yksinkertaisen enemmistön. Kun nykyisiä kannatuslukuja ynnäilee, päästään tulokseen SDP 20 %, Perussuomalaiset 14 %, Vasemmistoliitto 8 %, yhteensä 42 %. Tarvitaan vielä jonkin verran terästystä ja varsinkin nukkuvien puolueen herättelyä, niin päästäisiin yli 50 prosentin.

Jos kuitenkaan ei saavuteta tällaista 50 prosentin vasemmistoa, on joka tapauksessa täysin mahdollista, että vaalien jälkeen päästään toteuttamaan kepun toive kolmen suuren hallituksesta, koska Kokoomuksen ja SDP:n jälkeen kolmanneksi suurin puolue voi olla PS.

kari.naskinen@gmail.com

Kokoomuksella kiperät vaaliasetelmat Lahdessa

Lahden Kokoomuksella on lahtelaisittain mielenkiintoiset henkilöasetelmat kevään eduskuntavaaleissa. Kahden kansanedustajan eli Tuija Nurmen ja Ilkka Viljasen lisäksi Lahdesta ovat ehdokkaina kovaa poliittista nousua tekevä Sari Niinistö ja valtuustoryhmän puheenjohtaja Juha Rostedt. Ylimääräistä jännitettä tuo lisäksi Arto Viljanen (kuva), joka muutaman viime vuoden on asunut Hattulassa, mutta on kuitenkin tunnettu lahtelainen, entisen kansanedustajan Matti Viljasen poika.

Arto Viljanen on 46-vuotias varatuomari ja oikeustieteen kandidaatti. Urheilupiireissä hän on tuttu mies sekä Lahdessa että Kanta-Hämeen puolella, mm. Kuusysin, FC Hämeenlinnan ja Hämeenlinnan jalkapalloseuran hallitusten jäsen. Aktiiviuransa aikana Viljanen pelasi Kuusysissä ja FC Hämeenlinnassa. Kun Arto Viljanen on myös kova metsämies, on selvää, että Matti Viljasen tehokkaaksi tiedetty hirvimiesorganisaatio on tärkeässä asemassa vaalien lähestyessä. Arto Viljasen vaaliorganisaatioon kuuluu mm. Lahden Kokoomuksen valtuustoryhmän edellinen puheenjohtaja Jari Salonen.

Ilkka Viljasen taustalta löytyy puolestaan lestadiolaista jengiä, joka tunnetusti on tiiviisti omiensa takana. Rostedtin taustaporukkaa ovat tietenkin vapaamuurarit; aikaisemmin syksyllä Rostedt oli jo purjehdusreissulla Välimerellä Lahden rikkaimman miehen, rappariveli Harald Relanderin kanssa.

Tuija Nurmen apuna on tunnetusti tehokas tukiryhmä, joka koostuu ainakin maanpuolustus- ja kirkkoporukoista. Sari Niinistön tukiryhmää en osaa vastaavalla tavalla luokitella, mutta ainakin se on nähty, että hänen markkinointikampanjansa on hyvää tasoa.

Keiden kampanjat purevat parhaiten: lestadiolaisten, vapaamuurareiden, hirviporukoiden vai naisverkostojen?

kari.naskinen@gmail.com