Kylmää sotaa ja kuumaa rakkautta

Puolalainen Pawel Pawlikowski on kahdella pitkällä elokuvallaan tullut vakuuttavasti nykyohjaajien ehdottomaan kärkijoukkoon. Ensin Ida (2013) ja nyt Cold War (2018). Ne molemmat kuvaavat sodanjälkeistä Puolaa ja käyvät läpi niitä vaikeita aikoja, jolloin piti olla sekä isänmaallinen että tinkimättömän uskollinen Neuvostoliitolle. Kipeältä tuntuu, mutta selvitään.

Uuden elokuvan päähenkilöiden tarina pohjautuu todellisten henkilöiden kohtaloihin. Elokuvan pianisti-säveltäjän Wiktorin (Tomasz Kott) ja hänen rakastettunsa, laulaja Zulan (Joanna Kulig) elämää seurataan vuodesta 1949 vuoteen 1964. Aivan selvästi ei loppua näytetä, mutta kaikesta päätellen se on raskas. Heidän esikuvinaan olleen pariskunnan kohtalo on tietyllä tavalla tätäkin traagisempi, sillä rautaesiripun samalla ja eri puolilla toisiaan tavanneet rakastavaiset kuolivat 1989 hieman ennen Berliinin muurin murtumista eli juuri kun lopullinen vapaus olisi koittanut.

Cold War ei nimestään huolimatta käsittele kovin paljon kylmää sotaa, koska kysymyksessä on rakkauselokuva. Elokuva alkaa Puolan maaseudulta, jossa Wiktor tallentaa magnetofonille paikallisten kansanmuusikoiden esityksiä, samalla etsitään uusia esiintyjiä isolle kansanmusiikki- ja tanssikiertueelle. Yksi löytö on Zula, ja kaikki menee hyvin niin kauan, kunnes kiertueen järjestäjät vaativat, että ohjelmistossa pitää käsitellä myös maareformia ja Isä Aurinkoisen suuruutta. Pelkkä viihdyttäminen ei riitä.

Mazurek-kansantanssiyhtyeen esikuvana on ollut oikea Mazowsze-ryhmä. Konserttikiertueen vetäjä ja kapellimestari Wiktor suostuu vaatimuksiin, mutta säröjä tietenkin syntyy. Rakkaus Zulaan lieventää ongelmia, mutta sitten Wiktor kuitenkin loikkaa Ranskaan. Zulan piti tulla perässä, mutta ei tulekaan, sillä hän elää elämäänsä toisella tavalla ja huomaa viihtyvänsä hyvin omassa kotimaassaan, vaikka politrukit vahtia pitävätkin.

Pariisissa Wiktor soittaa jazzia L´eclipse-ravitolassa, mutta Zula on aina mielessä, eikä mikään pidättele häntä, kun on päästävä takaisin Puolaan Zulaa tapaamaan. Tätä kaikkea ja muuta sekavaa resuamista on pakko järjestää, koska Zula ei ensin moneen vuoteen oikein kunnolla tiedä, mitä haluaa.

Pawlikowski kuvaa kaikkea rauhallisesti. Wiktorin ja Zulan tunteet ovat kuumia, mutta Pawlikowski ei ole tehnyt elokuvasta melodramaattista sekasotkua, eikä kaupallisia seksiaktioita ole. Tätä rauhallisuutta kaikkien vaikeuksien keskellä korostaa mustavalkoisen elokuvan kuvaus. Pääkuvaaja Lukasz Zal oli jo Idassa toisena kuvaajana, ja nyt jälki on samanlaista. Kapealla kuvasuhteella (melkein neliömäinen 1,37:1) rajatut kuvat ovat surullisista sisällöistään huolimatta kauniita. Pysäytyskuvista voisi tehdä muutaman sadan kuvan taidenäyttelyn. Hillittyjen kuvien vastapainoksi on loistavan vauhdikasta kuvausta kansantanssiryhmän harjoituksista ja esityksistä.

Musiikkia elokuvassa on siis paljon. Jo Idassa pienessä laulajan roolissa esiintynyt Joanna Kulig laulaa puolalaisia, venäläisiä ja Wiktorin Pariisissa säveltämiä balladeja. Kunhan elokuvasta saadaan soundtrack, sitä kannattaa kuunnella.

kari.naskinen@gmail.com

Eläkeläiset lakkoon

Olkoot eläkkeiden indeksikorotukset taitettuja tai taittamattomia, on tilanne joka tapauksessa epäoikeudenmukainen. Jos töissä olevat kokevat jotain vastaavaa, he voivat lähteä vaikka lakkotaisteluun. Eläkkeensaajilla ei ole mitään mahdollisuuksia taistella oikeuksiensa puolesta. Vaikka isoillakin puolueilla on omat eläkeläisjärjestönsä, ei niillä ole minkäänlaista painoarvoa puolueiden sisällä.

Kohta taas kerrotaan, että ensi vuonna eläkkeitä korotetaan 0,002 prosenttia. Jos eläkeläiset kuitenkin tosissaan lähtisivät ajamaan asiaansa, pitäisi heidänkin mennä lakkoon, kulutuslakkoon.

Seuraukset olisivat katastrofaaliset, jos eläkeläiset yksissä tuumin päättäisivät, että vuonna 2019 ei käytetä rahaa mihinkään muuhun kuin aivan pakollisiin menoihin eli ruokaan ja lääkkeisiin. Sukulaisillekin ilmoitettaisiin, että joululahjoja ei sitten tule. Konkursseja sen sijaan tulisi ja esimerkiksi valtion alv- ja valmisteverotulot romahtaisivat.

Lopetettaisiin kaikki. Katsottaisiin vain telkkaria ja luettaisiin vanhoja kirjoja uudelleen, koska lehtiäkään ei enää olisi tilattu. Teattereissa ja konserteissa ei käytäisi, joten ne joutuisivat lopettamaan toimintansa viimeistään syyskaudella. Yhtään matkaa ei tehtäisi sen paremmin omalla autolla kuin lentokoneellakaan. Eikä lotottaisi, eikä käytäisi Alkossa.

Kaikenlainen ravaaminen harrastuksissa lopetettaisiin, jolloin esim. meidän kaupungissa pitäisi keila- ja tennishalli panna kiinni päiväajoiksi. Yhdistystoimintaankin osallistuminen lopetettaisiin, jolloin ns. kolmannen sektorin toiminta yhteiskunnassa lamaantuisi.

Johan alkaisi tapahtua.

kari.naskinengmail.com

680-sivuinen potilaskertomus

Lääkäreillä on hyvää praktiikkaa ryhtyä myös kirjailijoiksi. Kun laatii jatkuvasti potilaskertomuksia, tapausselostuksia ja loppulausuntoja, niin mikä ettei kirjoittaisi enemmänkin. Näin on menetellyt yleislääketieteen ja psykiatrian erikoislääkäri Jyrki Joensuu, jolta on ilmestynyt 680-sivuinen romaani fiktiivisestä lääkäristä Janne Valkeeniemestä. Yhdessä kohtaa Valkeeniemikin toteaa potilaiden kertomuksiin tutustuessaan, että pienellä muokkauksella niistä olisi helposti kirjoittanut romaanin.

Pintapuolisesti ja lehtijuttujen perusteella Joensuuta tuntien kirjan tapahtumat vaikuttavat monessa käänteessä liippavan läheltä häntä itseään, mutta sitten yllättäen sivulla 633 tulee väliotsikko: ”Seis! Katko!” Tämän äkkipysäyksen alla on teksti lihavoituna ja siinä sanotaan, että romaanin tapahtumilla ei ole mitään tekemistä Joensuun oman elämän kanssa. Sitten lukijaa pyydetään allekirjoittamaan kirjan loppuun painettu sitoumus siitä, että lukija ymmärtää asian ja että ”Valkeeniemen tarinassa kaikki on valetta” ja että ”en yhdistä lukemaani todellisiin tietoihini enkä tapahtumiin”.

Lääkäriromaani on tuttu juttu. Romanttisissa lääkäriromaaneissa esimerkiksi komea kirurgi iskee uhkeapovisen anestesiahoiturin ja se on sitten menoa ja panoa. Tämäntapaista juonta on Joensuunkin kirjassa, vaikka se ei Harlekiini-sarjan muottiin menekään. Valkeeniemi on kovasti naisten perään, joskin välillä tuntuu, että kaikkein eniten hän rakastaa 1300-kuutioista Yamaha FJR:ää. Heti ennen kirjan esipuhetta Joensuu antaa aitoustodistuksenkin siitä, että romaanissa esiintyvien moottoripyörien merkit Norton, Yamaha, Dnepr ja Honda ovat aitoja.

Henkilöistä ovat aitoustodistuksen mukaan todellisia Sokrates ja Bulgakov, jota Valkeeniemi siteeraa usein, varsinkin sitä, että ”pelkuruus on synneistä pahin”. Aitoustodistuksen ulkopuolelta on oikeana henkilönä mukana Johan Gustav Hellsten, joka tamperelaisten vanhempiensa kauppamatkalla syntyi savusaunassa Koski Hl.:ssä ja joka aikuisena muutti nimensä Juho Kusti Paasikiveksi.

Jyrki Joensuu itse on asunut pitkään Hämeenkoskella (ent. Koski Hl), jossa on toiminut myös kunnanhallituksen puheenjohtajana. Syntyisin hän on Tampereelta, jossa liikkuu myös romaanihenkilö Valkeeniemi. Lahdessa Joensuu on vaikuttanut sekä lääkärinä että kunnallispoliitikkona, ja Lahden asioihin otetaan kantaa myös romaanissa - tämä on kai Valkeeniemen ajattelua:

”Koska toriparkkia ei tarvittu oikeasti pysäköimiseen, se kumisi tyhjyyttään. Se ratkaistiin: poistettiin keskustan kadunvarsien pysäköintipaikat ja pantiin jäljelle jääneille niin kovat maksut, että moni ei autoaan sinne jättänyt.” Muita uudistuksia olivat mm. 19 metriä leveät jalkakäytävät, joista kaupunginvaltuutettu Valkeeniemi oli prosessin varrella esittänyt toistuvasti kielteisiä näkemyksiä.

KAUNOKAISIA
JA TANTTOJA

Kaupunkisuunnittelu ei ole romanttisten lääkärirompsujen sisältöä, mutta kyllä Valkeeniemi runsaasti myös romantiikan saroilla kyntää, sananmukaisesti. Nykyajan kotkotuksetkin ovat Valkeeniemelle tuttuja: lääkärikeskuksen vastaanottotiskillä työskentelee vaalea, aina ihanalta tuoksuva kaunokainen, mutta sellaiseksi häntä ei voi kutsua, koska se olisi seksuaalista häirintää.

Ylihoitaja terveysasemalla on toista maata: ”Tantta, ilmiselvä ylihoitaja, Se tietää siitä, että isoperseisellä naisella roikkuu kaulassa sisätiloissakin järjetön kolmen metrin mittainen tummansininen kaulahuivi. Olisiko silkkiä vallan?”

Sairaaloiden pikkujoulut ovat tietenkin antoisia tilaisuuksia. Valkeeniemi käyttää nämäkin tilanteet tehokkaasti hyödyksi, ja yksien pikkujoulujen aikana hän analysoi siihen malliin, että aikuinen nainen on 35 - 55 ikävuoden vaiheilla ylivertainen. Noilla ikävuosilla nainen yleensä tietää mitä tahtoo, ja jos oikeaa asiaa tahtoo, kaikki sujuu mutkattomasti.

Jyrki Joensuu itse on kulkenut yhteistä taivalta Kristiinansa kanssa vuodesta 1969 ja heillä on neljä lasta sekä kymmenen lastenlasta. Kirjan kansikuva on taiteilijapoika Aleksi Joensuun. Kristiina Joensuu on kaupunginvaltuutettuna Lahdessa.

Joensuu on toiminut lääkärinä mm. Lapinlahden, Hesperian ja Kellokosken sairaaloissa, Kotkan ja Tampereen mielenterveyskeskuksissa, Kymenlaakson psykiatrisessa sairaalassa, Hämeenkosken terveyskeskuksessa ja Päijät-Hämeen keskussairaalassa. Myös yksityisvastaanottoa Joensuu on pitänyt. Nykyisin laitosten nimet eivät ole näin selväpiirteisiä, Valkeeniemikin käväisee kerran Tampereen subjektiivisen oikeuden varhaiskasvatuksellisen läntisen aluetoimintakeskuksen Ala-Pispalan toimipisteessä.

Yhden seksuaalisen kanssakäymisen Valkeeniemi hoiti sairaalan siivouskomerossa. Pussattavana ym. oli entinen siivooja, nykyinen laitosmiljöötekninen huoltoasiantuntijahenkilö.

Erilaista kritiikkiä mielensäpahoittaja Valkeeniemi harrastaa sekä itsekseen jupisten että muille täristen. Trump ja sanomalehden tekstiviestipalsta ovat tyhmiä, F1-kilpailut ovat tylsiä, Beckettin näytelmät ja nuorisomuoti ovat huonoja, sairaanhoitopiirin johtaminen on kelvotonta, keskussairaalan potilastietojärjestelmä on täysi susi ja yksityisen terveydenhuollon yksiköiden myyminen veroparatiisiyhtiöille on rikos.

Romaanin keskeinen sisältö liittyy kuitenkin potilaiden hoitamiseen. Valkeeniemi ei vedä hommia rutiinilla, vaan keskittyy jokaiseen potilaaseen kunnolla – hänelle potilaat eivät ole ”asiakkaita”. Kirjan nimikin on hyvin kuvaavasti Janne Valkeeniemi. Lääkäri, ihminen. Kun sairaanhoidosta on kysymys ja lääkärit käyvät asioista romaanissa paljon keskusteluja ammattikielellään, on Joensuu lisännyt kirjan loppuun käännöksiä ja selityksiä vierasperäisistä ilmaisuista. Yhdelle rakastajattarelleen Valkeeniemi puolestaan selittää, että koira voi jäädä nalkkiin, mutta mies ei.

Tämä romaani ei ole Joensuun ensimmäinen kirja. Hän on tehnyt tätä ennen muutamia lääketieteellisiä tietokirjoja. Valkeeniemi-romaanista ei aivan tullut työnimensä mukaisesti ”Suuri Suomalainen Menestysromaani”, mutta kyllä sitä joutuisan leppoisaa oli lukea, kun oli muka tuttuja asioita ja asiayhteyksiä, vaikka sen sitoumuksen sitten allekirjoitinkin.

kari.naskinen@gmail.com

Itsepalvelu toimii paremmin kuin palvelu

Ajoin Mäntsälän Shellillä vahingossa sellaisen mittarin kohdalle, josta ei voinut kortilla ostaa bensaa, vaan bensapoika tuli täyttämään tankin. Sitten sisälle maksamaan, jossa yksi tyttö myi toisille kahvia, otti toisilta ruokatilauksia ja sitten bensamaksun minultakin. Kysyi sitten, haluanko maksaa vapaaehtoisen euron palvelusta. En halunnut, koska itsepalvelua käyttäen olisin sillä hetkellä ollut jo kahden kilometrin päässä.

Citymarketissa sujuu maksaminen parhaiten itsepalvelukassalla. Kassajonoissa on aina niin paljon ihmisiä, että helppo itsepalvelusysteemi toimii nopeammin.

Että mihin on sellainen kiire? Ei mihinkään, mutta jonottaminen on tylsää.

Että olenko huono ihminen, koska itsepalvelujen käyttäminen tuhoaa työpaikkoja? Periaatteessa niin, mutta tämän takia en ala jonoissa seisoskella. Tuollaiset asiat saavat hallitus, ay-liike ja EK hoitaa.

Sitten on vielä sellaisia tilanteita, joissa itsepalvelu tulee halvemmaksi. Raha-asioiden hoitaminen netissä on melkein ilmaista, jos sitä vertaa palvelun jonottamiseen pankissa.

Huonoa tässä on tietenkin se, että surkeaan asemaan joutuvat ne, jotka eivät osaa käyttää tietokonetta tai jotka eivät saa pankkikorttia. Pitää vain toivoa, että esimerkiksi pienemmät pankit ottavat huolehtiakseen niistä ihmisistä, jotka haluavat asioida pankkikonttorissa.

Kaikenlaiset trendit ovat yleensä aaltoliikkeessä. Melko varmaa on tässä asiassakin, että jossakin vaiheessa aletaan taas haluta palveluakin. Jos asiakkaat kyllästyvät Citymarketin itsepalvelukassaan, he alkavat vaatia oikeaa palvelua takaisin tai etsivät sellaisen kaupan, jossa sitä vielä on sujuvasti. Voi siihen mennä sukupolvi tai kaksi, mutta menköön.

Minullakin on jo yksi vaatimus paluusta vanhaan: mistähän löytäisin sellaisen kahvilan, jossa olisi pöytíin tarjoilu?

kari.naskinen@gmail.com

Jari Sarasvuo osaa muita valmentaa

Viime viikolla kirjoitin yritysmaailmasta jutun otsikolla ”Tärkeintä on rikastuminen”. Tämä pätee myös monipuoliseen yritysmieheen ja toisia yrittäjiä kouluttaneeseen Jari Sarasvuohon. Nyt Sarasvuosta on tehty elokuva Valmentaja, joka hyvin kuvaa sitä maailmaa, jossa rikastumiseen elämän ainoana päämääränä oikein tosissaan pyritään. Esille tulee esimerkiksi se, miten Sarasvuo oli valtavan innoissaan vuoden 2008 finanssikriisistä, koska se kaikessa karmeudessaan edesauttoi kuitenkin hyvien pärjäämistä, varsinkin hänen omien bisnestensä.

Elokuvakriitikot ovat haukkuneet Valmentajan jokseenkin pataluhaksi. Ovat ainakin osittain väärässä, sillä elokuva kertoo runsain tiedoin siitä Sarasvuosta, joka useimmille on vain tunnettu julkkishahmo. En minäkään hänestä ennen elokuvaa juuri muuta muistanut kuin esiintymisen television Hyvät, pahat ja rumat -keskusteluohjelmassa, iltapäivälehtien lööpit joistakin konkursseista ja avioliiton dopinghiihtäjä Virpi Kuitusen kanssa. Joskus 20 vuotta sitten Finlandia-talossa kuulin hänen luentonsa ja kyllä se erinomaisesti toimi, sillä esitys oli motivoiva, viihteellinen, asiaakin ilmeisen paljon sisältänyt ja kyllä kyllä, jotakin karismaa hepulla oli.

Elokuva kestää melkein kaksi tuntia, pysyy hyvin kasassa ja on niin intensiivinen, että jännite ei herpaannu. Sarasvuon moninaisen liiketoiminnan keskeinen ja tunnetuin puoli on ollut toimiminen ns. yritysvalmentajana. Yritysten ostamissa koulutustilaisuuksissa hän pani puhtia erityisesti myyntiin ja markkinointiin, vaikka omissa seikkailuissa sitten isoja epäonnistumisia tulikin.

Erikoisin tapahtuma oli se, kun Sarasvuo höynähti Jussi Parviaisen hankkeeseen tuottaa Les Miserables -musikaali Helsinkiin. Siitä ei syntynyt muuta kuin 1,4 miljoonan markan tappio. Mutta Sarasvuo selvisi kaikista. Hän oli parhaimmillaan niin kova nimi, että uusia kumppaneita aina ilmaantui. Kun kirjanjulkistustilaisuudessa joku tuli moittimaan Sarasvuota, eikä parraspärinästä meinannut tullut loppua, Sarasvuo sanoi tyylilleen sopivasti: ”Minun nimeni on Jari Sarasvuo, sinun ei.”

Kirjoja häneltä on ilmestynyt kahdeksan, radio-ohjelmiakin hän on tehnyt ja viimeksi hän on tuonut ideologioitaan esille blogissaan. Elokuvassa painopiste on kuitenkin yritystoiminnassa, jossa sattuu ja tapahtuu, oikein ja väärin, reilusti ja välillä epärehellisesti. Eikä aina tiedä, mihin lokeroon Sarasvuon sijoittaisi, jumalhahmoksi vai sekavaksi juppihippipunkkariksi – omia työntekijöitään hän nimittää uskonsotureiksi.

Elokuvan käsikirjoituksen on tehnyt ennestään tuntematon Heini Heikkilä ja ohjannut entinen muusikko Tuukka Temonen. Tätä ennen Temonen oli tehnyt tylpäksi jääneen dokumenttielokuvan Sauli Niinistön presidentinvaalikampanjasta 2012 ja rokkiyhtye Apulannasta kertovan Teit meistä kauniin (2016). Valmentaja on Temosen elokuvista paras, vaikka se runsaan sisältönsä takia hyppii paikoin niin holtittomasti, että asioita tuntematon katsoja ei aina saa loogista kuvaa joihinkin tilanteisiin johtaneista syistä.

AA-kerhoonkin Sarasvuo näköjään hakeutui, mutta sekin keikka ohitetaan varsin pikaisesti. Lopussa kaikki on taas kuitenkin hyvin, sillä elokuvassa näkyy Jari ja Virpi Sarasvuon miljoonatalo ja pihassa seisoo Porsche Cayenne.

Sarasvuon roolissa Mikko Nousiainen on ollut vaikeassa tehtävässä. Sarasvuon kieltämättä vetoavaa esiintymistapaa ei Nousiainen tavoita, joskin tämä kommenttini perustuu vain siihen yhteen tilaisuuteen, jossa Sarasvuon näin ja kuulin.

Tämän jutun kuva on Hyvät, pahat ja rumat -ohjelmasta, jonka toista juontajaa Simo Rantalaista esittää Jarkko Lahti (vas.). Tuon ohjelman kohukohta oli se, kun Rantalainen kysyi Martti Ahtisaarelta, miksi hänellä oli Ruotsin-vierailun aikana ollut laastari otsassa ja oliko herra presidentti laskenut alleen lentokoneessa, kuten oli puhuttu.

kari.naskinen@gmail.com

Työelämän huonontaminen nostaa vasemmistoa

Hallituksen ja ay-liikkeen konflikti on vain osa sitä kokonaisuutta, joka liittyy työelämän muutokseen. Työelämän ”joustavoittaminen” on osaltaan johtanut matalapalkka-alojen kasvuun, lyhytaikaisiin työsuhteisiin ja työntekijöiden kannalta epävarmoihin työnvuokrausjärjestelmiin. Kun hallitus lisäksi pyrkii keventämään irtisanomisperusteita, ei pidä ihmetellä lakkojen ilmaantumista. Lakkosyksyä tulee tällä menolla seuraamaan vasemmistokevät, jossa SDP:n ja Vasemmistoliiton kannatukset nousevat selvästi.

Ellun kanat -viestintäyhtiön tekemän ennusteen mukaan SDP:n paikkamäärä eduskunnassa nousee 35:stä 49:ään ja Vasemmistoliiton 12:sta 18:aan. Tosin Kokoomuksenkin paikkamäärän ennustetaan kasvavan 38:stä 47:ään, koska porvaripuolella pääministeri Juha Sipilän Keskusta romahtaisi 45:stä 32:een. Perussuomalaisille on tulossa pari lisäpaikkaa.

Ellun kanojen tutkimusjohtaja Jukka Manninen (Kok) sanoo, että Vasemmistoliiton tilanne voi olla tätäkin ennustetta parempi, sillä ”kolmessa vaalipiirissä puolue on vaanimassa viimeistä paikkaa”. Mannisen laskelma perustuu Helsingin Sanomien, Ylen ja Alma Median viimeiset gallupit.

Näyttää siis siltä, että Suomessa työelämän heikentäminen johtaa vasemmiston kannatuksen kasvuun. Kehitys on onneksi toisenlainen kuin esimerkiksi Saksassa, jossa vastaavanlainen tilanne vie äänestäjiä äärioikeistoon. Saksassa AfD:n kannatus nousee, koska yhä useammat ovat menettäneet luottamuksensa myös vasemmistoon.

Saksassa asuva vasemmistolainen tutkija Hannu Eerikäinen sanoo, että sosiaalidemokraattisen liittokanslerin Gerhard Schröderin hallituskaudella 1998 - 2005 aloitetun ja Angela Merkelin jatkaman politiikan seurauksena miljoonat saksalaiset tekevät nykyisin yhä enemmän työtä, mutta joutuvat siitä huolimatta elämään palkoilla, joilla eivät tule toimeen. Monet tekevät kahta työtä, mikä ajaa heidät perhe-elämän ja ihmissuhteiden kannalta usein kestämättömiin tilanteisiin.

”Työsopimusten heikentäminen on johtanut siihen, että kukaan ei voi enää olla varma työpaikkansa jatkuvuudesta. Kaikkein ahtaimmalla ovat yksinhuoltajaäidit, joista monet toimivat matalapalkka-aloilla ilman työsuhdeturvaa. Kaikki tämä Euroopan rikkaimmassa maassa, jonka vientiyritykset tuottavat miljardivoittoja”, sanoo Eerikäinen.

Hän on lainannut Süddeutsche Zeitungin juttua (7.8.) siitä, että Maailmanpankin ja ay-liikkeen välillä on kaikkialla maailmassa jo vuosia jatkunut kiista siitä, mihin työnantajat voivat työntekijöitä velvoittaa ja mihin eivät. Näinä päivinä on tulossa Maailmanpankin vuosiraporttia, jonka aiheena on työelämän uudistaminen, johtavana periaatteena työvoimakustannusten vähentäminen. Maailmanpankin mukaan työmarkkinoiden sääntelyä on entisestään purettava, on luovuttava vähimmäispalkasta ja pienennettävä yrityksiä rasittavia sosiaalimenoja.

Maailmanpankin suunnitelmat ovat osaltaan sitä, mihin nykyisin viitataan sellaisilla kaunopuheisilla ilmaisuilla kuin ”uusi työ” ja ”työn uudelleen määritteleminen”. Tosiasiassa näillä tarkoitetaan sitä, että saadakseen ylipäätään enää työtä on työtekijöiden suostuttava luopumaan työsuhdetta koskevista vaatimuksista – siis kaikesta siitä, minkä eteen työväenliike on yli sadan vuoden ajan taistellut ja saanut aikaan.

Tästä on nyt kysymys myös Suomen lakoissa. Tulee olemaan myös kevään vaaleissa. Niissä asetelma on ilmiselvästi oikeisto vastaan vasemmisto, ja tässä vastakkainasettelussa vihreillä, sinisillä ja keltaisilla on vain statistien osa.

kari.naskinen@gmail.com

Kaupungin budjetti 100 vuotta sitten

Löysin antikvariaatista Lahden kaupungin kunnallishallinnosta julkaistun kertomuksen vuodelta 1918. Sisäkannessa on toimittaja Jalmari Niemen ex libris. Niemi oli Etelä-Suomen Sanomien päätoimittaja 1920-27 ja oli sen jälkeen perustamassa Lahden Sanomia, joka ilmestyi kolme kertaa viikossa 1927-31. Lahden työväenopiston johtokunnan puheenjohtajana Niemi toimi 1920-24.

Nyt kun kaupungin ensi vuoden talousarvio kohta lyödään lukkoon, on mielenkiintoista tarkastella, millaisiin menoihin veronmaksajien rahoja sata vuotta käytettiin. Ensi vuonna kaupungin budjetti on yli 800 miljoonaa euroa, sata vuotta sitten se oli 6000 asukkaan kaupungissa 3,6 miljoonaa markkaa, joka nykyrahaksi muutettuna on noin 250 000 euroa. Vaikka nuoressa kaupungissa oli paljon rakentamista ja kansalaissodan jäljiltä piti kaupungin rakennuksiakin korjata, jäi vuodelle 1919 säästöönkin 62 000 markkaa.

Sosiaalinen puoli oli merkittävällä tavalla esillä. Köyhiä autettiin ja sairaita hoidettiin. Kesällä revittiin männyistä pettuakin, josta tehdyllä jauholla voitiin leipomisessa korvata osa ruisjauhoista. Kaupungin köyhäinhoitohallitus kokoontui kerran kuussa ja varsinkin loppuvuodesta oli paljon asioita.

Terveydenhoito oli kovassa paineessa. Isorokkoonkin sairastui muutama lahtelainen ja tulirokkoon kuoli joitakin, samoin influenzaan. Veneeristen tautienkin määrä oli tavallista suurempi, kuten saattoi odottaakin sotien ja kansainvaellusten aikana, sanotaan vuosikirjassa. Kuppatautisia tilastoitiin 14 ja tippuritapauksia 58.

Kunnallissairaalan lasarettiosastolla oli vuoden aikana hoidettavina 438 potilasta. Erilaisia ”operatsioita toimitettiin osastoilla 346, joiden lisäksi polikliinillisiä leikkauksia, erittäinkin Lahden pommituksen aikana, jolloin kaduilla tahi kodissaan haavoittuneita joukoittain saapui sairaalaan hoitoa varten”.

Lapsenpäästölaitoksella hoidettiin 196 synnytystä, joista 32 naimattomille naisille. Keskenmenoja (abortus) oli 29.

Kaupungin talousarvion menopuolella näkyy selvästi sosiaali- ja terveydenhoidon iso osuus, kuten kunnallishallinnon kertomuksesta keräämäni markkamääräiset summat paljastavat. Yhden ison budjettierän muodosti 1907 perustettu sähkölaitos. Katulamppuja oli vuoden lopussa 136 ja sähkölaitoksen johtoverkkoon oli yhdistettyinä 1001 mittaria. Voittoa syntyi 50 000 markkaa.

Vesijohtolaitos sen sijaan tuotti tappiota 13 000 markkaa johtuen mm. pumppuaseman vaurioitumisesta pommituksessa. Taistelujen viime vaiheissa laitoksen toiminta myös keskeytyi, kun sähkölaitokselta pumppuasemalle vedetty voimavirtajohto katkesi pommituksessa.

Seuraavassa talousarvion menoja 1918 (yhtä hyvää selvitystä ei vuoden 2019 talousarviosta löydy):

Viljan ostoon  750 000
Elintarvikelautakunnan käytettäväksi  245 000
Halkojen ostoon kaupunkilaisille  128 000
Kunnalliskoti ja köyhäinhoitohallitus  76 000
Kunnallissairaala  315 000
Lisäkulkutautisairaala 5000
Yleinen terveydenhoito  11 000
Sähkölaitos  419 000
Kansakoulu  179 000
Käsityöläiskoulu  8000
LYK ja muut sivistyslaitokset  50 000
Lainojen korkoihin  150 000
Lainojen kuoletuksiin  24 000
Kadut 130 000, josta Lahdenkadun avaukseen 52 000
Urheilukentät  115 000
Majoituslautakunta  111 000
Palolaitos  90 000, josta 2 hevosen ruokaan ym. 6818 mk
Vesijohtolaitos  84 000
Likajohtolaitos 5000
Kaupungintalo 80 000, josta polttopuihin 36 000
Metsät  70 000
Tilukset  55 000
Karjapörssi  61 000
Teurastuslaitos  17 000
Poliisilaitos  59 000
Maistraatti ja raastuvanoikeus  58 000
Puistot  37 000
Rahatoimikamari  30 000
Kaupunginvaltuusto  22 000
Rakennuskonttori  16 000, josta kaupungininsinöörin virka-ajeluihin 187 mk
Lukusali ja kirjasto  10 000
Tullikamari ja pakkahuone 7000
Likajohtolaitos 5000
Taksoitus ja tilintarkastus 5000
Ravintoainetarkastus 4000

Lisäksi meni pienempiä summia valtuuston ja rahatoimikamarin määräysten mukaisesti mm. seuraavasti:

Lahden hyväntekeväisyysyhdistykselle 4000
Kansanlastentarhalle avustukseksi 2000
Kansakoulun tyttöjen puutarha- ym. kursseihin 2000
A. Ihalaiselle kaupungintalon leivinuunin laittoon  1159
Ida Veltheimille saksalaisten sotilaiden kylvyistä 1000
Joululahjojen ostoon sotilaille 500
Marttayhdistykselle 400
Seppele vapaussankarien haudalle 100
Soitannolliselle seuralle soitosta asemalla 50


kari.naskinen@gmail.com

Ensimmäisenä Kuussa, tylsyyden huippu

En ollut moneen vuoteen lähtenyt elokuvista kesken pois, koska yritän valita katsomani elokuvat tarkkaan, mutta nyt pitkästyin oikein kunnolla: Ensimmäisenä Kuussa on niin tylsä elokuva, että keskeyttämistä vastaan panemallakaan en jaksanut katsoa sitä kuin tunnin ja vartin. Jäljellä olisi ollut vielä toinen mokoma.

Hollywoodin kevyimmän luokan Oscar-huvituotannoksikin elokuva on kertakaikkisen puuduttava, ja erikoista on, että lehdissä on ollut juttuja puukasvoisen Ryan Goslingin (kuvassa) jokseenkin varmasta Oscar-palkinnosta ensi vuonna. Ei minkäänlaisia perusteita.

Elokuva kertoo ensimmäisestä miehitetystä lennosta Kuuhun. Kai se elokuvan lopussa vuoroon tuleekin. Koska elokuva perustuu astronautti Neil Armstrongin elämäkertakirjaan, siinä on keskeisesti mukana kuvausta Armstrongin perhe-elämästä. Siinä taas ei ole juuri mitään mielenkiintoista.

Tämän turhuuden täydentää ruotsalaisen Linus Sandgrenin kuvaus heiluvalla käsivarakameralla. Kun pöydässä istuu muutama ihminen keskustelemassa, kuva heiluu koko ajan. Tämä ei ole loogista. Jos minä vaikka juoksen kadulla ja pää siinä tietenkin heiluu, ei edessä näkyvä talo silti silmissäni heilu.

On myös tarpeetonta puhua käsivarakameran heilumisesta ikään kuin vakioasiana. Steadicam- eli kuvanvakainlaite on nykyisin yleisesti käytössä, ja sen avulla käsivarakameralla saa täysin vakaita kuvia. Kun minä jo 1950-luvulla kuvasin kaitafilmikameralla ilman jalustaa, niin kyllä kuvat kotona lakanalle heijastettuina olivat aivan vakaita.

Näiden tv-sukupolven elokuvantekijöiden virhelistaan kuuluu myös lähikuvien älytön käyttö. Kun ihmisen kasvoja kuvataan, niin päästä näkyy vain puolet. Ei tämäkään ole luonnollista. En koskaan ole jutellut toisen henkilön kanssa niin lähellä, etteivät hänen kasvonsa olisi kokonaan mahtuneet näköpiirini.

Ensimmäinen Kuussa sijoittuu nyt pökkelömäisimpien avaruuselokuvien sarjassa samaan luokkaan Gravityn (2013) kanssa. Gravity sai seitsemän Oscaria, joten kai tämä uusikin tekele niitä saa.

kari.naskinen@gmail.com

Ooppera on parasta televisiossa

Otsikko on tietenkin kummallinen, mutta kysymyksessä on erikoistapaus, Puccinin Tosca suorana lähetyksenä aidoilta tapahtumapaikoilta Roomasta. Olen nähnyt Toscan kahdeksan kertaa ja Kansallisoopperan tämän syksyn Toscakin oli taas erinomaisen hieno teos, mutta se televisiosta 1992 tullut esitys oli täydellinen. Vieläkin ihmettelen esityksen synkronointia, sillä laulajat kolmella eri tapahtumapaikalla eivät voineet olla lähelläkään orkesteria; ilmeisesti kuulivat musiikin ja näkivät kapellimestari Zubin Mehtan eri puolille sijoitetuista tv-monitoreista tai jotain tuollaista.

Ensimmäisessä näytöksessä oltiin Sant´ Andrea della Vallen kirkossa ja toinen näytös tapahtui poliisipäällikkö, paroni Scarpian työhuoneessa Farnesen palatsissa, joka nykyisin on Ranskan suurlähetystön rakennus lähellä Tiber-jokea. Kolmannen näytöksen tapahtumat sijoittuivat Sant´ Angelon linnaan Tiberin toiselle puolelle. Tämän linnan luota kun lähtee kävelemään pitkin Via della Conciliazonea, tulee suoraan Pietarinkirkolle. Näissä paikoissa ooppera kuvattiin 27 kameralla, ja pääkuvaajana oli Italian tunnetuin elokuvaaja, Roomasta kotoisin oleva Vittorio Storaro, joka on toiminut kuvannut elokuvia mm. Bernardo Bertoluccille, Franco Rosille, Carlos Sauralle, Francis Ford Coppolalle ja Woody Allenille.

Kuvassa on Placido Domingo (Mario Cavaradossi) linnan kattotasanteella. Hieman aikaisemmin hän on laulanut oopperakirjallisuuden kauneimman aarian E lucevan le stelle, mutta ei auttanut, Cavaradossi teloitettiin ja Catherine Malfitano (Floria Tosca) hyppäsi linnan katolta kuolemaan.

Toscan kantaesitys oli tammikuussa 1900 Teatro Costanzissa, josta myöhemmin tuli Rooman oopperatalo (Piazza Beniamino Gigli 1). Eli aidommaksi ja paremmaksi ei Tosca voi mennä kuin se oli 1992 televisiossa.

Tunnetasolla korkealle muistan nousseen myös Lahden oopperayhdistyksen ja kaupunginorkesterin Toscan konserttitalossa 1979 – siis Tosca kotikaupungissa ja päärooleissa aikansa huiput Ritva Auvinen ja Kalevi Koskinen! Oma hohtonsa oli myös Ruotsin kuninkaallisen oopperan vierailussa Savonlinnassa 1989, kun Cavaradossina lauloi Nicolai Gedda.

Kun viime viikolla kävin konsertissa Lahden vanhassa konserttitalossa, osui pahasti silmiin uusi rakennelma: Heikki ja Kaija Sirenin suunnitteleman rakennuksen aulaan oli tehty silta konserttisalin parvekekerroksesta toiselle puolelle yli korkean aulan. Aulanäkymä pilalla.

Eilen Toscan viimeisen esityksen väliajalla taas huomio kiinnittyi nuoreen likkaan, jolla oli illan hienoin iltapuku – mutta mitä ihmettä: jalassa tennarit.

Nyt sitten kirjaston musiikkiosastolle etsimään dvd-Toscaa vuoden 1992 esityksestä.

kari.naskinen@gmail.com

Feministi ja terroristi

Länsi-Saksassa 1970-luvulta 1990-luvulle toiminut Punainen armeijakunta (RAF) tunnettiin myös nimellä Baader-Meinhof-ryhmä. Sen voimakaksikon muodostivat Andreas Baader ja Gudrun Ennslin, jotka tekivät itsemurhat 1977. Margarethe von Trottan elokuvassa Sisarukset (1981) itsemurhateoria kuitenkin kiistetään, ja murhiksi niitä sanoi myös Saksan sisäministerinä vuosituhannen vaihteessa toiminut Otto Schily, joka toimi mm. Ennslinin puolustusasianajajana.

Elokuvan ydin ei kuitenkaan ole tässä, vaan Saksan ja saksalaisten syyllisyydessä 1930-40-lukujen natsirikoksiin. Vielä elokuvan valmistumisen aikoihin Saksan menneisyydenhallintaprojekti oli kesken, eikä von Trotta nähnyt, että projekti oli edes lähestymässä valmistumistaan. Kuvaavaa on, että kun Marianne Ennslinin vanhemmat ja sisko Juliane menevät katsomaan ruumisarkussa makaavaa Mariannea, on tapahtumaa vahtimassa kaksi poliisia ja iso susikoira – kuollutta naistakin pidetään vielä vaarallisena vankina.

RAF tietenkin sai paljon pahaa aikaan. Sen iskuissa kuoli 60 ihmistä, joista 26 oli sen omia jäseniä. Näiden iskujen yhteydessä poliisi lisäksi ampui viisi sivullista kuoliaiksi. Elokuvassa käsitellään kuitenkin asioita vieläkin laajemmasta perspektiivistä.

Takaumassa näytetään kuinka Marianne ja Juliane katsovat koululaisesityksessä Alain Resnaisin dokumentaarista keskitysleirielokuvaa Yö ja usva (1956). Siitä lähtee heidän oma prosessinsa, jossa Marianne ajautuu terroristiryhmään ja Juliane kevyemmän ratkaisun mukaisesti jyrkän feministilehden toimittajaksi. Molempien tähtäin on samassa. Kahvilassa tavatessaan sisarukset tilaavat kaakaokupilliset, mutta eivät ehdi juoda, koska puhuttavaa on niin paljon. Sitten he katsovat kuppeihin, joissa kaakaon pinta on mennyt ryppyyn. Vanhenevatko sisaruksetkin niin, että ihot menevät ryppyyn, eikä mitään ehditä saada aikaan, koska vain puhutaan?

Elokuvan Mariannella tarkoitetaan Gudrun Ennsliniä, jonka sisko Christiane elokuvan tavoin oli feministitoimittaja. Heidän isänsä oli pappi ja varsinkin Gudrun otti omakseen kristillisen maailmankatsomuksen ja yhdisti sen poliittiseen ja sosiaaliseen vastuuseen. Tämä pappisperheen asetelma sai myös Ingmar Bergmanin noteeraamaan korkealle von Trottan elokuvan Två tyska systrar. Tänä vuonna puolestaan von Trotta teki dokumenttielokuvan Bergmanista: Vuosisadan sukupolven perintö.

Jo ennen terroristiryhmään Gudrun oli kuulunut Wandervogel-liikkeeseen, joka korosti moraalisen puhtauden käsityksen Saksan kansakuntaan. Kun nämä hienot asiat eivät sitten osoittautuneet oikeiksi todellisessa Saksassa, otti Gudrun askeleen kovempaan suuntaan ja oli mukana RAF:n (Rote Armee Fraktion) perustamisessa. Ulrike Meinhofin nimen tiedotusvälineet ottivat RAF:n yhteydessä käyttöön, koska hän oli ennestään tuttu kommunistitoimittaja. Varsinaisesta terroristisesta toiminnasta vastasivat enemmän kuitenkin Andreas Baader ja Gudrun Ennslin.

Gudrun Ennslin pidätettiin Hampurissa 1972 ja kuoli hirttäytymällä Stammheimin vankilassa Stuttgartissa. Ainoa tästä ”suunnitellusta joukkoitsemurhasta” henkiin jäänyt on Irmgard Möller, joka on edelleen elossa ja on kertonut, että kysymyksessä oli tuntemattomien tekijöiden murhahyökkäys. Siinä kuoli Baaderin ja Ensslinin lisäksi Jan-Carl Raspe.

Elokuvassa sisarukset tiedostavat, että saksalainen menneisyys toistuu nyt hieman toisella tavalla Vietnamissa, ja Marianne alkaa ottaa esille myös kolmannen maailman hätää, jolta rikas länsi sulkee silmänsä. Marianne puhuu elokuvassa paljon. Hän ei hyväksy sitä, että uusi sukupolvi ei epäröimättä tuomitse vanhempien sukupolvien syntejä – ja kun ei, on ryhdyttävä kovempiin toimiin.

Sisarusten tapaamiset vankilan tarkoin vartioiduissa keskustelutilanteissa ovat ankaria. Elokuva näyttää hurjasti sitä asetelmaa, jossa Marianne vääjäämättä menee kohti lopullista kohtaloaan. Mutta vainko Marianne; kun Juliane lopussa vankilassa katsoo lasin läpi Mariannea, yhdistyvät Mariannen kasvot Julianen kasvojen heijastuskuvaan. Monenko saksalaisen kasvot vielä 40 vuotta sitten yhdistyivät heijastuksina Hitlerin kasvoihin? Entä Mussolini ja italialaiset? Tänään radiossa sanoi Roomassa osan vuodesta asuva Pekka Korpinen, että siellä ei vielä kunnolla ole edes yritetty selvittää mennyttä Mussolini-fanaattisuutta.

Eikä elokuvan ajankohtaisuus ole mihinkään hävinnyt Saksassakaan. Kuka tietää, mitä on tapahtumassa oikeistopopulismin saadessa yhä enemmän kannatusta? Vasemmistoterrorismista oikeistoterrorismiin? Iho kaakaokupissa ei saa ryppyyntyä.

Mariannea näyttelee Barbara Sukowa (kuvassa oik.), joka on muutenkin tuttu tämäntapaisista rooleista. Hyvin sopi, että Margarethe von Trotta valitsi hänet myös Rosa Luxemburgin rooliin (1986). Juliane on harvakseltaan elokuvissa esiintynyt Jutta Lampe (vas.).

kari.naskinen@gmail.com

Tärkeintä on rikastuminen

Peikko-yhtiön toimitusjohtaja Topi Paananen on käynnistänyt kansalaisaloitteen, jonka mukaan poliittiset lakot pitäisi lailla kieltää. On vaikea vetää rajaa poliittisen ja epäpoliittisen lakon välille, mutta perimmäinen tavoite Paanasella ja yrittäjillä on joka tapauksessa lakkojen lopettaminen.

Topi Paananen on selvästi isänsä poika. Firman perustaja Jalo Paananen on niitä yrittäjiä, jotka rehellisesti ovat tunnustaneet, että yrittäjän ainoa tavoite on rikastuminen.

Kun Topi Paanasen provokaatiosta työntekijöitä kohtaan on tänään kahden sivun juttu Etelä-Suomen Sanomissa, niin reilut kymmenen vuotta sitten samassa lehdessä Jalo Paananen sanoi, että ”yrittäminen lähtee halusta rikastua”. Eikä yrittämiselle ole mitään muuta taustaa:

”Yrittäjän vastuu yhteiskunnassa perustuu vain kannattavaan yritystoimintaan. Arvoja mitataan ainoastaan tilinpäätöksen viimeisellä rivillä. Tätä lainalaisuutta ei saa millään argumenteilla pehmittää.” (ESS 8.3.2006)

Kilpailu rikastumisesta on raakaa, eikä sääli kuulu tunnevalikoimaan, kuten Jalo Paananen sanoi: ”Jos saan uuden tilauksen, en yhtään sääli siitä kilpaillutta naapuriyritystä, joka saattaa joutua jopa lomauttamaan työntekijöitään,”

Jalo Paanasen paras yrittäjäkaveri oli muutama vuosi sitten edesmennyt Reino Rajamäki, joka perusti Stala Oy:n. Kirjassa Resuperseestä kunniatohtoriksi (2012) Rajamäki oli samaa mieltä Paanasen kanssa, että yrittäminen sinänsä ei riittänyt, vaan piti tulla rikkaaksi: ”Minä olin ehkä ensimmäinen suomalainen yritysjohtaja, joka kehtasi julkisesti tunnustaa, että haluan tulla rikkaaksi. Sellainen minusta tulikin. Sen minä tein eli rikastuin reilusti.”

Nyt kun yrittäjät vaativat lakkojen kieltämistä, olisi loogista, että yrityksiltä vaadittaisiin vastapainoksi kaikenlaisten irtisanomisten kieltäminen.

kari.naskinen@gmail.com

Lyseo

Lahti-seuran jäsenlehden Hollolan Lahden uusimmassa numerossa on Veli-Pekka Leppäsen mukava juttu Lahden 60-luvusta. Kirjoittaja on Helsingin Sanomien toimittaja, joka 1975 pääsi Lahden Lyseosta ylioppilaaksi. Nyt lehdessä julkaistun kirjoituksen Leppänen piti esitelmänä Lyseon senioreiden kokouksessa pari vuotta sitten. Lyseolaisuuden Leppänen sanoi olleen tasa-arvoistava tekijä, vaikka koulussa ilmenikin luokka-, lahjakkuus- ja muitakin eroja – ”ainakin talon sisällä olimme samoja nutipäitä ja kaalikorvia”. Sittemmin tasa-arvoisuus on mennyt äärimmäisyyteen, kun poikalyseoihin ovat tytötkin tulleet, eivätkä kaikki ole enää nutipäitä.

Koska oma kouluni on kuitenkin Jyväskylän Lyseo ja sen 160-vuotisjuhlallisuuksia on tänä syksynä vietetty, niin muutama juttu siitä. Kun tämä vanhin suomenkielinen oppikoulu täytti 100 vuotta, olin juuri aloittamassa toista luokkaa. Vaikka meitä alaluokkalaisia ei pääjuhlaan mahtunut, niin myöhemmin olen saanut selville, että juhlapuheen piti koulusta 1916 ylioppilaaksi kirjoittanut Alvar Aalto ja kunniavieraana eturivissä istui Urho Kekkonen.

Juhlan jälkeen Kekkonen tuli voimistelusaliin, johon ainakin me pienimmät oppilaat olimme kokoontuneet. Lauloimme presidentille Keski-Suomen kotiseutulaulun, vaikka tuollaisesta laulamisesta ei ollut etukäteen mitään puhuttu. Kekkonen sanoi, että kaunis kotiseutulaulu, mutta olisi se voinut vähän paremminkin mennä.

Parhaiten noista juhlista jäi kuitenkin mieleen se, että seuraavan päivän Helsingin Sanomissa olin uutiskuvassa: seisoin koulun edessä jalkakäytävällä seuraamassa juhlakulkuetta.

Tänä syksynä en juhlissa ollut, mutta kun viimeksi olin, piti juhlapuheen Pasi Rutanen. Nyt kun selasin Lyseon 100-vuotismatrikkelia, niin löytyihän sieltä iso määrä tuttuja, kovia nimiä, Otto Wille Kuusinen, Edvard Gylling, Aleksi Aaltonen, Yrjö Sirola, Tahko Pihkala, P.J. Hannikainen, Taavetti Laatikainen, Lauri Sutela, Heikki Värtsi, Kalevi Sorsa, Reijo Paananen, Raimo Summanen, Pertti ja Erkki Arvaja jne. Samana syksynä kanssani aloittivat Lyseon mm. Tapani Erling, Hannu Kahakorpi, Kari Kihlström, Timo Kuparinen ja Jouko Lumme; samoin Risto Ryti oli meidän luokalla, mutta ei hänkään päässyt 100-vuotispääjuhlaan, vaikka hänen isoisänsä olikin presidentti Risto Ryti.

Minulle luokkatovereita siunaantui poikkeuksellisen paljon, koska jäin kaksi kertaa luokalleni. Kerran tällaista takaiskua yritimme luokkakaverini Jorma Männistön kanssa torjua koevarkaudella. Illalla pääsimme kouluun jotenkin sisään ja menimme huoneeseen, jossa tiesimme seuraavan päivän koetehtäviä aina monistettavan. Niin hyvä tuuri kävikin, että saksankokeen vahaoriginaali oli monistuskoneessa. Pihistimme sen ja lähdimme kääntämään tekstiä saksaksi. Riittävän hyvin ei homma onnistunut, sillä saimme kokeista vain 4+ (tavallisesti 1-3). Opettaja Kyllikki Niskala ei kuitenkaan hoksanut mitään siitä, että meillä oli Jorman kanssa täsmälleen samat virheet.

Yhden hauskan jutun kertoi riemuylioppilas Risto Volanen Lyseon lakkiaisissa 2013. Uskonnonopettaja Viljo Pitkänen menestyi eduskuntavaaleissa oikein huonosti saaden vain 565 ääntä. Seuraavana aamuna Vili kysyi, mikä virsi lauletaan, johon Volasen luokkakaveri Jyrki Hyytiäinen vastasi, että 565. Kun seuraavalla tunnilla toisessa luokassa joku ehdotti taas 565:n laulamista, Pitkänen osoitti ovea: ”Ulos”.

Enää ei noissa luokissa käydä koulua, koska kaupunginvaltuusto päätti, ettei tarvittavia saneerauksia tehdä. Valtuusto ei osoittanut sellaista ”humanisoivaa kulttuuritahtoa”, jota Alvar Aalto juhlapuheessaan 1958 oli sanonut Lyseon edustavan. Lyseo jätettiin tyhjäksi ja siirrettiin toiminta Keski-Suomen keskusammattikoulun vanhaan rakennukseen Nisulankadun ja Sepänkadun kulmaukseen, josta Jyväskylän Suurajojen Harjun pikataipaleen reitti kurvaa. Suurajojen entinen johtaja, kelloseppä ja maaherra Matti Jaatinen kirjoitti ylioppilaaksi 1948.

Lyseon vanhassa rakennuksessa Yliopistonkadun varrella on nykyisin Lyseon museo, josta tämän jutun kuvakin on.

Jyväskylässä on muuten aina hyvä sää. Tämä johtuu siitä, että Lyseon poikia ovat myös Matti Huutonen ja Lea Saukkonen.

kari.naskinen@gmail.com

Sata vuotta yhtä soittoa

Uusi Lahti -kamariorkesteri soitti lauantaina 13.10.2018 Pehr Henrik Nordgrenin sarjan Pelimannimuotokuvia, jonka yhden osan nimi on ”Vanhan miehen menuetti”. Lahden konserttitalossa oltiin juhlimassa yhtä vanhaa miestä, tänä syksynä sata vuotta täyttänyttä Lahden konservatoriota. Opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen esitti valtiovallan tervehdyksen ja konservatorion rehtori Eero Pulkkinen piti juhlapuheen.

Aivan pelkästä Lahden konservatoriosta ei tässä tapauksessa ole kysymys. Alussa nimittäin oli Viipurin musiikkiopisto, joka talvisodan jaloista siirtyi Lahteen. Vuonna 1963 nimi muutettiin Lahden musiikkiopistoksi, 1977 Päijät-Hämeen konservatorioksi ja 2003 Lahden konservatorioksi.

Pulkkinen kertoi, että Viipurin musiikkiopiston siirtymisessä nimenomaan Lahteen vaikutti se, että Lahteen tuli siirtolaisina iso määrä viipurilaisia, sekä asukkaita että yrityksiä. Tästä syytä Lahden katsottiin soveltuvan paremmin opiston evakkokaupungiksi kuin muut esillä olleet vaihtoehdot Tampere, Turku, Kotka ja Kouvola.

Lahteen musiikkiopiston tulon järjesti Felix Krohn, koska sitä vuoteen 1939 asti johtanut Boris Sirpo jäi reissuilleen Yhdysvaltoihin. Krohnista tuli Lahdessa myös opiston johtaja. Hänen kuoltuaan valittiin rehtoriksi niin ikään Viipurissa syntynyt Aarre Hemming 1965 ja hänen jälkeensä Eero Pulkkinen 1991.

Viipurissa ehti musiikkiopistoa käydä noin 2000 opiskelijaa, Lahdessa heitä on ollut noin 13 000. Suurin osa oppilaista on ollut ja tulee olemaan musiikin harrastajia ja rakastajia, mutta ammattiinkin heitä on valmistunut ehkä tuhat. Juhlakonsertissa jaettiin vieraille juhlajulkaisu, jossa esiteltiin ammattilaisiksi edenneitä:

Reija Silvonen-Gölles, pianotaiteilija, joka opiskeli pianonsoittoa Sally Westerdahlin johdolla 1944-55.

Jukka-Pekka Saraste, kapellimestari, joka Lahdessa opiskeli viulunsoittoa Heimo Haiton, Sakari Sunnan ja Naum Levinin johdolla sekä pianonsoittoa Lea Terno-Kivilän oppilaana 1962-76.

Tapio Tuomela, säveltäjä, diplomipianisti, kapellimestari, joka opiskeli pianonsoittoa Matti Rauhalan oppilaana 1969-77.

Timo Kiiskinen, Sibelius-akatemian kirkkomusiikin professori, opiskeli Lahdessa 1968-79 pianonsoittoa Tuulikki Rajakankaan, Sally Westerdahlin ja Leena Rintamarttilan oppilaana sekä sellonsoittoa Pekka Saarnisalon oppilaana.

Tomi Mäkelä, Halle-Wittenbergin yliopiston musiikkitieteen professori, opiskeli pianonsoittoa Sohvi Korhosen, Jorma Aallon, Liisa Norrin ja Rauno Jussilan oppilaana 1972-82.

Lilli Paasikivi, Kansallisoopperan taiteellinen johtaja, Lahden konservatoriossa 1973-86 viulunsoittoa Ilse Harpfin ja Seppo Reinikaisen oppilaana sekä laulua Liisa Norrin ja Tauno Kaivolan oppilaana.

Elina Vähälä, viulutaitelija, Karlsruhen musiikkikorkeakoulun professori, opiskeli Seppo Reinikaisen ja Pertti Sutisen oppilaana 1979-93.

Maaria Leino, Lahden kaupunginorkesterin konserttimestari, opiskeli viulunsoittoa Pertti Sutisen ja Leonid Mordkovitsin oppilaana 1981-94.

Jyrki Koskinen, Puolustusvoimien ylikapellimestari, opiskeli trumpetinsoittoa Kari Karjalaisen johdolla.

Santtu-Matias Rouvali, Tampereen kaupunginorkesterin ylikapellimestari, opiskeli 1993 - 2003 pääaineenaan lyömäsoittimet opettajinaan Markku Krohn, Jorma Alanne, Olli-Pekka Martikainen, Teemu Hölttä, Tuomo Lassila ja Sami Tervonen.

Diandra Flores, poplaulaja, muusikko, opiskeli viulunsoittoa Pertti Sutisen oppilaana 2010-12.

JUHLAVUODEN
KONSERTTISARJA

Konservatorion juhlavuoden konserttisarja alkoi kuluneella viikolla ja jatkuu toukokuun lopulle asti, esimerkiksi:

16.10. opettajien Risto Saarmanin ja Ilkka Sivosen konsertti
17.10. puhallinorkesterien konsertti
1.11. Lahden kaupunginorkesterin juhlakonsertti
17.11. Concis Pop
21.11. konservatorion omien säveltäjien konsertti
24.11. Sally Westerdahl -pianokilpailu
28.11. kamarimusiikkiyhtyeiden konsertti
12.12. joulukonsertti
23.1. opettaja Tarmo Järvilehdon Beethoven-konsertti
30.1. opettajien Peter Lönnqvistin ja Kyoko Matsukawan konsertti
1.2. Musiikkisatu Miranda (Uusi Lahti -kamariorkesteri)
13.2. viipurilainen prima vista -ilta.
16.2. konservatorion 100-vuotisgaalakonsertti.

Kun marraskuussa on oppilaitoksen omien säveltäjien konsertti, niin yksi teos sai jo nyt 100-vuotisjuhlakonsertissa kantaesityksensä, kun kuultiin teoria-aineiden opettajalta Inkeri Jaakkolalta tilattu Juhlafanfaari 100-vuotiaalle konservatoriolle.

kari.naskinen@gmail.com

Jaakko Ryhänen palasi oopperalavalle

Oopperabasso Jaakko Ryhäselle tehtiin 2012 sydämen ohitusleikkaus ja silloin hän ilmoitti lopettavansa varsinaiset oopperaesiintymisensä. Yksittäisiä konsertteja Ryhänen on kuitenkin viime vuosina pitänyt, mutta perjantaina 12.10.2018 hän palasi myös oopperalavalle Verdin Don Carloksessa, jonka ensi-ilta oli vanhassa oopperatalossa Bulevardilla. Roolina ei kuitenkaan ole kuningas Filip, vaan Ryhänen on suurinkvisiittori. Esityksiä on kaikkiaan viisi.

Filip II on ollut Ryhäselle yksi tärkeimmistä rooleista. Jo Lahden konservatorion oppilasnäytteissä 1971 hän lauloi Filipin monologin. Tuohon aikaan Ryhänen valmistui myös kansakoulunopettajaksi Heinolan seminaarista, ja samaan aikaan niiden opiskelujen kanssa hän kävi Lahdessa Tauno Kaivolan laulutunneilla. Opettajaksi Ryhänen pääsi Ylöjärvelle, mutta se homma ei pitkään kestänyt, kun kapellimestari Jussi Jalas sieltä Bulevardilta soitti 1972 Ylöjärvelle, että tänne vain laulamaan Wagnerin Reininkultaan.

Jussi Jalas oli saanut tiedon nuoresta lupaavasta bassosta käydessään johtamassa Lahden kaupunginorkesteria tammikuussa 1971. Niin alkoi Ryhäsen menestyksekäs ura, joka on vienyt hänet kaikkiin kovimpiin oopperataloihin Bayreuthista Metropolitaniin. Lahden konserttitaloon Ryhänen palasi maaliskuussa 1979, jolloin hän kapellimestari Jouko Saaren johtamassa konsertissa lauloi Sarastron aarian Taikahuilusta, Dalandin aarian Lentävästä hollantilaisesta ja tietenkin taas Filipin aarian.

Don Carlos on Jaakko Ryhäselle niin tärkeä, että hänen kotonaan Tampereen Onkiniemessä on seinällä flyygelin takana Olli Joen maalaus Filipistä, ja lenkkeilykaverina on kultainen noutaja Carlo.

Nyt suurinkvisiittorin roolissa Ryhänen (kuvassa) on taas, ehkä ei majesteettinen, mutta kuitenkin mahtavasti näyttämöä 3. näytöksessä hallitseva hahmo. Myös Filip pelkää suurinkvisiittoria, vaikka itse lopulta tekeekin päätöksen poikansa telkeämisestä Escorialin vankityrmään.

Kun ensimmäisen kerran näin Don Carloksen Savonlinnassa 1980, oli Ryhänen pienessä munkin roolissa. Filip oli kreikkalainen Georges Pappas ja kun muissa päärooleissa olivat Marianne Häggander, Peter Lindroos ja Walton Grönroos, en tällaisena pintapuolisena lajin harrastajana Ryhästä juurikaan noteerannut. Nyt täytyy jättää eilisillan käsiohjelma talteen perikuntaa varten, niin lastenlapset voivat 40 vuoden kuluttua tarkastella, millainen kuuluisuus on papan 2018 Bulevardilla näkemästä munkista Niklas Spångbergistä tullut.

Filipin roolin nyt laulava Timo Riihonen on tutumpi, vaikka hänet näinkin ”livenä” nyt vasta ensimmäisen kerran. Lappeenrannan laulukilpailussa 2008 miesten sarjan korkeimman palkinnon voitettuaan Riihonen on tehnyt uraa pääasiassa saksankielisellä alueella ja kuulunut viimeiset kolme kesää myös Bayreuthin solistikuntaan Lohengrinissä, Nürnbergin mestarilaulajissa ja Parsifalissa. Riihonen on Filipinä erinomainen jatkaja Ryhäselle. Eilen hän joutui laulamaan hieman flunssaisena, mutta ääni oli vakuuttava. Ryhäsen kanssa Riihonen on tehnyt kahden basson kirkkokiertueita. Ensi talvena hän laulaa Tampereen oopperan La Bohemessa.

Aleksanterin teatterin Don Carloksen orkesteri on Helsinki Sinfonietta, jota johtaa Jonas Rannila, kuorona on Helsingin filharmoninen kuoro, solisteja ovat myös Marjukka Tepponen, Heikki Halinen ja erittäin vakuuttavan Rodrigon roolin tekevä Heikki Kilpeläinen. Esityksen on ohjannut Ville Saukkonen.

kari.naskinen@gmail.com

Rahatalouden sosialisointi helpottaisi elämää ja valtiontaloutta

Helsingin yliopistossa pidetään lauantaina 20.10. tohtorinväitöstilaisuus, jossa tarkastellaan sitä, mitä tapahtuisi, jos pankkien rahanluontioikeus siirrettäisiin julkisen vallan tehtäväksi. Rahaa ”luodaan” aina rahaa lainattaessa. Jos tämä toiminta sosialisoitaisiin Suomen Pankille, joka perisi lainakorkoa vain inflaation verran, se olisi iso helpotus kansalaisille, esimerkiksi asuntolainojen kokonaisrasitus jäisi selvästi nykyistä pienemmäksi.

Mukava sanaleikki on, että väitöskirjan tekijä on Patrizio Lainà. Hän on tutkimuksessaan ottanut esille tällaisen pankkijärjestelmän kokeilun jo 1800-luvulla Yhdysvalloissa ja Englannissa. Tilastojen mukaan nämä kokeilut toimivat hyvin, suurin osa makrotalouden indikaattoreista osoitti ylöspäin.

”Rahan luominen tällaisessa järjestelmässä johtaa nettomääräisen valtionvelan pienenemiseen. Laskelmieni mukaan se tuottaisi valtiolle merkittävää seigniorage-tuloa, Suomessa keskimäärin 6 miljardia euroa vuosittain”, kirjoittaa Lainà. (Seigniorage tarkoittaa keskuspankeille seteleistä kertyvää tuloa.)

Tähän on hyvä ottaa Suomen Pankin selitys siitä, miten lisää rahaa siis muodostuu:”Rahaa syntyy etenkin silloin, kun joku ottaa lainan. Suurin osa rahasta on pankkien velkoja yleisölle. Kun pankki myöntää lainaa, sekä sen velat että saamiset kasvavat. Lainaa myöntävä pankki ottaa asiakkaalta allekirjoituksen velkakirjaan ja merkitsee varoihinsa tämän saamisen. Mutta laina on nostettu vasta, kun sitä vastaava talletus on kirjattu asiakkaan tilille, joten myös pankin velat kasvavat.”

”Näiden velkojen lisääntyminen on rahan määrän lisääntymistä. Asiakas havaitsee pankkitilinsä saldon kasvaneen ja hänellä on enemmän rahaa kuin hetkeä aikaisemmin. Kun asiakas maksaa lainansa pois, hänen on järjestettävä jostain tililleen tarvittava summa. Takaisinmaksuhetkellä sekä velat että saamiset pyyhitään pois pankin kirjanpidosta. Käytännössä asiakkaan talletustililtä kirjataan pois hiukan enemmän pankin velkoja kuin alkuperäisen lainasumman edestä, sillä pankki perii myöntämistään lainoista korkoa ja usein joitain palkkioitakin. Lainan tullessa kuoletetuksi rahaa lakkasi olemasta, ja perittyjen korkojen vuoksi vieläpä hiukan enemmän kuin mitä lainaa myönnettäessä muodostui.”

EUROOPAN INTEGRAATIO
MUUTTI JÄRJESTELMÄÄ

Aikaisemmin Suomessa oli järjestelmä, jossa Suomen Pankki lainoitti valtiota suoraan. SP puolestaan tilitti voittonsa (ml. korkotuottonsa) takaisin valtion kassaan noin vuoden viiveellä. Valtion velkaantumisaste pysyikin maltillisena läpi 1960-70-lukujen aina 80-luvun alkupuolelle.  Sitten tuli muutos: Suomen liityttyä EEC-vapaakauppajärjestelmään 1974 sovittiin tältä osin sopeutumisajasta, joka umpeutui 1985. EEC:n myötä tämä keskuspankin suora valtiorahoitus piti lopettaa ja valtiolainat oli haettav vapailta markkinoilta.

Siitä lähtien ovat valtion rahoituksen hoitaneet finanssilaitokset eli käytännössä suurimmat kansainväliset yksityiset liikepankit. Heti tuon uuden rahoitusvallan ensimmäisten viiden vuoden aikana koettiin pankkien korkoaseen käyttö, kun korot nousivat hetkittäin jopa 16-18 prosenttiin!

Suomen valtionvelka on nyt reippaasti yli 100 miljardia euroa. Pankeille on valtio joutunut vuoden 1985 jälkeen joutunut maksamaan korkoja noin 80 miljardia euroa. Jos velkasysteemi olisi edelleen sama kuin ennen vuotta 1985, olisi valtionvelkamme siis nyt vain noin 25 miljardia euroa, koska SP:lle maksetut korot olisivat palautuneet valtion kassaan.

Islannissakin näitä asioita on jouduttu perusteellisesti pohtimaan. Siellä tilattiin KPMG-tilintarkastusyhtiöltä selvitys pankkijärjestelmän uudistamismahdollisuudesta. Sen mukaan yksityisten pankkien ei pitäisi luoda uutta rahaa, vaan tämä toiminta siirrettäisiin kansalliselle keskuspankille. KPMG viittasi 2016 antamassaan raportissa mm. Englannin keskuspankin julkaisemaan tietoon, jonka mukaan tällainen systeemi voisi johtaa pysyvästi suurempaan bruttokansantuotteeseen, koska se laskisi reaalikorkoja, pienentäisi verotaakkaa ja leikkaisi rahansiirtokuluja.

Patrizio Lainá kuitenkin toteaa, että tällaisen järjestelmän toteuttaminen näyttää lähitulevaisuudessa epätodennäköiseltä, vaikka useimpien kyselytutkimusten mukaan enemmistä ihmisistä kannattaakin ajatusta. Suomen Pankin ei siis tarvinne uudelleen perustaa paikalliskonttoreita eri puolille maata. Enkä saanut väitöskirjan lyhyestä referaatista selkoa siitä, sallisiko edes EKP tällaista rahatalouden osittaista sosialisointia.

kari.naskinen@gmail.com

 

Viina, laulu ja naiset…

Eilen tapasin keilahallissa vanhan urheiluseuramiehen, joka oli 1950-60-luvuilla vastannut seuransa huvitoiminnasta eli mm. tanssien järjestämisestä. Kerran hän oli taas soittanut ”Tappi” Suomisen ohjelmatoimistoon etsiessään esiintyjää lavalle. Suominen sanoi, että Olavi Virta on kysyttyyn lauantai-iltaan vapaana, joten asiasta sovittiin. Sitten Suominen vielä muistutti urheiluseuramiestä, että kun Virta tulee paikalle, hänelle on heti annettava pullo Jaloviinaa. Näin myös tapahtui.

Keilahallissa asia tuli puheeksi, kun kerroin meneväni illalla katsomaan uutta elokuvaa Olavi Virrasta. Tuota viina-asiaa elokuvassakin korostetaan, ja tässä omassa otsikossani on yhden kirjaimen muutoksella laulun nimi Sam Sihvon Jääkärin morsiamesta (1921) – Olavi Virta ei kuitenkaan juonut viininlitkuja, vaan viinaa sen olla piti.

Elokuvan ovat elokuvataidekriitikot jo mananneet alimpaan kategoriaan. He ovat tietyllä tavalla oikeassa, mutta myös väärässä. Ohjaaja Timo Koivusalo on korkeakulttuuripiireissä pantu samaan kastiin Spede Pasasen ja Kummeleiden kanssa, eikä siinä auta edes se, että Koivusalon Täällä Pohjantähden alla -elokuvat (2009, 2010) ovat parempia kuin Edvin Laineen versiot vuosilta 1968 ja 1970. Olen samaa mieltä elokuva- ja tv-elokuvatutkimuksen dosentin Jari Sedergrenin kanssa, joka ennen Virta-elokuvan tuloa kirjoitti: ”Koivusalo tekee mainettaan parempia elokuvia. Kun julmimmat, hampaansa teroittaneet kriitikot tuomitsevat, sanon itse mieluummin, että ihan hyvä. Tällöin olen vilkaissut elokuvan budjettiakin. Ei mopolla pääse mahdottomiin.” (Demokraatti 16.8.2018)

Koivusalo on tätä ennen tehnyt vastaavanlaiset näköiselokuvat Irwin Goodmanista, Reino Helismaasta, Tapio Rautavaarasta ja Jean Sibeliuksesta. Ne eivät ole lehtien kulttuurisivuilla saaneet suurta huomiota, mutta katsojamäärät ovat olleet hyviä. Nytkin Olavi Virta -elokuvan näki heti ensi-iltaviikonvaihteessa 34 000 katsojaa, kun taas kaksi viikkoa jo pyörinyt kotimainen taide-elokuva Tyhjiö on tähän mennessä saanut vain 7000 katsojaa.

Elokuva Olavi Virrasta on pirstaleinen. Jos se pantaisiin kansainväliseen levitykseen, eivät Olavi Virtaa tuntemattomat katsojat tajuaisi ollenkaan jutun juonta. Meille suomalaisille tarina on niin tuttu, että se toimii myös tällaisena. Laulajan uraa käydään läpi nopeasti kelaten ja kuunnellaan välillä tämän kaikkien aikojen ylivoimaisesti parhaan iskelmälaulajamme esityksiä. Näin tämä toimii, mutta syvyyttä jää puuttumaan, sillä monet kohtaukset ovat kovin irrallisia ilman selviä syitä ja seurauksia.

Elokuvan keskeinen viesti on Olavi Virran turmion tie ryyppäämisen takia. Perhe-elämä menee risaiseksi myös Virran naisseikkailujen takia. Parasta ovat kuitenkin laulut, jotka tulevat elokuvateatterin hyvällä äänentoistolla aivan toisella tavalla kuin kotona tai autossa levysoittimen kaiuttimista. Mitä hienompi laulu, sitä surullisempi olo katsomossa, koska tiedossa tietenkin on koko ajan Olavi Virran surkea kohtalo.

Elokuva on myös henkilökavalkadi suomalaisen iskelmämusiikin historian hienoimmasta vaiheesta, eri tilanteissa ovat kuvissa mukana mm. Ossi Elstelä, Toivo Kärki, Bruno Laakko, Niilo Saarikko, Jaakko Salo, Toivo Särkkä, Matti Viljanen, Kipparikvartetti Auvo Nuotio, Teijo Joutsela, Kauko Käyhkö (neljäs oli Virta) ja Repe Helismaa, joka Martti Suosalon jälleen esittämänä tuo elokuvaan myös huumoria.

Olavi Virtaa esittää komea Lauri Tilkanen (kuvassa), joka on tällä vuosikymmenellä noussut suomalaisten filmitähtien kärkipäähän. Rooli ei anna paljon liikkumavaraa, koska teemana on vain alkoholismi, mutta kuitenkin niin, että varsinaista rappiota ei esitetä. Laulukohtaukset sujuvat hyvin playbackina. Viimeisten vuosien Olavi Virta on mukana lyhyesti, roolissa Raimo Grönberg.

…JA AUTOT

Koivusalo on aina hallinnut hyvin lavastuksen ja katunäkymien epookin. Kuvaaja on ollut kokenut Pertti Mutanen, joka teki erinomaista jälkeä myös Pohjantähdissä. Tähän kokonaisuuteen kuuluvat elokuvan autot. Koska Olavi Virran intohimoihin kuuluivat myös autot, ne ovat tarkoin harkittuina mukana elokuvassa. Kaikkiaan hänellä oli viisi autoa: Ford Customline 4 Sedan (vm. -52), Ford Fairlane (-56), Ford Fairlane Victoria (-56), Chevrolet Bel-Air Sedan 4D Sedan (-58) ja Chevrolet Bel-Air Hardtop (-58). Menestyksen piti näkyä myös Virran autoissa ja siksi niiden piti olla amerikkalaisia.

Elokuvaan on saatu kaksi autoa, mutta ainakaan rekisteritunnusten perusteella ne eivät ole aitoja Olavi Virran autoja.

Jo 1951 Olavi Virta orkesterinsa kanssa teki peräti Euroopan-kiertueen hanurinsoittaja Toivo Wahlstenin englantilaisella farmaripakettiautolla Fordsonilla. Kävivät Madridissa asti, mutta tuosta reissusta ei elokuvassa ole mainintaa.

Olavi Virta kuoli 57-vuotiaana. Juha ”Watt” Vainio kuoli jo 52-vuotiaana, ja siinä yksi mahdollinen elokuvanaihe Koivusalolle. Onhan näitä värikkäitä tapauksia suomalaisen viihteen historiassa paljonkin, joten materiaalia Koivusalolle kyllä riittää, siellä on Henry Theeliä, Unto Monosta, Laila Kinnusta, Veikko Lavia ym.

kari.naskinen@gmail.com

Kurosawa iski juorulehtiin

Ennen nykyisenkaltaisia intimiteettilakeja oli sensaatiolehdillä yllättävän vapaat kädet tehdä juorujuttuja. Akira Kurosawa puuttui asiaan elokuvallaan Skandaali (1950), jossa hän arvosteli sitä, että lisääntynyt lehdistönvapaus oli antanut ns. tabloidlehdille mahdollisuuden tehdä bisnestä yksityisten ihmisten asioiden sensaatiomaisella levittelyllä. Elokuva ei kuulu Kurosawan tuotannon parhaimmistoon alkuunkaan, mutta kuvaa havainnollisesti sellaista tapahtumasarjaa, jollaisen osapuolena hän itsekin ainakin kerran oli.

Elokuvassa taiteilija Aoye on tekemässä maalausta Tokion länsipuolella olevasta Kumotorin vuoresta. Hänen työskentelyään on seuraamassa kolme lähitienoon miestä, ja sitten paikalle tulee matkalaukkua kantaen tunnettu laulajatar Saijo. Kun Aoye ja Saijo ovat menossa yöksi samaan hotelliin muutamien kilometrien päähän, tarjoaa Aoye kyydin moottoripyörällään Saijolle, kunhan on saanut maalauksen valmiiksi. Näin tehdään, mutta hotellin ulkopuolella väijyvä paparazzi saa myöhemmin valokuvan taiteilijoista. Siitä alkaa sensaatiojutun kehittely.

Akira Kurosawalla oli joskus ollut löysähkö suhde nuorempaan näyttelijättäreen Hideko Takamineen ja tästä oli jokin lehti revitellyt juorujutun. Kokemuksista on varmaankin siirtynyt jotakin tähän elokuvaan. Myös Kurosawa opiskeli aikoinaan maalausta ja elokuvassa taidemaalaria esittää nimenomaan Kurosawan luottonäyttelijä Toshiro Mifune.

Tällainen epäjournalismi oli varsinkin sotien jälkeen tuttu ilmiö Suomessakin, jossa 1950-luvulla ilmestyi useita sensaatiolehtiä. Tunnetuimpia skandaaleita oli Totuuden torvi -lehden paljastus apulaiskaupunginjohtaja Erik von Frenckellin ja 40 vuotta nuoremman seurapiirisutturan Tabe Slioorin rakkausseikkailusta. Urho Kekkosesta puolestaan mustattiin ennen presidentinvaaleja esimerkiksi kertomalla hänen käynnistään ilotalossa. Urpo Lahtisen Hymy-lehti alkoi ilmestyä 1959.

Kurosawan elokuvassa kritisoidaan keltaisen lehdistön täydellistä huuhaajournalismia. Hotellissa paparazzi saa taiteilijoista yhden kuva, mutta minkäänlaista muuta kontaktia kuvaaja ei taitelijoihin ota. Koska kuva tarvitsee oheensa myös tekstiä, tehdään Amour-lehden toimituksessa tarina taiteilijoiden romanttisesta suhteesta ja salaisesta tapaamisesta.

Sensaatiohan siitä saadaan ja lehden painosmäärää pitää lisätä. Aoye kuitenkin vie asian oikeuteen, mutta valitsee asianajajaksi täyden tumpelon Hirutan. Tämä henkilöhahmo siirtää elokuvan painopistettä komedian puolelle. Lisäksi mukaan tulee Hirutan epärehellisyys, ja nämä Hirutaan liittyvät asiat nousevat jopa liikaa varsinaisen teeman ohi.

Skandaali on tietenkin ajankohtainen elokuva edelleen, vaikka yksityisyydensuoja on nyt aivan toista luokkaa kuin yli puoli vuosisataa sitten. Kurosawan tuotannossa Skandaali jäi sen verran vaatimattomaksi jutuksi, että Suomeenkaan sitä ei teatterilevitykseen tuotu edes sen jälkeen, kun hänen hienot samuraielokuvansa olivat Kurosawasta tehneet kovan nimen.

Japanin 50-luvun modernin elokuvan nousuun Skandaalikin silti liittyy. Se oli sitä aikaa, kun meilläkin Japani alettiin tuntea elokuvamaana. Kurosawan imussa tuli nähtäville myös Masaki Kobayashin, Kenji Mizoguchin ja Jasujiro Ozun hienoja elokuvia. Luku sinänsä oli Toshiro Mifune, josta Kurosawa teki Japanin suurimman näyttelijän: Rashomon (1950), Idiootti (1951), Seitsemän samuraita (1954), Kätketty linnake (1958) jne. Tälle kaikelle myös Skandaali antaa taustaa.

kari.naskinen@gmail.com