Perusterveydenhoito ei toimi, ei.

Vaikka kaikki jo tietävät otsikon sisältämän asian, otan sen silti esille.

Minulla on ollut noin 20 vuotta krooninen sairaus, jonka takia joudun kerran vuodessa käymään verikokeissa kaupunginsairaalan laboratoriossa. Nyt se on muuttunut hankalaksi, koska potilaan pitää itse huolehtia kaikesta. Ennen lääkäriltä tuli tieto, milloin kokeisiin piti mennä ja laboratoriossa oli tieto siitä, mitä kokeita siellä otetaan. Enää nämä tiedot eivät liiku.

Siispä soitin kaupunginsairaalaan. Kolmen tai neljän yrityksen jälkeen löytyi oikea numero, mutta siellä joku vastasi jossakin Fimlab Oy:n toimistossa ja kysyi, mihin laboratorioon pitäisi päästä. Tämä toiminta oli siis yksityistetty. Ajanvaraus kuitenkin onnistui.

Tällä asia ei kuitenkaan ollut selvä. Fimlabista sanottiin, että minulla pitää olla lähete verikokeisiin. Mutta kun ei ole, koska systeemi oli muuttunut.

Seuraava etsintä- ja soittoruljanssi. Hermot olivat jo kireällä, enkä muista, missä lopulta tärppäsi. Luettelin sinne vanhasta lääkärin antamasta paperilapusta niitä verikokeita, joiden takia piti lähete sinne laboratorioon saada.

Luulin onnistuneeni. Kävin verikokeissa ja muutaman päivän päästä katsoin internetin omakanta-järjestelmästä kokeiden tulokset. Yksi tärkeä koetulos kuitenkin puuttui, mikä sinänsä ei ollut ihme, koska olin joutunut tätä hommaa omalla ”asiantuntemuksellani” pyörittämään. Eli nyt alkaa uusi touhu sen puuttuvan laboratoriokokeen takia. Siitäkään en enää saa tietoa, pitääkö ennen verikokeita olla 12 tuntia syömättä tai mitä niitä ohjeita on. Nyt potilaiden on tiedettävä se, minkä ennen tiesivät lääkärit.

Ei toimi. Näiden puhelinsoittojen yhteydessä olen saanut sen käsityksen, että toiminta on mennyt huonommaksi sähköisten sekundajärjestelmien ja tietosuojamääräysten takia.

Olen aina maksanut tyytyväisenä korkeita veroja, koska niiden turvin saa esimerkiksi juuri terveydenhuollon palveluja. Onko nyt kuitenkin niin, että nämä hyvinvointikuntayhtymät ja muut poliitikkojen organisaatiot vaativat kyllä edelleen verorahamme, mutta haluavat ajaa meidät yksityisten terveyskeskusten ja laboratorioiden potilaiksi? Tämä kai on sitä poliitikkojen haluamaa valinnanvapautta – alkaa vain vaikuttaa siltä, että kysymyksessä on jo enemmän valintapakko.

Tuttavaltani olen kuullut toisenlaisesta hölmöydestä terveyskeskuksissa. Hän oli saanut lääkäriajan polvikipunsa takia. Lääkäri tutki ja homma selvä. Kun tuttavani sitten sanoi, että samaa kolotusta on kyynärpäässä, niin lääkäri vastasi, ettei kyynärpää kuulu tämän käynnin aiheeseen, vaan pitää varata uusi aika.

Sitten vielä erikoinen juttu Fimlabista: kun kaikki puhelinlinjat olivat varattuja, automaatti lupasi, että sieltä otetaan minuun yhteyttä, joten pyydettiin antamaan suuntanumero. Näppäilin 03, mutta parin tunnin kuluttua hoksasin, että eihän minulla lankapuhelinta olekaan. Uusi puhelinkierros taas.

Mistä helvetistä tässä koko touhussa on kysymys? Toivottavasti verorahat riittävät edes hyvinvointiyhtymien ja niiden hallintoelinten kasvaneisiin kokouspalkkioihin.

kari.naskinen@gmail.com

Venäläinen Viipuri

Viipurin poliisipäällikkö Edvardas Vashkis piti kesällä 2019 tiedotustilaisuuden kaupungin rikostilanteesta. Vyborg-lehden uutisen mukaan poliisipäällikkö oli huolissaan varsinkin ulkomaalaisten tekemistä rikoksista. Hän sanoi, että vuoden ensimmäisellä puoliskolla olivat valkovenäläiset, uzbekit ja ukrainalaiset syyllistyneet 36 rikokseen: näpistyksiä, ryöstöjä, väkivaltaa, asiakirjaväärennöksiä ja muuta vastaavaa.

Juuri ilmestyneessä kirjassa Viipuri, venäläisten kaupunki (Docendo, 2019) toimittaja Pekka Hakala kommentoi poliisipäällikön huolenaihetta niin, että Viipurista on joko rikollisuus varsinaisesti kadonnut tai miliisi on laiska. Heti perään hän kuitenkin kertoo kokemuksiaan siitä, että miliisi kyllä näkyy ja toimii. Minä käy Viipurissa monta kertaa vuodessa, enkä ole törmännyt kertaakaan mihinkään hankalaan tilanteeseen. Turisteja ahdistelevia pikkupoikia ei ole ollenkaan, ja niin hyvin tunnen Viipurin, että tiedän vanhassa keskustassa olevan vain kaksi kerjäläistä.

Tässä suhteessa tilanne on aivan toisenlainen kuin votkaturismin kovina vuosina, jolloin ulkomaalaiset aiheuttivat Viipurissa paljon kaikenlaista. Rikokset olivat pieniä puolin ja toisin, mutta monenlaista häiriötä oli. Neuvostoliiton aikana kuri oli kova, mekin saimme kerran työtoverini Matti Turpeisen kanssa sakon u-käännöksestä Salakkalahdenkadulla. Siitä selvisi pienimmällä setelirahalla. Kerran olimme palaamassa Reijo Hoikkasen porukan kanssa Leningradista ja jouduin tunniksi peräti putkaan, kun miliisi sai minut Druzhban parkkipaikalla kiinni kusemasta pikkubussimme varjossa.

Turismi Viipurissa on nykyisin rauhallista. Lapsiperheitä käy siellä runsaasti, viikonloppuisin on paljon erilaisia tapahtumia kaikenikäisille ja ravintolat ovat kesäaikaan täynnä. Hakala kertoo, että virallisten tietojen mukaan Viipurin piirin alueella kävi vuonna 2018 yhteensä 743 956 turistia - ”Turhaan ei papereita rajoilla ja hotelleissa täytellä, kun tuloksena on näin tarkkoja lukuja. Näistä turisteista vain 50 130 oli ulkomaalaisia.”

Viipuri on siis tältäkin osin venäläistynyt. Se on venäläisille kiinnostava käyntikohde, pala historiallista Länsi-Eurooppaa Venäjällä. Vai miten sen nyt ottaa. Viipuri kuului Ruotsiin yli 400 vuotta, ennen kuin menetti sen Suuressa Pohjan sodassa Pietari Suuren joukoille 1710. Sen jälkeen Viipuri oli ensin osa Venäjän keisarikuntaa ja vuonna 1812 se siirrettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan. Venäjästä Suomi itsenäistyi 1917, joten Viipuri oli puhtaasti suomalainen kaupunki seuraavat 22 vuotta. Venäjän/Neuvostoliiton osana Viipuri on ollut tähän mennessä noin 280 vuotta.

Viipurin asukasluku on nykyisin vain hieman suurempi kuin talvisodan syttyessä. Asukkaita on noin 80 000. Synnytyssairaalan ylilääkäri Svetlana Shevtshenko kertoo kirjassa, että sairaalassa syntyy vuosittain noin 2000 lasta. Viipurin synnytyslaitoksella äidit ovat synnytyslaitoksella 3-4 vuorokautta synnytyksen jälkeen. Shevtshenkon aloittaessa sairaalassa siellä syntyi 3500 vauvaa vuodessa, mutta neuvostoimperiumin romahdettua synnytykset vähenivät ja putosivat 1990-luvun lopussa 1100:aan. Tuosta on tultu taas ylös elintason nousun ja parantuneen perhepolitiikan myötä, mutta nyt syntyvyys on kääntynyt uudelleen hienoiseen laskuun.

”Nyt synnyttävät äidit, jotka ovat perestroikan lapsia tai syntyivät itse 1990-luvulla, jolloin ikäluokkien koko romahti. Siitä seuraa uusi demografinen notkahdus”, selittää Svetlana Shevtshenko.

Ongelma on sama kauttaaltaan Venäjällä. Se on ollut Vladimir Putinin linjapuheiden kestoaihe vuosikausia. Pekka Hakala on asiantuntija selvittämään asiaa, sillä Helsingin Sanomien Venäjän-kirjeenvaihtajana pitkään toimineena hän tuntee systeemit:

”Merkittävä keksintö oli äitiyspäivärahan parempi versio ´äitiyspääoma´. Se on kertakorvaus toisesta lapsesta, 462 000 ruplaa eli noin 6300 euroa. Summa on sidottu indeksiin. Kertakorvaus on melkoinen potti, se vastaa kansaneläkeläisen parin vuoden eläkekertymää. Kertakorvaus oli vuoden 2018 loppuun mennessä myönnetty kahdeksalle miljoonalle perheelle.”

Näistä syntyvyysasioista kirjoittaessaan Hakala ihmettelee, miksi Viipurin kasvu on näin hidasta, mutta Petroskoi menee vauhdilla eteenpäin. Vuonna 1939 Petroskoin väkiluku oli 70 000, mutta nyt 280 000.

Työllisyystilannekin käydään läpi: ”Työttömyys on vähäistä, koska palkat ja muut työehdot joustavat venäläiseen tyyliin loputtomasti. Viipuri on varsinainen Elinkeinoelämän keskusliiton märkä uni.”

SYNKKIÄ KUVIA

Viipuri-kirjan toinen tekijä on lehti- ja taidevalokuvaaja Juha Metso, jonka tummat kuvat Viipurista edustavat kai jonkinlaista inhorealismia. Mitään kaunista ei juurikaan kirjan kuvista löydy. Kirjassa on paljon viipurilaisten haastatteluja, mutta yhtään asiallista kuvaa heidän kodeistaan ei ole. Tärkeämpää on ollut kuvata vaikkapa joitakin surkimuskohteita ja liikenneonnettomuuksia.

Hakalan teksteissä on kyllä sama kaiku. Peruslähtökohta on se tuttu suomalainen, että kylläpä ne ovat huonosti hoitaneet meidän Viipuriamme. Ville Vallgrenin patsas Torkkeli Knuutinpojastakin muistuttaa Hakalan mielestä jotakin Aku Ankka -sarjakuvan hahmoa.

Siitä ei kirjassa ole mitään mainintaa, että 2018 alkoi Viipurissa iso saneeraushanke, jonka kohteina ovat nimenomaan vanhan keskustan kivitalot. Ensin pantiin kuntoon 16 rakennusta ja nyt tehtävä jatkuu. Kokonaan uuttakin rakennetaan jatkuvasti, mutta tällaiset aktiivisuudet kirjassa ohitetaan.

kari.naskinen@gmail.com

Akateeminen Karjala-seura elää yhä

Joululahjakirjojen sisällysluettelot ja hakemistot käyty läpi. Ensimmäiseksi tartuin Akateemisen Karjala-seuran toimintaan, jota pienimuotoisen hiljaisesti harjoittaa nykyisin sen perinneyhdistys Kerho 22 ry. Nimi viittaa AKS:n perustamisvuoteen 1922. AKS oli fasistisena järjestönä lakkautettu heti jatkosodan jälkeen ja Kerho 22 perustettiin 1958.

Äärioikeistolainen AKS oli kova tekijä 1930-luvulla, yhdessä IKL:n kanssa. Sotien jälkeenkin AKS:n entisiä jäseniä oli mukana lähes kaikissa järjestöissä, toimintaprojekteissa tai verkostoissa, joita Jarkko Vesikansa käsitteli väitöskirjassaan 2004: ”Kommunisminvastainen porvarillinen aktivismi ja järjestötoiminta Suomessa 1950-68”. AKS:n entisiä jäseniä oli presidentistä piispoihin ja kenraaleista yliopiston rehtoreihin.

AKS:n ja Kerho 22:n jäsen Matti Kuusi kirjoitti Kansan Kuvalehdessä 1951 niistä, ”jotka olosuhteiden muuttumisesta piittaamatta lämmittelevät palelevia sielujaan 1920- ja 1930-lukujen suurten aatteiden kytevillä raunioilla”. Kunnon lämpöä nämä sielut saivat vasta Neuvostoliiton romahdettua, kun AKS-veteraanit pääsivät 1992 ensimmäisen kerran sotien jälkeen julkisesti juhlimaan, aiheena AKS:n perustamisen 70-vuotismuistotilaisuus.

Urho Kekkosenkin aatteelliset juuret olivat kansallismielisessä oikeistossa, joten jäsenyys AKS:ssä oli luontevaa. Hän kirjoitti juttuja AKS:n lehteen Suomen Heimoon ja 1930 hänet valittiin AKS-yhteydestään tutun Suomalaisuuden liiton puheenjohtajaksi. Vuonna 1932 Kekkonen kuitenkin erosi AKS:stä monien muiden Maalaisliittoon kallellaan olevien kanssa, koska AKS:n enemmistö ei suostunut tuomitsemaan Lapuanliikkeen masinoimaa Mäntsälän kapinaa.

Kekkonen oli tunnetusti pitkävihainen. Lahdessa 1956 pidetyissä Kalevan kisoissa Kekkonen ei suostunut tervehtimään kisojen järjestelytoimikunnan puheenjohtajaa Sulo Elomaata, joka 1930-luvun jälkipuoliskolla oli toiminut AKS:n varapuheenjohtajana. Tästä kertoi Elomaan poika Jukka Elomaa Lahden Seudun Sanomissa 2016. Jukka Elomaa on nykyisin Kerho 22:n puheenjohtaja. Sulo Elomaa oli Lahdessa tunnettu lääkäri ja kunnallispoliitikko, jonka AKS-kavereihin kuului myös järjestön puheenjohtajana 1931-32 toiminut Aarne Valle. Lahteen Valle oli tullut 1941 Keskussotilassairaala 2:n vt. osastonlääkäriksi.

Kerho 22:n jäsenistö ei enää koostu nimimiehistä, mutta jonkinlaista toimintaa sillä on, joten vanhoja aatteita ainakin muistellaan vielä. Syksyllä 2018 avattiin Salossa olevan Itsenäisyyden museon yhteydessä AKS:n ja heimosotien osasto. Avajaisten aikoihin oli museoon koottu myös IKL- ja Lapuanliike-aiheiset näyttelyt, joten henki pihisee.

Yksi vanha nimilyhenne on VAL = Vapauden akateeminen liitto. Sen perustivat Helsingissä 1950 oikeistolaiset miesylioppilaat, joilta AKS oli viety. VAL toimi epävirallisen salaisesti ja oli ideologisesti selvä jatkumo AKS:lle. Salaisuus ei kovin salaista ollut, ja esimerkiksi 1957 VAL järjesti Helsingin yliopiston isossa luentosalissa esitelmäsarjan suomalaisesta demokratiasta. Luennoitsijoina olivat Teuvo Aura, Kullervo Killinen, V.J. Sukselainen, Veikko Vennamo ja Matti Kuusi, joita Suomen Kuvalehti nimitti ”demokratian lehtoreiksi”. VAL:n toiminta loppui 1968.

Asiasta ja nimestä toiseen: Kerho 22 oli aikoinaan myös tupakkamerkki, jota valmisti Wiipurin Tupakka Oy:n tehdas Susikadun ja Ladaunkadun kulmassa. En löytänyt tietoa, miksi juuri 22.

kari.naskinen@gmail.com

Taistelulaululla joulurauha alkuun

Heti kun lumiukkotarina Tv 2:ssa tänään on saatu loppuun, alkaa Tv 1:ssä lähetys joulurauhan julistamisesta Turussa. Asiaan kuuluu taas, että Vanhalle suurtorille kokoontuva väkijoukko laulaa Martti Lutherin taisteluvirren Jumala ompi linnamme. Luther taisteli virrellään aloittamansa uskonpuhdistuksen puolesta ja paavia vastaan. Myöhemmin tätä kovaa vihapuhetta sisältävä teksti on ollut käytössä monessa muussa yhteydessä. Kun J.K. Paasikivi lähti syksyllä 1939 Moskovaan neuvottelemaan Stalinin ja Molotovin kanssa, lauloi Helsingin rautatieasemalle Suomen delegaatiota saattamaan tullut kansanjoukko saman virren. Tämä toistui, kun juna pysähtyi Lahdessa ja Viipurissa.

Helsingin yliopiston kirkkohistorian entinen professori Simo Heininen piti tästä Lutherin virrestä luennon Suomalaisilla historiapäivillä viime talvena. Täyttä varmuutta virren syntymäajasta ei ole, mutta ensimmäisen kerran se julkaistiin hengellisten laulujen kokoelmassa Geistliche Lieder 1529. Todennäköisesti Luther oli kuitenkin kirjoittanut ja säveltänyt sen jo muutamia vuosia aiemmin. Ajankohtaisimpia Lutherin vihan kohteita olivat tuolloin paavit Leo X, Hadrianus VI ja Klemens VII.

Suomenkieliseen virsikirjaan tämä reformaation taisteluvirsi päätyi 1582 Jaakko Finnon suomentamana. Nykyinen suomennos on Elias Lönnrotin.

Paasikiven porukka ei ollut ensimmäinen, jolle virttä Suomessa veisattiin tämänkaltaisessa yhteydessä. Sakari Topeliuksen Välskärin kertomuksissa 1800-luvun jälkipuoliskolla kuningas aloitti virren ennen taistelua ja Suurtorilla Aleksanteri II:n patsaalla 1898 helsinkiläiset taistelivat laulamalla kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin aloittamaa sortokautta vastaan.

Joulurauhan julistamisen yhteydessä Jumala ompi linnamme laulettiin ensimmäisen kerran 1903 ja kaksi vuotta myöhemmin suurlakon aikana sitä laulettiin Tampereella, ja silloinkin viha kohdistui Suomea sortaneeseen emämaahan Venäjän keisarikuntaan.

Virren seuraava isompi yhteiskunnallinen käyttö tapahtui 1918, jolloin sitä veisasivat valkoiset. Sanoja muokattiin osoittamaan vihaa oman maan työväenluokkaa vastaan. Hämeenlinnan torilla virttä lauloivat yhdessä suomalaiset valkoiset ja saksalaiset sotilaat. Sama kaiku oli askelten, kun Lapuanliike marssi Helsinkiin 1932 tavoitteenaan oikeistodiktatuurin saaminen maahan.

Kyllähän tämä virsi erinomaisesti istui näihin tarkoituksiin. Kun saatanan tai paavin tilalle kuviteltiin suomalaiset punikit tai Venäjä tai Neuvostoliitto, niin osuihan se:

Se vanha vainooja,
kavala, kauhea,
on kiivas, kiukkuinen
ja julma, hirmuinen.

Lutherin alkuperäisestä tekstistä suomennettuna:

Vanha, paha vihollinen,
hän nyt totisena juonii,
suuri voima ja oveluus
ovat hänen kauhea varustuksensa,
maan päällä ei ole hänen veroistaan.

Aivan ajankohtaistakin on yhdessä säkeistössä:

Jos täyttyisikin maailma
nyt valheen enkeleistä,
niin pimeys ei voittoa
kuitenkaan saa meistä.

Hyvää joulua ja taistelutahtoa itse kullekin säädylle, sekä muriaanien maahan että tänne lähemmäksi!

kari.naskinen@gmail.com

Elohopeasta lemmensairauteen

Päijät-Hämeen tutkimusseura on tehnyt hienon kunnianosoituksen lääketieteen tohtorille ja historioitsijalle, professori Arno Forsiukselle julkaisemalla vuoden 2019 vuosikirjassaan 36 Forsiuksen artikkelia hänen laajasta kirjallisesta tuotannostaan. Forsius täytti viime huhtikuussa 90 vuotta. Vuosikirjan nimi on ”Elohopeasta lemmensairauteen”, joka ei viittaa elohopeaan ihmeitä tekevänä lemmenrohtona, vaan ovat otteita Forsiuksen kirjoituksen otsikoista viideltä vuosikymmeneltä. Kirjan ovat toimittaneet Antti Karisto, Terhi Pietiläinen ja Janne Ridanpää.



Runsaat kymmenen vuotta sitten laadin tälle blogipalstalleni luettelon sadasta merkittävimmästä lahtelaisesta kautta aikojen. Listalla ei ole Arno Forsiusta, mikä johtunee siitä, että hän oli yksi niistä asiantuntijoista, joilta olin pyytänyt apua tässä sadan henkilön seulonnassa. Viisi vuotta sitten päivitin listaani ja nyt olen tehnyt niin uudestaan ja Forsius on vihdoin mukana.

Olen vuosikymmenten aikana perehtynyt Forsiuksen kirjoituksiin toimittajantyöni tarpeiden takia monta kertaa. Nykyisin niitä voi lukea myös täällä internetissä osoitteessa www.saunalahti.fi/arnoldus, mutta kyllähän kunnolliset jutut aina ovat miellyttävimpiä lukea paperille painetussa muodossa. Siksi Päijät-Hämeen tutkimuksen vuosikirja 2019 on suuren arvostuksen ansaitseva.

Forsiuksen kirjoitusten laaja-alaisuudesta saa käsityksen, kun panen tähän muutamia niiden otsikoita, jotka heti paljastavat Forsiuksen kriittisen suhjtautumisen ns. uskomushoitoihin:

Jalokivet parannuskeinona
Islamilainen lääketiede 800–1200-luvuilla
Kuningatar Kristiinan yritys vaihtaa sukupuolta alkeamian avulla
Parturit, välskärit ja kirurgit lääkintäalan ammattilaisina
Lukkarit dsairaiden hoitajina
Valelääkäri John Bolliger
Täisota jatkosodan aikana
Launeen huuhtomatupa ja pesulaitos
Kalevalan lääkintätietous
Mandragora, lemmenmarja
Tanssihulluus
Elias Lönnrotin patikkamatka halki Päijät-Hämeen
Stendhalin syndroona eli taiteesta hurmioituminen

Forsius on laatinut myös paljon lääkärielämäkertoja, joista tähän kirjaan on otettu Pohjoismaiden ensimmäinen yliopistokoulutettu naislääkäri Rosina Heikel (1842 - 1929) ja Lahden terveydenhuollon uranuurtaja Georg Adolf von Zweyberg (1870 – 1950).

Historia opettaa, ja Forsius onkin paljon kirjoittanut lääketieteen ja siihen perustuvan terveydenhuollon kehityksestä. Tekstejä on runsaasti myös kansanlääkinnästä ja huuhaalääkinnästä, mutta Forsius kyllä varoittaa luottamasta poppakonsteihin.

Kirjan päättää kaunis essee ”lemmensairaudesta”, jossa Forsius kertoo siitäkin, mitä hän itse ajattelee rakastumisesta ja rakkaudesta: ”Rakastuminen ei aina ole onnea rakastetusta, vaan onnea rakkauden itselle tuottamasta onnellisuudesta. Juuri tämän oman onnellisuuden kadottaminen on todellisena syynä rakkauden päättymisen aiheuttamaan pettymykseen ja siitä johtuviin tapahtumiin.”

Kerran Forsius piti puheen hääparille, jossa hän sanoi rakkauden olevan kuin rakovalkea. Tätä ei kirjassa ole, mutta netistä löytyy:

”Rakkaus on kestävä hyvin hoidettuna. Se palaa vain, jos honkaiset puut ovat niin lähekkäin, että ne lämmittävät toisiaan hehkullaan, mutta kuitenkin sen verran erillään, ettei liekki pääse sammumaan ilman puutteessa. Samalla tavoin on puolisoiden elettävä, varoen tukahduttamasta keskinäistä rakkautta toisiaan liiaksi kahlehtimatta.”

JOULUN ETYMOLOGIA

Kun tässä nyt joulu on kohtsillään, niin otan tähän vielä Arno Forsiuksen joulutervehdyksen vuodelta 2009. Eikä se ole mitään lepertelyä, vaan tiedemiehen tarkkaa tekstiä:

Suomalaisessa kalenterissa vuoden viimeisen eli 12. kuukauden nimenä on joulukuu. Se muodostaa lähes ainoan poikkeuksen länsimaisen kulttuurin tavanomaisessa käytännössä, jossa tämän kuukauden nimi yleensä johtuu latinankielisestä sanasta december (suom. kymmenes, decem, kymmenen). Suomen kieltä vastaava tilanne on myös saamen kielessä.

Länsimaissa vallitseva käytäntö juontuu roomalaisesta kalenterista, joka juurtui Eurooppaan Rooman valtakunnan käyttämän latinan kielen myötä. Latinan kieli levisi roomalaisen sotaväen valloitusten ja roomalaisen hallinnon mukana laajasti Etelä- ja Keski-Eurooppaan sekä Etu-Aasiaan ja Pohjois-Afrikkaan. Lisäksi katolinen kirkko levitti latinan kielen vaikutusta läntiseen Eurooppaan sekä Keski- ja Etelä-Amerikkaan, ja samoin myös ortodoksinen kirkko kreikan kielen välityksellä itäiseen Eurooppaan.

Mutta miksi december –sanan merkitys on kymmenes, vaikka december on kalenterissa vasta viimeinen eli kahdestoista kuukausi? Alun perin roomalaisen kalenterin ensimmäinen kuukausi oli se, johon sisältyi kevätpäivän tasaus, eli nykyisen suomalaisen kalenterin maaliskuu. Kun vuoden alkamisen ajankohta siirrettiin vuonna 46 eKr. talvipäivän seisauksen jälkeisen kuukauden alkuun, suomalaisen kalenterin mukaan siis tammikuun alkuun, tuli aikaisemmin kymmenennestä kuukaudesta vuoden kahdestoista.

Muutoksesta huolimatta syys-, loka-, marras- ja joulukuu säilyttivät entisen järjestysluvun mukaiset nimensä, jotka tarkoittavat yhä ”kirjaimellisesti” seitsemättä (september), kahdeksatta (october), yhdeksättä (november) ja kymmenettä (december) kuukautta. Vuoden kahdeksan ensimmäisen kuukauden nimet eivät kuitenkaan perustu enää kuukausien järjestyslukuun.

Suomalaisen ja suomenkielisen kalenterin kuukausien nimet ovat vanhastaan olleet luonnon vuosikiertoon tai maatalouden työkiertoon liittyviä. Suomalaisilla oli entisessä kolmentoista kuunkierron mukaisessa ajanlaskussa talvipäivänseisauksen aikaan sijoittuva talvikuu. Kun Mikael Agricola esitteli roomalaisen kalenterin vuonna 1544 painetussa suomenkielisessä ”Rucouskiriassa”, hän oli merkinnyt december –kuukauden vastineeksi talvikuun.

Talvipäivänseisauksen merkitys oli suuri pohjoisissa, pitkän talvikauden maissa. Ennen kristillisen kulttuurin vakiintumista skandinaaviset, germaaniset ja anglosaksiset kansat viettivät talvipäivän seisauksen aikana juhlaa nimeltä Yule (muinaisengl. yole, vanhaengl. geōl, vanhanorja jól). Sen mukaan juhlan aikaan sattuvasta kuukaudesta käytettiin germaanisessa kulttuurissa nimeä julmond, joka tuli myös varhaisimpiin painettuihin saksalaisiin kalentereihin.

Kun saksalainen kalenterikäytäntö levisi Tanskaan ja Ruotsiin, tuli niiden painettuihin kalentereihin decemberin kohdalle tanskan kielessä julemaaned (myöh. julemåned) ja ruotsin kielessä julmånad. Suomalaisen papin Sigfridus Aronus Forsiuksen vuosina 1608-23 julkaisemiin ruotsinkielisiin kalentereihin tuli December-nimen rinnalle Jwlmånat. Myöhemmin joulukuun nimeksi on vakiintunut saksan kielessä Dezember sekä tanskan, ruotsin ja norjan kielissä december.

Suomenkielisessä virallisessa almanakassa on käytetty vuodesta 1705 eli alusta lähtien rinnakkain nimityksiä joulukuu ja december. Suomen alueen pohjoissaamen kielessä joulukuun nimenä on juovlamannu (juovla, joulu).

Kun Kristuksen syntymäpäiväjuhlan ajankohdaksi vakiintui 300-luvulla joulukuun 25. päivä, muodostui tämä päivä kristinuskon kannalta vuoden tärkeimmäksi päiväksi. Useimmissa länsimaisissa kielissä joulua tarkoittavat vastaavat sanat liittyvätkin eri tavoin Kristuksen syntymään (natus Christi) tai syntymäjuhlaan (festum natale Christi). Sanasta natalis johtuneita ovat italian Natale, espanjan Navidad ja ranskan nöel, sanasta Christus johtuneita kreikan Χριστούγεννα [Khristujena], venäjän рождество Христово [raždjestvo Khristovo], hollannin Kerstmis ja englannin Christmas. Saksan kielen Weihnachten tarkoittaa pyhää yötä.

Pakanallisesta keskitalven juhlasta juontunut joulu jäi käyttöön vain skandinaavisella kielialueella ja siihen pitkäaikaisin kulttuurisitein liittyneessä Suomessa. Mutta myös viron kielessä, jolla on pitkä yhteinen kulttuuri sekä saksan että ruotsin kielten kanssa, on joulun nimenä jõul tai (mon.) jõulud, mutta viron kielessä joulukuu on yleisesti detsember, joskin myös jõulukuu tunnetaan.

Ruotsissa ja Suomessa toteutettiin siirtyminen juliaanisesta kalenterista uuteen, parannettuun gregoriaaniseen kalenteriin vuonna 1753, jolloin vanha kalenteri oli jätättänyt uuteen verrattuna 11 päivää. Vuonna 1705 ero oli 10 päivää ja yllä olevassa kuvassa kalenterin sivujen oikeaan laitaan on merkitty näkyviin myös uuden kalenterin mukaiset päivät. Sen mukaan suomalaisen kalenterin joulupäivänä 25.12. oli kalenteriuudistuksen aikaisemmin toteuttaneissa maissa jo vuoden 1706 tammikuun 4. päivä.

ARNO FORSIUS

s. 16.4.1929 Vihti

Asuinkunta Lahti vuodesta 1963

Kansakoulu ja 4-luokkainen keskikoulun Vihdissä
Lukio Helsingin suomalaisessa normaalilyseossa
Ylioppilas 1947
Lääketieteen lisensiaatti Helsingin yliopistosta 1954. Kiikan kunnanlääkäri 1954-57
Sisätautiosastojen apulaislääkäri Helsingissä 1957-63
Helsingin A-klinikan lääkäri 1960-63
Sisätautien erikoislääkäri 1963
Lääketieteen ja kirurgian tohtori Helsingin yliopistossa 1982
Lahden kaupunginsairaalan sisätautien osaston osastonlääkäri 1963-70
Ylilääkärinä 1970-86
Lahden kaupunginsairaalan johtava lääkäri vuosina 1970-76
Johtava ylilääkäri 1977-86
Lahden kaupungin terveystoimen johtaja 1986-92


Lahdessa sosiaalilautakunnan jäsen 1965
Terveydenhoitolautakunnan puheenjohtaja 1966-72
Terveyslautakunnan puheenjohtaja 1972-75
Lahden ev-lut. seurakuntien sairaalasielunhoidon johtokunnan jäsen, varapuheenjohtaja ja puheenjohtaja 1964-75
Lahden Diakoniasäätiön Sotainvalidien veljeskodin johtokunnan varapuheenjohtaja 1989-95
Lahden Diakoniasäätiön hallintoneuvoston jäsen 1991-97.

kari.naskinen@gmail.com

Lipposlaiset, taistolaiset, skogilaiset…

Helsingin yliopiston poliittisen historian dosentti Mikko Majander ihmettelee, eivätkö monet toimittajat saa politiikan karttaa muuten jäsennellyksi kuin henkilöimällä sen. Majander kirjoittaa asiasta tänään SDP:n Demokraatti-lehdessä, jonka kansikuvassa on tietenkin Sanna Marin.

Politiikan henkilöityminen nykyiseen laajuuteensa on oikeastaan melko uusi asia. Iivari Airaksisen Helsingin yliopistossa tekemän tutkimuksen mukaan vaalikampanjoiden henkilöimisen aloitti 1970-luvulla Liberaalinen kansanpuolue, ja 1980-luvulla alkoivat puoleet laajemmin käyttää puolueiden johtohenkilöitä mainonnassaan. Iso muutos tapahtui 1990-luvun alkupuolella, kun televisiossa sallittiin poliittinen mainonta.

Henkilöityminen ei tarkoita pelkästään puoluejohtajien ja muidenkin hyödyntämistä julkisuudessa, vaan mielenkiintoinen asia on tiettyjen poliitikkojen nouseminen tai nostaminen omien aatesuuntaustensa johtohenkilöiksi omien puolueidensa sisällä. Majander ottaa esimerkeiksi mm. kommunistien Taisto Sinisalon, jonka ympärille kehittyi ”taistolaisliike”, ja SDP:n puoluehajaannuksessa syntyi ”skogilaisten” ryhmäkunta, vaikka rivimiehet eivät Emil Skogin perässä olisi tuleen marssineetkaan.

Demariperheessä muistetaan myös ”leskisläiset”, jotka olivat uskollisia puoluesihteeri Väinö Leskiselle. TPSL:n ”simonistit” taas luottivat Aarre Simosen, jonka johtajuus taisi kuitenkin olla enemmän kiinni Moskovan kuin Suomen tovereista, kuten Majander kirjoittaa.

Sosiaalidemokraattien valitessa uutta pääministeriä pohtivat toimittajat päänsä puhki, voittavatko kilpailun heinäluomalaiset, rinteeläiset, urpilaiset vai tuomiojalaiset. Lasse Lehtisen kuppikunnan ei kuitenkaan uskottu menestyvän, koska puolueen katsottiin nyt siirtyneen kauemmas Lehtisestä eli enemmän vasemmalle.

Onkohan hallituksessa nyt yhtään lipposlaista? Ehkä Ville Skinnari, joka isänsä Jouko Skinnarin ajoilta muistaa hyvin sen pitkäaikaisen jakolinjan, joka Lahdessa meni luttislaisten ja skinnarilaisten välissä.

Kun Sanna Marin voitti Antti Lindtmanin, tulkittiin maakuntalehdissä nyt niinkin, että jotkut paikalliset kansanedustajat nousivat pykälän ylöspäin ja jotkut putosivat kaksi pykälää riippuen siitä, kumpaan leiriin kuuluvat.

Politiikan henkilöitymisen kuuluu nyt sekin, että kaikki otetaan irti. Iltapäivälehtien lööpit kertoivat heti, että Sanna Marin oli joskus nuorempana ollut töissä kaupan kassalla ja Lindtman puolestaan on ikuisesti SAK:n nuorisosihteeri. Sen sijaan yllättävän vähän on Katri Kulmunia kurmootettu siitä, että hän oli vielä äskettäin Suomi-Venäjä-seuran puheenjohtaja.

Tämä nyt joka tapauksessa on nykyaikaa. Henkilöityminen on politiikan viihteellistämistä, jota ilman ei enää tulla toimeen. Lainaan tähän Arja Alhon kommenttia: ”Tunteet ja viihdyttävyys ovat tulleet sekä puolueille että medialle tärkeiksi. Politiikan kokouksista, esityksistä ja niihin liittyvistä keskusteluista on tullut tiedotusvälineiden näkökulmasta ikävystyttäviä. Niitä kiinnostavat enemmän lohkaisut, sutkaukset ja muut epätavalliset sattumukset.” (Media & viestintä 2/2012)

kari.naskinen@gmail.com

Miksi valtiota pitää rakastaa?

Saksasta Suomeen paennut fyysikko Ziffel pohtii sodan aikana Helsingin asemaravintolassa isänmaanrakkautta: ”Minusta on aina tuntunut merkilliseltä, että pitää rakastaa juuri sitä maata, jolle maksaa veroja. Isänmaanrakkauden perusta on vähään tyytymys, hyvä ominaisuus silloin kun ei mitään ole.”

Ziffel on henkilö Bertolt Brechtin kirjassa Pakolaiskeskusteluja (1961), jonka hän oli kirjoittanut Suomessa asuttuaan täällä runsaan vuoden 1940-41. Keskustelukumppaninaan Ziffelillä on helsinkiläinen Kalle, joka on ainakin jonkin verran samoilla linjoilla:

”Isänmaanrakkautta rajoittaa jo se, ettei jutussa ylipäänsä ole todellista valinnanmahdollisuutta. Vähän niin kuin että täytyy rakastaa sitä jonka kanssa menee naimisiin sen sijaan että menisi naimisiin sen kanssa jota rakastaa. - - - Mutta nyt on jokaisen pakko palvoa sitä paikkaa maan pinnalla, johon on kerran pudota putkahtanut.”

Lähimmäisenrakkaus on samankaltainen. Se on tietenkin ylevä asia, mutta Ziffel on realisti: ”Jos pystyy maksamaan, ei ole lähimmäisenrakkauden armoilla missään.”

Varsin ajankohtaisia aiheita tänäkin päivänä.

Ziffel oli siis pakolainen, niin kuin myös Brecht. Heidän kummankin isänmaanrakkautensa oli saanut Saksassa korjaamattoman kolhun, mutta ei ollut helppoa uusissa asuinmaissakaan.

Brecht oli lähtenyt Saksasta helmikuussa 1933, kun Hitler oli ottanut vallan. Brecht matkusti lähelle Tanskaan, mutta sieltä hän siirtyi taas natseja karkuun Ruotsiin. Kun Hitler valloitti Tanskan ja Norjankin, Brecht luuli samoin käyvän Ruotsissa ja hän tuli Suomeen.

Suomesta Brecht matkusti heinäkuussa 1941 Yhdysvaltoihin, jossa hän joutui epäamerikkalaista toimintaa tutkineen komitean kuulusteltavaksi. Lokakuussa 1947 kuulusteltavina olivat sellaiset elokuva-alan ihmiset, joita epäiltiin kommunistisiksi soluttautujiksi Hollywoodiin. Komitean puheenjohtajana oli J. Parnell Thomas ja yhtenä kuulustelijana toimi Richard Nixon. Thomas oli tullut kuuluisaksi yrittäessään paljastaa Franklin D. Rooseveltin ajaman New Dealin kommunistiseksi salajuoneksi, olihan sen yhtenä tarkoituksena 1930-luvulla helpottaa köyhemmän väestönosan asemaa.

Yhdysvalloissa Brecht oli joutunut mustalle listalle. FBI piti Brechtiä vaarallisena vallankumouksellisena ja varjosti häntä alinomaa. Pakolaiskeskusteluja-kirjassa on kokonaisuudessaan kuulustelu, johon Brecht joutui Washingtonissa 30.10.1947. Tämäkin kuulustelu radioitiin ja jotkut ovat sen nauhoittaneet, ja Eric Bentley julkaisi sen äänilevyllä 1963 ja kirjana 1970.

Kuulustelu on hurjaa luettavaa, tai voi sitä komediaksikin luonnehtia. Kyllähän Brecht selvä vasemmistolainen oli, tärkeitä henkilöitä hänelle olivat mm. Marx ja Lenin. Kuulustelijat eivät kuitenkaan saaneet Brechtiä nalkkiin, koska tämä ei ollut kommunistipuolueen jäsen.

Kuulustelutilanteen hulluudesta saa käsityksen, kun lukee Brechtin myöhempiä kommentteja siitä. Hänen neuvonantajansa Bartley Crum oli sanonut Brechtille, että kannattaisi myöntää olevansa kommunisti:

”Ei Teille voi tapahtua mitään, koska ette ole Amerikan kansalainen ja joka tapauksessahan Te olisitte ollut Saksan puolueen jäsen.”

”Mutta minä en ollut jäsen”, protestoi Brecht.

”Ei sillä ole mitään väliä, vaikka väitätte, ettette ollut jäsen”, sanoi Crum. ”He väärentävät puolueen jäsenkirjan ja saavat Teidät kiinni väärästä valasta.”

Crum oli varmaankin oikeassa. Kaksi vuotta myöhemmin tutkijalautakunnan puheenjohtaja J. Parnell Thomas joutui vankilaan epärehellisyydestä.

Brecht ei kuitenkaan jäänyt odottamaan tapahtumien kulkua. Thomas kopautti nuijalla pöytään vajaan tunnin kestäneen kuulustelun jälkeen ja sanoi, että pidetään tauko iltapäivään klo 2:een asti. Mutta Brecht ei palannut, vaan tuntia myöhemmin hän oli jo laivassa matkalla kohti Eurooppaa, jossa asettui ensin Sveitsiin ja sitten Itä-Saksaan.

Yhdessä suhteessa Brecht kuitenkin antoi tunnustuksen Thomasille ja niille muille: ”He eivät olleet yhtä hankalia kuin natsit. Natsit eivät olisi koskaan antaneet minun polttaa. Washingtonissa he antoivat minun ottaa sikarini, ja sen avulla saatoin voittaa aikaa heidän kysymystensä ja omien vastauksieni välillä.”

VAPAA MAA

Pakolaiskeskusteluissa Ziffel ja Kalle keskustelevat myös siitä, millainen on vapaa maa. Kapitalismissa ja kommunismissa on omat erilaiset vapautensa. Kalle kertoo yhdestä aikaisemmasta keskustelustaan jossakin toisessa ravintolassa:

- Koettakaapa olla oma-aloitteinen Neuvostoliitossa ja perustaa sinne tehdas. Ette saa edes taloa ostaa.

- Voinko minä täällä sitten?

- Milloin tahansa, sen kuin kirjoitatte shekin, ei muuta.

- Mutta kun minulla ei ole pankkitiliä. Muuten kyllä olisin voinut perustaa tehtaan.

Kun Ziffel ja Kalle lähtevät pois asemaravintolasta, he kulkevat Rautatientorin poikki ja pysähtyvät Aleksis Kiven patsaan eteen.

Ziffel: ”Kuuluu olleen hyvä runoilija, mutta kuoli nälkään.

Kalle: ”Tässä maassa on tapana, että hyvät runoilijat kuolevat nälkään. Tapaa ei kuitenkaan noudateta tarkasti, jotkut kuolevat myös viinaan.”

kari.naskinen@gmail.com

Kaksi vastahakoista paavia

Vuonna 2012 tapasivat paavi Benedictus XVI ja Buenos Airesin arkkipiispa Jorge Bergoglio Vatikaanissa ja paavin kesäasunnolla Castel Gandolfossa. Kaksi paavia on elokuva tuosta muutaman päivän tapaamisesta ja siihen liittyvistä asioista. Kahden kirkonmiehen tilanne on kimurantti: paavi on päättänyt erota tehtävästä, josta ei tapana ole erota, ja Bergogliolla on mukanaan eroilmoitus, johon hän tarvitsisi paavin allekirjoituksen.

Paavi piti päänsä ja erosi helmikuussa 2013. Se oli sensaatio, edellisen kerran oli paavi jättänyt homman kesken 600 vuotta sitten. Bergoglio puolestaan ei saanut eropaperiinsa paavin nimeä, vaan hänestä tehtiin maaliskuussa 2013 uusi paavi, joka otti kirkolliseksi nimekseen Franciscuksen.

Elokuvan on ohjannut brasilialainen Fernando Meirelles, joka tätä ennen on tunnettu parhaiten John le Carrén Uskollisesta puutarhurista tekemästään elokuvasta (2005). Kaksi paavia on kuvallisena kerrontana melko tavanomainen, mutta sen ytimen muodostaakin Anthony McCartenin käsikirjoitus, joka ilmeisesti perustuu näiden paavien dokumentoituihin sanomisiin, mutta mukana on tietenkin myös täysin fiktiivistä aineistoa. McCarten on tällaisissa elokuvissa onnistunut aikaisemminkin: Kaiken teoria (2014) Stephen Hawkingin elämästä ja Synkin hetki (2017) Winston Churchillin elämästä.

Taas on kysymyksessä elokuva, joka on tehty ”tositapahtumien innoittamana”. Tarkoittaa sitä, että tapahtumia ja vuorosanoja pitää seurata varovasti. Kaksi paaviakin on muokattu sillä tavalla viihteelliseksi, että mukana raahataan turhuuteen asti paavien maallisia mielenkiinnonkohteita, joilla ei kuitenkaan itse elokuvan aiheen kannalta ole mitään merkitystä. Saksalainen Benedictus katsoo televisiosta Poliisikoira Rexiä ja Franciscus kehuu aina välillä Abbaa ja Beatlesia.

Koska Franciscus on kiinnostunut myös jalkapallosta, tähän palataan monta kertaa. Rooman-vierailun aikana hän käy katsomassa yhden tv-ottelun baarissakin. Nämä kaikki tuovat elokuvaan samalla huumoria, mutta ainakin lopun sketsimäinen komediakohtaus menee jo hulluttelun puolelle, vaikka itsenäisenä kohtauksena huvittava onkin.

Mielenkiintoista on elokuvassa nähdä, miten katolisen kirkon kardinaalien kokous (konklaavi) käytännössä valitsee uuden paavin. He kokoontuvat suljettuun istuntoon Sikstuksen kappeliin ja äänestävät siellä niin monta kertaa, että valmista tulee. Franciscusta konklaavi valitsi kaksi päivää (5 äänestystä).

Äänestyslipussa lukee latinaksi ”Eligio in Summum Pontificem” (Valitse ylimmäksi Rooman valtakunnan johtajaksi) ja kukin kardinaali kirjoittaa siihen ehdokkaansa nimen sillä tavalla, ettei käsialasta tunnisteta kirjoittajaa. Ääntenlaskun aikana jokainen paperi lävistetään neulalla ja äänestylippujen läpi pujotetaan punainen naru. Äänestyksen tuloksen jälkeen tämä nivaska pannaan uuniin ja sytytetään tuleen sellaisen kemikaalin kanssa, että Sikstuksen kappelin piipusta tulee joko valkoista tai mustaa savua.

Yhtä hyvä on nähdä paavin kesäasunto 30 kilometrin päässä Roomasta Albanojärven rannalla. Komea paikka, Castel Gandolfo hienon puutarhan keskellä on nimensä mukaisesti linna, iso valkoinen palatsi, jonne paavi emeritus Benedictus XVI sanoi muuttavansa asumaan.

Elokuvan vanha paavi on Anthony Hopkins ja uusi paavi Jonathan Pryce. Niin hienoa näyttelemistä, että parempaa ei voi vaatia. Heidän keskustelunsa kirkon ja uskonnon kysymyksistä koskettelevat isoja asioita, mutta kuitenkin niin, että katsojan ei tarvitse olla teologian maisteri pysyäkseen hyvin mukana. On myös kohtauksia, joihin on kasattu tunnelmaa oikein kunnolla, liikutukseen asti. Huomionarvoista on myös Prycen yhdennäköisyys Bergoglion kanssa.

Takautumina käydään läpi myös Bergoglion taustaa, johon liittyy tangon lisäksi ristiriitaisia asioita Argentiinan vaikeilta poliittisilta ajoilta 1970-luvulta. Jotkut vasemmistoaktivistit eivät pitäneet Bergoglion toimintaa oikeana, eivätkä kaikki vieläkään ole antaneet hänelle anteeksi.

Elokuvantekijät kuitenkin tekevät Bergogliosta sankarin ja hyväntekijän, joka on kritisoinut tuloerojen kasvua ja vapaan markkinatalouden luomaa tyranniaa. Sen sijaan Benedictus eli Joseph Ratzinger kuvataan ”huonommaksi ihmiseksi”, jota vanhoissa uutispätkissä haukutaan natsiksi. Hänen taustoistaan ei kuitenkaan kerrota mitään, joten natsiksi leimaaminen jää ainoaksi luonnehdinnaksi hänestä.

Senkin elokuva tuo taas kerran esille, miten isosta asiasta on kysymys. Paavi, 1,3 miljardin kristityn johtaja. Luterilaisella kirkolla ei vastaavaa ole. Oikein tai ei, mutta on tuossa katolilaisten touhussa jotain suurta ja komeaa.

Toivottavasti pian saadaan nähtäväksi Wim Wendersin viime vuonna tekemä dokumenttielokuva Pope Francis: A Man of His World, jossa kommentteja Franciscuksesta antavat mm. Stephen Hawking, Vladimir Putin, Donald Trump ja Shimon Peres.

kari.naskinen@gmail.com

Poliisit kirjoittavat nykyisin lehtien pienet rötösuutiset

Sanomalehtien toimituksista soitettiin ennen monta kertaa iltapäivän ja illan aikana poliisilaitoksille, josko olisi mitään uutisarvoista sattunut. Sitten toimittaja kirjoitti jutut kolareista ja muista pienistä rötöksistä. Nykyisin nämä vastaavat pikku-uutiset tuntuvat olevan poliisien itsensä kirjoittamia, koska teksti on juridisesti oikeaoppista tönkkösuomea. Tämä ehkä johtuu siitä, että toimittajat saavat nämä uutistiedot suoraan jostakin poliisien sähköisistä järjestelmistä ja panevat ne sellaisinaan lehteen.

Poliisien kirjoittamissa uutisissa mies ei koskaan aja autoa, vaan mieshenkilö kuljettaa autoa. Jos tämä henkilö syyllistyy johonkin pahempaan törttöilyyn, vaikkapa kännissä ajaa suojatietä ylittäneen mummon kuoliaaksi, ei lehtiuutisessa saa heti mennä sanomaan tätä suoraan. Jotta kaikkien asianosaisten oikeusturva säilyy rikkumattomana, pitää ko. autoilijaa sanoa toistaiseksi vasta epäillyksi tekoon.

Jos mummo olisi jäänyt henkiin, hän ei olisi mummo, vaan asianomistaja. Jos taas sillä automiehellä ei olisi ollut ajokorttia, hän olisi poliisin virkakielen mukaisesti ajo-oikeudettomasti kulkuneuvoa kuljettanut henkilö.

Yksi mieshenkilö oli lähestynyt risteystä ajokatua pitkin, ei siis poikin. Samaan risteykseen oli miespyöräilijä ajanut polkupyörällä toista katua pitkin. Polkupyöräilijä vietiin sairaalaan (luultavasti jotain katua pitkin).

Yksityiskohdat ovat tärkeitä. Kun jossain on tapahtunut jotain, on poliisi ja joskus pelastuslaitos saanut hälytyksen hieman ennen iltakuutta. Hieno juttu, että asiaa setvimään oli poliisipartio ”päässyt paikalle”.

Kaikkia yksityiskohtia ei silti saa kertoa. Voi kyllä todeta, että poliisi tutkii 1987 syntyneen päijäthämäläisen miehen syyllistymistä ryöstöön, mutta sitä ei saa paljastaa, onko mies Lahdesta, Sysmästä vai mistä, ettei intimiteettisuoja murru.

Päättäväisyys on oleellista, ettei siis mitenkään vahingossa. Esimerkiksi äskettäin mopoilija ”päätti olla tottelematta poliisin pysäytyskäskyä”. Onneksi poliisit olivat yhtä päättäväisiä ja ”partio päätti pysäyttää mopon”. Mitä jos ei olisi päättänyt?

Kun jotkut nahistelijat olivat rikkoneet kerrostalon oven lasin, niin lehdenlukijoiden oli hyvä tietää poliisilaitoksen saaneen puhelimitse tiedon, että pihalta oli kuulunut tappelun ääniä.

Ennen oli kauppoja, joita myös kutsuttiin liikkeiksi. Koska poliisi ei vielä tähän mennessä ole päässyt selvyyteen siitä, kumpia ne ovat, ne ovat lehtiuutisissa kätevästi kauppaliikkeitä.

kari.naskinen@gmail.com

Onneksi voimassa on uusi versio Yya-sopimuksesta

Ilta-Sanomat on tehnyt erillisen lehden Yya-sopimuksesta ja suomettumisen vuosista. En ole sitä ostanut, mutta etusivun vinkkiotsikoiden perusteella lehdessä haukutaan Suomen kylmän sodan vuosien politiikka täysin lyttyyn. Helppo se on nyt irvailla, mutta kyllä tilanteet maailmanpolitiikassa olivat noina aikoina niin vaarallisen herkät, että se ulkopolitiikka oli ainoa oikea tapa toimia ison naapurin kyljessä.

Yya-sopimus allekirjoitettiin keväällä 1948 Moskovassa, jossa neuvotteluja Suomen puolelta johti pääministeri Mauno Pekkala (SKDL), mutta pääjehuna oli kuitenkin Maalaisliiton kansanedustaja Urho Kekkonen. Lisäksi presidentti J.K. Paasikiven nimittämässä delegaatiossa olivat ulkoministerit Reinhold Svento (SKDL) ja Carl Enckell (virkamies), sisäministeri Yrjö Leino (SKDL) sekä kansanedustajat Onni Peltonen (SDP) ja J.O. Söderhjelm (RKP). Sopimuksen irtisanominen kävi yksinkertaisemmin, kun presidentti Mauno Koivisto syksyllä 1990 saneli valtioneuvoston Yya-sopimusta koskevan lauselman, joka käytännössä tarkoitti sopimuksen lopettamista.

Virallisesti Yya-sopimus purettiin heinäkuussa 1992, jolloin samalla astui voimaan uusi sopimus. Yya-sopimus korvattiin 27.7.1992 asetuksella Suomen ja Venäjän federaation suhteiden perusteista tehdyllä sopimuksella. Sen 3. artikla kuuluu: ”Sopimusosapuolet sitoutuvat säilyttämään yhteisen rajansa hyvän naapuruuden ja yhteistyön rajana Etykin päätösasiakirjan mukaisesti sen loukkaamattomuutta ja toistensa alueellista koskemattomuutta kunnioittaen.”

4. artikla: ”Sopimuspuolet pidättyvät voimakeinoilla uhkaamisesta tai niiden käytöstä toisen osapuolen alueellista koskemattomuutta tai poliittista riippumattomuutta vastaan ja selvittävät keskinäiset riitansa rauhanomaisin keinoin YK:n peruskirjan ja Etykin päätösasiakirjan sekä muiden Etyk-asiakirjojen mukaisesti.

Sopimuspuolet eivät käytä eivätkä salli aluettaan käytettävän aseelliseen hyökkäykseen toista sopimuspuolta vastaan.”

5. artikla: ”Tilanteissa, joissa kansainvälinen rauha ja turvallisuus tai erityisesti jommankumman sopimuspuolen turvallisuus ovat vaarantuneet, Suomi ja Venäjä ovat tarvittaessa yhteydessä keskenään YK:n ja Etykin tarjoamien keinojen käyttämiseksi ristiriidan selvittämiseen.”

Tutulta tuntuu ja hyvä niin. Vain Saksan nimi puuttuu, ja niinhän Koivistokin silloin 1990 katsoi, että Saksa koskeva maininta vanhassa Yya-sopimuksessa oli vanhentunut.

Tätä uuttakaan sopimusta eivät kaikki Suomessa sulata. Erkki Tuomioja sanoi Geopoliittisen seuran seminaarissa 2018, että ulko- ja puolustusministereille ja heidän ministeriöittensä virkamiehille näyttää olevan vaikeata huomioida eduskunnan hyväksymää linjausta siitä, ettei Suomi salli alueensa käyttämistä vihamielisiin tarkoituksiin muita valtioita vastaan. (Ulkoministeri oli tuolloin Timo Soini ja puolustusministeri Jussi Niinistö.)

Puhumattakaan siis vanhan Yya-sopimuksen haukkumisesta. Se kuitenkin edusti täydellisesti uutta rauhanomaista politiikkaa raskaiden sotatappioiden jälkeen. Kuten Suomen suurlähettiläänä Moskovassa toiminut Heikki Talvitie on sanonut, ”Suomella ei ollut mitään syytä riskeerata, ettei vaan lisää hävittäisi. Virallinen ulkopolitiikkamme oli totta kai rajoittavaa, mutta päämäärän vuoksi en nähnyt siinä ongelmaa.” (80-vuotishaastattelu HS 3.9.2019)

kari.naskinen@gmail.com