Elektroniikkaa liikaa

Jouluostosreissulla huomasin Motonetin parkkipaikalla, että ulkopuolisten peruutuspeilien elektroniikka ei toiminut. Ne eivät kääntyneet normaaliasennostaan auton kylkien myötäisiksi, eikä peilejä pystynyt käsin vääntämään. Sitten tulin kotipihaan ja peilit taas toimivatkin, mutta jos ne eivät olisi kääntyneet, olisi autotallin kapeasta ovesta ollut melko mahdoton ajaa sisään.

Jouluviikolla oli Helsingin Sanomissa juttu sähköautomies Francis McCarronin kokemuksista Renault Megane e-Techin kanssa. Elektroniikka ongelmana siinäkin. Autossa pitäisi olla sähköinen takaluukun avausmekanismi, mutta autoteollisuutta vaivaavan komponenttipulan takia tämä järjestelmä oli pitänyt jättää pois. Tämän takia McCarronilla oli ollut vaikeuksia avata jäätynyttä takakontti, mutta sai sen auki pitämällä toisella kädellä kiinni takaikkunan pyyhkimestä.

Tenniskaverini Risto Mäkelän kanssa puhuimme näistä asioista eilen lyhyellä erätauolla. Risto kertoi, että hänen hybridiautossaan oli latausluukun kansi jäänyt kerran jumiin, kun elektroniikka ei toiminut. Oli pitänyt ostaa kalliimpaa ajoenergiaa bensaa.

Tällainen sisältä napista painettava avausmekanismi minullakin autossa on, siis koskee bensatankin korkin päällä olevaa kantta. Jos se menee jumiin, ei voi tankata tai joutuu väkisin kampeamaan kannen auki jollain kapealla terällä.

Yhden kerran jäin matkalle entisellä italialaisella autollani sähkövian takia. Hinurikuskilta kysyin, millaisia autoja pitää eniten hakea. - ”Suurin osa on niitä saksalaisia laatuautoja”, vastasi hän. Eli niitä, joissa elektroniikkahienouksia on eniten.

Nykyisessä ranskalaisessa autossani peilit toimivat nyt toistaiseksi, mutta edellisessä autossa systeemi oli parempi: elektroniikkaa ei ollut, joten samalla kun kävi avaamassa tallin ovet, käänsi peilit käsin siihen asentoon, että oli helppo ajaa sisälle.

Nyt ollaan tilanteessa, että entistä enemmän ollaan tekemisissä digitaalisen teknologian kanssa ja pula komponenteista sekä niihin tarvittavista raaka-aineista luultavasti vain pahenee.

Toisaalta tekniikka kehittyy koko ajan. Kiina on tämän alan huippu ja siellä esimerkiksi Pekingin takseista iso osa toimii jo vaihtoakuilla. Ainakin Nio-merkkinen auto ajetaan vaihtokoppiin, jossa robottikone vaihtaa akun auton viidessä minuutissa ja taas matka jatkuu.

Kiinassa sähköautokehitys on muutenkin vinhaa, kuten lehtijuttu jouluna kertoi: Kiinassa halvimman sähköauton saa 5000 eurolla, mutta jos silti haluaa ostaa polttomoottoriauton, joutuu sen rekisterikilvistä maksamaan esim. Shanghaissa 15 000 euroa. Sähköauton rekkarit saa ilmaiseksi. (HeSa 26.12.2022)

kari.naskinen@gmail.com

Kansakuntana ydinaseliittoumassa

Oli kumma joulu. En nähnyt yhtään lehti- tai muuta juttua talvisodan kylmästä joulusta. Nyt kun jossain Unkarissa on sota, onko Suomen oma sankarillinen sota unohdettu. Omasta sota-arkistostani löysin vanhan uutisen Ilves-divisioonan asevelipäiviltä Parolannummelta, jossa kenraaliluutnantti Jorma Järventaus oli sanonut, että vasta talvi- ja jatkosodissa Suomi näytti kypsyytensä kansainvälisillä areenoilla. Järventaus sanoi, että Jean Sibelius ja Paavo Nurmi olivat vieneet Suomen maailmankartalle, mutta tarvittiin sodat, jotta suomalaiset saavuttivat pysyvän paikan kansakuntien joukossa. (ESS 30.6.1985)

Ne olivat sellaisia saavutuksia, että niistä pitäisi kirjoittaa joka joulu, joka loppiainen, joka laskiainen, joka pääsiäinen ja joka juhannus. Tapelkoot Udmurtiassa tai Uralilla, mutta sotajoulu rintamalla 50 asteen pakkasessa 1939 oli ihan toista. Nyt jouluviikolla saatiin sentään jonkinlaiseksi pelastukseksi Naton ydinasepolitiikan johtajan Jessica Coxin käynti Suomessa ja Helsingin Sanomien siitä tekemä iso juttu aatonaattona. Sotapropaganda ei pidä joululomia.

Jessica sanoi, että olisi hienoa nähdä Suomi mukana Naton ydinsotaharjoituksissa ja ottavan muutenkin aktiivisen roolin Naton ydinaseita koskevassa toiminnassa. Tähän tarttui heti samana päivänä Kokoomuksen tulevaisuudenlupaus Antti Häkkänen, joka sanoi, että Suomessa pitää olla realistinen ote ydinaseisiin, sillä Naton ydinaseilla on historiallisesti suojeltu demokratiaa. (Kokoomuksen Verkkouutiset 23.12.2022)

Vaikka Suomen lainsäädäntö kieltää ydinaseiden tuonnin meille, ei Suomi kuitenkaan muuten torju ydinaseita. YK:n hyväksymää ydinasekieltosopimusta ei Suomi ole allekirjoittanut, koska Natoon menijänä ei saa niin tehdä. Tällä hetkellä on Naton ydinaseita viidessä Euroopan maassa: Belgia, Hollanti, Italia, Saksa, Turkki.

Ydinasekieltosopimuksen ovat ratifioineet tähän mennessä 63 maata, esimerkiksi kaikki Keski-Amerikan maat ja Tyynenmeren saarivaltiot, jotka ovat olleet atomipommikokeiden kohteina vuosia ja odottavat nyt oikeututusti oikeutta ja korvauksia.

kari.naskinen@gmail.com

Jouluevankeljumi

Tapahtui niinä päivinä, että pohjoismainen hyvinvointivaltio ei enää valtiona ja kuntina täysin pystynyt pitämään huolta kansalaisista. Jouko ja Marjakin lukivat joka kotiin tulleesta seurakunnan lehdestä, että heidän seurakuntansa oli taas koronasta johtuneen tauon jälkeen palannut järjestämään ruokapankkitoimintaa. Niin Jouko lähti raskaana olleen Marjan kanssa ylös kaupungin keskustaan kohti ruuanjakopaikkaa, jonka kerrottiin olevan auki iltapäivään asti jouluaattonakin. Marja oli Joukolle kihlattu, mutta liittoa ei vielä ollut vahvistettu. Tämä veti Joukon mieltä matalaksi, sillä lakia kunniottavana miehenä hän haistoi pohjaan palaneen käryä. Jouko oli jo suunnitellut kihlauksen purkamista, mutta lopulta hänet kuitenkin ylipuhuttiin ottamaan Marja vaimokseen.

Televisiossa heidän hiippakuntansa piispa oli sanonut, että kirkko, vapaaehtoisjärjestöt ja muutkaan eivät koskaan voi korvata hyvinvointijärjestelmää ylläpitävää julkishallintoa, mutta ne voivat tarjota omaa tukeaan. Köyhyysloukussa olevat Jouko ja Marja olivat ostaneet television SPR:n kirpputorilta 50 eurolla sen jälkeen, kun tv-lupamaksun tilalle tuli Yle-vero, jota Joukon ja Marjan ei tarvitse maksaa, koska heidän vuositulonsa ovat alle 14 000 euroa.

Piispa oli senkin sanonut, että pienituloisten asema on heikentynyt ja siksi on hyvä, että seurakunnat ovat entistä enemmän ottaneet edes jonkin verran vastatakseen heidän elämänsä huolehtimisesta. Jouko ja Marja huomasivat piispan aivan kuin puhuneen heistä, kun oli sanonut, että tilanne yhteiskunnassa jatkuu samanlaisena ellei mene huonompaankin suuntaan. Tuloerot kasvavat ja markkinatalouden periaatteita ulotetaan entistä enemmän terveydenhoitoon, koulutukseen ja vanhustenhuoltoon. Ellei suunta muutu, Suomessa irtaudutaan vähä vähältä pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden keskeisimmästä moraalisesta lähtökohdasta eli perusoikeuksien turvaamisesta oikeudenmukaisesti kaikille ihmisille.

Samasta asiasta sanoi omakohtaisesta kokemuksestaan 60-vuotias Eija Salo viime viikon Kirkko ja kaupunki -lehdessä: ”Köyhyys riisuu ihmiseltä määräysvallan omaan elämäänsä. Rahanpuute vaikuttaa terveyteen, ajanviettoon kuin ihmissuhteisiinkin. Ensi vuodelta tai ensi vuosikymmeneltä en odota mitään. Minulla on sellainen kokemus, etten voi saada mitään, joten on pakko olla toivomatta.”

Niin tapahtui heidän siellä ruokapankin edessä jo ollessaan, että Marjan synnyttämisen aika tuli. Hän synnytti pojan, esikoisensa, ja kapaloi hänet ja pani siihen pyörillä olevaan ja vedettävään kauppakärryyn. Takaisin kotiin oli pitkä matka, rahaa linja-autolippuihin ei ollut, joten oli etsittävä jokin tilapäinen yöpymispaikka. Sellaisen he saivat ruokapankin takahuoneesta.

Sillä seudulla oli vartiointiliikkeen East Land Seers Co:n kolme miestä huolehtimassa järjestyksen säilymisestä ruuanjakopaikalla ja muuallakin. Sitten tapahtui ihme. Niin seisoi securitasmiesten edessä Herran enkeli, ja Herran kirkkaus loisti hänen ympärillään, ja miehet peljästyivät suuresti. Mutta enkeli sanoi heille: "Älkää pelätkö; sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon. Marja on tänä päivänä synnyttänyt perheelleen poikavauvan. Näin elämä jatkuu, mutta meidän on nyt vain huolehdittava siitä, että ilmastonmuutos saadaan pysähtymään, jotta Joukon ja Marjan pojallakin olisi hyvä tulevaisuus hyvässä maailmassa.”

Yhtäkkiä oli enkelin kanssa siinä vartiointiliikkeen miesten ympäröimänä myös suuri joukko muita ihmisiä, jotka kaikki yhtyivät lausumaan: "Kunnia Jumalalle korkeuksissa, ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto!"

Kun enkeli oli mennyt, alkoi tieto tästä erikoisesta tapahtumasta levitä. Tv-yhtiöihinkin tieto tietenkin meni ja pian toimittajia ja kameroita oli paikalla. Illalla puoli yhdeksän uutisiin saatiin juuri ja juuri ennen säätietoja uutinen tapauksesta. Toimittaja selitti: ”Ruokapankin takahuoneesta oli löytynyt Marja ja Jouko ja lapsi, joka makasi seimeltä näyttävässä kopassa. Enkelikin täällä oli nähty ja kaikki ihmettelivät, mistä oli kysymys. Marja kätki kaikki kuulemansa ja näkemänsä ja tutkisteli niitä sydämessänsä.”

Urheiluruudun jälkeen A-studioon oli pikahälytyksellä saatu sama piispa, joka palasi siihen aiheeseen, jota oli käsitellyt edellispäivänä televisiossa: ”Yhteiskunnan tärkeimmät asiat näyttävät liian usein muuttuvan poliitikkojenväliseksi valtataisteluksi. Tällaisessa tilanteessa ihmiset menettävät kiinnostustaan demokraattisen järjestelmän toimintaan ja katsovat, että vaalien ja hallintoportaiden kautta ei asioihin voi vaikuttaa. Ilmiö on tuttu koko Eurpoopassa. Käytännössä se edistää talouden vallan kasvua ja heikentää poliittista valtaa.”

A-studion lopussa toimittaja vielä kertoi, että Suomen menestyneimmäksi kaupungiksi nousseella Tampereella olivat ruokajonot venyneet jouluviikolla ennätyksellisen pitkiksi, osittain johtuen siitä, että keskituloisillakaan eivät rahat enää riitä edes kaikkeen välttämättömimpään. Lisäksi kerrottiin Barabbas Tikkasen tunnustaneen Ullanlinnan surman.

(Lähteet: Uusi testamentti, Suomen ev.lut kirkon piispojen puheenvuoro hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuudesta 1999, Kirkko ja kaupunki -lehti 12.12.2022, Aamulehti 22.12.2022)

kari.naskinen@gmail.com

Suurlähettiläs Heikki Talvitie keskellä sekamelskaa

Touko-kesäkuun vaihteessa 1989 järjestettiin Kremlin kongressipalatsissa Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton kansanedustajien kongressi. Oli suorat tv- ja radiolähetykset, joita Neuvostoliiton asukkaat seurasivat henkeään pidätellen. Paikalla oli myös Suomen suurlähettiläs Heikki Talvitie, joka juuri ilmestyneessä kirjassa Kylmän sodan päätös (Into, 2022) kuvailee sekavaa tilannetta: ”Vanhaan tapaan puhemiehistö kokoontui korokkeelle kongressisalin eteen. Tällöin salista pyydettiin puheenvuoro, puhuja kysyi, kuka oli valinnut puhemiehistön. Normaalin käytännön mukaan nyt istuva kansanedustajien kongressi valitsisi puhemiehistön ensimmäisenä tehtävänään. Mihail Gorbatshov vastasi tähän, että muutamat valtion ylimmästä johdosta olivat kokoontuneet ja päättäneet puhemiehistöstä. Kokouksessa käsiteltiin useita menettelytapakysymyksiä, ja niistä yritettiin äänestää. Suomesta oli hankittu äänestyskone, joka ei välttämättä ollut viallinen, mutta käytännössä edustajat eivät osanneet äänestää sen avulla, koska ohjeita ei ollut tarjolla. Gorbatshov sitten päätti, milloin tarpeeksi monta edustajaa oli onnistunut äänestämään ja tulos voitiin todeta demokraattisesti syntyneeksi. Paikalla oli 2155 kansanedustajaa.”

Neuvostoliiton hajoamisprosessi oli alkanut. Lokakuussa 1991 Heikki Talvitie (kuvassa) lähetti Moskovasta ulkoministeriöön muistion tilanteesta: ”Nykyään Neuvostoliiton tulevien tapahtumien ennustaminen edes päivänkään perspektiivillä on täysin mahdotonta. Valtarakenteet ovat täysin sekaisin. Gorbatshovilla ei ole mitään reaalipoliittista valtaa, hän istuu tyhjän päällä...”

Jo pari kuukautta aikaisemmin oli uuden Venäjän federaation presidentti Boris Jeltsin kieltänyt NKP:n Pravda-lehden ja muidenkin kommunististen lehtien julkaisemisen sekä määrännyt sinetöitäväksi NKP:n keskuskomitean päämaja kaikkine arkistoineen. Tämä lopetti NKP:n toiminnan. Seuraavana päivänä 24.8.1991 Gorbatshov luopui NKP:n keskuskomitean pääsihteerin virastaan. Valta Venäjänmaalla oli vaihtunut.

Joulukuussa 1991 Jeltsin antoi kolme asetusta, joiden mukaan Neuvostoliiton ministeriöt, sisäinen tiedustelu ja valtioelinten omaisuus siirtyivät Venäjän federatiivisen tasavallan haltuun. Samalla sovittiin, että Venäjä saa Neuvostoliiton paikan YK:n turvallisuusneuvostossa.

Jeltsin osoitti sanansa Neuvostotasavaltojen liiton eroavalle presidentille Gorbatshoville: ”Kokonaiseen 70 vuoteen yksikään johtajistamme ei ole voinut jättää vallan kahvoja rauhallisin mielin. Joko hänen hautansa on käännetty uudelleen ja uudelleen tai häntä on syytetty peruuttamattomista rikoksista. Me haluamme, että maan presidentti, joka virheistään huolimatta sai paljon hyvää aikaan, eroaisi kunniallisesti.

Talvitie toimi Moskovassa 1988-92. Tilanteet olivat hankalia. Vaikka Talvitie oli keskellä sekamelskaa, hänellä ei aina ollut täyttä kuvaa Neuvostoliiton ja Suomen keskinäisestä mielipiteidenvaihdosta. Talvitietä ei informoitu kaikista Mauno Koiviston käymistä keskusteluista neuvostojohdon kanssa, mutta Talvitie sanoo toisaalta tämän mahdollistaneen tietyt ulostulot omalta osaltaan.

GROMYKO KUTSUI
HETI TAPAAMISEEN

Oli tapana, että Suomen suurlähettiläs jätti Moskovaan tullessaan aina valtuuskirjeensä korkeimman neuvoston puhemiehistön varapuheenjohtajalle. Talvitie kävi kuitenkin ennen Moskovaan lähtöään Tehtaankadulla tapaamassa suurlähettiläs Vladimir Sobolevia, jonka tunsi hyvin ennestään, ja kysyi, voisiko Suomen uusi lähettiläs tällä kertaa jättää valtuuskirjeensä puhemiehistön ykköspuheenjohtajalle Andrei Gromykolle. Tämä käytäntö koski mm. USA:n ja Euroopan suurvaltojen lähettiläitä, ja Sobolevin ensireaktiokin oli, että hän vähän hymyili Talvitien ehdotukselle. Talvitie matkusti kesäkuussa 1988 Moskovaan, jossa hän sai ilmoituksen, että valtuuskirjeen ottaa vastaan korkeimman neuvoston puhemiehistön varapuheenjohtaja Pjotr Demitshev. Näin meneteltiin, mutta viikon kuluttua tästä Talvitielle ilmoitettiin, että puhemiehistön puheenjohtaja Gromyko ottaa hänet vastaan. Tapaaminen toteutui Kremlissä, jossa miehet keskustelivat runsaan tunnin ajan.

Gromyko antoi heti ymmärtää, että hän oli käytettävissä, jos maiden suhteet sitä vaativat. Talvitie kirjoittaa, että tapaaminen oli varsinainen monologi Gromykon osalta. Jo seuraavana kesänä Gromyko kuoli vakavan sairauden seurauksena, ja hautajaisissa Talvitie esitti Suomen surunvalittelut Gromykon leskelle ja Neuvostoliitolle.

Yhteydet Moskovassa toimivat muutenkin hyvin. Gorbatshovin tultua presidentiksi Talvitie sai yhteyden hänen kansliapäällikköönsä Anatoli Tshernjajevin. Syksyllä 1989 Mihail ja Raisa Gorbatshov vierailivat Suomessa. Matkaseurueeseen kuulunut Talvie oli etukäteen sanonut Gorbatshoville, että suomalaiset ovat vähän vakaita ihmisiä eivätkä välttämättä osoita hyväksyntää samalla tavalla kuin eteläeurooppalaiset. Kansanjoukot kuitenkin huusivat ”Gorba! Gorba!, jotkut itkivätkin, ja Gorbatshov sai tilaisuuden kääntyä Talvitien puoleen todeten hymyssä suin, että ”vähänpä suurlähettiläs tuntee kansaansa”,

Jeltsinin Talvitie tapasi läheisesti pääsiäisyön 1991 jumalanpalveluksessa Moskovan pääkatedraalissa, jossa Talvitie onnitteli Jeltsiniä tämän saamasta luottamuksesta Venäjän korkeimmassa neuvostossa.

REAGANILTA ALOITE KYLMÄN
SODAN LOPETTAMISEKSI

Kirjan toinen kirjoittaja valt. tri Pekka Visuri pitää Ronald Reaganin vierailua Berliinissä kesällä 1987 eräänlaisena alkuna kylmän sodan lopettamiselle. Reaganin puheesta on jäänyt pysyvästi mieleen vetoomus Gorbatshoville, jotta Berliinin muuri kaadettaisiin ja Brandenburgin portti avattaisiin.

”Reagan oli avaamassa suhteita itään ylivoima-asemasta, ja Neuvostoliiton johto tiesi jo hävinneensä kylmän sodan. Reagan ei suoranaisesti ehdottanut Saksan yhdistämistä, mutta saattoi jo viitata yhteisymmärrykseen, jota neuvotteluissa Neuvostoliiton kanssa oli saavutettu monissa tärkeissä asioissa.

Rautaesirippua alettiinkin raottaa. Helmikuussa 1989 pidettiin Länsi-Berliinissä 25 tutkijan seminaari, johon ei DDR:n edustajia tullut, mutta Neuvostoliitosta tuli tiedeakatemian professori Gennadi Vorontsov. Suomesta oli Visuri, joka nyt kirjoittaa, että Suomessa ei vielä tuolloin tunnettu uutta tilannetta: ”Lähetettyäni matkaraportin esimiehilleni sain heti vastaan kommentteja, että olin varmaankin kuullut tai ymmärtänyt asian väärin. Syksyllä 1989 sitten hitaammatkin joutuivat tunnustamaan, että rajat Keski-Euroopassa todella aukeavat.”

Kylmän sodan päättämistilaisuudeksi luonnehdittiin Gorbatshovin ja George H.W. Bushin tapaamista Maltalla joulukuun alussa 1989. Asiat etenivät ja heti Maltan jälkeen Bush tapasi Helmut Kohlin kahdenkesken Brysselissä. Lisää etenemistä, kun Kohl kävi 19.12.1989 puhumassa Dredenissä, josta Britannian suurlähettiläs raportoi Lontooseen, että ”Kohlia ylistettiin vapahtajana”. Tilaisuutta seurasi väkijoukossa myös KGB:n edustajana Dresdenissä toiminut Vladimir Putin, joka jälkeenpäin totesi silloin aistineensa meneillään olevan vallankumouksen, jota oli mahdoton pysäyttää.

Kylmän sodan lopullisena päättymisenä pidetään Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin huippukokousta Pariisissa marraskuussa 1990, paikalla myös Mauno Koivisto. Siellä hyväksyttyä Uuden Euroopan peruskirjaa pidettiin tuolloin yleisesti uudenlaisen vaiheen Euroopan historiassa avaavana dokumenttina.

Niin yllättäviä tapahtumat olivat siihen mennessä olleet, että ne tulivat yllätyksinä myös KGB:lle, CIA:lle, MI6:lle ja BND:lle. Suomessakin esimerkiksi Jaakko Iloniemi sanoi, että "vain huonosti informoidut saattoivat ennustaa neuvostojärjestelmän äkillisen hajoamisen".

Talvitien ja Visurin kirja on erinomainen. Paikoin se etenee kuin jännityskertomus. Sekin palautetaan mieliin, että 20.12.1991 Jeltsin lähetti Naton yhteistyöneuvostolle viestin, jossa totesi, ettei Venäjä ollut hakemassa jäsenyyttä Natossa, mutta Jeltsin oli kuitenkin valmis pitämään Nato-jäsenyyttä pitkän tähtäimen poliittisena päämääränä. Näin auvoiselta tilanteet näyttivät 30 vuotta sitten, kunnes nyt se Dresdenin nilkki sekosi.

kari.naskinen@gmail.com

Kape Rüster ja Seminola-orkesteri

Kansallisteatterin näyttelijä Petri Liski on myös kova musiikkimies. Hän on laulusolistina kahdessa yhtyeessä, Muukalaislegioonassa (per. 1992) ja pienemmässä lahtelaisessa Adam & Evessä (per. 2013). Jokin aika sitten sain häneltä levyharvinaisuuden, joka sisältää Karl Ferdinand Rüsterin 26 sävellystä vuosilta 1930-32. Suurin osa on Rüsterin oman Seminola-orkesterin sekä Amarillo-, Dallape- ja Odeon-orkestereiden levytyksistä restauroituja esityksiä, mutta lisäksi on viisi kappaletta Muukalaislegioonalta sellaisista kappaleista, joista ei löytynyt kelvollisia alkuperäislevytyksiä. Vanhoilla levytyksillä solisteina laulavat Kaarlo Kytö, Veli Lehto, Georg Malmsten ja Mauno Tamminen. Niin vähän tunnetusta tekijästä on kysymys, että esimerkiksi Ilpo Hakasalon ja Peter von Baghin isossa Iskelmän kultaisessa kirjassa (1986) ei Rüsterin nimeä mainita kuin kerran, kun Kaarlo Kydön esittämän Kadun lapsen kohdalla on suluissa säveltäjän nimi.

Taiteilijanimellä Kape Rüster tunnettu säveltäjä syntyi 1904 Pietarissa, jossa hänen isänsä toimi flyygeli- ja pianokauppiaana sekä tsaarin hovin muusikkona. Suku oli lähtöisin Leipzigistä, josta vaellus oli johtanut Baltian kautta Venäjälle. Vallankumous ajoi sitten perheen pakomatkalle, ensin Viipuriin ja talvisodan sytyttyä Tampereelle, sieltä Kotkaan ja sotavuosien jälkeen Lahden seudulle, jossa se toimi tanssiorkesterina aina 1970-luvulle asti, kunnes Rüster kuoli 1977. Vuonna 1999 kangasalalainen Risto Uusimaa perusti Seminola-orkesterin uudelleen.

Suomessa Kape Rüster ehti luoda näkyvää musiikkiuraa. Hän soitti pianoa ja puupuhaltimia, sävelsi, sanoitti ja sovitti lauluja sekä toimi Tampereella perustamansa orkesterin kapellimestarina, joskin hän tuli enemmän tunnetuksi vasta Kotkassa, kuten cd-hankkeen käynnistänyt kotkalainen Manu Teittinen kirjoittaa. Levyhankkeen merkittävänä edistäjänä oli myös Kape Rüsterin Tukholmassa asuva poika, graafikko-valokuvaaja Reijo Rüster, jonka isä oli lähettänyt sotalapseksi Ruotsiin 1943; vanhemmat seurasivat perässä 1944.

Levyllä olevat schlagerit ovat tutunomaista musiikkia niille, jotka vanhaa suomalaista tanssimusiikkia ovat vähänkin kuunnelleet. Foxeja ja valsseja. Istuisivat erinomaisesti Muistojen bulevardiin. Elokuva-aitan haastattelussa vuonna 1936 Kape Rüster luonnehti Seminolan musisointia: ”Havaijilaisaiheiset valssit, soitettuina kitaroilla ja muilla kielisoittimilla, sekä tangot erikoisessa tangokokoonpanossa, joissa harmonikoilla on etusijansa, ovat aina saavuttaneet suuren menestyksen. Amerikkalaiset foxtrotit vaativat oman hot hot (kuuman) tyylinsä. Tällöin pääsee suurmaailman lempilapsi saksofooni ja myös ilakoiva trumpetti täysin oikeuksiinsa...”

Väriä Seminolan esiintymisiin toi pietarilainen balettitanssija, jonka naama oli maskeerattu mustaksi, esiintyjänimeltään hän oli ”Neekeri Rix-Dix”.

Kappaleet levyllä on jaettu neljään teemaryhmään:
• ”Kaukokaipuu” vieraille maille, mutta siten huomioiden, ettei elämä muuallakaan aina ole vain ruusuilla tanssimista (Espanjan iloja, Marokko, Siperia, Neekerin kehtolaulu).
• ”Maailman tie” sivuaa samaa aihetta, mutta ei samalla tavalla kaipauksella (Hyvästi kotimaa, Elämän murhe, Pakolaisten laulu).
• ”Suuret tunteet” paljastuvat jo laulujen nimissä (Kiehtovat silmäsi, Unhoita minut, Sammunut rakkaus, Karjala, muistojen maa).
• ”Musiikin riemu” (Suursaari, Viiniä ja rakkautta, Aurinkoisia päiviä).

Hieno historiallinen levy, jonka tuottajina 2001 olivat Kevyen musiikin museon kannatusyhdistys eli populaarimusiikin verkkomuseo Pomus ja levy-yhtiö Siboney, joka nykyisin kuuluu Universal Music -yhtiöön.

Petri Liskin ja Muukalaislegioonan esittämät kappaleet levyllä ovat Aurinkoisia päiviä, Erämaan laulu, Karjala muistojen maa, Maailman tie ja Neekerin kehtolaulu.

kari.naskinen@gmail.com

Putinin jälkeen: Dmitri Patrušev, Mihail Mišustin, Sergei Sobjanin…?

”Venäjä on maa, joka hautaa vaikeutensa. Kritiikistäsi tulee hautakirjoituksesi. Sanot vain sanottavasi eikä sinua enää ole.” (Will Rogers 1879 - 1935, amerikkalainen koomikko ja cowboy)

Kukaan ulkopuolinen ei voi sanoa, että tuntee Venäjän kuin omat taskunsa – eikä ehkä sisäpuolinenkaan. Suomessa yksi parhaita Venäjän-tuntijoita on toimittaja Arvo Tuominen, jonka tuotantoon kuuluu monia Venäjää käsitteleviä dokumenttiohjelmia ja tv-elokuvia sekä kirjoja. Syyskuussa 2022 ilmestynyt Kirjoituksia Venäjästä ja Putinista on ajankohtaisen täsmällinen juuri nyt. Siinä Tuominen käsittelee sitäkin erityisen mielenkiintoista asiaa, mitä tapahtuu Vladimir Putinin jälkeen ja milloin. Tuominen ennustaa, että Putin jää sivuun 2024, jos Ukrainan kysymyksessä on saavutettu edes jonkinlainen tulos. Vielä vuoden 2024 jälkeen kuusi lisävuotta Putinia olisi liian raskas mainehaitta Venäjälle, ja tämän tietää Putin itsekin, ehkä.

Yksi kysymys on, miten itsenäisesti Venäjä pystyy vallanvaihdoksen tekemään. Kun Venäjä on vaikuttanut USA:n vaaleihin, niin kai amerikkalaiset kykenevät samaan Venäjällä, ja onhan CIA:lla laajaa kokemusta hallintojen vaihtamisista.

Kovin kimurantti on tämä tilanne, kuten Tuominen kirjoittaa: ”Putinin syrjäyttämisvaatimus on hyvin ymmärrettävä Ukrainan sotatoimien törkeyden tähden, mutta on vaikeammin toteutettavissa. Aivan ongelmatonta se ei ole ensinnäkään siksi, että jos Putinin seuraaja valitaan manuaalisesti lännen ohjaamana, tätä rasittaa pysyvästi mielikuva maanpetoksesta ja tappiosta. Lisäksi vallanvaihdon pitäisi olla kontrolloitu prosessi, koska vallitsevissa olosuhteissa vallankumous Venäjällä johtaa paljon todennäköisemmin fasistiseen oikeistohallitukseen kuin liberaalien valtaannousuun.”

Venäläisen systeemin vaara on ollut kautta aikojen pitkäaikaisen hallintokauden päätyminen sekasortoon. Näin kävi Iivana Julman kuoltua, jolloin sekasortoa kesti puoli vuosisataa, ja sama toistui sekä Stalinin kuoleman että Brežnevin lähdön jälkeen. Tuominen veikkaa näin käyvän nytkin ja erityisesti, jos Putin jatkaa presidenttinä elämänsä loppuun saakka.

”Joka tapauksessa vallanvaihdos Venäjällä tulee valitettavasti vain ylhäältä käsin manuaalisesti ohjattuna kuten aina ennenkin. Tällä hetkellä turvallisuusneuvoston enemmistö on seitsemänkymppisten hallussa, eikä siinä iässä enää uudistuksia tehdä”, kirjoittaa Tuominen.

Tuominen muistuttaa myös, ettei Putinin seuraaja automaattisesti ole parempi vaihtoehto. Tuominen luettelee nimiä, jotka eivät tule kysymykseen, ja sen jälkeen potentiaalisia ehdokkaita. Suoraltakädeltä hän torjuu esimerkiksi puolustusministeri Sergei Šoigun, ulkoministeri Sergei Lavrovin ja turvallisuusneuvoston varapuheenjohtajan Dmitri Medvedevin, joka kaipaisi aivan ilmeisesti Twitteriinsä alkolukon.

Koska seuraajan pitää olla venäläinen, jolla on myös venäläinen sukunimi, ei tulevaksi hallitsijaksi käy Sergei Kirijenko, joka on Putinin luottomies Donbassissa, mutta on juutalainen, ja hänen sukunimensä on ukrainalainen sukunimi. Myöskään erittäin pätevänä tunnettu varapääministeri Alexander Novak ei kelpaa, koska hän on ukrainalainen, eikä myöskään hyvissä kirjoissa oleva keskuspankin pääjohtaja Elvira Nabullina, koska hän on tataari.

Sen sijaan pääministeri Mihail Mišustin ja Moskovan kaupunginjohtaja Sergei Sobjanin ovat vaitiolollaan viestittäneet, etteivät kannata sotapolitiikkaa, joten he saattavat joissain muuttuvissa olosuhteissa olla käyttökelpoisia tulevaisuudenkortteja. Presidenttipelin ykkösnimeksi Tuominen nostaa kuitenkin 45-vuotiaan maatalousministerin Dmitri Patruševin (kuvassa), jota Tšetšenian päällikkö Ramzan Kadyrov on luonnehtinut suureksi valtiomieheksi ja ammattimieheksi isolla A:lla. Lisäksi hänen sukutaustansa on hyvä: isä on turvallisuusneuvoston pääsihteeri Nikolai Patrušev, FSB:n entinen johtaja.

Isä on toistaiseksi tunnetumpi kuin poikansa, ja Tuominenkin lainaa Nikolai Patruševin kovaa puhetta Rossiskaja Gazetassa 26.4.2022. Tätä varsin dramaattista haastattelua samoin kuin monia muitakaan venäläisiä puheenvuoroja ei ole länsimediassa levitelty, mutta nyt Tuominen siteeraa Patruševin saatanallisia säkeitä:

”Eurooppa on syvän taloudellisen ja poliittisen kriisin edessä. Nouseva inflaatio ja aleneva elintaso painavat jo nyt eurooppalaisten lompakkoa ja mielialaa. Lisäksi laajamittainen muuttoliike tuo uusia haasteita vanhoihin turvallisuusuhkiin kuten huumekauppaan ja kansainväliseen rikollisuuteen. Lähes viisi miljoonaa ukrainalaista siirtolaista on jo saapunut Eurooppaan. Lähitulevaisuudessa heidän määränsä kasvaa kymmeneen miljoonaan. Suurin osa länteen tulleista ukrainalaisista uskoo, että eurooppalaisten pitäisi tukea ja elättää heitä, ja kun heidät pakotetaan työhön, he alkavat kapinoida.”

”Kymmenet miljoonat ihmiset Afrikassa tai Lähi-idässä ovat nälänhädän partaalla lännen takia. Selviytyäkseen he ryntäävät Eurooppaan. En ole varma, selviääkö Eurooppa kriisistä. Poliittiset instituutiot, ylikansalliset yritykset, terve talous, kulttuuri ja perinteet voivat olla mennyttä. Eurooppa pureskelee edelleen vain kynsiään, ja Amerikka vapautuu geopoliittisesta pääpelostaan – Venäjän ja Euroopan poliittisesta ja taloudellisesta liitosta.”

”Euroopalla on edessään fasismin ja uusnatsismin lisääntyminen, kun rikolliset, joilla on uusnatsinäkemykset, pakenevat väistämättömiä rikossyytteitä Ukrainasta tulevien siirtolaisten seassa. Tämä johtaa natsi-ideoiden elpymiseen Euroopassa ja ilmentymiin, joita on pidetty kauan sitten mahdottomina.”

VIIPURIN PETROV,
PETROVIN VIIPURI

Suomalaisille tärkeän Viipurin Arvo Tuominen tuntee hyvin. Viimeksi minäkin hänet tapasin Pyöreässä tornissa. Kirjassaan Tuominen kertoo kovasta pelistä kaupungissa. Viipuri oli pitkään paikallisen oligarkin Aleksandr Petrovin näpeissä. Tie kaupungin rikkaimmaksi ja vaikutusvaltaisimmaksi asukkaaksi ei kuitenkaan ollut helppo – lähtö oli helpompi, kuula kalloon.

Vielä 1990-luvulla vallassa olivat veljekset Sergei ja Spartak Rubinovitš sekä Petrov. Sergei toimi kaupunginhallituksen puheenjohtajana sekä Spartak ja Petrov kaupunginhallituksen jäseninä, mutta sitten valtataistelu kulminoitui energiayhtiö Vencon ympärille. Vuonna 2000 yhtiön merkittävä osakkeenomistaja Filip Lemelehs lähti kauniin 21-vuotiaan tyttöystävänsä Jana Ulanovan kanssa Viipurista Pietariin. Autonkuljettajana toimi Eduard Jegorov. He eivät koskaan päässeet perille. Jana Ulanovan ruumis löytyi Dolgoje-järvestä, ruumiissa lukuisia ampumahaavoja, ja autonkuljettaja löydettiin Pietarin länsipuolelta Bezymyannoe-järvestä ruumissaan seitsemän luodinreikää. Lemelehsiä ei ole löytynyt, mutta vain harva uskoo hänen selvinneen hengissä.

Rubinovitšien oli lähdettävä Viipurista, mutta Sergei menetti silti henkensä. Näin Petrov nousi yksiselitteisesti kaupungin epäviralliseksi pomoksi, jonka tietämättä ei mitään saanut tapahtua, eikä myöskään tapahtunut. Petrovin sana oli laki. Petrov jopa puhdisti pikkurikolliset häiritsemästä matkailuelinkeinoa, ja siisti muutenkin kaupunkia. Minutkin kerran esiteltiin Petroville hänen omistamassaan Viipuri-hotellissa, jossa hän odotteli puolisonsa 50-vuotisjuhlien alkamista. Tämä esittely tapahtui siksi, että viipurilainen ystäväni oli töissä Petrovilla ja koska Petrovin poika Vitali Petrov on tuttu autourheilupiireissä ja minä kova autourheilumies, niin täytyihän meidän isä-Petrovin kanssa muutama sana vaihtaa. Vitali Petrov ajoi Renaultin ja Caterhamin F1-autoilla 2010-12, ja yhdessä valokuvassa olen nähnyt Putinin ainakin istuvan Petrovin F1-Rellussa.

Lauantaina 24.10.2020 Aleksandr Petrov saapui noin kello 16 Viipurista 40 kilometriä Suomen suuntaa sijaitsevalle merenrantahuvilalleen. Hän saunoi ja ui kaikessa rauhassa. Kello 17.30 hän seisoskeli saunansa kuistilla, kun toiselta rannalta kajahti laukaus, joka lävisti hänen sydämensä. Viipurin kummisetä kuoli heti. Ampujaa ei ole saatu kiinni.

Petrovia kutsuttiin aivan yleisesti ”Viipurin hallitsijaksi”. Vain vähän ennen hänen palkkamurhaansa oli paljastunut korruptioskandaali, jossa 1990-luvun ja nykyajan ikävimmät perinteet kietoutuivat: Viipurin alueen budjetista oli varastettu 1500 miljoonaa ruplaa. Tuominen kirjoitti kirjaansa elokuussa 2022, eikä siihen mennessä ollut vielä selvinnyt, kuka oli vastuussa murhasta. Murhasta hyötyneitä on lukuisia ja Petrovilla oli vihamiehiä paljon. Hänellä oli myös laajat valtakunnan tason kontaktit, joten hän tiesi paljon, ehkä liikaakin. Kuluneena syksynä ilmestyi Aleksandr Petrovista Viipurissa kirja.

Tuominen kirjoittaa hauskasti venäläisestä ”aitastatuksesta”. Petrovin datshan aidan korkeus oli noin 2,5 metriä, vaikka tontin aita saa lainsäädännön mukaan olla enintään 1,8 metriä korkea. Tätä korkeampia aitoja kuitenkin esiintyy, ja ne kertovat kiinteistönomistajan yhteiskunnallisesta asemasta. Aiemmin presidenttinä ja pääministerinä toimineen Dmitri Medvedevin datshan aidan korkeus 6 metriä.

LINNA, AALLON KIRJASTO,
DRUZHBA, DOMUS...

Ruotsin aikana Viipuria symboloi linna, Suomen aikana Alvar Aallon suunnittelema kirjasto ja Neuvostoliiton aikana Druzhba-hotelli, nyt Venäjän aikana kirjakauppias Victor Hovingin 1904 rakennuttaman asunto-osakeyhtiö Domuksen surkea kohtalo Linnankatu 11:ssä. Kaikki Viipurissa sotien jälkeen käyneet ovat nähneet tuon hienon jugendtalon raunioina. Jotenkuten se on pystyssä, nyt näkyy joitakin alustavia rakennustellinkejäkin, mutta kuntoon sitä ei saada koskaan.

Tuominen kirjoittaa mielenkiintoista historiaa Hovingista, vaikka nämä Viipurin jutut eivät mitenkään liitty Venäjänmaan presidenttikuvioihin. Suomen sisällissodassa Hoving toimi ensin Mannerheimin yksityissihteerinä ja sittemmin valkoisen päämajan rahakonttorin johtajana. Valkoiset voittivat, mutta sotavuosien raju inflaatio tuhosi Hovingin henkilökohtaisen talouden, sillä käteisvarat ja pankkitalletukset menettivät suurimman osan arvostaan.

Ensimmäisen maailmansodan aikana keinottelu Suomessa keskittyi valuuttakauppaan ja pörssiin, jossa osakkeiden hinnat nousivat erityisen voimakkaasti vuodesta 1916 vuoteen 1919. Tämän jälkeen kurssit kääntyivät voimakkaaseen laskuun. Keinotteluun osallistuivat kaikki kynnelle kykenevät. Ihmiset olivat taloudellisen keinottelun siinä määrin sokaisemia, että elintarvikkeidenkin luultiin olevan pelkkä hintakysymys. Mutta kun viljantuonti Venäjältä loppui, alkoivat sisäiset levottomuudet. Hoving oli yksi pörssissä erityisen hyvin menestyneistä liikemiehistä. Muista mainittakoon Allan Hjelt, Aleko Lilius, Amos Andersson ja Moses Skurnik. Kaikki muut heistä menettivät omaisuutensa paitsi Andersson.

Köyhtynyt Victor Hoving toimi 1920-21 Suomen Tukholman konsulina ja jatkoi tämän jälkeen liikemiesuraa Ruotsissa ja Ranskassa vaatimattomalla menestyksellä. 1930-luvulla Hoving palasi Helsinkiin ja eli hiljaiseloa, kunnes debytoi kirjailijana 67-vuotiaana. Hänen ensimmäinen muistelmakirjansa ”En viborgare berättar för sina vänner” julkaistiin ruotsiksi 1944 ja suomeksi 1946. Muistelmien neljäs osa ”Om konstnärer och några andra” julkaistiin 1963. Hoving kirjoitti myös lukuisia yrityshistoriikkejä, mikä oli hänelle liikemiestaustasta johtuen luontaista.

RIKOLLINEN ITSEVALTIUS
ON SAATAVA LOPPUMAAN

Kirjan loppuluvussa Arvo Tuominen kirjoittaa, että optimistisimmissa odotuksissa Venäjällä on edessään mahtava tulevaisuus vapauden, oikeusvaltion, yksityisen yritteliäisyyden ja kasvavan taloudellisen hyvinvoinnin suhteen heti, kun Putinin itsevaltius on mennyttä. Kun Putin on pois kuvioista, tulee muutoksesta väistämätöntä, ja Venäjän historian pendeli heilahtaa jälleen kohti demokratisoitumista ja länteen lähentymistä. Tämä edellyttää kuitenkin Ukrainan kysymyksen ratkaisemista, minkä jälkeen Venäjä ehkä alkaa nähdä Naton pikemminkin liittolaisena kuin vihollisena.

”Venäjän talouden modernisointi riippuu paljolti integroitumisesta maailmantalouteen ja pääsystä länsimaiden markkinoille. Vähänkin pitemmällä tähtäimellä Venäjällä on siis vahvat kannustimet luoda hyvät suhteet kehittyneiden teollisuusmaiden kanssa. Tämä tarkoittaa myös sitä, että jos uusi demokraattisempi hallinto nousee valtaan, on Venäjällä hyvät mahdollisuudet integroitua olemassa olevaan liberaaliin kansainväliseen järjestykseen”, uskoo Tuominen.

Mutta on se huonompikin vaihtoehto: jospa Venäjä sittenkin pysyy jatkossakin historiansa vankina ja autoritaarisen hallintotapansa uhrina?

kari.naskinen@gmail.com

P.S. Tämä oli ensimmäinen kirja, jonka luin netistä. Ei lukemisessa mitään ongelmaa ollut, mutta mihin ne tarraliput tällaisessa tuotteessa pannaan ja miten tehdä alleviivaukset ja muistiinpanot marginaaleihin.

Joulutervehdykset ovat pakotelistalla

Lähetimme joulukortin ystäväperheellemme Viipuriin. Kun oli kuulumisiakin kerrottavana, panimme kortin kirjekuoreen, johon meni myös kuulumiskirje. Päälle joulupostimerkki ja tonttujen kiiltokuvia. Kirjekuoren taakse panin lähettäjän nimen ja osoitteen. Tänään saimme joulukirjeemme palautuksena varustettuna tarralla, jossa sanottiin, että postiliikenne Venäjälle on keskeytetty.

Joulukortitkin siis kuuluvat pakotelistalle. Tarkoittaa käytännössä sitä, että ystävällisiä suhteita ei saa omiin kavereihinsa ylläpitää minkäänlaisissa olosuhteissa. Ajatellaan kai, että jos lähettää Viipuriin joulu- ja uudenvuodentervehdyksen, siihen voi olla kätkettynä salakirjoituksella jotain vaarallista tietoa tai että kirjeemme on liian ystävällinen näinä aikoina, kun pitää ennemminkin harjoittaa vihapuhetta.

Todelliset taloudelliset pakotteet ovat ymmärrettäviä ja kannatettavia. Viipurissa asuvalla isällä ja äidillä ja heidän pienellä lapsellaan ei kuitenkaan ole mitään tekemistä Venäjän hyökkäyssodan kanssa. Eikä meillä ole minkäänlaista syytä eristää heitä ystävyydestämme.

Tiedän kyllä, että osa suomalaisista kantaa sisällään ikuista russofobiaa. Siitä huolimatta tärkeämpää on toimia mieluummin yhdessä rauhan ja keskinäisen kunnioituksen puolesta henkilökohtaisella tasolla, vaikka emme Venäjän valtion johtoa nyt kunnioitakaan. Venäjän jyrkästi tuomittava valtapolitiikka ja kansalaisyhteiskunta pitää erottaa toisistaan, eikä kansalaisyhteyksiä pidä tuhota.

Toivottavasti sähköposti ja puhelin vielä toimivat, niin saamme joulutervehdyksemme perille Viipuriin.

kari.naskinen@gmail.com

Tulevaisuus tulee liian hitaasti

Scifi-elokuvien suuri klassikko on Ridley Scottin ohjaama Blade Runner (1982). Se pohjautuu Philip K. Dickin tieteisromaaniin Uneksivatko androidit sähkölampaista? (1968), josta nyt on ilmestynyt uusi suomennos (Täysi käsi Oy, 2022). Kirjan kuvitteellinen tapahtuma-aika on kolmannen maailmansodan jälkeen 1992. Eikä Blade Runnerin ajoitus vuoteen 2019 ole yhtään osuvampi, kun otetaan huomioon, millaisen tulevaisuudenkuvan ja varsinkin teknisen kehityksen se katsojille tarjoaa. Denis Villeneuven ohjaama jatko-osa Blade Runner 2049 (2017) ilmaisee nimessään tapahtumavuoden ja tekeillä oleva tv-sarjaelokuva on ainakin työnimeltään Balde Runner 2099.

Vuosiluvut eivät ole kuitenkaan oleellisia. Kysymys ei nimittäin ole ennusteellisesta kertomuksesta, vaan väljemmin siitä kehityksestä, mihin suuntaan ollaan menossa. Aihe on ajankohtainen, kun ihmiskunnan avuksi siinä on kehitetty sellaisia tekoälyrobotteja, jotka pystyvät toimimaan itseohjautuvasti. Ne työskentelevät ulkoavaruudessa maapallon siirtokunnissa, joihin ihmisiä on jouduttu sijoittamaan pahasti saastuneelta maapallolta.

Dickin romaani on voimakkaasti yhteiskunnallinen. Tunnettua maailmaa siinä hallitsevat isot yhtiöt, joista Rosen Company valmistaa robotteja eli androideja. Uusimmassa mallissa on Nexus 6 -aivoyksikkö, jossa on kuuden biljoonan aivosolun kokonaisuus ja kymmenen miljoonaa hermorataa. YK on vielä olemassa ja sen keskeisiin tehtäviin kuuluu määritellä suuryhtiöiden kanssa, keiden ihmisten sallitaan muuttaa Maan ulkopuolella oleville planeetoille. Kovin vanhoja ei hyväksytä, eikä tyhmiä eikä köyhiä, koska kuskaaminen raketeilla jonnekin Marsiin ja sen lähelle on kallista.

Kirjan loppusanoissa Tähtivaeltaja-lehden päätoimittaja Tommi Jerrman toteaa kirjan ajankohtaisuuden vain lisääntyneen – ympäristökatastrofi, valvontayhteiskunnan vahvistuminen ja yksityistämiskehitys niin lännessä kuin idässä. Valvonnan kanssa joutui tekemisiin myös Philip Kindred Dick (1928 - 1982), jonka asuntoon FBI teki 1955 etsintäiskun, kun hänen vaimoaan epäiltiin vastemmistolaisesta toiminnasta. Protestihenkinen oli Dick itsekin, liittyi Vietnamin sodan aikana sotaveroprotestiryhmään, ja koska jätti verot maksamatta, USA:n verovirasto IRS takavarikoi hänen autonsa.

Kirjan ja elokuvan tunnistaa helposti samasta sisällöstä. Sikäli ne kuitenkin poikkeavat selvästi toisistaan, että Blade Runner painottuu toimintaan ja futurististen asioiden kuvaamiseen, kun taas kirjan tematiikka keskittyy enemmän ihmisten moraaliin ja ajattelumaailmaan yleensä. Tietenkin myös androidien ajatusmaailma ja logiikka ovat esillä, ja ero syntyy siinä, että anroideilta puuttuu kokonaan empatiakyky. Sitä ei niihin ole kyetty ohjelmoimaan valtavasta aivokapasiteetista huolimatta. Minkäänlaiset algoritmit eivät auta – näin ainakin Dick omana aikanaan kuvitteli, mutta nyt ollaan jo pitemmällä. Kuinkahan kammottavan tarinan Dick olisi kirjoittanutkaan, jos olisi osannut ennustaa internetin ja koko digitaalisen järjestelmän syntymisen?

Androideja on työtehtävissä niillä avaruudenvalloituksessa ihmisten asuinsijoiksi saaduilla planeetoilla. Ihmisoikeuksia androideilla ei tietenkään ole, mutta ilmeisen hyviä työntekijöitä ne ovat. Romaanin seikkailullinen sisältö tulee siitä, että joitakin androja on päässyt livahtamaan maapallolle, jossa niitä ottaa kiinni palkkionmetsästäjänä San Franciscon poliisilaitoksella työskentelevä Rick Deckard. Peruspalkka on pieni, mutta jokaisesta tuhoamastaan robotista Deckard saa tuhat dollaria.

Tässä tehtävässään Deckard perehtyy androidien ”sielunelämään” ja tulee pohtineeksi sitä, ovatko vain ihmiset hyviä ja eivätkö androiditkin voi olla. Deckard joutuu ennen androidin rikkomista laseraseellaan tarkistamaan erityisellä empatialaitteella, onko kysymys nimenomaan empatiakyvyttömästä koneesta; laite muistuttaa valheenpaljastuskonetta. Laitteen oli kehittänyt Neuvostoliiton Pavlov-instituutti. Laite on androidien itsensäkin kannalta jännä juttu, sillä ne eivät välttämättä edes tiedosta olevansa vain teknisiä vehkeitä. Yksi oleellinen kysymys on, mitä tapahtuu, jos robottien tietoisuus ja osaaminen yleensäkin kehittyy. Onko olemassa vaara, että ne seuraavassa kehitysvaiheessa pystyvät ohjelmoimaan itse itseään? Voittavatko robotit ihmisen?

Ainakin yksi androidi on jopa niin mukava, että Deckard menee sellaisen kanssa sänkyynkin, vaikka tuollainen siveettömyys androidin kanssa on lailla kielletty. Muutakin viihdykettä Deckerillä on, esimerkiksi Mozartin oopperat Don Giovanni ja Taikahuilu. Paljon muitakin vanhan maailman asioita on vielä jäljellä, vaikka maapallon elinkelpoisuus vetelee vimeisiään (ydinsodan välttämisestä huolimatta): Chronicle-lehti ilmestyy, Aeroflot liikennöi, Edvard Munchin näyttely vetää yleisöä Friscossa, Chablis-viiniä tuodaan edelleen Ranskasta jne. Sen sijaan eläimet ovat kuolleet sukupuuttoon, mutta kovalla hinnalla voi ostaa keinotekoisia kotieläimiä.

Aivopesu ja kaikenlainen mielipidevaikuttaminen on ajankohtaista kasvavassa määrin. Dickin romaanissa tällaista edustaa ”profeetta” Wilbur Mercerin huuhaakultti, joka rinnastuu moniinkin moraalitouhotuksiin, vaikkapa oikeistopopulismiin.

J. Pekka Mäkelän suomennoksen ilmestyminen on hieno tapaus, sillä edellinen Kari Nenosen suomennos nimellä Palkkionmetsästäjä (1989) on tainnut meiltä monelta mennä ohi huomaamatta. Tommi Jerrman sanoo Dickin olevan yksi galaksimme tärkeimmistä tieteiskirjailijoista, jonka filosofinen syvyys hakee vertaistaan. Tähtivaeltajan numerossa 1/1987 oli Stanislaw Lemin artikkeli, jossa Dickin romaanit nostettiin suurimpaan arvoon englanninkielisistä scifi-romaaneista.

kari.naskinen@gmail.com