skip to main |
skip to sidebar
Kirjailija Erno Paasilinnan tunnettu
aforismi on, että ”kirjailijaksi ei synnytä, vaan on elettävä sellainen elämä,
josta syntyy kirjailija”. Tällä perusteella Paasilinna olisi varmaan hyväksynyt
säveltäjä Richard Wagnerin, jonka
elämää ja teoksia tutkitaan ja tulkitaan edelleen rinnakkain. Suomen
Wagner-seuran 25-vuotisjuhlassa esitelmän pitänyt Minna Lindgren sanoikin, että Wagnerin elämää ja teoksia ei voi
erottaa toisistaan.
Wagner-tutkijoiden lukemattomat kirjat ovat biografisia. Tunnetun
Wagner-ekspertin Carl Dahlhausin
juuri suomeksi ilmestyneessä kirjassa Richard
Wagnerin musiikkidraamat (Faros ja SWS, 2016) todetaan kuitenkin, että on
iso virhe pitää Wagnerin tuotantoa autobiografisena. Wagner itsekin pahoitteli
yhdessä esseessään yleistä käytäntöä jäljittää musiikkiteosten biografisia
juuria. Hän mainitsi esimerkkinä Beethovenin
3. sinfonian (Eroica), jossa ei Napoleoniin liittyvillä assosiaatioilla
ole minkäänlaista merkitystä sinfonian musiikille.
Minna Lindgren oli joka tapauksessa sitä mieltä, että Wagnerin omakuvia on
oopperoissa Lentävä hollantilainen,
Tannhäuser, Lohengrin, Tristan ja Isolde sekä Nürnbergin mestarilaulajat. Myös Dahlhaus kirjoittaa
ristiriitaisesti, että Wagnerin elämä ”oli pelkästään kasvualustaa hänen
työlleen”.
Wagner kokosi paasilinnamaisesti yhteen elämäkerrallisia tapahtumia, joita
tarvittiin antamaan oopperoiden ideoille elämää ja väriä. Esimerkiksi Wagnerin
suhde tukijansa, silkkikauppias Otto
Wesendonckin vaimoon Mathildeen oli
ilmiselvästi jonkinlaisena pohjana Tristanin
ja Isolden rakkaustarinalle.
Dahlhaus kirjoittaa, että Wagnerin ”rakkaus Mathildeen oli keino, jolla
draamakonsepti sai musiikillisen ja näyttämöllisen hahmon”. Lisäksi Wagner
sävelsi viisi yksinlaulua Mathilde Wesendonckin runoihin (Wesendonck Lieder). Wagner-seuran juhlakonsertissa Temppeliaukion kirkossa sopraano Jenni Lättilä lauloi tämän laulusarjan.
Melko selvästi siis tuntuu, että Minna Lindgren monien muiden tavoin oli
oikeassa, ja väliäkö sillä, että Wagner sijoitti elämäänsä näihin maailman
parhaisiin oopperoihin. Kansallisoopperassa menee tällä hetkellä tanskalaisen Kasper Holtenin näyttämöllisesti kummallinen
Lentävästä hollantilaisesta, ja taas
ovat esitykset loppuunmyytyjä. Tätä kirjoittaessani Kansallisoopperassa on
vuodesta 1919 alkaen ollut 472 Wagner-esitystä.
Vaikka Wagnerin oopperoissa ei Tannhäuserin
jälkeen ole ollut helposti vihellettäviä hittejä, kuten vaikkapa
italialaisissa oopperoissa, on Wagnerin musiikki intensiivisyydessään ja
suoraviivaisuudessaan hyvin vangitsevaa. Kun siihen kerran pääsee sisään, siitä
ei pääse irti. Minna Lindgrenin esitelmän otsikkokin oli: "Monimutkainen tie kohti äärimmäistä yksinkertaisuutta."
kari.naskinen@gmail.com
Viiden vuoden välein pitää päivittää kaikkien aikojen parhaiden kilpa-ajajien
lista. Viimeisten viiden vuoden aikana on tapahtunut sellaista, että 20 parhaan
rata-autoilijan tilastoon ovat nousseet USA:n NASCAR-sarjan viikko sitten
seitsemännen kerran voittanut Jimmie
Johnson (kuvassa, Chevrolet), F1:n moninkertaiset maailmanmestarit Sebastian Vettel ja Lewis Hamilton sekä Le Mansin 24 tunnin
ajon yhdeksännen kerran voittanut Tom
Kristensen:
1. Michael
Schumacher (F1)
2. Juan Manuel Fangio (F1)
3. Ayrton Senna
(F1)
4. Jim Clark
(F1)
5. Jackie Stewart
(F1)
6. Alain Prost
(F1)
7. Graham Hill (F1,
USA:n formulasarjat, endurance)
8. Tazio Nuvolari
(GP-kilpailut ennen F1:tä)
9. Anthony Joseph Foyt
(USA:n formulasarjat)
10. Mario Andretti
(F1, USA:n formulasarjat, Nascar)
11. Richard Petty
(NASCAR)
12. Dale Earnhard
(NASCAR)
13. Jimmie Johnson (NASCAR)
14. Al Unser
(USA:n formulasarjat)
15. Sebastian Vettel (F1)
16. Stirling Moss
(F1)
17. Rudolf
Carracciola (GP-kilpailut ennen F1:tä)
18. Lewis Hamilton (F1)
19. Tom Kristensen (endurance)
20. Alberto Ascari
(F1)
Kun edellisen kerran laadin tämän listan, muutamat autourheiluekspertit
moittivat sitä NASCAR-valintojeni takia. Se on kuitenkin kova laji. Kun ajetaan
300 km/t ja autojen etäisyys voi olla vain metrin pari ja rykelmässä on usein
useita autoja, se edellyttää todella suurta taitoa.
Maallikot puolestaan sanovat, että hyvähän esimerkiksi Nico Rosbergin ja Lewis Hamiltonin on nykyisin ajella, kun on
ylivoimaisesti parhaat autot. Niin onkin, mutta eivät parhaita autoja pääse
ajamaan kuin parhaat. Se on aina pitkä tie mikroautoradoilta alkaen, mikä on
edettävä, ennen kuin saa alleen voittaja-auton. Eikä tällä hetkellä
Mercedeksen, Ferrarin eikä Red Bullin F1-autoja pääse ajamaan, vaikka löisi pöytään
sata miljoonaa euroa. Ainoa mahdollisuus on menestyä alemmissa luokissa niin
hyvin, että kelpuutetaan huipputalleihin.
Moottoriurheilu on aina ajajan, ajopelin ja tallin yhteistyön tulosta. Siksi
voi tehdä tilaston siitäkin, mitkä ajaja/auto-yhdistelmät ovat olleet parhaat
F1:ssä, eli kaikkien aikojen ”mitalitaulukon” kärki:
5 2 2 Michael Schumacher Ferrari
4 1 0 Sebastian Vettel Red Bull
3 2 0 Alain Prost McLaren
3 2 0 Ayrton Senna McLaren
2 1 2 Jim Clark Lotus
2 1 0 Juan Manuel Fangio
Maserati
2 1 0 Alberto
Ascari Ferrari
2 1 0 Jack Stewart
Tyrrell
2 1 0 Niki Lauda Ferrari
2 1 0 Nelson Piquet
Brabham
2 1 0 Mika Häkkinen
McLaren
2 1 0 Lewis Hamilton Mercedes
2 0 0 Jack Brabham
Cooper Climax
2 0 0 Michael
Schumacher Benetton
2 0 0 Fernando Alonso
Renault
Nykyajajista lisäksi:
1 2 0 Nico Rosberg Mercedes
1 0 1 Kimi Räikkönen Ferrari
1 0 0 Lewis Hamilton McLaren
0 3 0 Fernando Alonso Ferrari
0 0 2 Daniel Ricciardo Red Bull
0 0 1 Sebastian Vettel Ferrari
kari.naskinen@gmail.com
Irlantilainen pappi ja kirjailija Jonathan
Swift tunnetaan parhaiten Gulliverin
retkistään (1726). Nyt löytyi antikvariaatti Aleksis K:sta (Lahti) vielä
hurjempaa tarinaa Swiftiltä, pieni kirjanen, minkä kannessa oleva teksti jo
paljastaa jotakin: ”VAATIMATON ehdotus, joka estäisi Irlannin lapsia olemasta
taakaksi vanhemmilleen tai maalleen.” Tämä ehdotus oli yksinkertaisesti, että
Irlannin köyhyysongelma ratkaistaisiin, kun köyhimmät perheet löisivät lapsensa
lihoiksi ja myisivät lihat ruuaksi Englannin rikkaille.
”Nuori ja hyvin imetetty terve lapsi on vuoden ikäisenä mitä ravitsevinta,
herkullisinta ja terveellistä ruokaa niin muhennettuna, paahdettuna,
paistettuna kuin keitettynäkin – enkä epäile lainkaan, etteikö se sopisi
yhtälailla viillokkiin tai sekamuhennokseenkin”, sanotaan tekstissä, joka 1729
ilmestyi alun perin nimettömänä.
Suomeksi tämä Swiftin satiiri ilmestyi 1998 Jyväskylän yliopiston
julkaisuyksikön toimesta ja Timo
Siivosen kääntämänä 1998.
Kymmenen vuotta sitten tilasin ravintolassa Mallorcalla pikkupossun, se tuotiin
lautasella ja oli tosiaan aivan pienen porsaan puolikas. Eikä se oikein
tuntunut onnistuneelta ratkaisulta, mutta useamman ruokaryypyn rohkaisemana
sitä jonkin verran maistelin. Swiftin ehdotus oli, että pikkuvauvat
nyljettäisiin kuumana suoraan vartaasta, kuten tehdään paistettaessa sikoja.
Swiftin vaatimattomassa ehdotuksessa lähdettiin lisäksi siitä, että
pikkuvauvoista saatavan ruoka-aineen ohella ruhon voisi nylkeä, jolloin
”nahasta saa, kun se muokataan, erinomaisia hansikkaita rouville ja
kesäsaapikkaita hienoille herrasmiehille”.
Sen verran Swift kuitenkin arvuutteli ehdotuksensa kanssa, että piti mahdollisena
joidenkin pikkutarkkojen ihmisten ehkä moittivan tällaista käytäntöä. Swiftillä
oli kuitenkin lisäperusteluja: näin menetellen vähennettäisiin huomattavasti
paavinuskoisten määrää, sillä nämähän ovat kansakunnan pääasialliset
synnyttäjät, ja varsinkin olisi hyödyllistä, että näin köyhät saisivat
lisätuloja ja lastenhoitomenot pienenisivät.
Tieteessä tapahtuu -lehdessä (3/1998) kirjoitti
silloinen päätoimittaja Jan Rydman,
että tämä Swiftin satiiri on yksi kammottavimmista tämän lajin teksteistä. Swift
oli kuitenkin pohjimmiltaan vakavissaan, kuten Rydman kirjoitti: ”Kun ei mitään
köyhyyden hyväksi tehdä, voitaisiin aivan yhtä hyvin toimia vaatimattoman
ehdotuksenkin tavoin. Swift, valistuksen aikakauden mies, halveksi aikansa
tiedettä ja edistysuskoa, kuten Gulliverin kolmannen matkan kuvaus hyvin
selvästi kertoo. Erityisesti matemaatikot ja luonnontieteilijät sekä filologit
saavat kyytiä.”
Monille Swiftin ehdotus oli tietenkin liikaa, se otettiin tosissaan ja Swiftiä
syytettiin tunteettomasta julmuudesta. Vielä sata vuotta myöhemmin, kun
kirjoitus 1832 julkaistiin Ruotsissa, ruotsalaiset ottivat sen vakavissaan ja
todesta.
Jonathan Swift -elämäkerrassaan Yrjö
Hirn kirjoitti 1918, että "jokaisen harhaantumattoman lukijan silmissä
täytyy tämän kirjoituksen olla katkeran, värisevän suuttumuksen ilmaus niiden
epäkohtien johdosta, jotka ovat antaneet niin ivallisen merkityksen vanhalle
sananlaskulle, että lapset ovat köyhien rikkaus ja että väestön runsaus on
kansakunnan voima".
Hirn luonnehti Swiftiä toteamalla hänen käyttäytyvän "kuin mies, joka on
saanut hiuskarvan liemiannokseensa, eikä ujahuta sitä lautasensa alle piiloon,
vaan näyttää sen kaikille muille ruokavieraille. Sellaista tahdittomuutta ei
helpolla anneta anteeksi, ja siksipä onkin Swift saanut osakseen ankaraa
moitetta monelta kunnianmieheltä."
Hirnin mukaan Swiftin kaunaisuuden taustalla oli myös henkilökohtaisia
antipatioita: "Isaac Newton oli
tullut swiftiläisen vihan esineeksi siitä hetkestä saakka, jolloin hän oli
antanut hyväksyvän lausuntonsa vaihtorahojen metallipitoisuudesta".
Englannin rahapajan johtajana Newton oli tullut asettautuneeksi Swiftiä ja
irlantilaisia yleensäkin ärsyttävälle kannalle.
Swift oli kaikkiaankin katkera Englannille. Hän hyökkäsi emämaata vastaan ja
kehotti mm. käyttämään vain irlantilaisia tuotteita ja polttamaan kaikki
englantilaiset tavarat - paitsi kivihiilen.
kari.naskinen@gmail.com
Teatteri- ja oopperaesitysten modernisoinnit onnistuvat joskus, joskus eivät. Kristian Smedsin Tuntemattomassa sotilaassa viholliset olivat pesukoneiden kuoria, Richard Wagnerin Parsifalissa viime kesänä Bayreuthissa olivat Graalin maljaa
vahtivat munkit kuin Nato-sotilaita, Anton
Tshehovin Kolmessa sisaressa Lahden
kansanopiston teatterilinjan esityksessä ovat sisarukset Moskovan olympiakisoihin
valmistautuvia kilpavoimistelijoita jne.
Kolmen sisaren kanssa samana iltana
18.11. oli Kansallisoopperassa nyt Wagnerin Lentävän
hollantilaisen ensi-ilta. Oopperan on ohjannut tanskalainen Kasper Holten, joka ennestäänkin
tunnetaan erikoisista tulkinnoistaan, ja sellainen on tämäkin. Tapahtumat eivät
mitenkään liity merenkulkuun, vaan nimihenkilö on onneton taiteilija, ja
eletään nykyajassa: iPadeja selataan, selfieitä otetaan ja lavastukseen
kuuluvat tietenkin isokokoiset videot. Toisen näytöksen alussa ei Senta kehrää
rukilla villoja, vaan tekee saviruukkuja työväenopiston kursseilla tai
jossakin. Tämän uustulkinnan päättää oopperan lopussa se, että itsemurhaa ei
tee Wagnerin kirjoittamalla tavalla Senta, vaan merikapteenin hahmossa esiintyvä
taiteilija.
Nykyaikaan kuuluu myös seksi. Kun Lentävä
hollantilainen edellisen kerran oli Kansallisoopperassa 1978 Sakari Puurusen ohjaamana, eivät Tapani Valtasaari ja Aino Takala peuhanneet sängyssä, kuten Johan Reuter ja Camilla Nylund nyt.
Wagnerin Lentävän
hollantilaisen teksti on täynnä merta, myrskyä ja laivoja. Tässä suhteessa
näkemäni huippuesitys oli Turussa 2005, jolloin näyttämön Aurajoen rannassa
muodostivat Suomen Joutsen ja vanha kauppalaiva Sigyn. Kansallisoopperassa tätä
rekvisiittaa korvaavat videokuvat vedestä. Eikä nimihenkilö edes ole
merikapteeni, vaan maailmankuulu hollantilainen taiteilija. Älytöntä kaikkiaan
on, että näyttämöllä tapahtuva ei noudata tekstiä. Tällä produktiolla on vähemmän yhteyttä libreton kanssa kuin on aidalla ja aidan seipäillä.
Holten selittää, että ei tässä mitään merenkulkua tarvita, koska ”myrsky voi
olla myös metafora taiteelliselle inspiraatiolle. Kun luova mieli alkaa toimia,
kaikki muu, elämä ja perhe unohtuvat. - - - Me kaikki elämme päivittäin
myrskyssä, matkustamisen, lentokenttien, internetin informaation virran
keskellä. Se kaikki saa sielun värähtelemään maailman mukana, mutta joskus
kaikkea on liikaa. Miten tässä myrskyssä pystyy elämään?”
Hyvä perustelu, mutta ei
loppuun asti päde. Meri on meri, ja se oli Wagnerille itselleenkin kova juttu,
kun hän vaimonsa Minnan kanssa
joutui ankaraan myrskyyn matkustaessaan kesällä 1839 preussilaisesta Pillaun
satamakaupungista Thamesin suulle. Lähes kuukauden kestäneen matkan aikana
laiva joutui Skagerrakissa rajumyrskyyn, mistä se pelastui pääsemällä pieneen
norjalaiseen satamaan.
Päästyään jatkamaan matkaa Thetis-alus joutui uudelleen niin kovaan
ukkosmyrskyyn, että Minna rukoili Jumalaa tappamaan hänet salamaniskulla. Minna
pyysi Wagneria sitomaan heidät yhteen, jotta voisivat kuolla yhdessä. Kaiken
lisäksi laivan miehistö alkoi pitää outoa pariskuntaa huonon onnensa syynä.
Wagner kertoi muistelmissaan: ”…miehistön huutojen rytmi painui mieleeni
voimakkaasti lohduttavana enteenä ja muotoutui piankin Lentävän hollantilaisen matruusien laulun teemaksi, tämän oopperan
ideaa kun jo silloin haudoin ajatuksissani.” Tuo hautominen oli saanut alkunsa,
kun Wagner oli lukenut Heinrich Heinen Norja-aiheisen
kertomuksen kokoelmasta Memoiren des
Herrn von Schnabelewopski (1829).
Wagnerin alustavassa tekstissä Sentan nimi oli Minna, ja ensimmäisessä
libretossa teoksen nimi oli Aavelaiva.
Kantaesityksen Dresdenissä 1843 johti Wagner itse.
Wagner sijoitti oopperan tapahtumat pieneen Sandvikan kalastajakylään Norjaan.
Joissakin suomennetuissa libretoissa nimi on virheellisesti muuttunut
Sandvikeniksi, joka on Ruotsin itärannikolla. Pienen maalaiskylän tytöstä
Sentasta Wagner kirjoitti, että tämä on ”alkuvoimaisen terve pohjoismainen
neito, täydellinen luonnonlapsi”. Tätä ulottuvuutta en Camilla Nylundista
oikein löytänyt.
Kun musiikki joka tapauksessa on aitoa Wagneria, esityksestä pystyy nauttimaan,
vaikka koko ajan oudolta tuntuukin. Taiteilijan ateljee ja taidenäyttelyn
avajaiset eivät istu siihen wagnerilaisen jumal- ja sankaritaruston
viitemaailmaan, missä Wagnerin Lentävässä
hollantilaisessa pitäisi liikkua.
kari.naskinen@gmail.com
Lahti on lukinnut itsensä Lahden kaupunginorkesteriin, muita ei noteerata.
Tänään perjantai-iltana esiintyy Ristinkirkossa Sibelius-akatemian sinfoniaorkesteri,
mutta esimerkiksi Etelä-Suomen Sanomissa ei siitä ole ennakkojuttua, kuten aina
on isosti LKO:n konserteista. Lehden tapahtumakalenterissa on kuitenkin kolmen
rivin maininta konsertista, joten siitä on tieto lehden toimituksessa.
Samoin meneteltiin Etelä-Suomen Sanomissa kaksi viikkoa sitten, kun
Kansallisoopperan orkesteri, kuoro ja solistit kävivät Sibeliustalossa
esittämässä Beethovenin mahtavan Missa solemniksen.
Sibelius-akatemian sinfoniaorkesterin perustamisesta on tänä vuonna kulunut
sata vuotta. Näissä merkeissä se on tilannut Lotta Wennäkoskelta sävellyksen, joka nyt saa kantaesityksensä
Lahdessa. Konsertin muun ohjelman muodostavat Beethovenin Egmont-alkusoitto ja Berliozin
Fantastinen sinfonia. Orkesteria
johtaa kapellimestari Atso Almila.
kari.naskinengmail.com
Englanti ei koskaan ole perustunut pohjoismaisen hyvinvointivaltion
järjestelmään, mutta Margaret Thatcherin
hallinnon aikana sikäläistä järjestelmää alettiin entisestään purkaa, eikä sitä
edeltäneeseen systeemiin ole päästy takaisin. Ei ole ollut tarkoituskaan.
Tilannetta on lisäksi vaikeuttanut monien viranomaispalvelujen muuttaminen
sähköisiksi. Tätä pahoinvointia kuvaa Kean
Loachin elokuva I, Daniel Blake (Minä,
Daniel Blake).
Elokuva on suorastaan ahdistava. Se on niin hurja kuvaus pulaan joutuvien
ihmisten ylitsepääsemättömistä vaikeuksista julkishallinnon moniportaisessa ja
keskenään ristiriitaisessa kuulustelu- ja lomakehelvetissä, että tekee pahaa. Eikä
maksulliseen neuvontapuhelimeen vastaa kukaan – soittoääni vain pimputtaa ja ”olet
jonossa, palvelemme tuota pikaa” (= tunnin tai parin jälkeen).
Kun vastaavanlaisesta pompottelusta ja täydellisestä ymmärtämättömyydestä voi
lukea ja kuulla Suomessakin, tässä olisi nyt elokuva, joka pitäisi esittää
kansanedustajille James Bondin sijasta. Samoin se olisi kaikkien työvoima- ja
sosiaaliviranomaisten nähtävä.
Loachin elokuvan taustalla on laajat haastattelut. Niistä hän on vetänyt yhteen
elokuvan kertomuksen, jonka pääosassa on sydänkohtauksen saanut 59-vuotias
puuseppä Daniel Blake. Lääkäri kieltää häneltä toistaiseksi työnteon, mutta
työvoimaviranomaiset eivät kiellosta piittaa, vaan pakottavat miehen aktiiviseen
työnhakuun. Pitää myös laatia CV (?). Jos ei tässä ole riittävän aktiivinen,
saa rangaistuksen. Valituksenkin voi tehdä, mutta se vaatii internetin
hallitsemisen.
Loach sanoo, että elokuvan henkilöjen tarinat ”eivät ole yhtä pahoja kuin
joidenkin tapaamiemme oikeiden ihmisen”. (HS 14.11.2016). Tämän uskoo helposti,
sillä Blake ei vielä luukutusmyllyyn joutuessaan ole täysin lamaantunut ja epätoivoinen,
vaan yrittää kaikkensa. Mikään ei kuitenkaan auta. Kun tietokoneen hiiri on
yhtä vieras ja tunteeton kuin sossun rouvat, kaikki menee mönkään.
Blake tekee kaikkensa ollakseen työmarkkinoilla nykyisin vaadittavasti
joustava, mutta vastapuolella mikään eikä kukaan jousta. Yksi sossun naisista
sentään yrittää auttaa häntä netinkäytössä, mutta saa siitä esimieheltään
haukut.
Blakelle sopisi mikä tahansa, kunhan pääsisi selville vesille edes jostakin.
Mistään ei kuitenkaan tule mitään. Ainoa ystävällinen, ymmärtävä vastaanotto on
jonkin vapaaehtoisjärjestön ruokapankissa.
Loach on tehnyt tällaisia yhteiskunnallisia elokuvia jo 50 vuotta, ja nyt hän
sanoo, että ”suuri osa työväenluokasta kokee itsensä vihaiseksi ja petetyksi.
Ja kun he kokevat näin, he kuuntelevat helppoja vastauksia.” Daniel Blake ei
kuitenkaan hyväksy niitä, vaan tekee spraymaalilla protestikirjoituksen
työvoimatoimiston valkoiseen seinään. Se tietenkin on turhaa, joutuu vain
poliisilaitokselle ja saa kirjallisen varoituksen.
Entisenä työväenpuolueen jäsenenä Loach syyttää Helsingin Sanomien
haastattelussa myös sosiaalidemokratiaa, jonka idea on panna kapitalismi työhön
työväestön hyväksi, mutta tämä idea on kuollut. Kyse on ”vakavan vasemmiston”
haasteesta, ja tämä vasemmisto on jossain sosiaalidemokratiasta selvästi
vasemmalla.
Elokuvan jälkeen ahdisti edelleen. Mutta kuinka suurta se ahdistus on niillä Blaken kaltaisilla puusepillä
ja muilla syrjityillä? Suomessakin.
kari.naskinen@gmail.com
Nathalie ja Heinz ovat filosofianopettajia Pariisissa. Kun mies löytää uuden
naisen, tulee avioero. Ranskalaisessa elokuvassa Tämän jälkeen koko asia ilmenee kovin arkisena, aika normaalina
tapahrumana ihmisten elämässä. Tilanteiden kehittymistä seurataan Nathalien
kannalta. Hänelle koko juttu näyttää olevan lähes merkityksetön, koska
tärkeämpää on oma elämä filosofian parissa. Roussea, Adorno, Schopenhauer, Zizek jne. ovat isompia asioita kuin
yhden äijän häipyminen huushollista 25 vuoden avioliiton jälkeen.
Nathalie rakastaa työtään ja välittää omistautuneesti itsenäisen ajattelun
perinnettä eteenpäin. Kaksi aikuisuuden kynnyksellä olevaa lastakin on, ja
huomionhakuinen iäkäs äiti, jonka Nathalie siirtää hoitokotiin, kun hommat
eivät enää suju. Avioero tuo tässä tilanteessa oikeastaan helpotuksen elämään,
kun pääsee kerrankin kokemaan täydellisen vapauden.
Nathalieta harmittaa vain se, että miehen omistama kesätalo Bretagnen
rannikolla ei enää ole käytettävissä, vaikka mies antaisi tähän mahdollisuuden.
Lisäksi pientä kahnausta tulee filosofiakirjojen jakamisesta pariskunnan
kirjahyllyistä.
Koin jopa niin, että koska avioero osoittautui näin tylsäksi asiaksi, niin
mielenkiintoisempaa olisi ollut seurata vain Nathalien elämää filosofiansa kanssa.
Ohjaajalle Mia Hansen-Løvenille aihe
on sikäli läheinen, että hänen molemmat vanhempansa ovat filosofian
professoreita.
Vaikea tietää, onko tällaisia avioeroja paljonkin, mutta Nathalielle järjestely
tuntuu joka tapauksessa sopiva. Isabelle
Huppert ja André Marcon rooleissaan ovat
erinomaisia. Isabelle Huppert on niin hieno näyttelijä, että elokuva tällaisena
yhden naisen showna toimii mainiosti. Yllättävää silti, että elokuva sai
Berliinin tämän vuoden elokuvajuhlilla palkinnon parhaasta ohjauksesta. On mukava elokuva
katsoa, mutta ei se mitään pitempää muistijälkeä jätä.
Musiikilla on elokuvassa tärkeä merkitys. Heinz sanoo heti elokuvan alussa,
että musiikki on myös nähtävä, ja kun tarkoin valittuja kappaleita on istutettu
elokuvaan hyvin harkiten, ne täydentävät kokonaisuutta loistavasti. Paras kohta
on se, missä Heinz ajaa autollaan Nathalien viimeisen kerran pois Bretagnesta
ja musiikkina on Franz Schubertin
kaunis Auf dem Wasser zu singen.
kari.naskinen@gmail.com
Maapallolla oli 10 000 vuotta sitten tuhansia eri ”ihmismaailmoja”, kai
niitä voi sanoa kulttuureiksi. Monenlaisten vaiheiden jälkeen niiden määrä
väheni ja väheni, ja 500 vuotta sitten tilanne oli jo sellainen, että 90
prosenttia ihmisistä oli yhdistynyt toisiinsa voimakkain kulttuurisin,
poliittisin ja taloudellisin sitein. Tämän megamaailman muodostivat suurin osa
Aasiaa, Eurooppaa ja Afrikkaa. Ulkopuolella olivat vain osat Amerikan
mantereista, Australian mantere ja Oseania. Tänä päivänä koko maailma on yhtä.
Historian tohtori Yuval Noah Harari
kuvaa kehitystä hyvin kirjassaan Sapiens.
Ihmisen lyhyt historia (Bazar, 2016). Hän kirjoittaa, että nykymallisen,
yhtenäisen maailmanjärjestyksen loi raha: ”Raha on universaalein ja tehokkain
koskaan kehitetty keskinäiseen luottamukseen perustuva järjestelmä.”
Ristiriitoja on, sotia käydään, mutta raha yhdistää. Raha on yhteistä kieltä,
se on isompia asia kuin kansalliset lait, uskonnolliset käsitykset ja
sosiaaliset tottumukset.
”Raha on ainoa ihmisten luoma luottamusjärjestelmä, mikä pystyy ylittämään
lähes minkä tahansa kulttuurisen kuilun. Raha ei harjoita uskontoon,
sukupuoleen, rotuun ikään tai sukupuoliseen suuntautumiseen perustuvaa
syrjintää. Rahan ansiosta jopa ihmiset, jotka eivät tunne toisiaan eivätkä
luota toisiinsa, voivat tehdä toimivaa yhteistyötä”, kirjoittaa Harari.
Olkoot sitten kristittyjä, muslimeita, pohjoiskorealaisia tai mitä tahansa,
niin rahan avulla he voivat tehdä toimivaa yhteistyötä. Asekauppakin sujuu, kun
vain rahasta sovitaan.
Raha on tasoittanut tietä geopolitiikassakin. Kapitalistiset markkinavoimat
muotoilevat maailmaa, ihmisoikeudet ja kansainväliset lait ovat voimassa
melkein kaikkialla, ja tieteellinen järjestelmä on täsmälleen sama: atomien
rakenteesta ja tuberkuloosin hoitamisesta ollaan samaa mieltä kaikkialla.
Tämän kaiken varhainen alku ajoittuu noin vuoteen 3000 eaa. Silloin Sumerin
sivilisaatiossa Mesopotamiassa otettiin käyttöön ”ohraraha”. Tietynsuuruisia ohramääriä
käytettiin mittana muiden hyödykkeiden, palveluiden ja palkkojen arvioimisessa.
Yksikkö oli sila, mikä oli
suunnilleen yksi litra ohraa. Tavallinen miesduunari sai palkkaa kuukaudessa 60
silaa, nainen 30. Jos ei syönyt kaikkea palkkaansa, pystyi lopulla ohralla
ostamaan vaikka muuta syötävää, öljyä, vuohia tai orjia.
Raha ei siis ole kaiken pahan alku, vaan ihmisiä yhdistävä voima. Harari: ”Raha
on välikäsi, joka saa ihmiset tekemään yhteistyötä, oli hanke mikä tahansa. - -
- Me emme luota vieraaseen ihmiseen tai lähinaapuriimme, mutta luotamme heidän
kädessään olevaan rahaan. Jos heillä ei enää ole rahaa, meillä ei enää ole
luottamusta.”
Tämän tiesi Irwinkin:
Menet minne vaan, vaikka ravintolaan,
niin huomaat sen, ehkä kiroillen,
raha ratkaisee.
Jos paikka täysi on, muttet rahaton,
raha ratkaisee.
kari.naskinen@gmail.com
Marraskuun 5. päivänä 2016 tulee kuluneeksi 75 vuotta aseistakieltäytyjä Arndt Pekurisen (1905 - 1941) teloituksesta.
Hautakivessä Malmin hautausmaalla Helsingissä lukee: ”Elit rauhalle, siksi
sinut ammuttiin.”
Monivaiheisten tapahtumien jälkeen Pekurinen oli päästetty ehdonalaiseen
vapauteen 12.10.1941, mutta hänet pakotettiin rintamalle III armeijakuntaan JR 11:een. Siellä hän edelleen
kieltäytyi ottamasta asetta, minkä jälkeen Mannerheim-ristin
ritari, kapteeni Pentti Valkonen
määräsi Pekurisen teloitettavaksi. Teloitus pantiin toimeen suur-suomalaisjoukkojen Neuvostoliitolta
miehittämän Kalevalan piirin alueella. Arndt
Pekurinen oli kuollessaan aviomies ja kahden lapsen isä.
Vuosina
1929-31 Pekurinen oli passitettu toistuvasti vankilaan, koska hän ei suostunut
pukeutumaan sotilaspukuun. Pekurinen oli valmis työskentelemään
varusmiespalvelusta huomattavasti pidemmän aikaa siviilitehtävissä, mutta
joutui suorittamaan tämän velvollisuutensa vankilassa.
Lapuanliikkeen
muiluttamaksikin hän joutui. Lapuan ”isänmaan miehet” hakkasivat Pekurisen
yhden vankilareissun päätteeksi henkihieveriin ja tekivät hänestä elävän
variksenpelättimen Seinäjoen asemalle. Sanomalehti Uusi Suomi kiitteli yhdeksän
miehen urotekoa ”isänmaallisen tehtävän suorittamisesta”.
Pekurisen
puolesta vedottiin kansainvälisestikin Suomen hallitukseen. Albert Einsteinkin vaati Pekurisen
vapauttamista, niin myös 60 jäsentä Englannin parlamentista. Puolustusministeri,
entinen jääkärieversti Juho Niukkanen
(Maalaisliitto) ei kuitenkaan antanut periksi.
Lopulta tämän painostuksen ansioista säädettiin sentään Suomen ensimmäinen siviilipalveluslaki
”Lex Pekurinen” 14.4.1931, mutta se ei Pekurista pelastanut, koska laki oli
voimassa vain rauhan aikana.
Pekurisen sodanvastainen vakiovastaus näytösluontoisissa oikeudenkäynneissä oli:
”Kun ihmistä ei syödä, on niitä turhaa teurastaakaan.” Kapteeni Valkostakaan ei
syöty, vaikka hänet myöhemmin sodassa teurastettiinkin.
Autonkuljettaja Arndt Pekurinen oli omaksunut sodan- ja tappamisenvastaisen
vakaumuksensa lukemalla mm. Arvid
Järnefeltiä, Leo Tolstoita ja Raamattua. Pekurisen ongelma Suomen 1930-luvun
äärioikeistolaisessa järjestelmässä oli hänen työläistaustansa. Joku Järnefelt
sai kyllä henkäillä filosofisesti pasifismista, mutta Pekurinen oli pahempi,
koska hänen pasifisminsa tulkittiin proletaariseksi.
Matti Salmisen kirjassa Toisinajattelijoiden Suomi (Into, 2016)
kerrotaan Pekurisen tapauksen aiheuttaneen pysyvän tahran koko Suomen
armeijalle: ”Asian teki erityisen vastenmieliseksi se, että miehen tappamista
yritettiin peitellä – tässä puuhassa oli mukana kirkonmiehiäkin. Kyseisen
divisioonan sotilaspastori määräsi Pekurisen haudattavaksi paikan päälle
nimettömänä, vaikka muut suomalaiset vainajat pyrittiin aina saattamaan
kotiseudun multiin. Vasta kun Pekurisen vaimo alkoi kysellä miehensä perään,
vainaja siirrettiin Helsinkiin. Siirtoon tarvittiin apua jopa eduskunnan
oikeusasiamieheltä.”
Sekin Pekurisen jutussa oli kiusallista, että hän ei ollut aivan tavallinen
aseistakieltäytyjä, vaan oli vuodesta 1929 lähtien toiminut Antimilitaristisen
liiton puheenjohtajana. Puheenjohtajuus oli tehnyt Pekurisesta erityisen
maalitaulun, ja Etsivä keskuspoliisi (EK) pidättikin hänet heti syksyllä 1929
sotilaskarkurina ja pasifistina, mikä oli Suomen herrojen mielestä ihmisessä
yhtä paha vika kuin kommunismi, ellei pahempikin.
Helsingin Itä-Pasilassa sijaitseva puistikko vihittiin 2006 Arndt Pekurisen
puistoksi. Asiasta oli päättänyt kaupunginvaltuusto äänin 53 - 31, vastaan olivat
tietenkin Kokoomus ja Rkp.
Taas 5.11. järjestää Aseistakieltäytyjäliitto muistokäynnin Pekurisen haudalla.
kari.naskinen@gmail.com