Koneet pellolla ja metsässä

Minulla kaupunkilaisena on yksi kokemus metsätaloudessa käytettävistä koneista: ensimmäisen, omatekoisen mikroautoni moottori oli ”Kullokki”, joka perustui McCullochin moottorisahan moottoriin.

Laajemman katsauksen alan vehkeistä saa Punkaharjulla olevassa luonnon ja metsätalouden museossa Lustossa. Hieno paikka. Kuvassa esimerkiksi on 5,5 tonnia painava valtaoja-aura, jota vedettiin varmaankin vielä isommalla telaketjutraktorilla. Oli aikoinaan 1950-luvun lopulla iso tapaus, kun tällaisella pelillä alettiin korvata ihmisvoimaa, jossa yksi mies pystyi kaivamaan tavallista ojaa vain tuollaiset 20 metriä päivässä, mutta tällä laitteella isoa valtaojaa huomattavasti enemmän.

Keltaisia McCulloch-sahoja Lustossa on monta. Nykymallisten moottorisahojen edeltäjä oli kuitenkin suomalainen Arbor. Se perustui turkulaisen Robert Laguksen 1915 patentoimaan puunkaatokoneeseen, jossa oli kaksi edestakaisin liikkuvaa sahanterää (76 cm). Käyttövoimana oli kolmen hevosvoiman Archimedes-bokserimoottori. Laite painoa yli sata kiloa ja sen kanssa joutui puuta sahaamaan kaksi miestä.

Osa museon antamasta tiedosta on teksteinä seinillä, ja vanhin tekniikkaan liittyvä tieto on vuodelta 1913, jolloin Kymi-yhtiöiden metsäpäällikkö Hugo Richard Sandberg oli hankkinut Yhdysvalloista kaksi telaketjuilla kulkevaa ”höyryveturia” eli lombardia. Niillä vedettiin metsässä reki, joilla tukkeja kuljetettiin Kemijoelle.

Uudempaa metsäkonehistoriaa Lustossa edustaa mm. kävelevän Plusjack-metsäkone, minkä kehitti nykyisin John Deere -konserniin kuuluvan Timberjackin tutkimus- ja kehitysyksikkö Plustech. Plusjack oli kuitenkin edellä aikaansa 1990-luvun alussa, eikä koskaan päässyt tuotantoon. Prototyyppi osoitti kuitenkin selvästi pyörättömyyden edut: ympäristöä säästävä metsäkone pystyy toimimaan jyrkässä ja epätasaisessa maastossa, liikkumaan mihin suuntaan tahansa ja kääntymään paikallaan. Kone ei myöskään jätä jälkiä metsäpeitteeseen.

Luston näyttelyhallin katosta riippuu Enso-Gutzeitin metsäosaston 1940-luvulla hankkima amfibiolentokone Republic RC-3 Seabee. Se oli ensimmäinen uusi siviililentokone, joka saatiin Suomeen toisen maailmansodan jälkeen. Yhtiö käytti konetta 1947-58 uittojen valvonnassa sekä varaosien kuljetukseen hinaajille ja muille aluksille ympäri Saimaan aluetta. Koneella lennätettiin tietenkin myös Enso-Gutzeitin herroja, jotka aina välillä halusivat käydä katsomassa myös oikeaa työntekoa. Näyttelyn opas kertoi Urho Kekkostakin kyyditetyn tällä koneella.

Tämä konenäyttely on vain yksi osa Lustoa, ja on siellä kaupunkilaiselle tosiaan runsaasti monenlaista nähtävää ja ihmeteltävää sekä historiasta että nykyajasta.

kari.naskinen@gmail.com

Paratiisissakin oli sauna

Toivakan kirkon kattomaalaukset ovat nähtävyys. Paikkakunnan oman taiteilijan Pellervo Lukumiehen (s. 1935) teokset olivat syntyvaiheissaan 1972-73 niin kiistanalaisia, että lestadiolainen kirkkoherra Leevi Vironmäki määräsi kirkon suljettavaksi kesken taiteilijan työskentelyn. Vasta kun uudeksi kirkkoherraksi tuli Aarno Pykäläinen, kirkkoneuvosto hyväksyi maalaukset kokouksessaan 10.9.1973.

Lukumies oli kirkon kiinniolon aikanakin neuvokas. Hänen apulaisensa kiipesi kirkontornin ikkunasta sisälle ja avasi taiteilijalle kirkon oven. Kun kirkko vihdoin avattiin, seurakuntalaiset haukkoivat henkeään. Jeesuksella on jalassaan ikään kuin värilliset farkut, Aatami ja Eeva ovat tummaihoisia, ja enkelit edustavat eri rotuja: yksi on puettu hindusymboleihin, toinen on mustalainen, kolmas kiinalainen, neljäs egyptiläinen ja viides on tavallinen 1970-lukulainen.

Lukumies halusi ilmaista, että kaikki kansat, heimot ja rodut ovat tasa-arvoisia. Kaikki pakanatkin vaeltavat lopulta kirkkauteen – ”ei niin suurta pakanaa olekaan, että joutaisi helvettiin”. Pirua ei maalauksista kuitenkaan löydy

Paratiisista Lukumies antaa yhden vihjeen: siellä on selvästikin ollut myös sauna, koska Eeva peittää jalkovälinsä vihdalla. Mielenkiintoisia yksityiskohtia on paljon muitakin: Jeesuksen kädessä on nuottiavain, Tiberiaanjärven rannalla Jeesusta odottavat nokipannukahvit, profeetta Elian valkoisissa siivissä on verta Karmelinvuorella käydyn taistelun jäljiltä jne. Maalauksia täydentävät lukuisat raamatunlauseet, joita Lukumies ei ole mitenkään peukaloinut.

Muistan hyvin, kun nuorena toimittaja 1960-luvun lopulla kävin tekemässä jutun Pellervo Lukumiehestä. Hänen talonsa maantien (nykyinen nelostie) lähellä bensa-aseman takana oli sekin melkoinen nähtävyys. Nopeasti katsottuna se muistutti monimutkaista lautahäkkyrää, jossa suoria kulmia ei ollut. Tästä maalaamattomasta talostakin monet toivakkalaiset olivat sitä mieltä, että joutaisi purkaa pois maisemaa rumentamasta.

Toivakan kirkko rakennettiin 1879-82. Arkkitehti oli Ludvig Isak Lindqvist, joka Toivakan työnsä jälkeen toimi Yleisten rakennusten intendentinkonttorin (nyk. Rakennushallitus) ylijohtajana 1882-87. Muita hänen suunnittelemiaan kirkkoja ovat mm. Oulunsalon kirkko (1855), Sodankylän kirkko (1859), Jyväskylän kaupunginkirkko (1880), Jyväskylän palanut Taulumäen kirkko (1885) ja Kärkölän kirkko (1889).

Toivakan kirkkoa uusittiin sisältä Alvar Aallon johdolla 1923, ja tuosta vaiheesta on nyt näkyvissä myös Aallon pyöreä lasimaalaus alttaritaulun yläpuolella. Alttaritaulu on Lukumiehen kattomaalauksista poiketen kirkon vanhaa perua, ruotsalaisen Johan Erik Lindhin Jeesus ristillä -maalaus, jonka Jyväskylän seurakunta lahjoitti Toivakkaan 1820. Se oli aikaisemmin ollut Jyväskylän kappelikirkossa.

Toivakan kirkko on avoinna kesällä 21.8. asti joka päivä klo 9-16.

kari.naskinen@gmail.com

Saksa ottaa vetovastuun

Tällainen samanlainen otsikko oli Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla 13.7.2016. Saksa on Euroopan talouden vahvin maa, ja osittain tästä johtuen sillä on nyt päärooli myös Euroopan turvallisuuspolitiikassa. Natonkin ykköskaveri Euroopassa on Saksa.

Suomelle tämä on historiallisesti tuttu asetelma. Jo kansalaissodan aikana valkoinen Suomi tukeutui Saksan apuun. Valkoisten sodanjohto oli selvästi ammattimaisempaa kuin punaisten, ja kun tähän lisättiin Saksasta apuun saadut taistelujoukot hyvine aseineen, alkoi tilanne ratketa. Saksalaiset nousivat maihin Hangossa 3.4.1918 ja Loviisassa neljä päivää myöhemmin. Loviisasta lähti Otto von Brandensteinin prikaati Lahteen, jossa taistelut kestivät 19.4. - 2.5. ja sitten oli olikin sodan lopputulos kirkossa kuulutettu – kerrankin tämä sanonta osuu hyvin kohdalleen, koska Suomen ev.lut. kirkko oli vahvasti valkoisten ja saksalaisten tukena.

Historioitsija, fil. tri Markku Kuisma on kirjoittanut, että Berliinissä allekirjoitetun isäntämaasopimuksen mukaan ”Suomella ei ollut oikeutta luovuttaa mitään osaa valtioalueestaan muiden valtojen hyväksi tai tehdä niille myönnytyksiä ilman Saksan lupaa. Saksalaisessa lisäpöytäkirjassa Suomi sen lisäksi myönsi Saksalle vapauden perustaa laivastotukikohtia Suomenlahden, Pohjanmeren ja Jäämeren rannikoille.” (Sodasta syntynyt – Itsenäisen Suomen synty Sarajevon laukauksista Tarton rauhaan 1914-20, WSOY 2010)

Saksa auttoi valkoisen Suomen voittoon ja sen hintana Suomen talouselämä, raaka-ainelähteet ja ulkomaankauppa alistettiin Saksan kontrolliin. Lopulta Suomen itsenäisyyden pelasti kuitenkin se, että Saksa hävisi ensimmäisen maailmansodan. Eikä Suomen kuninkaaksi tullut Hessenin prinssi Friedrich Karl, jonka keisari Wilhelm II oli luvannut Suomelle. Kuisman mukaan Suomi voisikin viettää oikeaa itsenäisyyspäiväänsä vasta lokakuussa 1920, jolloin Tarton rauha varmisti Suomen itsenäisyyden.

Toisen maailmansodan aikana Suomen ja Saksan aseveljeys jatkui tiiviinä. Vaikka Suomi ei muodollisesti ollut Saksan liittolainen, niin tämä termi on kyllä käytössä virallisissakin yhteyksissä. Pariisin rauhansopimuksen johdannossa helmikuussa 1947 todetaan selvästi: ”Suomi tultuaan Hitlerin Saksan liittolaiseksi ja osallistuttuaan sen rinnalla sotaan Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liittoa, Yhdistynyttä Kuningaskuntaa ja muita yhdistyneitä kansakuntia vastaan, on osaltaan vastuussa tästä sodasta.”

Kumpaakaan näistä Saksan kanssa tehdyistä sopimuksista ei käsitelty eduskunnassa. Tänä vuonna on pelin henki erilaisten Nato-sopimusten kanssa ollut samankaltainen.

NATOSTA ISÄNTÄ TALOON

Riiustelu Naton kanssa alkoi 1990-luvun alussa. Ensin ostettiin Yhdysvalloista hävittäjiä ja sitten tehtiin Naton kanssa ns. rauhankumppanuussopimus  (Partnership for Peace). Jälkimmäisen sopimuksen läpimenoa edesauttoi se, kun tasavallan presidentiksi valittiin yllättäen amerikkalaisten suosikki Martti Ahtisaari.

Myöhemmin Suomi liittyi myös kumppanuusohjelman suunnittelu- ja arviointiprosessiin. Tämä ei olisi ollut mitenkään pakollista, mutta sekin auttoi lähentymisessä Natoon.

Nykyisen isäntämaasopimuksen sanotaan olevan luonteeltaan vain tekninen ilman mitään politiikkaa. Esko Seppänen ihmettelee uusimmassa kirjassaan tätä määrittelyä: ”Politiikkaa ei kai sitten ole siinäkään, että Nato on antanut Suomelle listan niistä kauppalaivoista, jotka se toivoo Suomen antavan tarvittaessa Naton käyttöön. - - -  Eikä siinä, että perustuslaista on poistettu lause, jonka mukaan Suomen armeijan komentokieli on suomi.” (Mistä Suomi vaikenee? Like 2016)

Naton kanssa tehdyssä isäntämaasopimuksessa on Naton toimien luettelo käytännössä samanlainen kuin se on varsinaisten Nato-maiden kanssa tehdyissä vastaavissa sopimuksissa. – ”Nato on sinun paimenesi, eikä listalta mitään pahaa puutu.” (Seppänen)

Kenraalit halusivat pitää isäntämaasopimuksen pelkästään komentokielisenä, mutta kun Suomen itsenäisyyspuolue oli pannut siitä internettiin suomenkielisen raakakäännöksen, joutui ulkoministeriökin sen suomentamaan.

Kun Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti, eversti evp. Pekka Visuri oli perehtynyt sopimustekstiin, hän sanoi televisiossa: ”Sopimuksella ennen kaikkea, mikä mielestäni on kaikkein tärkeintä, annetaan Naton sotavoimille hyvin vapaa kulkuoikeus Suomen alueella.” (MOT 20.4.2015)

Suomi on taas liukumalla ajopuuksi. Tuon MOT-ohjelman otsikko oli kuvaavasti: ”Natosta isäntä taloon.”

kari.naskinen@gmail.com

Suomessa talvisota, Ruotsissa Allsång

Yle Fem -kanavalta tulee tiistai-iltaisin lauluohjelma Allsång Tukholman Skansenilta. Ei onnistu Suomessa, käy ilmi Miika Nousiaisen romaanissa Vadelmavenepakolainen (2007). Kirjasta on tehty elokuva (2014) ja monta teatterisovitusta, joista uusinta esittää Teatteri Eurooppa Neljä Jyväskylässä. Hyväntuuliset ruotsalaiset osaavat hauskanpidon – Suomessa miehet kertovat iltasatuina isiensä talvisotamuistoja.

Allsång tulee mieleen siinä kohtaa, kun suomalainen mies vetää tuttuja suomalaisia lauluja, ja suruistahan ne on tehty. Päähenkilö on kouvolalainen Mikko Virtanen, jossa on ilmeisen paljon Nousiaista itseään. Hän eli lapsuutensa Jyväskylän lähellä Säynätsalossa, jossa hänen isänsä vihasi ruotsalaisten menestystä urheilussa. Suurin juhlanaihe isälle olivat vuoden 1990 MM-jalkapallokisat, joissa Ruotsi hävisi kaikki ottelunsa. Se oli ruotsalaisille ”Waterloo”, joka Abba-iskelmänä esitetään myös näytelmässä, mutta niin sanoitettuna, että Waterloo on käännetty Kouvolaksi.

Miika Nousiainen oli toista maata. Hän alkoi rakastaa sosiaalidemokraattista Ruotsia, joka tuosta jalkapallotakaiskusta huolimatta vaikutti kuitenkin kaikkein parhaalta maalta. Ruotsin kielen Miika opetteli ruotsalaisista jalkapallolehdistä. Omaan keltakantiseen vihkoonsa hän kirjoitti otsikolla Unelma Ruotsista: ”Voiko suomalaisesta miehestä tulla ruotsalainen perheenisä? Ei sellaista, joka kiskoo kiroillen lapsia autoonsa Prisman parkkipaikalla.”

Nousiaisen alter ego Mikko Virtanen on tullut siihen tulokseen, että suomalaisilta puuttuu sellainen tunne-elämä kuin on ruotsalaisilla. Ehkä joku suomalainen on joskus yrittänyt tuoda sitä Ruotsin-laivalla, mutta tunteet ovat jääneet ryyppymatkan aikana hytin lattialle, mistä laivasiivoja on kärrännyt ne roskiin. Virtasen mukaan tunteet kuitenkin keksittiin Suomessa vihdoin 1995, kun suomalaiset itkivät Ville Peltosen tehtyä kolme maalia MM-loppuottelussa Globenissa.

Eurooppa Neljän tuttu käsikirjoittaja Pentti Kotkaniemi ja ohjaaja Tanjalotta Räikkä on tehnyt Laajavuoreen menevän komedian. Tasapaksuja suvantokohtiakin on, mutta pääroolin esittävä Timo Ruuskanen (kuvassa) ja useassa roolissa murehtiva Jari Silvennoinen saavat esitykseen herkullisia vertailuasetelmia leppoisuus- ja hyvinvointiottelussa Ruotsi - Suomi. Tulos on yksiselitteisesti sama kuin kansainvälisissä tutkimuksissa ja mielipidemittauksissa: Ruotsi kulkee Suomen edellä.

Tanjalotta Räikkä on sijoittanut näytelmän pääosin Ruotsin-laivalle, jossa Mikko Virtanenkin saa ensimmäisen konkreettisen kosketuksensa Ruotsiin. Virtanen ostaa vaaleanpunaisia ruotsalaisia vadelmavenekarkkeja, ja ovat tietenkin maailman parhaita. Ei ole Säynätsalossa eikä Kouvolassa yhtä hyviä.

Säynätsaloa ei tosin näytelmässä mainita (kirjaa en ole lukenut), mutta surullinen paikka se ainakin aikaisemmin oli. Siellä toimi Kinkomaan keuhkotautiparantola, jossa minunkin isäni oli sotien jälkeen hoidettavana. Joka kerta kun muutaman vuoden ikäisenä kävin isää siellä katsomassa, itkin pois lähtiessä. Myöhemmin asiat tulivat reilaan, ja Ruotsikin tavoitettiin, kun Naantalista lähdimme Skandia-autolautalla kohti Kapellskäriä. Jalkapallosta en tiennyt mitään, kun meillä Jyväskylässä en ollut sellaista urheilulajia nähnyt, eikä televisiokaan vielä näkynyt. Ruotsalainen kansankoti joka tapauksessa näyttäytyi minullekin ihmemaana, ja on sen jälkeen ollut aina samanlainen ihanne kuin Nousiaiselle ja Virtasellekin.

kari.naskinen@mail.com

Samovaari ei olekaan venäläinen keksintö

Kuvassa on 200 vuotta vanha samovaari. Se osui kameraan samovaarimuseossa Kormilon kylässä, matkalla Vuokkiniemestä Kostamukseen. Vanhalta näyttää, mutta vanhempiakin on, sillä samovaarien valmistus alkoi jo 1700-luvulla. Ensimmäinen nimeltä muistettava tekijä oli Fjodor Lisitsynin 1778 rekisteröimä samovaaripaja. Paljon vanhempiakin samovaareja on tavattu, ja oleellinen tieto on sekin, että samovaaria ei keksitty Venäjällä, vaan vastaavanlaisilla laitteilla oli teetä keitetty jo paljon aikaisemmin ainakin Kiinassa ja Persiassa, luultavasti myös Turkissa.

Venäjälle samovaari-innostuksen toi Pietari Suuri, joka oli tutustunut moiseen vehkeeseen Alankomaissa. Sinne samovaarit olivat kulkeutuneet Alankomaiden Itä-Intian kauppakomppanian kautta 1600-luvulla.

Lisitsyn teki samovaareja Tulassa, joka on yksi Venäjän vanhimpia kaupunkeja. Aivan lähellä on myös Leo Tolstoin syntymäpaikka Jasnaja Polnaja. Tunnettu samovaarikaupunki on ollut Permin alueen Suksun, jossa 1700-luvun alkuvuosina alkoi toimintansa kuparinsulattamo, ja kupariahan samovaarin tekemiseen tarvitaan. Samovaarintekijät olivat luultavasti aseseppiä, jotka alkoivat samovaarihommiin niinä rauhallisempina aikoina, kun aseille ei ollut tarpeeksi kysyntää.

Samovaari oli aikoinaan tärkeä kapistus. Se oli kallis, ja siksi se oli kodeissa aina näkyvästi esillä, sillä samovaaria pidettiin eräänlaisena varakkuuden mittarina. Tärkeitä olivat samovaarien kylkeen lyödyt vuosiluvut, valmistajien nimet ja 1830-luvulta lähtien myös kuvat mitaleista, joita kyseinen samovaarimalli oli saanut samovaarimessuilla.

Teehetkien aikana se oli pöydällä tietenkin aina isännän lähellä. Alla oli yleensä kuparinen tarjotin, joka suojasi pöytäliinaa mahdollisesti putoavilta hiilenpaloilta ja kuumilta vesipisaroilta. Samovaariin kaadettava vesi kuumennettiin puulastuilla, kävyillä tai hiilillä.

Länteen samovaarit alkoivat ilmestyä suuremmassa määrin vasta sen jälkeen, kun vallankumousta pakoon lähteneet venäläiset alkoivat perustaa ravintoloita eri puolille läntistä maailmaa.

Samovaarimuseoita on Venäjällä useita, luultavasti yhtä monta kuin oli aikoinaan samovaaritehtaita, parhaimmillaan noin 60. Tärkein museoista on tietenkin Tulassa.

Nykyisin samovaareja saa myös sähkökäyttöisinä, mutta kyllä myös aitoina puulämmitteisinä. Netistä katsoin juuri, että vanha, yli puoli metriä korkea samovaari maksaa 620 euroa.

kari.naskinen@gmail.com

Propseja pinoon

Televisiosta urheilua katsovilla penkkiurheilijoilla on täysipainoinen kausi menossa. Meidän tämän lajin harrastajien mielipuuhaa on selostajien arvosteleminen, ja kyllä siihen aihetta aina onkin. Otetaan vaikka tämä huutaminen, mikä on tullut selostajien tavaksi ehkä viimeisten 20 vuoden aikana. Ymmärsin kyllä Anssi Kukkosen innostuksen Lasse Virenin ja Pekka Vasalan voittopäivänä, mutta kun joku unkarilainen potkaisee jalkapallon tolppaan, niin siihen riittäisi tavallinen toteaminen.

Joskus muutama kymmenen vuotta sitten olin Olympiastadionilla katsomassa Suomen ja Kolumbian peliä. Istuin lehdistökatsomossa kahvia juomassa melkein tunti ennen ottelun alkua, ja siinä edessäni oli kolumbialainen radioselostaja, joka huusi täyttä hönkää jo siinä vaiheessa. Ehkä tuo on eteläamerikkalainen tapa, mutta kun nyt on samaa esiintynyt EM-kisojen lähetyksissä, olen yhdenkin selostajan työvuoron aikana vaihtanut telkkariini asiallisen ruotsinkielisen selostusäänen.

Tv-selostajien työ on muuttunut myös sillä tavalla, että he eivät tee omia muistiinpanoja. Esimerkiksi hiihdossa ei väliaikoja tunnuta pantavan muistiin paperille, koskapa kilpailun kuluessa ei osata kunnolla selvittää, paljonko joku hiihtäjä on saanut kiinni toista tms. Selostajat kertovat väliajoista katsojille sen saman, minkä me itsekin näemme, kun ne ilmestyvät tv-ruutuun. Ennen vanhaan selostajat tiesivät enemmän kuin katsojat, ja siksi heitä tarvittiin.

VALMENTAJAPÄIVÄT PIDETTÄVÄ
MUUALLA KUIN TV-STUDIOSSA

Entinen jalkapalloilija ja Yleisradiossa kommentaattorina toiminut Antti Pohja kirjoitti Etelä-Suomen Sanomissa, että ”suurin osa EM-kisalähetysten katsojista ei ole jalkapallon suurkuluttajia, fanaattisia pelin opiskelijoita tai edes lajia säännöllisesti seuraavia. Tälle porukalle ennakkostudiot ja puoliaika-analyysit ovat ehkä vain pitkiä mainoskatkoja, joiden aikana tyhjennetään jääkaappi ja rakko.” (ESS 18.6.2016)

Kuulun tähän joukkoon, katson jalkapalloa joka toinen vuosi. Antti Pohja tietää, että meikäläisille ”on aivan se ja sama, mikä on Belgian syöttöprosentti”. Tämän takia valmentajapäivät olisi pidettävä muualla kuin tv-studiossa, kuten Pohja totesi.

Sitäkin sopii ihmetellä, että studiossa näitä asioita jauhetaan tunti ennen ottelua, Formula 1 -lähetyksissä puolitoista tuntia. Miksi esimerkiksi ennen oopperoita ei ole ollenkaan tällaisia ennakkostudioita?

Pari viikkoa sitten olin iltaoluella lähibaarissa. Meitä istui siinä kahdessa pöydässä kolme miestä ja kuusi naista, jotka kaikki olivat enemmän tai vähemmän katsoneet EM-kisapelejä. Kysyin, tietävätkö he, mitä tarkoittaa paitsio. Lisäkseni paitsion tunsi meistä vain Rauno Kestilä, entinen maajoukkuepalaaja. Meneillään olevien kisojen aikana ei televisiossa ole kunnolla esitelty, mitä paitsio tarkoittaa.

Toisaalta on sitten niitä katsojia, jotka haluavat tietää tällaisia erikoisasioita. On esimerkiksi paljon junioripelaajia, jotka televisiosta imevät oppia itselleen. Tätä katsojajoukkoa on myös palveltava, mutta pääasia se ei saa olla.

TERMINOLOGIAN
PERÄSSÄ EI PYSY

Selostuskopin ja tv-studion asiantuntijasanasto on sellaista, että siitä menee iso osa harakoille.

Tiedetään, että jalkapallojoukkueessa ovat maalivahti, puolustajat ja hyökkääjät, siellä välissä myös keskikenttäpelaajia. Nyt olen kuitenkin kuullut monta kertaa, että joukkueissa on myös tarketpelaajia, mutta kukaan ei ole selittänyt sanan merkitystä.

Jossakin joukkueessa oli myös diagonaalipelaaja, ja jollakin oli kaksi skudettoa. Yksi pelaaja taas haki puikkoja. Hauska oli kuulla sekin, että Albanian joukkue mahtui kokonaan pallon alle.

Urheiluselostajien oma slangi pitää sisällään paljon tällaisia kummia sanontoja. Esimerkiksi viestinjuoksun SM-kisoissa viikonvaihteessa alkoi ”kolmen kärki ionisoitua”. Jääkiekkolähetyksissä olen seurannut priigeim-haastatteluja, ja jos joukkueen rosteri oikein hyvin onnistuu, voi tuloksena olla paikka podiumilla. Palloilujoukkue voi olla myös purjeessa.

Kun urheilija näyttää muille kaapinpaikan, voi myös sanoa, että nyt pesee ja linkoaa. Kun voittaja on selvillä, on koko homma taputeltu, ja urheilijalle voi antaa propsit ja rispektiä. Tyypillistä on, että tällaiset sanonnat tarttuvat; kun yksi selostaja keksii uuden sanonnan, kohta sitä käyttävät kaikki muutkin.

Kukaan ei kuitenkaan ole alkanut toistaa hiihto- ja yleisurheilukommentaattori Toni Roposen ilmauksia: jos ”suksi on mollivoittoinen, eikä mono ole syönnillään, se on sitten nakit ja muusi”.

ÄÄRETTÖMÄN
MÄÄRITELMÄ

Selostajien mukaan pelaaja voi potkaista äärettömän kovaa tai Usain Bolt voi olla äärettömän nopea. Tarkoittaa sitä, että on saavutettu äärimmäinen raja. Tämän kovempaa ei kukaan maailmankaikkeudessa voi potkaista, eikä tämän lujempaa voi juosta, koska on jo päästy äärimmäisyyteen asti.

HAASTATTELUJA
EI TULKATA

Maksukorttikanavilla meininki on vielä pykälän heikompaa. Esimerkiksi Nelonen Pro ja Viasat tulkitsevat katsojansa niin kielitaitoisiksi, että englanninkielisiä haastatteluja ei tulkata suomeksi. Kun ralliajaja vastaa pikataipaleen maalissa jotakin esitettyyn kysymykseen, sanoo suomalainen selostaja: ”Näin siis Ogier”.

MTV 3 on tässä suhteessa parempi, puhumattakaan Ylestä, jossa näköjään tiedetään se, että Pihtiputaan mummon kammarissa kisoja katsovat kyläläiset eivät kaikki ole englanninkielen taitoisia.

Vaan ei hätää. Nyt alkavat yleisurheilun EM-kisat ja sitten kesän huipennuksena olympiakisat, joten kritiikkiä piisaa. Toivottavasti kuitenkin Tapio Suominen saa paljon selostusaikaa.

kari.naskinen@gmail.com

In memoriam Pentti E Rantanen 1930 - 2016

Lahden pitkäaikaisin kaupunginvaltuutettu, lainopin kandidaatti, käräjätuomari Pentti E Rantanen kuoli 1.7.2016. Hän oli syntynyt Lahdessa 7.12.1930, joten hän oli kuollessaan 85-vuotias.

Pentti E Rantanen oli syntyisin kalakauppiaan perheestä. Eemeli ja Helga Rantanen tekivät kauppaa torilla ja hallissa. Kalojen lisäksi myynnissä oli vihanneksia, marjoja, hedelmiä ym. Perheen ainoa lapsi Pentti toimi apupoikana vanhempiensa liikkeessä. Kirjassa Työn suuret persoonat (Lahden työvoimatoimiston henkilöstöyhdistys, 1999) Rantanen muisteli Raija Saviojan haastattelemana:

”Äitini opetti minulle vaa´an käytön, joten kaupanteko sujui minulta. Muistan, kun nuorena poikana, jolloin autoja ei ollut saatavilla, koska ne olivat puolustusvoimain käytössä, hevonen oli rautaa. Isälläni oli Timo-niminen humma. Se veti leveälavettisia, nelipyöräisiä rattaita. Silloin poikana hain isoja kalakuormia rautatieasemalta. Ohjastin Timoa alas jyrkkää Rautatienkatua. Hevosen kaviot eivät tahtoneet pitää, joten nuori poika oli kyllä hiestä märkä.”

Taisi olla ainoita kertoja, kun ”Beibillä” oli hiki työnteon takia, sillä hänen vakiosutkauksensa oli vaikkapa kiivaaksi menneessä kokouskeskustelussa: ”Otetaan vain rauhallisesti, niin kuin oltaisiin töissä.”

Koulunkäynnin Pentti aloitti Länsiharjun koulussa, sillä Rantaset asuivat tuolloin Kullankukkulalla. Toiselle luokalle hän siirtyi Kartanon kouluun, sieltä edelleen Vuorikadun kouluun ja oppikouluun Lahden lyseoon, missä kirjoitti ylioppilaaksi 1951.

JALKAPALLO

Jo kouluvuosina tuli jalkapalloilusta tärkeä osa Pentti E Rantasen elämää. Sama jatkui opiskeluaikoina Helsingin yliopiston lainaopillisessa tiedekunnassa: ”Meillä oli hämäläisosakunnassa hyvä joukkue, joka voitti akateemisen jalkapallomestaruuden. Siihen aikaan niilläkin peleillä oli julkista painoarvoa lehtien kirjoittaessa monin palstoin kissankorkuisin otsikoin. Eräs Hesarin toimittaja käytti otsikossaan minusta ilmaisua ´puhuva puolustaja´. Tämä kausi oli urheilullisesti hauskaa saadessani pelata hyvässä seurassa hämäläisosakunnan joukkueessa. Varsinainen jalkapallourani koostui pääsääntöisesti 1950-luvusta, jolloin loimme vuosikymmenen ajan pohjaa Lahden tulevalle jalkapallomaineelle Viipurin Reippaan joukkueessa. Kilpailijamme LPM teki samaa työtä omalla sarallaan. Tuolta ajalta minulle on jäänyt varmasti elinikäisiä ystäviä, joista haluan mainita mm. Pentti Vuorelman ja Antti Tuomikosken.

Tärkeä osa Rantasen elämässä oli myös henkisellä maanpuolustustyöllä: ”Erikoisesti kertausharjoitusaikaan sisältyi monia hienoja muistoja ja tuttavuuksia, mitkä ovat poikineet lukuisia hyviä asioita myöhemmässä siviilielämässä. Kertausharjoituksissa oli melkeinpä pysyvänä kumppaninani mm. Timo K. Tikka. Näissä harjoituksissa opin myös tuntemaan Reijo Mäki-Korvelan, jonka kanssa sittemmin olemme merkittävällä tavalla hoitaneet Lahden kaupungin urheiluelämään liittyviä asioita.”

SUURHALLI

Näistä urheiluasioista varsinkin Suurhalli henkilöityi Rantaseen, joka yhdessä Reino ”Jymy” Gyntherin kanssa aloitti tämän suurhankkeen. Timo Taulon kirjassa Ruhtinas Rantasen vallan monet roolit (2005) todetaan, että ”Rantasen tapa rakentaa Suurhallia ei kerännyt pölyä. Hän sai hallivimmallaan mukaansa pahimmatkin epäilijät.”

Rantanen muisteli: ”Olimme Jymyn kanssa kuin turneella. Valmisteltiin, tiedusteltiin, suunniteltiin viikkotolkulla eri kapakoissa ja neuvotteluhuoneissa. Oli siinä muuten Seija-vaimollakin kestämistä taas kerran. Poliittiset ryhmät saatiin vähitellen mukaan, mutta liberaaleja ei millään.”

Kaupunginvaltuustossa päätös tuli äänin 42 - 17. ”Kun soitettiin Matti Ahteelle päätöksestä, ministeri sanoi, että voi jumalauta, nyt tämä lähtee liikkeelle koko Suomessa.”

”Lahden urheiluhalliyhdistyksen toiminnasta esitetään julkisuudessa monenlaisia tarinoita. Ei niistä aina omakuvaa tunnista. Käytämme valtaa, totta kai. Ilman valtaa ei asioita tehdä, ei niitä toteuteta. Poliittinen peli on kovaa, mutta epärehellistä. Kytkykauppoihin emme kuitenkaan sortuneet, sillä halliyhteisömme on ollut yleensä aina taloudellisesti itsenäinen.”

Luonnollisesti Rantanen oli aktiivisesti mukana myös niissä vaiheissa, kun halliyhdistys edisti lahtelaista jääkiekkoa. Noilta vuosilta hän mainitsee tärkeinä tukijoinaan ja asioiden ymmärtäjinä mm. Teemu Hiltusen, Seppo Välisalon ja Erkki Lingon.

TYÖTÄ, POLITIIKKAA

Vuonna 1956 Aimo Viitala palkkasi Rantasen asianajotoimistoonsa. Viitala tapasi Rantasen Rautatienkadulla ja tunnisti tämän. Viitala tarvitsi pikaisesti apua ja kysyi Rantaselta, osaako tämä kirjoittaa koneella. ”Olen lähes Remingtonin veroinen”, vastasi Pentti Eemeli ja homma oli sillä selvä. Rantanen työskenteli Viitalan toimistossa vuoteen 1964, kunnes kaupunginvaltuusto valitsi hänet kaupungin ensimmäiseksi oikeusavustajaksi. Raastuvanoikeuden 3. osaston nuoremmaksi oikeusneuvosmieheksi Pentti E Rantanen valittiin 1965 ja 5. osaston vanhemman oikeusneuvosmiehen virkaan 1973. Käräjäoikeuden käräjätuomarin virkaan hänet nimitettiin 1993. Laamanni Esko Puusolan jälkeen Rantanen toimi myös vs. laamannina, ennen kuin virka täytettiin. Rantanen ei virkaa hakenut. Täysin palvelleena käräjätuomarina Rantanen siirtyi eläkkeelle vuonna 2000.

Kaupunginvaltuustoon Rantanen valittiin 1964 sosialidemokraattien ehdokkaana. Ehdokkaaksi häntä olivat käyneet pyytämässä kunnallisneuvos Tenho Iikkanen ja apulaiskaupunginjohtaja Aarre Santero.

”Olin tuntenut voimakastakin vetoa koulupojasta lähtien politiikkaan, joten ei minun tarvinnut juurikaan miettiä myönteistä vastausta. Minullahan ei sinänsä ollut esimerkiksi sukuni tai kotipiirini puolesta sosialidemokraattista taustaa. Myös tuttavani ja ystäväni olivat kaikkea muuta kuin vasemmistolaisia. Niinpä minua tuskin yleensäkään pidettiin työväenliikkeen miehenä. Ilmeisesti päinvastoin”, kertoi Rantanen

”Tämä on tietysti vaikuttanut alun alkaen jossakin määrin haitallisesti toimintamahdollisuuksiini ja edellytyksiini vaikuttaa laaja-alaisemmin sosiaalidemokraattisessa liikkeessä. Tämän epäkohdan on hienosti kuitenkin korvannut tutustumiseni moniin demareihin ja työskentely heidän kanssaan. Mainittakoon heistä esimerkinomaisesti vaikkapa Juhani Kivihalme, Anneli Kostensalo, Pirkko Lipsanen, Matti Luttinen, Väinö Pässilä ja Martti Veirto.”

Lopulta Rantanen siirtyikin Kokoomuksen valtuustoryhmään vuoden 2005 lopulla. Lahden kaupungin kultaisen mitalin Rantanen sai 2012 ja valtuustouransa hän päätti 48 vuoden jälkeen 2013.

Rantanen oli kaupunginvaltuustossa seitsemän kaupunginjohtajan aikana. Hän oli mukana kahdentoista eri valtuuston työskentelyssä. Valtuustokausiensa aikana hän oli monissa merkittävissä kaupungin luottamustehtävissä, kuten sairaalalautakunnan ja sittemmin terveyslautakunnan puheenjohtajana, varapuheenjohtajana ja jäsenenä yhteensä 25 vuoden ajan 1967-92. Hänen puheenjohtajakautensa aikana Lahteen rakennettiin kaupunginsairaala.

Uudistettu kuntalaki toi vuonna 1995 kaupunkeihin tarkastuslautakunnat; Rantanen valittiin Lahdessa ensimmäisen tarkastuslautakunnan puheenjohtajaksi 1997. Rantasen voimakas ote luottamushenkilönä näkyi tässäkin, eikä lautakunnasta tullut mitään kumileimasinta, vaan se ryhtyi käyttämään merkittävästi valtaa. Rantanen toimi tarkastuslautakunnan puheenjohtajana kaksi valtuustokautta ja lautakunnan arviointikertomus sai omat värikkäät piirteensä.

Rantasen yksi värikäs sanonta oli esimerkiksi jonkin ihmisiä kummastuttaneen asian yhteydessä: ”Pikku juttu, sadan vuoden kuluttua tätä ei muista kukaan.”

Mutta Pentti Eemeli muisti ja tiesi – jo alakoululaisena. Talvisodan alkua edeltävänä päivänä 29. marraskuuta 1939 illalla klo 21 tuli ilmoitus hyökkäämättömyyssopimuksen irtisanomisesta. Kun Pentti seuraavana aamuna meni kouluun Vuorikadulle, hän jo silloin hyvin asioista perillä olleena sanoi, että tänään ei tarvitse koko päivää olla koulussa, koska alkaa sota. Opettaja ihmetteli Pentin puheita ja määräsi hänet nurkkaan. Kun Pentti oli ollut puoli tuntia nurkassa, luokan ovelle koputettiin ja kerrottiin, että sota on alkanut. Pentin tietämys II maailmansodasta olikin ainutlaatuista ja oikeassa oleminen oli hänen tunnetuimpia piirteitään.

Ehkä ”Rantsustakaan” ei sadan vuoden kuluttua moni tiedä mitään, mutta meidän on vielä syytä muistella. Kun tapasin Rantasen viimeisen kerran yhdessä Seija-puolisonsa kanssa, Seija sanoi minulle, että olit nuorempana suorastaan liian laiha, posket lommolla. Pentti E oli jo hyvin sairaanoloisena, mutta hänelle ominainen huumori ei ollut hävinnyt mihinkään, Pentti E sanoi: ”Naskinen on työväenliikkeen perheestä, huonot ruuat lapsena.”

Minäkin kirjoitin Pentti E Rantasen värikkäistä piirteistä monta juttua, tässä niistä yksi: http://naskinen.blogspot.fi/2012/11/pentti-e-rantanen-lahti.html

kari.naskinen@gmail.com