Tabloid on parempi bisnes

Helsingin Sanomat ja muut isokokoiset sanomalehdet perässä siirtyvät pienempään tabloid-kokoon. Osa on jo siirtynytkin. Sanakirjasta etsin suomenkielistä vastinetta tabloid-sanalle, mutta en suoraa sellaista löytänyt; sen sijaan sanakirja antoi tabloidille ymmärrettäviä selityksiä: iltapäivälehti, juorulehti, roskalehti, pienikokoinen uutislehti, sanomalehden sivuformaatti.

Helsingin Sanomien johtaja Mikael Pentikäinen on monisanaisesti perustellut muutosta lukijatutkimuksissa saatujen tulosten valossa: tabloid-lehti on kätevämpi lukea. Niin onkin, mutta ainoa todellinen syy muutokseen on bisnes.

Tabloid on halvempi tehdä kuin täysikokoinen lehti. Tämän päivän Hesarissa on 44 sivua. Jos se olisi tehty puolet pienemmäksi tabloidiksi, olisi saman sisällön saaminen lehteen edellyttänyt 88:aa sivua. Näin ei kuitenkaan olisi tarvinnut tehdä, koska esimerkiksi suurimmat kuvat ja otsikot olisi pienennetty tabloidiin mahtuviksi. Sivumäärä olisi ollut ehkä 70-80. Paperia säästyy.

Oleellista on kuitenkin se, mitä tapahtuu ilmoituksille ja niiden hinnoittelulle. Minulla on tästä kokemusta, kun olen tehnyt sekä isokokoisia että tabloid-lehtiä. Kun lähdetään siitä, että esimerkiksi sivun ilmoitus isossa broadsheet-lehdessä maksaa vaikkapa 10 000 euroa, niin ei kokosivun hinta tabloid-lehdessä putoa 5000 euroon, vaan ehkä 7000 - 8000 euroon. Tätä sanotaan bisnekseksi.

Kun esimerkiksi ilmaisjakelulehdet ovat muuttuneet isosta sivukoosta tabloidiin, on samalla kavennettu palstaleveyttä muutamilla milleillä. Ilmoitushinnat ovat kuitenkin pysyneet samoina, mistä on tullut bisneshyödyksi se, että samalle painopinta-alalle on saatu mahtumaan enemmän ilmoituksia. Ilmoitushintahan määräytyy korkeussuunnassa olevien palstamillimetrien mukaan (useampipalstaisen ilmoituksen millit lasketaan niin, että palstat pannaan ikään kuin päällekkäin ja lasketaan, paljonko millejä on).

Helsingin Sanomien uudistusta perustellaan silläkin, että tabloidissa uutiset pystytään esittämään tiiviissä, hyvin jäsennellyssä muodossa. Toisessa kohtaa sanotaan, että tabloid-muoto soveltuu erinomaisesti laajempien reportaasien esittämiseen. Näin kun markkinamiehet asiaa esittelevät, niin tabloid-lehti on siis nykyistä parempi ratkaisu sekä pienimpien että suurimpien juttujen kannalta! Sama jos sanoisi, että maapallon kannalta on edullisempaa, jos Aurinko olisi Maata lähempänä tai kauempana, mutta ei nykyisellä paikallaan.

kari.naskinen@gmail.com

Pappi lukkari talonpoika kuppari rikas rakas köyhä varas keppikerjäläinen

Aivan näin monta epäiltyä myyrää ei MI6:n johtajalla ole, kun hän kutsuu eläkkeelle jääneen George Smileyn tutkimaan asiaa. Neljä joka tapauksessa on: Percy Alleline, Roy Bland, Toby Esterhase ja Bill Haydon. Alunperin Smileykin oli listalla, mutta ei ole enää.

MI6 (Military Intelligence, division 6) on Yhdistyneen kuningaskunnan ulkomaantiedustelupalvelu, jonka virallinen nimi on nykyisin Secret Intelligence Service (SIS). Tämän organisaation sisälle on siis pesiytynyt myyrä, kaksoisagentti. Tomas Alfredsonin elokuva asiasta perustuu alan ylivoimaisen ykköskirjailijan John le Carrén samannimiseen romaaniin Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja (Tammi, 1974).

Elokuva on hieno. Se on kuin muisto 1950-luvun mustavalkoisista jännäreistä. Elokuva on rauhallinen, Smiley tekee tutkimustyötään hiljakseen pohtien, lankakerää rauhallisesti purkaen. Ympärillä on harmaata, sää Lontoossa on englantilaisen tuhnuinen. Elokuvan käsikirjoittaja Peter Straughan on sanonut, että elokuvassa näytetään ”miltä märkä tweed tuoksuu”. Ollaan Lambethin kaupunginosassa Westminster Bridge Roadilla, jossa oli MI6:n päämaja 1970-luvun alussa, ja Smileyn kotona Chelseassa Bywater Street 9:ssä.

Pienet yksityiskohdat liittyvät toisiinsa, idän ja lännen välinen kylmä sota tekee myyräntyötään, mutta Smiley on tarkka. Jossain on vuoto. Aran tehtävän Smileylle antaa "C", millä koodinimellä johtajaa kutsutaan. Kirjain tulee MI6:n ensimmäisen johtajan Mansfield George Smith-Cummingin sukunimestä; yhtä hyvin C tarkoittaa "Controllia", jolla nimellä pomoa myös kutsutaan. Ian Flemingin Bond-kirjoissa ja -elokuvissa vastaava koodinimi on "M".

Tehtävä annettu. "Etene, peräänny, tee mitä tahansa mikä on välttämätöntä." Smiley on terävä. Silmälasiensa takaa hän tarkkailee ympäristöään ja vetää yhteen arkistotietoja, pieniä vinkkejä sieltä täältä ja tekee ratkaisevia huomioita tarkkailemiensa henkilöiden tekemisistä ja tekemättä jättämisistä.

Elokuva on varmaan hankala niille, jotka eivät ole kirjaa lukeneet. Asiaa on niin paljon, että kahden tunnin elokuvaan ei ole kaikkea kirjan sisältämää informaatiota saatu. Mutta tälläistähän tämä vakoiluhomma onkin, hämärää ja arvuuteltavaa. Tällä hetkelle televisiossa pyörivä erinomainen sarja Rubicon on samaa maata.

Ero Alfredsonin ja Smileyn maailman sekä toisaalta tämän päivän elokuvajännäreiden välillä tulee esille heti. Alkukuvina näytetään pätkiä kolmesta tulevasta elokuvasta, joissa kaikissa rytinä ja räiske on korviasärkevää. Sen sijaan Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja alkaa hiljaisesti matalla ilmakuvalla Budapestistä, johon verrattuna Vares-elokuvien kesäkuiset ilmakuvat Turusta ovat kuin satumaasta.

George Smiley on vakoilukirjallisuudessa käsite. Kasvot Smileylle antaa nyt lontoolainen Gary Oldman, ja samalla Oldmanin kaikki tähänastiset roolit jäävät sivuseikoiksi. Oldman ei ole samanlainen Smiley kuin olin le Carrén kirjoista itselleni hahmoitellut, mutta nyt Oldman on Smiley. Täydellinen suoritus.

Myyriksi epäiltyjä näyttelevät englantilaiset Colin Firth ja Toby Jones, pohjoisirlantilainen Ciarán Hinds sekä ruotsalainen David Dencik. Britti on myös C, John Hurt. Kaikki tuttuja näyttelijöitä monista elokuvista ja tv-sarjoista.

Yhtä asiaa en kuitenkaan ymmärrä. MI6:n merkissä on italiankielinen teksti "Per Piu Sigureza". Taitaa tarkoittaa, että "parempaa turvallisuutta", mutta miksi italiaa?

Seuraavan le Carré -filmatisoinnin ohjaa Anton Corbijn kirjasta Lainsuojaton (Tammi, 2009). Corbijnin edellinen elokuva on The American (2010).

kari.naskinen@gmail.com

Neuvostoliiton talous perustui valheeseen, samoin Kreikan

"Virallinen" tieto Neuvostoliiton taloudesta oli, että kokonaistuotanto kasvoi vuodesta 1913 vuoteen 1989 noin 125-kertaiseksi. Nyttemmin tarkistettujen numeroiden valossa todellinen talouskasvu tuona aikana oli vain 8-kertainen, mikä vastasi kansainvälistä keskitasoa. Eräiden länsimaiden vastaavat kasvukertoimet 1913-89:

31 Japani
13 Suomi
10 Yhdysvallat
9 Saksa
9 Italia
7 Ranska
5 Kanada
4 Britannia

Taloustieteilijä, professori Tauno Tiusanen esitelmöi asiasta Lahden Paasikiviseurassa ja vertasi Neuvostoliiton talousvalhetta siihen, miten Kreikan kansantaloustilastoja parturoitiin siistimmiksi, jotta Kreikka saatiin mukaan Euroopan raha- ja talousliittoon.

Neuvostoliiton huonosta taloudenhoidosta kertoo konkreettisesti se, miten hulvattomasti tuhlattiin energiaa, vaikka sitä paljon olikin ja on edelleen. Kun yksiköksi otetaan kivihiilikilo, niin Neuvostoliitossa käytettiin energiaa 1490 yksikköä 1000 dollarin tuotantopanosta kohti. Neuvostoliiton liittolaismaat saivat emämaaltaan niin hyvin energiaa, että niilläkin oli varaa tuhlaukseen: DDR 1350 yksikköä, Tshekkoslovakia 1290 ja Unkari 1058. Länsi-Euroopan maissa vastaava vertailuluku oli 300 - 800 yksikköä.

Tiusanen sanoi tähän, että ei ihme, että itäblokissa yhdistyivät 1980-luvulla kummallisesti matala elintaso ja ympäristökatastrofi.

Tällaisia taloustilastoja on mielenkiintoisesti Tiusasen viime syksynä ilmestyneessä kirjassa Narutettu skupolvi (Edita, 2011). Esimerkiksi vuotuinen perunantuotanto Neuvostoliitossa oli 31 miljardia tonnia, mutta kauppakuntoisen perunan määrä oli vain 12 miljardia tonnia ja vähittäiskauppaan asti perunasta tuli vain 8 miljardia tonnia. USA:n vastaavat luvut: tuotanto 15, kauppakuntoista 14, vähittäismyyntiin 13 miljardia tonnia.

Kiovalainen kansakoulunopettaja kysyi kerran Radio Jerevanilta, voisivatko he kevätjuhlassa esittää Wilhelm Tellin, vaikka se porvarillinen klassikko onkin. Radio Jerevan vastasi: "Periaatteessa kyllä, mutta mistä aiotte hankkia tarvittavan omenan siihen tarkkuusammuntakohtaukseen?"

DDR:stä Tiusasella on myös hyvät tiedot. Neuvostoliitolle maksettujen sotakorvausten osuus maan bruttokansantuotteesta oli kahdeksana sodanjälkeisenä vuotena 13-49 prosenttia. Suomen sotakorvaukset 1944-52 olivat noin 18 prosenttia bkt:sta.

Kun Länsi-Saksa sitten joutui adoptoimaan Itä-Saksan, sekin tuli kalliiksi, se on aiheuttanut Länsi-Saksalle 1350 miljardin euron kustannukset.

Kreikasta Tiusanen ei kirjassaan kirjoita, mutta Paasikiviseurassa hän sanoi, että Kreikan "konkurssi" aiheuttaa isoja menetyksiä sinne rahaa syytäneille pankeille. Todennäköistä on, että pankit ja muut yksityiset sijoittajat menettävät puolet Kreikan-saataviensa arvosta.

Mikä oli 1980-luvulla romanialainen jousikvartetti? - Lännestä kiertueelta palannut sinfoniaorkesteri.

Tshekkoslovakia tunnettiin maailman puolueettomimpana valtiona. Se ei sekaantunut edes omiin sisäisiin asioihinsa.

DDR:ssä pankkiryöstöjä ei juurikaan tehty. Tämä johtui siitä, että pakoautoja joutui jonottamaan kymmenen vuotta.

Kysymys Radio Jerevanille: "Miksi meillä on vain yksi puolue?" - Vastaus: "Eikö siinä ole jo enemmän kuin tarpeeksi?"

DDR:n Eric Honecker oli vierailulla Kiinassa ja kysyi Zhou Enlailta, onko Kiinassa paljon toisinajattelijoita. Zhou vastasi, että kyllä niitä taitaa 16 miljoonaa olla. Honecker sanoi, että DDR:ssä on saman verran.

Suomessa oletettiin, että Neuvostoliitto ei voi hajota, koska sillä on yya-sopimus Suomen kanssa.

Tiusanen on eläkkeelle siirtynyt taloustietelijä, jonka erikoisalana on ns. vertaileva taloustiede. Tämä tieteenhaara syntyi kylmän sodan aikakaudella lännessä, ja vertailtavina olivat tietenkin läntinen markkinatalous ja kommunistinen talousjärjestelmä. Vertailevan taloustieteen keskeinen tutkimuslaitos oli Glasgowin yliopisto, jossa Tiusasella oli professuuri viisi vuotta. Runsaat kymmenen vuotta sitten Tiusanen aloitti professorina Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa (tuotantotalouden, erityisesti teollisuusyritysten kansainvälisten toimintojen professori).

Tiusanen sanoo erikoistuneensa vertailevaan taloustieteeseen siksi, että kommunistit olivat julistautuneet maailman parhaiksi talousjohtajiksi. Tiusanen ei tätä oikein uskonut. - "Kommunistisen yksinvallan propaganda perustui väitteelle, että demokratiasta on vapaaehtoisesti luovuttu, koska keskusjohtoinen järjestelmä takaa pitkällä aikavälillä ylivertaisen elintason." Esimerkiksi NKP:n uudessa ohjelmassa 1960 todettiin, että Neuvostoliitto ohittaa USA:n elintasossa vuonna 1970. Samalla ennustettiin, että Neuvostoliitto siirtyy "täyskommunismiin" 1980, jolloin raha poistuu kokonaan; jokainen neuvostokansalainen tekee työpäivän valtiolle ilmaiseksi ja poimii matkallaan kotiin kaikki haluamansa tuotteet valtiollisesta tavaravarastosta ilmaiseksi.

kari.naskinen@gmail.com

TUL vastaan porvariseurat

Nyrkkeily taitaa olla viimeinen urheilulaji, jossa vielä on jonkinlaista vastakkainasettelua TUL:n ja porvariseurojen välillä. Ei tämä enää poliittisena kiihkeytenä esiinny, mutta tiettyä hegemoniakamppailua edelleen esiintyy. Kova kilpailuasetelma on esimerkiksi Tampereen Voimailuseuran (SNL) ja Lahden Kalevan (TUL) kesken. Viime vuonna Kaleva oli parempi, mutta nyt viikonvaihteessa käydyissä SM-kisoissa TVS palasi mitalitaulukon kärkeen:

2 3 3 Tampereen Voimailuseura
2 2 1 Lahden Kaleva
1 1 0 Helsingin Urheiluseura
1 0 1 Mikkelin Nyrkkeilijät
1 0 0 Kauhajoen Kamppailu-urheilijat
1 0 0 Tampereen Nyrkkeilijät
1 0 0 Oulun Nyrkkeilyseura
0 1 2 Järvenpään Kehäkarhut
0 1 1 Kemin Into
0 1 0 Turun Jyry
0 0 2 Helsingin Kotkat
0 0 1 Tampereen Työväen Nyrkkeilijät
0 0 1 Porvoon Nyrkkeilyseura
0 0 1 Viipurin Nyrkkeilijät
0 0 1 Akaan Isku

Kun Työväen Urheiluliitto oli kansalaissodan jälkeen 1919 perustettu, tilanne Suomen urheilussakin oli kiperä. Asetelmat olivat niin vastakkaiset vielä 1960-luvullakin, että SVUL ja Suomen olympiakomitea pystyivät valta-asemassaan panemaan TUL:n urheilijoita boikottiin jopa olympiaedustajia valitessaan. Osa TUL:n seurojen urheilijoista siirtyikin porvariseuroihin, jotta henkilökohtaiset edut säilyivät; nyrkkeilyn puolella näin menettelivät mm. Bruno Ahlberg ja Gunnar Bärlund, jotka siirtyivät Helsingin Jyrystä Helsingin Kiffeniin.

Enää ei tällaisia kärhämiä synny, kun TUL on muuttunut lähinnä nuorisourheilu- ja kuntoliikuntajärjestöksi.

Toista oli ennen. Muistan hyvin esimerkiksi ne 1950-60-lukujen ajat, jolloin kotikaupungissani Jyväskylässä pelasivat pesäpallon mestaruussarjassa porvariseurat Kiri ja HoNsU sekä TUL:n seurat Veikot ja Lohi. Sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen hajaannuksen aikana Veikkojen pesäpalloporukka siirtyi Työväen urheiluseurojen keskusliittoon (TUK) jatkaen pelaamista nimellä Pesä-Veikot. Niin hurja oli vastakkainasettelu, että kun helsinkiläinen Työväen Mailapojat (TUL) kävi Harjulla pelaamassa Kiriä tai HoNsUa vastaan, niin kyllä minäkin työläisurheiluperheen ja Veikkojen poikana kannustin TMP:tä.

Yksi sankareistani oli Jyväskylän Työväen Nyrkkeilijöiden Yrjö Sikiö, joka Työväenteatterin lavalla pieksi porvariseurojen miehiä mennen tullen. Myöhemmin Sikiöstä tuli Tarmo Uusivirran valmentaja, kun Uusivirta oli vaihtanut porvariseura JyNy:n paidan JTN:n punaiseen.

Kovaa jännitettä oli aikoinaan myös liitto-otteluissa, joita eri lajeissa järjestettiin aina silloin, kun pahimmat kärhämät olivat tauonneet. Helsingin olympiakisoissakin 1952 pelattiin ottelu Suomen Pesäpalloliitto - TUL (8-4).

KUULUISUUKSIEN GALLERIASuomen nyrkkeilymuseoyhdistys on nimennyt "Nyrkkeilyn unohtumattomat suomalaiset" Hall of Fame -kunniagalleriaan:

Viktor Smeds (1885 - 1957)
Vallu Stenvall (1901 - 1980)
Bruno Ahlberg (1911 - 1966)
Gunnar Bärlund (1911 - 1982)
Pentti Hämäläinen (1929 - 1984)
Sten Suvio (1911 - 1988)
Valle Resko (1910 - 1988)
Niilo Somerkoski (1910 - 1989)
Yrjö Piitulainen (1921 - 1987)
Elis Ask (1926 - 2003)
Harry Siljander (1922 - 2010)
Atle Salokangas (1917 - 2007)
Arvi Jormakka (1920 - 2001)
Erkki Mallenius (1928 - 2003)
Erkki Pakkanen (1930 - 1973)
Ilkka Koski (1928 - 1993)
Tarmo Uusivirta (1957 - 1999)
Pertti Purhonen (1942 - 2011)
Ilmo Lounasheimo (1920 - )
Jukka Laaksonen (1921 - )
Jorma Limmonen (1934 - )
Olli Mäki (1936 - )
Tauno Salminen (1937 - )
Reima Virtanen (1947 - )
Arto Nilsson (1948 - )
Joni Nyman (1962 - )
Jyri Kjäll (1969 - )
Kalevi Marjamaa (1953 - )

Saapa nähdä, pääseekö kukaan Lahdessa nyt voittaneista joskus tuolle listalle. Lahden Kalevan Ville Hukkanen tai TaNy:n Aleksandr Vassiljev?

kari.naskinen@gmail.com

Lahden kaupunginteatterin iso näyttämö yhtiöitettävä ja myytävä pois

Lahden kaupunginteatterin Shakespeare-näytelmä Kuinka äkäpussi kesytetään on parhaimmillaan, ennen kuin se alkaa. Näyttämön takaseinälle heijastetaan kuvia, joilla muistutetaan, että kohta mennään 1960-luvulle ja varsinkin Italiaan: Sophia Loren, Marcello Mastroianni, Vespa, Fiat 500... Itse näytelmä on täyttä soopaa, pelkkää huutamista, juoksemista, kaatuilemista ja muuta väkinäistä "hauskaa". Ei tarvitse olla edes Alexander Stubb sanoakseen, että vittu mitä paskaa.

Espoon kaupunginteatterin johtaja Jussi Helminen sanoi kerran, että "laitosteatteri on perseessä oleva laho oksa, joka tukkii luonnolliset toiminnot". Tätä vähän toisella tavalla mukaillen voi sanoa, että Lahdessa laho oksa on harmittavasti irronnut reiästä ja päästänyt luonnolliset toiminnot valloilleen.

Shakespeare on tietenkin teatterin historiassa niin iso nimi, että näitä 500 vuotta vanhoja näytelmiä on edelleenkin aiheellista silloin tällöin esittää, ihan vain yleissivistävyyden kannalta. Äkäpussi-näytelmälle Lahdessa tehty nykyaikaistaminen ei kuitenkaan palvele ketään. Ei tarpeeksi edes teatterin kassaa, koska puskaradio kyllä viestittää, että nyt siellä on taas katsomiskelvoton näytelmä - toinen samanlainen on tällä hetkellä Tohvelisankarin rouva.

Lahden teatterin 650-paikkainen iso sali koetaan ongelmalliseksi. Teatterissa ajatellaan, että se saadaan täyteen vain kevyellä hömpällä. Veronmaksajilta voisi kysyä, näinkö sen pitää olla. Teatteri saa pääsylipputuloja keskimäärin noin 20 euroa/katsoja. Tämä ei tietenkään riitä ison laitoksen ylläpitämiseen, vaan veronmaksajat kustantavat toimintaa tänäkin vuonna 6,6 miljoonalla eurolla. Se tekee kaupungin subventiona 73 euroa/pääsylippu.

Paras olisikin, että kaupunginvaltuusto päättäisi pilkkoa tämän ylisuuren teatterikompleksin. Osakeyhtiöksi muodostettaisiin iso Juhani-näyttämö, joka edustaa lahtelaisen teatterielämän syvintä kerrosta, ja se myytäisiin eniten tarjoavalle.

Äkäpussista vielä sen verran, että mitä Juha Kukkonenkin siellä tekee. Varsinkin helsinkiläisen Ryhmäteatterin esityksissä loistavia rooleja tehnyt Kukkonen on Suomen ykkösnäyttelijöitä, joten luulisi, että töitä löytyisi asiallisemmistakin yhteyksistä.

kari.naskinen@gmail.com

Pirkko Saision Syvin kerros Lahden kaupunginteatterissa

Vaadin Pirkko Saisiolta allekirjoitusta. Jos en heti saa, minulla on kyllä aikaa odottaa. Pirkko Saisio ehkä luulee, että en jaksa odottaa, kun aika kuluu. Hän ei kuitenkaan tiedä, ettei aika kulu. Ei sellainen voi kulua, jota on vaikka kuinka paljon. Aika vain on, eikä se mihinkään kulu. Eikä aika edes muutu. Russarö -15, ohutta alapilveä, Kuuskajaskari 100. Voin odottaa. Mukanani minulla ei ole jääpalakonetta, mutta Pirkko Saisio varmaankin luulee, että tarkoitan jääkonetta, koska olen jääkiekkomiehiä. Jääkoneella ei kuitenkaan tehdä jääpaloja, mutta silti jääkone on hyödyllisempi kuin jääpalakone. Zamboni.

En ole koskaan televisiosta katsonut kokkiohjelmia, mutta koska Pirkko Saisio nyt kertoo merikrotista, katson seuraavan kerran. WWF ei hyvällä katso. Veren tahrimana vesi siellä velloi, kuumaa hurmetta kinahmi kiehui, lampi lainehti haavojen hikeä. Kuolemaa tekevä kätkeytyi suolle, ilotta pakana antoi sielunsa hetteikön helmassa helvetin nieluun. Beowulfin mainetta kuuluttivat kaikki.

Kadonneita sanoja etsimässä. Skarabee ja Toyota, kumpi on kovempi? Jaksan odottaa, mitä Pirkko Saisio sanoo, ja milloin allekirjoittaa ja myöntää, että Syvin kerros ei ole yhtä hyvä kuin Kirsikkapuisto. En silti ole Pirkko Saision prinssi. Liitteeksi allekirjoitettuun asiakirjaan voi joka tapauksessa panna, että jos kuuntelee Sibeliuksen sinfoniat viiteen kertaan ja Mozartit kertaalleen läpi, niin niiden jälkeen avaa Ligeti aivan uuden maailman. Pirkko Saisio osaa avata, vaikka en osaakaan sisään mennä. Ensi viikolla taas Tehdas. Laura Murtomaasta en vielä paljon tiedä, mutta etsin Youtubesta.

kari.naskinen@gmail.com

Maailman mahtavimmat pankit säästetään pahimmalta

Kun euromaat auttavat Kreikkaa, ne todellisuudessa auttavat maailman mahtavimpia pankkeja. Kreikkaan rahaa lainanneet pankit on tarkoitus pelastaa hinnalla millä hyvänsä, ja se hinta revitään Kreikan kansalaisten selkänahasta.

Tässä pelissä on näkyvästi mukana myös Euroopan keskuspankki. Tällä hetkellä se lainaa rahaa yhden prosentin korolla pankeille, jotka voivat lainata edelleen rahaa eurokriisistä kärsiville valtioille, jotka puolestaan maksavat ko. pankeille korkoa 5-10 prosenttia.

Sveitsissä julkaistiin äskettäin selvitys monikansallisten jättiläisyritysten ristiinomistuksista. Listalle saatiin 147 toisiinsa hyvin läheisissä kytkennöissä olevaa yhtiötä, ja nämä yhtiöt hallitsevat kaikesta maailmantalouden vauraudesta 40 prosenttia. Tämän maailman mahtavien listan kärkipäässä on myös seitsemän sellaista pankkia, joiden lainaamia rahoja on sisällä Kreikassa; tässä nämä pankit ja suuruusjärjestys 147:n listalla:

1. Barclays
6. JP Morgan
9. UBS AG
12. Deutsche Bank
14. Credit Suisse
18. Goldman Sachs
21. Morgan Stanley

Eikä näköjään tule kuuloonkaan, että tällaisia rahainstituutioita päästettäisiin vahingoittumaan. Ne ovat niin isoja, että niitä ei voi päästää konkurssiin. Näillä pankeilla on niin paljon valtaa maailmantaloudessa, että koko systeemi hajoaisi, jos niille kävisi huonosti. Voi pohtia sitäkin, onko nyt meneillään Kreikan ja euron kriisi vai Saksan, Ranskan ja Englannin suurpankkien kriisi. Esko Seppänen on puhunut myös kapitalismin systeemikriisistä.

kari.naskinen@gmail.com

Sanallinen verilöyly

Aika harvoin käy niin, että elokuva tuntuu loppuvan liian lyhyeen, koska asiaahan olisi vielä vaikka kuinka paljon. Roman Polanskin Carnage on kuitenkin tällainen, mutta sen pituus onkin vain 79 minuuttia. Carnage tarkoittaa suomeksi verilöylyä, ja jos kuvaannollisesti otetaan, niin sellaisen tämä elokuva tarjoaa.

Alkuasetelma on rauhallinen. Kahden perheen vanhemmat tapaavat toisen kotona ja sopivat hyvässä yhteisymmärryksessä siitä, miten hoidetaan korvausasiat, kun perheiden 11-vuotiaat pojat ovat nujakoineet puistossa ja toiselta on kaksi hammasta katkennut. Sitten koko homma leviää käsiin jostakin pienestä lausahduksesta, alkaa helvetinmoinen syytteleminen, ja poikienvälinen kahakka jää jo taka-alalle. Tällaista dialogirummutusta ei pitkään aikaan ole elokuvissa ollut.

Elokuva perustuu ranskalaisen Yasmina Rezan näytelmään, josta hän on yhdessä Polanskin kanssa sorvannut elokuvakäsikirjoituksen. Lopputulos on terävä. Neljän ihmisen keskustelu elokuvassa etenee reaaliajassa alusta loppuun. Jännite nousee, välillä ollaan sivistyneesti rauhallisempia, mutta sitten taas jokin sanallinen lipsahdus tai loppuvaiheissa tahallinen tölväisy räjäyttää kaiken silmille.

Asetelmat vaihtuvat edetessään. Ensin vastakkain ovat toisen perheen rouva ja toisen perheen mies, sitten menevät napit vastakkain perheiden välillä, sitten perheiden sisällä ja lopulta asetelma on naiset vastaan miehet. Kuin tilannetta loiveentaakseen otetaan kaapista vielä 18 vuotta vanha mallasviskipullo, menee koko ruljanssi lopullisesti poskelleen.

Näyttelijät tekevät komeaa työtä: Jodie Foster, John C. Reilly, Kate Winslet ja Christoph Waltz.

Yasmina Rezan näytelmistä on Suomen teattereissa nähty Taide, Kolme versiota elämästä ja Satunnainen mies. Varsinkin Taide oli Kansallisteatterissa 1998 täysosuma; se sisälsi samanlaisia elementtejä kuin Carnage, myös jännitystä siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu, mitä paljastuksia tulee. Hitchcockinsa hyvin opiskellut Polanskikin hallitsee tämän, kuten tiedetään.

Alkuvuoden paras elokuva. Nyt vain odotetaan, minkä suomalaisen teatterin ohjelmistoon Carnage ensimmäisenä tulee. Jos taas Kansallisteatteri, niin minulla olisivat valmiina pariskunnat: Olli Ikonen ja Katariina Kaitue sekä Petri Liski ja Pirjo Luoma-aho.

kari.naskinen@gmail.com

Aikuisten elokuva

Jo katsojakoostumuksesta huomaa, että Rautarouva on aikuisten elokuva. Se kertoo Englannin entisen pääministerin Margaret Thatcherin (86) poliittisesta noususta ja tuhosta sekä nykyvuosien muistisairaudesta. Parasta elokuvassa on Meryl Streepin (62) loistava suoritus ja siihen liittyen käsittämättömän taitava maskeeraus ja kaikki se, millä Meryl Streepin olemuksen muuttuminen noin 50-vuotiaasta "rautarouvasta" dementoituneeksi haahuilijaksi on toteutettu.

Elokuva kokonaisuudessaan panee kuitenkin kysymään, miksi on sotkettu yhteen kaksi asiaa, Margaret Thatcherin pääministeriys ja dementia? Ei niillä mitään tekemistä toistensa kanssa ole. On näköjään pitänyt hyödyntää kaupallisesti entisen pääministerin nykyinen sairaus, jotta on voitu kuvata monen vanhuksen ja heidän läheistensä nykyisin kokemaa sairautta. Kyllä tästä asiasta voisi elokuvia tehdä muutenkin.

Rautarouva on kuitenkin ensisijaisesti Meryl Streepin Oscar-show. Elokuvan ohjannut Phyllida Lloyd (54) onkin paremmin tunnettu Lontoon musikaalimaailmasta ja edellisestä hupielokuvastaan Mamma Mia (2008).

Koska näin on menetelty - siis otettu dementia keskeiseksi asiaksi - on samalla lohkaistu elokuvan kestosta (1.45) pois iso osa, minkä olisi voinut käyttää Thatcherin poliitikonurasta kertomiseen. Nyt Thatcherin pitkä pääministeriys 1979-90 värikkäine vaiheineen jää sirpaleisiksi, ylimalkaisiksi tuokiokuviksi. Aikuiset katsojat Suomessakin toki muistavat hyvin näitä tapahtumia, mutta vähänkin nuoremmille asiat jäävät aika hämäriksi.

Margaret Thatcherhan edusti sitä englantilaisen konservatismin ja uusliberalismin ääriasentoa, jossa köyhät saivat tuntea pääinisterin yksioikoisen politiikan nahoissaan. Julkisen sektorin alasajo ja yksityistäminen panivat kansalaiset ahtaalle, mutta elokuvassa tämä näytetään vain mielenosoituksina. Sitäkään ei kerrota, miten Thatcherin hallitus nujersi lakkoja väkivallalla. Falklandin sotakin (1982) otetaan esille, mutta ei kerrota sen syvempiä syitä; tosin täytyy myöntää, että vaikka Thatcher tuolloin otti käyttöön ylimitoitetulta vaikuttaneet keinot, niin olihan seurauksena joka tapauksessa Argentiinan sotilasjuntan kaatuminen ja demokratian palautuminen Argentiinaan.

Elokuva jättää kokonaan kertomatta senkin, että Margaret Thatcher on edelleen vihattu ihminen Englannissa. Ei häntä yhtään armahda se, että hän saa nyt säälinomaista sympatia sairautensa takia.

Kriittinen ote elokuvasta puuttuu kokonaan, jos ei oteta huomioon sitä, että Margaret Thatcherin osoitetaan suorastaan hylkineen lapsiaan ja puolisoaan, koska hänelle tärkeintä oli vain oma menestyminen politiikassa. Puheäänensäkin hän muutti matalammaksi ollakseen poliitikkona vakuuttavampi, mutta tämähän on tuttua nykypäivän Suomessakin ja koskee sekä miehiä että naisia.

kari.naskinen@gmail.com

F1-vauhti kasvaa tänä vuonna

Vuoden ensimmäisissä yhteisteisteissä Jerezissä teki nopeimman kierrosajan Nico Rosberg viime vuoden Mercedes-autollaan: 1.17,613. Kaikilla muilla talleilla oli tämän vuoden uudet mallit ja näistä parhaan ajan ajoi Lotuksen Romain Grosjean 1.18,419. Jerezin rataennätys on Michael Schumacherin testiaika 1.15,650 vuoden 2004 testeissä. Autojen vauhtia on siis sääntömuutoksilla saatu jonkin verran pudotettua, mutta tänä vuonna mennään taas lujempaa kuin viime vuonna. Vuosi sitten paras aika Jerezin testeissä oli Williamsin Rubens Barrichellon 1.19,832.

Downforce-säännöt ovat täksi vuodeksi muuttuneet, ja niiden takia on pitänyt keksiä uusia konsteja. Tässä on onnistuttu, mutta hintana on autojen keulan rumempi ulkonäkö. Viime vuoteen verrattuna vauhtia on ilmeisesti lisännyt myös se, että nyt osataan paremmin käyttää Pirellin renkaita, jotka tulivat viime vuonna.

Jokaisena neljänä testipäivänä 4-5 kuljettaa tekivät paremmat kierrosajat kuin vastaavina testipäivänä viime vuonna. Jos lasketaan talleille kunkin päivän pisteet kuin MM-osakilpailuissa, muodostui tallienvälinen järjestys seuraavaksi:

1. Mercedes  66 (viime vuonna 50)
2. Lotus  63 (43)
3. Red Bull  58 (37)
4. Toro Rosso  55 (42)
5. Ferrari  43 (76)
6. Force India  37 (17)
7. McLaren  36 (39)
8. Sauber  28 (52)
9. Williams  11 (29)
10. Caterham  7 (14)
11. HRT  0 (0)

Vanhastaan tiedetään, ettei tällaisilla testivertailuilla kovin paljon merkitystä ole, sillä eri tallit testaavat eri päivinä erilaisia asioita. Tästä huolimatta vielä Jerezin parhaat ajat mukana olleilta ajajilta (sarakkeen viimeiset numerot kertovat ajetut kierrokset):

 1.  Rosberg           Mercedes      1m 17.613s             174

 2.  Grosjean          Lotus            1m 18.419s  +0.806   212

 3.  Schumacher    Mercedes       1m 18.561s  +0.948   174

 4.  Alonso              Ferrari          1m 18.877s  +1.264   106

 5.  Webber            Red Bull        1m 19.184s  +1.571   151

 6.  Vettel                Red Bull        1m 19.297s  +1.684   146

 7.  Hamilton           McLaren         1m 19.464s  +1.851   166

 8.  Ricciardo         Toro Rosso      1m 19.587s  +1.974   157

 9.  Vergne             Toro Rosso      1m 19.597s  +1.984   159

10.  Räikkonen      Lotus             1m 19.670s  +2.057   192

11.  Perez               Sauber          1m 19.770s  +2.157   116

12.  Di Resta         Force India     1m 19.772s  +2.159   170

13.  Kobayashi      Sauber          1m 19.834s  +2.221   182

14.  Hulkenberg     Force India     1m 19.977s  +2.364   90

15.  Senna              Williams        1m 20.132s  +2.519   250

16.  Bianchi            Force India     1m 20.221s  +2.608   46

17.  Massa             Ferrari           1m 20.454s  +2.841   164

18.  Button             McLaren         1m 20.688s  +3.075   147

19.  Maldonado    Williams          1m 21.197s  +3.584   122

20.  Kovalainen    Caterham         1m 21.518s  +3.905   167

21.  De la Rosa    HRT                1m 22.128s  +4.515   108

22.  Trulli               Caterham        1m 22.198s  +4.585   117

23.  Van der Garde  Caterham        1m 23.324s  +5.711   74

kari.naskinen@gmail.com

Alaston satama 2

Vuosaaressa on satama, nyt Vuosaari on myös elokuva. Kävin viime viikolla Vuosaaressa, näytti tavalliselta tylsältä kerrostalolähiöltä. Ei ole kuitenkaan ihan tavallinen, sillä Vuosaaresta pääsee metrolla Helsinkiin. Iso kauppakeskuskin on.

Aku Louhimiehen elokuva on vientinimeltään Naked Harbour (Alaston satama), mutta satamaan elokuvassa päästään vain ohimennen aivan lopussa. Onneksi Elia Kazanin Alastoman sataman (1954) englanninkielinen nimi on kuitenkin On the Waterfront.

Elokuva on rakenteeltaan sirpaleinen. Kerrotaan kahdeksan pariskunnan tai muiden yhteenliittymien hankalista asioista, joista yhteensä syntyy kaksi tuntia tarinaa. Henkilöhahmot ja itse asiatkin jäävät pintapuolisiksi, sillä kukin osatarina saa elokuva-aikaa keskimäärin vain varttitunnin. Tämähän on vanhastaan tuttu elokuvasapluuna, mutta Louhimies on ottanut mukaan liian monta tarinaa. Vain kaksi osatarinaa limittyy henkilöidensä kautta väkinäisesti toisiinsa.

Vaikeista ihmissuhteista on kysymys. Rakkautta puuttuu, joku ei saa tarpeeksi julkisuutta ja muutenkaan asiat eivät ole hyvin. Tuskin nämä mitään vuosaarelaisten erityisongelmia ovat, joskin Vuosaari kuuluu niihin Itä-Helsingin alueisiin, joihin yhteiskunnallisia hankaluuksia ainakin imagotasolla liitetään. Vuosaaressa asuu 36 000 ihmistä, joista vieraskielisiä on 14 prosenttia. Louhimies itsekin asuu Vuosaaressa, mutta ihmeelliseltä tuntuu, että hän tekee elokuvassaan kaikista maahanmuuttajista huoria tai väkivaltaisia koronkiskureita. Parempi nimi elokuvalle olisikin ollut "Paha maa 2".

Yksi varsinainen ulkomaalainenkin elokuvassa on. Yhdysvaltalainen yritysjohtaja tulee johonkin palaveriin, ja taksikuski kertoo kankeasti, että meri on jäässä ja kysyy, haluaako vieras naista. Elokuvan keskivaiheilla yritysjohtaja saa turpiinsa maahanmuuttajalta ravintolan vessassa ja lopussa taksikuski kysyy, tykkääkö herra enemmän vaaleista vai tummista. Täysin turhat episodit elokuvakokonaisuudessa.

Elokuva etenee sujuvasti, se on hyvin näytelty ja kuvattu. Käsikirjoituksessakin on aineksia paljoonkin, mutta mitään "koukkuja" se ei varsinaisesti tarjoa. Kunhan vain mennään raiteillaan ja välillä naidaan. Kai tämä on sitä 2000-luvun tosi-tv-formaatin mukanaan tuomaa kerrontaa.

kari.naskinen@gmail.com

Surullisia lauluja Euroopan sydämestä

Kun Kristian Smeds viime vuonna sai Euroopan uusien teatteritodellisuuksien palkinnon, tuomaristo perusteli: "Hänen maailmassaan henkilökohtainen ja poliittinen ovat erottamattomia asioita, ja hänen töistään huokuu suuri huoli ihmisistä."

Huoli ihmisestä Smedsillä on nytkin monologinäytelmässään Sad Songs from the Heart of Europe. Smeds on kirjoittanut ja ohjannut sen Fjodor Dostojevskin romaanista Rikos ja rangaistus. Monologin esittää taitava liettualainen näyttelijä Aldona Bendoriute, joka on Smedsin löytöjä Baltiasta, jossa hän viime vuodet on enimmäkseen työskennellyt. Suomen-vierailulla esitys nähdään nyt Kansallisteatterin lavastamon maalaamossa; kuhunkin esitykseen mahtuu 29 katsojaa, jotka istuvat näyttelijän ympärillä ringissä kuin leirinuotiolla.

Näytelmän päähenkilö on Raskolnikovin rakastettu Sonja, mutta muutamia muitakin henkilöitä Aldona Bendoriute käy hetkittäin läpi. Nyt ei kuitenkaan olla 1800-luvun Pietarissa, vaan tämän päivän Euroopassa. Smeds kysyy kuin koronkiskuriämmän kirveellä tappanut Raskolnikov: mikä on oikein ja mikä väärin? Tai että mitä voitaisiin tehdä, ettei köyhällä maaseudulla ja ankeissa lähiöissä tarvitsisi kehittyä uusia raskolnikoveja?

Sad Songs from the Heart of Europe kertoo omaisuuden ja onnen uusjaon läpäisemästä Euroopasta, jossa nuoret miehet suunnittelevat ja toteuttavat äärimmäisiä tekoja – heikoimpien joutuessa maksajiksi. Smeds ei kaikkia kysymyksiä esitä, mutta niitä tulee heti näytelmän loputtua mieleen. Kun saksalaiset ja ranskalaiset suurpankit ovat lainanneet Kreikalle ja asiat ovatkin sittemmin menneet pieleen, niin miksi ainoat kärsijät ovat Kreikan ihmiset? Köyhältä viedään paskatkin housusta.

Smeds ei kuitenkaan ole kyyninen eikä toivoton. Vaikka kysymyksessä on dostojevskiläinen kärsimysnäytelmä, on tilaa myös hyväsydämellisyydelle, jota Sonja edustaa omassa rakkauden filosofiassaan. Sonja on huora niin kuin Maria Magdaleenakin. Sonja ei ole pyhimys, mutta hän on pystynyt pitämään itsensä moraalisena ihmisenä. Kuolleen isänsä palttoon sisältä Sonja löytää vain viinapullon sirpaleita ja kivisydämen, mutta kaiken huono-osaisuudenkin keskellä hän jaksaa jakaa iloa sisaruksilleen ja lähistön orpolapsille. Tule mieleen Aki Kaurismäen Le Havre: synkästä pimeydestä huolimatta on vielä joitakin mahdollisuuksia valita valokin. Vielä löytyy lämpöä ja huumoria, pienet ihmeetkin ovat mahdollisia.

Näytelmän alussa Sonja puhdistaa miehiltä saamiaan seteleitä pesuvadissa ja panee ne kuivumaan pesuvadin reunalle. Rahanpesu on tätä päivää. Kun esityksestä kotiin palattuani katsoin viimeisen jakson Ihmiskauppiaat-sarjasta, sen lopussa kerrottiin, että joka vuosi joutuu ihmiskaupan uhreiksi 800 000 lasta tai nuorta sijoitettaviksi "ilotaloihin" äijien raiskattaviksi.

Sonja/Smeds ei silti puolustele Raskolnikovin tekoa, mutta maalaamon lattiaan Sonja piirtää liidulla lisää kirveiden kuvia. Ei ole hyvä olla...

kari.naskinen@gmail.com

IMF jahtaa terroristeja

Tässä tapauksessa IMF ei tarkoita Maailmanpankkia, vaan kysymyksessä on salainen terrorisminvastainen yksikkö Impossible Mission Force. Asialla on taas nuoren Rauli Virtasen näköinen Tom Cruise, maailmanmiehiä molemmat. Tässä elokuvasarjan neljännessä osassa Mission: Impossible - Ghost Protocol Cruisen yhtenä vastustajana on Samuli Edelmann.

Meille suomalaisille on tietenkin tärkeätä, miten miehemme ja tyttäremme maailmalla pärjäävät. Golden Globe -voittajan Taina Elgin jälkeen ei Hollywood-menestystä ole paljon tullut - Peter Franzen esitti kerran ruumista ja Irina Björklund pääsi pussaamaan George Clooneyta. Kivikasvoinen Edelmann sentään taistelee itsensä Cruisen kanssa. Juoksutakaa-ajossa Cruise käyttää käsiään Usain Boltin tavoin aeronynaamisen diagonaalisesti sormetkin suorina, mutta Edelmann pääsee pakoon, vaikka kädet heiluvat kuin suomalaisella heinämiehellä. Tämä ei kuitenkaan riittänyt siihen, että Edelmannin nimi olisi alkuteksteissä noin kymmenen näyttelijänimen joukossa.

Elokuva on Cruisen show. Mielenkiintoista oli lukea Edelmannin jostakin haastattelusta, että Cruise ei käyttänyt hurjimmissakaan kohtauksissa sijaisnäyttelijöitä, vaan veti kaikki hommat itse. Kovaa mennäänkin, suvantokohtia ei ole. Reitillä Budapest - Moskova - Dubai - Mumbai - Seattle edetään sellaisella vauhdilla, että James Bondkaan ei pysyisi perässä. Välillä räjäytetään Kreml ja hetken kuluttua kiivetään maailman korkeimman rakennuksen lasiseinää pitkin niin, että katsojan mahanpohjassa vihloo.

Bond-leffoihin ovat yhtymäkohtina nokkelan mielikuvitukselliset tekniset vempaimet, ja sarjan musiikkiteema soi välillä bondimaisesti.

Edelmannin ohella pohjoismaista väriä tuo Millennium-sarjan ruotsalaistähti Michael Nyqvist, jonka apulaisena Edelmann toimii. Seksipuolen ilman seksiä hoitaa nuoren Lola Odusogan näköinen Paula Patton.

Siinä tämä. Muuta en osaa sanoa. Oman lajityyppinsä huippuedustaja, jopa ilman verisiä kurkunleikkauksia ja muuta turhaa sadismia, mistä iso plussa. Unohtunut tosin jo ensi viikolla.

kari.naskinen@gmail.com

Televisio voitti vaalit

Presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen jälkeen kirjoitin otsikolla "Sosiaalinen media voitti vaalit". Varmaan nämä olivatkin ensimmäiset vaalit, joissa varsinkin Facebook ja Twitter olivat näkyvässä osassa. Ei vaaleja toistaiseksi internetissä voiteta, mutta uudenlaista terävyyttä vuorovaikutteinen sosiaalinen media niihin tällä kertaa toi - sekä hyvää että huonoa.

Tätäkin suurempi merkitys on nykyisin televisiolla. Ensimmäiset "televisiovaalit" oli 1966, kun Yleisradio järjesti eduskuntavaalien alla ison vaalikeskustelun. Puheenjohtajana oli Yleisradion toimitusjohtaja Eino S. Repo ja keskustelijoina mm. Paavo Aitio, Rafael Paasio, Juha Rihtniemi ja Johannes Virolainen. Niin kuumaksi jälkipyykki muodostui, että seuraavissa eduskuntavaaleissa 1972 mitattiin sekunttareilla, paljonko kukin vaalikeskustelija sai puheaikaa.

Vuonna 1983 vaalikeskustelut muuttuivat värilähetyksiksi ja vuoden 1987 vaalitentit jäivät mieleen Leif Salmenin ja Pekka Oksalan ennenkokemattomasta "grillauksesta".

Nyt eivät tv-keskustelut aiheuttaneet ihmeempää parranpärinää. Varsinkin toisen kierroksen keskustelut olivat tasapaksua junnaamista, mikä osaltaan saattoi vaikuttaa alhaiseen äänestysaktiivisuuteen.

Yksi asia kävi kuitenkin selväksi: nämä olivat televisiovaalit entistä enemmän. Vaalikeskusteluja ja yksittäisten ehdokkaiden haastatteluja tuli niin paljon, että ei niitä kaikkia enää viitsinyt tv-ohjelmatiedoista ympyröidä katsottaviksi. Oli tilanteita, jolloin samana päivänä tuli parikin tällaista ohjelmaa. Näin tapahtuu nykyisin, koska omat vaaliohjelmansa ovat Ylellä, MTV3:lla, Nelosella ja FST5:llä.

Television johtavasta asemasta kertoo sekin, että lehdet ovat ikään kuin luovuttaneet vetovastuun televisiolle. Lehtien päivittäisestä vaaliuutisoinnista ison osan lohkaisi se, että tehtiin juttuja edellispäivän tv-keskusteluista.

Entinen lehtimies, Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja ja Kalevan päätoimittaja Risto Uimonen vähätteli vaali-illan tv-studiossa "viran puolesta" sosiaalisen median merkitystä. Onkin mielenkiintoista odottaa, mitä tutkimustieto aikanaan sanoo siitä, paljonko Pekka Haaviston yllättävän hyvässä tuloksesta selittyy sosiaalisen median hyödyntämisellä.

Ensi syksyn kunnallisvaaleissa trendi jatkuu. Viime kerralla esimerkiksi Facebook-kampanjointi jäi vielä melko vaatimattomaksi, mutta nyt on odotettavissa vahvempia offensiiveja.

Tehokkaasti käytettynä Facebook on oiva apu. Jos ehdokkaalla on Facebookissa maksimimäärä 5000 "kaveria", niin se on ehdokkaan kannanottojen eteenpäin jatkajana iso resurssi. Jos osakin näistä kavereista jatkaa ehdokkaan mielipiteitä eteenpäin omille kavereilleen, päästään hyvinkin helposti kymmeniin tuhansiin kontakteihin.

Twitter on toisenlainen. Siihen ei voi kavereita haalia, vaan seuraajat tulevat kullekin twiittaajalle ominnokkinensa. Laajan porukan tälläkin vekottimella joka tapauksessa tavoittaa, ja Twitterin suosio lisääntyy, kun siitä on tullut jo osa suoria tv-ohjelmia.

Uimosesta vielä sen verran, että mitä tekemistä hänellä Julkisen sanan neuvoston puheenjohtajana on Yleisradion hommissa. Pysyisi vain jäävittömänä asiantuntijana JSN:n johdossa.

kari.naskinen@gmail.com

Valta pitää yksilöt aisoissa

Kapellimestari-säveltäjä Esa-Pekka Salonen sanoi kerran, ettei musiikkia tarvitse aina niin "ymmärtää", että se kuvaisi jotakin asiaa tai tapahtumaa. Musiikki on vain musiikkia. Lohdullista näin maallikolle. Joskus kuitenkin käy niin, että jos varsinkin säveltäjä itse on kertonut teoksensa taustoista, niin musiikki aukeaa aivan eri tavalla. Tästä sain hyvän esimerkin, kun Radion sinfoniaorkesteri esitti Musiikkitalossa kuluneella viikolla venäläisen Sofija Gubaidulinan (kuva) viulukonserton Offertorium. Se kuvaa vallanpitäjien nujertavaa vaikutusta yksilöön nähden

Kun Johann Sebastian Bach vieraili Preussin kuninkaan Fredrik II Suuren luona, pyysi kuningas, että Bach säveltäisi fuugan. Bach teki työtä käskettyä ja sävelsi siellä vierailun aikana kolmiäänisen fuugan. Kuultuaan sen Fredrik Suuri, joka oli suuri musiikinystävä, jatkoi vaatimuksiaan ja pyysi Bachia improvisoimaan fortepianolla kuusiäänisen fuugan samasta teemasta. Bach sanoi, että sellaista on vaikea tehdä ihan siltä istumalta, mutta lupasi palata asiaan. Muutaman kuukauden kuluttua hallitsijalle lähetettiin imartelevin korulausein omistettu käsikirjoitus "Ein musikalisches Opfer" (musikaalinen uhri) tämän "hyvin nöyrältä ja kuuliaiselta palvelijaltaan". Siinä oli Fredrik Suurelle kolmi- ja kuusiääniset fuugat ja vähän muutakin.

Sofia Gubaidulinan viulukonsertto kuvaa tällaista asetelmaa. Israelilainen viulusolisti Vadim Gluzman soitti ja soitti, hentoja, kauniita sävelkulkuja. Sitten mukaan tuli orkesteri, joka isolla volyymilla jyräsi solistin alleen. Orkesteri soitti syviä, tummia värejä, ja välillä taas solisti yritti keventää tilannetta, mutta turhaan. Solistista tuli musikaalinen uhri.

Abraham Lincoln sanoi, että kukaan ei ole riittävän hyvä hallitsemaan toista ilman tämän suostumusta. Kauniisti sanottu, mutta ei pidä paikkaansa. Olkoon Fredrik Suuren ja Bachin 1700-luku, Orwellin vuosi 1984 tai tämä päivä, niin valtaapitävät eliitit nujertavat yksilöt.

Yhdeksi musikaaliseksi uhriksi on tullut myös 1800-luvulla elänyt saksalainen säveltäjä Richard Wagner. Kun Adolf Hitler tunnetusti oli Wagnerin musiikin ystävä, niin tämä on johtanut monin paikoin siihen, että myös Wagner luetaan natsiksi. Ihme, että Gluzman sentään suostui soittamaan konsertissa, jossa väliajan jälkeen kuultiin Lorin Maazelin tekemä, kerrassaan hieno 70-minuuttinen kooste Wagnerin Nibelungen-oopperatetralogiasta. Israelissa Wagnerin musiikkia pidetään holokaustin symbolina, eikä sitä siellä juurikaan esitetä.

Aivan helppoa ei ole ollut Gubaidulinallakaan. Kun hän 1963 suoritti lopputukintonsa Moskovan konservatoriossa, hänet leimattiin väärän tien kulkijaksi. Kannustusta modernille musiikilleen hän sai vain Dimitri Shostakovitshilta, joka ennen sotia oli joutunut Josif Stalinin epäsuosioon. Shostakovitsh tunsi valtajärjestelmän ja mm. perui neljännen sinfoniansa kantaesityksen 1936; se sai ensiesityksensä vasta 1961.

kari.naskinen@gmail.com

Schumacher/Ferrari kaikkien aikojen paras

Vauhdin Maailmassa pantiin viime vuonna järjestykseen kaikkien aikojen parhaat F1-ajajat. Kari Melartin tekemässä jutussa ykköseksi nostettiin Ayrton Senna. Lehden tämän vuoden ensimmäisessä numerossa Karin isä Juhani Melart kirjoitti, että paras on ollut Alain Prost.

Vertailu on vaikeaa. Olisiko Sebastian Vettel voittanut viime vuonna, jos olisi ajanut McLarenilla tai Mercedeksellä tai Force Indialla?

Koska moottoriurheilu on moottoriurheilua, on kysymys aina myös ajopeleistä. Kun tehdään tilasto, jossa ovat yhdistettyina kukin ajaja kulloisenkin F1-autonsa kanssa, nousee parhaaksi Michael Schumacher. Yhdistelmällä Schumacher/Ferrari voitettiin viisi mestaruutta.

Seuraavassa tilastossa "mitalitaulukko" parhaiden ajaja/auto-yhdistelmien osalta (ensimmäisessä sarakkeessa mestaruudet, toisessa MM-pisteiden kakkossijat, kolmannessa kolmossijat):

5 2 2 Michael Schumacher Ferrari
3 2 0 Alain Prost McLaren
3 2 0 Ayrton Senna McLaren
2 1 2 Jim Clark Lotus
2 1 0 Juan Manuel Fangio Maserati
2 1 0 Jack Stewart Tyrrell
2 1 0 Niki Lauda Ferrari
2 1 0 Nelson Piquet Brabham
2 1 0 Mika Häkkinen McLaren
2 1 0 Sebastian Vettel Red Bull
2 0 0 Alberto Ascari Ferrari
2 0 0 Jack Brahman Coopel Climax
2 0 0 Michael Schumacher Benetton
2 0 0 Fernando Alonso Renault

kari.naskinen@gmail.com