Taas on Saksa vahva

Saksa oli 1930-luvulla voimissaan. Kun Olavi Paavolainen oli ennen sotia vieraillut siellä, syntyi matkapäiväkirja Kolmannen valtakunnan vieraana (Gummerus, 1936), josta näkyy Paavolaisen hurmaantuminen.Saksa oli näyttäytynyt iloisuuden, vitaalisuuden, terveen nuorison ja työn maailmana. ”Mikä ihme tämä kansallissosialismi on? Miten se on saanut kansan puolelleen”, pohti Paavolainen.

Saksa on suomalaisille läheinen. Se on ollut isossa roolissa Suomen historiassa ja

edelleen se on Suomen suurin kauppakumppani. Paavolainenkin kuului niihin suomalaisiin sukupolviin, jotka oppikoulussa lukivat ensimmäisenä vieraana kielenään saksaa – se oli luonnollista.

Näin se on minullakin, Saksa kiinnostaa, siihen on jonkinlainen viha-rakkaussuhde. Taas piti yöpöydän alahyllyltä ottaa esille Saksa-aiheista luettavaa, kun netistä välähti silmille, että Saksan kansalliskokous hyväksyi Weimarin tasavallan perustuslain sata vuotta sitten 31.7.1919.

Paavolainen kirjoitti, että 1936 liikkui jo huhuja keskitysleireistä, mutta ne ohitettiin. Myöhemmin Paavolainen selitti asiat omalta kannaltaan parhain päin ja sanoi, että kirja oli profeetallisena varoituksena siitä, mihin Saksa oli Hitlerin johdolla menossa. Enemmän Washingtonin - Lontoon linjalla operoineen Max Jakobsonin mielestä Paavolaisen Saksa-raportti oli kuitenkin siten kirjoitettu, että jos Hitler olisi voittanut, Paavolainen olisi siinäkin tapauksessa voinut todeta olleensa oikeassa.

Varoittajia oli silloin muitakin, mutta samanlaisia kuin Paavolainen, ettei oikein tiennyt, varoittiko tosissaan. Yksi oli pääministerinä 1932-36 toiminut T.M. Kivimäki, joka voimakkaasti saksalaishenkisenä nimitettiin 1940 viralliseksi lähettilääksi Berliiniin. Jossakin vaiheessa ennen sotia Kivimäki viestitti A.K. Cajanderin hallitukselle, että ei Suomessa tarvitse kantaa mitään huolta niin kauan kuin Saksa hoitaa vain omia asioitaan, mutta sitten pitää huolestua, jos Saksa alkaa kiinnostua muidenkin maiden asioiden järjestelemisestä.

Antti Tuuri pani matkakirjansa nimeksi hauskasti Neljännen valtakunnan vieraana (Otava, 1995) ja siinä Tuuri palasi huolestujien joukkoon: saksalaiset näyttivät taas kerran jälleenrakentavan maataan ”huolestuttavan nopeasti”.

Tuuri kirjoitti, että Saksan liittotasavalta näyttäytyy Hitlerin elämäntyön jatkoksena. Se käsittää Länsi-Saksan ja entisen Itä-Saksan, joka ei ollut kansallissosialistinen, vaan kunnolla sosialistinen. Neljännen valtakunnan historiallinen perusta on edelleen kolmiyhteys, jonka yhtenä kärkenä on kaikkien aikojen kovin saksalainen eli Hitler, kaksi muuta kärkeä ovat Luther ja Wagner.

Wagneria Tuuri siteerasi rajuimmillaan: ”Nähkää nämä: maailman vihollinen, kulttuurien hävittäjä, parasiitti kansojen joukossa, kaaoksen äpärä, pahan inkarnaatio, ihmiskunnan häviöön pyrkivä, muotoaan alati muuttava demoni on juutalaisuus.”

Diplomi-insinööri-kirjailija Tuuri oli jo opiskeluaikoinaan 1960-luvulla Kölnissä saanut rotuopetuksen jäätelönmyyjältä, joka oli hänen luokkasormuksensa nähdessään sanonut: ”Vain neekerit pitävät sormusta etusormessa.”

Ensi syksynä alkaa Suomen kansallisoopperassakin taas kahden vuoden Wagner-sykli.

Tällä hetkellä Saksa on jälleen vahva, ja sen painoarvo kasvaa lisää Britannian tehdessä irtioton virallisesta Euroopasta.

Antti Tuuri oli kuitenkin väärässä. Ei Neljäs valtakunta enää ole demoninen. Jo kirjan ilmestyttyä se sai ansaitsemansa pienen huomion. Helsingin Sanomissa sen arvosteli Max Jakobson hyvin pienesti Lyhyesti-palstalla.

Vai mitä pitäisi ajatella? Tuleeko joku sanomaan 50 vuoden kuluttua, että johan Antti Tuuri silloin kerran varoitti?

kari.naskinen@gmail.com

Tragedia toimii kesäteatterissakin

Ennen kuin onnistuin saamaan pääsyliput Orimattilan kesäteatterin Työmiehen vaimoon, piti tehdä töitä netissä. Hakusanalla ”Orimattilan teatteri” tuli tietokoneen ruudulle esitysten päivämäärät, mutta kolmen lähimmän päivän esitykset oli merkitty loppuunmyydyiksi. Kun ihmettelin moista, kokeilin uudestaan, josko Lippupisteen sivulta sittenkin saisin piletit maanantai-illan esitykseen, ja yllättäen sainkin liput nettityömiehelle ja työmiehen vaimolle. Sitten klikkasin takaisin sille ensimmäiselle sivustolle ja vasta nyt huomasin, että loppuunmyydyistä näytöksistä kertoi se viime aikoina epäselvyyksien takia esillä ollut Viagogo-lipunmyyntisysteemi.

VOIMA, ROHKEUS,
VAPAUS, UHMAMIELISYYS

Monille on Minna Canthin vanhan näytelmän aihe tuttu, mutta itse juonenkulku ei silti ole. Tämä johtuu siitä, että vaikka Minna Canthin teoksista on tehty toistakymmentä elokuvaa, niin Työmiehen vaimosta ei ole tehty, eikä se teattereidenkaan vakio-ohjelmistoon kuulu. Näin ollen näytelmää on mielenkiintoista seurata, koska ei ennusmerkeistä huolimatta ole tietoa, mitä väliajan jälkeen tapahtuu.

Tragediasta joka tapauksessa on kysymys, vaikka railakkaalla riekkumisella Orimattilassa aloitetaankin. Ohjaajat Tapani Kalliomäki ja Laura Huhtamaa ovat luoneet näytelmään sellaisen liikekielen, että se paikoin irrottelee tapahtumia kaikkein ankarimmista asioista. Tämä on sitä kesäteatteriin kuuluvaa keventämistä, sillä teatteri kesällä ulkoilmassa ”ei saa olla täysin vakavaa”.

Valtaosa katsojista suhtautuu teatteriin kesällä eri tavalla kuin talvella. Kesällä tärkeimpiä ovat hyvä juoni ja huumori. Tyypillistä Orimattilassakin oli maanantai-iltana, että yleisö aplodeerasi, kun juoni eteni sitä miellyttävällä tavalla tai kun jokin repliikki osui kohdalleen tai oli hauska.

En tunne alkuperäistä näytelmää, mutta jostain olen lukenut, että Kalliomäki oli tekstiä sovittaessaan ottanut mukaan uusiakin roolihenkilöitä ja jättänyt joitakin pois. Kaikki oleellinen lienee kuitenkin mukana. Eikä näytelmän nyt nähtyään yhtään ihmettele, että sen vastaanotto 1800-luvun lopulla ei ollut pelkästään myönteinen.

Minna Canth sai kuulla kunniansa sääty-yhteiskunnan ja patriarkaalisen perheinstituution pilkkaajana. Työmiehen vaimon lisäksi Kovan onnen lapset ja Köyhää kansaa tekivät tehtävänsä. Ne otettiin vastaan suomalaisen kansallishengen vastaisina ja peräti uhkana yhteiskuntajärjestykselle. Minna Canth nähtiin johtamassa kansaa anarkiaan ja vallankumoukseen sekä villiinnyttämässä sitä siveettömyyteen ja kirkosta luopumiseen. Hänen näytelmänsä olivat taisteluoppaita alaluokalle yläluokkaa vastaan.

Työmiehen vaimolla oli kyllä puolustajansakin, naisasianaiset, tasa-arvon esitaistelijat. Tästä puhui myös Minna Canthin 175-vuotisjuhlavuoden suojelija Jenni Haukio ensi-illassa Jätinpesän kesäteatterissa: ”Minna Canthilla oli harvinaislaatuinen kyky asettua heikomman asemaan, nähdä maailmaa sorretun silmin, ymmärtää toiseutta ja erilaisuutta. Juuri tällaista näkemystä ja ymmärrystä tarvitsemme omassakin ajassamme, myötätunnon taitoa ja epäitsekkyyttä. Voima, rohkeus, vapaus, uhmamielisyys – juuri näissä elementeissä kiteytyy Työmiehen vaimon ajaton sisältö, joka puhuttelee nykyihmistä yhtä syvällisesti kuin kantaesityksensä aikaan 1885. Niin kauan kuin on olemassa epätasa-arvoa, on syytä kuunnella Canthin viestejä.”

Tuossa kantaesityksessä Suomalaisessa Teatterissa oli mustalais-Kertun eli Homsantuun roolissa Ida Aalberg. Orimattilassa Kerttuna on Reetta Jouttimäki, joka on nuorta avioparia esittävien Tuire Aholan (kuvassa) ja Eerik Kurosen (kuvassa) välissä hankalasti. Tämä kolmikko tekee erinomaista työtä ja saa katsojan tuntemaan sekä sympatiaa että halveksuntaa Minna Canthin toivomalla tavalla. Toteutuksena hurja on nuoren vaimon itsemurha.

Alkuperäistä näytelmää en tunne, mutta ainakin Orimattilassa se työmies on pelkkä työtä vieroksuva hanttapuli.

Viime kesänä Kalliomäki oli tehnyt saman näytelmän Kangasalle, jossa se silminnäkijän kertoman mukaan oli ollut astetta vakavampi. Orimattilassa komediallista puolta lisää erityisesti Jarmo Keskevaarin johtama viiden miehen äijäkööri, joka koko ajan on viemässä tuoretta ukkomiestä ryyppäämään. Lisäterästystä tähän hupiosastoon tuo vielä Patrik Romppasen hihittelevä, ilmeisesti vähän puolivaloilla ajava Vänni.

kari.naskinen@gmail.com

Mannerheim kärsi suurimman tappionsa 25.7.1919

Radiossa on meneillään kolmiosainen historiasarja Suomen tiestä tasavallaksi. Yle Areenassa kaikki jaksot ovat jo kuultavissa. Sarjassa käydään läpi varsinkin sitä vaihetta, jolloin Suomella ei vielä ollut hallitusmuotoa. Itsenäistymisen jälkeen Suomi oli vasta maa ja valtio, mutta ei ollut täsmennettynä millainen. Tasavalta Suomesta tuli, mutta tie tasavallaksi ei ollut yksinkertainen. Kansalaissota ajoi maan poliittiseen kriisiin, jota leimasi kiista valtiomuodosta. Oikeisto halusi tehdä Suomesta kuningaskunnan, mutta värikkäiden vaiheiden jälkeen Suomi sai tasavaltaisen halllitusmuodon heinäkuussa 1919.

Radiosarjassa ovat haastateltavina professorit Martti Turtola ja Vesa Vares, Korkeimman hallinto-oikeuden entinen presidentti Pekka Hallberg sekä erikoistutkija Jenni Karimäki. Lisäksi käytetään hyväksi merkittävien poliitikkojen ja muiden aikalaisten kirjoituksia ja puheenvuoroja. Radiosarjan tekijä on Sakari Silvola.

Hallitusmuodon eduskunta hyväksyi jo kesäkuun 21. päivänä 1919, mutta valtionhoitajana tuolloin ollut C.G.E. Mannerheim vitkutteli sen allekirjoittamista. Marski ei sulattanut sitä, että tasavaltainen hallitusmuoto panisi käytännössä stopin hänen suuruudenhullulle ajatukselleen vallata Petrograd (nyk. Pietari). Mannerheim selitti, että hänen pitää kunnolla perehtyä hallitusmuotoon, ennen kuin voi sen hyväksyä.

Tosiasiassa Mannerheim puntaroi vielä mahdollisuutta astua maailmanhistorian näyttämölle hyökkäämällä Pietariin yhdessä Venäjän valkoisten eli bolševikkien vastustajien kanssa. Tuekseen hän kuvitteli saavansa myös lännen laivaston Itämerellä. Mannerheimin ykköstavoite oli syrjäyttää bolševikit vallasta. Lopulta Mannerheim kuitenkin tajusi tosiasiat, kun kävi ilmi, että hyökkäysoperaatiolla ei olisi poliittista tukea. Ratkaisijan roolissa lienee ollut Kokoomuksen vahva vaikuttaja Lauri Ingman, joka veti puolueensa tuen pois Mannerheimin sotaoperaatiolta. Tämän jälkeen Mannerheim vihdoin allekirjoitti hallitusmuodon 17.7.1919.

MANNERHEIMILLA
LIIAN SUURET LUULOT

Vielä suurempi pettymys Mannerheimille oli tappio presidentinvaalissa K.J. Ståhlbergille. Kuolinvuoteelleen asti Mannerheim oli tästä katkera, piti sitä kiittämättömyyden osoituksena.

Vaikka hallitusmuodossa oli niin, että kansa valitsee tasavallan presidentin 300 valitsijamiehen välityksellä, päätettiin ensimmäinen presidentti valita eduskunnassa, jotta asia saadaan nopeasti hoidetuksi. Tämä tapahtuikin jo seuraavalla viikolla hallitusmuodon allekirjoituksen jälkeen eli 25.7.1919.

Oikeisto halusi presidentiksi valkoisten sankarin Mannerheimin. Kenraali itsekin luuli, että valinta on mahdollista, vaikka eduskunnassa oli SDP:llä 80 ja Maalaisliitolla 28 kansanedustajaa. Santeri Alkiokaan ei voinut ymmärtää, että jotkut halusivat presidentiksi ”ruotsalaisen ryssän”.

”Mannerheim oli juhlittu sankari, ja ilmeisesti hän harhautui ajattelemaan, että hänellä olisi mahdollisuuksia. Hän pani kaiken peliin, ja nimenomaan tästä tappiosta hän oli katkera koko loppuelämänsä”, sanoo Turtola.

Mannerheim teki nopealla aikataululla ison maakuntamatkan, joka näytti menestykselliseltä. Juna-asemilla torvet soivat ja vastassa oli suojeluskuntien johtajia ja muita herroja. Lopputulos oli siksi Mannerheimille katkera: Ståhlberg (Edistyspuolue) 143 ääntä, Mannerheim (sit.) 50, Väinö Tanner (SDP) 1, Lauri Kristian Relander (Maalaisliitto) 1, tyhjää 2, poissa 3.

K.J. Ståhlberg oli väritön juristi ja sovinnollinen uudistaja, jota oikeisto vihasi. Kansanedustajana ollessaan Ståhlberg oli toiminut perustuslakikomitean puheenjohtajana ja vaikuttanut merkittävästi hallitusmuodon sisältöön.

Tohtorinväitöksensä hän oli tehnyt irtolaisten aseman parantamisesta. Ståhlberg oli vankka tasavaltalainen, joka oli enemmän oikeuden kuin politiikan puolella. Laillisuus ensin, oli Ståhlbergin motto. Hän oli Helsingin yliopiston hallinto-oikeuden professori ja sen jälkeen Korkeimman hallinto-oikeuden ensimmäinen presidentti, Pekka Hallbergin ensimmäinen edeltäjä. Hallberg on K.J. Ståhlbergin säätiön puheenjohtaja.

Presidenttinä Ståhlberg ei paljon puuttunut Suomen ulkopolitiikkaan, vaan antoi ulkoministereiden hoitaa sen. Varsinkin Rudolf Holsti oli hänen luottomiehensä. Yhtään valtiovierailua Ståhlberg ei virkakautensa aikana tehnyt.

Kun seuraava presidentti Relander sitten teki viisi ulkomaanmatkaa, hän sai pilkkanimen Reissu-Lasse. Tähän vaikutti varsinkin se, että Relander teki nämä reissunsa heti tuoreeltaan puolentoista vuoden aikana Pohjoismaihin ja Baltian maihin.

Kun Ståhlberg presidentiksi valittuna saapui Kansallisteatterissa järjestettyyn juhlaan ja meni aitoon, ei salissa istunut yleisö noussut seisomaan, mutta kun Mannerheim tuli, noustiin ylös.

Normaalimpi oli tilanne tammikuussa 1945, kun Messuhallissa pidettiin iso kansalaisjuhla Ståhlbergin 80-vuotispäivän merkeissä. Tilaisuuden isäntänä oli vanhat kaunat sivuun jättänyt tasavallan presidentti Mannerheim, hallitus oli paikalla pääministeri J.K. Paasikiven johdolla ja juhlapuheen piti oikeusministeri Urho Kekkonen.

Mutta entä jos hallitusmuodossa olisi päädytty kuningasvaltaan? Olihan Suomi ennen itsenäisyyttään ollut 750 vuotta osa monarkistista valtiota, joten kokemusta oli. Mutta jos… nyt seurattaisiin lehdissä Suomen prinssien ja prinsessojen elämää, jännättäisiin vauvauutisia. Eikä Marski- ja UKK-ilmiöitä olisi syntynyt.

HÄNESSÄ YHTYY
TERÄS YNNÄ PII

Sellainenkin yksityiskohta radio-ohjelmasta selvisi, että Eino Leino innostui kovasti Ståhlbergin valinnasta. Hän kirjoitti presidentistä runon, joka julkaistiin Leinon seuraavassa runokokoelmassa 1920 (seuraavassa osia siitä):

Rakensi kansanvalta rintamansa,
kun meitä uhkas harvainvallan ies,
jo repii, rakentaa sen uudestansa.

Käy valtakunnan ohjaksiin nyt mies
työn tyynen, vaan ei miekan; tuosta raaka
ei väkivalta riemuinne kenties.

Jos vaappuu oikean ja väärän vaaka,
jos nousee jälleen punahirmun pää,
saa tuta tuiman miehen lauma laaka.

Hän järkkymätön on kuin järjen jää,
ken yksin soutaa tuulet, myrskyt tohti,
voi tyynet kestää ilman ystävää.

Hänessä yhtyy teräs ynnä pii:
liestulta pyhää uuden rauhan ajan
hänessä Suomen heimo tervehtii.

Seuraavana vuonna Leino kuitenkin oli niin pettynyt Suomeen, että anoi Ståhlbergilta vapautusta Suomen kansalaisuudesta. Samalla Leino anoi Viron kansalaisuutta Konstantin Pätsiltä, josta myöhemmin tuli Viron ensimmäinen presidentti.

Leino ei ollut selvinnyt kansalaissodan aiheuttamista traumoistaan. Leino ei ymmärtänyt sodan kumpaakaan osapuolta, mutta asettui lopulta valkoisten puolelle, koska koki heidät eurooppalaisen kulttuurin puolustajiksi. Kun vastakkainasettelu ei 20-luvullakaan hellittänyt, Leino pettyi. Tosin yhtenä syynä Leinon katkeruuteen olivat myös huonot lehtiarvostelut ja puute apurahoista. Leino kuoli kuppaan 1926 ja haudattiin valtiollisin menoin.

kari.naskinen@gmail.com

Pirullinen paskajuttu

Bynesetin kirkossa Trondheimissa on erikoisia seinämaalauksia. En löytänyt niistä kuvia, mutta selitys on norjalaisen Anne B. Ragden romaanissa Berliininpoppelit (Tammi, 2007):

Yhdessä kalkkimaalauksessa itse paholainen istuu kyykyssä suppilon päällä. Suppilon suu on maassa makaavan pulleamahaisen syntisen suussa ja suppilon läpi pursuaa paholaisen ulostetta, joka on maalattu tummanruskeiksi pökäleiksi. Pirun on siivet ja yksinäinen kiertynyt pukinsarvi keskellä otsaa. Se virnistää katsoessaan syntisen paisuvaa mahaa.

Pahempaa kuin amerikkalaisten vesikidutus, jota elokuvissa nähdään. Bynesetin kivikirkko rakennettiin 1100-luvun lopulla ja maalaukset ovat peräisin 1400-luvulta. Maalaukset kuvaavat seitsemää kuolemansyntiä, jotka tässä versiossa ovat mässäily, ahneus, ylimielisyys, viha, haureus, kateus ja laiskuus. Maalausten yläpuolella on latinankielinen teksti, joka suomeksi menee: ”Sinun kuolemasi, Kristuksen kuolema, maailman kurjuutta, taivaan loistoa ja helvetin tulta sinun pitää ajatteleman.”

kari.naskinen@gmail.com

”Elokuva ei ole taidetta, se on show”

Monet dvd-versioina saatavat elokuvat on täydennetty lisämateriaaleilla, jotka hyvin usein sisältävät tekijöiden haastatteluja. Andrei Tarkovskin ensimmäisen pitkän elokuvan Ei paluuta (1962) yhteydessä on kolme haastattelua, jotka ilmeisesti on tehty 2000-luvun alussa, koska dvd:n julkaisuvuosi on 2007. Mielenkiintoisen kommentin lataa elokuvan säveltäjä Vjatsheslav Ovtshinnikov, joka sanoo elokuvista yleisesti ottaen, että ”elokuva ei ole taidetta, se on show ja koko nykyisen showtouhun alullepanija”.

Valtaosa elokuvista onkin pelkästään viihdeteollisuutta, mutta Tarkovskin tapauksessa tästä ei ole kysymys alkuunkaan, hänen elokuvansa ovat kaukana show´sta. Ehkä taustalla on se, että Ovtshinnikovin välit menivät poikki heidän toisen yhteisen elokuvansa Andrei Rublevin (1966) jälkeen. Lisäksi säveltäjä tuntui katkeralta siitä, että Solariksessa (1972) käytettiin joitakin hänen melodiankulkujaan Andrei Rublevista ilman mainintaa säveltäjästä.

Suurimman osan tästä pitkästä dvd-haastattelusta Ovtshinnikov käyttääkin Sergei Bondartshukin ohjaaman kolmiosaisen Sodan ja rauhan (1966-67) ylistämiseen. Erinomainen spektaakkeli se onkin, mutta tämä haastattelu kuuluisi Sodan ja rauhan dvd:hen. Ovtshinnikov kuoli tänä vuonna 83-vuotiaana.

Yksi haastateltavista on kuvaaja Vadim Jusov, joka teki Tarkovskin kanssa neljä elokuvaa. Vaikka hän kehuu Tarkovskin maasta taivaaseen, niin hänkin riitautui Tarkovskin kanssa myöhemmin. Ei siis nähtävästi mikään helppo tapaus tämä neuvostoliittolaisen elokuvan suuri taiteilija.

Jo Lenin sanoi sen kuuluisaksi tulleen mielipiteensä, että elokuva on taidemuodoista tärkein. Ymmärrettävää tietenkin, koska elokuvan mahdollisuudet propagandavälineenä olivat suuremmat kuin musiikin tai kuvataiteen, ja tuolloin sata vuotta sitten elokuva uutena asiana ohitti kiinnostavuudessa kirjallisuudenkin. Tarkovski ei kuitenkaan päässyt osalliseksi isojen kihojen kehuista. Vaikka Hrushtshov kannatti elokuvatuotannon reipasta rahoittamista Leninin hengessä, niin esimerkiksi Ei paluuta sai NKP:n pääsihteerin jyrkän tuomion, eikä päässyt kunnolla teatterilevitykseen. Politbyroon tärkeä jäsen Kosygin ei ollut yleensäkään filmituotannon kovan tukemisen kannalla.

Andrei Tarkovski (1932 - 1986) oli toisinajattelija. Häntä ei kuitenkaan kohdeltu pahimmalla mahdollisella tavalla, sillä hän ei elokuvissaan iskenyt suoraan päin kommunistisen yhteiskunnan ongelmia. Mosfilmissä Tarkovski sai jatkaa siitä huolimatta, että oli poikkeava, periksiantamaton individualisti kollektiivisen ideologian maassa. Vasta Nostalgian (1983) hän teki ulkomailla.

Rivien ja kuvien välistä Tarkovski silti esitti niin paljon kritiikkiä, että sitä ei hyvällä katsottu. Lisäksi torjunnalle antoi pontta se, että perusteena voitiin käyttää Tarkovskin elokuvien vaikeutta. Ne eivät missään tapauksessa palvelleet Leninin tarkoitusperiä. Olivat liikaa taidetta.

Ennen kuin elokuvat Neuvostoliitossa päästettiin julkisuuteen, niiden piti päästä läpi keskuskomitean kulttuuriosastosta ja taideneuvostosta, valtion elokuvakomiteasta ja elokuvatarkastamosta. Päiväkirjassaan 12.1.1972 Tarkovski luetteli, mitä huomautuksia nuo instanssit olivat tehneet Solariksesta, yhteensä 35, esimerkiksi:

- Alkuun on liitettävä selventävä johdantoteksti.
- Kristinuskon käsite poistettava.
- Ulkomaalaiset esiintyjät poistettava.
- Itsemurhakohtausta lyhennettävä.
- ”Sänkykohtauksia” lyhennettävä.
- Lento Solaris-planeetalle on kuvattava realistisesti.
- Johtopäätös: ihmiskunnan ei kannata raahata sontaansa Linnunradan toiselta laidalta toiselle.

SOTA VEI KAIKEN
KAUNIIN

Ei paluuta on alkuperäiseltä nimeltään Ivanin lapsuus. On sota ja 12-vuotias Ivan on ajautunut ja halunnutkin armeijaan tiedustelijaksi. Mitä sitä muutakaan, kun isä on kuollut sodassa sekä äiti sisar ovat joutuneet kotipihassa vihollisten ampumiksi.

Tarkovski itse oli 14-vuotias sodan päättyessä, ja hänen kokemuksiaan oman perheharmoniansa hajoamisesta sodan jalkoihin on varmaan tässä elokuvassa.

Ivan on vertauskuva sille, mitä kaikkea menetetään ihmisten hulluuden takia. Elokuva alkaa Ivanin unella, jossa hän katsoo pientä valkeaa karitsaa. Tämä vie ajatukset heti Tarkovskin uskonnollisuuteen, johon liittyvää kuvastoa elokuvassa näkyy useaan otteeseen myöhemminkin. Tarkovskin koko tuotantoa leimaa syvä uskonnollisuus. Lähtökohdaksi voi ottaa Tarkovskin sanoman: ”Rubleville usko on ilon lähde, sen sanoma on ilon sanoma.” Ilman Rubleviakin Tarkovski sanoi, että elämällä on kolme peruspilaria, ne ovat uskonto, filosofia ja taide.

Ivanilta on kuitenkin kaikki ilo viety. Yhdessä unessa Ivan on äidin kanssa kaivolla, on kaunis kesäpäivä. Kaivon vedestä heijastuu tähden valo, vaikka on kirkas taivas. Ivan tavoittelee tähteä vedestä…

Kaikki on kuitenkin mennyt. Ivan herää. Ivan on korsussa miesten kanssa, joku sanoo: ”Onhan tämä viimeinen sota maapallolla.”

Yksi taso elokuvassa on se sota, jota nuoret ja aikuiset miehet käyvät. Ollaan jossain Dnepr-joen lähellä. Nuorukaiset kasvavat miehiksi. Oikeastaan on yllättävää, että Tarkovski ottaa voimakkaan lähestymistavan siihen, miten sota kasvattaa nuorempienkin miesten vastuuntuntoa. Kun kaatuneiden tilalle tarvitaan uusia miehiä pataljoonien komentajiksi tms., ovat nuoremmat sotilaat valmiita johtotehtäviin. Sankaruuskin näkyy. Tai sitten niin, että Tarkovski näin vain ilmaisee sitä kuinka suuri isänmaallinen sota tarvitsee lisää uhreja.

Andrei Tarkovski on haudattu Pariisiin venäläiselle hautausmaalle Sainte Genevieve Des Bois. Haudalla on pieni peltiämpäri, johon on tapana pudottaa kolikoita, mutta en tiedä, mikä on tämän kolikkojutun taustalla. Samalla hautausmaalla on paljon kuuluisuuksia, mm. ensimmäinen venäläinen Nobel-kirjailija Ivan Bunin ja balettitanssija Rudolf Nurejev.

kari.naskinen@gmail.com