Siirtolohkare

Minä siirtolohkare
emokalliosta lohjennut
jään kauas kantama

jään jättämä
olen metsässä yksin,
olen outo.

En välitä, jos lapset leikkivät
ympärilläni,
en välitä, kun lumi
sataa selkääni. Mutta
älkää veistäkö minua
sillä seison karhun näköisenä ja mietin.
En ole kylmä. Minäkin olen lämmin,
kun aurinko paistaa.

Helvi Juvonen

(Kuvan kivi ei kuitenkaan ole metsässä yksin, vaan vilkkaan nelostien varressa Sysmässä aivan Onkiniemeen lähtevän tien risteyksessä.)

kari.naskinen@gmail.com

Pako Sobiborista

Auschwitz, Belzec, Chelmno, Majdanek, Sobibor ja Treblinka olivat keskitysleirejä natsi-Saksan valtaamassa Puolassa. Ne olivat samalla tuhoamisleirejä, joissa juutalaisia ja muitakin kaasutettiin ja poltettiin kuoliaiksi. Sobiborissa ”kaasumestarina” toiminut SS-upseeri Erich Bauer kertoi myöhemmissä kuulusteluissa kuulleensa kerran kolmen muun Sobiborin upseerin ilmaisseen pettymyksensä siitä, että Sobibor hävisi vertailun uhrien lukumääristä Belzecin ja Treblinkan kanssa.

Nämä kolme Hauptsturmführeriä olivat Karl Frenzel, Franz Stangl ja Gustav Wagner. Heistä Frenzel ja Wagner ovat myös venäläisessä elokuvassa Pako Sobiborista (2018). Elokuvassa tuota keskustelua ei ole, mutta muuten kuvaus Sobiborista on taas kerran karmaisevaa. Hulluin oli Frenzel, ja eiköhän niitä samanlaisia silloin ollut vaikka kuinka paljon.

Sobiborissa tapettiin 1942-43 hyökkäysvaunujen pakokaasuista saadulla hiilimonoksidilla ainakin 250 000 ihmistä, pääasiassa juutalaisia, mutta myös mustalaisia ja neuvostoliittolaisia sotavankeja. Erich Bauerin arvio oli kuitenkin 350 000.

Todellisuutta kuvaavana tapahtumana elokuvassa on myös tilanne, jossa Frenzel määrää joka kymmenennen vangin ammuttavaksi rangaistukseksi siitä, että kaksi vankia oli edellisyönä yrittänyt paeta. Kaikki vangit määrätään pihalle riveihin, Frenzel kävelee polvistuneiden vankien takana, laskee aina kymmeneen ja pam (kuvassa).

Yksi vanki oli yrittänyt itsemurhaa. Frenzelille se ei käynyt: juutalaisilla ei ollut oikeutta tappaa itseään, vaan sen homman hoitivat saksalaiset, pam.

Elokuvan nimen mukaisesti juonen kohokohta on pako leiriltä lokakuussa 1943. Leirin vastarintamiehet onnistuivat vaativassa operaatiossaan, kun ensin tappoivat yksitoista SS-miestä ja joukon ukrainalaissyntyisiä kapoja. Tiedot tapahtumasta vaihtelevat, mutta elokuvan lopputeksteissä sanotaan, että pakoon lähti noin 400 vankia. Heistä satakunta kuoli, kun yhdestä vartiotornista pakenijoita tulitettiin. Paikkakuntalaiset surmasivat tai luovuttivat saksalaisille 150 pakenijaa, joten pako onnistui 150:ltä.

Pako vankilasta on aina vetävä aihe. Tässä elokuvassa se on kuitenkin jäänyt aika mitättömäksi episodiksi, sillä valtaosa elokuvasta keskittyy tuhoamisleirin toimintaan sinänsä. Jännityselokuvaksi se on huono, vaikka edellytyksiä olisi ollut paljonkin, koska pako-operaation suunnittelu ja SS-miesten murhaaminen olivat varmasti tarkkoja, monivaiheisia juttuja.

Elokuvan on ohjannut Konstantin Khabensky, joka myös näyttelee päähenkilöä, venäjänjuutalaista sotavankia Aleksandr Pecherskyä. Hänestä löytyy netistä tietoja myös nimellä Aleksandr Petshorski. Karl Frenzelin roolissa on hieman tunnetumpi ranskalainen näyttelijä Christopher Lambert, ja kun näyttelijä on oikein huono ja kökkö, niin sopii tietenkin tällaiseen rooliin.

Tämä on jo toinen elokuva Sobiborin paosta. Ensimmäinen oli kaksiosainen englantilainen tv-elokuva (1987).

kari.naskinen@gmail.com

Harri Vuorivirta ja Tähtitaiteilijat

Kipparikvartetilla ei ollut vielä tätä nimeä, kun se esiintyi elokuvassa Kaunis Veera eli ballaadi Saimaalta, jonka ensi-ilta oli syksyllä 1950. Siitä se kuitenkin alkoi. Harry Bergström oli koonnut neljä laulumiestä yhteen, mutta elokuvassa ei roolinimiäkään ollut muilla kuin Olavi Virralla (laivamies Pekka) ja Kauko Käyhköllä (santarmipäällikkö). Auvo Nuotio oli nimeämätön laivamies, eikä Teijo Joutsela ollut mukana muuten kuin laulujen dubbauksissa. Tuli tämä Kipparikvartetin alkuhistoria esille, kun juuri on ilmestynyt levy Harry Bergströmin musiikista 1950-luvun SF-elokuvista.

Kipparikvartetin ensimmäinen varsinainen esiintyminen tapahtui vasta syksyllä 1951 Karkkilassa. Suosio alkoi kasvaa nopeasti ja syksyllä 1952 tuli ensi-iltaan elokuva Kipparikvartetti. Siinä kvartetin jäsenet esiintyivät roolinimillä, jotka oli muunneltu heidän oikeista nimistään:

Teijo Joutsela – Teikka Ankkanen
Kauko Käyhkö – Kauko
Auvo Nuotio – Apo Rovio
Olavi Virta – Olli Joki

Harry Bergström esitti säveltäjää, mutta koska hänellä ei ilmeisesti ollut riittävästi näyttelijänlahjoja, esitti ”oikeata Bergströmiä” eli ohjelmatoimiston johtajaa Eero Roine suomennetulla roolinimellä Harri Vuorivirta. Ohjelmatoimiston nimi oli Tähtitaiteilijat. Naispääosassa oli Liisa Tuomi, joka sairastui kuvausten jälkeen, minkä johdosta hänen elokuvalaulunsa nauhoitti Anja Marvia.

Eiväthän nämä elokuvat lehtien kulttuurisivuilla mitään taideylistyksiä saaneet: ”...ei pyrikään olemaan filmitaidetta sanan varsinaisessa merkityksessä.” ”Syntipukki on jälleen käsikirjoituksen tekijä Reino Helismaa.” ”Ohjaaja Ville Salminen on pannut laatuisat laulajat ilmeilemään ja pelleilemään kuin puoli-idiootit.”

Mutta kansa tykkäsi. Sen sijaan Elokuvatarkastamo ei täysin, vaan sensuroi Kauniista Veerasta puolen minuutin kohtauksen, jossa suuriruhtinatar (Elsa Turakainen) istui mustalais-Zingalin (Veikko Uusimäki) päällä. Lisäksi Elokuvatarkastamo vaati elokuvan kieltämistä alle 16-vuotiailta, koska ”ruhtinattaren lempimiskohtaukset ovat hengeltään siivottomia, mustalaisparin puheet lapsen tekemisestä ovat lapsille sopimattomia ja Uuno Laakson suuhun pannut sananparret täynnä rivouksia, viinan viljelyllä hupailevia ja paikoin kaksimielisiä”. Lopulta valtion elokuvalautakunta antoi elokuvan olla lapsille sallittu, mutta se yksi härski kohtaus jäi pois.

Tämän jutun kuvassa ovat Olavi Virta (vas.), Harry Bergström, Kauko Käyhkö, Auvo Nuotio ja Teijo Joutsela. Vuonna 1953 Virta erosi porukasta rahaepäselvyyksien kanssa ja tilalle tuli Eero Väre. Nyt ilmestyneellä levyllä on Kipparikvartetin ja muidenkin esityksiä. Mukana on myös harvinaisuuksia, yhtenä sellaisena Olavi Virran esittämä Sellaista on elämä elokuvasta Jälkeen syntiinlankeemuksen (1953). Virta ei esitä sitä elokuvassa, mutta levytti kappaleen myöhemmin samana vuonna. Muita solisteja levyllä ovat Raija Avellan, Rita Elmgren, Pirkko Jaakkola, Kalevi Korpi, Ami Loven, Ritva Simuna, Sirkka Suojoki ja Malmi Vilppula.

Harry Bergström teki musiikin kaikkiaan 78 kokoillan elokuvaan ja lisäksi moneen lyhytelokuvaan. Näin suureen määrään ei kukaan toinen suomalainen säveltäjä ole päässyt. Bergströmin ensimmäinen elokuva oli Vaimoke (1936) ja viimeinen nimenkin puolesta osuvasti Viimeinen savotta (1977).

Kipparikvartetin keksimisen lisäksi Bergström löysi kolmen nuoren naisen trion Helsingin messukeskuksessa 1948 pidetyssä konsertissa ja otti sen hoiviinsa. Bergström nimesi trion Metro-tytöiksi ja sävelsi heille heti menestysiskelmän Ethän minua unhoita.

Koko kansan tuntemaksi pianistiksi Bergström tuli varsinkin Niilo Tarvajärven aamukahvilähetysten ansiosta. Näissä radion sunnuntaiaamun ohjelmissa Bergström esiintyi noin 700 kertaa. Muita tuttuja niissä olivat mm. Kipparikvartetti, Marjatta ja Martti Pokela sekä kahvia vieraille keittänyt ja kaatanut Frida-rouva.

Nyt ilmestyneen elokuvamusiikkilevyn (27 kappaletta) on tuottanut Turun Tähtituotanto Oy (Artie Music Oy) – kovasti nimi muistuttaa Kipparikvartetti-elokuvan Tähtitaiteilijat Oy:tä.

kari.naskinen@gmail.com

Nato-jäsenyys ei ole realistinen skenaario

Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho kävi pitämässä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa käsittelevän esitelmän tämän aihealueen arvovaltaisella foorumilla Paasikivi-seurassa. Suomen Nato-jäsenyys tuli tietenkin esille, ja sen suhteen Halla-aho sanoi, että Suomen pitää olla pragmaattinen – on siis suhtauduttava asiaan käytännönläheisesti ja pyrittävä toimimaan taktisesti oikein.

”Oma näkemykseni on, että Suomen olisi ollut järkevää liittyä Natoon 1990-luvulla, kun maailmanpoliittinen tilanne oli rauhallisempi. Silloin oli kuitenkin silloin ja nyt on nyt”, sanoi Halla-aho.

”On myös huomioitava se tosiasia, että yleinen mielipide, sekä kansalaisten että poliitikkojen ja puolueiden keskuudessa, on vahvasti ja stabiilisti Nato-jäsenyyttä vastaan. On vaikea nähdä, että Suomeen olisi saatavissa hallitus, joka esittäisi Nato-jäsenyyden hakemista, tai eduskuntaenemmistö, joka siunaisi jäsenyyden.”

Koska Halla-aho ei siis näe Nato-jäsenyyttä realistisena skenaariona ainakaan lähitulevaisuudessa, kannattaa keskittyä mieluummin siihen, mistä on olemassa varsin laaja konsensus:

”Suomen on hyvä pitää yllä yleiseen asevelvollisuuteen perustuvaa, mahdollisimman uskottavaa kansallista puolustuskykyä. Koska Suomi on pieni maa, jolla on hyvin rajalliset resurssit, koulutuksen ja kalustohankintojen pitää optimaalisella tavalla tähdätä oman alueen puolustamiseen, omat vahvuudet ja heikkoudet tunnistaen. Tämä, yhdistettynä mahdollisimman hyvien kahdenvälisten suhteiden ylläpitämiseen kaikkien kanssa, tehokkaimmin ehkäisee joutumista konfliktien osapuoleksi tai niiden kohteeksi.”

Vielä 1990-luvulla moni ajatteli, että maailma on tullut ainakin Euroopan osalta valmiiksi. Useimmat maat ajoivat kansallisen puolustuskykynsä alas ja luottivat USA:n loputtomaan maksuvalmiuteen. Puolustusresurssit suunnattiin kansainvälisen suorituskyvyn kehittämiseen ja kriisinhallintavalmiuteen. Halla-aho sanoi tässä suhteessa olleen jälkikäteen ajatellen hyvä asia, että Suomi ei liittoutunut eikä tuudittautunut samaan mukavuudentunteeseen. Venäjän aggressiivinen käyttäytyminen ensin Georgiassa ja sitten Ukrainassa, ja Yhdysvaltain painopisteen siirtyessä muihin maailmankolkkiin, on saanut monet maat arvioimaan ratkaisujaan uudelleen.

TAIKASANA NATO-OPTIO

”Venäjä vahtii muiden tekemisiä paljon aggressiivisemmin kuin 20 vuotta sitten, ja se pyrkii voimakkaasti palauttamaan omaa alueellista ja globaalia vaikutusvaltaansa”, sanoi Halla-aho. ”Reaktio Nato-jäsenyyden hakemiseen olisi todennäköisesti Suomen kannalta kielteinen, ja jäsenyysprosessi altistaisi Suomen monenlaiselle mielipide- ja informaatiovaikuttamiselle, etenkin jos ratkaisu sidottaisiin kansanäänestykseen. Ei ole liioin sanottua, että kaikki Naton nykyiset jäsenmaat olisivat halukkaita ärsyttämään Venäjää tukemalla Suomen jäsenyyttä.”

Uuden ajan reaalipolitiikassa on Nato-jäsenyyden hakemisen tilalle on tullut ns. Nato-optio. Halla-aho pohti, onko kyseessä pelkkä taikasana, johon ripustaudutaan, jotta ei tarvitsisi sanoa juuta tai jaata itse asiaan:

”Ajatus Nato-option takana tuntuu olevan se, että Suomi voisi turvatakuita tarvitessaan hakeutua niiden piiriin. Nato-jäsenyys on kuitenkin mielestäni nähtävä vakuutuksena, jonka voi saada vain hyvän sään aikana. Nato-option realistisuudesta saatiin jossakin vaalipaneelissa pieni riitakin aikaiseksi. Vallitseva näkemys poliitikoilla tuntui olevan se, että option

olemassaolon kyseenalaistaminen itsessään jotenkin heikentäisi kyseistä optiota. Tässä lähestytään mielestäni vaarallisella tavalla maagista ajattelua.”

LIBERAALIA
TOIVEAJATTELUA

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen moni ajatteli, että liberaali länsimainen demokratia on vääjäämätön kehityksen päätepiste kaikkialla. Poikkeamat on nähty vain tilapäisinä häiriöinä, jotka menevät odottamalla pois. Halla-aho sanoi omana arvionaan, että tässä kehityksessä ei ole mitään itsestäänselvää.

”Se, mitä näemme esimerkiksi Venäjällä, Yhdysvalloissa, Brasiliassa, Filippiineillä, Kiinassa, Turkissa ja joissakin Keski-Euroopan maissa, voi hyvinkin merkitä pysyvää tai pitkäaikaista suunnanmuutosta poispäin globalismista ja kohti nationalistisempaa, konservatiivisempaa ja protektionistisempaa maailmaa. Toisin kuin monet kuvittelevat, demokratia itsessään ei takaa liberaalia yhteiskuntamallia, jos äänestäjät eivät koe, että liberalismi edistää heille tärkeitä asioita. Onhan Turkissa, Yhdysvalloissa, Brasiliassa, Filippiineillä, Puolassa ja Unkarissakin kansalaisten valitsemat johtajat”, sanoi Halla-aho.

”Liberaalien keskeinen virhe on analyysin korvaaminen toiveajattelulla. Donald Trumpin valinnasta lähtien on odoteltu, että kohta USA:n talous ja Trumpin kannatus romahtavat. Todellisuudessa talous kasvaa ja Trumpin kannatus on ennallaan. Toisena esimerkkinä voidaan mainita Puola. Kansainvälisessä ja suomalaisessakin mediassa hehkutettiin keväällä viherliberaalia Wiosna-puoluetta, joka kuulemma haastaa maata hallitsevan ultrakonservatiivisen Laki ja oikeus -puolueen. Lopputulos oli, että eurovaaleissa Wiosna sai äänistä 6 %, Laki ja oikeus 45 %.”

”Suomi on pieni maa. Siksi ulko- ja turvallisuuspolitiikassa pitää varautua myös muihin globaaleihin kehityskulkuihin kuin niihin, jotka olisivat meidän mielestämme kaikkein mukavimpia”, päätti Hala-aho esitelmänsä.

kari.naskinen@gmail.com

Oikeus toteutuu liian hitaasti ja kalliisti

Joskus 1800-luvun puolivälissä kirjoitti J.V. Snellman perustamassaan Saima-lehdessä julkisuudesta ja sananvapaudesta: ”Julkiset asiat ratkaistaan mukavissa kammioissa, eikä julkisuus saisi tietää sanaakaan näistä asioista, jolleivät kirjapainotaidon taitajat suvaitsisi painaa niitä mustalla valkoiselle.”

Jo 1766 oli säädetty painovapausasetus, joka oli peräti vanhimpia tämän alan lakeja maailmassa. Tässä asetuksessa esitettiin myös hallinnon julkisuuden periaate. Hyvin on julkisuusasia kehittynyt omaan aikaamme asti, nykyisin jopa korkeimmalla hallinto-oikeudella on netissä omat kotisivunsa, joilla päätökset ovat luettavissa heti tuoreeltaan.

Viime vuosina tähän asiakokonaisuuteen on liittynyt se ylimääräinen julkisuus, joka syntyy, kun esimerkiksi jonkun julkisuuden henkilön tapaus nousee iltapäivälehtien sivuille jo ennen oikeudenkäyntiä. Syytteeseen joutunut henkilö on sitten oikeudessa vaatinut tuomion alentamista siksi, että hän on jo saanut julkisen tuomion ihmisten silmissä. Eli onko vaikkapa kansanedustajan tuomiota tämän takia kohtuullistettava verrattuna tavallisen tallaajan vastaavasta rikoksesta saamaan tuomioon, koska tuon tallaajan asiaa ei ole reposteltu julkisuudessa?

Oikeusistuimen päätös tulee tällaista ennakkojulkisuutta paljon myöhemmin. Tästä voi syntyä sellainen tilanne, että jos tuomio on vapauttava, ei tieto tavoita lehtien ja netin selaajia. Näin siksi, että julkkiksen vapautuminen syytteestä ei enää ole mielenkiintoinen uutinen, joten se hautautuu jonnekin vaivaiseksi pikku-uutiseksi.

”Joutuisuus on yksi oikeuden mitta, se on osa tuomioistuinten yhteiskunnallista vastuuta”, on sanonut Kho:n entinen presidentti Pekka Hallberg.

Juhannuksen alla Helsingin käräjäoikeus hylkäsi kaikki syytteet poliisijohtoa koskeneessa virkarikosasiassa. Kalliiksi tuli tämäkin revohka, sillä valtio velvoitettiin korvaamaan syytettyinä olleiden neljän poliisipomon oikeudenkäyntikulut 620 000 euroa.

Tämä on niitä asioita, jotka liittyvät oikeudenkäyntien loittonemiseen yhteiskunnan normaalista systeemistä. On liian kallista. Asianajajat nyhtävät niin paljon kuin sielu sietää. Ihmiset eivät uskalla viedä riitajuttuja oikeuteen, kun oikeudenkäyntikulut käräjäoikeuksissa ovat nousseet kohtuuttomansuuriksi. Vedetään mieluummin vaikka turpaan, tulee halvemmaksi.

Kansainvälisessä World Justice -projektissa on kerätty tietoa oikeuden saatavuudesta. Selvityksenkohteena oli 45 maata. Suomi kuului niihin, joissa kansalaiset hakivat vähän apua oikeusistuimilta, vähemmän haettiin vain Mongoliassa, Senegalissa, Nepalissa, Georgiassa ja Hongkongissa.

Yhdessä suhteessa suomalaiset olivat selvityksen mukaan ”parhaita”: suomalaiset käyttivät oikeudellisena apunaan Googlea enemmän kuin muut! Eikä maksa mitään. Varsin usein on kuitenkin käynyt niin, että kun netistä ei ole löytynyt apua ongelmatilanteeseen, ei käräjillekään kuitenkaan ole lähdetty, vaan on luovuttu koko asiasta. Jos riitaa on ollut vaikka naapurin koiran jatkuvasta räksyttämisestä tai on kinattu parkkipaikasta, on lopulta muutettu pois, koska kalliiseen oikeudenkäyntiin ei ole haluttu lähteä.

On kuitenkin sellaisiakin asioita, joissa oikeudenkäynnin kustannuksia sietäisi nostaa. Ainakin kaavavalitusten tekeminen olisi tehtävä sen verran hintavaksi, etteivät esimerkiksi luontoyhdistykset pystyisi jokaisen kaavamuutoksen toteuttamista hidastamaan.

kari.naskinen@gmail.com

Villi länsi, politiikka ja taide

Yle Teeman lauantai-illoissa on viimeksi tullut kaksi Villin lännen elokuvaa, joiden pääosissa on John Wayne. Hän on Hollywoodin kaikkien aikojen suurimpia nimiä, mutta häneen liittyi aikoinaan myös ristiriitaisuuksia. Wayne oli julkisissa kannanotoissaan äärioikeistolainen ja puolusti kovasti Vietnamissa sotimista, eikä tämä tietenkään miellyttänyt kaikkia. Ranskan uuden aallon suuri ohjaajaradikaali Jean-Luc Godard osasi kuitenkin 1960-luvulla panna asiat oikeaan järjestykseen eli elokuvat elokuvina ja politiikka politiikkana: ”Kuinka voin vihata John Waynea, kun hän kannattaa oikeiston sotahaukkoja, ja rakastaa häntä hellästi, kun hän yhtäkkiä nostaa Natalie Woodin syliinsä Etsijöiden viimeistä edellisen kelan aikana?”

Näyttelijänä John Wayne sai kritiikkiä siitä, että hän ”näytteli aina vain itseään”. Wayne ei tehnyt rooleistaan sellaisia taideteoksia, joita älymystökriitikot olisivat halunneet. Wayne itse kuitenkin tiesi, mitä teki: ”Minulla ei koskaan ole ollut minkäänlaisia taiteellisia ongelmia, ja olen työskennellyt parhaiden ohjaajien kanssa. John Ford ei koskaan paasannut minulle taiteesta.”

Ford ohjasi Waynen tunnetuimmat elokuvat, ja äskettäin Teemalta tuli erikoisohjelma myös hänestä. Fordia kohtaankin esitettiin kritiikkiä, koska hän ei varsinkaan varhaisimmissa lännenkuvissaan antanut intiaaneille riittävästi arvoa. Esimerkiksi pari viikkoa sitten lauantai-iltana tullut Hyökkäys erämaassa (1939) on elokuva, jossa intiaanit kuvataan ikään kuin kasvottomana vieraslajina, joka vain häiritsee rauhallisten valkoihoisten elämää.

Vasta viimeisessä westernissään Cheyenne (1964) Ford asettui intiaanien puolelle, kun kerronnan kohteena olivat tapahtumat, joissa valtio ja uudisasukkaat panivat alkuperäisvästön ahtaalle. Näistä historian tosiasioista tuli vastikään kolmiosainen dokumenttiohjelma Teemalta. Siinä käytiin hyvin läpi niitä vääränlaisia myyttejä, joita Fordin ja muidenkin lännenelokuvat ovat toistaneet.

Myös Ford oli puhdaslinjainen republikaani, jonka ajattelu tuli esille elokuvissakin, esimerkiksi Hyökkäys erämaassa: "Pankin hyvä on maan hyvä" ja "valtio tarvitsee liikemiehen presidentiksi".

VILLISTÄ LÄNNESTÄ
LAPPIIN JA DDR:ään

Varsinainen Villin lännen aikakausi kesti 1800-luvun puolivälistä runsaat 40 vuotta eteenpäin. Lyhyt aika, mutta amerikkalaiseen elokuvaan se jätti kaikkein suurimman jäljen.

Villin lännen elokuvia alettiin Suomessakin nähdä tuoreeltaan, mutta Villi länsi eli muutenkin, muistan ainakin sarjakuvalehdet Buffalo Bill, Kit Carson, Pecos Bill, Tex Willer. Sitten alkoi televisiokin näkyä ja kovimpia juttuja olivat High Chaparral, Lännen tie ja Virginialainen. Hieman kevyempi ote oli Bonanzassa.

Villi länsi levittäytyi elokuvina oikean tapahtumapaikkansa ja -aikansa lisäksi muuallekin. Aarne Tarkaskin teki 1955-63 kolme Villi Pohjola -parodiaelokuvaa. Niissä tapahtumat sijoittuvat supisuomalaisiin olosuhteisiin Utopilan pikkukaupunkiin, jossa ovat tietenkin saluuna, pankki, hautaustoimisto ja muut asiaan kuuluvat kohteet. Meno on kovaa, kuten eilen Yle Teeman yönäytöksissä nähtiin. Olihan ohjaajan lempinimikin Paukku-Tarkas.

Myöhemmin 70-luvun alussa Spede Pasanen löysäsi otetta lisää ja siirtyi parodiasta täyteen komediaan: Speedy Gonzales – noin 7 veljeksen poika ja Hirttämättömät.DDR leipoi Villistä lännestä omaan ideologiaansa sopivan. Siellä tehtiin 1960-luvulla intiaanielokuvia, joissa inkkarihomma oli oikeastaan todenmukaisempi kuin amerikkalaisissa elokuvissa: en ole näitä itäsaksalaisia ”osterneita” nähnyt, mutta olen lukenut, että niissä intiaanit kuvattiin sankareiksi, riistetyn proletariaatin edustajiksi.

Tutumpi juttu on italowestern, joka teki Clint Eastwoodista sankarin ja suosikin. Ennen näitä Sergio Leonen ohjaamia elokuvia Eastwood oli jo perehtynyt aiheeseen Lännen tie -sarjassa muutama vuosi aiemmin.

Japaniin länkkärit kotiutuivat sikäläiseen kuttuuriin varsin hyvin istuen Akira Kurosawan hienoissa elokuvissa Seitsemän samuraita (1954) ja Yojimbo (1961).

Yle Teeman Villin lännen lauantaisarja päättyy 31.8. Don Siegelin Revolverimieheen (1976), joka jäi John Waynen viimeiseksi elokuvaksi. Hän näytteli lähes 200 elokuvassa.

Tänä iltana katson F-ykkösten jälkeen Voittamattomat veljekset (1965), jonka ohjasi Henry Hathaway. Hän ohjasi myös sen elokuvan, josta Wayne sai ainoan Oscarinsa: Kova kuin kivi (1969).

Jos John Wayne nyt eläisi, hän suosittelisi Donald Trumpille Iranin panemista matalaksi, mutta Villin lännen elokuvien ykkönen hän joka tapauksessa on ylivoimaisesti.

kari.naskinen@gmail.com

Helsinki on kuin Kroisos ja pelastaa muunkin Suomen

Baarissa luin Kauppalehden (20.6.2019), jossa oli talousanalyysi Helsingin kaupungista. Tällaista maalaista se hätkähdytti. Helsinki on niin varoissaan, että sen ei esimerkiksi ole ollut tarvetta ulkoistaa asukkailleen tarjoamia palveluja samassa mitassa kuin kunnat yleensä. Tällainen palvelutuotannon ulkoistamisaste on Helsingillä vain 28,5 prosenttia.

Tilanne on jopa niin erinomainen, että päinvastoin Helsinki alkaa viedä omaa kunnallista tuotantoaan muidenkin käytettäväksi, siis ostettavaksi. Kauppalehden jutussa nimittäin kerrotaan, että Helsingin catering-, siivous- ja vartiointiyhtiö Palmia rakentaa itsestään valtakunnallista toimijaa.

Vaikka onhan Helsinki iät ajat auttanut muuta maata. Kunnallisverojen ja valtionosuuksien valtakunnallinen tasausjärjestelmä on näet sellainen, että rikkaat jeesaavat köyhempi. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että Helsinki subventoi huonommin menestyviä kuntia muutamalla sadalla miljoonalla. On näitä auttajakaupunkeja muitakin, esimerkiksi Espoo, vaikka se ei rikkaudellaan vedä Helsingille vertoja.

Yhden kuvan Helsingin kroisosmaisuudesta paljastaa sen nettovarallisuus, joka viime vuonna oli asukasta kohden 18 128 euroa. Espoolla se oli 9419, Oululla 7520, Tampereella 6074, Vantaalla 5813 ja Turulla 5655 euroa.

Viime vuoden kunnallisveronsa Helsinki pudotti 18,5:stä 18,0 prosenttiin. Tästä huolimatta Helsingin kaupunkikonsernin nettotulos oli 559 miljoonaa euroa. Hyvin meni, sillä talousarviossa nettotulokseksi oli merkitty vain 221 miljoonaa euroa. Viiden viimeksi kuluneen vuoden aikana Helsinki on tehnyt nettotulosta 2,5 miljardia euroa.

Saneerauksiakaan ei ole isommin tarvinnut tehdä. Kaupunkikonsernilla on yli 56 000 työntekijää eli yhtä paljon kuin on Kokkolassa asukkaita.

Helsinki-analyysin oli Kauppalehdelle tehnyt liikkeenjohdon konsultointiyritys Board & Management Services Oy.

kari.naskinen@gmail.com

Ahneus on evoluution tuote, eikä se ihmisestä poistu

Mikä on moraalin rooli talouselämässä? Voivatko hyvyyden markkinat toimia? Näihin kysymyksiin pyrkii valt. tri Vesa Kanniainen vastaamaan uusimmassa väitöskirjassaan yritysten yhteiskuntavastuusta. Kanniainen on entinen Helsingin yliopiston kansantaloustieteen professori. Kanniainen sanoo jaon yhteiskunnan ja yritysten välisestä työnjaosta perustuneen vanhastaan siihen ajatukseen, että yritysten roolina on tuottaa arvonlisää ja varallisuutta, kun taas julkisvallan tehtävänä on keskittyä muihin sosiaalisiin päämääriin. Rajalinjat ovat kuitenkin hämärtyneet.

Kanniainen kirjoittaa väitöskirjastaan Kansantaloudellisen aikakauskirjan uusimmassa numerossa 2/2019. Siinä hän ottaa esille joitakin tapauksia, joissa yritysten yhteiskuntavastuu on pettänyt. Esimerkiksi Tallink-yhtiö jäi 2005 kiinni jätevesiensä laskemisesta Suomenlahteen. Kun kuluttajat päättivät käynnistää boikotin Tallinkia vastaan, yhtiö hetimiten ilmoitti vievänsä jätteet vastedes säiliöihin Helsingissä. Kuluttajien toimilla voi siis olla merkitystä.

Yhteiskuntavastuun kantaminen voi maksaa yritykselle. Tämä taas on hankala asia, koska yrityksen tehtävä on tuottaa voittoa niin paljon kuin mahdollista. Mutta ”ahneus on evoluution tuote, eikä ole näköpiirissä, että se ihmisestä poistuisi”, kuten Kanniainen kirjoittaa.

Olen pitänyt tallessa kahta vanhaa lehtileikettä, joissa tätä asiaa käsitellaan. Ensin Peikko-yhtiöiden perustaja ja omistaja Jalo Paananen: ”Eihän näistä asioista ole kovin humaania kertoa. Yrittäminen lähtee halusta rikastua, mutta sen kautta koko yhteiskunta saa paljon hyvää. Yrittäjän ja yrityksen vastuu yhteiskunnassa perustuu kuitenkin vain kannattavaan toimintaan. Arvoja mitataan ainoastaan tilinpäätöksen viimeisellä rivillä.” (ESS 18.3.2006)

Raimo Ilaskivi tunnetaan markkinatalouden kovana puolustajana, mutta hän on nähnyt sen kielteisiäkin puolia: ”Yritysjohdolle ei aina riitä, että yritykset tuottavat voittoa; voiton pitää olla niin riittävä, että omistajien kasvavat vaatimukset tyydytetään ja kilpailussa voitetaan markkinaosuuksia.”

”Yritysjohdon päätöksenteko ei ole vain liiketaloudellisiin laskelmiin pohjautuvaa. Se nojaa myös tietoon siitä, että päätösten haittavaikutusten eliminointi jää julkisen vallan kustannukseksi. Esimerkiksi vastuu työttömien toimeentulosta siirtyy valtion ja kuntien harteille.” (Kanava 2/2008)

Elinkeinoelämä on siis ottanut yhteiskunnallisia ohjia käsiinsä. Ilaskivi ihmettelee, että poliittiset päättäjät ovat tämän sallineet. Kanniainen sen sijaan puolustaa nykytilannetta hyvin perustein:

”Kapitalistinen markkinatalous ja globalisaatio ovat luoneet vaurautta ennen näkemättömällä tavalla. Teollistuneissa maissa reaalinen elintaso on 100 vuodessa 10-kertaistunut ja 40 vuodessa globalisaatio on puolittanut maailman absoluuttisen prosentuaalisen köyhyyden. Tulojen globaali uudelleenjako on globaalin etiikan näkökulmasta tervetullut. Monilla toimialoilla menettäjänä on kuitenkin ollut teollistuneiden maiden työvoima, kun taas pääoma on hyötynyt.”

Maailma on joka tapauksessa muuttunut viimeisten 20 vuodenkin aikana. Kun tiedonvälitys on mm. Internetin ansiosta tehostunut, voi kiinni jäänyt yritys pilata maineensa, ainakin hetkellisesti, kuten Tallinkin tapaus osoitti. Jos isot yhtiöt tämän riskin tiedostavat, niillä on aikaisempaa vahvempi kannustin välttää epäeettistä strategiaa.

VOITTOA TUOTTAMATON
YRITYS ON KOHTA ENTINEN

Kanniainen tiivistää väitöskirjatutkimuksensa tärkeimpiä tuloksia:

”Yritykset tuottavat talouden arvonlisästä suurimman osan ja luovat yksityiset työpaikat. Niiden osakkeenomistajat kantavat suurimman taloudellisen riskin. Yrityksen menestyessä omistajat ja sijoittajat eivät ole ainoita hyötyjiä. Yrityksen työntekijät hyötyvät työpaikan ja palkan muodossa. Julkinen sektori hyötyy verotuloista, jotka kerätään yrityksen työvoiman palkoista, yrityksen voitosta, omistajien saamasta tuotosta ja yrityksen tuottamien hyödykkeiden verotuksesta. Tästä näkökulmasta yritys on paljolti kattanut sekä yksityistä että yhteiskuntavastuutaan.”

”Yritys, joka ei tuota voittoa, on pian entinen. Voiton tuottaminen ei silti ole ristiriidassa laajemman sosiaalisen vastuun ottamisen kanssa.”

”Yritysten osallistuminen veronmaksuun osana pääoman verottamista tarvitaan korvauksena siitä, että valtio on investoinut julkishyödykkeisiin, kuten oikeuslaitokseen. Yrityksillä on siksi etuoikeuksia, ne voivat tarvittaessa tukeutua yhteiskunnan lainsäädäntöön, jotta sopimuksista pidetään kiinni. Tältä osin yrityksillä on kiitollisuudenvelkaa yhteiskunnalle.”

PALKANSAAJIEN VASTUU

Ilaskivi muistutti kirjoituksessaan, että vastuunsa on myös duunareilla: ”Tiukka kiinnipito palkankorotuksista ei ole järkevää, jos se sitten johtaa tehtaan lopettamiseen ja työvoiman irtisanomiseen. Onko sekään paikallaan, että vuotuinen työaika Suomessa kuuluu EU-maiden lyhimpiin ja lomat pisimpiin, kun heikko tuottavuuskehitys on suorassa syy-yhteydessä tähän?”

kari.naskinen@gmail.com

Mestariksi tullaan oikealla autolla

”En ole mikään tietokone, joka ohjelmoitaisiin jokaiselle radalle. Ajan niin kuin ihminen”, sanoi kolminkertainen F1-maailmanmestari Niki Lauda (kuvassa vas.), joka kuukausi sitten kuoli 70-vuotiaana. Tuon sanonnan kirjoitin lehtiööni, kun tapasin Laudan kevättalvella 1978 Maarianhaminassa.

”Mutta mestariksi ei tule hyväkään ajaja, jos hän ajaa väärällä autolla”, jatkoi Lauda.

Maarianhaminassa oli tuolloin muitakin mestareita, Giacomo Agostini, James Hunt (kuvassa oik.), Markku Alen ja Ari Vatanen. Tilaisuuden oli järjestänyt heidän sponsorinsa Marlboro, jonka maailmankiertue joutui Suomessa pysähtymään Ahvenanmaalle, koska mantereen puolella oli astunut voimaan tupakanmainontakielto.

Maarianhaminasta kirjoitin jutun, jossa kuvailin Laudaa, Huntia ja Agostinia: ”Lauda on totisen näköinen. Hän vastaa esitettyihin kysymyksiin täsmällisesti. Häneltä on turha odottaa minkäänlaista huulenheittoa. Kokonaan toisenlainen on Hunt, jossa on paljon rentoa maailmanmiestä – joku sanoisi naistenmiestä. Hunt istuu trennosti itseään keinutellen ja vastailee kysymyksiin samalla rentoudella. Perusteellisiin selvityksiin hän ei vaivaudu, kun taas Lauda voi johonkin kysymykseen antaa minuutteja kestävän vastauksen. Agostini on koko ajan hymyssä suin myhäilevä tumma lyhyt mies, joka ei kovin hyvin muuta ymmärrä kuin italiaa.”

Laudasta Hunt sanoi, että ”se on päästä kiinni. Hunt on ilmiömäinen keskittyjä. Hän pystyy ottamaan jokaisen kilpailuun liittyvän yksityiskohdan huomioon. Kai tämä on osa hänen lahjakkuuttaan.”

Koska paikalla oli myös rallimiehiä, tuli tämäkin laji esille. Lauda sanoi, että tavallisella autolla ajaminen on tylsää, joten ei hänestä varmaankaan olisi hyvää ralliajajaa tullut:

”Wienistä Salzburgiin on matkaa 300 kilometriä. Tämän välin ajan joskus henkilöautolla, mutta se on liian rasittavaa.”

”Sitäpaitsi luulen, että rallissa menestyminen edellyttää myös onnea. F1-kilpailussa ei tuurilla pärjätä kovinkaan pitkälle.”

Keke Rosbergin nimikin nousi esille. Rosberg oli jo tuttu ajaja pienemmistä formulaluokista ja nyt hän oli juuri ajanut ensimmäisen kilpailunsa F1:ssä Theodore-autolla. James Hunt sanoi:

”Pojalla on varmasti tulevaisuus F1:ssä taattu. Rosberg on lupaava ja se on tässä ammattikunnassa paljon. Rosbergista näkee, että hän ymmärtää lajin idean, minkä lisäksi hän hallitsee myös autonsa. Isot tallit taatusti huomaavat Rosbergin kyvyt. Kun Rosberg osoittaa Theodore-autolla kykynsä, hänelle löytyy kyllä parempiakin tallipaikkoja.”

Oikeassa oli Hunt. ATS:n, Wolfin ja Fittipaldin jälkeen Rosberg pääsi 1982 Williamsille ja voitti maailmanmestaruuden. Hunt oli voittanut mestaruuden 1976, jolloin Laudalle sattui paha onnettomuus Nürburgringillä. Vain kuusi viikkoa tuon tulimeren jälkeen Lauda palasi radalle, mutta koska kaksi kilpailua jäi väliin, hävisi hän mestaruuden Huntille yhdellä pisteellä. Lauda voitti mestaruudet 1975, 1977 ja 1984.

”Jos ihminen haluaa elää vaarallisesti, hänellä kai on siihen täysi vapaus”, sanoi Lauda Maarianhaminassa.

kari.naskinen@gmail.com

Ettei tänne toisesta maasta kukaan tulisi

Yle Areenaan on tullut pysyvästi nähtäväksi kalevalainen seikkailusarja Rauta-aika (1982). Vai miten sitä pitäisi luonnehtia? Yhteiskunnallinen, mytologinen spektaakkeli Suomesta tuhat vuotta sitten? Teoksen nimi ei varsinaisesti viittaa historialliseen rautakauteen, vaan kysymys on laajemmin "ihmisten välisistä suhteista sekä päähenkilöiden tunteista, pyrkimyksistä, päämääristä, saamattomuudesta ja onnettomuuksista", kuten ohjaaja Kalle Holmberg sanoi. Juonellisesti keskeistä on taistelu rahaa lyövän Sammon hallinnasta.

Käsikirjoituksen tehnyt Paavo Haavikko kirjoitti nimilehdelle: ”Rauta-aika eli kalevalaiseksi sanotun ajan ihmisiä itsensä, toistensa, luonnon, kohtalon, tekniikkansa, armottoman aikansa ja kertomuksensa armoilla, historian, kuvitelmiensa.”

Päiväkirjaansa Haavikko lisäsi: ”On tehtävä filmi niin, että sen nähtyään ei joku toisesta maasta tule tänne, ei uskalla, kun on nähnyt säät ja ilmat.”

Jos tämä päiväkirjamerkintä olisi tuore, sen tietenkin tulkittaisiin koskevan maahanmuuttoa, mutta Haavikolla se silloin tarkoitti aivan toisenlaisia tulijoita. Haavikon osuus Rauta-ajan tekemisessä rajoittui käsikirjoituksen lisäksi siihen, että hän ehdotti Holmbergille Ilmarin (Ilmarisen) rooliin Vesa-Matti Loiria, joka osaisi näytellä kultaisen ja hopeisen naisen takojaa vaimonsa kuoltua ja takoisi epätoivon antamalla vimmalla vaikka Sammon. Ilmarin työssä on jotain samaa vimmaa kuin Andrei Rubljevin vaskikellojen takomisessa.

Suurelle osalle katsojia oli neliosainen Rauta-aika valtava pettymys. Se ei vastannut perinteistä kuvaa Kalevalasta, eikä Turhapuro-Loirikaan ollut katsojien mielestä omalla alueellaan. Sitten alkoi ajojahti, joka somen puuttumisesta huolimatta yltyi raivokkaaksi.

Yleisradio ilmoitti, että tuotantokustannukset olivat 3,5 miljoonaa markkaa, mutta numerot kai olivat menneet ristiin, koska myöhemmin summaksi täsmennettiin 5,3 miljoonaa. Tähänkään ei uskottu, vaan iltapäivälehtien lööpeissä huudettiin, että rahaa oli palanut 20 miljoonaa markkaa.

Tämä sai aikaan sen, että yhdessäkin yleisönosastokirjoituksessa vaadittiin Haavikon ja Holmbergin karkottamista maasta sen jälkeen, kun ovat maksaneet takaisin ylisuuret palkkionsa täysin epäonnistuneesta työstä. Maailman parhaan tv-draaman palkinnon Prix Italian Rauta-aika joka tapauksessa sai 1983. Näin saatiin jatkoa viihdelyhytelokuvalle Lumilinna, joka oli voittanut Montreaux´n Kultaisen ruusun 1965.
Rauta-aika on komea, hurja teos. Haavikon kieli, Holmbergin mestarillinen ohjaus, Ensio Suomisen komeat lavastukset, Aulis Sallisen musiikki ja Timo Kapasen kuvaus muodostavat kokonaisuuden, joka omassa lajissaan on Suomen huippua ja vetää vertoja mille tahansa kansainväliselle teokselle. Se kertoo suomalaisista ja suomalaisuudesta, historiasta, ihmisistä, luonnosta, köyhyydestä ja rikkaudesta. Rauta-aika on parasta, mitä suomalaisesta kansanrunoudesta on saatu jalostetuksi.

Myös näyttelijät muodostavat suorastaan historiallisen kokonaisuuden: Kalevi Kahra, Mikko Niskanen, Kristiina Halkola, Sole Labbart, Ola Johansson, Ville Salminen, Arto Melleri, Jorma Ojaharju, Jukka Sipilä, Esko Salminen... Hurmaavimmat naiset ovat Kyllikki ja Pohjolan tytär, Elle Kull ja Lena Meriläinen.

Harmi vain, että Kullervo-jakso jäi tekemättä. Haavikon kirjassa Kullervo on kuitenkin viidentenä jaksona mukana.

Kun nyt katsoin Rauta-ajan, tilanne oli ikään kuin vapautuneempi kuin silloin tuoreeltaan. Enää ei ollut painolastina sitä ajankohtaisjulkisuutta, joka vyöryi päälle heti Rauta-ajan ensimmäisen jakson tultua televisiosta. Nyt ei tarvinnut välittää siitä valtakunnallisesta suuttumuksesta, minkä Holmberg oli saanut aikaan. Ei tarvinnut edes itselleen puolustella sitä, miten paljon verorahoja oli elokuvan tekemiseen pantu. Tämä ulkopuolisista rasitteista vapaa katsomiskokemus muodostui nyt vieläkin paremmaksi kuin silloin lähes 40 vuotta sitten.

"Sanan mahti! On sekin. Se on sitä että toiset hirttävät sinut sanoihisi, taikka itse hirtät itsesi." (Nyt huomasin, että katsoin Rauta-ajan ilman itseni hirttämistä mihinkään ulkopuoliseen, katsoin vain Rauta-aikaa.)

kari.naskinen@gmail.com

Natsismi kärsinyt inflaation

Nyt on natseja joka puolella. Jos haukkuu vaikka sushiruuan pataluhaksi, on ruokanatsi. Jos taas väittää, että räppiesitykset eivät ole musiikkia, on musiikkinatsi. Natsi-sanan tilalla voi käyttää myös fasistia.

Uusinta uutta on, että natsismiin syyllistyy, jos käyttää jonkin yhdistyksen tai minkä tahansa poppoon lipussa Hitlerin natsilipun värejä punaista, mustaa ja valkoista.

”Vihapuhe” on toinen tällainen kieleen tullut hokema. Jos Ruotsi vielä joskus voittaisi Suomen jääkiekossa jollakin kummallisella hanhimaalilla ja joku sanoisi, että ”vittu mä vihaan kaikkia ruotsalaisia”, se tulkittaisiin vihapuheeksi.

Minäkin olen muutaman vuosikymmenen aikana kirjoittanut julkisesti niin ilkeästi ja vihaisesti monesta asiasta, että olen kai oikein multivihapuhuja. Todellisuudessa en kuitenkaan vihaa muita kuin huonoja televisio-ohjelmia ja maksalaatikkoa.

Tarkkaan ottaen en näillä kuitenkin varsinaisesti pääse vihapuhujaksi, koska vihapuheella tarkoitetaan erityisesti vähemmistöihin kohdistuvaa vihaa. Television huonoja viihdeohjelmia kuitenkin katsoo enemmistö ja maksalaatikostakin tykkää enemmistö ainakin lapsista.

Näitä laajennetun käytön saaneita ilmaisuja on myös rasismi. Aika usein se yhdistetään vihapuheeseen ja päinvastoin. Tyypillistä on, että jos lohkaisee kriittisesti halaistun sanankin Suomen pakolaispolitiikasta, syyllistyy rasismiin. Minkäänlaista maahanmuuttokritiikkiä eivät näiden leimaussanojen käyttäjät hyväksy.

Rasismi on selvä asia. Sillä tarkoitetaan syrjintää rodultaan, ihonväriltään tai syntyperältään toisenlaisia ihmisiä kohtaan. Voimakkaasti kasvaneen maahanmuuton arvosteleminen sinänsä ei kuitenkaan automaattisesti ole rasismia, koska kritiikki kohdistua monesti nimenomaan maahanmuuton määrään, ei laatuun.

Jos Suomeen virtaisi jatkuvalla syötöllä suomen kieltä osaamattomia, valkonaamaisia ruotsalaisia yhtä paljon kuin nykyisin näitä tummempia pakolaisia, aiheuttaisi sekin maahanmuuttokritiikkiä, mutta se ei olisi rasismia, koska ruotsalaiset ovat samaa rotua meidän kanssamme. Kysymys on siis määrästä ja sen aiheuttamista ongelmista. Näin oli esimerkiksi syksystä 2015 talveen 2016, kun Suomeen tuli puolen vuoden aikana 35 000 pakolaista.

Jos meidän talon pihaan ilmestyisi majailemaan jänis tai valkoposkihanhi ja vaikka pareittain, niin se olisi ihan mukava juttu. Mutta jos niitä tulisi tuhat, asetelma olisi aivan toinen, syntyisi niiden määrään suuntautuva viha.

Uusi ilmaus on myös ”uhriutuminen”. Poliitikot ja muutkin julkisuudessa pyörivät ihmiset heittäytyvät uhreiksi, kun kokevat tulleensa väärin perustein moitituiksi. Uhriutuja pyrkii marttyyrin asemaan ja haluaa sääliä ja otsikoita, koska syyllisiä hänen tilaansa ovat kaikki muut. Mallia on otettu jalkapalloilija Cristiano Ronaldosta, joka jää kentälle tuskissaan kiemurtelemaan aina kun joku on hipaissut häntä.

Ei näissä uusissa nimittelyissä muutenkaan järkeä ole. Kun joku sanoo toisia natseiksi, pitäisi ensin perehtyä historiaan. Eivät musiikki-, ruoka- tai ilmastonatsit esimerkiksi vaadi toisinajattelevia krematoriossa poltettaviksi eivätkä edes tarraa vaatteisiin. Vihreän liiton uusi puheenjohtaja-ministeri Marina Ohisalo joka tapauksessa haluaa olla se, joka tästä eteenpäin määrittelee sen, ketkä ovat Suomessa ”natseja”.

kari.naskinen@gmail.com

Taiteilijat narisevat aina

Taiteilijat ovat samanlaisia kuin yrittäjät, valittavat aina. Pitää saada arvostusta ja apurahoja. Yrittäjien kohdalla apurahoista käytetään termiä yritystuki.

Tulivat tällaiset asiat mieleen, kun tutustuin Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa pidettyihin alustuksiin. Yksi kirjailija valitti sitäkin, että kun oli ollut joillakin kutsuilla, häntä pidettiin vain kirjailijana eikä ihmisenä. Luulisi olleen tyytyväinen, että hänet sentään tunnettiin, sillä Suomenkin tuhannesta kirjailijasta tunnettuja on yleisesti ottaen vain kymmenkunta (kuolleista muistetaan Väinö Linna ja Kalle Päätalo).

Otin esille Googlen ja hain tiedon siitä, millainen kirjailija tämä valittaja on. Nimi on Hannele Taivassalo (kuvassa) ja hän on kirjoittanut monta kirjaa sekä saanut niistä kolme palkintoa. Ei hän kirjailijakokouksessa muuten valittanut, mutta onhan se kurjaa, kun kirjailija tunnistetaan kirjailijaksi ja sitten tietenkin aletaan hänen kanssaan keskustellakin kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta. Kannattaisi vaihtaa töihin vaikka marketin hyllyjentäyttäjäksi tai jäteauton apumieheksi, niin eivät koko ajan olisi hihasta nykimässä ja työasioista jauhamassa

Sekin Wikipediasta selvisi, että Hannele Taivassalon juuret ovat ”absuridistisessa ja surrealistisessa elämännäkemyksessä”. Erinomainen tämä Internetin maailma, kun sen avulla voi kätevästi hoitaa pois alta kaikki surrealistiset taidekokoukset. Minullakin molemmat kokouspäivät menivät netin ääressä, kun suorat realistiset lähetykset Sardinian MM-rallista veivät perjantain ja lauantain aamusta iltaan. (Apurahaurheilijoitakin on, mutta ei Sardiniassa.)

Kyllähän taidetta tietysti tarvitaan. Mutta jos tehtävä taide on sellaista, että se ei kenellekään muulle kelpaa, niin tilanne on tietenkin surrealistinen. Tällaisen taiteilijan mielestä me muut olemme kuitenkin väärässä ja hän oikeassa. Siksi hän vaatii, että koska me emme osta hänen tuotantoaan, hänen toimeentulonsa on kustannettava mutkan kautta meidän verorahoillamme. Työvoimatoimistoon tällainen epäkelpo taiteilija ei mene, vaikka oma työ ei siis leiville lyökään.

Toinen ääripää taideporukoissa ovat hyvin menestyvät taiteilijat. He puolestaan valittavat siksi, että heidän pitää maksaa veroja, koska eihän taiteilijan luova työ saisi olla millään muotoa verotuksen kohteena.

Yksi kirjailija Lahden kansanopistolla järjestetyssä kokouksessa otti sentään esille rahankin. Etelä-Vietnamista Kanadaan 1978 paennut Kim Thúyn siteerasi maailman rikkaimpien joukkoon kuuluvaa Warren Buffetia: ”Hinta on se, mitä maksat. Arvo on se, mitä saat.”

Jos ostaa vaikka kirjan, äänilevyn tai taulun, on hinta mikä on ja arvo selviää myöhemmin, kun on tykönään perehtynyt hankintaansa. Eikä sillä väliä, tuottaako ostos lopulta ilon vai pettymyksen, sillä tuotteen voi nykyisin palauttaa kahden viikon sisällä ilman perusteluja, jos on kuitti tallessa.

Kim Thúyn sanoi kirjoittavansa myös laatiakseen listoja, ja tässä häneltä yksi sellainen:

sokeri ja/tai täysruokosokeri
maltodextriini
päärynäsosetiiviste
maissisiirappi
muunnettu palmuöljy
karrageeni
sitrushappo
monoglyseridejä
natriumsitraatti
asetyloitu monoglyseridi
superhappo
ksantaanikumi
askorbiinihappo
johanneksenbleipäpuujauhe
kaliumsitraatit
luonnolliset aromit
väri.

En ymmärrä listan logiikkaa, mutta en olekaan surrealisti; oma eilinen listani muodostui selväpiirteisenä tällaiseksi, vähän happoja siinäkin:

kaurapuuroa ja metsämarjasoppaa
Juhla-Mokkaa
pitkä bratwursti Kansainvälisillä markkinoilla
A.Le Coq saunassa
Pulla-Poikien kauraleipää, päälle Koskenlaskijaa
Pirkka-banaani
Russkij Standart -votkaa Jukolan viestin alkaessa
Vana Tallinnaa Jukolan viestin jatkuessa.

kari.naskinen@gmail.com