Vanha Juko, tervemenoa Tampereen Teatterikesään

Teatteri Vanhan Jukon Tuntematon sotilas on parasta teatteria, jota olen Lahdessa nähnyt vuosikausiin. Kuten tunnettua, ei Jukon näyttämöllä ole leveyttä kymmentäkään metriä, ei ole pyörönäyttämöä eikä esiintymislavalla nousevia elementtejä. Sitten Tuntematon sotilas – ei ole kolmeakymmentä näyttelijää, vaan neljällä näyttelijällä viedään reilun kahden tunnin ruljanssi läpi sellaisella taidolla ja tunteella ettei parempaa osaa kuvitella. Näyttelijöiden esittämät henkilöhahmot vaihtuvat lennosta, eikä katsojalla ole minkäänlaista ongelmaa pysyä mukana henkilöissä ja tapahtumissa. Kantaesitys oli Lahdessa viime viikolla ja uusintaensi-ilta on 10.2.2023 Turun kaupunginteatterissa, joka on toinen osapuoli tässä yhteistuotannossa. En tiedä, onko Tuntematonta sotilasta vielä koskaan kelpuutettu Tampereen Teatterikesään, mutta nyt tämän esityksen paikka olisi tuossa vuotuisessa teatterikatselmuksessa, sillä kysymyksessä on uuden sukupolven rajun dramaattinen, provosoiva ja tietenkin hauskakin näkemys tästä suuresta suomalaisesta klassikosta.

Jukon Tuntemattoman on dramatisoinut ja ohjannut Teatterikorkeakoulusta ohjaajaksi valmistunut Juho Mantere (s. 1987), joka aloittaa Q-teatterin taiteellisena johtajana ensi vuoden alussa. Hän on tämän hetken kiinnostavimpia nuoria ohjaajia, joka teoksissaan on käsitellyt ihmisyyden pimeitä puolia karnevalistisella ja groteskilla tavalla. Näin tapahtuu nyt myös Vanhassa Jukossa. Esityksessä näkökulma on hyvin Väinö Linnan romaania noudattaen sen pienen ihmisen, joka on pantu isoa asiaa ratkaisemaan. Sodan hulluutta ja turhuutta Mantere ei korosta sen enempää kuin Linnakaan, mutta näyttämöllä on kuitenkin mahdollisuus värikkäämpään reviyttelyyn kuin kirjassa. Eikä Edvin Laineen ja Aku Louhimiehen elokuvissakaan ole samanlaista hulvatonta rienaamista kuin Vanhassa Jukossa. Rauni Mollbergin elokuvassa lähetysmistapa on synkkä ja kriittinen, mutta ei puolestaan ole samalla tavalla hauska kuin Mantereen tulkinnassa. Olin aiemmin nähnyt Tuntemattoman viisi kertaa puhenäyttämöllä ja kerran oopperassa, ja parhaiten Jukon esitys vertautuu paikoin Kristian Smedsin revyymäiseen pilkantekoon.

Tässä suhteessa tyypillinen kohtaus on, kun näyttämölle tuodaan isokokoinen Mannerheimin valokuva ja kovaäänisistä tulee Jari Sillanpään laulamana Valkeaa unelmaa. Tätä ennen ovat lavasteisiin kuuluneet myös Stalinin ja liitolaisemme Hitlerin kuvat. Valikoidulla musiikilla on muutenkin merkittävä osa sodan ajan tunnelmien kuvaamisessa. Vanhan rajan yli koohotettaessa on Daruden Sandstorm kuin Valkyyrioiden ratsastus Coppolan Ilmestyskirja. Nyt -elokuvan helikopterihyökkäyksessä ja aseveljeyttä korostamassa kuullaan Horst Wessel Song, jonka alkusanoista ”Die Fahne hoch" lähti natsipuolue NSDAP:n hymni 1930, ja 1933-45 natsit tekivät siitä Saksan kansallislaulun. Lisäksi Vanhassa jukossa kuullaan Rammstein-yhtyeen Deutschland.

Puna-armeijan sotilaita ei näyttämöllä käy kuin pikaisesti yksi, vaan vihollisia kuvaavat punaiset ilmapallot, joita nuppineulalla pamautellaan rikki. Muitakin kohtauksia on rakennettu nerokkaasti, esimerkiksi sodan loppuvaiheen se tilanne, jossa asemat pidetään tai kaadutaan, on kylmäävää katsottavaa aivan fyysisestikin.

Kovaa huumoria siis, mutta on myös sitä kevyttä, jota Väinö Linna käytti ja Edvin Laine korosti. Linna tiesi, että ilman huumoria sitä järjettömyttä ei olisi kestänyt. Sekin puoli siinä tietenkin oli, että kun oli vaikka vuorokauden ollut kovassa paikassa, joutunut jäämään pariksi tunniksi tuleenkin makaamaan ja selvinnyt hengissä, niin kai sen jälkeen korsussa hymyilyttikin, jos yhtään vielä jaksoi. Tuntemattomassa sotilaassa huumori ei kuitenkaan ole itsetarkoitus eikä ”markkinointikeino”, vaan vaihtoehtoinen vastakohta sille älyttömyydelle, jonka kanssa ollaan sodissa aina tekemisissä.

Vanhan Jukon esitys on voimakkaasti pasifistinen. Sitä ei kuitenkaan mitenkään julisteta, kuten ei Linnakaan tehnyt, että pasifismilla Suomi olisi selvinnyt. Pasifismi on maailman parhaita aatteita, mutta siitä ei ole isojen konfliktien ratkaisuksi, koska maailman diktaattorit eivät moiseen haihatteluun usko. Pasifismi ei ollut realismia silloin, eikä ole nytkään. Sadankomitean perustajajäsen Kalevi Suomela kirjoitti juuri Sadankomitean verkkosivulla, että pasifistisessa näkemyksessä voimankäyttö kansainvälisissä rauhanturvaoperaatioissa rinnastuu poliisin ja oikeuslaitoksen toimintaan kansallisissa puitteissa, eli kysymys on demokraattisesti sovitun järjestyksen ylläpitämisestä. Täydellinen pasifismi ei pysty kilpailemaan asevaraisen, militaristisen ja nationalistisen ratkaisumallin kanssa.

Tuntemattoman sotilaan neljä erinomaista näyttelijää ovat Annika Hartikka (kuvassa oik.), Vanhan Jukon taiteellinen johtaja Esa-Matti Smolander, Minja Koski ja Q-teatterista oleva vierailija Olli Riipinen. Erityismaininnan ansaitsee myös liike ja ääni -työpajan Seppo Kumpulainen.

kari.naskinen@gmail.com

Ensimmäisenä asiasta kertoi…

Kun lehdissä on joulukuussa paljon juttua Beetlehemissä tapahtuneesta oudosta neitseellisestä synnytyksestä, on uutisissa muistettava mainita, että ensimmäisenä asiasta kertoi Raamattu. Muuten rikotaan tekijänoikeutta.

Lohjan kaupunginvaltuusto päätti pari viikkoa sitten 15.11. valita uuden kaupunginjohtajan. Eilen 28.11. asiasta oli uutinen Helsingin Sanomissa, jossa lisäksi sanottiin, että aiemmin ovat valinnasta uutisoineet jo Länsi-Uusimaa ja Yle.

Näin oli meneteltävä, ettei Helsingin Sanomat joudu käräjille uutisen varastamisesta Länsi-Uusimaalta tai Yleltä. Onhan nimittäin niin, etteivät Hesarin toimittajat seuraa jonkin Lohjan asioita muutoin kuin kopioimalla niistä uutisjuttuja muista tiedotusvälineistä.

Kysymys on myös kilpailusta. Helsingin Sanomien oli reilusti myönnettävä, että se oli hävinnyt tämän uutiskilpailun. Meille lukijoillekin tämä oli tärkeä tieto. Varsinkin Lohjalla tällä oli merkitystä, että kunnian saivat oman paikkakunnan lehden ahkerat toimittajat.

kari.naskinen@gmail.com

Kun atomipommi oli tuhonnut Hiroshiman, ensimmäisenä elävänä olentona sen jälkeen puski maasta matsutakesieni. Japanilaisena sienenä se varsinkin tunnetaankin, mutta kasvaa sitä Suomessakin, meillä se on nimeltään tuoksuvalmuska tai männyntuoksuvalmuska. Japaninkielinen nimi matsutake tulee sanoista matsu (mänty) ja take (sieni); näin siksi, että matsutake elää symbioosissa tiettyjen mäntylajien kanssa. En syö sieniä enkä ole niistä pätkääkään kiinnostunut, mutta kirjan Lopun aikojen sieni - elämää kapitalismin raunioissa (Tutkijaliitto, 2021) ostin kirjamessuilta, koska tiesin sen sisältävän paljon muutakin.

Yksi aihealue on luonnon ennallistaminen, joka nyt on hyvin ajankohtainen asia. Kalifornian Santa Cruzin yliopiston antropologian professori Anna Lowenhaupt Tsing oli kirjaansa varten käynyt Suomessakin Metsäntutkimuslaitoksella Parkanossa ja perehtynyt asioihin maastossakin. Matsutakejakin hän löysi, ja tapasi napapiirin tuntumasta luonto-oppaan, joka väitti löytäneensä vuonna 2007 tuhat kiloa matsutakeja. Jos totta, niin oli arvokas saalis, koska kuskattuna Japaniin niistä olisi saanut jopa tuhat euroa/kilo.

Suomea koskevaksi aineistoksi professori oli löytänyt saksalaisen metsänhoitajan Edmund von Bergin raportin vuodelta 1858. Sen oli Kustannusosakeyhtiö Metsälehti julkaissut 1995 ja siinä saksalaismies ihmetteli suomalaisten intoa metsän hävittämiseen: ”Suomalainen elää metsässä ja metsästä, ja niin kuin akka tarussa hän tappaa typeryyden ja ahneuden vimmassa sen kanan, joka hänelle kultamunia munii.”

Suomessa asiat ovat kuitenkin nyt paremmin kuin maailmassa yleensä. Metsälaki säädettiin 1886 ja metsänhoito alkoi Suomessa. Maailmanlaajuisesti tilanne sen sijaan on aika mahdoton, kuten Anna Tsing kirjoittaa: ”Käynnissä olevaa metsien massatuhoa näyttää olevan mahdoton pysäyttää. Kärsimään eivät joudu vain ne metsät, jotka pyyhitään kartalta, kuten Kaakkois-Aasiassa on käynyt, vaan toistaiseksi vielä pystyssä olevatkin. Jos tällaiset tuhon tuulet piiskaavat kaikkia metsiämme, haluavat kapitalistit sitten ne itselleen tai hylkäävät ne, haasteemme on elää näissä raunioissa, niin rumaa ja mahdotonta kuin se onkin.”

Eurooppa sentään on näissä asioissa parhaimmistoa. Luontokadon välttämiseen ja luonnon monimuotoisuuden turvaamiseen tähtäävää lainsäädäntöä valmistellaan ja tullaan saattamaan voimaan EU-tasolla. Eikä tämä koske vain metsiä, vaan ennallistamisvelvoitteen piiriin tulee myös ”kaupunkivihreä”. Kuntaliiton lakimies Minna Mättö kirjoitti Kuntalehdessä 11/2022, että kaupunkien viheralueiden kokonaispinta-ala kasvaa vähintään kolmella prosentilla vuoden 2021 kokonaispinta-alasta vuoteen 2040 mennessä ja vähintään viidellä prosentilla vuoteen 2050 mennessä. Samalla on varmistettava, että puiden latvuspeittävyys on vähintään 10 prosenttia vuoteen 2050 mennessä.

Näin tulee varmaan käymään. Enemmän parannettavaa on kuitenkin toisella puolella maapalloa. Kirjassa kerrotaan tapauksessa Borneolla 2010: ”Yhteisö asui isossa metsässä ja sen liepeillä. Sitten tuli metsäyhtiö ja kaatoi puut. Kun koko metsä oli hakattu, yhtiön miehet lähtivät ja jättivät jälkeensä läjän metsätyökoneita ruostumaan. Asukkaat eivät enää saaneet elantoa sen paremmin metsästä kuin yhtiöltäkään. He hajottivat koneet osiin ja myivät ne romumetallina.”

Kapitalismi on kuin tuollainen borneolainen metsätyökone suurrennettuna jättiläispurkutraktoriksi, joka tasoittaa koko maapallon vastaamaan omia vaatimuksiaan.

Anna Lowenhaupt Tsingin äiti tuli Kiinasta Yhdysvaltoihin heti toisen maailmansodan jälkeen 1949. FBI valvoi häntä tarkkaan mahdollisena vakoilijoina. Anna syntyi 1952, eikä äiti opettanut Annalle edes kiinan kieltä ja teki kotona vain amerikkalaista ruokaa kuten lihamureketta, jotta mitään epäilyksiä ei olisi syntynyt.

Perusteellisesti Anna onkin amerikkalaiseen ja länsimaiseen maailmaan tutustunut: Kapitalismi on järjestelmä varallisuuden keskittämiseksi. Tehtaidenomistajat keskittävät varallisuuttaan uusiin investointeihin ja niitä voi tehdä sitä enemmän mitä pienempää palkkaa työläisille maksaa eli mitä vähemmän kuin näiden tuottamien tavaroiden arvo on. Omistajille kasautuu näin lisää sijoitusomaisuutta tästä lisäarvosta.

Ironia on nykyisin siinä, että kaikki ovat joka tapauksessa riippuvaisia kapitalismista, mutta valtavalla määrällä ihmisiä ei enää ole sellaista työtä, jollaista ennen kutsuttiin ”vakituiseksi työsuhteeksi”. Nyt puhutaan prekariaatista, jolla tarkoitetaan tilapäisissä tai epätyypillisissä työsuhteissa työskentelevien ihmisten luokkaa. Prekariaattia edustavat myös ”pakkoyrittäjät”, joista on tällaisia syntynyt työnantajien ulkoistaessaan palkkatyötä ja sen lakisääteisiä sosiaalikuluja, esim. eläkemaksuja. Myös myyntiä varten sienestävät ja thaimaalaiset marjanpoimijat kuuluvat prekariaattiin.

kari.naskinen@gmail.com

Kymenlaakso on arkkitehtuurin kannalta yksi maailman merkittävimpiä alueita

Alvar Aalto -viikko järjestettiin viime vuonna Kouvolassa, johon kuntaliitoksen jälkeen kuuluu nykyisin myös Inkeroinen entisen Anjalankosken kaupungin alueelta. Inkeroisissa on noin 30 Alvar Aallon suunnittelemaa rakennuskohdetta, suurimpana Stora Enson paperitehdas. Tänä vuonna Alvar Aalto -viikko oli Wolfsburgissa Saksassa, mutta me jatkoimme tutustumiskierrostamme Sunilan tehdas- ja asuntoalueella. Sunila kuului alunperin Kymin kuntaan, sen jälkeen Karhulan kauppalaan ja on nyt kaupunginosa Kotkassa. Siellä on vastaavanlainen alue kuin Inkeroisissa. Arkkitehtuurinharrastaja, entinen pääministeri Paavo Lipponen onkin sanonut, että "Kymenlaakso on arkkitehtuurin kannalta yksi maailman merkittävimpiä alueita, vaikka sitä ei tajuta".

Alvar Aalto pyydettiin 1936 suunnittelemaan Sunilan selluloosatehtaan uudisrakennus, yleiskaava alueelle ja kokonainen asuinalue, jota metsälähiöksi sanotaan. Siitä tuli Aallon mittavin urakka, jonka toteutus valmiiksi rakennuksiksi tapahtui 1937-54.

Parhaillaan Suomi on uudistamassa Unescon maailmanperintösopimuksen mukaista kansallista aieluetteloaan. Museovirasto on valmistellut ehdotuksen nimellä ”Alvar Aallon humaani, moderni arkkitehtuuri”, joka on työstetty yhteistyössä Alvar Aalto -säätiön ja muiden asiantuntijoiden kanssa. Säätiön toimitusjohtaja Tommi Lindh on kertonut, että Lahdessa 2019 järjestetty, maailmanperintöön paneutunut kansainvälinen seminaari antoi hyviä suuntaviivoja esityksen tekemiseen. Yksi linjaus oli, että Aalto-kohteiden sarjalla oli mahdollisuus täydentyä myöhemmin Suomen ulkopuolella sijaitsevilla kohteilla, jos ne saumattomasti täydentävät kokonaisuutta.

Ehdotus sisältää 13 Aallon arkkitehtitoimiston suunnittelemaa rakennusta tai aluetta. Tällä kokonaisuudella olisi asiantuntija-arvioiden mukaan mahdollisuus tavoitella pääsyä maailmanperintöluetteloon. Tähän rakennusten sarjaan kuuluvat:

Sunilan tehtaan asuinalue
Alvar Aallon ateljee
Alvar Aallon kotitalo
Finlandia-talo
Kelan päärakennus
Kulttuuritalo Helsingissä
Säynätsalon kunnantalo
Muuratsalon koetalo
Paimion parantola
Villa Mairea
Vuoksenniskan Kolmen ristin kirkko
Seinäjoen hallinto- ja kulttuurikeskus
Jyväskylän yliopiston Seminaarinmäen kampus.

Tehtaanjohtajan asunto

Sunila on 13 km Kotkan keskustasta koilliseen. Aalto-kohteet oli helppo löytää, ja kyllä ne valkoiset rakennukset tyyliltään heti Aallon suunnittelemiksi näyttäytyvät. Pintaremonttia monet talot kuitenkin kaipaisivat. Ongelma kuitenkin oli, että alueen löytämisestä huolimatta siellä ei ollut minkäänlaista opastusta. Inkeroisissa tilanne oli ainakin satunnaisesti parempi, koska Alvar Aalto -viikkoa varten Aalto-kohteista oli tehty opaskartta.

Iso tehdas on tietenkin helppo löytää. Sen omistajayhtiöt olivat 1930-luvulla Ahlström, Enso-Gutzeit, Kymin Oy, Tampella ja Yhtyneet Paperitehtaat. Kesällä 1936 ne päätivät rakentaa Sunilaan sulfaattiselluloosatehtaan ja suunnittelija tarvittiin. A. Ahlström Oy:n toimitusjohtaja Harry Gullichsen oli Alvar Aallon ystävä ja esitti häntä hankkeen arkkitehdiksi. Aaltoa ja Gullichsenia yhdistivät modernit ajatukset taiteesta, arkkitehtuurista ja yhteiskunnallisesta edistyksestä. Läheisen Hallan sellutehtaan tekninen johtaja Lauri Kanto kutsuttiin rakennushankkeen vetäjäksi ja Sunila Oy:n tekninen johtaja Aulis Kairamo sen tekniseksi johtajaksi. Nämä neljä miestä puhalsivat yhteen hiileen luodessaan teknisesti, arkkitehtonisesti ja sosiaalisesti korkeatasoisen tuotantolaitoksen ja yhdyskunnan. Parhaimmillaan rakennustöissä oli 1750 ihmistä, ja ensimmäistä sellupaalia päästiin juhlimaan keväällä 1938. Pian alkanut sota ei toimintaa keskeyttänyt, mutta hidasti sen verran, että asetettuun tuotantotavoitteeseen päästiin vasta 1951.

Kerrostalo tavallisille työläisille.

KANSAINVÄLISEN MODERNISMIN
SUOMALAINEN TULKINTA

Sunilan tehtaan merijulkisivusta tuli Suomen puuteollisuuden symboli. Asuntoalueella Aalto sai vapaasti toteuttaa käsitystään kansainvälisen modernismin suomalaisesta tulkinnasta. Syntyi Suomen ensimmäinen "metsäkaupunki", joka viitoitti tietä sodanjälkeisten asuntoalueiden suunnittelulle Suomessa.

Pro Sunila ry:n verkkosivulla esitellään Sunilan aluesuunnitelmaa, jonka maisemakuvaa hallitsevat laajat nurmipinnat, avokalliot ja suuret männyt. Asemakaava perustuu rakennusten vapaaseen sijoitteluun maastossa. Tunnusomaista on rakennusten viuhkamainen ryhmittely, suuntien hienoinen vaihtelu ja siirtymät, jotka sallivat mahdollisimman vapaat näkymät asunnoista luontoon.

Alueen yhteneväisyys ja elävyys perustuvat hienovaraiseen variointiin suppean materiaalivalikoiman ja yksinkertaisten massoitteluperiaatteiden puitteissa. Julkisivujen päämateriaali on slammattu ja valkoiseksi kalkkimaalattu tiili tai harkko. Sen vastapainona on käytetty puuta, esimerkiksi ikkunanauhoissa ja parvekekaiteissa. Paikallisina korostuksina esiintyy lohkottua punaista graniittia sekä puna- ja keltatiiltä.

Paavo Lipponen: ”Sunila on nähtävyytenä maailmanperintöluokkaa. Ei Euroopassa tai muuallakaan maailmassa ole mitään vastaavaa.”

Kymenlaaksossa on Aallon suunnittelemia kohteita Sunilan ja Inkeroisten lisäksi Karhulassa ja Haminassa. Karhulassa edustavat Aallon suunittelua Karhunkadulle sotien jälkeen valmistuneet asuinkerrostalot, jotka tunnetaan ns. tennistaloina. Haminassa voi tutustua Aallon suunnittelemaan Summan paperitehtaan miljööseen sekä tehtaan työntekijöiden asuntoihin Petkeleen asuinalueella. Enää ei tehtaassa tehdä paperia, sillä 2009 Stora Enso ilmoitti myyneensä tehtaan toimitilat internetyhtiö Googlelle, joka rakensi tehtaaseen palvelinkeskuksen.

kari.naskinen@gmail.com

Demareilla meni pitkään Ahtisaaresta toipumiseen

Yhä useammin alettiin Kalevi Sorsa mainita Urho Kekkosen mahdollisena seuraajana jo 1970-luvun alussa. Muina ehdokkaina olivat puheissa esillä Ahti Karjalainen, Mauno Koivisto ja Johannes Virolainen. Ensimmäinen varsinainen maininta Sorsasta Kekkosen seuraajana julkaistiin norjalaisessa Aftenposten-sanomalehdessä keväällä 1972 sen jälkeen, kun Kekkonen oli ilmoittanut voivansa sittenkin jatkaa presidenttinä, kunhan hänen ei vain tarvinnut osallistua mihinkään vaalitaisteluun. Sorsa jäi kuitenkin ”Kansakunnan kakkoseksi”, kuten historian professori Henrik Meinander on otsikoinut uuden kirjansa Sorsan poliittisesta toiminnasta 1969-93.

”Jos Sorsa saa vielä muutamia rakennusvuosia itselleen, voi hänkin olla vahva presidenttiehdokas ihmisten mielessä, jotka tuntevat olosuhteita”, siteerattiin Aftenpostenin juttua Suomen Oslon-suurlähetystön lehdistökatsauksessa toukokuussa 1972. Syyskuussa 1972 puolestaan Pariisin johtavan päivälehden Le Monden Helsingin-kirjeenvaihtaja kirjoitti ”salamannopean uran” tehneestä 41-vuotiaasta Sorsasta, että tästä voisi tulla Kekkosen seuraaja.

Ikuiseksi kakkoseksi kuitenkin jäi. Ensin ohi nousi Koivisto ja sitten myös Martti Ahtisaari. Ahtisaaren valinta SDP:n presidenttiehdokkaaksi oli katkera juttu. Vaikka Ahtisaaresta tuli presidenttikin, menivät SDP:n pasmat sekaisin. Television Itse asiassa kuultuna -ohjelmassa oikeistodemari Lasse Lehtinen sanoi äskettäin, että puolue toipui Ahtisaaren aiheuttamasta traumasta vasta kun Tarja Halonen kuuden vuoden kuluttua tuli valituksi presidentiksi.

Sorsa itsekin oli vaikuttamassa siihen, että puolue järjesti avoimen esivaalin siitä, kenet SDP asettaa ehdokkaaksi presidentinvaaleihin 1994. Jo syyskuussa 1992 Sorsa sanoi puolueen puheenjohtajalle Ulf Sundqvistille kannattavansa esivaalin järjestämistä: ”Sehän on hyvä. Hiukan vipinää, reipasta kansalaisaktiviteettia.” Eikä Sorsa mitenkään voinut uskoa häviävänsä Ahtisaarelle, joka oli saanut pyynnön asettua mukaan kilpailuun Lasse Lehtiseltä ja Erkki Tuomiojalta.

Syyskuussa 1992 television Hyvät herrat -ohjelmassa saunassa örisseet poliitikot ja liikemiehet ottivat kantaa Ahtisaaren Maran puolesta. Ohjelman käsikirjoittajina olivat Lehtinen ja Aarno ”Loka” Laitinen, joka pari viikkoa myöhemmin heitti lisää löylyä kolumnissaan Iltalehdessä: ”Voisiko se olla Martti Ahtisaari?”

Vaikka gallupit olivat jo nostaneet Ahtisaaren osakkeita korkealle, ei Sorsa voinut kuvitella puolueen esivaalinkin nostavan Ahtisaaren ykköseksi. Esivaali järjestettiin toukokuussa 1993 ja ehdolle suostuivat Sorsan ja Ahtisaaren lisäksi myös valtiopäiväneuvos Sakari Knuuttila, pääjohtaja Vappu Taipale ja maaherra Pirkko Työläjärvi. Ehdokkaille järjestetyissä yhteisissä esiintymisissä Sorsa osoitti odotetusti hallitsevansa parhaiten niin sisä- kuin ulkopolitiikan, mutta se ei riittänyt, kuten Meinander kirjoittaa:

”Ahtisaaren kansainvälinen ura ja huoleton olemus näyttivät yksinkertaisesti herättävän enemmän innostusta. Häntä ei rasittanut Kekkosen ja Koiviston kausien painolasti, joka kohdistui melkein kaikkiin jo silloin politiikassa mukana olleisiin. Tämä koski vääjäämättä nimenomaan Sorsaa ja Keskustapuolueen presidenttiehdokasta Paavo Väyrystä.”

Kaikille kansalaisille avoimessa esivaalissa annettiin yhteensä 125 000 ääntä, joista Ahtisaari 76 000 ja Sorsa 42 000.

Muistan hyvin äänestyksen, johon menin Lahdessa Kansantalon alakerrassa olevaan huoneeseen. Siellä oli vaalitoimitsijana Pekka Oinonen, jolta puolueeseen kuulumattomana ostin äänioikeuden kympillä tai kahdella. Sitten Oinonen antoi muistaakseni ruskeahkon äänestyslipun; puolueen jäsenet saivat valkoisen, eikä heidän tarvinnut maksaa mitään.

Ainakin tuossa äänestyspaikassa siis pystyttiin äänestyslippujen väreistä laskemaan, montako ulkopuolista kävi äänestämässä. Näin hyvin ei asiaa ollut joka paikassa järjestetty, koska SDP:n toimintakertomuksessa 1993 todetaan olleen todennäköistä, ”että osanottajien enemmistö oli muita kuin SDP:n jäseniä”.

Olikohan tuo toimintakertomuksen sanonta totta vai yritettiinkö sillä antaa sellainen meriselitys, että kyllä puolueen jäsenet olisivat Sorsan valinneet? Muistan nimittäin senkin, että kysyessäni Oinoselta äänestämisvilkkaudesta hän sanoi, ettei meitä ulkopuolisia kovin monta ollut käynyt. Meinander toteaa, että koko tämä vaalijärjestelmä näissä ”hollituvissa” muistutti enemmän kehitysmaissa ja diktatuureissa harjoitettua ”demokratiaa” kuin Suomessa jo pitkään vaalittua äänestysmenettelyä.

Kun sosiaalidemokraatit puoluekokouksessaan kesäkuussa 1993 asetti valtiosihteeri Martti Ahtisaaren ehdokkaakseen presidentinvaaleihin, ei Sorsa ollut paikalla.

Kesällä 1993 puoluekoneisto pyysi Sorsaakin osallistumaan vetoomukseen, jossa kaikkia esivaaliin osallistuneita puoluejäseniä kutsuttiin tukemaan joukolla Ahtisaaren vaalityötä. Sorsa pani nimensä alle, mutta muutti vetoomuksen tekstiä niin, että poisti siitä sanat ”ystävämme ja toverimme”.

Seuraavan kerran Ahtisaari puhui tärkeässä paikassa, SDP:n puoluevaltuustossa, marraskuussa 1993. Siellä hän otti esille ystävältään saamansa kirjeen, jossa ystävä toivoi, että puolueiden uudistuminen on saatava liikkeelle, sillä ystävän mielestä puolueet ovat valtiollistuneet, välittävät valtion ja virkamiesten tahtoa kansaan eikä päinvastoin kansan tahtoa valtioon päin, kuten pitäisi. Ahtisaari luki edelleen ystävän kirjettä, jossa oli, että valtiosääntö ei edes tunne puoluelaitosta, vaan valta kuuluu kansalle, ja sitä käyttää eduskunta. Todellista valtaa käyttävät puolue-eliitit, jotka ”hämärissä kabinettineuvotteluissa keskenään ja muiden korporaatioiden napamiesten kanssa sopivat, mitä kansanedustuslaitos ja hallitus päättävät”. Puoluelaitokselle on luisunut vääränlaista valtaa ja vasemmisto on ollut siinä etujoukko. Sen pitäisi asettua tiennäyttäjäksi uudistuvalle poliittiselle kulttuurille.

Ei ihme, että puolueväki hermostui ja suuttui. SDP:n "oma" ehdokas joka tapauksessa valittiin tasavallan presidentiksi, eikä tarvinnut kymppiä maksaa. Hyvin kyseenalaista olisi ollut, että Sorsa olisi tullut valituksi, jos olisi esivaalin voittanut.

kari.naskinen@gmail.com

Täydellistä teatteria

Helsingin kaupunginteatterin Fannyssa ja Alexanderissa on kaikki. Teatteria parhaimmillaan. Tarinankerrontaa, lapsuuden taikuutta, teatterin lumoa ja magiaa, karnevaalia, mielikuvitusta ja hulluutta, kummituksia ja muita kummajaisia, salaisuuksien paljastumista, näyttelemisen suuruutta ja kuten näytelmän julisteessa sanotaan, väkevää elämänvoimaa. Suuri ja voimakas on tämä Ingmar Bergmanin näytelmä, sekä henkisesti että fyysisesti. Se on kuin valtava fresko tai muraali. Kuten näytelmän ohjannut Paavo Westerberg käsiohjelmassa osuvasti sanoo, ”tämä teos juhlii teatterin olemassaoloa, mielikuvitusta, näyttelijöitä ja näyttämöä. Fanny ja Alexander haluaa sanoa, että mielikuvituksen voima on rajaton, ja jos ihminen keskittyy enemmän valoon kuin pimeään itsessä ja muissa, on meidän kaikkien mahdollista pelastua.”

Viimeisten kymmenen vuoden aikana Westerberg on noussut yhdeksi Suomen kärkiohjaajista. Heti tämän näytelmän alku on ohjaajan ja lavastaja Antti Mattilan neroutta. Pyörivällä näyttämöllä esitellään roolihenkilöt, ei mitenkään luettelemalla, vaan näyttämällä Ekdahlin perheen valmistautumista jouluyöhön. Kukaan ei vielä puhu. Yhdet lavasteet reunimmaisena pyörivät toiseen suuntaan ja niiden nurjalla puolella istuu piispa Edward Vergerus. Kaikki Bergmanin elokuvan nähneet joutuvat tässä heti mielenmyllerrykseen, kun tietävät, että iloisen jouluyön jälkeen kaikki tulee muuttumaan. Pahuus on jo läsnä meille katsojille, mutta ei Ekdahleille. Katsojan ei kuitenkaan kannata lukita tapahtumien seuraamista muistikuviinsa elokuvasta, sillä Westerberg on ottanut mukaan sisältöjä myös kirjasta, joka muokattiin myöhemmin elokuvasta.

Tapahtumat alkavat vuodesta 1907. Vaikka Ingmar Bergman syntyi vasta 1918, tapahtumien runkona ovat hänen omat lapsuusmuistonsa. Westerbergin näytelmässä aikaa ei kuitenkaan ole sidottu varsinaisesti mihinkään, vaan esimerkiksi vaatetus ja lasten joululahjat siirtävät ajankulkua lähemmäs nykyaikaa. Tämäkin toimii täydellisen onnistuneesti, koska ei ole kysymys ajasta eikä paikasta, vaan mielestä. Eikä näytelmän tarinan ole tarkoituskaan olla realistinen, sillä se on Alexanderin suodattama ja värittämä.

Kaikki ei ole edes Alexanderin muistojen ja ajatusten maailmaa. Bergman itse sanoi elokuvansa rakenteesta, että osa asioista nähdään Alexanderin näkökulmasta, osa objektiivisemmin. "Olen vaihtanut näkökulmaa niin kuin se minulle sopi.” Oleellista on joka tapauksessa, että tapahtumilla oli jonkintasoiset vastineensa Bergmanin omissa lapsuuden kokemuksissa, eri vaiheissa suloinen kotielämä, laulu ja leikki ja teatteri sekä toisaalla suljetun elämänpiirin ankaruus ja suoranainen raakuus, kaiken kivan kieltäminen sekä valheellinen moralismi.

Alexander ja Fanny, Olavi Uusivirta ja Elena Leeve, kokevat tämän kaiken niin kauniilla ja väliajan jälkeen niin kurjalla tavalla, että katsomiskokemus on ensin lumoava, sitten vihaa sisältävä. Fannyn ja Alexanderin yhteispeli näyttämöllä hakee vertaistaan. Lieneekö tähän ansionsa sillä, että Olavi ja Elena ovat tunteneet toisensa jo koulun yläasteelta asti ja myös Kallion lukiosta. Teatterikorkeakoulussakin he olivat samoihin aikoihin, joskin eri vuosikursseilla. Fannyn ja Alexanderin elämä piispalassa on pelkkää helvettiä, ja saattaa olla, että jotain tällaista on joskus nykyisinkin uusioperheissä, eikä siinä silloin ole lapsilla muuta mahdollisuutta kuin uppoutua vaikkapa taikalyhdyn laterna magican tarjoamaan maailmaan.

Kaikki muutkin näyttelijät tekevät niin jämeriä roolisuorituksia, että kuvat näyttämöltä ovat edelleen elävinä mielessä, kun tätä kirjoitan. Yhdessä kohtaa eilen teatterissa tuli kuitenkin väistämättä vertailuun elokuva, jossa piispaa esittää Jan Malmsjö. Se roolityö on niin kammottavan raaka ja Malmsjö pelkällä ulkonäöllään niin vastenmielinen, että nyt teatterissa ei Eero Aho saavuta samaa häijyyttä. Eikä Helsingin kaupunginteatterin esitys muutenkaan ole aivan yhtä synkkä painajainen kuin elokuva.

kari.naskinen@gmail.com

Lahtarit – Punikit 4-2 (2-0)

Kun Qatarissa ovat alkamassa yhteiskuntapoliittiset MM-kisat, tein minäkin tällaisen otsikon kirjoittaessani muutaman kappaleen Lahden kaupunginteatterin näytelmästä Kostonkierre. Se käsittelee vuosia 1923 ja 1940-41. Kansalaissodan jälkeen tilanne oli selvästi valkoisten hallinnassa, mutta sotien jälkeen vasemmisto sai sen verran paremmin otetta, että tilanne kaventui ja oli vielä vähän aikaa sitten 3-2. Juuri nyt numerot ovat kuitenkin oikeistolle 4-2, koska se on saanut kymmeniä vuosia kestäneen suurimman unelmansa Nato-jäsenyyden lähes valmiiksi.

Ei mikään suuri näytelmä, mutta juoni kulkee, eikä aika tule pitkäksi. Rautalangasta väännettyjä kliseitä suomalaisen yhteiskunnan kipupisteistä, mutta onhan näitä kerrattava uusille sukupolville, vaikka ei meitä perjantain päivänäytöksessä ollut kuin vanhoja sukupolvia. Timo Sandbergin kahteen Lahteen sijoittuvaan romaaniin perustuva näytelmä kertoo siitä valkoisten ja punaisten asetelmasta, joka oli vielä pitkään vuoden 1918 jälkeenkin jyrkästi vastakkainen. Katkerat kokemukset ja muistot eivät olleet hellittäneet. Kun Metelinmäestä löytyy kahden nuoren punikin ruumiit, paljastuu poliisilaitoksellakin jakoa kahteen: Leevi Koskimaa, Aapo Mantere ja Pentti Mäkelä ovat selvästi kansalaissodan valkoisten upseerien hengenheimolaisia, kun taas Otso Kekki on jos ei nyt suoraan vasemmistolainen, niin kuitenkin tasa-arvoisesti asioihin ja ihmisiin suhtautuva.

Kekki meni kuitenkin liian pitkälle, kun kävi katsomassa Lahden Taimen (TUL) järjestämiä painikilpailuja. Mainehan siinä kärsi. Näytelmän jälkeen menin vieressä olevaan kirjastoon ja lueskelin pohjoisen kulttuurilehden Kaltion uutta numeroa, jossa kerrotaan Paavo Rintalan vastaavanlaisesta virheestä heti sotavuosien jälkeen: Oulun Lyseon teinikunnan puheenjohtajana hän oli kutsunut johonkin tilaisuuteen luennoitsijoiksi Kansan Tahdon (SKDL) ja Pohjolan Työn (SDP) päätoimittajat, mikä johti rehtorin puhutteluun – eikö sitä Kalevan päätoimittajaa olisi voinut kutsua.

Näytelmän tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Reunanpalstalle, joka vielä tuolloin kuului Hollolaan (siirtyi alueliitoksella Lahteen 1924). Lahden poliisi kuitenkin valvoi touhua sielläkin. Lahti oli pieni kaupunki, 5500 asukasta, ja varsinkin pirtukaupan hillitseminen Reunanpalstalla teetti työtä. Reunanpalstalla asui nimenomaan punikkiperheitä, joita yhteiskunnallinen tilanne koetteli sekä taloudelliseasti että henkisesti. Kova juttu oli esimerkiksi näytelmässäkin esille tuleva Suomen sosialistisen työväenpuolueen (SSTP) 189 jäsenen passittaminen vankilaan valtiopetoksen valmistelusta, mukana myös puolueen 27 kansanedustajaa. SSTP:n muodostivat kommunistit ja SDP:stä irtautuneet radikaalit vasemmistolaiset.

Suomalaiseen historiankirjoitukseen kuuluu melko yksimielisesti, että vihdoin talvisotaan lähdettiin F.E. Sillanpään Marssilaulun mukaisesti niin, että sama kaiku oli askelten. Näytelmässä tätä vaihetta ei kuitenkaan ole, vaan väliajan jälkeen siirrytään talvisodanjälkeiseen vuoteen 1940, ja kun päästään seuraavaan vuoteen eli jatkosodan alkamiseen, ei askelten kaiku enää olekaan yhtenäinen. Tämä tulee näytelmässä hyvin esille.

Näytelmän on Sandbergin poliittisista jännitysromaaneista näytelmäksi sovittanut Aila Lavaste ja ohjannut Tommi Kainulainen, joka kuusi vuotta sitten ohjasi Lahdessa erinomaisen version Alfred Hitchcockin tunnetuksi tekemästä Vertigosta. Myös Kostonkierre toimii sujuvasti, ja tähän vaikuttaa osaltaan moninaisesti muuntuva lavastus, jonka on suunnitellut alan parhaisiin suomalaisiin jo vuosikymmeniä kuulunut Minna Välimäki.

Timo Sandbergilla (s. 1946) on läheinen suhde Reunanpalstaan, joka oli pieni kolmionmuotoinen kortteli Vesijärvenkadun itäpuolella siinä kohtaa, jossa nykyisin on kauppakeskus Trio. Sandbergin isoäiti toimi saunottajana Kiirolan yleisessä saunassa, joka oli suunnilleen siinä kohtaa Aleksanterinkatu 25:tä, jossa nyt on Kellokeskus. Sandbergin oman äidin kuulemia tarinoita Timokin on kuullut. Näytelmässä sauna on kahden murhan tapahtumapaikkakin.

Näytelmän ensimmäisellä puoliskolla meno on murhista huolimatta rennompaa kuin jälkipuoliskolla. Otso Kekkiä esittää Tommi Rantamäki (vier.), joka on keskeinen henkilö näyttämöllä. Monilla muilla näyttelijöillä on useita rooleja, kuten esimerkiksi Tapani Kalliomäellä, joka on ensin Lahden historian kuuluisa paskakuski Jepulis Benjami ja 40-luvun alussa Valpon valkoinen virkailija Freedy Kekäläinen. Jepulis Benjami toimii myös kertojana, joka käsiohjelmassakin esittelee näytelmän raamit:

”Tuolla ratan toisella puolella on paremman väen keskikaupunki. On leveitä katuja ja suuria kivitaloja. Ja kaupungintalo, jonka alakerroksessa on poliisilaitos. Lahessa poliiseilla riittää töitä, väkivalta yleistyy nopeampaan tahtiin ku muissa Suomen kaupunkeissa ja Vesijärvi toimii hyvänä porttina sisämaan pirtumarkkinoille.”

Romantiikkaakin on, ja tietenkin niin, että valkopunainen nuoripari (Miikka Wallin, Sara Pirhonen) aiheuttaa hämminkiä varsinkin porvariperheen vanhemmille. Otso Kekki puolestaan menee naimisiin Venäjältä Suomeen tulleen Vera Popovan (Saana Hyvärinen) kanssa ja omat takapuheensa sekin aiheuttaa (kuva häistä).

Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että keväällä 1918 Reunanpalstalla oli valkoisten vapaussotaan avuksi tulleiden saksalaisten tukikohta. Saksalaisten kenttäkeittiöstä Reunanpalstan asukkaatkin saivat ruokaa, ja matkojenkin päästä tultiin sapuskaa hakemaan, kun kaupoista olivat elintarvikkeet loppu. Saksalaisten esikunta oli majoittunut Kiirolan saunan rakennukseen. Reunanpalstan nimi tuli ilmeisesti siitä, että korttelissa oli Juho Reunan omistama palsta, josta Reuna teki vuokrasopimuksia tonteista ainakin seuraavien kanssa: ajuri Anton Kivistö, työmies Kustaa Rimminen, Aleksanteri Järvinen, Karl Nieminen, seppä Karl Lampén, Juho Perttilä, ajuri Kalle Willgren, Erik Virtanen, ajuri Emil Kivistö.

kari.naskinen@gmail.com