Älkää koskeko ryöstösaaliiseen

Tässä kuvassa on paljon. Se on yhdestä kaikkien aikojen parhaasta rikoselokuvasta, Jacques Beckerin Älkää koskeko (Touchez pas au grisbi, 1953). Kuvan keskellä on ranskalaisen elokuvan suurin näyttelijä Jean Gabin, vasemmalla on ensimmäisessä elokuvaroolissaan Lino Ventura ja mukana on myös nuori Jeanne Moreau, joka tässä pienessä roolissaan nähtiin Suomessa ehkä ensimmäisen kerran.

Elokuva kertoo rikollisista, jotka selvittelevät välejään. Ne eivät ole kunnossa, koska 96 kilon kultaryöstösaalis on vielä jakamatta. Enemmän elokuvan sisältöä ovat kuitenkin ystävyys ja solidaarisuus, joita aletaan arvostaa, kun ikää karttuu. Jean Gabin oli elokuvan valmistuessa 49-vuotias ja esittää suunnilleen samanikäistä Maxia, ja Jacques Becker oli 48-vuotias. Myös petos kuuluu elokuvan teemoihin.

Elokuva on hieno tutkielma vanhenemisesta. ”Haluan jäädä eläkkeelle. Näetkö pussit silmiemme alla”, sanoo Max ystävälleen Ritonilta, kun Max on tullut siihen vaiheeseen, että haluaisi jo eroon gangsterinurastaan. Rankkojen viimeisten vaiheiden jälkeen Max onnistuukin tavoitteessaan ja istuessaan baarissa lukemaan sanomalehteä hän ottaa rintataskustaan lukulasit, ensimmäisen kerran.

Becker kuvaa rauhallisen kauniisti Maxin elämänvaihetta, jota kultalasti painaa. Enemmän painaa kuitenkin asiat ihmisyydessä. Max menettää koko saaliin pelkästään siksi, että ystävyys Ritonin kanssa pilaa koko homman, kun saaliinjakotapaaminen toisten gangsterien kanssa epäonnistuu pahoin.

Elokuvan tunnusmelodia on Jean Wienerin säveltämä Kun yö saapuu Pariisiin. Maxillekin yö saapui, sillä paras kaveri kuoli, joskin oma henki sentään säilyi. (Suomeksi laulun esitti Olavi Virta.)

Becker ei kohdista elokuvansa rikokseen, vaan ihmisiin. Kamera katsoo elokuvan henkilöitä koko ajan silmien tasolta, kuin kaltaisiamme. Yksi hienoimmista kohtauksista on Maxin ja Ritonin vetäytyminen Maxin salaiseen kakkosasuntoon, jossa kuvataan miesten tavallista olemista. Max ja Riton ovat kuin ketkä tavalliset ihmiset tahansa, voitelevat korppujen päälle maksapasteijaa, harjaavat hampaansa, pukeutuvat yöpukuihin ja menevät nukkumaan Max sänkyynsä ja Riton sohvalle. Muutenkin Beckerin elokuvissa nähdään paljon pieniä yksityiskohtia, joissa ei ehkä viivytä pitkään, mutta ne luovat kokonaiskuvaa ajasta ja paikasta.

Älkää koskeko on muutenkin kuin hetki menneisyydestä. Max valitsee baarin Wurlitzer-jukeboxista Wienerin sävellyksen, baarissa poltetaan tupakkaa, kauniisti pukeutuneilla naisilla on kapea uuma (siitä voi vähän ottaa kiinnikin) ja korkokengät, toisiaan teititellään, jos ei ole tehty sinunkauppoja. Tämä on se sodanjälkeisten vuosien Ranska, jota Becker hienosti kuvasi monessa muussakin elokuvassaan.

Pitkä jana: Becker toimi aikaisemmin Jean Renoirin apulaisohjaajana ja tämän elokuvan leikkasi rouva Marquerite Renoir. Janaan tuli pieni taitos - tai jatkumotaitos - maaliskuussa 1960, kun Ranskan elokuvan uusi aalto oli jo ensimmäisiä kertoja lainehtinut. Samana viikonvaihteena 16.-18.3.1960 saivat ensi-iltansa Beckerin viimeiseksi jäänyt elokuva Tunneli ja Jean-Luc Godardin ensimmäinen pitkä elokuva Viimeiseen hengenvetoon.
Becker oli kova automies siitä päätellen, että hänen elokuvissaan ajettiin paljon ja monenlaisilla autoilla. Tässäkin elokuvassa on oikein ranskalaisten autojen kavalkadi, mm.  Peugeot 203, Renault 4 CV, Simca Aronde, Ford Vedette, Delahaye ja Hotchkiss. Muunmaalaisista autoista ovat esillä Chevrolet Imperial, Chrysler Imperial, Ford Mercury ja Ford Taunus.

Elokuvan nimen kanssa minulla oli vaikeuksia, kun en huonolla kielipäälläni osannut kääntää grisbi-sanaa. Ilmeisesti samasta syystä on elokuvan suomenkielinen nimi jätetty aikoinaan vajaaksi. Nyt kansainvälisenä kääntäjien päivänä 30.9. kuitenkin luulen monen mutkan kautta selvittäneeni, että grisbi tarkoittaa jotenkin ryöstösaalista, eli Älkää koskeko ryöstösaaliiseen.

kari.naskinen@gmail.com

Puntilan isännän revyy

On paljon keskustelu siitä, onko Puntilan isäntä ja hänen renkinsä Matti enemmän Bertolt Brechtin vai Hella Wuolijoen näytelmä. Nyt Helsingin kaupunginteatterissa menevä esitys on kuitenkin kaikkein eniten ohjaajansa Kari Heiskasen näytelmä. Heiskanen on tehnyt tästä 70 vuotta vanhasta yhteiskunnallisesta komediasta värikkään revyyn, jossa Puntilan juoppo isäntä pitää sellaista metakkaa, ettei pahemmasta väliä.

Alkuperäisen näytelmän teemat kyllä tulevat esille, mutta suureksi osaksi ne kuitenkin peittyvät siihen farssimaiseen karnevaaliin, jota musiikki ja riemunkirjava puvustus tukevat. Pertti Sveholm on kaiken keskipiste. Hän on tyyppinä aivan mahtava tällaiseen hullutteluun, jossa näyttelijästä otetaan irti kaikki repäisevä osaaminen. Sveholm isomahaisena ja kovapuheisena talonisäntänä on kuin malliesimerkki entisajan ”pelkojohtajasta”. Tänä päivänä Johannes Puntila ilmaisisi voimakkaasti kantansa Sipilän hallituksen suunnittelemien irtisanomissäädösten puolesta. Puntilakin antaa Surkkalalle potkut, koska mies on maineeltaan punikki.

Puntila on työpaikkakiusaaja pahimmasta päästä, sietämätön. Pärstäkerroin ratkaisee ja orastavalle ay-liikkeelle haistatetaan pitkät. Kapinointiakin esiintyy, mutta kiusaajan tahtoon on silti alistuttava, koska leivästä on kysymys. Kuten Brecht on sanonut, ”ihmiset eivät hallitse kartanoa, vaan kartano hallitsee ihmisiä. Maatila määrää perheasiat ja tuhoaa kaikki yksilölliset suhteet.”

Toinen puoli Puntilasta on se ryyppymies, joka muutaman konjakin saatuaan muuttuu kaikkien kaveriksi. Kännissä Puntila on kansaa, metsää, peltoja, lehmiä ja Hämeen maakuntaa kyynelsilmin rakastava idealisti. Kun autokuski Matti on vienyt Puntilan Lammilta Aulangolle, jossa vierähtää kolme vuorokautta, niin se on menoa eikä nokitusta. Aulangolla ei näytelmä ole enää edes revyytä, vaan rumarillimareitä.

Puntila on siis alkoholisti, mutta ehkä Bercht ja Wuolijoki haluavat ilmaista tällä myös sitä, että Puntila on oman yhteiskuntaluokkansa vanki, ja välillä on päästävä vapaalle. Oman luokkansa vanki on myös Matti, mutta hän ottaa vapautensa toisella tavalla ja lähtee lopussa pois Puntilan tilalta. Nämä asetelmat ovat näytelmän niitä elementtejä, joita Brecht ja Wuolijoki korostivat – kapitalismikritiikki ja luokkaristiriidat, mutta Heiskasen versiossa ne jäävät sivuseikoiksi.

MYÖS TÄTÄ PÄIVÄÄ

Näytelmä ei olisi nykyteatteria, jos tällaista vanhaa näytelmää ei sidottaisi jotenkin omaan aikaamme. Tässä tapauksessa tämän ei tarvitse olla edes väkinäistä, koska yhteiskunnallisissa ja muissakin esille tulevissa asioissa on paljon samaa kuin oli silloin sotien jälkeen. Pienin viittein yhteys rakennetaan: yhdellä Puntilan työmiehellä on NHL-jääkiekkosarjan t-paita ja Puntilan tehdessä raittiuslupauksensa Sveholm matkii Johannes Virolaista. Puntilan auto sentään on vanha Buick, joskin näyttämöllä pyörivä auto on Chevrolet.

Nykyisin teatterissa on jonkinlaista muotia sellainen, että näyttelijät haluavat kesken esitysten kertoa olevansa vain näyttelijöitä. Tämä oli toinen näkemäni näytelmä peräkkäin, jossa tapahtui tämä näytelmän irrottaminen itse tarinan kehyksistä. Sveholm puhuu välillä teatterin näyttämömiehistä ja esittelee kesken kaiken katsomon eturivillä istuvan kuiskaajan.

Sveholmin lisäksi näytelmän laajasta henkilöjoukosta nousevat näkyvimmin esille tietenkin Matti ja Puntilan tytär Eeva. Matin roolin vetää Antti Peltola mainiosti. Matti on ollut vasta viisi viikkoa Puntilan palkkalistoilla, eikä hän luokkatietoisena työläisenä pitkään viitsi Puntilaa katsoakaan. Matti tuntee rajansa.

Eeva on Anna-Riikka Rajanen. Railakas likka, ja kun teatterin esitteestä luin, että hän oli viime vuonna ollut Peppi Pitkätossuna, niin samaa energiaa on nyt Eevassa. Isä haluaisi tyttärensä ”piireihin” naittamalla tämän lähetystösihteeri Eino Silakan kanssa, mutta humalassa Puntila taas tajuaa asiat rehellisemmin ja antaisi Eevan ottaa Matin.

Siis että mitä tästä kabareesta kokonnaisuutena sanoo? Ensimmäinen puoliaika pelkkää Sveholmin showta, väliajan jälkeen esitys jämäköityy, mutta Brechtin - Wuolijoen teksti kaikkiaan ei ole omiaan tähän tyylilajiin.

kari.naskinen@gmail.com

Eriarvoisuus ei poistu edes rahalla

Kansainvälisesti tunnetuin venäläinen elokuvaohjaaja Andrei Zvjagintsev (54) vieraili elokuvateatteri Orionissa, jossa hän esitteli elokuvansa Jelena (2011) ja vastasi elokuvan jälkeen myös kysymyksiin. Jelenan nimihenkilöä esittää Nadezhda Markina (kuvassa), meillä hänet muistetaan myös erinomaisesta tv-sarjasta Suojasää (2013), joka kertoo elokuvanteosta Mosfilmin studioilla 1960-luvun alussa. Jelena asuu Moskovassa ja on mennyt uudelleen naimisiin niin ikään eronneen, varakkaan Vladimirin kanssa. Molemmilla on vaikeuksia aikuisiksi kasvaneiden lastensa kanssa. Kun Jelena ei ole varakas, vaan elää itseään hieman vanhemman Vladimirin rahoilla, syntyy vastakkainasettelu.

Oikeudenmukaisuus yhteiskunnassa ei toteudu laillisella tavalla, tulo- ja elintasoerojen kuilu syvenee syvenemistään. Rikkaat rikastuvat ja kurjat kurjistuvat. Valtiollisilla tai kunnallisilla päätöksillä tilanne ei korjaannu, joten asiaan on puututtava jotenkin toisin. Jelena-rouva ratkaisee asian omalla tavallaan. Koska vallankumouksestakaan ei tähän hätään ole avuksi, ainoaksi ratkaisuksi jää yksityinen ”suora toiminta”.

Elokuvassa nämä yhteiskunnalliset erot ovat konkreettisesti näkyvissä. Miehellä on rahaa sekä pankissa että kotona kassakaapissa, mutta Jelena ei niistä juurikaan hyödy. Toinen ääripää on Jelenan aikuisen pojan perhe jossakin kaukana surkeassa lähiössä. Siellä tarvittaisiin taloudellista apua, mutta ainakaan Jelenan mieheltä sitä ei irtoa.

Zvjagintsev tekee asetelmasta katsojan kannalta vaikean. Jelenan mies on vastenmielisen itsekäs kitupiikki, mutta toisaalta Jelenan poikakin on vastenmielinen tyyppi kaljaa kittaavana turhakkeena, ja tämän sotaväki-ikään ehtinyt poika on samaa lajia. Katsoja ei voi mielessään jakaa sympatiaa kumpaankaan suuntaan. Tämä on varmaan tarkoituskin: on kiinnitettävä huomio itse asiaan, ei henkilöihin.

Yksilöt joutuvat taistelemaan oikeuksistaan sosiaalisten turvaverkkojen puuttuessa, ja yllättävän muutoksen edessä ainoa ratkaisu on epätoivoinen. Elokuvan loppu on surullinen. Tilanne on osittain korjaantunut, mutta kaikki on kuitenkin päin persettä. Turhakkeen poika katsoo parvekkeelta pihalla jalkapalloa pelaavia poikia, jotka ovat lähtöisin toisenlaisesta yhteiskunnallisesta asemasta – pelatkoot, parvekkeella syljeskelevä poika ei pysty kuulumaan samaan joukkoon. Eriarvoisuus ei korjaannu edes rahalla, kun järjestelmä kuitenkin on huono.

Zvjagintsev tarkastelee ihmisiä ja tapahtumia kuin viileänä ulkopuolisena. Asioita ei korosteta, vaan kaikki esitetään hillityn tyylikkäästi. Bachin ja Glassin hienostunut musiikki säestää, mutta pinnan alla kiehhuu.

Andrei Zvjagintsev nousi suuren yleisön tietoisuuteen elokuvallaan Leviathan (2014). Sekin on voimakkaasti yhteiskuntakriittinen kuvaten sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa, jossa korruptio rehottaa ja todellisuutta hallitsee näköalattomuus. Teema on tuttu venäläisestä taiteesta: vastakkainasettelu pienen ihmisen ja musertavien valtahierarkioiden välillä. Tällaisessa maailmassa ei ihmisillä ei ole varaa välittää toisistaan. Toisaalta teoksissa pilkahtaa silloin tällöin myös usko ihmisen hyvyyteen – kun siihen vain tarjoutuu mahdollisuus. Zvjagintsevin elokuvat eivät viihdytä, mutta tuntuvat.

Zvjagintseviä on erityisesti Leviathanin jälkeen kritisoitu oman maansa maineen likaamisesta, mutta hänen elokuviaan on esitetty laajalti Venäjän elokuvateattereissa. Ohjaaja itse on kiistänyt vankasti olevansa poliittinen taiteilija. Elokuvien viesti onkin yleispätevän inhimillinen. Vaikka viimeisimmät teokset esittävät kriittisessä valossa venäläisen yhteiskunnan pimeitä puolia, niiden kuvaamat sosiaaliset ongelmat ja ihmiselämän eksistentiaaliset kysymykset ovat tuttuja kaikkialla maailmassa.

Zvjagintsevin kaksi ensimmäistä elokuvaa olivat synkkiä perhetragedioita Isän paluu (2003) ja Karkotus (2007). Näiden eeppisten maaseutu-Venäjän kuvauksien jälkeen Zvjagintsev siirtyi kuvaamaan niitä ikävyyksiä, joita tapahtuu moskovalaisissa kodeissa, ja Leviathanissa maisemat muuttuvat Kuolan niemimaan ankeuteen.

kari.naskinen@gmail.com

Miehiinmenevä Astrid

Jos Peppi Pitkätossu ja Vaahteramäen Eemeli olisivat kymmenen vuotta kasvettuaan tehneet lapsen, se ei olisi ollut sensaatio eikä katastrofi kummallekaan. Elokuva Astrid Lindgrenin ja paikallislehden päätoimittajan Reinhold Blombergin rakastumisesta ja vauvan syntymisestä sen sijaan oli tätä kaikkea, koska Astrid, silloiselta nimeltään Ericsson, oli vasta 18-vuotias ja Blomberg 48-vuotias. Elokuva Nuori Astrid kertoo tämän tarinan, joka sinänsä ei ole aiheena kovinkaan erikoinen. Jos Astridin ja Reinholdin tilalla olisivat jotkut meille katsojille täysin tuntemattomat ihmiset, elokuva ei suurta huomiota saisi.

Kyllä kööpenhaminalaisen Pernille Fischer Christensenin ohjaama elokuva hyvä on. Siinä korostuu se yhteiskunnallinen tilanne, mikä sata vuotta sitten vallitsi. Pienessä Wimmerbyn kylässä Smoolannissa ei asetelma ollut helppo, kun kaikkien tuntema päätoimittaja sekaantui yhtä tunnetun kirkkoväärtin tyttäreen, jonka päätoimittaja oli palkannut harjoittelijaksi Wimmerby Tidningiin. Blombergilla oli kuusi lasta ensimmäisestä avioliitostaan ja toinen liitto oli juuri hajoamassa.

Eletään 1920-lukua ja kiellettyä romanssia lähestytään heti elokuvan alussa sunnuntain jumalanpalveluksessa, jossa pappi saarnaa Sodomasta ja Gomorrasta. Eikä kauaa mene, kun edetään tilanteeseen, jossa aloitteentekijänä synnilliseen seikkailuun on Astrid. Mies ottaa aloitteen vastaan ja siitä koko souvi lähtee liikkeelle. Mies saa lopulta 1000 kruunun sakon haureudesta, mutta on edelleen valmis vaikka menemään naimisiin Astridin kanssa. Tämä ei kuitenkaan lopulta sovi Astridin suunnitelmiin.

Astrid pakenee jo raskautensa alkuvaiheissa Tukholmaan ja käy synnyttämänsä poikavauvan Kööpenhaminassa. Tukholmassa Astrid käy sihteeriopiston ja pääsee töihin osatessaan sekä kone- että pikakirjoitusta. Toinen työpaikka on konttoristina Kuninkaallisessa automobiiliklubissa (vastaa Autoliittoa Suomessa), jossa Astrid tapaa tulevan puolisonsa, osastopäällikkö Sture Lindgrenin. Vaikka Sture on selvästi kiinnostunut Astridista, niin elokuvassa Astrid on ensimmäisen pusun antaja tässäkin tapauksessa. Sture ei sentään ole kuin yhdeksän vuotta Astridia vanhempi.

Elokuva varmaan noudattaa jokseenkin hyvin todellisia tapahtumia, joskin alkuteksteissä sanotaan, että ”Astrid Lindgrenin elämä on toiminut vain inspiraationa elokuvalle”. Joka tapauksessa kertomus on kova, ja voisi helposti kuvitella, että tuollaisen nuoruudenkokemuksen jälkeen Astrid Lindgren olisi tehnyt ennemminkin hurjia tragedioita kuin mukavia lastenkirjoja.

Astridin roolissa näyttelee Alba August (kuvassa) vastaansanomattoman syvästi ja niin, että läpi tulee koko ajan myös se päättäväisyys, mitä Astrid Lindgren epäilemättä on elämänsä rajuimmassa vaiheessa, omien vanhempiensakin ahdistamana osoittanut. Koskettavimpia kohtauksia ovat ne, joissa Astrid käy Kööpenhaminassa tapaamassa sijaiskodissa ensimmäiset vuotensa kasvanutta Lars-poikaansa. Alba Augustin vanhemmat ovat elokuvaohjaaja Bille August ja näyttelijä-ohjaaja Pernilla August.

Henrik Rafaelsen on päätoimittaja (kuvassa), joka lehtensä, avioeropuuhansa ja lohduntarpeensa kanssa on juuri niin harkintakyvytön kuin tuollaisessa sekamelskatilanteessa ilmeisen usein ollaan. Astrid ei luultavasti tee aloitetta aivan täysillä ja tositarkoituksella, mutta kun mies siihen tarttuu, niin makealtahan se tuntuu, varsinkin kun kylän pojat ovat tansseissa jättäneet Astridin aina pelkäksi seinäruusuksi.

kari.naskinen@gmail.com

Lutkan lumoissa

Suuri tragedia siirtyy elokuvasta oikeaan elämään, kun käy läpi Jean Renoirin toista äänielokuvaa Yöperhonen. Kassanhoitaja Maurice Legrand murhaa Lulun, jota näyttelee Janie Marèse. Kun Janie Marèse marraskuussa 1931 on matkalla elokuvan ensi-iltaan, hän kuolee auto-onnettomuudessa. Elokuva ei kuitenkaan ole pelkkä tragedia, vaan myös farssimainen kertomus tavallisen keski-ikäisen miehen hullaantumisesta nuoreen huoraan. Vaikka elokuva ei yllä Renoirin parhaiden teosten rinnalle, niin voi tähän silti todeta sen Francois Truffautin vankan mielipiteen, että Renoir on maailman suurin elokuvaohjaaja, ja Yöperhonen kyllä istuu hyvin Renoirin tuotannon kokonaiskuvaan.

Elokuvan ranskalainen nimi La Chienne suomentuu ehkä parhaiten lutkaksi tai nykykielestä tutummaksi nartuksi; on hieman kevyempi ilmaisu kuin huora. Suomessa elokuva esitettiin ensimmäisen kerran vasta 1967 televisiossa, joten nimi haluttiin sievistellä Yöperhoseksi. Rakastelukohtauksia ei elokuvassa ole, mutta muuten asia tulee suorasukaisesti esille.

Kassanhoitaja Legrand on tylsässä avioliitossa alati nalkuttavan muijan kanssa. Tämän takia Legrand ei silti ilotyttöjen seuraa etsi, mutta satunnainen tapahtuma öisellä kadulla vie Legrandin uuteen tilanteeseen. Niin kauhea pirttihirmu Legrandin vaimo on, että tämän entinen aviomies on maailmansodassa vaihtanut itselleen taistelussa kaatuneen sotilaan henkilöllisyyden, ja rouvalle on ilmoitettu, että hänen miehensä on kuollut.

Sotkua syntyy monenlaista. Lulu rakastaa sutenööriään, mutta Legrand ei tätä tiedä, vaan rakastuu suinpäin Luluun. Legrand harrastaa kotona maalaamista, ja siitä päästään seuraavaan sekamelskaan eli Lulun ja sutenöörin onnistuneeseen taidehuijaukseen. Sitten kuvioihin tulee myös ilmielävänä pirttihirmun puoliso, joten aineksia komedialle on riittävästi. Renoir kuljettaa tarinaa taitavasti ja asettaa lopulta Legrandin ja meidät katsojat moraalisen kysymyksen äärelle: onko sittenkin parempi, että kuolemantuomion saa sutenööri, joka on kaiken pahan alku ja muutenkin vastenmielinen roikale.

Sitä mieltähän Renoir saa meidät olemaan, että parempi on päästää Legrand kuin koira veräjästä. Tätä kantaa puoltaa sekin, että Legrandia esittää loistava Michel Simon, jonka näimme juuri televisiossa Jean Vigon L´Atalantessa (1934). Siinä hän esittää turhautunutta Jules-merimiestä, joka elämänsä iloksi harrastaa antiikkitavaroiden keräämistä. Jules on selvästi Legrandin hengenheimolainen. Kauniita antiikkiesineitä, maalaustaidetta.

Legrandin päästessä eroon vaimostaan hän huutaa ulkona kaatosateessa: ”Vapaus!” Mutta ei auta tämäkään, sillä Lulun kanssa oleminen maksaa, ja Legrand jääkin kiinni kavalluksesta. (Äskettäin elokuva tuli taas televisiosta ja suomenkielisessä tekstityksessä sanottiin, että kavallus oli 2500 euroa. Siis 1931.)

Legrand sai potkut firmasta, ja kun Legrand asioiden todellisen laidan hänelle selvittyä iskee suutuspäissään Lulun veitsellä kuoliaaksi, niin kertomuksen lopussa Legrand nähdään kerjäläisenä kadulla, kuitenkin hyvin iloisena, ja kaverina on pirttihirmun kuolleista herännyt mies, joka myös näyttää onnelliselta kulkurilta.

Truffaut kirjoitti, että ”Renoir ei koskaan ole kadottanut näkyvistä vajavaista ihmistä, jota pitää pystyssä yhteiskuntaelämän Suuri Illuusio”. Tällainen vajavainen ihminen on myös Maurice Legrand. Tämän toteamuksensa Truffaut kirjoitti 1975, kun Renoir vielä eli. Suuren illuusion, yhden elokuvan suurista monumenteista, Renoir ohjasi 1937.

Henkilöohjaus on Renoirin hallussa erinomaisesti. Henkilöt on tässäkin elokuvassa tyypitetly ja osin karrikoitu niin täydellisesti, että mikään ei jää epäselväksi. Elokuvan ylivoimainen hallitsija on Michel Simon, jonka jokainen katse, jokainen liike on osa isoa kokonaisuutta, kohti lopullista ratkaisua enteilevää kohtaloa. Kai nyt olen vähän ylirunollinen, mutta kun innoissani olen...  Itsekin Renoir tätä aina korosti ja sanoi, että elokuvienteossa annetaan tekniikalle liikaa arvoa. Tästä huolimatta tiedetään, että kuvauksenkaan osalta Renoirin elokuvat eivät koskaan jääneet jälkeen mistään. Yöperhosessakin kaikki on kohdallaan, esimerkiksi murhajakso on täydellistä elokuvakerrontaa.

Elokuva perustuu Georges de La Fouchardièren romaaniin, josta elokuvan teki myös Fritz Lang nimellä Scarlet Street (1945). Se esitettiin Suomessa elokuvateattereissa heti tuoreeltaan nimellä Punainen katu, pääosissa Edward G. Robinson ja Joan Bennett.

kari.naskinen@gmail.com

Tärkeintä on pitää brändi kunnossa

Paikallisradion aamujuontaja valmistautuu työpäiväänsä: "Substanssi on köyhää, mutta fiilis on huippua." Tärkeintä ei ole sisältö, vaan esittäminen. Juha Jokelan Esitystalous-näytelmätrilogian kolmannessa osassa Espoon kaupunginteatterissa ollaan nyt paikallisradion toimituksessa, joka on joutumassa muutoksen kouriin, koska iso mediakonserni odottaa radioltaan parempaa tulosta.

Ensimmäisessä Esitystaloudessa (2010) käsiteltiin asioiden esille tuomista politiikassa. Enter Stage Finland Oy:n toimitusjohtaja luennoi esittämisen tärkeydestä. Nyt paikallisradio on nimeltään Radio Stage ja kysymys samasta asiasta. Minun on kuitenkin mentävä vielä vähän kauemmas ja otettava esille keikarimaisen julkkiskonsultin Jari Sarasvuon kirja Huomiotalous (Otava, 2005), jonka viesti oli selvä: tärkeintä on, miten asiansa esittää, miten näkyy ja miten paljon, olkoon asia mikä tahansa.

”Huomiotaloudessa se, joka hallitsee keskustelua ja rakentaa kaikkien seuraamia paraateja, pystyy kääntämään rahavirrat puoleensa. Huomiotalous on uusi maailma uusin säännöin. Siinä arvo syntyy kyvystä johtaa kollektiivista mieltä ja henkilökohtaista kypsymistä”, kirjoitti Sarasvuo.

Odotetaanpa vain ensi kevään eduskuntavaaleja. Nekin ovat pelkkää esitystaloutta. Sillä mitä sanotaan tai onko esitetyillä vaalilupauksilla jotain tekemistä todellisuuden kanssa, ei ole paljon merkitystä. Oleellista on vain se, miten vakuuttavasti asiat osataan esittää ja millä konstein saa huomiota.

Esitystalous 3:ssa mediakonsernin kehitystyyppi Marika tulee Radio Stageen ja alkaa panna toimintaa uusiksi. Äänimaailma on saatava sähäkämmäksi. Sisällöstä ei niin väliä, mutta hidas puhuminen ja ketään kiinnostamaton jazz on saatava loppumaan. Kokenut ohjelmapäällikkö Jami antakoon tilaa aamujuontaja Karoliinalle, jolla on oikea ote.

Karoliinan kaverina aamuohjelmassa on myyntipäällikkö Ari. Yhdessä kohtaa Ari sanoo nettiä selatessaan, että Belgiassa on tapahtunut jokin iso…  Karoliina keskeyttää: ”Paljon on taas tapahtunut tällaisia ikäviäkin juttuja, mutta me ei nyt niihin mennä.”

Vaikeuksia on tiedossa myös uutistoimittaja Tintille, joka Radio Stagen ohjelmavirrassa edustaa vanhanaikaista journalismia. Tintin jutut eivät enää kuulu Radio Stagen uuteen nopeampaan ilmeeseen. Tintti tietää, mitä on edessä: työttömän aktiivimalli ja itsensä brändääminen uuteen profiiliin.

Esitystalous 2:ssa (2013) kaupunginjohtaja perusti brändiryhmän, jonka tehtävänä oli kiillottaa kaupungin imagoa. Piti keksiä kaupungille ”tarina”, joka vetää - modernimpi identiteetti, imago ja dynamiikka.

Tästä on koko ajan kaikessa kysymys, julkisuudenhallinnasta. Nobel-kirjailija Luigi Pirandellokin tiesi, että "niin on jos siltä näyttää".  Substanssin köyhyyden pystyy kyllä hyvällä esittämisellä häivyttämään.

LÄHESTYVÄ MUUTOS

Esitystalous 3 käsittelee muutosta nykyajan pysyvänä ilmiönä laajemmin kuin kahdessa aikaisemmassa näytelmässä. Radio Stagessa ollaan, mutta esille tulevat jopa hieman keinotekoisestikin ilmastonmuutos, pakolaispolitiikka, metoo ja ne ”kuplat”, joissa tiettyjen ihmisryhmien sanotaan elävän. Nämä isot asiat väliajan jälkeen kuitataan kuitenkin niin pintapuolisesti, että näytelmä jää tältä osin yhtä höttöiseksi kuin Karoliinan aamujuonnot.

Käsiohjelmassa Juha Jokela sanoo Esitystalous 3:n poikkeavan edellisistä osista siinä, että nyt elämme ajassa, jota hallitsee voimakas ja jaettu tunne lähestyvästä muutoksesta.  Vanha sanonta ”ainoa pysyvä on muutos” ei enää riitä, vaan on varauduttava todella suuriin muutoksiin ja mullistuksiin.  Näytelmän lopun symboliikassa kaikki näyttelijät ovat jo pienellä jäälautalla, jonka ehkä musta aukko nielaisee, myös Marikan.

Espoon teatterilla ei ole vakituisia näyttelijöitä, mutta Esitystalous-trilogia on pysynyt hyvin koossa, sillä näyttelijät ovat koko ajan olleet samoja. Tommi Korpela ei kuitenkaan tv-sarjan kuvausten takia ole nyt näyttämöllä, mutta on kuitenkin äänenä mukana edelleen. Keskeinen rooli on Martti Suosalon ohjelmapäällikkö (kuvassa vas.), joka ei muutokseen oikein taivu. Suosalo on taas erinomainen, hänen esiintymisensä katsominen on aina yhtä nautinnollista – Suomen hauskin mies, Suomen paras näyttelijä? Käsiohjelmassa Suosalolta kysytään, ketä musiikin legendaa hän haluaisi näytellä, Suosalo vastaa: J. Alfred Tanneria.

Musiikkia on tässäkin näytelmässä, koska se on mainosten lisäksi oleellisin osa paikallisradioiden toimintaa. Vanhan polven ja vanhan musiikin juontajajäärä, liian hitaasti ja perusteellisesti puhuva Eero on Raimo Grönberg (kuvassa oik.), joka tuo mieleen Yleisradion viikonvaihteen aamujen entiset juontajat, ehkä myös nykyisen Pekka Laineen. Nuorempaa dj-jannua esittää Ylermi Rajamaa. Molemmat aivan huippuja satiirirooleissaan.

Karoliinan rooli on herkkua Ria Katajalle, joka tekee tuosta tyhjäpäästä kuitenkin sympaattisen, koska Jokela ei halua katsojien lokeroivan nuorta, elämäniloista ihmistä väärin löysin perustein. Sen sijaan Veera Kiiskinen mediayhtiön lähettämänä saneeraajana on tietenkin juuri niin inhottava kuin pitääkin, mutta hänkin saa ymmärrystä, koska tekee vain työtään isomman koneiston välikappaleena.  

PAIKALLISRADIOITA
30 VUOTTA

Käsiohjelmassa kulkee jana, jossa vuosiluvuin käydään läpi radiotoiminnan historiaa. Suomessa aloitti lähetykset Radiola-niminen asema 1924, Yleisradio perustettiin 1926 ja kaupallisille paikallisradioille myönnettiin ensimmäiset luvat 1987. Vuonna 1988 toiminnassa oli jo 37 mainosradiota, joiden alkuvaiheista mainitaan, että Antero Mertaranta aloitti uransa Rytmiradiossa Lahdessa selostamalla Hockey Reippaan jääkiekko-otteluita.

Kun Rytmiradiosta minullakin on työkokemusta 1980-luvun lopulta, niin sieltähän muistuu hatarasti mieleen monia tuttuja: Jukka Kulmala ja Leena Kurikka johtivat ja ohjelmia tekivät mm. Samuli Aaltonen, Matti Eve, Sakari Haatainen, Joni Heinonen, Tomi Hilvo, Ari Hukkanen, Markku Keskiväli, Hanski Kinnunen, Dave Mawby, Jaana Pelkonen, Ivan Puopolo, Mika Suikkanen, Ilkka Viljanen ja Marcus Ziemann – ja hauskaakin oli, kun ilmastonmuutoksesta ei tarvinnut huolehtia, eikä omistaja ollut mikään iso mediakonserni, eikä miituuta ollut keksitty.

kari.naskinen@gmail.com

Otto Brandt, suomalaisen moottoripyöräilyn isä

Moottoripyöräurheilun alullepanijoita Suomessa olivat Lampisen pojat Kerkkoon kylässä Porvoossa, mutta laajemmassa mielessä moottoripyöräilyn Suomeen tuoja oli Otto Brandt, joka jo 1900-luvun alussa aloitti saksalaisen Wandererin (ylimmäinen kuva) maahantuonnin ja myynnin. Alan miehet Kerkkoossa olivat tietenkin tuttuja, ja esimerkiksi 1919 Otto Brandt kilpaili Emil Lampisen kanssa maantieajossa Kerkkoosta Porvooseen ja takaisin. Otto Brandtin ja Oy Otto Brandt Ab:n historiaan voi nykyisin tutustua yrityksen museo-osastolla Vantaalla.

Tässä on kylläkin nyt kaksi Otto Brandtia. Yritystoiminnan aloitti Otto Johan Albin Brandt (s. 1860) ja moottoriurheilumies tuli hänen pojastaan Otto Wilhelm Brandtista (s. 1893). Jo isä kuitenkin hoksasi, että moottoripyörä on tulevaisuuden vehje. Suomen ensimmäisissä moottoripyöräkilpailuissa Oulunkylän raviradalla 1904 A. Lindström voitti Wandererilla, jota Brandtin agentuuri edusti, vaikka omaa yritystä ei vielä varsinaisesti ollut. Se pani vauhtia Brandtin liiketoimintaan. A.B. Otto Brandt O.Y, merkittiin senaatin vahvistaman yhtiöjärjestyksen kanssa kaupparekisteriin 25.10.1905.

Otto Brandtia ja Emil Lampista yhdistivät myös sukset. Kun isä Brandt aloitti liiketoimintansa 1905, kuuluivat myyntiartikkeleihin sukset, polkupyörät ja gramofonit. Emil Lampinen puolestaan oli 1901 perustanut suksitehtaan. Moottoripyöristä Otto Brandt kuitenkin parhaiten muistetaan. Vuonna 1913 tuli maahantuontiohjelmaan myös Rudge, 1922 Norton, 1934 Harley-Davidson ja 1960 Honda. Nykyisin Otto Brandt Oy:n edustuksiin kuuluvat Honda, Indian ja Victory.

Moottoriurheilu oli aina Otto Brandtin sydäntä lähellä. Päijänneajon hän voitti 1920-luvulla kaksi kertaa. Vuonna 1931 hän oli yhdeksän muun miehen kanssa perustamassa Eläintarhanajoja, joihin hän sitten osallistui monella tavalla. Vuonna 1935 hän voitti 500-kuutioisten kilpailun Rudgella, hän oli myös ajot järjestäneen Helsingin Moottorikerhon kassanhoitaja ja viimeisissä Eläintarhanajoissa 1963 hän toimi kilpailunjohtajana. Kilpailijana hän voitti 1930-luvun puolivälissä myös Pyynikillä ja Ruissalossa.  Tuon ajan kovimmat suomalaiset kilpailijat olivat Walter Bergström, Matchless, Onni Kyrö, NSU, Raine Lampinen, Rudge, Karl Stenij, Rudge ja Bertel Mellin, Ariel.

Otto Brandt oli kova urheilumies muutenkin. Hänen muita lajejaan olivat ainakin hiihto, jalkapalloilu, pyöräily, soutu ja kilpamoottoriveneily sen jälkeen, kun moottoripyörillä kilpaileminen loppui. Museossa on myös yksi Brandtin kilpaveneistä, jolla hän ajoi vielä 62-vuotiaana.

PYÖRÄLLÄ AJAESSA KANNATTAA
HENGITTÄÄ VAIN SIERAIMILLA

Jo ennen Otto Brandtin perustamaa yhtiötä hänellä oli toiminimi turkulaisen voimistelunopettajan August Blombergin kanssa. Brandt & Blomberg edusti suksimerkkejä Haapavesi, Ihanne, Kajana-Kiiminki ja Torneå sekä polkupyöriä Cleveland, Opel, Rover, Stjärnvelocipeder, Styria ja Sunbeam.

Vuonna 1899 Brandt & Blombergin tuoteluettelossa neuvottiin aloittelevia pyöräilijöitä:

- Elkää ajako länkisäärenä elkääkä pihtikinttuna.
- Hengittäkää ainoastaan sieraimilla.
- Jarruttakaa jaloille. Te säästätte siten kumirengasta.
- Jarrua ei kumminkaan pidä ottaa pois, sillä tukalana hetkenä voi se olla suureksi hyödyksi.

HONDA IHMETYTTI

Moottoriväki yhdistää Otto Brandt Oy:n erityisesti Hondaan. Tämä yhteys alkoi herätä, kun Otto Brandtillakin luettiin lehdestä 1959, että japanilainen Honda oli voittanut Mansaaren TT-ajoissa. Honda osallistui 125-kuutioisten luokkaan, jossa tehtaan ajajat pääsivät sijoille viisi, kuusi ja kahdeksan sekä voittivat joukkuekilpailun tässä maailman arvostetuimmassa ja kovimmassa kilpailussa.

Otto Brandt itse suhtautui outoon japsimerkkiin epäilevästi, mutta niin nopeasti asiat joka tapauksessa etenivät, että jo 1959 tuli Oy Otto Brandt Ab:stä Hondan ensimmäinen maahantuoja Euroopassa.

Ensimmäiset Suomeen tulleet japanilaiset pyörät vuoden 1960 alussa olivat Honda CB 92 (125 cc) ja Honda C 76 (305 cc). Varsinkin pienempi moottori aiheutti ihmettelyä, kun se otti peräti 10 500 kierrosta minuutissa. ”Eihän tuollaisella pyörimisnopeudella kone pysy ehjänä kuin päivän”, sanoivat jotkut. Vaan kyllä pysyi. Päijänteen ympäriajon satapiikkiluokankin Vidar Grönqvist voitti Hondalla.

Hyvät kokemukset saivat Otto Brandtin kiinnostumaan myös Hondan autoista. Suomeen tuotiin 1965 pieni punainen urheiluauto Honda S 600. Tekniikan Maailman jutussa auton tekniikkaa kyllä kehuttiin, mutta todettiin auton kuuluvan vain ”niihin leikkikaluihin, joita rikkaat isät ostelevat pojilleen näiden suoriutuessa esimerkiksi ylioppilaskirjoituksista”. Otto Brandt ei tuonutkaan näitä autoja kuin kolme, joista yksi on nyt esillä yhtiön pääkonttorissa. Honda murtautui Suomen automarkkinoille vasta 1970-luvulla, mutta Otto Brandt ei enää ollut siinä vaiheessa mukana autobisneksessä.

Otto Brandt -konserni on perheyhtiö, jonka omistajana on tällä hetkellä viides sukupolvi. Liiketoiminnan suurimman osan muodostavat nykyisin veneet. Vuonna 2005 yhtiö osti Terhin venetehtaan ja sen jälkeen muitakin vene- ja moottorivenevalmistajia. Konsernin liikevaihto on noin 100 miljoonaa euroa. Yrityksen vähittäismyyntipisteet ovat Helsingissä, Vantaalla, Tampereella ja Turussa.

Lähteet: Terho Puustisen historiakirja Huimat päät (2017) ja vierailu Otto Brandtilla, jossa yritystä esitteli mm. konsernijohtaja Markku Hämäläinen.

kari.naskinen@gmail.com

Suomalaista keskiaikaa on eniten Viipurissa

Uutiset kertoivat äskettäin, että Viipurin linnan kaivauksissa oli elokuussa löytynyt poltettu savilaatta, jossa on ikivanhaa mylly-peliä muistuttava kuvio. Laatan alkuperä on ajoitettu keskiajalle. Laatta oli maanalaisessa käytävässä linnan pohjoispuolella. Keskiaika on Viipurissa muutenkin harvinaisella tavalla edelleen läsnä, sillä kaupungin vanhassa keskustassa on säilynyt muutama keskiaikainen kivirakennus. Suomen nykyisellä alueella ei keskiajalta ole jäänyt ehjiksi muita kuin tutut linnat ja kivikirkot, mutta ei tavallisia taloja. Lisäksi Kokemäellä on hirsistä tehty Pyhän Henrikin saarnahuone, joka on peräisin keskiajalta ja on Suomen vanhin puurakennus.

Keskiajaksi kutsutaan suunnilleen sitä jaksoa, joka alkoi Rooman valtakunnan tuhosta noin vuonna 500 jaa., ja päättyi protestanttiseen reformaatioon noin 1500. Suomessa perustettiin keskiajalla ensimmäisiksi kaupungeiksi Turku, Ulvila, Porvoo, Viipuri, Rauma ja Naantali.

Arkeologisten kaivausten mukaan Viipurissa oli karjalainen kauppapaikka jo 900-luvulla. Suomen alue oli osa Ruotsin valtakuntaa noin vuodesta 1250 alkaen ja Viipuri oli Ruotsin itäisin varuskunta, josta kehittyi myös merkittävä kauppakaupunki. Nimi Viipuri yhdistyi muinaisruotsin sanoista vi (pyhä paikka) ja borg (linna).

Viipurin perusti Torkkeli Knuutinpoika 1293. Viipurin linna mainitaan ensimmäisen kerran vuonna kuningas Birgerin kirjeessä 1295, mutta novgorodilaisten kronikassa sanotaan, että ruotsalaiset "perustivat linnan Karjalaan vuonna 6801" (länsimaisen ajanlaskun mukaan 1293).

Viipurin keskiaikaisella kaupunkialueella menneisyyden konkreettiset jäänteet ovat erittäin haavoittuvia, koska kalliomaastossa kulttuurikerros on monin paikoin ohut. Viipuria tutkinut arkeologi Mervi Suhonen on todennut, että kerrostalojen välissä ja katujen alla on kuitenkin monin paikoin jäljellä arvokkaita, uudempien kerrosten alla suojassa säilyneitä menneisyyden fragmentteja.

Järjestelmällinen huolenpito niistä aloitettiin Viipurissa aikaisemmin kuin missään muussa Suomen kaupungissa. Jo 1930-luvulla kaupungissa oli muinaismuistojen valvojana Otto-Iivari Meurman, jonka tehtävänä oli uudisrakentamisen yhteydessä ja kunnallisteknisissä töissä esiin tulevien vanhojen rakenteiden ja esineiden dokumentointi. Tällainen aloitteellisuus Viipurissa oli uraauurtavaa.

Mervi Suhonen kirjoittaa, että tällaisen valvonnan aloittaminen ensimmäiseksi juuri Viipurissa johtui varmaan kaupungin sijainnista historiallisena ”idän lukkona”. Se saattoi vaikuttaa rahoituksen järjestymiseen Viipurin kaupungin budjetista. (Ennen ja nyt 2/2006)

Sodan takia Viipurin arkeologiseen tutkimukseen tuli keskeytys ja tutkimukset jatkuivat vasta 1960-luvulla linnasaarella. Säännöllisemmät kenttätyöt aloitettiin 1970-luvun lopussa. Neuvostoliiton tiedeakatemian arkeologinen ryhmä työskenteli linnasaarella ja kaupunkialueella lähes vuosittain 1990-luvun puoliväliin asti.

Viimeisten kymmenen vuoden aikana tutkimuksia on taas tehty. Samalla on keskiaikaisia taloja kunnostettu. Esimerkiksi niihin on tehty uusia kattoja, jotka eivät kuitenkaan kovin keskiaikaisilta näytä. Lisäksi taloja maalattaessa on käytetty niin räikeän valkoista maalia, että sellaista ei ehkä keskiajalla vielä ollut. Tällainen esimerkki on Pamppalankatu 12:n pihassa oleva rakennus.

Luostarinkatu 10:ssä on vanha kiltatupa, jonka kellariin menevän oven yläpuolella on tästä kertova kyltti.

Yksi keskiaikainen kirkko on säilynyt Viipurissakin, Pyhän Hyacinthuksen kirkko Vesiportinkatu 4:ssä. Sen vanhimmat osat ovat keskiajalta. Enää se ei ole kirkkokäytössä.

Kirkot olivat hallitsevia rakennuksia Viipurissa keskiajalla. Kivirakenteista tuomiokirkkoa ryhdyttiin rakentamaan 1418, mutta se tuhoutui 1477 kaupungissa raivonneessa tulipalossa. Harmaidenveljesten luostarikirkkoa  ryhdyttiin rakentamaan oletettavasti 1445 ja Mustainveljesten kivistä luostarikirkkoa ryhdyttiin rakentamaan uuteen paikkaan 1481. Tämän jälkimmäisen luostarin rakennelmista on vielä jotain jäljellä, ja niissä toimii sähkötarviketehdas. Luterilainen uskonpuhdistus lakkautti luostarit 1520-luvun alkupuolella, mutta kirkollinen merkitys ei silti vähentynyt.

KAUPUNKIOIKEUDET 1403

Wiipurin kaupungin perustamiskirjan eli privilegiokirjan antoi kuningas Erik XIII 19.8.1403. Sen teksti suomennettuna:

“Me Erik, Jumalan armosta Ruotsin, Tanskan, Norjan Wendein ja Göötein kuningas sekä Pommerin herttua, teemme tietäväksi tällä meidän avoimella kirjeellämme kaikille miehille niin niille, jotka nyt ovat kuin niille, jotka tämän jälkeen tulevat, että me olemme suoneet ja antaneet porvareillemme, jotka asuvat ja elävät meidän kauppapaikassamme Wiipurissa, kaupungin oikeuden sen mukaan kuin Upsalan kaupunginkirja näyttää. Sen tähden kiellämme me kaikkia voutejamme ja virkamiehiämme ja kaikkia muita, keitä he ovatkin, heitä millään tavalla siinä estämästä, jos he tahtovat meidän suosiotamme nauttia ja kostoamme karttaa. Edellä sanotun vakuudeksi olemme katsoneet hyväksi kiinnittää sinettimme tähän kirjaan. Annettu linnassamme Wiipurissa, Herran vuonna 1403, Neitsyt Marian taivaaseen ottamisen juhlaa seuraavana sunnuntaina.”

Viipurista kehittyi Karjalan hallintokaupunki ja merkittävä ulkomaankaupan keskus. Kaukokauppa oli suureksi osaksi Itämeren saksalaisista hansakaupungeista kuten Lyypekistä ja Tallinnasta saapuneiden kauppiaiden hallinnassa. Vienti suuntautui enimmäkseen Tallinnaan, missä tavarat myytiin läntiseen Eurooppaan. Kaupunkilaisten enemmistö oli kuitenkin suomalaisia, samoin pikkuporvarit ja työläiset.

Koska Viipuri oli kaukana Tukholmasta, hallittiin Viipurin linnalääniä kuin itsenäistä valtakuntaa. Hämeen ja Turun linnalääneillä oli Viipuria kiinteämpi yhteys Tukholmaan ja vähemmän itsemääräämisoikeutta. Linnan ympärille kehittynyt kaupunki oli linnanherran suojeluksessa ja Viipuri oli ainoa Suomen alueen kaupunki, jonka ympärillä oli kaupunginmuuri.

kari.naskinen@gmail.com

Ingmar Bergman etsi tietä onneen

Helsingborgin sinfoniaorkesterin syyskauden ensimmäisiin harjoituksiin tulee uutena viulistina Marta Olsson, ensimmäinen nainen orkesteriin. Vanha kapellimestari esittelee hänet orkesterin muille jäsenille: ”Naisjäsen tuntuu huvittavalta, mutta hän on taitava.”

Muuta vitsikästä ei tässä Ingmar Bergmanin elokuvassa Onnea kohti (Till glädje, 1950) olekaan. Kun Bergmanin syntymästä on nyt tullut kuluneeksi sata vuotta, on paljon käyty läpi hänen elämäänsä ja elokuviaan. Onnea kohti on tyypillisesti sellainen vakava elokuva, jossa Bergman käsittelee elämän vaikeutta omien kokemustensa kautta.

Bergman toimi Helsingborgin kaupunginteatterin johtajana 1944-46 ja oli ensimmäisessä avioliitossaan toisen teatterilaisen Else Fisherin kanssa. Helppoa ei ollut, ei työssä eikä kotona. Omaelämäkerrallisen elokuvan tapahtumat Bergman on kuitenkin siirtänyt teatterista orkesteriin, jossa hänen alter egonsa on viulisti Stig Eriksson (kuvassa Erikssonia näyttelevä Stig Olin ja Ingmar Bergman). Eikä suju viulunsoittajallakaan: rakkauselämässä pätkii ja Mendelssohnin viulukonsertto menee pahasti pieleen Erikssonin soittaessa orkesterin solistina.

Jo Helsingborgissa ollessaan Bergman piti itseään erityislahjakkuutena ja viinan kanssa tunne vain kohosi. Aikuisempana Bergman myönsi, että hänen teatteri- ja elokuvatyönsä eivät vielä tuolloin olleet täysipainoisia. Sama koskee Stig Erikssonia, joka ei kaikin paikoin suhtaudu riittävällä vakavuudella orkesterin harjoituksiin. Viulukonserton jälkeen tuleva lehtikritiikki on sitten kuin moukarinisku päähän, jota hän tosin osasi odottaakin.

Ekman menee naimisiin naisviulistin kanssa. He asuvat Prästgatan 7 B:ssä, joka on sama osoite, jossa Bergman aikoinaan asui. Yksi nainen ei kuitenkaan riitä, ja kun toista lohduttajaa tarvitaan, löytyy sellaiseksi eläkkeellä olevan näyttelijän kaunis nuori vaimo. Vanhaa näyttelijää esittää John Ekman, joka itsekin teki jo kuolemaa elokuvaa tehtäessä ja kuolikin 1949. Näyttelijän vaimoa esittää Marjut Carlqvist, joka myöhemminkin oli kuumana kisuna parissa muussakin Bergmanin elokuvassa.

Onnea kohti on tyylilajiltaan melodraama, joka saa uskottavuutensa siitä, mitä Bergman vuosikymmenten jälkeen omasta elämästään paljasti. Siinä ilmaistaan tunteita voimakkaasti ja epätoivoisesti, ollaan uskottomia ja mustasukkaisia ja kaikkea siltä väliltä. Maj-Britt Nilsson vaimona tekee kaikkensa pelastaakseen avioliiton, mutta äijä on täysi tomppeli, täysi bergman. Nämä miehen ja vaimon kohtaukset ovat parasta elokuvassa, ja tätä samaa teemaahan Bergman osasi koko uransa ajan hyvin todenmukaisesti käyttää, kun omaa kokemusta oli.

Onnea kohti on näytelmäelokuva, paino sanan ensimmäisellä osalla. Gunnar Fischerin kuvaus ei vielä tässä ole löytänyt sitä filmillistä ilmaisutehoa, joka myöhemmin Bergmanin ja Fischerin elokuviin tuli. Tämä kuvauksellinen puoli tuli mieleen erityisesti, kun juuri katsoin televisiosta aviokriisielokuvien äidin, Jean Vigon L´Atalanten (1934), joka olisi kuvina toiminut jokseenkin yhtä hyvin ilman ääntäkin.

Kohti onnea ja iloa joka tapauksessa pyritään, kuten orkesterin soittama Beethovenin 9. sinfonian osa An die Freude (suom. Oodi ilolle) yrittää todistaa. Kapellimestaria esittää Victor Sjöström, joka sitten Mansikkapaikassa (1957) teki sellaisen roolin, että se jäi Bergmanin mieleen kuin poltinmerkki.

kari.naskinen@gmail.com

Olispa vielä Kekkonen ja Neuvostoliitto

Yhdysvalloissa oli Nikita Hrushtshovilta kysytty, kerääkö hän itsestään kerrottuja vitsejä. ”Kyllä minä kerään”, vastasi Hrushtshov. No paljonko niitä jo on? ”Kolmatta leirillistä”, vastasi Hrushtshov.

Hrushtsov kertoo tästä kaverilleen Urho Kekkoselle näytelmässä Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu. Se kuvaa Kekkosen Suomea aivan 1960-luvun alussa, jolloin vitsit muuten olivat vähissä. Näytelmän on Helsingin kaupunginteatterille kirjoittanut ja ohjannut Kari Heiskanen, joka syntyi vuotta ennen kuin Kekkosesta tuli tasavallan presidentti.

Vuosia sitten kysyi Ilta-Sanomat lukijoiltaan, kenet he valitsisivat näyttelemään Kekkosta, jos tästä tehtäisiin elokuva. Eniten ääniä sai Heiskanen, ehkä hiusmallinsa takia tai siksi, että on saman mittainen kuin oli Kekkonen, 184 cm. Nyt teatterissa Kekkosta esittää Eero Aho, jota en ensi kuulemalta mieltänyt ”parhaaksi” Kekkoseksi, mutta olin väärässä. Kun on Aho tehty kaljuksi ja pantu päähän kekkosmaiset silmälasit, lopputulos on erinomainen. Ahon olemus on kekkosmainen viimeistä piirtoa myöten, oviaukon yläpuolelle kiinnitetyssä tangossa Ahokin vetää leukoja kymmen kertaa, kuten Kekkonen teki Mäntyniemessä vielä yli 60-vuotiaanakin.

Aho on näyttämöllä melkein koko ajan ja tekee täysipainoisen roolisuorituksen. Toinen herkullinen rooli on Pertti Sveholmin tekemä Hrushtshov (kuvassa Aho ja Sveholm, kohtaus Kekkosen 60-vuotisjuhlilta). Loistavasti sujuu Sveholmilta myös Veikko Vennamon esittäminen. Hienot roolit tekevät myös Timo Torikka Väinö Tannerista ja Mikko Virtanen Kekkosen perseennuolijasta Ahti Karjalaisesta.

Näytelmän keskiössä ovat ne tapahtumat, jotka johtivat Honka-liiton perustamiseen ja sen tukahduttamiseen. Kekkonen oli 1956 valittu presidentiksi yhden äänen enemmistöllä, eikä Suomi ollut vielä kunnolla vakiinnuttanut asemaansa Neuvostoliiton länsihenkisenä naapurina ja ystävänä. Kun porvarit mukaan lukien oikeistodemarit eivät tällaista asetelmaa edes halunneet, ei tämä klikki hyväksynyt Kekkosen pyrkimystä rakentaa uutta yya-yhteensopivaa idänpolitiikkaa.

Kylmä sota oli päällä ja ”yhden äänen presidentti” piti osaa suomalaisista kauhun vallassa. Presidentti itse oli Neuvostoliiton ja Suomen oikeiston puristuksessa. Näytelmä kertoo tuosta ajasta maukkaasti ja väliajalla sanoinkin, että voisin katsoa tällaista lähihistorian dramatisointia vaikka aamusta iltaan. Sekin taisi lipsahtaa, että olisivatpa vielä Kekkonen ja Neuvostoliitto, niin tuntuisi olo jotenkin tutummalta kuin tässä nykyajan pyörityksessä.

Tosin aikamoinen pyörittäjä oli Kekkonenkin. Hän oli kuin onnenpyörän käyttäjä, jolle Hrushtshov aina välillä antaa vauhtia. Pyörässä pyörivät vinhaa vauhtia yöpakkaset, Tehtaankatu, Honka-liitto, Väinö Tanner, noottikriisi, eduskunnan hajottaminen – ja punainen pääkallomerkkikin, jonka kohdalle pyöritettävä nuoli myös voisi pysähtyä. (Tämä siis on oma hahmotelmani näytelmän kuvaamasta asetelmasta.)

Henkilöitä näytelmässä on noin 30. Kun useat henkilöhahmot ovat saman näyttelijän esittämiä, on alussa muutama tilanne, joissa katsoja joutuu hieman arvuuttelemaan, onko tuo nyt Väinö Leskinen, Kaarlo Pitsinki, R.R. Seppälä vai Jari Pehkonen. Mutta ei hätää, henkilökysymykset selviävät aika nopeasti asiayhteyksistä ja replikoinnista. Tämä nyt vain on sitä, mihin teatteritalouden tosiasiat ovat ajaneet.

Koska on näytelmä Kekkosesta, siinä pitää olla naisiakin, Sylvi Kekkosesta Anne-Marie Snellmaniin ja Anita Hallamaan. Roolitus toimii, Marjut Toivanen on sinistä leninkiä ja pään asentoa myöten erinomainen Sylvi Kekkonen ja Vappu Nalbantoglu tekee Anita Hallamasta juuri sellaisen älykkövampin, joka ymmärrettävästi Kekkoseen vetosi.

Kekkosen naisiin ei sen sijaan kuulunut janakkalalainen kansanedustaja Lyyli Aalto (SDP), joka oli mukana epätoivoisessa yrityksessä nostaa oikeuskansleri Olavi Honka presidentiksi.

JOS NOOTTI TULI PYYTÄMÄTTÄ,
NIIN EI SILTI YLLÄTTÄEN

Hongan olivat Kekkosen nujertajaksi vuoden 1962 vaaleihin keksineet Vennamo ja Tanner. Honka-liiton muodostivat SDP, Kokoomus, Kansanpuolue, RKP, Pientalonpoikien puolue ja Vapaamielisten liitto. Honkaa kuitenkin kävi virallisesti pyytämässä ehdokkaaksi nimenomaan SDP:n delegaatio Tanner, Pitsinki ja Gunnar Henriksson, joka oli suomenruotsalaisen demarilehden päätoimittaja.

Noottihan siitä Kremlistä tuli 30.10.1961, ja hallituksen sanomalehdessä Izvestijassa todettiin, että Honka-liiton ”päätavoitteena on kaikesta naamioinnista huolimatta muuttaa maan ulkopoliittista suuntausta. Jos Honka valittaisiin, jäisi ulkopoliittinen johto riippuvaiseksi niistä piireistä, jotka ovat Kekkosta vastaan suunnatun huhukampanjan takana, siis sosiaalidemokraattisen puolueen johdossa ja äärioikeistossa.”

Siitä Kari Heiskanen ei ole tekstiinsä pannut puolta sanaakaan, oliko nootti Kekkosen tilaama vai ei. Samanlaista arvailua kuin on ollut jo yli puoli vuosisataa. Näytelmän käsiohjelmassa poliittisen historian professori Kimmo Rentola kirjoittaa, että ”venäläiset ymmärsivät pyytämättäkin Kekkosen tarvitsevan tukitoimia”.

Kekkosen vastustajat alkoivat joka tapauksessa heti puhua tilatusta nootista, mutta tätä väitettä ei ainakaan vielä ole kyetty todistamaan. Noottiaineiston kova ydin ei vieläkään ole ilmaantunut Moskovan arkistoista. Rentolan mukaan on kuitenkin perusteltua päätellä Kekkosen olleen vähintään hajulla siitä, että Kremlistä on tulossa jokin painokas toimi.

Niin tai näin, Kekkonen turvasi Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden rauhanomaisen jatkumisen. Tällä samalla linjalla ovat olleet hänen jälkeensä myös Mauno Koivisto, Tarja Halonen ja Sauli Niinistö.

kari.naskinen@gmail.com

Taidemuseolla ei ole niin väliä

Jos kaupunginteatteri tai kaupunginorkesteri ilmoittaisi, että esityksiä ei tästä eteenpäin kahteen vuoteen ole, siitä nousisi metakka. Tauluja ja patsaita esittelevä taidemuseo ei ole alkuunkaan yhtä tärkeä laitos. Lahdessa on nyt taidemuseo ilmoittanut, että näyttelyt loppuvat ja niitä jatketaan ehkä syksyllä 2020, jos uusi museohanke Mallasjuoman vanhassa panimokiinteistössä valmistuu. Kukaan ei kuitenkaan ole korvaansa lotkauttanut eikä suutaan ihmetyksestä avannut.

Museonjohtaja Timo Simanainen (Kok) on sanonut, että oletettavasti uusi taidemuseo valmistuu syksyllä 2020. Pelkkä oletus sen tietenkin pitää ollakin, koska vielä eivät kaupungin päättäjät ole saaneet tietoa edes siitä, mistä vanhan tiilirakennuksen omistajat aikovat rahoituksen hankkeeseensa saada. Kaupungin verorahoilla ei uutta taidemuseota tehdä, mutta tilojen vuokralaisena kaupunki sitten joskus maksaa kiinteistönomistajille vuokraa 55 000 euroa kuukaudessa.

Kun kaupunginvaltuusto tammikuussa 2018 teki päätöksen uuteen taidemuseorakennukseen siirtymisestä, puhuttiin valmistumisesta syksyllä 2019. Nyt museonjohtaja pitää oletusarvona syksyä 2020.

Vaan mitäpä näistä, kun teatteri ja Sibeliustalo sentään pyörivät. Toisenlainen tunnelma oli kuvataiteidenkin osalta sotien jälkeen, kun kaupunginjohtaja Olavi Kajala (SDP) aloitti suuren kasvatustehtävänsä Lahdessa. Kajala alkoi tehdä teollisuuskaupungin asukkaista kulttuurinkuluttajia. Tässä hänellä oli melkoinen työmaa, sillä lahtelaiset eivät olleet kovin taiteennälkäisiä.

Kaupunginmuseon tutkija Riitta Niskanen on kirjoittanut noista ajoista, että ”konsertit eivät vetäneet väkeä, taidenäyttelyt menestyivät kovin heikosti ja näytelmät vedettiin hyllylle muutaman esityskerran jälkeen yleisökadon vuoksi. Sen sijaan esimerkiksi Alfred Tannerin kupletti-ilta saavutti vankan suosion.”

Kajala oli kuitenkin toimen mies. Kun Lahdelle avautui mahdollisuus saada osa sodan jaloista pelastetuista Viipurin taidekokoelmista, alettiin niille järjestää näyttely- ja varastotilaa Lahteen. Sopiva tilaisuus avautui Lahden sähkölaitoksen kytkinaseman laajentamishankeen yhteydessä 1940-luvun lopulla. Vanhan sähkölaitoksen viereen tehtiin samalla tiloja kaupungin hallintokunnille ja syntyi Vesijärvenkatu 11:n virastotalo eli ”Telan talo” (nimitys siitä, koska sinne sijoittuivat kaupungin teknisen lautakunnan ja viraston tilat).

PYP:n pankinjohtaja, kaupunginvaltuutettu Knut J. Vuorimies (Kansanpuolue)esitti ajatuksen, että Viipurin taidekokoelma voitaisiin sijoittaa Telan talon ullakolle. Siinäpä se, ja Kajala aloitti neuvottelut Viipurin taiteen ystävien yhdistyksen ja Viipurin hoitokunnan kanssa teoksista, joita neljä muutakin kaupunkia havitteli. Lokakuussa 1949 kaupunginvaltuusto sitten päätti yksimielisesti perustaa taidehallin ja -museon, johon kokoelma tulisi esille. Kaikki ei mahtunut, joten Hämeenlinnaan meni 2/3. Myös sinne perustettiin taidemuseo.

Vuonna 1955 Suomen Kuvalehdessä sanottiinkin, että ”Lahti vaalii taidetta. Konserttitalo, teatteri, taidemuseo, kuvapatsaat – toteutuneita toiveita ja uusia suunnitelmia”. Lahden taidemuseo virastotalon ullakolla oli melko uutta Suomessa: pysyvä näyttelyosasto (Viipuri) + vaihtuvien näyttelyiden osasto. Tätä ennen oli varsinaisia taidemuseorakennuksia olleet vain Ateneum, Turun taidemuseo ja Viipurin taidemuseo.

Vesijärvenkatu 11:n piirsi apulaiskaupunginarkkitehti Irma Kolsi. Vuonna 1976 taidemuseo laajeni sähkölaitoksen vanhaan kytkinhalliin, minkä jälkeen ullakkohalli jäi pienimuotoisempaan näyttelykäyttöön. Vuosituhannen vaihteen tienoilla ullakon näyttelysalia muunnettiin toimistokäyttöön ja vielä muutama vuosi eteenpäin, niin historiallisesti arvokas sali pilkottiin lopullisesti ja kokonaan kokoustiloiksi.

Kuva on Telan talon seinästä, jossa on nyt viimeisiään vetelevän taidemuseon ikkunoita. Ei muuta kuin odottelemaan pari vuotta tai raha-asioista riippuen enemmänkin, millaista tulee olemaan uudessa taide- ja muotoilukeskuksessa Malskin alueella.

Mitähän Jörn Donner nyt kirjoittaisi Lahdesta? Vuonna 1967 hän kuvaili kasvavaa Lahtea, että ”Lahden suuruudesta muodostuu kilpi pettymyksiä vastaan” (Uusi Maammekirja, Otava 1967). Toivottavasti taidemuseohanke ei tuota pettymystä.

kari.naskinen@gmail.com

Demareista vasemmalle on nyt kasvua

Ruotsin vasemmistopuolue Vänsterpartiet kuului sunnuntain vaalien voittajiin. Sen äänimäärä nousi 5,7:stä 7,9 prosenttiin. Puolueen koko historiassa se on saavuttanut tätä suuremman kannatuksen vain kolme kertaa. Suomessa on Vasemmistoliitto samankaltaisessa tilanteessa, Ylen tuoreimmassa mielipidemittauksessa sen kannatus oli 9,1 prosenttia ja kasvu edellisestä mittauksesta oli suurempi kuin millään muualla puolueella.

Kun mukaan otetaan vielä Saksan uusi vasemmistolainen Aufstehen-liike, joka selvästi saa huomattavaa kannatusta toistaiseksi, niin onkohan tässä jo kysymys jonkinlaisesta ilmiöstä. Ainakin vanhan Die Linke -puolueen piirissä ollaan kovasti huolissaan tässä Sahra Wagenknechtin ja Oskar Lafontainen perustamasta liikkeestä.

Ruotsissa sosiaalidemokraatit ovat menettäneet äänestäjiä varsinkin Ruotsidemokraateille, mutta jonkin verran myös Vasemmistopuolueelle. Molemmissa tapauksissa on syynä pakolaispolitiikka. Osa demarikannattajista ei ole hyväksynyt puolueen maahanmuuttomyönteistä linjaa, mutta kun tätä linjaa on nyt hieman kovennettu, eivät puolestaan ”vasemmistosuvakit” ole olleet mielissään ja äänestivät nyt Vasemmistopuoluetta.

Suomessa tilanne on samanlainen, ja Saksassakin Aufstehen-liike on rohjennut ottaa kasvaneeseen maahanmuuttoon hieman kriittisempää kantaa kuin SPD ja Linke.

Vasemmistoliiton suosion kasvun takana sanotaan olevan myös puheenjohtaja Li Anderssonin sympaattisen esiintymisen. Yhteiskunnalliset tilanteet ovat vuosikymmenten saatossa kuitenkin muuttuneet paljon. Äärimmäinen köyhyys on vähentynyt, eikä vallankumoukselliselle äärivasemmistolle ole enää samanlaista kysyntää kuin ennen. Vasemmistoliiton ohjelmassa ei sosialistista vallankumousta ole, mutta kyllähän puolue monien mielissä edelleen liikkuu lähellä niitä ajattelumalleja.

Vasemmistoliiton edeltäjä SKDL oli omana aikanaan toista maata. Mutta oli maakin toisenlainen. Punaisen 60-luvun lopulla puolueen kannatus eduskuntavaaleissa oli yli 20 prosenttia ja presidentinvaaleissakin Mauno Pekkala ja Paavo Aitio saivat yli 20 prosenttia äänistä, kunnes SKDL sitten siirtyi kansallisen konsensuksen mukana Urho Kekkosen leiriin.

Vihreillä puolueilla on oma osuutensa vasemmistoreunan nousussa. Ruotsissa ei niinkään, mutta Suomessa vihreät ovat luultavasti viime kuukausina menettäneet kannatustaan puheenjohtajansa Touko Aallon töpeksimisen takia Vasemmistoliitolle. Saksassa laitavasemmiston ja vihreiden kaveruus ei ole ollut itsestäänselvyys. Iso särö tuli 1990-luvulla, kun vihreä ministeri Joschka Fisher hyväksyi Naton pommitukset Kosovossa. Nyt Saksan vihreiden johto on enemmän valmis hallitusyhteistyöhön CDU:n ja FDP:n kuin vaikkapa Linken kanssa.

Saksan vasemmistoa paljon tutkinut ja analysoinut Jouko Jokisalo sanoo, että vasemmisto ja vihreät menevät talous- ja sosiaalipolitiikassa melko erilaisten arvojen ja näkemysten perustalta. Yksi perustavanlaatuinen ero on se, että vasemmistolaisen yhteiskunta- ja talouspolitiikan tulee perustua uusliberalismin vastustamiselle, mutta tällaisia painotuksia näkee vähemmän vihreiden keskuudessa. Yhteisiäkin tavoitteita tietenkin on, esimerkiksi veroparatiisien lakkauttaminen sekä lento- ja laivaliikenteen polttoaineiden verollepano.

Iso kysymys on tulevaisuudessa se, mitä puolueiden kannatuksessa tapahtuu, kun robotit ja muu automaatio lisääntyvät vähentäen teollisuustyöläisten määrää. Ongelmat lisääntyvät? Stern-lehden viime vuonna teettämän kyselyn mukaan 51 % duunareista oli tyytymättömiä nykyiseen yhteiskunnalliseen järjestelmään (kaikista saksalaisista 29 %). Duunareista vain 7 % uskoi, että politiikkaan voi vaikuttaa vaalien kautta (kaikista saksalaisista 10 %). Niinpä kyselyn yksi tulos olikin, että 77 % työläisistä ja 66 % kaikista saksalaisista ovat enemmänkin suoran demokratian kannalla. Kuulostaa pahalta.

Myöskään Saksan vasemmistopuolueet eivät ole vallankumouspuolueita. Mutta pelkkää auvoista tulevaisuutta ei silti ole tiedossa. Huolestuttavalta kuulostaa esimerkiksi se, että Saksassa oli halpapalkkasektorilla työskentelevien määrä noussut 5,9 miljoonasta (1995) jo 8,4 miljoonaan vuonna 2010. Saksasta onkin tullut OECD-maiden johtava halpapalkkamaa. Näissä halpapalkkatyöpaikoissa on 22-25 % työvoimasta.

PAKOLAISET OVAT
AVAINKYSYMYS

Sitten pakolaiset. Perussuomalaiset, Sverigedemokraterna, Alternative für Deutschland. Jouko Jokisalo kirjoittaa vasemmistolaisessa Kulttuurivihkot-lehdessä (19.6.2018) Jenan yliopiston sosiologian professorista Klaus Dörrestä, joka on todennut, että pakolaiset nähdään myös turvallisuusriskinä. Varsinkin oikealle suuntautuvien työläisten arkiajattelussa ja keskustelussa pakolaisuus liittyy turvallisuuteen. Maahanmuuttajat nähdään potentiaalisina uuden vaarallisen luokan edustajina. Dörren mukaan vaatimus ”humaanista keskitysleiristä” on äärimmäisilmaus, mutta se ei ole yksittäinen, vaan se kertoo laajalle levinneestä mielipiteestä työväestön keskuudessa. Eräs ay-liikkeen sihteeri ilmaisi asian seuraavasti:

"Se ei ole pelkästään pelko, se on erilaisten vaikutusten sekoitus, joka tekee työntekijöistä tyytymättömiä. Idässä useat elävät paikkakunnilla, joista vain lähdetään, eikä kaupungeissa, joihin tullaan. Voi olla vakituinen työpaikka, mutta ei ansaitse kuitenkaan tarpeeksi elääkseen siten kuin mediassa esitetään normaalielämä. Monilla on tunne, että he eivät enää selviydy kukoistavassa yhteiskunnassa. He ovat menettäneet yhteyden siihen. Näille ongelmille ei ole olemassa yhteiskunnallista julkisuutta. Työläiset eivät ole esillä julkisuudessa tai mediassa. Ja sitten tulevat pakolaiset, jotka saavat sen julkisuuden, jota he itse eivät saa. On rahoitusta, opettajia, henkilökuntaa kielikursseille ja ammatilliselle koulutukselle. Monien mielestä tämä on epäoikeudenmukaista. Siksi ei ole aktiiviselle ay-liikkeen jäsenelle ristiriitaista osallistua aktiivisesti lakkoon ja samalla mennä mielenosoitukseen."

Jokisalo kirjoittaa ison kysymyksen tulevaisuudessa olevan, kykeneekö vasemmisto vastaamaan yhteiskunnan kriisin ja nousevan äärioikeiston haasteisiin? Keiden hallussa ovat muutoksen avaimet ja millaisin näkemyksin vasemmisto voisi ottaa muutoksen avaimet haltuunsa?

Vai onko niin kuin Jokisalo juttunsa otsikossa kysyy: Äärioikeisto - jälkiteollisen yhteiskunnan työväenliike?

kari.naskinen@gmail.com

Parasta viihdeteatteria

Valitsin Lahden kaupunginteatterin The Sound of Music -esityksestä tämän Johannes Wileniuksen ottaman valokuvan, koska musikaalin tekee täydelliseksi nimenomaan lavastus. Minna Välimäki on taas kerran onnistunut lavastuksessa erinomaisesti. Kuva on kapteeni von Trappin ja kotiopettaja Marian vihkimisestä. Tällaisia hienoja näkymiä teatterin iso näyttämö tarjoaa koko ajan tilanteiden mukaan ja niitä tukien alkaen kauniista alppimaisemista ja päätyen massiivisen synkkiin hakaristiseinämiin, kun natsi-Saksa on ottanut haltuunsa Itävallan.

Englanninkielinen musical-sana tarkoitti alun perin yli sata vuotta sitten kevyttä teatterilajia ”musical comedya”, mutta Sound of Music edustaa sitä lajia, jossa mukavaan viihteelliseen sisältöön on tuotu myös vakavia näkökulmia. Viime vuosikymmeninä musikaali on jo merkittävästi siirtynyt muutenkin ulos pelkästä komediallisuudesta ja viihteellisyydestä, kun vaudevillen, revyyn ja shown kautta on tultu myös yhteiskuntakriittisiin musiikkinäytelmiin.

Lopun vakavasta sävystä huolimatta Lahden teatterinjohtajan Ilkka Laasosen ohjaama Sound of Music edustaa joka tapauksessa kaikkein parasta viihdeteatteria. Romanttinen juoni on useimmille katsojille varmaan tuttu, ja kyllä sitä aina uudestaan mielellään katsoo, kun myös laulajat ovat hyviä. Juonen eteneminen hyppii joissakin kohdin niin suoraviivaisesti, että juonta tuntematon saattaa hetken miettiä, että mitenkäs nyt tähän tultiin. Näin on kuitenkin hyvä, sillä esitys on saatu mahtumaan väliaikoineen alle kolmeen tuntiin.

Tämä on niitä musikaaleja, jotka erinomaisesti sopivat myös lapsille. Heille on vain etu- tai jälkikäteen selitettävä, mistä lopun natsitapahtumissa on kysymys.

Lahdessa ei enää vuosikymmeniin ole toiminut teatterin ja kaupunginorkesterin yhteistyö, mutta orkesterimonttuun nyt koottu 15 soittajan orkesteri toimii mainiosti. Tutut melodiat palautuvat mieleen heti ensi tahdeista.

Näyttelijöistä on pääosassa Maria, jota esittää Lahdessa ennestään tuttu Anni Kajos. Hänen viehättävä olemuksensa yhdistyneenä raikkaaseen laulamiseen on musikaaliteatteria edustavimmillaan. Viiden Oscarin Hollywood-elokuvassa (1965) Julie Andrews on nimenomaan Julie Andrews, kun taas Anni Kajos on Maria. Anni Kajos valmistui 2014 Lahden ammattikorkeakoulun musiikkiteatterilinjalta, joka vähän sen jälkeen päätettiin käsittämättömästi lakkauttaa.

Toinen kärkilaulaja esityksessä on luostarin abbedissa Ulla Raiskio, jonka mezzosopraano tulee kuin suoraan jylhien Alppien onkaloista. Ulla Raiskio on kokenut musikaali- ja oopperalaulaja, joka tällä hetkellä toimii laulun lehtorina Tampereen konservatoriossa.

Sound of Musicin keskeinen juonellinen elementti on Trappin perheen seitsemän lasta, joiden viattomuus ja herkkyys tulee läpi jokaisen katsojan sydämeen. Aikoinaan musikaalia esitettiinkin ainakin Suomessa nimellä Laulava Trappin perhe. Musikaalin pohjana on Maria Augusta von Trappin elämäkertakirja The Story of the Trapp Family Singers (1949).

Tänään tulee kuluneeksi päivälleen 40 vuotta siitä, kun Lahden kaupunginteatteri esitti Laulavan Trappin perheen silloisessa salissaan ammattikoululla. Mariana oli Marja-Liisa Nisula, kapteenina Henrik Liljeberg ja muita tuttuja nimiä olivat Inkeri Luoma-aho, Svante Korkiakoski, Ritva Filppu, Mirja Räty ja Harri Saukkonen. Lavastuksen oli tehnyt Olli Mäntylä, jonka mahdollisuudet niissä olosuhteissa eivät olleet yhtä hulppeat kuin nyt Minna Välimäellä. Omien muistiinpanojeni mukaan en silloin ollut yhtä innostunut Trappin perheestä kuin nyt.

Lahden kaupunginteatterin esityksestä on nyt helppo innostua. Siitä ei osaa sanoa mitään sellaista, että jotakin voisi tehdä paremmin. Ei ole vaikea ennustaa, että Sound of Music kerää yhtä hyvän katsojamäärän kuin aikaisemmat huippumusikaalit Lahdessa: Cats 54 000, Laulavat sadepisarat 51 000, Viulunsoittaja katolla 42 000, West Side Story 42 000.

kari.naskinen@gmail.com

Tuijottaja

Kuvassa on arkkitehtuuripiirros vuodelta 1956, jolloin Lahdessa oli alkanut hanke kirjasto- ja teatteritalon rakentamisesta Fellmaninpuistoon. Piirroksen oikeassa reunassa ovat Starckjohannin liiketalo ja siitä seuraavana Valtakulman talo, Aleksanterinkadun päässä näkyy hahmoteltu kirjasto- ja teatteritalo, jonka vieressä korkeat kerrostalot Pellonkulma ja Suojalinna. Arkkitehtuurikilpailun oli voittanut nimimerkki Tuijottaja, jonka takana olivat arkkitehdit Olli Saijonmaa ja Sakari Siitonen.

Myös Sibeliustaloa suunniteltaessa oli yhtenä sijoituspaikkavaihtoehtona Fellmaninpuisto. Sibeliustalo rakennettiin Vesijärven rantaan, mutta kirjasto- ja teatteritalo jäi tekemättä. Asian otti ohimennen esille Viipuri-aiheisessa seminaarissa Lahden kaupunginmuseon tutkija Riitta Niskanen, jonka erikoisalana on arkkitehtuuri- ja kaupunkihistoria. Viipuri-seminaarissa siksi, että aivan alunperin kaavailtiin uuteen ”kulttuuripalatsiin” myös taidemuseota ja konserttisalia, mutta kun Lahteen tullut Viipurin musiikkiopisto sai oman konserttitalohankkeensa valmiiksi, ei ainakaan toista konserttisalia tarvittu.

Kun Lahden kaupunki 1.11.1955 täytti 50 vuotta, teki kaupunginvaltuusto juhlapäätöksen teatteri- ja kirjastotalon rakentamisesta. Vuonna 1985 oli taas juhlapäätöksen vuoro: valtuusto päätti, että Launeelle tehdään uimahalli, mieluummin 50 metrin altaalla, mutta myöskään tämä päätös ei vielä ole toteutunut.

Teatteri- ja konserttipalatsia koskeneeseen arkkitehtuurikilpailuun tuli 20 ehdotusta, joiden tekijöiden joukossa voidaan katsoa olleen lähes koko silloisen arkkitehtijoukon kärki, mm. Aarne Ervi, Mona ja Lars Hedman, Marjatta ja Martti Jaatinen, Ahti Korhonen, Erik Kråkström ja Reino Lammin-Soila.

Tuolloin Lahden kaupunginjohtajana oli hyvin kulttuurimyönteinen Olavi Kajala. Niinpä kun ennen Felix Krohnin konserttitalo-operaatiota kaavailtiin laajemman kulttuuripalatsin rakentamista, se oli tarkoitus nimetä Olavinlinnaksi. Muutaman vuodenkuluttua hanke haudattiin vähin äänin, kun ensin oli pohdittu Tuijottajan tilojen karsimista kymmenellä prosentilla ja muidenkin kuin Tuijottajan toteuttamista.

Heti juhlapäätöksen jälkeen oli kuitenkin oltu niin varmoja asiasta, että palatsin eteen sijoittamista varten oli hankittu kuvanveistäjä Emil Wikströmin Aino-suihkuveistos, joka oli ollut Helsingissä liikemies Uno Staudingerin yksityistalon pihassa. Koska taidepalatsia ei syntynyt, sijoitettiin Aino nykyiselle paikalleen historiallisen museon edustalle. Aino oli ensimmäinen pelkästään Lahden kaupungin omilla varoilla ostettu julkinen taideteos.

Viipuri-seminaarissa Riitta Niskanen kertoi, että ennen sotia Lahdessa oli vain neljä julkista veistosta: Urho Heinäsen ja Willehard Martinin saksalaisten sotilaiden hautamuistomerkki vanhalla hautausmaalla (1920), Viktor Janssonin Sankaripatsas (1921) kaupungintalon puistossa, Hiihtäjä urheilukeskuksessa ja Lumisota (1939) Koulupuistossa. Viipurilaisten saapuminen Lahteen oli sitten piristysruiske myös taiteiden alalla, ja kun poliitikot Kajalan johdolla olivat samaa mieltä, alkoi Lahden taide-elämän voimakas nousukausi, vaikka kulttuuripalatsia ei vielä tuolloin saatukaan – nythän niitä on jo kolme.

TIEDOT KUOPIOSTA

Tiedot tähän juttuuni sain Lahdessa toimivan Soveltavan estetiikan instituutin julkaisemasta kirjasta Paradokseja paratiiseissa (2006), jossa Riitta Niskanen kirjoittaa Lahden kulttuurihankkeista otsikolla ”Ei ainoastaan leivästä”. Lahden kirjastossa sitä ei ollut, mutta kaukolainauksena sain sen Kuopion kirjastosta.

kari.naskinen@gmail.com