Erilaisia terveysvesiä 180 vuotta

Hartwallin tehdas on Lahdessa, mutta Oy Hartwall Ab:n pääkonttori on kuitenkin Helsingissä. Yhtiön perustamisesta tuli tässä kuussa kuluneeksi 180 vuotta. Niin iso asia perustaminen oli, että se saa merkittävästi huomiota myös Matti Klingen ja Laura Kolben historiakirjassa Helsinki, Itämeren tytär (Otava, 1999). Siinä kerrotaan kaiken alkaneen oikeastaan 1835 Ullanlinnan alueen etelärannalle 1835 valmistuneesta kylpylästä:

”Vuotta myöhemmin kylpyläyhtiö päätti perustaa viereen kaivolaitoksen terveellisten mineraalivesien jakelua varten. Terveysveden jakelu annettiin kemian professorin P.A. von Bonsdorffin ja kemian apulaisen Victor Hartwallin tehtäväksi. Miehet olivat aikaisemmin perustaneet tehtaan Helsinkiin keinotekoisten kivennäisvesien valmistamiseksi. Yritys joutui sittemmin laajentumisen myötä Hartwallille, joka 1836 sai Senaatilta luvan lääkintöhallituksen valvonnan alaisuudessa ´valmistaa ja yleisölle myytäväksi asettaa kaikenlaatuisia sekä kylmiä että lämpimiä keinotekoisia kivennäisvesiä´. Näin alkoi nykyisen Hartwallin tehtaan historia. Ravintola on yhä olemassa, mutta kylpylaitos tuhoutui pommituksissa 1944.”

Tämän Pohjoismaiden ensimmäisen kivennäisvesitehtaan toiminta käynnistyi Sederholmin talossa Senaatintorilta. Victor Hartwall osallistui myös Kaivopuiston ja Kaivohuoneen perustamiseen. Vuonna 1838 kylpylä- ja terveyslaitos Wesilä aloitti toimintansa Kaivohuoneella, jossa mm. Pietarista ja Tukholmasta saapuneille vieraille tarjoiltiin Hartwallin terveysvesiä.

Victorin poika August Ludvig Hartwall jatkoi isänsä työtä ja toi vedet Helsingin katukuvaan. Vesiä myytiin ensin erillisistä vaunuista, myöhemmin vesikioskeista, joissa myytiin terveellistä kuplivaa mineraalivettä. Vuosina 1865-66 hän rakennutti koristeellisia kioskeja nykyiselle kauppatorille, Esplanadille ja Kaivopuistoon. Aiemmin lähes lääkkeenomaiseksi mielletty terveysvesi muuttui myös seurustelujuomaksi. Samalla syntyivät myös virvoitusjuomat sekoittamalla kivennäisvettä sokeripitoiseen mehuun.

Vuonna 1866 Tukholman ensimmäisessä pohjoismaisessa teollisuusnäyttelyssä Hartwall palkittiin kunniadiplomilla "maultaan puhtaasta ja erittäin poreilevasta vedestä".

JAFFA 1949

Ensimmäisen maailmansodan aikana tapahtui makeiden virvoitusjuomien läpimurto. Noihin aikoihin markkinoille tulivat myös ensimmäiset varteenotettavat kilpailijat, ja vuonna 1930 alan toimijoita oli jo 55. Hartwall pärjäsi lamasta ja kovasta kilpailusta huolimatta pitkälti korkean laatunsa ja hyvän palvelunsa ansiosta. Vuonna 1938 yhtiö oli jo suuryritys, kun valmistuksessa ylitettiin ensimmäisen kerran 10 miljoonan pullon vuosiraja.

Toisen maailmansodan niukkuuden jälkeen alettiin taas kehittää uusia juomia. Aito Oikea Hartwall Jaffa tuli markkinoille 1949.

Panimoalalle Hartwall siirtyi 1966, kun se osti Karjalaa valmistavan Lappeenranta-Lauritsalan panimon. Karjalasta alkoi kajahtaa. Menestystä siivitti myös Neuvostoliiton Suomen-suurlähettilään Andrei Kovalevin julkinen paheksunta Karjala-pullon etiketissä olevista miekasta ja sapelista.

MALSKI 1988

Vuonna 1968 Hartwall osti Pohjanmaan johtavan panimon Bockin Vaasasta ja 1971 perinteikkään Auran panimon Kaarinasta. Yhteistyö Lapin Kulta -panimon kanssa oli alkanut jo 1965, ja 1980 Lapin Kullan koko osakekanta siirtyi Hartwallin omistukseen. Lahtelainen Mallasjuoma siirtyi Hartwallin omistukseen 1988.

Vuonna 1991 Hartwall perusti yhdessä ruotsalaisen Pripps Bryggeriet -konsernin kanssa Baltic Beverages Holdingin, jonka toiminta-ajatuksena oli hankkia entisen Neuvostoliiton maista enemmistöosuuksia panimoista. Ensimmäinen hankinta oli virolainen Saku 1991. Seuraavana vuonna BBH hankki enemmistöosuuden Latvian johtavasta panimosta Aldariksesta ja 1993 venäläisestä Baltikasta.

Venäjällä, Baltiassa ja Ukrainassa toimiva BBH kasvoi kymmenessä vuodessa volyymissa mitattuna maailman viidenneksitoista suurimmaksi panimoyhtiöksi. Venäjällä ja Baltiassa BBH saavutti nopeasti markkinajohtajan aseman.

Vuonna 1999 Hartwall solmii yhteistyösopimuksen Pepsin kanssa, minkä myötä Pepsin markkinaosuus Suomessa on kasvanut huomattavan korkealle moneen muuhun Euroopan maahan verrattuna.

Uuden askeleen Hartwall otti taas 2002, kun se fuusioitui brittiläisen Scottish & Newcastlen kanssa ja vetäytyi Helsingin arvopaperipörssistä. Hartwallin monivuotinen rakennushanke ja Suomen elintarviketeollisuuden mittavin investointi saatiin päätökseen 2003, kun Hartwallin huippumoderni tuotantolaitos ja logistiikkakeskus valmistuivat Lahdessa.

Vuonna 2008 S&N myytiin kahdelle suurpanimolle Heinekenille ja Carlsbergille, mutta Hartwall jouduttiin siirtämään hollantilaisen Heinekenin omistukseen, koska Carlsberg omisti Suomessa jo Sinebrychoffin. Omistukset muuttuivat jälleen 2013, kun Heineken myi Hartwallin tanskalaiselle panimoyhtiölle Royal Unibrewille, jonka osaomistaja puolestaan on Hartwallin suku.  

kari.naskinen@gmail.com

Elokuvissa Kärkölässä

Suomen elokuvasäätiö on myöntänyt veikkausvoittovaroista noin 10 miljoonaa euroa pienten elokuvateattereiden kehittämiseen. Käytännössä tämä on tarkoittanut noin 200 teatterin esitysjärjestelmän digitalisoimista. Yksi tällainen teatteri on Järvelän Kino 4500 asukkaan Kärkölässä.

Piti käydä tutustumassa – ja eikö mitä, siellähän oli tuttu tunnelma, kun penkitkin ovat Lahdessa 2007 lopettaneesta Ilveksestä. Paikkoja on vähän yli sata, valkokangas on aivan normaalin kokoinen tähän saliin ja äänikin on erinomainen. Järvelän Kinon ainoa erikoisuus on ulkovessa.

Ilman säätiön rahoitustukea ei tämäkään elokuvateatteri nyt toimisi. Filmikeloja ei enää uusista elokuvista saa, joten tekniikan muuttaminen digitaaliseksi oli pakko. Näin jatkuu pitkä historia, sillä Järvelän Kinon perustivat Risto Koskinen ja Ruben Jokiniemi 1949. Heidän jälkeensä elokuvateatteria piti Arvo Kanerva 1956-78, sitten Sisko Hennala ja hänen kaksi poikaansa 1978-2004 sekä siitä lähtien sisarukset Maija ja Veli-Matti Saarinen.

Maija Saarinen myi liput, kun elokuvissa kävin. Hänelle paikka on tuttu, sillä jo nuorena likkana hän oli pitänyt Järvelän Kinon karamellikioskia. Edelleen tämä on hänelle vain harrastus, mutta tärkeä sellainen – viime vuonnakin katsojia kävi 4400.

En löytänyt tietoa Suomen vanhimmista, edelleen toimivista elokuvateattereista, mutta Järvelän Kino kuuluu varmasti niihin. Mahtaako vanhin olla Riihimäellä Kino Sampo, joka aloitti jo 1917?

Elokuvan ja varsinkin elokuvataiteen suurimmat fanaatikot vastustavat digitaalitekniikkaa. Ainoa oikea tapa tehdä elokuva on kuvaaminen filmille ja kehitetyn filmin esittäminen samalla tavalla kuin on tehty yli sata vuotta. Ehkä näin, mutta ilman digitekniikkaan siirtymistä olisi 100 tai 200 pientä paikkakuntaa nyt ilman eläviä kuvia.

kari.naskinen@gmail.com

Anna henkesi palaa, mutta älä polta astiaasi

Otsikon aforismi on ”kirjallisuuden katselmuksesta” 1/1951, kuten Parnasso-lehden päätoimittaja Kaarlo Marjanen helmikuussa 1951 lehteä luonnehti sen ensimmäisessä numerossa. Aforismin kirjoittaja oli Matti Kurjensaari.

Parnasson astia ei ihan vielä ole palanut, mutta henki pihisee vain vaivoin. Enää lehteä ei saa irtonumeroina ostettua, eikä sitä pääse lukemaan edes netissä. Tällä hetkellä lehden levikki on noin 5700.

Onneksi on kuitenkin näitä vanhoja lehtiä. Aikoinaan olin Parnasson vakiotilaaja, minkä lisäksi keräilyviettini sai aikaan sen, että nyt autotallissa on Parnassoja laatikoissa ainakin 50 kiloa. Noita vanhoja, antikvariaateista ostamiani lehtiä selatessa on mielenkiintoista vilkaista sekin, kenen osoitelappu on kunkin lehden takakannessa. On esimerkiksi filosofian kunniatohtori Kaarlo Marjasen, jolle lehti tietenkin tuli päätoimittajuuden 1951-54 jälkeenkin, samoin Otavan toimitusjohtajan Heikki A. Reenpään, runoilija Lauri Viljasen, Lahden entisen rahoitusjohtajan Pauli Ihamäen jne. Antikvariaatteihin olivat vanhoja Parnassoja kuskanneet myös Kotimaisen kirjallisuuden laitos (Helsinki) ja Keltinmäen sivukirjasto (Jyväskylä).

Parnasson ykkösnumero on aikoinaan mennyt postitse Hartolaan Aune Maunolalle, joka tämän osoitelappututkimuksen jälkeen oli myöhemmin muuttanut Lahteen Yrjönkatu 1:een. Mahtaako olla senniminen satukirjailija, koskapa hän on Parnasson numeroihin tehnyt merkintöjä erityisesti naiskirjailijoita koskeviin juttuihin?

Ensimmäisen numeron kannessa on Aarne Nopasen piirtämä kuva, jonka mallina hän on käyttänyt Wäinö Aaltosen tunnetun Aleksis Kivi -veistoksen päätä.

Parnasso syntyi, kun vanhat kulttuurilehdet Näköala ja Ajan Kirja yhdistyivät. Parnasson kustantajaksi ryhtyi Suomen kulttuurirahasto, jolta lehti siirtyi 1960-luvulla Yhtyneille Kuvalehdille (nyk. Otavamedia). Heti ensimmäisestä numerosta alkaen Parnasso oli väkevä opus, melkein satasivuinen. Kirjoittajina olivat Kurjensaaren ohella mm. Alex. Matson, P. Mustapää, Kyllikki Mäntylä, Aale Tynni, Jouko Tyyri ja Lauri Viita, joka kirjoitti Tanesta:

Kuvataulun tein ja myin.
Mistäs aihe, joku urkki.
Mikä aihe, hämmästyin,
suti vain ja purkki!

Pietarissa syntynyt, Pariisin emigroitunut Wladimir Weidlé kirjoitti närkästyneenä, että ”nykyisin kenenkään taiteilijan tyylissä ei ihailla puhtautta, vaan yksinomaan uutuutta, ja vain kapinallisuus taiteilijassa herättää ihastusta”.

Kurjensaaren kanta oli, että moni kirjailija tuntuu kirjoittavan vain ”yhden hyvän teoksen vain sen takia. että sen jälkeen saisi oikeuden lykätä mitä roskaa tahansa”.

Kirja-avosteluja olivat ensimmäisen lehteen kirjoittaneet mm. Tuomas Anhava, Osmo Hormia, Unto Kupiainen, Eino S. Repo ja Ville Repo.

Parnasson ensimmäisessä numerossa oli myös pikainen muistokirjoitus – lehti oli juuri menossa painoon Porvoossa – Maila Talviosta, joka oli kuollut 79-vuotiaana 6.1.1951 Helsingissä (syntynyt Hartolassa 1871).

Antiikintutkija Päivö Oksala kirjoitti lehdessä Parnassosta, runottarien vuoresta, ja siitä parnassosta, jolle promovoitavat nousevat saadessaan laakerinsa: ”Parnasso on tajunnassamme jokin korkeampi taso, mille runoilijan manttelin lunastanut tai muun taiteellisen tai tieteellisen voiton kilvoitellut henkilö pääsee nousemaan.” Kun uusi lehtikin oli saanut Parnasso-nimen, Oksala kirjoitti ”nimen valitsijoiden kuvitelleen jotakin ylävää paikkaa, jolta on hyvä näköala ja jolta käsin voidaan pitää ajan kirjaa”.

Nyt tällä kirjallisella Parnasso-vuorella on kuitenkin norsunluutorni, jossa Otavamedian herrat lehteään selaavat. Enää sitä ei saa esimerkiksi rautatieaseman lehtikioskista matkalukemiseksi – toissa päivänä ostin Iltasanomat.

Niinkin huonosti ovat asiat tällä Parnasso-vuorella, että lehden kaikki arkistot ovat tuhoutuneet, kuten Matti Suurpää kertoo Parnasson 60-vuotishistoriateoksessa (Otava, 2011).
kari.naskinen@gmail.com

Jättiläismäinen elokuvayllätys

Talvivaarasta ja korruption läheisestä sukulaisesta hyvä veli -järjestelmästä kertova elokuva Jättiläinen on valtava yllätys. Se on suomalaiseksi nykyelokuvaksi harvinaisuus, sillä sen aihe on vakava, sitä ei ole suunnattu erityisesti nuorisolle ja se on poikkeuksellisen hyvin näytelty. Elokuvaa tehtiin nelisen vuotta, ja lopputulos onkin perusteellisuudessaan erinomainen.

Jättiläinen on fiktiivinen näytelmäelokuva, mutta kun me katsojat olemme viime vuosina seuranneet uutisten välityksellä Talvivaaran kummallisia kaivoskuvioita, niin ajoittain Jättiläinen vaikuttaa jopa dokumenttielokuvalta. Osaksi tämä johtuu siitäkin, että näytteleminen on niin uskottavaa.

Elokuva alkaa, kun nuori ja kunnianhimoinen Jussi saa ympäristötarkastajan paikan Pohjois-Suomen aluehallintovirastosta. Virasto tarvitsee lisävoimaa, kun Talvivaara on alkanut työllistää sitä kovasti. Jussi saakin käsiteltäväkseen valtavan nikkelikaivoksen ympäristöluvan. Eikä luvan kanssa sovi kiemurrella, koska toimitusjohtaja Pekka Perän ansiosta kaivos on tuomassa Kainuuseen kipeästi kaivattuja uusia työpaikkoja. Vähitellen Jussi alkaa kuitenkin huomata, että hänelle ei ehkä ole kerrottu kaikkia totuuksia. Uusi bioliuotusprosessi ei olekaan aivan niin harmiton kuin hänen on annettu ymmärtää – ja mitä sen uraanin kanssa pitäisi tehdä. Pian Jussi saa pöydälleen samaa kaivosta koskevan lisähakemuksen.

Jussin esimies, viraston johtaja on kaikessa kaivoksen kannalla. Lupien pitää järjestyä ja mieluummin nopeasti, ja johtajan tunnuslause on: ”Me kaikkihan ollaan tässä samalla puolella.” Jussi kuitenkin haraa vastaan, ja hakee tukea omille näkemyksilleen Geologian tutkimuskeskuksen Kuopion-yksiköstä, jossa työskentelee hänen vanha opiskelukaverinsa. Pelin henki on kuitenkin selvä: jos et ole samalla puolella, olet eri puolella, ja eri puolella oleminen ei ole hyvästä.

Hyvä veli -järjestelmä toimii. Siinä ovat mukana Talvivaaran johto, kepulaiset kärkipoliitikot ja aluehallintoviraston pomot. Yhdessä käydään hirvimetsällä ja Kärppien peleissä. Rahallista lahjontaa ei kuitenkaan harrasteta, ei ainakaan suoraan, eivätkä poliisiviranomaiset saa mistään väärinkäytöksistä otetta, koska hyvä veli -porukka ei jätä jälkeensä dokumentteja, vaan asiat sovitaan suullisesti vaikkapa siellä metsästysreissuilla tai Kärppien aitiossa Raksilan jäähallissa. Näyttöjä korruptiosta ei saada.

Loistava elokuva, harvinainen suomalainen. Siinä ei ole tyhjännauramista eikä myöskään pätkääkään turhaa seksiä, vaikka sellaiseenkin olisi ollut mahdollisuus Jussin käydessä Kuopiossa tapaamassa opiskelukaverinaista. Kaiken lisäksi elokuva on juoneltaan myös jännittävä.

Elokuvan käsikirjoitus on Pekko Pesosen ja sen on ohjannut Aleksi Salmenperä. Jussia näyttelee Joonas Saartamo (kuvassa vas.), aluehallintoviraston johtajaa Peter Franzen ja Pekka Perää Jani Volanen, kaikille täydet kymmenen pistettä. Yhtä hyviä ovat kaikki muutkin, Saara Kotkaniemi, Pertti Sveholm, Leea Klemola, Elena Leeve (kuvassa oik.) jne. pienintäkin roolia myöten. Ainoan miinuksen koko elokuva saa äänityksestä, sillä joitakin vuorosanoja menee ohi huonon äänityksen takia.

Mutta jättiläinen? Talvivaara on tietenkin Suomen oloissa jättiläinen, ja ehkä myös Pekka Perä. Toisaalta Kainuuta on myös kutsuttu Jättiläisten maaksi. Kansanrunoudesta löytyy viitteitä jättiläisiin, joiden jalan jäljet ulottuvat syvälle Oulujärven historiaan. Kristfrid Gananderin Mythologia Fennica -opuksen (1789) hirmuinen ja vahva jättiläinen on nimeltään Kaleva. Väinämöisen ja Ilmarisen uskotaan olleen Kalevan poikia. He asuivat isänsä kotipaikkakunnalla Paltamossa. Tuoreempi tapaus oli Euroopan pisin mies Väinö Myllyrinne (1909-63), 251,4 cm, myös kotoisin Paltamosta, Sotkamon naapurikunnasta.
.
Elokuvan on tuottanut Helsinki-filmi Oy. Se on perustettu 2002 ja on tuottanut yli 20 elokuvateatterilevityksen saanutta pitkää elokuvaa sekä ollut mukana lukuisissa kansainvälisissä yhteistuotannoissa. Helsinki-filmin tunnetuimpia elokuvia tätä ennen ovat olleet Napapiirin sankarit, Leijonasydän, Ganes, Kielletty hedelmä, Käsky, Tyttö sinä olet tähti, He ovat paenneet, Presidentintekijät ja Päin seinää. Yhtiön omistavat tuottajat Miia Haavisto, Jättiläisen tuottajat Aleksi Bardy ja Annika Sucksdorff sekä ohjaaja Dome Karukoski. 

kari.naskinen@gmail.com

”Urkuviikko ilman urkuja”

Kun urkuri Aimo Känkänen oli 1959 tullut Lahteen, oli kirkkoherra Väinö Hovila silloin kertonut, että Keski-Lahden seurakunta saa pian uuden kirkon ja tietenkin uudet urut. Menihän siihen aikaa melkein 30 vuotta, ja Känkänenkin ehti perustaa Lahden kansainvälisen urkuviikon ennen Ristinkirkon valmistumista. Dir. mus. Aimo Känkänen kuoli viime viikolla 93-vuotiaana. Hän oli syntynyt Karjalankannaksella Muolaan pitäjässä 24.5.1922. Lahden kaupungin kultaisen mitalin Aimo Känkänen sai 1990.

Hankala vaihe urkuviikolle oli varsinkin se, kun vanha puukirkko oli purettu, eikä uusi Ristinkirkko vielä ollut valmis. Konsertteja pidettiin mm. Heinolan ja Nastolan kirkoissa sekä Lahden vanhassa konserttitalossa, johon oikeita urkuja markkeeraamaan oli vuokrattu jonkinlaiset Hammond-urut. Vuoden 1976 urkuviikosta Folke Forsman kirjoittikin Hufvudstadsbladetiin arvostelun, jonka aloitti: ”Orgelfestival utan orgel” (Urkufestivaali ilman urkuja).

Aimo Känkänen kirjoitti 1996 urkuviikon historiasta kirjan Urkuviikon kronikka, jossa hän kävi läpi myös tällaisia kriittisiä mielenilmauksia. Niitä tuli mm. Helsingin Sanomien erikoiselta musiikkiarvostelijalta Seppo Heikinheimolta, joka esimerkiksi 1986 kirjoitti Ristinkirkon urkujen olevan niin huonot, ettei urkuviikkoa kannattaisi Lahdessa järjestääkään. Känkäsellä oli kuitenkin tallella Heikinheimon kirjoitus myös urkujen vihkiäiskonsertista 1979, jolloin Känkänen itse toimi urkurina: ”Urut soivat täyteläisesti ja tasapainoisesti, yhdeksi soinnilliseksi kokonaisuudeksi sulautuen, mikä on oikeastaan urkujen tärkeä perusominaisuus.”

Tilausteos tuohon vihkiäiskonserttiin oli Joonas Kokkosen Iuxta Crucem. Känkänen muisteli: ”Urut vihittiin elokuun viidentenä jumalanpalveluksen yhteydessä ja koko tilaisuus radioitiin. Urkujen vihkimisen suoritti Pertti Ranta, joka mielestäni oli itseoikeutettu tähän tehtävään ottaen huomioon hänen osuutensa uuden kirkon saamiseksi Lahteen. Joonas Kokkonen oli kuuntelemassa jumalanpalvelusta ja esitystäni, joka omasta mielestäni oli – jännittävän tilanteen huomioon ottaen – rikkeetön.”

KIRKKO JA MUSIIKKI
RISTIRIIDASSA

Toisen urkuviikon avajaispuheessaan 1974 Känkänen pohti, mikä on urkutaiteen kohtalo tulevaisuudessa, mitkä instituutit ovat tämän taiteenalan mesenaatteja. Rohkeasti hän sanoi, että ”tämä kirkon helmassa syntynyt musiikki ei ole tarkoitettu museoitavaksi eikä pölyttymään kirkon aarrekammioihin, vaan on tehty elävään käyttöön, ihmisten kuultavaksi”.

Vastauksia kysymyksiinsä Känkänen ei saanut. ”Paikalliset kollegat, teologit ja kirkolliset piirit yleensä pakoilivat ottamasta kantaa näihin asioihin. Erehdyin pahasti, kun luulin siihen asti tekemälläni työllä saavuttaneeni jotain. - - - Sain moitteita, joihin sisältyi peitettyjä uhkauksia. Konsertteja saa kyllä järjestää kirkossa, mutta jokaiseen konserttiin piti sisältyä hengellinen puhe.”

Vuonna 1975 järjestettiin paneelikeskustelu, jossa säveltäjä Tauno Marttinen moitti Lopen seurakuntaa siitä, että urkuri joutui talvella harjoittelemaan lämmittämättömässä kirkossa. Muitakin ”maallisia” mielipiteitä keskustelijat esittivät, ja tämä sai Kotimaa-lehden päätoimittajan Leino Hassisen puuttumaan asiaan lehdessään: ”Lahden urkuviikolla on annettu kirkolle mitä kuuluu ja kuka käskee. Uutisselostukset ja musiikkiarvostelijain kirjoitukset eivät jätä epäselväksi, minkälaisia äänenpainoja on siellä käytetty.” Lisäksi Hassinen muistutti, että urkutaide on joka tapauksessa ratkaisevasti kirkon tarjoamien mahdollisuuksien varassa.

Känkänen kirjoitti lehteen vastineen: ”Arvostelun sietäminen on välttämätöntä myös kirkon piirissä. Eikä kenelläkään kirkon työstä vastuussa olevalla ole varaa lähestyä Lahdessa esitettyä kritiikkiä Hassisen kirjoituksen tavoin.”

Aimo Känkänen nosti urkuviikon korkealle tasolle. Jos jonkinlaisena mittarina pidetään Helsingin Sanomien kirjoittamista Lahdesta, niin täällä oli kolme isosti noteerattavaa asiaa: Salpausselän kisat, urkuviikko ja kirjailijakokous. Nyttemmin kaikkien näiden huomioarvo lehdessä on vähentynyt.

SÄVELTÄJÄ

Aimo Känkänen oli myös tuottelias säveltäjä. Lainaan tähän Arto Sakari Korpisen arvostelua Känkäsen  1997 ilmestyneestä levystä Nocturne, joka sisältää hänen 1992-96 syntyneitä urkusävellyksiään:

”Levy paljastaa kuin salaman välähdyksenä, että Känkänen on noussut yhdeksi merkittävimpiä urkusäveltäjiämme. Niin tukevasti kuin Känkäsen sävellykset nojaavatkin perinteeseen, ne eivät vaikuta sovinnaisilta saati pastissimaisilta. Sävelkielen persoonalliset ja modernit piirteet liittävät hänen musiikkinsa elimelliseksi osaksi oman aikamme säveltaidetta. Ihailtava tyylillinen eheys leimaa niin yksittäisiä urkuteoksia kuin niiden yhdessä muodostamaa ohjelmakokonaisuuttakin. Ja lienee sanomattakin selvää, että kokeneena urkurina Känkänen osaa kirjoittaa sävellyksiä, jotka sopivat uruille todella hyvin, käyttävät soittimien kuningattaren keinovarat esimerkillisesti hyväksi.”

”Levyn upeana kruununa loistaa Fantasia ja fuuga B-A-C-H. Runsaat 15 minuuttia kestävä monumentaalinen teos etsii vertaistaan suomalaisten urkusävellysten joukossa. Urkurille se antaa oivan tilaisuuden häikäistä kuulijan taituruudellaan, mutta ei silti sorru tyhjään, kiiltokuvamaiseen koreiluun. Känkäsen lennokas mielikuvitus on löytänyt ihastuttavia uusia näkymiä siinä sävelellisessä avaruudessa, jossa Liszt ja monet muut Bachin ihailijat ovat jo aiemmin samoilleet. Moni-ilmeisen fantasian säihkyvät sointuvyöryt johdattavat fuugaan, joka hämmästyttää musikanttisella elävyydellään. Taitotekoiset sävelet eivät maistu hiukkaakaan kuivalle teorialle - kuten niin usein, ellei fuuga ole itsensä Bachin käsialaa."

”Paitsi barokin ajoilta periytyvien sävellysmuotojen osaavana elävöittäjänä Känkänen esittäytyy myös herkkävaistoisena romanttissävyisten tunnelmakuvien luojana. Tästä ovat erinomaisia esimerkkejä levylle otsikon antanut Nocturne, ehyttunnelmainen yöllinen impressio, ja viehkeä Pastorale, levyn varsinainen herkkupala.”

kari.naskinen@gmail.com

Evakkotytön löysät muistelukset

Lahden kaupunginteatterin evakkonäytelmä perustuu Eeva Kilven kolmeen muistelmaromaaniin jatko- ja talvisotien ajoilta. Evakkotytön tarina on kuitenkin jäänyt kovin heppoiseksi – näytelmästä puuttuu se suuri tragedia, minkä Karjalasta pakenemaan joutuneet ihmiset kokivat. Kuvaavaa tälle asetelmalle on, että evakkotyttö Eevalle on suurempi murheenaihe koiran kuin oman kodin menettäminen.

Tämä on tietenkin ymmärrettävää sikäli, että Eeva Kilpi oli vasta 9-vuotias sodan syttyessä. Kokemukset ja tunnelmat ovat lapsen. Eikä kirjailija näköjään ole kirjat aikuisena kirjoittaessaan (1989-93) mitenkään yrittänyt asettua edelleenkään siihen aikuisten tilanteeseen, minkä kaamea sota aiheutti.

Kodin jättäminen ja evakkoon joutuminen olivat järkytyksiä. Vaikka omalla isälläni ja mummollani oli tietenkin kauniit, haikeat muistot rakkaista kotikonnuista, niin kyllä päällimmäisenä tuntemuksena kuitenkin olivat katkeruus ja viha. Isäni sanavarastossa noista ajoista puhuessamme oli ensin perkele ja vasta sen jälkeen Karjalan kunnaat ja lehtipuut. Tämä asetelma ei näytelmässä tule esille.

Paljon parempi kertomus noilta ajoilta on esimerkiksi Unto Seppäsen kesken jäänyt romaani Evakko (1954), josta Ville Salminen ohjasi elokuvan (1956). Seppänen kuvasi myös sitä huonoa vastaanottoa, minkä ainakin jotkut evakot saivat uusissa määränpäissään – ”minkälaista lie muualla, kun jo Karjalassa on tällaista”, pohtivat evakot Kouvolassa saatuaan huonon kohtelun.

Evakkotytön tarinan on näytelmäksi kirjoittanut Aila Lavaste. Yritys hyvä, mutta lopputulos puolivillainen. Esitys koostuu ikään kuin erillisistä kuvaelmista, siis tytön muisteluksista eri tilanteista. Draaman jänne katkeilee. Tällaisena koosteena se sopisi paremmin vaikkapa Hiitolan karjalaisyhdistyksen vuosijuhlaan. Nyt kun näytelmää teatterissa katsovat muutkin kuin evakot ja heidän jälkeläisensä, niin kuva evakkotilanteesta näyttäytyy hyvin löperönä.

Lavastus on aluksi riittävä ratakiskoineen (Eeva Kilven Hiitola oli risteysasema), mutta väliajan jälkeen se on kummallinen muodostuen isosta tummasta seinästä, jossa on mustia muovisia neliöitä.

Kun näyttelijät lopuksi tulivat ottamaan taputukset vastaan, he myös kiittivät jossakin katsomon yläreunassa olevia äänimiehiä. Ennen ei tarvittu äänimiehiä eikä mikrofoneja, sillä Ola Johanssonin, Inkeri Luoma-ahon ja Raimo Wahlströmin äänet kuuluivat ilmankin.

kari.naskinen@gmail.com

Linja-autoliikennettä 100 vuotta sitten

Nyt kun Lahti on saanut kuparilla ja kullalla päällystetyn hienon matkakeskuksen, voi tarkastella myös alan historiaa. Otsikossa vähän pyöristin lukua, sillä linja-autoliikenne alkoi Lahdessa vasta 1923, jolloin August Lindroosin 14-paikkainen, 35 hevosvoiman moottorilla varustettu Ford aloitti liikennöinnin torin ja Jovin tehtaan välillä. Varsinaista aikataulua ei ollut, vaan Alatorilta ja Joutjärven päästä lähdettiin aina, kun sisällä oli matkustajia ”sopiva” määrä. Lisäksi Lindroos ajoi kerran päivässä 60 kilometrin maaseutulenkin Lahti - Härkälä - Urajärvi - Vesivehmaa - Paimela - Lahti. Hieman myöhemmin alkoi liikennöinti myös harvaan asutulle Launeen alueelle.

Pitkänmatkan liikennekin alkoi keväällä 1923 ”maanteiden kuivuttua” linjoilla Lahti - Heinola ja Lahti - Koski Hl. Aimo Halilan Lahden historia -kirjan (1958) mukaan tuli Lahden - Heinolan linjalle seuraavana vuonna 16-paikkainen Ford, joka ilmoitti ottavansa matkustajia ”kaikkina vuorokaudenaikoina”. Hollolan ja Kosken suuntaan ajoivat itsellisen poika E. Kivistö ja K. Pekola.

Erikoisuus oli Nastolan Auto Oy:n 1924 rakennuttama Ruuhimäki-niminen auto, joka pystyi kulkemaan sekä maalla että vedessä.

Vuonna 1925 Lindroosin autot alkoivat ajaa myös Pallakseen (Jalkaranta), Vesijärven satamaan ja Hennalaan. Seuraavana vuonna hän luopui liikennöinnistä ja perusti sekatavarakaupan.

Bussien lähtöpaikka kaupungin keskustassa oli siis Alatori, joka oli tasoitettu linja-autoja varten. Linja-autoasema valmistui 1939, jonne siirtyivät kaukoliikenteen bussit.

Alatorin tienoo oli muutenkin keskeinen autopaikka, sillä kesällä 1930 valmistui Vapaudentien (nyk. Vapaudenkatu) ja Raatihuoneenkadun (nyk. Marolankatu) kulmaan Shellin huoltoasema, joka toimi myös linja-automatkustajien odotustilana ja matkatavaroiden säilytyspaikkana sekä kuljettajien taukotilana. Nämä asiat olivatkin tuolloin paremmin kuin nyt kiiltävässä matkakeskuksessa. Shellin asemaa piti Suomen Mineraaliöljy Oy, aseman esimies oli Yrjö Johansson ja kakkosesimies Uuno Wallenius.

Liikenne kansainvälistyikin:
1940 Laune - tori - Västerås (Viipurista tullut Torkkelin Liikenne Oy)
1946 Lahti - Petsamo (Viipurista tullut Onni Tuovinen)
1950 Venetsia - Niemi (Lahden Liikenne Oy).

RAITIOTIETÄKIN
SUUNNITLTIIN

Jo ennen linja-autoliikenteen alkamista Lahdessa suunniteltiin raitiovaunuliikenteen aloittamista. Vuonna 1907 oli sanomalehdessä juttu, jossa oltiin huolissaan liikenneolojen kehittymättömyydestä:

"Kaupungissamme toimeliaisuus ja liike-elämä on nykyään varsin vilkasta. Uusia suunnitelmia tehdään ja yleinen on halu edistää nousevaa kaupunkiamme. Tämä on kaikki, kuten ollakin pitää. Näin kaupunkimme kehittyy ja vaurastuu yhteisillä ponnistuksilla. Vieraspaikkakuntalainen, joka matkustaa kaupunkimme läpi rautatieasemalla Vesijärven satamaan saapi, ellei hän ole tilaisuudessa junaa käyttämään, jotenkin huonon käsityksen hyvästä kaupungistamme ajaessaan tuon matkan hevosella. Tie on melkein aina huonossa kunnossa, silloinkin kun ei ole niitä katutöitä, jotka tämän kesän ovat liikettä vaikeuttaneet. Liike on suuri, kesä-aikana usein tavatonkin. Kysymys raitiotie- tai automobiililiikenteestä tälle välille ei ole tämänkään vuoksi turhaan noussut. Mutta tätä liikennettä tarvitsevat matkailijoiden lisäksi myös paikkakunnan liikemiehet, joilla on tavaraliikettä tällä välillä. Liikemiehemme tuntevat tarvitsevansa liike-elämän kehittyessä tällaista kulkulaitosta. Kauppiaat ja tehtailijat voisivat suuresti vähentää hevosliikettä, jos yhteistoiminnan kautta saisivat raitiotie- tai automobiililiikenteen käytäntöön."

Lahden joukkoliikennehistoriaa perusteellisesti tutkinut Hannu Kivilä kirjoittaa raitiotietä suunnitellun lähinnä sen vuoksi, että kaupunkiin oltiin perustamassa samaan aikaan kunnallista sähkölaitosta. Raitiotiehanke kuitenkin raukesi varojen puutteeseen. Uudestaan raitiotiekysymys nousi eräissä piireissä esille 1916, jolloin rautatieaseman - sataman linjan lisäksi kaavailtiin reittiä myös kolmen kilometrin päähän Jalkarantaan, jossa oli mm. runsaasti huvila-asutusta. Henkilöautoliikenne oli kuitenkin jo vilkastunut siinä määrin, ettei kysymystä enää pohdittu sen laajemmalti, puhumattakaan että se olisi ollut esillä kaupungin hallintoelimissä.

TROLLEYBUSSEJAKIN…?

Kivilä on selvittänyt myös sitä vaihetta, kun kaupungin sähkölautakunta sai 1943 kehotuksen tutkia mahdollisuuksia trolleybussiliikenteen toteuttamiseen kunnallisena yrityksenä. Trolleybussitoimikuntaan nimettiin mm. kaupunginjohtaja Olavi Kajala ja apulaiskaupunginjohtaja Reino Vornanen. Toimikunta piti vuoden 1946 aikana kuusi kokousta ja teki tutustumismatkat Tampereelle, Helsinkiin ja Tukholmaan. Näiden reissujen jälkeen toimikunta ehdotti, että kaupunki ottaisi sisäisen joukkoliikenteen järjestettäväkseen, aluksi dieselautoilla ja sopivan ajan tullen johdinautoilla. Se ehdotti, että ensi tilassa olisi hankittava kymmenen naftakäyttöisiä Renault--bussia, sillä "tarvittavat Ranskan frangit todennäköisesti olisi nyt saatavissa, mutta myöhemmin se lienee vaikeata ellei mahdotontakin". Toimikunnalle oli Kansanhuoltoministeriön auto-osastolla ja lisenssitoimikunnassa käydyissä neuvotteluissa selvinnyt, että ulkomaisen valuutan puutteesta johtuen vain ranskalaisille autoille voitiin saada tuontilupa.

Lahdessa oli tuolloin noin 40.000 asukasta ja liikennetarpeeksi laskettiin päivää kohti noin 29.000 matkaa. Laskelmat oli tehty noin 20 bussille, mutta Kansanhuoltoministeriön auto-osastolla oltiin sitä mieltä, että kaupungille voitaisiin ajatella korkeintaan kymmenen auton tuontiluvan myöntämistä. Toimikunta ehdotti edelleen, että kaupungin liikennelaitos olisi perustettava vuoden 1947 alusta, jolloin siihen olisi palkattava toimitusjohtaja ja kanslisti. Liikenteen alettua olisi henkilökuntaa lisättävä palkkaamalla sinne kaksi toimistovirkailijaa, 24 kuljettajaa, 24 rahastajaa ja kahdeksan huoltohenkilöä. Kaikki nämä suunnitelmat käytiin läpi perusteellisesti, mutta kaupunginvaltuusto poisti asian esityslistalta ja vähitellen asia hautautui pois mielistä.

kari.naskinen@gmail.com

Naisista pitää nauttia ennen naimisiinmenoa

Olen nähnyt Mozartin Don Giovannin kuusi kertaa, mutta vasta nyt Jyväskylän oopperan esityksen jälkeen pääsin oikeille jäljille, kun Figaro-ravintolassa otti yksi illallisseurueemme jäsen esille Don Giovannin syvemmän filosofian Sören Kierkegaardin kautta. Tai mitä syvää se nyt on, kun tanskalaisfilosofin romaanihenkilö Johannes Viettelijä sanoo Viettelijän päiväkirjassa (1843), että naisista pitää nauttia, ennen kuin he ovat onnistuneet houkuttelemaan miehen alttarille - vain tällä tavalla mies voi saavuttaa maksimaalisen aistinautinnon ilman, että hän jää kiinni aviollisiin velvollisuuksiin.

Kun seuraavana päivänä perehdyin Kierkegaardin filosofointiin, kävi ilmi, että Kierkegaard itse ei ollut samaa miltä kuin romaanihenkilönsä. Kierkegaard kuvasi ensin täydellistä viettelytoiminta ja sen jälkeen tuomitsi tällaisen.

Tohtorinväitöksessään Oulun yliopistossa 2004 Olli Immonen sanoi, että Johannes Viettelijä on joutunut jäätävään kadotukseen, hän on kuollut ja merkitty ihminen, ja kaikki tämä on tyypillistä sille, joka elää epätoivon keskellä. Kierkegaard siis tuomitsee moraalisesti Johannes Viettelijän. Don Giovannin taas tuomitsee Donna Annan isä, joka kuolemansa jälkeen marmoripatsaan muodossa tulee ja ohjaa Don Giovannin helvettiin, koska tämä oli vietellyt Annan ja lisäksi murhannut isän. Mozartin antama nimi oopperalleen onkin kokonaisuudessaan Il dissoluto punita ossia Il Don Giovanni (Rangaistu hulttio eli Don Giovanni).

Kierkegaardin kirjoista tekemänsä yhteenvedon mukaan Immonen toteaa, että ”naiselle, juutalaiselle ja eläimelle oli tyypillistä seksuaalisuus, aistillisuus, nautinto, lapset, lukumäärä, elämä, hetkellisyys ja äärellinen ajallinen maailma. Mieheen ja kristittyyn taas voitiin liittää seksuaalinen pidättyväisyys, henkisyys, dialektinen kehitys, ideaalinen, loputon uhrautuminen, kärsimys, yksinäisyys ja ikuisuus.”

Johannes Viettelijä korostaa vielä naisen ”vegetatiivista (lähes aivokuollutta) tapaa olla henkinen, hänen vapautensa riippuvuutta miehestä, hänen substantiaalista olomuotoaan verrataan miehen reflektiiviseen olemukseen”.

Mozartin oopperassa naiset eivät silti ole mitään vegetatiivisia vihanneksia, vaan elämäniloisia mimmejä, joita Don Giovanni kiehtoo, vaikka tämä on jo 2363 muun naisen kanssa muhinutkin. Moraalisesti vain pitää tietenkin esittää närkästynyttä. Eikä Donna Annankaan tapauksesta tiedetä, onko Don Giovanni hänet varsinaisesti iskenyt vai onko aloitteentekijä ollut Anna itse. Lisäksi Annan isän murhaamisesta puhuminen on kyseenalaista, koska kuolemahan sattui reilussa kaksintaistelussa.

Oopperan tapahtumat sijoittuvat 1600-luvun Espanjaan. Sen ensi-ilta oli Prahassa 1787, ja joidenkin tietojen mukaan katsomossa oli tuolloin myös itse Casanova, 200 rakastajattaren mies. Antti Vihinen kertoo omassa Mozart-kirjassaan (Like, 2014), että joka tapauksessa Casanovalla tiedetään olleen oma osuutensa ainakin oopperan loppukohtauksen suunnittelussa: ”Hän antoi libretisti Lorenzo da Pontelle vinkkejä siitä, miten elostelijan elämää pitäisi kuvata. Casanova ammensi varmasti omista kokemuksistaan. Onko tässä syy siihen, että Don Giovanni on niin elämänläheinen, todentuntuinen?”

Casanova tosin oli erilainen pukki kuin Don Giovanni, sillä hän keskittyi lähinnä yläluokan naisiin, kun taas Don Giovannille kelpasivat kaikki, tärkeintä oli määrä, ei laatu.

Kierkegaardin sanoin ”elämä ei ole ongelma, joka pitäisi ratkaista, vaan todellisuus joka on koettava”. Casanova ja Don Giovanni tekivät omat todellisuutensa omilla tavoillaan ja kokivat ne. Eivätkä ole ainoita. Ruben Oskar Auervaara on suomalaisillekin kovin tuttu, joskin hän oli myös huijari. Don Giovanni ei huijannut, vaan teki naisille hyvää.

kari.naskinen@gmail.com

Heimat – saksalainen kronikka

Saksalainen Heimat on kaikkien aikojen paras tv-sarja. Nyt se tulee uusintana Yle Teeman maanantai-illoissa, yhteensä 32 jaksoa, 53 tuntia. Ennen tätä uusintakierrosta nähtiin jo erillinen pitkä elokuva Heimat – kaipauksen vuodet, joka on viimeksi valmistunut, mutta sijoittuu tapahtuma-ajallisesti 1800-luvulle, kun varsinaisen tv-sarjan tapahtumat alkavat vuodesta 1919.

Näiden kaikkien tekijä on Edgar Reitz, joka syntyi 1932 Hunsrückissä pienessä Morbachin kylässä. Sen lähin iso kaupunki on Koblenz, ja Hunsrückissä Reininmaalla ollaan myös Heimatissa, mutta kylän nimi on keksitysti Schabbach. Reitzin isä oli kelloseppä, ja näkyvässä osassa on kelloseppä myös tv-sarjassa. Näin voi päätellä, että sarjassa on muitakin aineksia Reitzin oman elämän kokemuspiiristä.

Sarja kokonaisuudessaan perustuu sen ihmisten henkilökohtaisiin, pieniinkin asioihin. Elämä menee, on iloja ja suruja, isoja ja pieniä. Nämä perheiden ja sukujen tapahtumat lomittuvat isojen sosiaalisten ja poliittisten asioiden kanssa, ja näin muodostuu sarjan ensimmäisen kauden alaotsikon mukaisesti ”eine deutsche Chronik”, saksalainen kronikka. Tämä ensimmäinen kausi kattaa vuodet 1919-82, toinen ”Chronik einer Jugend” 1983-88 ja kolmas ”Chronik einer Zeitwende” siitä eteenpäin.

Koko ajan ollaan kotiseudulla, mutta rinnalla kulkevat koko kotimaan asiat ja muutokset. Alun perin sarjan työnimenä olikin ”Made in Germany”, ja tämä teksti näkyy jokaisen jakson alussa ison kivipaaden kylkeen hakattuna. Heimat on kuitenkin nimenä täsmällisempi, sillä se kuvaa paremmin sitä, että kysymys on kuitenkin aina ihmisistä, jotka ovat tärkeämpiä kuin valtakunnat.

Heimat-sanan voi suomentaa kummaksi tahansa, kotiseuduksi tai kotimaaksi. Kun siinä ei ole määräävää die-artikkelia, on sana ikään kuin abstrakti, eikä välttämättä tarkoita vain Schabbahia. Tässä muodossa saksan kielen substantiivi Heimat voi siis tarkoittaa kenen tahansa kotiseutua.

Kotiseutu korostuu siinäkin vaiheessa, kun eletään 1930-lukua: ollaan kuin ei oltaiskaan, kaukana maailman ja kotimaankin melskeistä. Natsien valtaannousu kylläkin näkyy ulkoisina merkkeinä, mutta ei se sen kummoisemmalta tunnu kuin mikään aikaisempikaan muutosvaihe. Tärkeämpää on tavallinen elämä, jota helpottamaan ovat tulleet puhelin ja auto.

Natsi-Saksan rikokset 1933-45 eivät Schabbachissa näy eivätkä tunnu. Ei siellä kukaan mistään Arbeit macht frei -leireistä tiedä. Kai tämä näin on tulkittava, ettei syrjäkylillä hakaristiporukan kauheimmista tekemisistä mitään tiedettykään. Isosta Johtajasta tietenkin puhutaan ja kylän intomielisimmät vetävät punamustat nauhat käsivarsiinsa, mutta siinä se. Juutalaiskysymystä sentään sivutaan. Sen verran voi lisäksi tulkintaa tehdä, että natsipuolueen riveihin liittyvät Reitzin mukaan kiireimmin kaikkein hölmöimmät ja pyrkyreimmät.

Edgar Reitzia on tästä tulkinnasta, holokaustin ohittamisesta, syytettykin. Kysymys on kuitenkin siitä samasta, mistä toinen Saksan historiaa laajasti fiktiivisesti kuvittanut Günter Grass on kirjoittanut: muisti on valikoiva.

Reitzin sarjassa on yksi kuvaustekninenkin asia, mikä saattaa liittyä tähän asiaan: varsinkin vanhempia vuosikymmeniä kuvaavissa jaksoissa Reitz on käyttänyt materiaalina pääasiassa mustavalkoista filmiä, mutta aina välillä hypätään värifilmiin. En ole Reitzin omaa selitystä tähän mistään löytänyt, mutta voisikohan olla, että Reitz näyttää, miten ihmiset muistavat jotkin asiat iloisina ja värillisinä ja jotkin vain arkisen harmaina. Sitten on myös asioita, jotka halutaan unohtaa aivan kokonaan.

MAAILMAN PARAS
MUSIIKKIELOKUVA?

Säveltäjä Kalevi Aho kirjoitti 2005 Suomen säveltäjät ry:n jäsenlehdessä, että Heimat tulee jäämään yhdeksi taiteiden historian keskeisimmistä, ellei suorastaan keskeisimmäksi ajankuvateokseksi 1900-luvusta. Lisäksi hän sanoI sarjan toista tuotantokautta maailman parhaaksi musiikkielokuvaksi:

”Sen päähenkilönä on Hermann Simon, joka ensimmäisessä osassa aloittaa sävellysopinnot Münchenissä. Kokonaisuuden päättävässä 13. osassa hän palaa kokemansa syvän henkilökohtaisen ja luovan kriisin jälkeen Schabbachiin ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen, oppiakseen odottamista, kuten hän sanoo. Varsinaiset tapahtumat alkavat syksyllä 1960, kun Hermann pyrkii Münchenin musiikkikorkeakouluun, ja ne päättyvät vuonna 1970.”

”Yksi suvereeneimpia musiikillisia tuokioita sisältyy viidenteen osaan, jossa Hermann poikkeaa keskikesällä Dülmenin pikkukaupunkiin tervehtimässä Helga Aufschreytä – Helga asuu Münchenissä samassa asuinyhteisössä kuin Hermannkin. Hän tapaa samalla Helgan kaksi ystävätärtä, Mariannen ja Dorlin, ja illan kuluessa Hermann joutuu kolmen nuoren naisen eroottisten unelmien kohteeksi. Hän esittää kynttilänvalaistuksessa naisille Beethovenin Myrsky-sonaattia op. 31 nro 2, jolloin Marianne alkaa riisua paitaa Hermannin päältä Hermannin keskeyttämättä soittoaan. Helga pyörtyy kiihtymyksestä, ja yhteinen illanvietto keskeytyy siihen. Ilta saa Hermannin osalta eroottisen täyttymyksensä seuraavana yönä, kun hän pakenee yöpaikastaan Helgan vanhempien talosta Mariannen luokse. Helgalle, hylätyksi tuleminen on katkera isku, ja tästä vaiheesta alkaa hänen vähittäinen poliittinen radikalisoitumisensa.”

Tällaisia ja monia muita loistavia kohtauksia tässä Heimat-eepoksessa on vaikka millä mitalla, ja joka maanantai-ilta tuntuu, että miksei heti perään näytetä seuraavaa jaksoa.

Hermannia näytetään myös sävellystunnilla, jossa opettajana toimii kreikkalainen Nikos Mamangakis, koko sarjan musiikin säveltäjä. Kaipauksen vuodet -elokuvassa (2013) puolestaan on yhdessä kohtauksessa elokuvaohjaaja Werner Herzog, joka esittää Alexander von Humboldtia, nykyaikaisen maantieteen yhtä uranuurtajaa.

kari.naskinen@gmail.com

Dementiasta ei ole komediaksi

Ranskalaisesta elokuvasta Matkalla Floridaan sanotaan sen mainonnassa, että kyseessä on komedia. Ei ole, eikä aiheesta sellaista saa, koska muistisairaus ei ole leikinasia. Philippe Le Guayn ohjaama elokuva 81-vuotiaan miehen dementiasta ja tämän lähiomaisten tuskasta on ennemminkin tragedia. Asetelma on tuttu kaikille niille, joiden lähipiirissä on vastaavaa koettu.

Paperitehtaan entinen omistaja ja toimitusjohtaja Claude sairastaa, mutta ei sitä itse ymmärrä tai myönnä. Tytär yrittää auttaa tilannetta hankkimalla yksin isossa talossa asuvalle isälleen kodinhoitajia, mutta he saavat aina tarpeekseen miehen ärsyttävistä ja usein vihamielisistä tempauksista. Välillä Claude saa päähänsä lähteä tehtaalle neuvomaan asioiden hoitamista, ja kaikki menee tietenkin pieleen.

Tehtaassa työskentelevän insinöörin ja Clauden tyttären rakkaussuhteenkin kanssa tulee ongelmia, kun Claude on aina tiellä. Insinööriä huolettaa se, tulevatko suomalaiset ostamaan paperitehtaan, mutta suurin ongelma on kuitenkin Claude.

Tehtaalle mennessään Claude panee tulpat korviinsa. Minä teen tästä lähtien samoin mennessäni elokuviin, joiden äänen taso on nykyisin sellainen, että elokuvateattereiden koneenkäyttäjät ilmeisesti olettavat meidän katsojien olevan puolikuuroja.

Elokuvan nimi tule siitä, että Clauden toinen tytär on muuttanut aikoinaan Floridaan, jonne Claudekin aikoo lähteä tytärtään tapaamaan. Tytär on kuitenkin kuollut aikoja sitten, mutta Clauden sairaus torjuu tämän tiedon.

Mukavia kohtia tässä ”komediassa” ei juurikaan ole. Yksi sellainen kuitenkin on, kun tytär on kunnostuttanut isän vanhan Renault Floride -avoauton (1958-61), joka pohjautui Dauphinen tekniikkaan, ja Claude on tietenkin tyytyväinen – tuttu juttu vuosikymmenten takaa.

Tunnettu näyttelijä Jean Rochefort on Clauden roolissa erinomainen. Niin hyvä, että tulee paha mieli. Sandrine Kiberlain tyttärenä ja tehtaan nykyisenä toimitusjohtaja luovii isän hyvien ja huonojen hetkien välissä, tekee parhaansa, mutta kun mikään ei auta…

kari.naskinen@gmail.com