Niskavuoren Heta vanerilaatikosta toiseen

Hallituksen leikkaukset kulttuurimäärärahoista näkyvät nyt Lahden kaupunginteatterissa. Kun on säästetty lavastuksissa, ei Niskavuoren Hetaa tekemään ole otettu edes lavastajaa.

Tämä on tietenkin puolittainen vitsi, mutta ei vieraileva ohjaaja Mikko Roiha yllä samaan kuin teatterinjohtaja Raija-Sinikka Rantala vajaat 40 vuotta sitten. Silloin Raija-Sinikka Rantala sai Iivari-palkinnon kaupunginteatteriin ohjaamastaan Niskavuoren Hetasta, mutta nyt Roiha voi saada korkeintaan Fennia-Faneri Oy:n perinneyhdistyksen rintamerkin. Näytelmä nimittäin tapahtuu ison Juhani-salin isolla näyttämöllä, jossa lavastuksina ovat vain vanerista pystytetyt kaksi sivuseinää ja takaseinä.

Näkymä on todella puuduttava, vaikka dramatiikan dosentit tietenkin selittävät perusteiksi sisällölliset, teatteritaiteelliset ja psykologiset tekijät.

Lisäksi kun tehdään perinteikkäästä, yli 70 vuotta vanhasta klassikosta esitys nykyaikaan, pitää uusien tekijöiden jättää siihen pukinsorkkansa jälki muutenkin. Niinpä Muumäen piika Hilja Maanoja, lempinimeltään Siipirikko, on Lahdessa nyt mies. Näin on saatu mukaan sellaista nykyaikaan istuvaa touhua, että Akusti Harjulan varovaisesti romanttinen suhde Siipiriikkoon on homosuhde, jota erityisesti korostetaan kohtauksessa ennen Akustin perinnönjakoa.

Näytelmä tapahtuu 1800-luvun lopulta 1920-luvulle. Sinä aikana Heta naitetaan Niskavuoren rusthollin rengille Akustille. Jotain tällaista piti tehdä, koska Heta ei saanut suurtilallista Santeri Lammentaustaa ja oli vaarassa näivettyä vanhaksipiiaksi. Koska Heta kuitenkin odottaa Santerin lasta, pitää skandaali hoitaa toisenlaisella avioliitolla.

Enempää Niskavuoren tytär ei enää taivu. Häistäänkin Heta ja Akusti Hetan määräämänä lähtevät pois kesken juhlien ja etäisyyttä vanhempien taloon ja kaikkiin muihinkin pidetään 17 vuotta eli niin kauan kuin Hetan ja Akustin Muumäen torpan tilalle on saatu rakennetuksi uusi pytinki ja navetta. Muumäen uusi talo, vaneriseinät siinäkin, on pari metriä pitempi kuin Niskavuori, joten Hetan polleudella ei ole rajaa. Annukka Blomberg Hetana on täydellisen hyvä, vaikka vaatetus onkin ajoittain kummallinen. Iivari-palkinnon voi tältä näytäntövuodelta ojentaa hänelle. Tapani Kalliomäki Akustin roolissa myötäilee erinomaisesti niin kuin Akustin pitää, jotta perhe-elämä edes näennäisesti toimii ja tyydyttää varsinkin Hetaa.

Esityksessä on kaksi voimakasta kohtausta, jotka saavat unohtamaan jopa tyhmän lavastuksen. Väliajan jälkeen siirrytään ilman selityksiä punalippujen liehuessa ja Vapauden kaihoa laulaen vuoteen 1918. Alkurymistyksen jälkeen Heta haluaa Jaakon (Santerin poika) Tampereelle taistelemaan valkoisten joukkoihin. Jaakko ei halua, mutta myöntyy lopulta äitinsä kovaan tahtoon. Tuossa vaiheessa punaiset pitävät vielä jöötä Muumäen ja Niskavuoren seudulla, mutta Muumäeltä ei takavarikoida tavaraa eikä ruokatarvikkeita yhtä paljon kuin muilta suurtilallisilta. Osasyinä tähän ovat Hetan tunnetusti hurja luonne sekä Akustin asettautuminen puolueettomaksi ja eräänlaiseksi kyläkunnan turvaajaksi.

Toinen dynaamisesti tehokas kohtaus on Akustin perinnönjako, joka paljastaa sen punaistenkin ymmärtävän asian, että Akusti on vaikeina aikoina antanut lainaa myös niille ihmisille, jotka porvaripankki oli jo pannut lainakieltoon.

Akusti on ollut ilmeisen viisas mies, joka on tullut toimeen kaikkien kanssa. Vähitellen hänelle oli siunaantunut kaikenlaisia kunnallisia tehtäviä sekä jäsenyydet pankin ja maanviljelysseuran johtokunnissa ynnä muitakin. Lahden esityksessä nostetaan esille nimitykset kirkkoväärtiksi ja kunnallisneuvokseksi.

Hella Wuolijoen naiset ovat voimakkaita. Heta on yksi heistä. Kuten Mikko Roiha ohjelmalehtisessä kirjoittaa, he eivät tunne välimuotoja, kestävät kaiken, eivätkä taivu, vaikka heille ei aina rakkautta annetakaan. Heta on telaketjufeministi alusta loppuun, mutta ei tätäkään yhteiskunnallisesti ajatellen, vaan täysin itsekkäästi. Heta ei lähtisi punavihreiden kunnallisvaaliehdokkaaksi kaikenlaisten piipertäjien edunvalvojaksi.

kari.naskinen@gmail.com

Boris Sirpon jäljillä Sirpo-salissa

Lahden konserttitalon valmistumisesta tuli viime vuonna kuluneeksi 70 vuotta. Tälle vuodelle siirtynyt merkkivuoden juhlinta aloitettiin tänään aamupäivällä Sirpo-salissa, jossa Boris Sirposta esitelmöivät toimittaja-kirjailijat Leila Tarpila ja Tiina-Maija Lehtonen. Boris Sirposta siksi, että hän oli Viipurin musiikkiopiston perustaja, ja talvisodan sytyttyä se siirtyi Lahteen. Vuonna 1963 nimi muutettiin Lahden musiikkiopistoksi, 1977 Päijät-Hämeen konservatorioksi ja 2003 Lahden konservatorioksi.

Tänään Sirpo-salin seinälle heijastettiin valokuvia Viipurin musiikkielämästä, jota opiston johtaja, viulisti ja kapellimestari Boris Sirpo näkyvästi vei eteenpäin. Yksi kuva oli kaupungin musiikkielämän merkittävästä kohokohdasta keväällä 1923, kun Jean Sibelius kävi johtamassa konsertin, johon Sirpo oli koonnut 56-jäsenisen orkesterin, koska kaupunginorkesteria ei vielä ollut perustettu. Kuva on otettu luultavasti konsertin päätyttyä, jolloin Sibelius ja Sirpo ottivat vastaan aplodit.

Sibelius johti toisen sinfoniansa ja muitakin omia sävellyksiään. Osalla soittajista oli valkoiset nauhat hihoissaan, sillä kysymyksessä oli valkoisten voittaman vapaussodan 5-vuotisjuhlakonsertti. Viipuri otti säveltäjämestarin juhlien vastaan. Sibelius tuli Helsingistä postijunalla illalla muutamaa päivää ennen konserttia, vastassa asemalla olivat musiikkitervehdyksin torvisoittokunta sekä kuorot Karjalan Laulu ja Wiipurin Lauluveikot. Paljon oli myös yleisöä, joka kuoronjohtaja Yrjö Rosendalin tervetuliaispuheen jälkeen kohotti kolminkertaisen eläköön-huudon Jääkärimarssin sinivalkoiselle säveltäjälle.

Rautatieasemalta Sibelius kuljetettiin kauppaneuvos Viktor Sellgrenin kaupunkiasuntoon Mustainveljestenkadulle. Varsinaisesti Sibelius yöpyi kuitenkin Sellgrenin komeassa jugend-huvilassa, jonka oli muutaman kilometrin päähän keskustasta suunnitellut Viipurin huippuarkkitehti Uno Ullberg. Joidenkin tietojen mukaan tämän prameaksi saneeratun huvilan omistaa nykyisin Vladimir Putin.

Konsertti järjestettiin Viipurin keskuskansakoulun juhlasalissa. Akustiikaltaan sitä ei pidetty kovin hyvänä, mutta Linnankadun konserttitalohankkeeseen meni vielä aikaa 15 vuotta, eikä toteutunut silloinkaan sodan takia. Nykyisin keskuskoulun salissa järjestetään erilaisia tapahtumia, esimerkiksi levytansseja, joissa minäkin olen kolme kertaa käynyt.

Boris Sirpo ei tehnyt evakkomatkaa musiikkiopiston kanssa Lahteen, vaan muutti Amerikkaan Portlandin kaupunkiin Oregonin osavaltioon. Siellä hän työskenteli musiikinopettajana ja kapellimestarina kuolemaansa saakka 1967. Suomessa hän kävi johtamiensa orkesterin ja kuoron kanssa 1955. Lahden musiikkiopistosta Sirpo sai johtajakutsun 1964, mutta kieltäytyi tehtävästä vedoten terveydentilaansa.

Luennoitsijoista Leila Tarpila on Yleisradion toimittaja ja Tiina-Maija Lehtonen on jäänyt Ylestä eläkkeelle. Vuonna 2022 heiltä ilmestyi elämäkertakirja Boris Sirposta. Internetistä löytyy myös heidän tekemänsä laaja historiakokonaisuus ”Viipurin musiikin menestystarina 1918-39”.

Kolmas luennoitsija Sirpo-salissa oli rakennustutkija, taidehistorioitsija Riitta Niskanen, joka kertoi Lahden konserttitalon rakennushistoriasta. Olen kuitenkin käsitellyt tätä asiaa Riitta Niskasen aikaisempien esitysten ja kirjallisuuden pohjalta jo kaksi kertaa (20.8.2008 ja 6.9.2018), joten palaan asiaan taas joskus myöhemmin. Tähän otin kuitenkin valokuvaaja Heikki Havaksen tallentaman kuvan konserttitalon pienoismallista arkkitehtien Heikki ja Kaija Sirenin toimistosta.

Tänään keskiviikkoiltana juhlat jatkuvat konsertilla Felix Krohn -salissa.

kari.naskinen@gmail.com

Saksalaisen sielun ytimessä

Olen kuullut Franz Schubertin laulun Keijujen kuninkaasta vaikka kuinka monta kertaa ja siksi on tutuksi tullut myös tämä Goethen runo. Vasta nyt kuitenkin luin ranskalaisen Michel Tournierin samannimisen romaanin, joka kirjailijan kansallisuudesta huolimatta käsittelee nimenomaan Saksaa. Goethen runo tietenkin esiintyy romaanissa monella tavoin, ja kirjan liitteenä se on kokonaisena Otto Mannisen suomennoksena.

Kirjassa professori Keil Königsbergin antropologian ja arkelogian laitokselta sanoo luennossaan, että tämä Goethen balladi sisältyy saksalaisen sielun ytimeen. Tournier itse perehtyi Saksan sieluun aivan kunnolla, sillä hänen vanhempansa olivat suorittaneet Sorbonnessa germaanisten kielten maisterintutkinnot ja Michel oppi saksan kielen jo kotona, minkä lisäksi hän opiskeli heti sodan jälkeen filosofiaa ja saksaa Tübingenin yliopistossa kolme vuotta. Jo sodan aikana perhe oli tutustunut saksalaisiin, kun 22 miehittäjäsotilasta sijoitettiin asumaan heidän taloonsa Pariisissa. Vanhemmat muuttivat talon pohjakerrokseen, mutta alle 20-vuotias Michel leiriytyi sotilaiden kanssa ullakolla. "En koskaan unohda Wehrmachtin hajua, tupakan ja saappaan kiillotuksen yhdistelmää", hän kirjoitti. "Minulle tämä oli onnen tuoksu."

Myöhemmin Tournier kirjoitti romaaninsa päähenkilön ominaisuudessa selvästi toisin, kun tiedossa oli jo muutakin. Kaikki eivät kuitenkaan myönnä vieläkään: kun holokaustin 80-vuotismuistopäivää vietettiin toissa päivänä, oli iso joukko ihmisiä, jotka taas sanoivat, että pelkkää bluffia koko juttu. Tätä natsihenkistä ryhmää on Saksassa, Suomessa ja kaikkialla muuallakin.

Vuonna 1970 ilmestyneessä kirjassa autokorjaamomies Abel Tiffauges tietää, että saksalaisten mielestä ”huonoa ainesta ei voi parantaa eikä kasvattaa, se on tuomittu yhteen ainoaan käsittelyyn: tuhoamiseen ja sillä siisti.” Tifauges on sotavankina Itä-Preussissa, mutta hyväkäytöksisenä miehenä hän on eräänlainen luottovanki, joka on oikeastaan töissä natseilla. Näin hän pääsee näkemään sitä saksalaista ydintä läheltä ja monipuolisesti. Hänen yksi tehtävänsä on etsiä nuoria poikia natsien sotilasleirille, ja kaiken huippuna on, että hänet määrätään yhdessä vaiheessa työpalvelukseen Rotututkimuskeskukseen.

Auschwitzille on oma nimityksensä: Anus Mundi, maailman persläpi. Maailman kataluuden, kärsimyksen ja kuoleman pääkaupunki, jota kohti kaikkialta Euroopasta uhrisaattueet matkasivat.

Natsit siellä ja kaikkialla kumarsivat hakaristilippua. Tournier kirjoittaa, että tulee kuitenkin sekin hetki, jolloin tämä merkki ei suostukaan ihmisen kannettavaksi niin kuin sotilas kantaa lippua. Se itsenäistyy ja ottaa asian kannettavakseen. Onkohan nyt käynyt niin, kun hakaristiliput ovat äärioikeiston nousun myötä taas tulleet esille? Tournier tekee erikoisen mutta tietyllä tavalla osuvan vertauksen:

”Muistelkaapa Jeesuksen ristintietä. Tuntikausia Jeesus kantoi ristiään. Sitten risti kantoi häntä. Silloin temppelin esirippu repesi ja aurinko sammui. Kun vertauskuva tuhoaa kuvattavansa, kun ristinkantajasta tulee ristiinnaulittu, kun pahanlaatuinen muutos kääntää kantamisen päälaelleen, on maailmojen loppu lähellä. Silloin ei mikään enää paina symbolia, vaan siitä tulee taivaiden valtias.”

KUVITELMAA VAI TOTTA?

Goethen Keijujen kuningas kertoo kuolemansairaasta pojasta, joka ratsastaa yöllä isänsä kanssa kohti kotia. Poika näkee houreissaan keijujen kuninkaan yrittävän houkutella häntä mukaansa ja poika huutaa isäänsä apuun. Isä yrittää tyynnytellä poikaa vakuuttamalla, että keijujen kuningas on vain kuvitelmaa. Lopussa kuitenkin paljastuu pojan kauhea kohtalo; kun he viimein saavuttavat kotinsa, poika on kuollut. Keijujen kuningas on runossa kuoleman vertauskuva. Toiseksi viimeisessä seitsemännessä säkeistössä keijujen kuningas kuitenkin ottaa pojan sielun väkivalloin. Viimeisissä säkeissä isä pääsee kartanon pihaan, mutta hänen käsivarrellaan on nyt enää lapsi jo vainaa.

Tournierin kertomuksen lopussa Abel Tiffauges toimii Kaltenbornin linnan autonkuljettajana ja tallirenkinä. Kaltenbornissa toimii yksi natsi-Saksan sotilaskoulutusjärjestelmään kuuluva lasten sisäoppilaitos Nationalpolitische Erziehungsanstalten (napola). Puna-armeijan jo tullessa ja tuhotessa Kaltenbornin kantaa Tiffauges käsivarsillaan yhtä juutalaispoikaa, kohtalo täyttyy kirjaimellisesti Efraim-pojan kantajana. Tiffauges näkee viimeisellä katseellaan vain mustalla taivaalla pyörivän uuden kuusisakaraisen tähden.

KUKA NYT OTTAISI
MAAILMAN KANTAAKSEEN?

Jo romaanin alkuvaiheissa Tournier käsittelee Pyhää Kristoforosta, Kristuksen kantajaa. Kristillisen legendan mukaan isokokoinen ja voimakas Kristoforos auttoi ihmisiä kulkemaan vaarallisen joen yli, ja sitten eräs pieni lapsi pyysi miestä kantamaan hänetkin toiselle puolelle. Kristoforos otti tehtävän vastaan, mutta samalla joki alkoi tulvia ja Kristoforos sain hädin tuskin lapsen vastarannalle. Kristoforos sanoi lapselle: ”Olet saattanut minut suurimpaan vaaraan. En usko, että koko maailma olisi harteillani niin raskas kuin sinä olit.” Lapsi vastasi tähän: ”Harteillasi ei ollut vain koko maailma, vaan Hän joka teki sen. Olen Kristus, kuninkaasi, jota palvelet tässä työssäsi.” Sen jälkeen lapsi katosi.

Kuka nyt tulisi maailman kantajaksi? Atlasta ei ole kantamaan sekä maapalloa että taivasta, eikä Trumpista, Muskista, Xi Jinpingstä eikä muistakaan tutuista ole mihinkään. Nykymaailmassa ei enää ole aineksia legendoiksi, sillä nyt johdossa ovat politrukit, joiden valta kuuluu kokonaan Mammonan alueeseen, kuten Tournier kirjoittaa.

Paholaisella on suurempoi valta kuin Pyhyydellä: ”Paholaisen valta näkyy mm. puistokäytävien, katujen ja aukioiden nimissä, jotka on omistettu ammattisotilaille eli ammattimaisille tappajille. Jopa Thomas Bugeaudin, 1800-luvun kauheimman teurastajan nimi häpäisee usean ranskalaisen kaupungin katuja. Veren tahrimat epäjumalat ovat nimeltään Isänmaa, Uhri, Sankaruus ja Kunnia.”

kari.naskinen@gmail.com

Ankkurin ruosteessa ei naarmuakaan. Mitä sitten?

Loppiaisena nostettiin Suomenlahdesta neljä metriä pitkä ankkuri. Suomen hallituksen ja opposition ja sotaherrojen mukaan tätä ankkuria merenpohjaa raahaamalla oli rikollisesti katkaistu sähkökaapeli Suomen ja Viron väliltä. Syyllisestä sanottiin heti, että Venäjä, Venäjä ja Venäjä, vaikka laiva onkin Arabiemiirikunnassa toimivan yhtiön omistuksessa. Nyt on kuitenkin tutkimuksissa käynyt selväksi, että kysymys ei ole ollut tahallisesta rikoksesta. Tämän jälkeen ovat ulkopoliittisen johdon kommentit olleet sitä luokkaa kuin Helsingin Sanomat viime viikolla aiheellisesti irvaili: mitä sitten?

Alexander Stubb sanoi, ettei tärkeintä olekaan, kenen syy, vaan että tällaisia tekoja pitää pystyä estämään. Elina Valtonen puolestaan sanoi television Ykkösaamussa lakonisesti, että tämä viesti on nyt kuultu. Ei tässä nyt syyllisiä kaivata, vaan Lahtista ja jalkaväkimiinoja.

Jo neljä päivää loppiaisen jälkeen olin kuitenkin lukenut kokeneen Jäämeren-kalastajan Ari Pietikäisen havainnosta hänen nähtyään STT:n jutussa Lehtikuva-yhtiön valokuvan ko. ankkurista: ”Suomen merivartiosto väittää, että tätä 11 tonnia painavaa ankkuria on vedetty 100 kilometriä meren pohjassa. Ei mahdu minun järkeeni. Ankkurin pinta ruosteessa, ei ole naarmuakaan, ei missään paikassa, tämä juttu haisee pahalle. Jos jollain teillä lukijoilla on yhteyksiä merivartiostoon, sanokaa niille, että ottavat kulmahiomakoneen ja hiovat ankkurin karkealla laikalla ja julkaisevat uuden kuvan. Huh huh, mitä pelleilyä.” (Naapuriseuran Sanomat 10.1.2025)

Tässä kuitenkin eletään nyt sellaisia aikoja, että syyllisiä löydetään helpommin kuin neuloja heinäsuovasta. Osoitekin on tuttu. Kuten entinen Moskovassa ja Washingtonissa suurlähettiläänä ollut Mikko Hautala kirjoitti Helsingin Sanomissa, esimerkiksi ajatus Suomen ja Neuvostoliiton välillä olleesta yya-sopimuksesta kuulostaa nyt hullun houreelta. Eikä niitä hulluja tarvitse etsiä Tiitisen listasta, vaan hullujen nimet löytyvät valtiokalentereista 1940-luvulta 1990-luvulle.

Enää ei sananvapautta täydessä muodossaan ole. SDP ei hyväksynyt puolueensa kaupunginvaltuutettua Jussi Särkelää tämän kevään kunnallisvaaliehdokkaaksi Vantaalla, koska hän oli kirjoittanut nettiin väärän mielipiteen Suomen Venäjä-politiikasta. Kimmo Kiljunen taas erehtyi sanomaan, että itärajan kokonaan sulkeminen loukkaa Suomen kansalaisten ihmisoikeuksia, ja tämän takia oli vähällä, ettei häntä erotettu eduskunnasta ja SDP:stä.

Kanava-lehden uusimmassa numerossa entinen valtionarkistonhoitaja, professori Kari Tarkiainen kysyy kirjoituksensa otsikossa, ”miten suhtautua Venäjään rauhan tultua”. Kaksipiippuisesti kysytty, koska Suomessahan on jo pitkään esitetty sellaistakin näkemysträ, että Venäjän ja Ukrainan sodan lisäksi on meneillään Venäjän ja Suomen sota. Se vain on Tarkiaiselta vaarallista tekstiä, että ”monet asiantuntijat ennustavat Ukrainan kärsivän tappion käynnissä olevassa sodassa”. Virallisen Suomen kantahan on, että rauhaan ei Ukrainassa pidä pyrkiä, vaan sellaiseen Ukrainan voittoon, että Venäjä joutuisi antautumaan pakkorauhaan. Kaikkein parasta olisi, että koko Venäjän kansa paistettaisiin voissa kuoliaaksi.

Vladimir Vysotski pohtii yhdessä laulussaan, mistä tunnet sä ystävän?

Kun on vierelläs vielä hän
Turhat tuttavat luotas ois
Hävinneet pian pois.

Nyt meillä on uudet ystävät EU, Nato ja USA. Niidenkin asiantuntijat kuitenkin ihmettelisivät, jos Jäämeren-kalastaja olisi koko päivän naarannut rapumertoja vanhalla ruosteisella naaralla, johon ei olisi ruosteenpintaan tullut naarmuakaan.

Tarkiaisen kysymykseen joutuu vastaamaan, että koska rauhan tultua ei vihaa voi muuttaa suitsait ystävyydeksi, täytyy koko valtiojohto panna uusiksi.

kari.naskinen@gmail.com

Antakaa Kiinan nukkua

Taas komea laajakangaselokuva toteutettuna Super Technirama 70^® -kuvausärjestelmällä. Hieno muistuma Hollywoodin kulta-ajasta. Vaikka Nicholas Rayn ohjaaman 55 päivää Pekingissä (1963) katsoo nyt televisiosta, niin sen mahtavuuden kokee. Tämäkin elokuva alkaa Dimitri Tiomkinin kolmeminuuttia kestävällä alkusoitolla, jonka aikana kuvassa näkyy vain teksti Overture. Sen jälkeen varsinaiset alkutekstit, joiden taustana ovat Dong Kingmanin hienot vesivärimaalaukset. Kingman oli merkittävä kuvataiteilija, jonka vesiväritöitä nimenomaan on taidemuseoissa kautta Yhdysvaltojen. Kingman oli Academy of Art College San Franciscon kunniatohtori. Elokuvan massiivinen lavastus on käsittämättömän upea, kun ottaa huomioon, että esimerkiksi Pekingin Kielletty kaupunkioli tarvittavilta osiltaan tehty Samuel Bronston -studioilla Madridin lähellä, koska tuohon aikaan ollut digitaalisia virtuaalilavasteita käytettävissä.

Sama koskee suurten ihmismassojen kuvaamista. Tähän elokuvaan tarvittiin puolitoista tuhatta kiinalaista, mutta kun noin isoa määrää kiinalaisilta näyttäviä avustajia ei löytynyt Espanjasta, heitä hankittiin lisäksi Portugalista, Italiasta, Ranskasta ja Englannista. Niin kova urakka tämä kaikki oli ohjaajallekin, että hän sai sydäninfarktin kesken kuvausten, minkä jälkeen tuuraajiksi hankittiin Guy Green ja Andrew Marton, joiden nimiä ei alkuteksteissä kuitenkaan mainita.

Oikeita kiinalaisia näyttelijöitä ei ollut saatu myöskään isoihin rooleihin, joten leskikeisarinna Tzu Hsi on elokuvassa Flora Robson ja hänen kaksi läheisintä valtiomiestään John Ireland ja Leo Genn. Pääosassa sen sijaan on aikansa supertähti Charlton Heston, joka oli juuri noussut huipulle Ben-Hurin ja El Cidin rooleissaan vastaavanlaisissa spektaakkeleissa.

On tällä elokuvalla liittymäkohta nykypäiväänkin. Britannian suurlähettiläs Arthur Robertson (David Niven) sanoo amerikkalaiselle majurille Matt Lewisille (Heston) Napoléon Bonapartea lainaten, että ”antakaa Kiinan nukkua, sillä kun se herää, se tulee ravistelemaan maailmaa”. Tällä hetkellä tilanne kuitenkin on sellainen, että Kiina on ravistellut itse itsensä hereille ja Trumpin ykköstavoitteita on saada se takaisin nukkumaan.

Elokuvan nimi tarkoittaa 55 päivää kestänyttä boksarikapinaa Kiinassa 1800-1900-lukujen vaihteessa, jolloin ulkovalloilla oli jo 13 provinssia hallinnassaan. Olot olivat huonot, nälkä kurjisti kansaa ja syynä pidettiin länsimaiden ylivaltaa. Heti elokuvan alkutapahtumassa liehuvat Venäjän, USA:n, Britannian, Ranskan ja muiden kolonialistivaltioiden liput ja niiden kansallishymnien melodiat kuuluvat. Keisarillinen armeija ei puutu asiaan, vaan olettaa, että kapinallisten sota lännen taloudellista ja poliittista vaikutusvaltaa vastaan auttaa.

Boksarikapina-nimi tarkoittaa epävirallisesti järjestäytynyttä ”Oikeudenmukaisuuden ja harmonian nyrkkiä”, jonka jäsenet harrastivat nyrkkeilyä ja muita taistelulajeja. Lopulta liittoutuneiden joukot ehtivät hätiin, ne miehittivät Pekingin, boksarikapina kukistui ja Qing-hovi pakeni Xianiin. Kansa jäi tyytymättömyyteen ja Kiinan valtion sotakorvauksetkin tulivat talonpoikien maksettaviksi.

Kaksi ja puoli tuntia kestävä elokuva edustaa tyypillisimmillään Hollywoodin loiston päiviä, vaikka sitä ei Hollywoodin elokuvatehtaassa tehtykään. Lopun taistelukohtaukset ovat näyttäviä, eikä romantiikkaakaan ole unohdettu, vaan Charlton Heston pitää koko ajan hillittyä teerenpeliä venäläisen paronittaren (Ava Gardner) kanssa. Oikeassa elämässä Heston ja Gardner eivät jostain syystä tulleet toimeen keskenään. Heston peräti ilmoitti vastustavansa Gardnerin ottamista paronittaren rooliin. Heston kirjoitti päiväkirjaansa keväällä 1962: "Nick [Nicholas Ray] soitti Espanjasta ja kertoi huolestuttavia uutisia. Näyttää siltä, ​​​​että he haluavat käyttää Ava Gardneria. Minun on parasta viedä perseeni sinne ensi viikolla ja selvittää mitä helvettiä tapahtuu." Tuottaja Samuel Bronston ja Ray kuitenkin kumosivat Hestonin valituksen tietäen, että elokuva tarvitsi Avan nimeä ja tähtivoimaa saadakseen paremmat mahdollisuudet lipputuloihin.

Elokuvassa paronitar kuolee, mutta onnelliseksi lopuksi saadaan, kun Heston nappaa Pekingistä pois lähtiessään hevosensa selkään myös kiinalaisen pikkutytön, jonka äiti oli kuollut aikaisemmin ja isä amerikkalaissotilas nyt taistelussa. Isä oli luvannut tytölle vievänsä hänet mukanaan Amerikkaan, mutta asian hoitaa nyt Heston.

Elokuvan tuotantkustannukset olivat 10 miljoonaa dollaria. Sen verran tuli katsojatulojakin, mutta se oli pettymys. Alkoi olla sellainen aika, että laajakangaselokuvat olivat uutuudenviehätyksensä saavuttaneet, eivätkä ne enää vetäneet samalla tavalla kuin viisi vuotta aiemmin. Eivätkä kriitikkojenkaan kommentit lisänneet elokuvayleisön kiinnostusta. Cannesissakaan elokuva ei kehuja saanut, eikä Oscareita tullut, vaikka olikin finalistina parhaasta musiikista ja parhaasta lauluesityksestä (Andy Williamsin laulama The Peking Theme).

kari.naskinen@gmail.com

Hilja maitotyttö

Tämä ei ole Anneli Sauli, vaan Eeva Mäkinen, joka Radioteatterin Maitotyttö-kuunnelmassa esittää karjakkolomittaja Hiljaa. Hän ei kuitenkaan ole hiljainen, vaan lopulta hän tekee eläinsuojeluilmoituksen lehmien huonosta hoidosta maitotilalla. Hilja itse on tehnyt parhaansa, mutta eivät siinä yhden lomittajan toimet riitä, kun talon oma väki ei välitä riittävästi lehmien hyvinvoinnista. Lopulta Hilja saa näkemästään ja kokemastaan niin tarpeekseen, että päättää lopettaa koko lomitustyönsä ja kaiken nähneenä ryhtyy myös vegaaniksi - ei syö enää lihaa eikä käytä maitotuotteita. Lisäksi hän oli saanut Ehec-infektion juotuaan pastöroimatonta maitos.

EHEC-infektion

Laura Gustafssonin ja Hilja Kerimäen kirjoittama kuunnelma tuli kolmena jaksona. Siinä kuvataan raadollisella tavalla maito- ja lihatiloilla sitä elämää, joka tulee eläinrakkaalle Hiljalle järkytyksenä. Maatiloilla näköalat ovat karuja, tilallisten elämä ja karjakon työ on kovaa. Kuunnelma perustuu entisen karjakon kertomiin tositapahtumiin, ja vaikka mustalla huumorilla yritetään tarinaa keventää, niin todellisuus on juuri sellaista kuin eläinsuojeluaktivistit ovat jo pitkään tuoneet esille esimerkiksi salaa kuvaamillaan materiaaleilla.

Kiire, kovat paineet ja vajaa työntekijämäärä johtavat ongelmiin, jotka eivät läheskään aina ole tahallisia vahingontekoja, vaan yksinkertaisesti ollaan umpikujassa, josta Hiljan mukaan ei ole muuta ulospääsyä kuin kuolema tai eläinsuojelurikos. Kuunnelman viimeisessä osassa Hilja itsekin sanoo, että on joutunut tekemään väkivaltaa elämiä kohtaan, ja tämä umpikuja panee stopin hänen osaltaan. Enää hän ei kestä lehmien kärsimystä nälän ja kipeiden utareiden takia – eikä siinä yleensä muu auta kuin että Atrian auto tulee pihaan ja vie.

Hiljalla on kokemusta myös sikatiloilta, samanlaisia kuin Oikeutta eläimille -yhdistyksen kuvalliset raportit. Niissä näkyy, että sioilla on hyvin ahtaat oltavat kääntymisen estävissä häkeissä ja että sikojen vammoja ei hoideta. Yhdelläkin tilalla emakon peräsuoli oli luiskahtanut ulos, ja samassa häkissä olleet pienet porsaat olivat nälissään nakertaneet emonsa peräsuolta.

Tutkijatohtori Saara Kupsala Helsingin yliopistossa tekee parhaillaan tutkimusta lainsäädännön vaikutuksista eläinten hyvinvointiin. Vuoden 2024 alussa Suomessa tuli voimaan uusi eläinten hyvinvointilaki, mutta sekin on edelleen sellainen, että uusien ahtaiden häkkien käyttöönotto on kielletty, mutta olemassa olevia porsimishäkkejä ei vieläkään tarvitse poistaa.

Kuunnelmasta tällainen kaupunkilainen kuuli, että navetan lähellä on nykyisin ”pihatto”, jossa lehmä voi vapaasti kulkea, mutta ei se kuitenkaan laidunta vastaa. Tästä palautui mieleen, että aikoinaan Lahden Seurahuoneen pihassa oli kesäisin ulkoilmaravintola Pihatto, josta asiakkaat eivät vapaammille laitumille pyrkineetkään - joskus kyllä joku haki.

Hilja maitotyttö ei onneksi ollut lomituskeikoilla broileritehtaissa. Eikä vegaani broileria syökään. Suomessa teurastetaan vuodessa yli 80 miljoonaa broilerikanaa. Broilerit kasvatetaan isossa ikkunattomassa hallissa, jossa niitä on kerrallaan kymmeniä tuhansia. Vaikka broilerit saavat olla hallissa ”vapaina”, ahtaus estää niiden normaalin liikkumisen. Yhden linnun käyttöön jää liikkumatilaa noin A4-paperiarkin verran.

Eeva Mäkinen on kokkolalainen näyttelijä, joka valmistui teatteritaiteen maisteriksi 2023. Hän on näytellyt mm. Kansallisteatterissa, Helsingin kaupunginteatterissa ja Teatteri Takomossa. Muita näyttelijöitä kuunnelmassa ovat mm. Satu Tuuli Karhu, Leea Klemola, Jarkko Lahti, Jari Pehkonen ja Eeva Soivio.

kari.naskinen@gmail.com

Krematorion piipusta nousee savu, mutta elämä hymyilee

Elokuva Auschwitzin muurin takana hienossa talossa asuvasta perheestä alkaa humisevalla musiikilla, jota kestää pari minuuttia, minkä ajan kuva on vain täysin mustaa. Koska katsoja tietää ennakolta, että The Zone of Interest (2023) kuvaa keskitysleirin komendantin, Obersturmbannführer Rudolf Hössin perhettä, tämän mustuuden ymmärtää heti. Liikkuvaan kuvaan päästäessä näkymä on idylli Sola-joen rannalta, jossa Hössin viisilapsinen perhe ja yksi kotiapulainen viettävät kaunista keskikesän päivää. Eikä pahuudesta tietoakaan.

Jonathan Glazerin ohjaama elokuva on kuin Hannah Arendtin esille tuoma ajatus pahan arkipäiväisyydestä. Ei pahalla ole sarvia eikä kolmipiikkistä hankoa kädessään, vaan paha asuu tavallisuudessa. Aivan sellaisesti näennäisesti tavallisissa miehissä kuin olivat Rudolf Höss ja Adolf Eichmann, jotka olivat toteuttamassa ”lopullista ratkaisua”. Tästä myös Höss mainitsee elokuvan lopussa vaimolleen, kun on saanut Heinrich Himmleriltä määräyksen toteuttaakseen ”Aktion Hössin”, jossa oli tarkoituksena valmistella Unkarin juutalaisten tuhoaminen.

Joenrantapiknikiltä kuitenkin ensin takaisin kotiin Oświęcimiin, josta saksalaiset alkoivat käyttää nimeä Auschwitz. Koti on kaksikerroksinen, kivinen pientalo, jonka isolla piha-alueella on paratiisimainen puutarha, kasvihuone ja uima-allas. Perhe-elämää leimaa yltäkylläisyys, kauneus, lämpö, hyvyys… Tätä täydellisyyttä reunustaa korkea muuri, jonka taakse eivät pääse katsomaan sen paremmin talon asukkaat Rudolf-isukkia lukuun ottamatta kuin elokuvan katsojatkaan. Häiriötekijöitä ei ole, jos ei lasketa sitä, että pari kertaa kauempaa muurin takaa nousee taivaalle tummaa savua.

Sisällä Hedwig-rouva pitää hyvää järjestystä ja ohjaa palvelijoiden toimintaa. Erästä palvelijaa hän kiittää jostakin ja lupaa puhua miehelleen, että tytön tuhkat levitetään aikanaan Babicenin pellolle Oświęcimin alueelle. Puhelimessä Rudolf puhuu uudentyyppistä krematoriota koskevasta suunnitelmasta, joka tehostaisi toimintaa.

Kun luen parhaillaan Michel Tournierin Keijujen kuningasta (1970), siinä ranskalainen päähenkilö Abel Tiffauges joutuu sotavangiksi Saksaan, eikä hän näe vihollisvaltion toimissa varsinaisesti mitään outoa ja pahaa. Sota tietenkin on huono asia, mutta saksalainen yhteiskunta sinänsä on järjestetty hyvin ja kaikki on kunnossa. Tiffauges voi tehdä tällaisia havaintoja, koska eräänlaisena luottovankina pääsee monipuolisiin työtehtäviin Saksassa. Vasta viimeisten sadan sivun aikana, kun Saksan häviö alkaa näyttää selvältä, Tifaugesille paljastuvat Saksan kauheudet. Näinhän asiat olivat saksalaisten omassakin keskuudessa sotavuosina, ja vieläkin on ihmisiä ja ihmisryhmiä, jotka kiistävät koko holokaustin olemassaolon.

Elokuvassa nämä asiat tulevat esille aivan lopussa, jossa dokumentaarisella kuvauksella vieraillaan Auschwitz-Birkenaun keskitysleirimuseossa. Tämä Krakovasta 60 kilometrin päässä ollut kolmen keskitysleirin kokonaisuus oli suurin ja niissä menetti henkensä yli 1,1 miljoonaa ihmistä. Elokuvassa museon siivoojat lakaisevat lattioita, lasiseinien takana näkyy kaasutetuilta ja poltetuilta ihmisiltä otettua omaisuutta röykkiöittäin, kameran kanssa käydään myös yhdessä krematorioista.

Hössin perheen elämää nämä asiat eivät häirinneet. Elämä kotona ja uima-altaalla sujui rikkumattomasti. Ainoa hankaluus tuli, kun perheen isä sai 1943 tiedon siirrostaan SS-joukkojen hallinnolliseen yksikköön Wirtschaftsverwaltungshauptamtiin (WVHA), jossa Hössin johdettavaksi määrättiin kaikkien keskitysleirin budjetointi ja uusien rakennuttaminen. Rudolf ja Hedwig eivät voineet ymmärtää, että tällaista epäoikeudenmukaisuutta oli maailmassa olemassa. Rudolf oli johtanut Auschwitzia täysin kiitettävästi ja Hedwig oli tehnyt perheen kodista kuin mallikodin vaikka kaikille saksalaisille esiteltäväksi. Tämä oli väärin, ei ihmisiä näin saa kohdella, sanoi varsinkin Hedwig.

Sen verran periksi suurimmat johtajat antoivatkin, että vain Rudolf lähti matkatöihin Oranienburgiin ja muu perhe jäi omaan kotiinsa. Eikä isän siirrostakaan tullut pitkäaikainen, vaan keväällä 1944 hän palasi Auschwitziin.

Tämä nerokkaasti ideoitu kertomus on alunperin englantilaisen Martin Amisin samannimisessä romaanissa (2014). Mainita pitää myös puolalainen kuvaaja Lukasz Zal, joka osaltaan on saanut aikaan Hössin perheen luksusolosuhteet. Tuttu mestarikuvaaja jo ennestään Pawel Pawlikowskin elokuvista Ida (2013) ja Cold War (2018). Pitkälti puolalaisia ovat tämän uudenkin elokuvan tekijät, ja Puolassa elokuva myös kokonaan kuvattiin.

The Zone of Interest sai parhaan ei-amerikkalaisen elokuvan Oscarin. Palkinnosta kiittäessään Jonathan Glazer viittasi Gazan tilanteeseen sanomalla, että hänen elokuvansa kertoo myös nykyajasta: ”Älkää vain katsoko, mitä he tekivät silloin, vaan katsokaa, mitä me teemme nyt. Elokuvamme osoittaa, mihin ihmisyyden kieltäminen, dehumanisaatio, pahimmillaan johtaa. Se on muokannut menneisyyttämme ja myös nykyisyyttämme.”

kari.naskinen@gmail.com