Porthan, suurmiehistä seuraava

Turun akatemian professorista Henrik Gabriel Porthanista (1739 - 1804) tehty dokumenttielokuva saa ensi-iltansa tänään Kalevalan päivänä Turussa. ”Elokuva elävöittää ja syventää Porthanin merkitystä Suomen historian isänä ja oppineena, joka ensimmäisten joukossa iskosti aikalaisiinsa ajatuksen suomalaisista omana erillisenä kansakuntanaan”, sanoo elokuvan ohjannut yhteiskuntatieteiden tohtori Esa Sironen. Elokuvan toteutusta tuettiin Turun kaupunginhallituksen itsenäisyyden juhlavuoteen varaamasta määrärahasta.

H.G. Porthan oli merkittävä suomalaista kansallisaatetta edistänyt akateemikko sekä suomalaisen historian, kulttuurin ja maantieteen asiantuntija. Suomalaisten suurmiesten joukkoon Porthan nostettiin näkyvästi 1864, jolloin Turussa paljastettiin hänen muotokuvapatsaansa. Se oli ensimmäinen suomalaisesta tehty henkilömonumentti.

Aivan suomalaisten suurmiesten kärkeen Porthan ei kuitenkaan päässyt. Vaikka Porthanilla oli patsas, oli suurmiehiksi 1800-luvun jälkipuoliskolla kanonisoitu Runeberg, Snellman ja Lönnrot, jotka tulivat esille joka paikassa, kansakoulujen lukukirjoissa, kipsivaloksina, muistojulkaisuissa, liputuspäivinä. Runoilija V.A. Koskenniemikin kirjoitti vielä 1935, että ”isänmaa oli yksi, mutta suurmiehiä oli kolme” ja tarkoitti tuota kolmikkoa.

Porthan sai kuitenkin patsaansa. Hankkeen käynnisti Suomalaisen kirjallisuuden seura 16.3.1854 Porthanin 50-vuotiskuolinpäivänä. Muistomerkkikomitean jäseniksi valittiin professori M. Akiander, professori Fredrik Cygnaeus ja rehtori J.V. Snellman.

Vuonna 1860 Porthanin monumentti oli valamista vaille valmis ruotsalaisen Carl Eneas Sjöstrandin ateljeessa Roomassa. Rahaa oli kuitenkin koossa vasta 2000 ruplaa, kun tarvittiin 7000. Snellmanin ehdotuksesta päätettiin Suomen suuriruhtinaskunnassa viettää Porthanin päivää 9.11.1861 juhlahankkeen hyväksi. Tämä onnistui, juhlapäivän merkeissä saatiin patsasrahastoon niin paljon lisää lahjoituksia, että patsas voitiin kuljettaa Müncheniin pronssiin valettavaksi. Sieltä se vihdoin tuli laivalla Helsinkiin ja edelleen Turkuun, jossa se 9.11.1864 kullankiiltävänä juhlallisesti paljastettiin.

Cygnaeus olisi halunnut patsaan Helsinkiin, josta oli autonomian ajan alettua tullut pääkaupunki. Yliopistokin oli nyt Helsingissä. SKS:n enemmistö päätti kuitenkin pystyttää patsaan Turkuun historiallisista syistä. Lisäksi lahjoitusvaroja oli kerätty listoilla, joissa Turku oli mainittu muistomerkin sijoituspaikaksi.

Patsas oli joka tapauksessa komea, mutta fil. tri S.G. Elmgren totesi, että koska tämmöisissä historiallisissa kuvissa pohjoismaiset vaatteet peittävät kaikki muodot, niitä voi vain arvailla: ”Todellisia taideteoksia eivät voi olla muut kuin Kreikkalaiset jumaluudet, joiden muotoja eivät takit vaivaa ja peittele.”

H.G. Porthan oli noussut Turun akatemian merkittävimmäksi opettajaksi. Viitasaarella syntynyt kirkkoherran poika oli tullut Turkuun 15-vuotiaana ja nimitettiin jo 23-vuotiaana kaunopuheisuuden dosentiksi. Myöhemmin hänestä tuli kaunopuheisuuden professori ja myös akatemian kirjastonhoitaja. Kirjoituksillaan Porthan nosti akatemian tieteen eturiviin monilla eri aloilla, mutta kansan keskuudessa muualla Suomessa hän ei siis noussut aivan suurmiesten kärkikaartiin. Hänen valittuja teoksiaankaan (Opera selecta I - V) ei saatu sadassa vuodessa myydyksi, vaikka painos ei kovin suuri ollut.

Suomen historiantutkimuksen isäkin Porthan oli. Hänen keräämänsä kansanrunouskokoelman pohjalta ilmestyi 1766-78 viisiosainen väitöskirja De Poesi Fennica, ja myöhemmin tuli hänen pääteoksensa, 56-osainen selvitys Viipurin ja Turun piispan Paavali Juustenin piispainkronikasta.

Suomen ensimmäinen arkkipiispa Jakob Tengström kirjoitti Porthanista: ”Toista sellaista opettajaa ei Turun akatemiassa ole koskaan ollut. Hän ei ollut terävä eikä syvällinen ajattelija eikä nero sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta hänellä oli selkeä ja hyvä ymmärrys, varma aisti ja tarkka muisti ja ennen kaikkea erinomaiset opettajanlahjat sekä uupumaton halu ja harrastus tietojensa jakamiseen.”

kari.naskinen@gmail.com

Saksalainen elokuva!

Otsikko tällainen siksi, että Suomen läpiamerikkalaistuneessa elokuvatarjonnassa saksalainen elokuva on harvinaisuus. Fatih Akinin ohjaama elokuva Aus dem Nichts on ollut suomalaiselle maahantuojallekin niin hämmentävä tapaus, että varmuuden vuoksi sen markkinointinimeksi Suomessa on valittu englannin kieli: In the Fade (+ ajatusviivan jälkeen Kuin tyhjästä).

Elokuvassa on huumetuomion vankilassa kärsinyt turkkilainen maahanmuuttaja, jolla on vaalea saksalainen vaimo, sitten tapahtuu uusnatsien pommi-isku, jossa mies ja avioparin lapsi kuolevat. Tästä lähtökohdasta voisi olettaa, että elokuvasta kehittyy ankara yhteiskunnallinen kannanotto. On elokuva sitäkin, mutta yllättäen se on kuitenkin vain jännäri, jossa dramaattisen oikeudenkäynnin jälkeen jäädään seuraamaan, mitä tekee leskeksi jäänyt Katja Sekerci. Syylliset ovat selvillä, mutta tuomiot jakamatta.

Vasta elokuvan lopputeksteissä tulee kannanotto äärioikeiston harjoittamaa terrorismia vastaan. Koko ajan asia on tietenkin erikseen sanomattakin esillä, ja koska tiedetään, kuka elokuvan on tehnyt, niin se riittää. Fatih Akin syntyi Hampurissa 1973 turkkilaisten maahanmuuttajavanhempien lapsena. Jo hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa Kurz und Scherzlos (1998) käsitteli muukalaisuuden tragediaa, ja aihe on ollut hänelle läheinen koko ajan.

Sodankylän festivaaleilla 2009 käydessään Fatih Akin kertoi, että hänen isänsä oli hyvin oikeistolainen, joka suutui, kun 11-vuotias Fatih nauhoitti televisiosta tulleen Yilmaz Güneyn elokuvan Yol (1982). Se oli kova yhteiskunnallinen elokuva, jolle Suomessakin toimiva turkkilaisyhteisö pyysi Suomen elokuvatarkastamolta esityskieltoa. Yolin ohjasi Serif Gören, mutta todellisuudessa sen ”kauko-ohjaajana” oli toiminut Güney vankilasta käsin, sillä hän oli saanut 28 vuoden tuomion vääränlaisesta yhteiskuntakritiikistä.

Akinin uuden elokuvan päähenkilö on Katjaa esittävä saksalainen Diane Kruger (oikeasti Diane Heidkrüger), jolle tämä on ensimmäinen pitkä elokuva Saksassa. Uraa hän on tehnyt Yhdysvalloissa, Englannissa ja Ranskassa, ollut filmitöiden lisäksi mm. kello- ja meikkifirmojen mainoskasvoina. Kyllä hän tuttu filmikasvo on Suomessakin, mutta tämä uusin elokuva on ehdottomasti hänen parhaansa. Diane Kruger on nyt vaihteeksi mallina sille, miltä näyttävät järkytyksen, pelon ja koston kasvot.

Aus dem Nichts on taitavasti rakennettu kertomus. Se pitää sisällään hyvän juonen lisäksi ihmettelyä oikeuslaitoksen toiminnasta ja panee katsojan miettimään, onko kosto oikeutettua – on se, jouduin ainakin minä myöntämään. Se Akinin elokuvasta kuitenkin puuttuu, että hänen itsensä tekemässä käsikirjoituksessa ei pureuduta asioiden ytimeen. Ei riitä, että lopputeksteissä sanotaan uusnatsien tappavan maahanmuuttajia.
kari.naskinen@gmail.com

Olympiakisat: 1) Liechtenstein, 2) Norja, 3) Sveitsi… 7) Suomi

Pyeongchangin kisoissa norjalaiset voittivat eniten mitaleita. Olympiakisoihin osallistui 92 maata, joista mitaleille pääsi 30. Kun suhteutetaan mitalimäärät asukaslukuihin, oli paras 38 000 asukkaan Liechtenstein, joka sai yhden mitalin. Norjan oli toinen, 133 000 asukasta/mitali. Suomi oli seitsemäs, 914 000 asukasta/mitali.

Suomi on ollut kautta aikojen kärkimaita tällä suhteellisuuslaskennalla, seuraavassa kolme parasta kaikista aiemmista talviolympiakisoista:

1924 Chamonix: Norja Suomi Sveitsi
1928 St. Moritz: Norja Suomi Ruotsi
1932 Lake Placid: Norja Suomi Kanada
1936 Garmisch-Partenkirchen: Norja Suomi Ruotsi
1948 St. Moritz: Norja Sveitsi Suomi
1952 Oslo: Norja Suomi Itävalta
1956 Cortina: Suomi Itävalta Ruotsi
1960 Squaw Valley: Itävalta Unkari Tanska
1964 Innsbruck: Norja Suomi Itävalta
1968 Grenoble: Norja Itävalta Suomi
1972 Sapporo: Norja Sveitsi Suomi
1976 Innsbruck: Norja Suomi DDR
1980 Lake Placid: Norja Suomi DDR
1984 Sarajevo: Suomi Norja DDR
1988 Calgary: Sveitsi DDR Suomi
1992 Albertville: Luxemburg Norja Itävalta
1994 Lillehammer: Norja Slovenia Sveitsi
1998 Nagano: Norja Suomi Itävalta
2002 Salt Lake City: Norja Eesti Itävalta
2006 Torino: Norja Itävalta Eesti
2010 Vancouver: Norja Itävalta Slovenia
2014 Sotshi: Norja Slovenia Itävalta
Kaikki kisat yhteensä: Liechtenstein Norja Suomi

SUOMI KUITENKIN
KAIKKEIN PARAS

Laajemmin ottaen Suomi on kuitenkin maailman paras maa. Tilastokeskus on koonnut vertailutietoja kansainvälisistä selvityksistä ja ne paljastavat Suomen paremmuuden:

- Suomi on maailman vakain valtio.
- Suomi on inhimillisen hyvinvoinnin vertailussa maailman ykkönen.
- Suomi, Norja ja Ruotsi ovat maailman vapaimmat maat.
- Eniten henkilökohtaista vapautta maailmassa on suomalaisilla.
- Suomessa ja Tanskassa suojellaan parhaiten ihmisten perusoikeuksia.
- Suomi on maailman turvallisin maa.
- Suomessa on maailman paras hallinto.
- Suomessa on vähiten järjestäytynyttä rikollisuutta maailmassa.
- Luottamus poliisin on suurinta maailmassa Suomessa.
- Suomessa on kaikkein riippumattomin oikeuslaitos.
- Suomessa on nykyisin kaikkein vakaimmat pankit.
- Suomalaiset ovat EU:ssa kaikkein tyytyväisimpiä asumiseensa.
- Kuluttajien luottamus talouteen on suurinta Euroopassa.
- Suomi on vesivaroiltaan maailman rikkain maa.
- Suomen peruskoulutus on maailman paras.
- Suomi on OECD-maiden kärjessä koulutuksessa.
- Suomi maailman lukutaitoisin maa.
- Suomessa on EU:n puhtainta ruokaa.
- Suomessa on Euroopan vahvin digitaalinen osaamispääoma.

Lisäksi Suomi on noin 30 vastaavanlaisessa vertailussa sijoilla 2.-4.

kari.naskinen@gmail.com

Äärimmäisiä tekoja, kun mikään muu ei auta

Minkähänlainen hässäkkä syntyisi, jos maanteiden varsilla oleviin isoihin mainostauluihin pantaisiin vaikkapa teksti ”Sipilän hallitus on persreikä” tai ”Ay-liike on lakkautettava”? Lehtien yleisönosastoissa ja sosiaalisessa mediassa tämä on normaalia, mutta ne mitätöityvät kirjoittajiensa vähäpätöisyyteen. Isot plakaatit olisivat toista. Tällainen asetelma on amerikkalaisessa elokuvassa Three Billboards Outside Ebbing, Missouri.

Mildred Hayesin teini-ikäinen tytär on vuosi sitten raiskattu ja murhattu, mutta tekijää ei ole saatu kiinni. Mildred saa poliisin toimimattomuudesta tarpeekseen ja teettää kolmeen tienvarsitauluun tekstit, joissa haukkuu poliisin ja erikseen nimeltä mainiten poliisipäällikön. Tästä lähtee vyyhti purkautumaan ja koko pieni Ebbingin kaupunki menee sekaisin.

Mildred turvautuu henkiseen suoraan toimintaan, mutta hän ei saa kaupunkilaisia taakseen, koska Mildred syyttää heidän mukavaa poliisipäällikköään. Lisäksi poliisipäällikkö saa ylimääräisiä sympatioita, sillä hän sairastaa vakavaa haimasyöpää. Mildredille tällainen äärimmäinen teko on kuitenkin enää ainoa, mitä hän voi tehdä. Elokuvan kirjoittanut ja ohjannut Martin McDonagh korostaa asetelmaa niin, että yhden poliisin äiti katsoo kotona televisiosta Nicolas Roegin elokuvaa Kauhunkierre (1973), jossa vanhemmat ovat menettäneet pienen tyttönsä hukkumisonnettomuudessa.

Tällaiset viittaukset muihin elokuviin ovat aika yleisiä, monesti sellaista sisäpiirin leikkiä. Tässäkin elokuvassa on toinen viittaus Michael Ciminon Kauriinmetsästäjään (1978): kun Mildred kohtaa mainostaulujen luona kauriin, on hänellä samanlainen otsanauha kuin Robert De Nirolla tuossa Vietnam-elokuvassa. Mildredin murhattu tyttö oli Angela, ja Kauriinmetsästäjän alussa juhlitaan erään Angelan häitä. Metsästäjä omalla tavallaan on myös Mildred.

Tapahtumat eivät jää Mildredin mainostempauksen setvimiseen, vaan se rönsyilee muunkinlaisiin äärimmäisiin tekoihin, joihin syyllistyvät sitten muutkin kuin vain Mildred, poliisikin. ”Antaa palaa”, kun on palaakseen.

Elokuva on musta komedia, jossa kevyemmätkään asiat eivät naurata, koska asia on vakava. Mildredin roolin Frances McDormand tekee jälleen täydellisesti. Hänen epätoivonsa ja surunsa tulevat kipeästi pintaan. Frances McDormand on Joel Coenin puoliso, ja kyllähän tässäkin elokuvassa on tyylillisesti yhtymäkohtia Coenin veljesten elokuviin.

Woody Harrelson poliisipäällikkönä on poikkeuksellisen hyvä, poikkeuksellisen siksi, että hänen tähänastinen osaamisensa on tullut tätä ennen esille lähinnä vain b-luokan farsseissa.

McDonagh on niin ikään tehnyt elokuvan, joka menee yli hänen aiempien elokuviensa. Niistä tunnetuin on rikoskomedia Kukkoilijat (2008), joka muutaman viime vuoden aikana on tullut televisiosta varmaan kymmenen kertaa.

Ebbing-nimistä kaupunkia ei Missourissa ole. Ebb on, mutta elokuva on kuvattu pääosin Sylven pikkukaupungissa Pohjois-Carolinassa.

Aktiivista elokuvissakävijää vain harmittaa, että muiden elokuvien alkukuvina olin nähnyt tämän elokuvan esittelypätkän jo 5-6 kertaa ja osa juonesta oli tullut selväksi jo niiden aikana.

Mutta mitä, jos tienvarteen Suomessa ilmestyisi mainostaulu, jossa kysyttäisiin, ”mitä se poliisi oikein velttoilee, kun Kyllikki Saaren murhakin on vielä selvittämättä”.

kari.naskinen@gmail.com

Kuninkaanvallasta tsaarinvaltaan

Helmikuun 21. päivän aamuna 39 asteen pakkasessa 1808 ylittivät Venäjän joukot Kymijoen. Alkoi sota Venäjän ja Ruotsin välillä. Se päättyi virallisesti 17.9.1809 Haminan rauhaan. Suomesta tuli suuriruhtinaskunta Venäjän tsaarin Aleksanteri I:n alaisuuteen.

Noihin 210 vuoden takaisiin tapahtumiin suhtauduttiin Suomessa ihmeen rauhallisesti. Kuvaavaa on Porvoon piispan pojan, revisiokomissaari Henrik Gabriel Alopaeuksen muistelmissaan kirjoittamat tunnelmat siitä, kun venäläiset tulivat Porvooseen 24.2.1808: ”Kaunis mutta jäätävän kylmä talvi-ilta, vieraat sotilaat, minulle outo kieli, pitkät upseerit, täydellinen hiljaisuus ja hyvä järjestys – kaikki teki mieleni juhlalliseksi.” Yön aikana noin 3000 venäläistä sotilasta tuli Porvooseen, jossa oli noin 2000 asukasta.

Kirjoittaja oli tuolloin 12-vuotias, mutta samanlaista suhtautumista tilanteeseen oli muutenkin. Varsinkin säätyläisten piirissä nähtiin paljon hyvää siinä, että isäntä oli vaihtumassa. Oltiin siirtymässä ensimmäiseen kosmopoliittiseen aikaan ja eurooppalaista sivistyneistöä yhdisti ranskan kieli, jota Venäjälläkin taidettiin, mutta ei niinkään Ruotsissa. Ei tietenkään ollut tietoa siitä, mitä tuleman piti, mutta kun aikaa hieman kului ja Aleksanteri I vahvisti Suomelle erioikeuksia ja aineellisia etuja, koettiin sodan lopputulos myönteisenä.

Viesti sodan syttymisestä saavutti Kustaa IV Adolfin viikko sen alkamisesta. Se kulki Ahvenanmaan kautta optista lennätinverkkoa pitkin. Tällainen järjestelmä oli saatu alkuun 1794. Sotatila julistettiin 3.3.1808.

Sota alkoi, mutta ilman taistelukosketusta suomalaiset joukot alkoivat vetäytyä kohti Hämeen linnaa, jossa komennon otti kenraali Klingspor. Kenraali Klercker ehdotti taisteluun ryhtymistä, mutta ylipäällikkönä Klingsporin kanta ratkaisi ja vetäytymistä jatkettiin Oulun seudulle. Myös Savossa olleet joukot perääntyivät Oulun suuntaan.

Armeijan mielialaa latisti sekin, että tietojen mukaan virkamiehistö ja papisto olivat ryhtyneet yhteistyöhän valtaajien kanssa. Sodan kestäessä nousi merkittävimmäksi myöntyväisyyspolitiikan kannattajaksi Turun piispa Jacob Tengström, josta 1817 tuli Suomen ensimmäinen arkkipiispa. Papit olivat noihin aikoihin tärkeitä mielipidevaikuttajia, ja heidän lojaalisuutensa venäläiselle esivallalle teki kansan keskuudessa työtä uudenlaiselle asenteelle.

Maalis-huhtikuussa armeijan kokoonpanoa muutettiin ja esille nousi uusia nimiä, kun esikuntapäälliköksi nimettiin eversti Carl Johan Adlercreutz, 3. Prikaatin komentajaksi eversti Hans Henrik Grippenberg, 5. Prikaatin komentajaksi eversti Johan August Sandels ja Uudenmaan rykmentin komentajaksi eversti Georg Carl von Döbeln.

Sodassa toteutui se mikä 130 vuotta myöhemminkin: kun tuli vastaan se yhdestoista... Kesän lopulla 1808 venäläisten joukkojen määrä nousi yli 50 000:n, kun taas Klingsporilla oli vain 12 000 soturia. Emämaasta Ruotsista ei apuja tullut, sillä Ruotsilla oli täysi tekeminen myös etelässä ja lännessä: Tanska oli julistanut Ruotsille sodan 14.3. ja tanskalaisten Norjassa olevat joukot uhkasivat Värmlantiakin. Lisäksi Liepajasta laivattu venäläinen maihinnousujoukko oli huhtikuussa vallannut Gotlannin ja venäläinen osasto oli yrittänyt maihinnousua Ahvenanmaalle.

Suomen sodan ensimmäinen aseleposopimus tehtiin 29.9.1808 Lohtajalla, mutta se vielä pitänyt. Sitten kuningas vaihtoi ylipäälliköksi Klingsporin tilalle Klenckerin, mutta enää ei mikään auttanut. Koljonvirran taistelukin käytiin, ja Vänrikki Stoolin tarinoiden Sven Dufvakin kuoli, vaikka ehtikin torjua vihollisen ison hyökkäyksen. Tästä 27.10.1808 saadusta torjuntavoitosta huolimatta sota käytännössä loppui, kun Sandelsin joukot jatkoivat perääntymistään. Uusi aselepo tehtiin 19.11.1808 Olkijoella ja sen mukaisesti Suomen armeijan oli vetäydyttävä Ruotsiin Kaakamojoen taakse.

Kun venäläiset silloin 24.2.1808 olivat tulleet Porvooseen, toimi Vilhelm Reinhold von Heideman Venäläisen armeijan ylipäällikön, kreivi Friedrich Wilhelm Buxhoevdenin majoitusmestarina. Joulukuun 1. päivänä 1808 majuri von Heideman aloitti Porvoossa uutena komendanttina.

SUOMI HYÖTYI

Suomen sodasta seurannut vallanvaihto muutti kansan elämää. Historiantutkija Heikki Ylikangas on tiiviissä yhteenvedossa todennut, että varsinkin kun otetaan huomioon koko autonomian aika, Suomen hyöty oli merkittävä:

”Muutos oli mitä myönteisin, kun vertaamme vuoden 1809 Suomea vaikkapa vuoden 1890 Suomeen. Vuosista ensin mainittuna Suomen alue käsitti joukon tavanomaisia Ruotsin läänejä, vuosista jälkimmäisenä Suomi oli teollistuva sivistysmaa, joka monilla taiteen, tieteen ja teknillisen tiedon aloilla lähenteli maanosan kehittyneimpien maiden tasoa.”

”Suomi tunnettiin kautta Euroopan sisäisesti itsenäisenä Venäjän keisarikunnan osana. Sillä oli oma hallitus, senaatti, omat ministeriöt eli toimituskunnat, omat keskusvirastot, vuodesta 1863 omat säännöllisesti kokoontuvat valtiopäivät, oma varainkäyttö ja siihen liittyen oma raha ja jopa tulliraja Venäjän suuntaan ja vielä päälle päätteeksi sen asiat esiteltiin keisarille erikseen ilman Venäjän ministeriöiden puuttumista.”

”Suomen asukasmäärä enemmän kuin kolminkertaistui autonomian aikana. Eikö siis koko kansa hyötynyt Venäjä vallan ajasta?” (Ylikankaan seminaariluento Kauhajoella 9.8.2008)

kari.naskinen@gmail.com

Maan ja maineen suojelijat

Kun miehet ovat sodissa, naiset hoitavat muut asiat. Ranskalaisen Xavier Beauvoisin elokuvassa Suojelijat eletään ensimmäisen maailmansodan vuosia ja kotona on yhtä vaikeata kuin se aina tällaisissa tilanteissa on. Hortense Sandrall hoitaa pientä maatilaa yhdessä tyttärensä ja avuksi saadun piian kanssa. Elämä on ankaraa, pelkkää työntekoa ilman ilonaiheita.

Ensimmäinen tunti elokuvassa seurataan vain sitä työtä, millä nämä suojelijat säilyttävät elämää tilalla niin, että asiat ovat kunnossa myös siinä vaiheessa, kun miehet palaavat, jos palaavat. Sotaan ovat kotoa lähteneet kaksi poikaa ja vävy. Arjen rytmin katkaisevat vain sunnuntain jumalanpalvelukset, joissa luetaan kuolleiden nimet. Ennen nimien lukemista on kaatuneiden omaisille käyty ilmoittamasta asioista. Kun pienen kunnan joku luottamusmies mustissaan astuu ovesta, äiti tai vaimo vain kysyy: ”Kuka?”

Töitä on paljon, vehnäpellolla, navetassa, vihannesmaalla, puunhakkuussa, leipomisessa jne. Lähinaapurissa on toisenlainen huusholli, jossa elantoa pyritään hankkimaan hiiltenteolla. Kuvaaja on sama Caroline Champetier, joka kuvasi Beauvoisin edellisen ankaruudesta ja hiljaisten ihmisten elämästä kertovan elokuvan Jumalista ja ihmisistä (2010). Kuvatkin hiljentävät, ne ovat paikoin kuin itsenäisiä taideteoksia.

Jumalista ja ihmisistä kertoo talvesta 1996, jolloin ääri-islamistit tappoivat seitsemän munkkia Algeriassa. Suojelijoissa ollaan melkein kokonaan sotakesissä, talvet ovat rauhallisempia, koska peltotöitä ei ole. Elämänmenoa näissä kuvissa rytmittää hienosti vanhan mestarin Michel Legrandin musiikki.

Hortensea näyttelevä Nathalie Baye (kuvassa vas.)) on kuin Niskavuoren vanha emäntä. Suojeltavaa tulee myös siinä vaiheessa, kun kylälle saapuu amerikkalaisia sotilaita. Tapahtuu joitakin pieniä asioita, jotka synnyttävät juoruja kyläläisten keskuudessa. Hortensen on pidettävä huoli siitä, että ikäviltä juoruilta leikataan siivet. Mainetta on suojeltava. Niskavuorelaisen Ilonan rooli on piikatyttö Francinella (Iris Bry).

Elokuvan toinen tunti kuvaa näitä juttuja. Samoin nähdään miten naiset pystyvät hoitamaan tilan asioita vaikeuksista huolimatta. Sadonkorjuu sujuu kyläläisten avustamana, sitten onnistutaan hankkimaan myös härjillä vedettävä paalain, ja kun amerikkalaiset lähtevät, tytär Solange (Laura Smet, kuvassa oik.) saa heiltä ostetuksi edullisesti Fordson-traktorin.

Sodasta ei paljon puhuta. Elämä jatkuu. Hortensen nuorin poika (Cyril Descours) käy pari kertoo kotilomilla, samoin vävy (Olivier Rabourdin), ja vävyn kohdalla ovat naiset huomaavinaan, että sota on tehnyt tehtävänsä, mies on muuttunut. Elokuvan aikajana on 1915-20, ja elämä voittaa.

Laura Smet on oikeassakin elämässä Nathalie Bayen tytär, isä oli viime joulukuussa kuollut ”Ranskan Elvis” Johnny Hallyday, joka 1955 kävi Linnanmäelläkin esiintymässä. Myöhemmin ”Danny” Lipsanen sai Hallydayn konserteista vaikutteita omaan Danny Showhunsa.

kari.naskinen@gmail.com

Kansalaissotaoopperan kapellimestari sanoo, ettei uusi kahakkakaan ole mahdoton

Nuori kapellimestari Santtu-Matias Rouvali johtaa Tampereella kansalaissota-aiheisen oopperan Veljeni vartijan, josta on jäljellä vielä neljä esitystä. Helsingin Sanomien haastattelussa Rouvali sanoi, että nytkin on luokkaeroja ja ne kasvavat jatkuvasti: ”Leikkauksia on tullut, perusduunareilta on palkkoja vähennetty ja sitten kuitenkin rikkaat… Ei sisällissota mahdoton ole, jos tilanteet kärjistyvät.” (HS 14.2.2018)

Sata vuotta sitten tilanne oli kuitenkin niin toisenlainen, että Rouvalilla ei tunnu siitä olevan paljonkaan tietoa. Kannattaisi keskittyä vain musiikkiin.

Ooppera alkaa kolme vuotta ennen kansalaissotaa. Sarajevon laukaukset on ammuttu ja elokuvateatterissa katsotaan italialaista suurelokuvaa Quo Vadis (2013). Pitkään Tampereella asuneen Tapio Parkkisen tekstissä kuvataan tilannetta Tampereella, jossa yhdeltä kantilta katsoen kaikki näyttää erinomaiselta:

”Ei oikein iske riitasointi,
lietsonta ja masinointi,
kun maata johtaa hyvinvointi.
Nousevien odotusten kaupungissa
ei kärsitä vilua ei nälkää.
Uskokaa tai älkää,
me elämme parasta aikaa kautta ihmisen historian.”

Tällaisella kuvittelulla ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa ja niin syntyi kapina. Olli Kortekankaan säveltämä ooppera kuvaa asioita katkelmallisesti, mutta kuitenkin niin, että kokonaisuus pysyy hyvin hallinnassa. Kansan kahtiajako korostuu juonellisesti siinä, että Rossin perheen arkkitehtipoika Eemil lähtee valkoisten kelkkaan, kun taas puhelinkeskuksessa työskentelevä tyttö Amanda panee hihaansa punaisen nauhan. Siinä välissä on leski-isä Johannes, Johanneksen kirkon lukkari, sitoutumaton pasifisti, joka kuitenkin lopulta itsekin tarttuu aseeseen. Perheessä on lisäksi kotiapulainen, jonka kohtaamiset Johanneksen kanssa tuovat oopperaan myös hieman komiikkaa.

Johanneksen pasifismin murtuminen tapahtuu kirkon pihalla. ”Minä sille näytän, Amanda, anna aseesi. Valtakunta kivääristä”, huutaa Johannes, mutta samalla häneen osuu.

Kirkon nimi muuttui 1923 Tuomiokirkoksi, kun Tampereesta tuli piispankaupunki. Varsinkin tamperelaisille katsojille oopperassa on paljon tuttuja kiintopisteitä, kuten kirkossa oleva Hugo Simbergin Köydenpunojat-fresko, joka oopperan kirkkokohtauksessa on elävänä elementtinä.

Kun oopperassa mennään Petit-elokuvateatteriin, puhutaan Iisakin kirkosta. Tuolla nimellä kutsuttiin liikemies Isak Julinin rakennuttamaa taloa, jossa Petit oli. Enää tuota rakennusta Hämeenkadulla ei ole. Lisäksi oopperan tapahtumia on Keskustorilla, Näsilinnassa ja Kalevankankaan hautuumaalla, jonka tienoilla käytiin maaliskuun lopulla kovia taisteluja.

Kalevankankaan taistelu on kuvattu rajusti. Vaikka Tampere-talossa ei ole yhtä hienoa teatteritekniikkaa kuin vaikkapa Kansallisoopperassa, on taistelujoukkokohtaus pystytty toteuttamaan näyttävästi. Laukausten äänet ovat kovia, valojuovat välkkyvät ja kun osuma kaataa taistelijan maahan, tämä ”muuttuu” ristiksi.

Olli Kortekankaan sävelkieli toimii hyvin. Vaikka viimeisiin sataan vuoteen ei ole sävelletty yhtä hienoja oopperoita kuin sitä ennen, on Kortekankaan teos suomalaisten nykyoopperoiden parhaimmistoa yhdessä Isän tytön (2007), joista tätä jälkimmäistä pidän parempana.

Veljeni vartijan partituurissa korostuvat ennen väliaikaa orkesterin voimakkaat osuudet, mutta loppuosassa taistelujen jäädessä vähemmälle pääsevät solistit paremmin esiin. Mukana on monta melodisesti varsin onnistunutta aariaa ja duettoa, ja lisäksi kuorolla on läpi oopperan tavallista suurempi osuus.

Solisteista suurimmat roolit ovat Eemilillä ja Amandalla, joita esittävät Ville Rusanen ja Tuuli Takala. Molemmat huippuluokkaa. Ville Rusanen on jo kansainvälisen luokan tekijä; Tuuli Takala voitti Savonlinnan ja Kangasniemen laulukilpailut 2013, on jo esiintynyt Kansallisoopperassa ja on ensi kesänä Savonlinnan Faustissa. Juha Kotilainen isänä on tuttuun tapaan vakuuttava, samoin Tuomas Katajala Amandan puolisona ja Petitin koneenkäyttäjänä. Maalta Tampereelle muuttanutta tehdastyöläistä esittää räväkän vetävästi Erica Back.

Käsiohjelmassa Kortekangas sanoo, että oopperan harmonia perustuu pitkälti duuri- ja mollisointujen erilaisiin yhdistelmiin: ”Minulle on ollut tärkeää tuoda tarinan aikakautta kuuluviin erilaisten tyylilainojen kautta. On catewalkia, taistelulauluja, torvisoittoa ja myöhäisromanttista hehkutusta.”

Kun eilen näin esityksen, oli lavalla myös Tapio Parkkinen, joka tuurasi tuntemattoman sotilaan roolista sairastumisen takia pois jäänyttä Tuomas Pursiota. Laulut esitti orkesterimontusta Kristjan Möjsnik.

Tuntematon sotilas esittelee itsensä ruotsiksi olevansa liikemies Gustaf Malmberg. Hieman aiemmin hän on puhunut venäjää, joten marsalkka Mannerheimia tämä roolihenkilö markkeeraa. Mukana on myös Kronstadtista Suomeen paenneita matruuseja

OLENKO MINÄ
VELJENI VARTIJA?

Oopperan nimi tulee Raamatusta, jossa veljensä surmannut Kain kysyy Jumalalta, olenko minä veljeni vartija. Tampereen oopperassa vastataan, että olet. Kaikkien on pidettävä huoli toisistamme.

Parkkinen sanoo käsiohjemassa, että ihminen voi sittenkin oppia, katua ja armahtaa. Armo on ihmisen aseista vahvin, sillä se jättää henkiin. Toisaalta kun äärimmäinen paikka tulee, siinä pasifistikin saattaa tarttua aseeseen, kuten Johannes oopperassa. Useaan kertaan lauletaan se kulunut fraasi, että ken miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Niinhän se on, mutta tämä maailmanparannus ei koskaan mene loppuun asti.

kari.naskinen@gmail.com

Mootorispordi muuseum

Tallinnan länsipuolella avattiin viime vuonna moottoriurheilumuseo, joka esittelee erinomaisesti Viron moottoriurheilun sitä aikaa, jolloin Viro kuului Neuvostoliittoon. Museon yksi harvinaisuus on yläkuvassa oleva formula-auto Estonia-10 vuodelta 1964. Moottori on Volgasta. Museo sijaitsee Haapsaluun johtavan tien lähellä Turban kylässä 50 kilometrin päässä Tallinnasta. Se on tehty 1923-66 sähkövoimalana toimineeseen rakennukseen.

Estonia-nimisiä formuloita valmistettiin 1957 - 2001 Tallinnassa lähellä Viru-hotellia. Vuoteen 1985 mennessä oli tehty tuhat autoa, millä määrällä se oli peräti maailman toiseksi suurin formulakilpa-autojen valmistaja, edellä oli vain Lola.

Keskimmäisessä kuvassa oleva auto on vuodelta 1988. Tuona vuonna aloitti Tallinnassa kilpa-autojen tuotannon myös virolais-länsisaksalainen yhtiö. VW-moottoristen autojen nimi oli Estek, mutta niiden valmistus loppui konkurssiin jo 1991. Estekillä kilpaili mm. Marek Kiisa, jonka isä Endel Kiisa kävi voittamassa moottoripyörien TT-kilpailuja Suomessakin CKEB-pyörällä. Viime vuonna Endel Kiisa piti 80-vuotisjuhlansa moottoriurheilumuseossa.

Estonia-formuloiden voimanlähteinä käytettiin aikajärjestyksessä Volgan, Moskvitshin, Wartburgin ja Volkswagenin moottoreita. Myös eri lajien moottoripyörät ovat museossa hyvin esillä ja hyvin kunnostettuina. Nähtävänä on mm. TT-ajaja Nikolai Sevastjanovin Vostok-pyöriä, ja myös hän voitti useita kilpailuja Suomessa. Samoin on esillä kahden motocross-maailmanmestarin Gennadi Moisejevin ja Viktor Arbekovin ajokkeja, vaikka he eivät virolaisia olekaan.

Ralliautoja ovat tuttuun tyyliin Volgat, Mosset ja Ladat. Kuvan Volga on vuodelta 1966.

Museota pitävän yhtiön johtokunnan jäsen Arno Sillat kertoi siellä käydessäni, että museon pinta-ala on 3500 neliömetriä, mutta rakentaminen on vielä kesken, ja lopullinen pinta-ala tulee olemaan 6500 neliötä.

”Viron autourheiluliitto perustettiin 1988, ja suomalaisten antama apu oli meille ensiarvoisen tärkeätä. Kun tyhjästä piti lähteä, niin esimerkiksi Suomen AKK antoi meille vanhan faksilaitteen. Me olemme täällä Virossa muutenkin hyvin kiitollisia kaikesta siitä avusta ja ymmärryksestä, mitä me olemme Suomelta saaneet”, sanoi Sillat.

”Nyt on sitten olemassa Suomessa toimiva Toyotan rallitalli, jossa ajaa myös Ott Tänak. Sillä ei ole väliä, voittavatko kilpailuja Tänak, Jari-Pekka Latvala tai Esapekka Lappi, kunhan vain Toytan talli menestyy.”

kari.naskinen@gmail.com

Happy End – ahdistava kulttuurimme

Itävaltalaisen Michael Hanekenin uusin elokuva Happy End ei ole samalla tavalla piinaavan pelottava kuin hänen edelliset elokuvansa. Väkivaltaakaan ei nyt ole kuin nimeksi. Elokuvan henkilöt, Laurentin perheen jäsenet kolmessa sukupolvessa, ovat kuitenkin niin ahdistuneita, että kyllä tämä Hanekenin elokuvaksi hyvin tunnistaa.

Kesken elokuvan pasahti päähäni itävaltalaisen Sigmund Freudin kirja Ahdistava kulttuurimme (1930), joka voisi olla elokuvankin nimi. Laurentin yläluokkainen perhe on omassa ahdistuksessaan ajautunut niin kylmään tilaan, että mikään ei tunnu miltään. Porvariston hillitystä charmista ei ole jälkeäkään, kun kaiken läpi menee lähes pakkomielteinen itsekkyys.

Elokuvan voisi katsoa farssina, jos siitä ei tunnistaisi niin hyvin sitä Freudinkin kuvaamaa ahdistusta, joka on johtanut länsimaisen elämänmuodon rappeutumiseen. Ahdistuksen pohjalla ovat ankarat sosiaaliset normit, yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus, valtakoneiston kasvanut voima ja valvonta. Uutena ilmiönä tähän on tullut se kansalaiskontrolli, jota edustaa sosiaalinen media. Vapaa tila on Freudin ajoista supistunut.

Haneken käyttääkin elävänä kuvana myös kännykkäkameroilla otettuja pätkiä ja valvontakameran videokuvaa. Kommunikointia puolestaan tapahtuu netin chat-keskustelupalstalla, joka on helposti ulkopuolisten paljastettavissa. Nämä kyllä kuuluvat luontevasti tähän elokuvaan, mutta se jännittää, milloin teattereihin tulee pelkästään kännykällä kuvattu elokuva – toivottavasti ei tule.

Elokuvan henkilöt ovat niin itseensä kääntyneitä, että empatiakykyjä ei ole. Hanekenia on jo ennen tätä elokuvaa sanottu ihmisvihaajaksi, mutta hän on vastannut, ettei ole, vaan hän tekee elokuvia avatakseen pään tai sydämen viestiäkseen jotakin katsojille.

Cannesin elokuvajuhlilla 2017 Haneken sanoi Yleisradion haastattelussa, että todellisen ihmisvihan löytää aivan toisenlaisista elokuvista: ”Aitoja pessimistejä ovat tylsien viihde-elokuvien tekijät. He pitävät yleisöä niin tyhmänä, ettei se kykene keskustelemaan vakavasti ongelmista.”

Cannesissa Happy End oli ehdokkaana pääpalkinnon saajaksi, mutta Kultaisen palmun sai Ruben Östlundin The Square, jonka kanssa Happy Endillä on selviä yhtymäkohtia.

Happy End on rakenteeltaan palapelimäinen. On useita irrallisia kohtauksia, jotka katsoja osaa yhdistää kokonaisuuteen vasta elokuvan loputtua. Minulta tosin jäi pari palaa kokonaan oikeaan lokeroon sijoittamatta. Yksi pala koskee pakolaisongelmaa. Tapahtumat sijoittuvat Calais´n kaupunkiin, jossa elokuvaa tehtäessä oli vielä 10 000 pakolaista odottamassa livahtamista kanaalin yli Englantiin. Isoa numeroa ei Haneken asiasta tee, mutta sen verran kuitenkin, että Hanekenin kannanotto maahanmuuton vastustamiseen on selvä. Ainakin eliitti saa Hanekenilta tuomion.

Elokuvan näyttelijäkaartissa on kaksi Hanekenin elokuvista ennestään tuttua huippua, Isabelle Huppert (kuvassa vas.) ja Jean-Louis Trintignant (oik.). Huppert johtaa itsetietoisen kylmästi perheyritystä sivuilleen katsomatta ja Trintignant on ulkonäköään myöten samanlainen lapsista välittämätön känkkäränkkä kuin kolme vuotta nuorempi Jörn Donner. Näyttelemisessä tulee esille se henkisesti askeettinen elämäntapa, mihin Haneken on tarttunut. Mahtaako askeettisuutta tietoisesti korostaa sekin, ettei elokuvassa ole lainkaan taustamusiikkia.

Yllättävä henkilövalinta on Toby Jones, 160-senttistä Isabelle Huppertiakin lyhyempi brittinäyttelijä, joka viime aikoina on noussut kummallisen näkyvästi esille.

Saa nähdä, mitä on tulossa, kun Haneken on ryhtymässä 10-osaisen sarjaelokuvan tekemiseen televisiolle. Kevin´s Book kertoo ankeustarinan lähitulevaisuudesta, kun joukko nuoria joutuu tekemään pakkolaskun muualle kuin omille lähinurkilleen. Luultavasti nuorten silmät aukeavat, kun he näkevät, että on muunkinlaista kuin heidän tuntemaansa etuoikeutettujen elämää.

kari.naskinen@gmail.com

Kaunotar ja hirviö kylmän sodan kiemuroissa

Kaksi tuntia elokuvanostalgiaa. Guillermo del Toron ohjaama The Shape of Water on kuin paluu niihin elokuvan kulta-aikoihin, jolloin tanssittiin ja laulettiin ja juonet olivat kuin saduista. Mykkäelokuvien alun lumoa ei kuitenkaan tavoitella, vaikka elokuvan päähenkilö Sallykin on mykkä ja asuu elokuvateatterin yläpuolella. Lavastus ja kuvaus ruskeahkoksi suodatettuina väreineen noudattavat tätä sapluunaa. Asunnot, baarit, autot ja Sallyn työpaikka ovat kuin suoraan ”vanhoilta hyviltä ajoilta”.

Elokuva alkaa niin kuin sadut usein, kertojan ääni ei nyt ihan sano, että ”olipa kerran”, mutta henki on sama. Kysymyksessä on taas kerran 300 vuotta vanha romanttinen tarina kaunottaresta ja hirviöstä, mutta nyt se tapahtuu modernina aikana. Eletään 1960-lukua, jolloin Amerikassa ollaan paniikissa, kun Juri Gagarin on juuri käynyt avaruudessa, eikä vastaiskua ole keksitty. USA:n avaruustutkimuskeskukseen on kuitenkin saatu vangiksi outo otus Amazonin pohjamudista. Sitä pidetään tutkimuksellisesti arvokkaana, koska se pystyy elämään kahdessa olotilassa, ilmassa ja vedessä. Siis oikeastaan sama homma kuin Gagarinilla, joka tulee toimeen sekä maassa että avaruudessa. Onhan tämä elävä olento sentään jotain muuta kuin Laika-piski.

Tiedemiehet haluaisivat tutkia otusta tarkemmin. Osa tappaisi sen ja tekisi tarkan ruumiinavauksen. ”Tapetaanhan me neukkuja ja vinosilmiäkin, koska ne ovat erilaisia”, sanoo joku.

Kun Neuvostoliitto saa otuksesta tiedon, heidän tavoitteensa on myös päästä tappamaan se, etteivät amerikkalaiset saisi mitään uutta tieteellistä tietoa. Sitten on kuitenkin Sally, joka toimii siivoojana tutkimuskeskuksessa. Siitä alkaa se varsinaisen sadun osuus. Välillä vieraillaan musikaalin puolella, ja kokonaisuutta voi luonnehtia jännityskomediaksi.

Elokuva on myös korkealentoinen inhimillisyyden kertomus. Sallyn talon teatterissa pyörii Henry Kosterin Raamattu-aiheinen elokuva Ruutin kirja (1960), jossa moabilainen papitar Ruut rakastuu vaarallisesti miehen toisesta uskontokunnasta. Näinä maahanmuuton ja sen vastustuksen aikoina Sally rakastuu vesipetoon, joka ei ole yhtä söpö kuin E.T., mutta osoittautuu kunnon kumppaniksi joka tapauksessa. Vaarallinen on tämäkin suhde, sillä perässä oat sekä amerikkalaiset että venäläiset tappajat.

Sekin käy elokuvassa ilmi, että otuksella on samoja tarpeita kuin ihmisillä. Kun se ensimmäisen kerran pääsee seisomaan vastatusten Sallyn kanssa, se yrittää sormellaan raottaa Sallyn paidannapitusta, ilmeisesti nähdäkseen Sallyn tissit.

Tämä on niitä elokuvia, jotka erikoisuudellaan ja hyvin toteutettuna keräävät sekä yleisöä että palkintoja. Ei siitä elokuvan historiaan silti jää yhden rivin merkintää suurempaa jälkeä.

kari.naskinen@gmail.com

Vääristä valinnoista elämässä voi joutua maksamaan kovan hinnan

Victor Franz on tehnyt elämässään väärän valinnan 28 vuotta sitten. Hinta on ollut kova. Arthur Millerin näytelmässä Hinta käydään läpi niitä asioita, joita vääristä valinnoista on seurannut. Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä Santeri Kinnunen, Eero Aho, Esko Salminen ja Aino Seppo tekevät intensiivisen tutkielman siitä, mitä kaikkea voi valinnoista seurata, kun niiden takana kaiken lisäksi voi olla valheita, inhimillisyyden ja läheisen elämään eläytymisen puutetta sekä ympäröivän maailman armottomuutta.

Paavo Westerberg on ohjannut näytelmän piinaavan tiiviiksi, loppua kohti edettäessä se vaikuttaa jopa jännityskertomukselta. Kun valot sammuvat, näytelmä huipentuu eräänlaiseen epilogiin, jossa perheeseen kuulumaton vanhojen huonekalujen kauppaa tekevä Gregory Solomon nauraa katketakseen. Hän on elämässään kaiken hyvän ja huonon kokenut 89-vuotias juutalaispakolainen, joka naurullaan haluaa sanoa, että haistakoon paska koko elämä, mitä väliä näillä maallisilla murheilla, elämää tämä vain on, ja sekin on jokaiselta jossakin vaiheessa ohi.

Tämä on niitä näytelmiä, jotka saavat katsojan hiljaiseksi. Kotiin ajaessani minäkin panin näytelmän oman elämäni peiliksi: mitä kaikkia valintoja olenkaan tehnyt, onko mennyt oikein vain väärin, mikä minusta on tullut, mikä olisi voinut tulla, jos olisin valinnut paremmin – tai huonommin?

Victor on 28 vuotta sitten uhrautunut. Hän on jäänyt asumaan isänsä kanssa. Isä on tarvinnut Victoria, koska hän on menettänyt kaiken vuoden 1929 suuressa pörssiromahduksessa. Victor on silloin keskeyttänyt yliopisto-opintonsa, koska isä on tarvinnut häntä, eikä rahaakaan ole. Victor on päässyt töihin poliisilaitokselle, josta nyt suunnittelee eläkkeelle jäämistä. Isä on kuollut 16 vuotta sitten, ja 16 vuotta on myös siitä, kun hän on viimeksi puhelimessa puhunut veljensä Walterin kanssa.

Tässäkö tämä elämä oli? Näytelmässä ollaan isän vanhassa vinttihuoneasunnossa, jonne Solomon tulee ostamaan huonekalujäämistöä. Walterkin tulee, hän on menestynyt kirurgi. Paikalla on myös Victorin vaimo.

Victorin uhrautuminen tulee ilmeisesti aika suoraan Millerin oman perheen elämästä. Hänen kolme vuotta vanhempi veljensä Kermit Miller keskeytti aikoinaan opintonsa auttaakseen perhettään. Onko näytelmä Arthur Millerin anteeksipyyntö veljeltään?

Uhrautuminen jonkun toisen puolesta on kaunis asia. Se on suurta rakkautta. Mutta entä jos kaikki ei ole rehellistä? Jos joku ei ole puhunut totta ja uhrautuminen on ollut turhaa? Santeri Kinnunen tekee vakuuttavan hienon roolin tällaisten kysymysten eteen vihdoin joutuessaan. Suomalaisten näyttelijöiden terävimpään kärkeen kuuluva Eero Aho hänen veljenään on roolissaan yhtä erinomainen, hän tuo esille niitä pimeitä puolia, joita jokaisen ”vintillä” on.

Victor sanoo pitkässä monologissaan, että maailmassa ei ole armoa. Westerbergiä ohjaajana tuo toteamus kuitenkin lohduttaa, sillä käsiohjelmassa hän kirjoittaa, että ”armo ehkä syntyy juuri sillä hetkellä, kun havahdumme vajavaisuuteemme ja puutteellisuuteemme. Niin kauan kuin ihmiset kerääntyvät yhteen erilaisten kipeidenkin asioiden äärelle ja uskaltavat kohdata oman keskeneräisyytensä ja pelkonsa, niin kauan on toivoa ja armoa.”

Esko Salminen tuo näytelmään myös komiikkaa. Huonekalukauppias tietenkin tietää kaiken hinnoistakin. Hän on nähnyt kaiken, mistä tässä maailmassa on kysymys. Millerin näytelmä on vuodelta 1968 ja silloin jo Solomonin repliikkeihin sisältyi ajatuksia, jotka nyt ovat entistä ajankohtaisempia, esimerkiksi: ”Auto, huonekalut, vaimo, lapset – kaiken on oltava kertakäyttötavaraa, koska nykyään tärkeintä on ostaminen. Kun ihminen ennen oli onneton, hän meni kirkkoon tai teki vallankumouksen, nyt se menee kauppaan.”

Victor taas on nähnyt, että ”jos sulla on valtaa, sulla on kaikki. Silloin sua rakastetaan!”

Walter on pelimies. Kun Victor ja Solomon keskustelevat vanhojen huonekalujen hinnoista, Walter ottaa esille toisenlaisen vaihtoehdon, joka keplotteluun perustuvan verosuunnittelun avulla hyödyttäisi kaikkia enemmän kuin tavallinen rehellinen kaupanteko.

Loistava näytelmä. Kansallisteatterissa se sai ensiesityksensä heti tuoreeltaan 1968, mutta sen jälkeen sitä on esitetty Suomessa melko harvoin. Millerin suurimman klassikon Kauppamatkustajan kuoleman (1949) näin ensimmäisen kerran 13-vuotiaana Jyväskylän työväenteatterissa ja vieläkin muistan sen pitkäveteisyyden, kun en asiasta paljon mitään ymmärtänyt. Nyt Helsingin kaupunginteatterin Hinta upposi niin syvälle, että kotimatkalla sain suuni auki vasta Mäntsälän kohdalla.

kari.naskinen@gmail.com

Yhteiskunnallinen julistuselokuva ilman varsinaista julistusta

Työtön yksinhuoltajaäiti ja 6-vuotias tytär asuvat äidin huoraamisella ja varastetun tavaran myymisestä saatavilla rahoilla halvassa motellissa, joka on maalattu räikeästi violetinväriseksi. Amerikkalainen elokuva The Florida Project kuvaa heidän elämäänsä vastenmielisellä tavalla, ilmeisesti realismiin pyrkien. Kun äidin käytöstavat ja tytön kotikasvatus ovat nollaluokkaa, ovat lähtökohdat jo tällä perustasolla surkeimmat mahdolliset. Sanallisesti elokuvassa ei ole mitään yhteiskunnallista julistusta, mutta kyllä se tulee ilmi sanomattakin: yhteiskunnan pitäisi auttaa.

Elokuva on kannanotto huono-osaisten elämään. Elokuvan äiti on tatuointeineen, huulissa olevine niitteineen ja puhetapoineen jo sellainen, että työpaikkaa on vaikea saada, vaikka eipä hän työtä tunnu etsivänkään. Ei ole sitä lajia, jota auttaisi aktiivimalli eikä mikään muukaan malli. Vähänkin kun vuokrarahan yli jää jotakin, mennään markettiin ja ostetaan mitä tahansa turhaa krääsää. Ruokaa saa motellin lähettyvillä käyvästä ruokapankin jakeluautosta.

Ravintolakäynteihinkin riittää välillä rahaa. Kun tyttö haikailee ympärilleen ja tarjoilija odottaa pöydän luona, äiti neuvoo: ”Tilaa vittu nyt jotakin vittu.” Ruokailun päätyttyä äiti ehdottaa, että pidetään röyhtäisykilpailu. Kun tätä kaikkea epämiellyttävyyttä on katsonut melkein kaksi tuntia, niin johtopäätös on valmis: jäihin putoava pitää pelastaa, mutta pitääkö väkisin pelastaa myös sellainen ihminen, joka tietoisesti haluaa jäihin mennä ja hukkua.

Elokuvan ohjaaja Sean Baker ei saarnaa, mutta kurjuutta korostetaan sillä, että jonkinlaiseksi vuokraslummiksi muuttunut motelli on lähellä Orlandossa sijaitsevaa maailman suurinta huvipuistoa Disney Worldia. Vieressä on myös eliitin golfklubi. Tyttö näkee kaverinsa kanssa sateenkaarenkin, jonka päässä on kuulemma kultaa ja hunajaa. Kaikkeen tällaiseen on kuitenkin tavoittamattoman mahdoton matka. Projekti parempaan elämään ei koskaan onnistu, koska todellista pyrkimystä mihinkään kunnollisempaan ei ole. Unelmat eivät toteudu, ellei yhteiskunta vittu auta. Se tässä elokuvassa vain on jännää, että se ei herätä minkäänlaisia sympatioita kuvattavia henkilöitä kohtaan.

kari.naskinen@gmail.com

Viulujen talo Viipurissa

Seisoskelin eilen Linnankadun ja Vesiportinkadun kulmassa Viipurissa. Aikoinaan tuossa Linnankatu 8:n talossa oli yksi Euroopan merkittävimmistä viulukokoelmista. Viulut olivat Harry Wahlin, joka oli kauppaneuvos Paul Wahlin pojanpoika. Paul Wahl oli kauppahuone Paul Wahl & Co:n omistaja, mutta kauppahuone oli jo 1909 loppunut talousvaikeuksiin ja perillisten erimielisyyksiin. Sen monet tuotantolaitokset siirtyivät Ahlströmin ja Gutzeitin omistukseen.

Harry Wahl oli teettänyt Cremonassa Italiassa 30 jousisoitinta Karjalankannaksen vaahterasta ja Repolan männystä. Tälle taustana on se, että Wahl omisti myös sahalaitoksen.

Viipurista Lahteen siirtyneen musiikkiopiston edesmennyt rehtori Aarre Hemming kertoo Harry Wahlista musiikkitieteen professorin Tomi Mäkelän kirjoituksessa Lahden kaupunginmuseon julkaisemassa kirjassa Viipurin perintö Lahdessa (2013):

”Wahlin kokoelman olemassaolosta kuulin jo Viipurissa viulutunnilla käydessäni, kun silloinen opettajani Mikko Soilas pienelle viuluoppilaalleen tunnilta myöhästymisen syyksi ilmoitti, että oli ollut soittamassa aidoilla Stradivaareilla jousikvartettoja. Vasta runsaan vuosikymmenen jälkeen kuulin Wahlin kokoelmien tarinan opettajaltani, professori Onni Suhoselta, joka pelasti talvisodan aikana arvokkaimman osan viulukokoelmasta. Rauhanaikojen palattua kokoelma hajosi maailman tuuliin.”

Wahlin kokoelman soittimista ei nykyisin ole Suomessa muita kuin yksi Stradivarius Pohjola-säätiöllä, ja se on viulutaiteilija Réka Szilvayn käytössä.

Wahlin kokoelma siis käsitti muitakin kuin Cremonassa teetettyjä suomalaisia viuluja, joten mukaan mahtui myös Stradivariuksia ja muita tunnettuja huippuviuluja. Viimeksi Wahlin viuluista on kirjoittanut toimittaja Martti Backman Viipuri-kirjassa Avojaloin (Gummerus 2015, toim. Anna Kortelainen). Backman kiinnostui Harry Wahlista, kun hän oli lähtenyt tutkimaan tämän isoisänsä Fritz Wiikin purjehduskaverin historiaa. Purjeveneet olivat Wahlin toinen intohimo, ja Tukholman olympiakisoissa hän oli voittamassa Suomen suuriruhtinaskunnalle hopeamitalia itse suunnittelemansa Nina-veneen miehistössä. Kultamitali meni ruotsalaiselle Kitty-veneelle, joka 1992 tuli huutokaupassa Suomeen.

Viulu oli Harry Wahlin mielestä puunjalostuksen hienoin tuote, jota hän sanoi ”yhdeksi länsimaisen kulttuurin suurimmista saavutuksista”. Ensimmäisen Stradivariuksensa Wahl hankki heti ensimmäisen maailmansodan päätyttyä. Itse hän ei viulua soittanut, mutta kokoelma karttui. Hän ei siitä paljon huudellut, joten viipurilaiset eivät Wahlin viuluista paljon tienneet.

Backman kirjoittaa Wahlin päätynee siihen, että suomalaisen laatuviulun kannen raaka-aineeksi sopi parhaiten Repolan ikikuusi Lieksajärven rannalta. Sen tiukka syyrakenne muistutti Italian Alpeilla kasvaneen tuhatvuotisen kuusen ominaisuuksia. Cremonan mestareilta Wahl oppi kuinka sopiva puu löydetään ja arvioidaan. Kasvavaa puuta koputeltiin kepillä, kuunneltiin sen vastausta, haisteltiin puun pihkaisuutta ja lopulta valittu puu kuivatettiin hitaasti, aluksi kylmissä rantamakasiineissa ja sitten parin vuoden jälkeen sisätiloissa.

Puuvalmiit instrumentit koesoitettiin Cremonassa, josta Wahl sai tiedon, että niiden ääni vastasi parhaita klassisia Cremonan viuluja, joita aikoinaan olivat olleet myös Stradivariukset. Osittain lakatut viulut lähetettiin 1930-luvulla Viipuriin, jossa ne valmistettiin loppuun. Wahlin mukaan viulujen lopullinen salaisuus piili lakkauksessa ja lakan tärkein ainesosa oli luultavasti havupuun terva.

Harry Wahlin piirtämät purjeveneet rakennettiin Viipurin ja Turun veistämöillä. Niiden materiaaleina olivat Hondurasin mahonki, Oregonin mänty ja Saksan tammi.

Harry Wahl kuoli 1940. Viipurilaista viulunrakennusta edustivat myös Pietarissa syntynyt Georg Schlieps (1894 - 1977) ja Viipurissa syntynyt E. Sesemann (1889 - 1939), joka vastasi myös Wahlin kokoelmien huoltamisesta. 

kari.naskinen@gmail.com

Menneisyyden muistot

Kun kansalaissodan päättymisestä oli vuonna 1978 kulunut 60 vuotta, paljastettiin Lahdessa iso punavankimuistomerkki. Paikalla oli kaksi kertaa enemmän ihmisiä kuin toissa päivänä Senaatintorilla. Vastaavanlaisia muistoja menneisyydestä on monilla muillakin paikkakunnilla. Valkoisilla voittajilla on omansa, esimerkiksi Kouvolassa paljastettiin 1932 Itsenäisyyden patsas, joka ei kuitenkaan viittaa maan itsenäistymiseen, vaan vapaussotaan 1918.

Kaikkia muistomerkkejä ei kuitenkaan hyväksytä. Osa Leninin ja Stalinin patsaista on eri puolilla maailmaa kaadettu, ja jos Hitlerille olisi sellaisia ehditty pystyttää, niin nurin olisivat menneet. Indonesiassa oli kuitenkin vahakabinetissa Hitler-ukko, joka seisoi takana olleen Auschwitzin keskitysleirikuvan edessä, mutta viime vuonna patsas poistettiin. Hitler-katuja, -puistoja ja -aukioita oli 1930-luvulla satakunta

On vaikea vetää rajaa siihen, millaiset muistomerkit pitää kaikesta huolimatta säilyttää. Historia on historiaa ja siihen kuuluu aina sekä hyviä että huonoja asioita. Joka tapauksessa historia on aina läsnä, sitä on mahdoton häivyttää pois materiaalisia muistoja hävittämällä.

Kaupunkiarkeologiaan ja kulttuuriperinnön tutkimiseen erikoistunut ja fil. tri Liisa Seppänen sanoo, että menneisyys on olennainen osa maan, kansakunnan, paikkakunnan ja ihmisten identiteettiä. Menneisyys on kivijalka nykyisyydelle ja sen päälle rakentuvalle tulevaisuudelle. Liisa Seppänen on kirjoittanut tästä Lahden kaupunginmuseon tutkimussarjan julkaisuun Vaikuttava kulttuuriympäristö (2018).

Uusille sukupolville antavat muistomerkit pohjaa sille, mitä heidän omalla paikkakunnallaan on joskus ennen ollut ja tapahtunut. Eivätkä vain muistomerkit, vaan myös vanhat rakennukset. Sitähän me kuitenkin usein harmittelemme, että paljon vanhaa on purettu uuden tieltä. Kaikkea ei tietenkään pidäkään säilyttää, mutta kyllähän historiallisesti arvokasta rakennuskantaa on viime vuosikymmeninä pantu matalaksi liikaakin.

Ei Roomassakaan olisi antiikin ajan raunioita säilytetty, jos gryndereille olisi annettu vapaat kädet. Rooman rauniot 2000 vuoden takaa olisi voitu hävittää, mutta kuten Liisa Seppänen toteaa, ”ne on koettu niin merkittäviksi, että niiden esille ottamiseen, säilyttämiseen ja ylläpitoon on haluttu panostaa”.

Berliinin muuristakin on joitakin osia jätetty pystyyn muistoksi kahtia jaetusta kaupungista.

Suomessakin on hyviä esimerkkejä, joista Liisa Seppänen ottaa esille varsinkin Turun. Aurajoen rannalta on löydetty siinä määrin keskiaikaisten rakennusten jäännöksiä, että niiden ympärille perustettiin 1995 arkeologinen museo Aboa Vetus. Myös Rettigin palatsin yhteyteen tehtiin museo, jossa on arvokkaita arkeologisia kohteita.

Turussa on palattu historiaan niinkin, että on pystytetty uusia patsaita kaupungin merkkitapahtumista aikojen takaa. Vuonna 2012 paljastettiin patsas, joka kertoo keisari Aleksanteri I:n ja kruununprinssi Kaarle Juhanan tapaamisesta Turussa 1812. Se oli merkittävä tapaaminen, sillä sen aikana vahvistettiin Ruotsin liittyminen Napoleonin-vastaiseen liittokuntaan, Norjan liittäminen Ruotsiin ja Suomen pysyminen Venäjän autonomisena suuriruhtinaskuntana.

Vuonna 2005 paljastettiin Turussa patsas, joka muistuttaa siellä keskiajalla toimineesta dominikaaniluostarista. Se oli tuhoutuinut tulipalossa 1537.

Viime vuonna Turkuun tuli kilpa-ajaja Jarno Saarisen patsas ja Lahteen jääkiekkoilija Erkki Laineen patsas. Sadan vuoden kuluttua KPL:n vanha sipari kertoo pesiskatsomossa lastenlapsilleen, että ennen Suomessakin sai ihan vapaasti saastuttaa ympäristöä moottorikilpailuissa, esimerkiksi naapurikunnan Kymi Ringillä, joka nyt on muutettu asuntoalueeksi, ja mailoilla ja nyrkeillä sai hakata toisia pelaajia jääkaukaloissa.

kari.naskinen@gmail.com

The Post, elokuva lehdistönvapauden yhdestä isosta merkkipaalusta

Yöllä 18.6.1971 The Washington Postin pääomistaja Katherine Graham ilmoitti puhelimitse päätoimittaja Ben Bradleelle, että pankaa painoon. Bradlee ilmoitti painokoneen miehille, että antaa mennä. Varhain aamulla ilmestyi lehti, jossa oli sensaatiomainen paljastusjuttu ns. Pentagonin papereista. Ne todistivat, että USA:n hallinto presidenttejä myöten oli koko ajan tiennyt Vietnaminsodan turhaksi, mutta sitä oli pitänyt jatkaa Amerikan uskottavuuden takaamiseksi. Tästä kertoo Steven Spielbergin erinomainen elokuva The Post. Sama asetelma tulee hyvin esille parhaillaan televisiossa menevässä 10-osaisessa Vietnam-dokumenttisarjassa.

The Post alkaa Vietnamista 1966, jossa Pentagonissa sotapolitiikan analyytikkona toiminut Daniel Ellsberg oli tutustumassa tilanteeseen. Huonolta näytti, ja lopulta maaliskuussa 1971 Ellsberg vuoti New York Timesille puolustusministeriön raportteja, joista kävi ilmi, että Vietnam on Yhdysvalloille katastrofi, mutta siitä huolimatta amerikkalaisia nuoria uhrattiin edelleen. New York Times perehtyi tietovuotodokumentteihin kolme kuukautta ja julkaisi jutun niistä 13.6.1971. Washington Postissa oltiin paniikissa, koska asiat oli vuodettu New York Timesiin. Iso uutistappio ja vaikeata oli muutenkin, koska The Postin taloustilanne oli huono.

Washington Postin kannalta käänne tapahtui, kun se sai lisää salaisia asiakirjoja 17.6.1971. Sillä oli nyt hallussaan Ellsbergin koko vuotoaineisto, mutta ongelmana oli nyt, että presidentti Richard Nixon oli saanut oikeuslaitoksen päättämään kaiken tällaisen aineiston julkaisukiellosta. Washington Post otti kuitenkin ison riskin ja teki etusivun ja muutaman muunkin sivun täyttäneet jutut.

Katherine Grahamin päätös oli aivan käsittämättömän hurja. Uhkana oli, että kaikki voi mennä pieleen: lehti saa tuomion, tekee konkurssin ja omistaja joutuu vankilaan.

Elokuvassa tilanteiden kehittymistä seurataan mielenkiintoisen jännittävästi, vaikka asioita tietenkin suoristetaan. Onhan se ollut rajua, kun painokoneen käynnistysnappulaa painamalla tiedetään saatavan USA:n presidentti syyttäjäksi oikeudenistuntoon. Lopulta korkein oikeus päätti äänin 6-3, että New York Times ja Washington Post vapautetaan syytteistä.

Oikeusprosessia on nyt tulossa siitäkin, kun Helsingin Sanomat julkaisi 16.12.2017 tietoja Tikkakosken viestikoekeskuksen salaisista asiakirjoista. Nixon joutui myöhemmin oman Watergate-sotkunsa takia eroamaan. Hesarin juttu ei tämän tason asia ollut, mutta on aiheuttanut vastaavanlaista pohdintaa lehdistönvapaudesta. Kova juttu joka tapauksessa, koska presidentti Sauli Niinistö tiedotti heti, että asia menee rikostutkintaan.

The Post -elokuvassa käsitellään myös toimittajien ja poliitikkojen suhdetta. Voiko toimittajan ja poliitikon suhde johtaa korruptiiviseen asetelmaan? Aina ei kysymys ole edes taloudellisista asioista, vaan siitä, että koska ollaan samaa jengiä, niin ollaan sitten, pelataan vaikka golfia yhdessä. Eikä pelikaveria ole fiksua saattaa nalkkiin. Korppi ei korpin silmää noki.

Elokuvassa esitetään miten Katherine Graham ja entinen puolustusministeri Robert McNamara ovat hyviä perhetuttuja, mutta lehtirouva ei anna tämän vaikuttaa ratkaisuunsa. Tässä on oleellista se, että juuri McNamara oli ministerinä ollessaan tilannut analyytikoilta ne tutkimukset, jotka nyt paljastuivat.

Elokuvan lopputekstien mukaan se on omistettu Nora Ephronille. Hän oli elokuvakäsikirjoittaja ja -ohjaaja, joka kertoi olleensa tietoinen Watergate-tietolähteestä jo paljon ennen kuin siksi paljastui FBI:n entinen apulaisjohtaja Mark Felt. Tämä ei tietenkään ole yllätys, koska Nora Ephron oli 1976-80 naimisissa Washington Postin "Watergate-toimittajan" Carl Bernsteinin kanssa. The Post -elokuva päättyykin sellaiseen puolen minuutin jaksoon, jossa kiinteistönvartija ilmoittaa 17.6.1972 poliisille, että Watergate-hotellissa on jotain vinossa.

Nora Ephronin viimeiseksi elokuvaksi jäi Julia & Julia (2009), jonka pääosassa on Meryl Streep, samoin kuin The Postissa. Meryl Streep on edelleen samanlainen kuin kaikissa aikaisemmissakin rooleissaan, mutta onneksi Bradleetä esittävä Tom Hanks pelastaa elokuvan tältä osin.

Daniel Ellsbergin myöhemmistä vaiheista tuttua on se, että hän on ottanut esille WTC-tornien romahtamiseen liittyen ilmiantajan tapauksen, jota on peitelty. Ellsbergin mukaan Yhdysvaltain hallinto on sen takana, että tiedotusvälineet eivät ole uskaltaneet puuttua asiaan. - "Jotkut väitteet hallinnon osuudesta WTC-iskuihin ovat uskottavia. Yhdysvaltain hallinnon virkailijat ovat tienneet etukäteen asioista", on Ellsberg sanonut.

kari.naskinen@gmail.com

 

Venäjällä tehdään yhtä älyttömiä elokuvia kuin Hollywoodissa

Jos venäläisessä Yövartija-elokuvassa ei puhuttaisi venättä eikä ajettaisi suihkuturbiinimoottorilla varustetulla GAZ-kuormurilla, se voisi aivan yhtä hyvin olla amerikkalainen scifi-elokuva täynnä samanlaista väkivaltaa ja muuta vastenmielisyyttä. Se esitettiin tuoreeltaan Rakkautta & anarkiaa -festivaalilla 2005 ja nyt se on saatavana myös dvd:nä. Jatko-osa Päivävartijakin on ilmestynyt, mutta jätän väliin.

Tarina on sitä samaa, mitä tämän lajin elokuvissa nykyisin on. Tuhat vuotta sitten ovat Valon ja Pimeyden joukot taistelleet vallasta päästen kuitenkin jonkinlaiseen aselepoon, mutta 1992 Moskovassa tilanne tulee uudelleen esille. Ilmaantuu vampyyreita, demoneita ja kirouksen takia muuksi muuttunut Bysantin neitsyt. Yksi huuhkaja muuttuu ”ihmiseksi” ja tällaisissa muuttumisarpajaisissa ovat mukana myös karhu ja tiikeri. Sitten vain mekastetaan ja taistellaan, eikä mistään oikein saa kunnolla selvää.

Elokuva perustuu fantasiakirjailija Sergei Lukjanenkon viisiosaiseen romaanisarjaan. Kun se oli Venäjän Oscar-ehdokkaana vieraskielisten elokuvien sarjassa, antoi Quentino Tarantino siitä ylistävän lausunnon:

”Juuri kun olemme toipuneet Sormusten herrasta emmekä voi kuvitellekaan joutuvamme samalla tavalla jonkun elokuvan pauloihin, tulee Timur Bekmambetovin mestarillinen fantasia. Ridley Scottin tavoin Bekmambetov on ällistyttävä visionääri. Yövartija on harvinaisen väkevä eeppinen elokuva.”

Älytön kommentti. Digitaaliteknisesti elokuva on hienoa työtä, mutta kaikkiaan kuitenkin täysin mieltä vailla. Verta vuodatetaan ja juodaan, selkärangasta vedetään miekka, ruumiita tehdään jne. Mitään venäläistä omaperäisyyttä ei ole.

Venäläisestä nykyelokuvasta ei Suomessa paljon tiedetä. Ainoa viime vuosina teattereihin tullut elokuva on Andrei Zvjagintsevin Leviathan (2014) ja nyt odotetaan, milloin hänen Cannesissa 2017 palkittu Loveless tulee ohjelmistoon. Televisiossa on lisäksi esitetty Zvjagintsevin Jelena (2011). Koska Venäjällä tehdään edelleen paljon elokuvia, soisi niistä näkevänsä Suomessakin muitakin kuin tällaisia vampyyrivajakkeja.

kari.naskinen@gmail.com