Sellainenkin
muutos on tapahtunut, että nykyisin muistokirjoitusten tekijät ovat
useimmiten sukulaisia tai vainajan ystäviä. Enää harvoin on
sellaisia kirjoituksia, jotka on tehty omatoimisesti lehdissä,
poikkeuksina tietenkin presidenttejä ja muita merkkihenkilöitä
koskevat kirjoitukset.
Asian ottaa Kanava-lehdessä
7/2020 esille Suomalaisen tiedeakatemian jäsen, professori Heikki
Halila,
joka on löytänyt varsinkin näistä sukulaisten tekemistä
muistokirjoituksista ”hauskuuksia”. Ne noudattavat yleensä samaa
kaavaa: kerrotaan lapsuudenperheestä, lyhyesti koulunkäynnistä,
sitten asettumisesta eri paikkakunnille, työelämä käydään läpi
vuosiluvuin ja lopuksi kerrotaan, että lastenlapset olivat tärkeitä.
Tietenkin jos on elänyt sotavuosina, niistä ajoista pitää
mainita.
Näistä
sukulaisten väsäämistä kirjoituksista Hallila oli löytänyt
yhden Hesarissa julkaistun tekstin, jonka otsikko oli ”Kirvesmies
teki elämäntyönsä rakennustyömailla”. Sekin mainittiin, että
seitsemän vuoden kihlaus nimeltä mainitun naisen kanssa ei johtanut
avioliittoon ja että alkoholi oli keskeinen osa tämän kirvesmiehen
elämään.
Ennen
muinoin muistokirjoitukset tehtiin pääasiassa toimituksissa.
Merkkihenkilöistä niitä ainakin
valmisteltiin
jo heidän vielä eläessään, ettei sitten kuolintiedon tullessa
tulisi hoppu. Ne olivat niitä aikoja, jolloin sanomalehtiin tehtiin
juttuja myös hautajaisista. Aikoinaan toimittajana työskennellessäni
nämä juttukeikat tulivat tutuiksi, eivätkä olleet mukavia, koska
piti pukeutua mustiin ja jututtaa siellä paikalla joitakin
ihmisiä.
Enää hautajaisjuttuja tehdään lähinnä
iltapäivälehtiin, jos
iskelmälaulaja tai joku muu julkkis haudataan.
Lehtiin
kerätään kuvagalleria saattoväen joukossa
olevista elävistä julkkiksista ja pannaan heiltä kuvatekstiin
jokin muisto vainajasta.
Sanomalehdet tilaavat joskus
muistokirjoituksia myös ulkopuolisilta asiantuntijoilta. Halila
kertoo esimerkiksi Uuden Suomen pyytäneen Päiviö
Hetemäen laatimaan
valmiiksi
muistokirjoituksen
Urho Kekkosesta
jo siinä vaiheessa, kun tiedot presidentin huonosta kunnosta tulivat
tietoon. Kävi
kuitenkin niin, että Hetemäki kuoli ennen Kekkosta, joten ei
muistokirjoitusta voinut julkaista.
Enää
ei tällaisia valmiita muistokirjoituksia näytä lehtien varastoissa
juurikaan olevan. Kun joku kaupungin merkkihenkilö
kunnallispolitiikan tai yrityselämän puolelta kuolee, lehteen
pannaan uutinen asiasta, mutta sitten odotellaan viikko tai kolme,
josko joku lähettäisi muistokirjoituksen.
Erikoinen
asia näihin uutisointiin liittyen on se, että tekijänoikeuksien
loukkaaminen pelottaa. Jos Iltalehti tai jokin nettilehti kertoo
ensimmäisenä kuolemantapauksesta, panevat seuraavina uutisen
julkaisevat lehdet tiedon siitä, että se ja se lehti kertoi
ensimmäisenä asiasta. Kilpailu on kovaa ja kunnia sille, jolle
kunnia kuuluu. Kun Max
Jacobson kuoli,
oli sanomalehdessä uutinen: ”Talouselämä-lehden mukaan
diplomaatti ja ministeri Max Jacobson on
kuollut.”
kari.naskinen@gmail.com
maanantai 14. joulukuuta 2020
Kirvesmies teki elämäntyönsä rakennustyömailla
Kaikki ihmiset eivät ole tasa-arvoisia
edes kuoltuaan. Toisista julkaistaan lehdissä muistokirjoitukset,
toisista ei. Helsingin Sanomissa on sellainenkin jaottelu, että osa
muistokirjoituksista pannaan paperilehteen, mutta pääsääntöisesti
ne piilotetaan lehden verkkosivuille. Nettinekrologien syövereihin
ovat joutuneet mm. Yhtyneet Paperitehtaat Oy:n toimitusjohtaja Niilo
Hakkarainen,
korkeimman hallinto-oikeuden hallintoneuvos Toivo
Holopainen ja
monet muut.