Olavi Laiho, yökansan vapaustaistelija, nokkonen

Lähipäivinä on lehdissä juttuja runoilija Pentti Saarikoskesta, jonka syntymästä tulee 2.9.2017 kuluneeksi 80 vuotta. Päivämäärä 2.9. on suomalaisen kommunismin kannalta muutenkin historiallinen: tuona päivänä 1944 nimittäin teloitettiin Oulussa maalari Olavi Laiho, joka jäi viimeiseksi Suomessa teloitetuksi suomalaiseksi. Jatkosota oli juuri loppumaisillaan, ja seuraavana päivänä ammuttiin vielä kolme vakoilusta tuomittua venäläistä desanttia.

Mauno Olavi Laiho syntyi 1907 Halikossa muonamiesperheen esikoiseksi. Teini-ikäisenä Olavi lähetettiin maalarin oppipojaksi, sillä perhe toivoi Olavin pääsevän itsenäiseksi kaupunkilaistyöläiseksi. Sellainen Olavista tulikin, mutta kaupungissa hän samalla koki heräämisen poliittiseen tietoisuuteen. Olavin tie vei poliittisesti vasempaan äärilaitaan. Olavi Laiho pidätettiin 1930-luvun ns. kommunistilakien perusteella johtuen hänen aktiivisesta toiminnastaan ay-liikkeessä ja TUL:ssä ja hänet tuomittiin vankilaan valtiopetoksen valmistelusta. Vankilassa Olavin kommunistinen identiteetti vahvistui ja vapautuessaan hän oli valmis toimimaan puolueen kansanrintamataktiikan mukaisesti.

Pro gradu -tutkielmassaan Helsingin yliopistossa Päivi Penkkala-Arikka rakensi ne kulissit, joihin Laihon elämä suhteutetaan. Laihon elämäntarinan kautta voi mielenkiintoisella tavalla seurata miten yleinen poliittinen historia ja yksittäisen ihmisen elämäntarina kietoutuvat jännittävästi yhteen:

”Laihon tarinan kautta pääsemme eläytymään 1900-luvun alkupuolen kommunistiseen ja työväen toimintaympäristöön. Laiho edusti sellaisia henkilöitä, joita vastaan oikeastaan kaikki 1900-luvun alkupuolen kommunistista toimintaa rajoittavat toimenpiteet kohdistuivat. Erityisesti jatkosodan aikana kommunistien toiminta Suomessa oli haurasta ja sattumanvaraista, yhdenkin ihmisen toiminnalla oli kommunistien marginaaliin työnnetyssä maanalaisessa toiminnassa suuri merkitys. Toisaalta voidaan pohtia sitä, miten Laiho olisi toiminut, jos yhteiskunta ei olisi työntänyt hänen kaltaisiaan äärivasemmistolaisia niin nurkkaan.”

Talvisodan jälkeen perustettiin Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura, jonka Turun osaston toimintaan Laiho osallistui aktiivisesti. Syksyllä 1940 hän siirtyi toimimaan maan alle välttyäkseen pidätykseltä. Jatkosodan sytyttyä kesäkuussa 1941 Olavi oli mukana perustamassa organisaatiota nimeltä "yökansan vapaustaistelun järjestäjät", joka valmisteli sotilaallista vastarintaa. Metsäkaartilaisena Laiho kumppaneineen teki joitakin vähäisiä sabotaaseja. Lisäksi Laiho toimi sodanaikaisessa SKP:ssa mm. vakoilutietoja välittäen. Hänet pidätettiin 22.12.1942 ja tuomittiin 22.6.1943 maanpetoksesta, valtionpetoksesta, vakoilusta ja karkuruudesta kuolemanrangaistukseen. Täpärästi Laiho joutui kohtaamaan kuoleman 37 vuoden ikäisenä vuonna 1944 vain kaksi päivää ennen aselevon alkamista. Sotilaspoliisin teloitusryhmä ampui Olavi Laihon 2.9.1944.

Juhannuksena 1944 Laiho oli kirjoittanut vankilassa tunnelmistaan, ja heti tuoreeltaan lyhyt kirjoitus julkaistiin vasemmistolaisen kulttuurijärjestön Kiilan lehdessä, johon 20 vuotta myöhemmin kirjoitti myös Pentti Saarikoski:

”Sattumaa vai ilvettäkö oli, että juuri tänään tuotiin aimo sylillinen tuoreenvihreitä nokkosia. Ne oli levitettävä vuoteeseen patjan alle, pitkin seiniä ja nurkkia. Nyt ne leyhkivät voimakasta tuoksuaan. Juhannuslehdiksiäkö? Somasti sattui… Luteen myrkyksi ne! Juhannusyö – lutikat, nokkoset ja sinä. Kaunis kolmiyhteys.”

”Nokkonen, se olet itsekin! Yhteiskunnan nokkonen, sosiaalisesti polttava, pelottava. Sinä olet täällä nokkosin koristellussa asumuksessasi, pienessä, likaisessa, luteitten lönsimässä kopissa – sellissä. Vankiselli ja vanki, poliittinen tutkintovanki, kuolemaantuomittu, Oulun lääninvankilassa. Nokkonen nokkosissa Juhannuksenakin.”

kari.naskinen@gmail.com

Maapallon synnytystalkoot lopetettava

Jos Antti Rinne olisi joku maapallon johtaja, hän ei puhuisi halaistua sanaa synnytystalkoista. Päinvastoin hän pitäisi ensin palaverin Pentti Linkolan kanssa ja julistaisi sitten maapallonlaajuisen synnytys- ja sitä edeltävän nautintokiellon.

Maapallon väkiluku on nyt 7,5 miljardia. Jos lisääntyminen jatkuu samaan tahtiin kuin viime aikoina, tulee väkiluku vuonna 2300 olemaan noin 70 miljardia! Jotenkin tämä kehitys olisi pysäytettävä.

Maailman väkiluku on kasvanut viimeisten 300 vuoden aikana keskimäärin 0,8 prosenttia vuodessa. Maapallon pelastus nykytilanteessa on, että aikaisemmin ei syntyvyys ollut yhtä suurta, ja lisäksi kuolleisuus oli selvästi suurempaa.

Pahimmillaan tilanne oli toisen maailmansodan jälkeen, jolloin eloon jääneet sotilaat panivat kotiin palattuaan pystyyn oikein kunnon talkoot. Siitä riemusta oli seurauksena, että väestönkasvu oli vuosina 1950-70 ennätykselliset 1,9 prosenttia vuodessa.

Nyt vuosituhannen vaihteessa kasvu on ollut edelleen liikaa, 1,3 prosenttia. Pientä toivoa tilanteen paranemisesta on kuitenkin sen perusteella, että YK:n keskitien skenaarion mukaan vuotuinen väestönkasvu voisi laskea 2030-luvulla alle prosentin tasolle.

Väkilukuun vaikuttaa tietenkin myös kuolleisuus. Senkin suhteen tilanne on huono, koska lääketiede kehittyy ja ihmisten elinikä pitenee. Nykyisin ihmisiä syntyy koko ajan 2,5 kertaa enemmän kuin kuolee.

kari.naskinen@gmail.com

Kaikkeen ei elokuvan taika ulotu

Ranskan uusiin nuoriin elokuvaohjaajiin lukeutuva Rebecca Zlotowski yrittää saada otetta elokuvan taikamaailmasta, mikä elokuvaan vielä sen alkuvuosikymmeninä liittyi. Kun ohjaajan tarkoitusperiä ei kuitenkaan tunne, voi olla niinkin, että Planetarium onkin tehty nimenomaan elokuvan taikuuden ja fantasiamaailman alasampumiseksi.

Eletään vuotta 1931 tai 1934 Pariisissa siitä päätellen, että yhdessä kohtaa kuunnellaan radiosta urheiluselostusta Antonin Magnen voitosta Ranskan ympäriajossa (1931 ja 1934). Amerikkalaissisarukset Laura ja Kate ovat tulleet Eurooppaan esiintymään meedioina, ja yhden yökerhoesityksen nähnyt ranskalainen elokuvatuottaja innostuu niin, että päättää kokeilla, saisiko filminauhalle tallennettua jotakin tuonpuoleista haahuilua.

Elokuva-ala oli uutta ja tekniikka kehittyi noina aikoina lujaa. Niinpä tuottaja oikein uskoikin siihen, että jotain henkimaailman värinöitä saisi kameran avulla kiinni. Ei saanut.

Elokuvan alkuasetelma näistä lähtökohdista on jopa mielenkiintoinen, mutta varttitunnin jälkeen koko touhu on jo pelkkää hoopoilua. Elokuvan mainosteksteissä sitä luonnehditaan ”surrealistiseksi draamaksi” – jos surrealismilla tarkoitetaan jotain pöhköä, niin luonnehdinta menee oikein. Kun kysymys ei kuitenkaan ole mistään hölmöstä farssista, vaan ilmeisesti vakavista elokuvataiteellisista pyrkimyksistä, niin nolla pistettä.

Natalie Portman on kaunis. Jackie-elokuvassa (2016) Natalie jo nousi varteenotettavaksi näyttelijäksi, mutta Planetarium palauttaa hänet taas alkutasanteelle. Lily-Rose Depp on parempi, ja hänet tunnetaan hyvin myös Isadora Duncanin roolista elokuvassa The Dancer (2016).

kari.naskinen@gmail.com

Sokos tarvitsee veronmaksajat tukemaan toimintaansa

Sokoksen tavarataloilla menee huonosti. Lahdessa tilannetta haluttaisiin kohentaa sillä, että vuokrattaisiin Sokoksesta yksi kerros Lahden kaupungin taidemuseon käyttöön. Osuuskauppa Hämeenmaa on pedannut asiaa tehokkaasti: sillä on oma poliittinen edustustonsa kaupunginvaltuustossa ja hanketta masinoi Lahden keskustayhdistyksen toiminnanjohtaja Janne Viitamies.

Hämeenmaan oman edustuston jäsenistä kuusi on kaupunginvaltuustossa: Kari Lempinen (SDP), Anneli Viinikka (SDP), Sari Niinistö (Kok), Merja Vahter (Kok), Rami Lehto (Ps), Riina Puusaari (vihreät). Tällä kokoonpanolla se on valtuuston neljänneksi suurin ryhmä.

Vaihtoehto Sokoksen pönkittämiselle on, että uusi taidemuseo tehdään Mallasjuoman vanhaan tiilirakennukseen ja siihen liitettävään uudisrakennukseen Päijänteenkadun varrelle.

Paljon taidemuseoita ja erilaisia kulttuurikeskuksia kiertänyt yleisönosastoaktivisti Juhani Melanen on todennut, että Sokoksen yläkertaan suunniteltu tilaratkaisu on onnettomin, mihin hän on koskaan törmännyt. Lisäksi se on hengetön.

Oikeassa on. Olisihan se taidemuseon arvoakin alentava, että se jouduttaisiin väsäämään jonnekin tavaratalon vinttikerrokseen. Sen sijaan jos museo saataisiin Malskin alueelle, liittyisi kokonaisuus suoraan Lahden historiaankin.

Malskin yritys- ja kulttuurikeskuksen rakentuminen siihen liittyvän taidemuseon kanssa loisi uutta sykettä Lahden keskustaan. Alueen valmistuminen onkin Lahden kaupunkikuvalle tärkeää. Verrattuna Sokos-vaihtoehtoon Malskin teollisuushistoriaa sisältäviin tiloihin on mahdollista tehdä mm. tapahtuma-areena, elokuva-, tanssi-, näyttely- ja esiintymistiloja sekä luovien alojen yrityksiä ja niiden tarjoamia palveluita.

Mitä tarjoaisi Sokos? Matalan tavaratalokerroksen eikä muuta. Hämeenmaa on tietenkin iso tekijä Lahdessa, ja kaupungin herrojen ja muiden päättäjien tekee varmaan mieli kuunnella sen toiveita. Taidemuseoasiassa Hämeenmaa on kuitenkin selvästi heikoilla verrattuna Malskin mahdollisuuksiin. Tämän lukija näkee heti, että otsikon yhteydessä oleva kuvahahmotelta on Malskilta, eikä Sokokselta.

kari.naskinen@gmail.com

Ahvenisto, Keimola ja Ronnie Peterson

Vaikka tässä nyt varsinaisesti käsittelen dokumenttielokuvaa ruotsalaisesta F1-ajajasta Ronnie Petersonista, niin kuvaksi valitsin Petersonin ajamassa F3-luokan Brabhamia, koska tämän Petersonin me suomalaiset autourheilumiehet erityisen hyvin muistamme. Peterson kävi 1967-69 monta kertaa kilpailemassa Ahvenistolla ja Keimolassa, mutta näistä tapahtumista ei elokuvassa tietenkään mitään mainita. Palaan niihin tämän jutun lopussa.

Ne olivat niitä aikoja, jolloin F1-kilpailuja ei vielä Suomen televisiosta näkynyt. Mestareita olivat silloin Dennis Hulme, Graham Hill ja Jackie Stewart. Suomessa Yleisradio näytti joinakin vuosina sentään Monacon kilpailun selostajana Raimo Häyrinen.

Ruotsalainen elokuva Superswede on hyvä. Se kuvaa Petersonin lisäksi sitä 1970-luvun aikaa, jolloin miehet olivat rautaa, mutta autot puuta (= alumiinia, josta tehdyt pellit olivat pahimmillaan vain 0,6 mm:n paksuisia). Autot olivat vaarallisia, samoin radat. Kuitenkin vauhdit olivat lähes yhtä kovia kuin nykyisin.

Elokuvassa haastateltavat ajajat myöntävät kuin yhdestä suusta, että henkensä kaupalla siellä silloin oltiin. Emerson Fittipaldi sanoo, että kun lähti kotoa kohti seuraavaa kilpailuviikonvaihdetta, ei voinut tietää, palaako sieltä kotiin. Jackie Stewart sanoo, että jos ajoi noihin aikoihin viisi vuotta, oli kahden kolmasosan mahdollisuus, että kuoli.

Elokuvassa on paljon sellaista kuva-aineistoa, jota en ollut aikaisemmin nähnyt, vaikka tämän lajin harrastaja olen. Tällaisia ovat mm. tv- tai filmikuvat niistä karmeista tilanteista, joissa Niki Lauda ja Peterson makasivat radalla onnettomuuksiensa jälkeen ja saivat ensiapua, Lauda Nürburgringillä 1976 ja Peterson Monzassa 1978.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että Lauda sanoo Petersonin opettaneen hänet käyttämään jarrupoljinta vasemmalla jalalla. Muita haastateltavia ovat mm. Jody Scheckter, John Watson ja Mario Andretti, joka avoimesti myöntää, että Colin Chapmanin tallimääräyksellä hänen piti aina tulla Lotuksista maaliin ennen Petersonia. Andretti voitti maailmanmestaruuden 1978 ja Peterson oli toinen. Tuona vuotena Peterson menehtyi Monzassa tapahtuneen onnettomuuden jälkeen, kun hän ei selvinnyt Milanon sairaalassa jalkojensa leikkauksista, vaan vajosi koomaan ja sai komplikaatiota.

Jo 1971 Peterson oli ollut MM-pisteissä toinen ja 1973 kolmas. Monet ovat pitäneet häntä 1970-luvun parhaana ajajana. Hänen lempinimensäkin oli Superswede eli Superruotsalainen. Grand Prix -voittoja hän ajoi kymmenen. Muista 9 ruotsalaisesta F1-ajajasta ovat yhteen voittoon yltäneet Joakim Bonnier ja Gunnar Nilsson.

Elokuvassa kerrotaan paljon Ronnien ja hänen vaimonsa Barbron kauniista yhteiselämästä, jota kuitenkin koko ajan varjosti pelko. Tuli mieleen Jarno ja Soile Saarisen yhteiselämä moottoripyöräkilpailujen varikoilla, ja myös Jarno sai surmansa Monzassa (1973). Ronnie ja Barbro olivat aikansa superjulkkikset, jotka asuivat Monacossa Björn Borgin naapureina. Hautajaisetkin Örebron Almbyn hautuumaalla olivat kuin kuninkaalliset, kuten elokuvassa sanotaan.

CURT LINCOLNIN
KANSSA KILPAA

Kun Ronnie Peterson kesällä 1967 tuli Keimolaan ajamaan, oli mukana myös suomalaisen autourheilun kovia nimiä, yksi vanhempi ja yksi nuorempi. Curt Lincoln teki paluun: Eläintarhanajojen loputtua 1963 oli Lincoln myynyt Formula Junior -luokan autonsa, mutta rakentamansa Keimolan kilpailuja varten hän oli hankkinut F3-luokan Brabham BT-21:n. Lincoln oli tuolloin 48-vuotias. Mukaan kilpatalliinsa Lincoln otti 23-vuotiaan Leo Kinnusen.

Kilpailun Keimolassa voitti tuttu ruotsalainen Freddy Kottulinsky, Peterson oli toinen, Lincoln kolmas ja Kinnunen neljäs. Kottulinsky ajoi Lotuksella, kaikki muut Brabhameilla.

Samana vuonna Peterson kävi ajamassa myös Ahveniston radalla. Niin aktiivista oli F3-luokan harrastus tuolloin, että syyskuussa Ahvenistolla järjestettiin myös maaottelu Suomi – Ruotsi viisimiehisjoukkuein. Taas Kottulinsky voitti ja Ruotsi maaottelunkin. Lincoln oli toinen, Ulf Svensson kolmas, Peterson neljäs ja Jouko Valli viides.

Vuonna 1968 näissä Ahveniston ja Keimolan ajoissa oli toistuvasti sama asetelma: Peterson tai Kinnunen. Vuorotellen he voittivat, ja Kinnunen kävi kilpailemassa myös Ruotsissa. Molemmilla oli uudet autot, Petersonilla Tecno-Ford/Novamotor ja Kinnusella Titan Mk3-Ford/Lucas. Tanskassakin tämä kaksikko kävi ajamassa, ja Århusin Ring Djurslandilla Peterson voitti ja Kinnunen oli toinen.


kari.naskinen@gmail.com

TUL erotti, Neuvostoliitto teloitti

Suomalaisella nyrkkeilijällä Yrjö Paakilla oli kova kohtalo. Kun asiat eivät luistaneet Suomessa, Paakki muutti Neuvostoliittoon, mutta sielläkin tuli seinä vastaan – tai oikeammin luoti, sillä hänet teloitettiin. Petroskoissa ilmestyvässä Karjalan Sanomissa oli 23.8.2017 Stas Šutin kirjoittama juttu Paakista, joka myöhemmin on rehabilitoitu eli hänen maineensa on palautettu aiheettoman teloituksen jälkeen.

Yrjö Paakista ei paljon kirjoitettua tietoa ole, mutta Urheilumme kasvot -hakuluettelossa hänet mainitaan Helsingin Jyryn jäsenien joukossa numerolla 4095. Yrjö Paakki oli syntynyt 24.2.1907, oli ammatiltaan puuseppä ja liittynyt seuraan tammikuussa 1926. Samana vuonna hän aloitti kilpailemisen ja voitti heti TUL:n mestaruuden kevyessä kärpässarjassa.

Hän nyrkkeili kolmesti myös kansainvälisissä turnauksissa. Tammikuussa 1927 hän voitti Oslossa pisteillä joukkueottelussa norjalaisia vastaan, marraskuussa 1927 Moskovassa Paakki otti puhtaan voiton, kun Suomen joukkue voitti Neuvostoliiton joukkueen pistein 5-3.

Kolmas ukomaanreissu oli kohtalokas. Elokuussa 1928 Jyryn joukkue osallistui Moskovan Spartakiadeihin, joissa sarjansa voittivat Paakki ja Gunnar Bärlund. Jonkin ajan kuluttua kaikki mukana olleet viisi Jyryn nyrkkeilijää erotettiin TUL:stä. TUL oli vahvasti sosiaalidemokraattien hallinnassa, joten jyryläisten kaveeraaminen kommunistien kisoissa katsottiin isoksi virheeksi.

Bärlund siirtyi porvariliiton puolelle ja liittyi Kronohagens IF:ään. Paakki liittyi Helsingin Visaan. Karjalan Sanomien jutussa kerrotaan Paakin loikkaamisesta Neuvostoliittoon:

Arkistosta löytyi vain poliisin lomakkeita ja kuulustelujen pöytäkirjoja. Suomen merirajavartiosto pidätti 7.8.1932 Kotkan tienoilla Somerin lähellä moottoriveneen, joka oli menossa salaa Neuvostoliittoon. Matkustajia oli 28 ja Paakki oli yksi heistä. Paakki sanoi kuulustelussa lähteneensä Venäjälle etsimään parempaa osaa. Uudesta aatesuunnasta kiinnostuneet rajaloikkarit onnistuivat kuitenkin pääsemään Venäjälle. Karjalan turvallisuusministeriön arkistossa säilyneissä rikosasiapapereissa lukee, että 23.8.1932 Paakki tuli salaa Suomesta Neuvostoliittoon ja kaksi kuukautta työskenteli kirvesmiehenä Muurmannin radalla Pellan asemalla. Sen jälkeen hän muutti sovhoosiin, jossa vielä kaksi vuotta työskenteli kirvesmiehenä. Vuonna 1934 Paakki saapui Petroskoihin, jossa hakeutui puusepäksi Karelstroi-yhtiöön. Paakki asui Vapaudenaukiolla (nyk. Kirovinaukio) talossa 10 B asunto 1. Suomessa asuivat hänen äitinsä, sisarensa Esteri sekä veljensä Armas, Eemeli ja Paavo.

Lokakuussa 1936 Paakki perusti ensimmäisen nyrkkeilykoulun Petroskoihin ja ryhtyi lisäksi valmentajaksi Karjalan kansankomissaarien neuvoston urheilukomiteaan. Kouluun tuli innolla poikia, jarjoituksia pidettiin Spartak-stadionin (nyk. Junost-stadion) päärakennuksessa. Uunilämmitteiseen saliin oli rakennettu kehä ja omatekoinen suihku ja ripustettu yksinkertaisimmat harjoitteluvälineet.

Paakki puhui huonosti venäjää. Hän näytti itse kaikki liikkeet ja iskut ja nimitti niitä englanniksi. Halukkaita nyrkkeillä oli riittävästi. Oskari Rundelin, Pauli Wasteen ja Vilho Liukkonen asuivat Kontupohjassa. Nuori Pjotr Jatserov hiihti talvella Solomannista Äänisenlahden jäätä pitkin harjoituksiin. Nyrkkeilykerhon ydin koostui suomalaisista urheilijoista, joita oli muuttanut Neuvosto-Venäjälle myös Ruotsista, Yhdysvalloista ja Kanadasta. Nuoren valmentajan innokkuus ja kasvattien ahkeruus tuottivat tuloksia hyvin pian. Vuonna 1935 joukkue jo menestyi Moskovassa ammattiliittojen keskusneuvoston kilpailuissa. Karjalan nyrkkeilyn historiassa ensimmäinen Neuvostoliiton urheilumestari Pjotr Jatserov oli nuorin heidän joukossaan.

Karjalan nyrkkeilijöistä ruvettiin puhumaan Moskovassa. Kuuluisa raskassarjalainen Nikolai Koroljov saapui tarkastusmatkalle Petroskoihin. Hän tarkkaili jokaista ja nyrkkeili muutaman ottelun Paakin kanssa.

Stas Šutin lopettaa juttunsa Karjalan Sanomissa: ”Viimeisen kerran joukkue kilpaili täydessä kokoonpanossaan Donin Rostovissa 1937, mutta sitten tuli loppu. Paakki, Rundelin, Wasteen, Liukkonen ja Leo Kemppi pidätettiin kansanvihollisina. Vangitsemishetkellä Paakki oli valmentamassa poikia Kansantaide-talolla. Kaikki vangitut tuomittiin heti ammuttaviksi 58. pykälän nojalla. Tuomio pantiin täytäntöön viipymättä. Heidän hautauspaikoistaan ei ole tietoa. Yrjö Paakki ehti tehdä työtä Neuvostoliiton hyväksi vain yhden stalinilaisen viisivuotiskauden. Hän sai kuitenkin nimensä Karjalan urheilun historiaan.”

kari.naskinen@gmail.com

Rakkaudella, Béatrice – mutta kaikkea ei tarvitse hyväksyä

Ranskalainen ihmissuhde-elokuva Rakkaudella, Béatrice käy läpi rakkaudet, pettymykset, katkeruudet ja anteeksiannot. Melkein kaksi tuntia tätä soppaa on kuitenkin liikaa. Näyttelijät Catherine Deneuve ja Catherine Frot kuitenkin pelastavat elokuvan. Pienen pienessä roolissa vilahtaa myös puolen vuosisadan takainen seksisymboli Mylene Demongeot.

Claire on 48-vuotias kätilö pienessä Mantes-la-Jolien kaupungissa Pariisin länsipuolella Seinen rannalla. Claire on arjessa tiukasti kiinni oleva yksinhuoltaja, jonka pasmat sekoavat, kun kuvioihin ilmaantuu yllättäen hänen isänsä entinen naisystävä Béatrice 30 vuoden takaa. Béatrice on aikoinaan jättänyt Clairen isän, ja nyt kun elämä on virtaamassa kohti loppua, hän haluaa tehdä jonkinlaista tiliä Clairen kanssa.

Béatrice on Catherine Deneuve. Nyt hän on täysin toisenlaisessa roolissa kuin viime vuosina ainakin Suomessa nähdyissä elokuvissa, joissa hän on esiintynyt hillittynä hienostorouvana. Béatrice on toista maata, on köyhän työläisperheen lapsi, ryyppää, pelaa pokeria äijien kanssa ja jos naisesta voi sanoa, niin elää kuin vanha elostelija. Catherine Deneuve vetää roolinsa nautittavasti, ja vaikka komediasta ei ole kysymys, niin loistava komediennekin hänestä paljastuu.

Kun lisäksi käy ilmi, että Clairen isä on tehnyt itsemurhan siksi, että Béatrice oli jättänyt hänet, on asetelma Claire/Béatrice mielenkiintoinen. Eikä tässä kaikki: Béatrice sairastaa pahaa aivosyöpää, joten kuolema odottaa ilmeisen lähellä.

Näistä palikoista huolimatta Martin Provostin ohjaama elokuva laahaa. Anteeksiannosta tietenkin on kysymys, mutta kovin helposti ennakoivasti tarina etenee. Yllättävää sen sijaan on, että elokuvaan on jäänyt kohtia, joita ei kunnolla pysty ymmärtämään – onko käsikirjoituksesta oikaistu joitakin kohtia, ettei elokuva sentään ole yli kahteen tuntiin venynyt?

Koska Claire on kätilö, elokuvassa synnytetään monta kertaa, kerran epämiellyttävästi keisarinleikkauksellakin. Lisäksi esillä on tietenkin Béatricen päänuppi, jonka punkteeraamista tai jotakin sellaista analysoidaan.

Koska tällaisissa elokuvissa yleensä pyritään hyvyydestä kertomiseen, niin nytkin Clairelta alkaa löytyä ymmärtämystä. Sen sijaan siinä menee raja, että hän ei hyväksy Ranskan ”soteuudistuksen” systeemeitä, joissa synnytyssairaalastakin tehdään puhtaasti bisnesyksikkö. Clairen kotikaupungin synnytyssairaala loppuu kokonaan, ja tilanne on täsmälleen sama kuin tällä hetkellä Suomessa, jossa synnytyssairaalaverkkoa harvennetaan tuntuvasti.

Martin Provostin elokuvaksi tämä on yllättävän löysä, sillä viimeksi näkemäni elämäkertaelokuva taidemaalari Séraphine de Senlisistä oli erinomainen: Séraphine (2008).

Mutta naiset tosiaan pelastavat. Myös Catherine Frot on hyvä. Eikä ole enää yllätys, kun on nähnyt hänet mm. Pianistin sivunkääntäjässä (2006) ja ”maailman huonoimmasta laulajasta” kertovassa Marqueritessa (2015).

kari.naskinen@gmail.com

Islam juurtuu länteen ja tämä tosiasia lännen on kohdattava

Arabiankielinen sana islam tarkoittaa alistumista, mutta kuitenkin islamissa on kysymys myös alistamisesta. Muslimit itse sanovat alistuvansa Allahille, mistä he katsovat saaneensa palkkioksi etuoikeuden alistaa vuorostaan muita. Tulkintoja on monenlaisia. Yksi tunnettu islamintutkija on Gregory M. Davis, joka on tehnyt islaminselityksistään kirjan ja elokuvan (2006), joka on suomeksi tekstitettynä Youtubessa. Davis on myös laatinut kirjastaan tiivistelmän internettiin. Otan seuraavaan suoria lainauksia Davisin tekstin johtopäätelmät-kohdasta:

Islamilaisen terrorismin näyttävät teot 1900-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa eivät ole mitään muuta kuin ilmenemismuotoja siitä globaalista valloitussodasta, jota islam on käynyt profeetta Muhammadin päivistä asti, 600-luvulta lähtien, ja joka jatkuu vauhdilla tänä päivänä. Tämä on yksinkertainen kylmä totuus, joka nykymaailman on kohdattava ja joka on jouduttu aiemmin kohtaamaan lukemattomia kertoja — mutta jonka tänä päivänä vain harvat näköjään ovat halukkaita kohtaamaan.

Muslimien terroristi-iskujen lisääntyminen johtuu pitkälti geostrategisista muutoksista, jotka ovat seurausta kylmän sodan päättymisestä sekä lisääntyneestä teknologisesta valikoimasta, joka on tullut terroristien saataville.

Neuvostohegemonian romahdettua suuressa osassa islamilaista maailmaa ja islamilaisten öljyntuottajamaiden vaurauden lisäännyttyä muslimimaailmalla on ollut yhä paremmat mahdollisuudet ja menetelmät tukea jihadia ympäri maapalloa. Lyhyesti sanottuna syy siihen, miksi muslimit ovat jälleen kerran käymässä sotaa ei-muslimimaailmaa vastaan, on se, että heillä on siihen mahdollisuus.

Terrorismin keskeyttäminen merkitsisi yksinkertaisesti muutosta islamin taktiikassa — osoittaen kenties siirtymistä pitkän aikavälin strategiaan, jossa muslimien maahanmuutto ja korkeampi syntyvyys mahdollistavat islamin päästä lähemmäs voittoa ennen seuraavaa väkivallan vaihetta. Ei voi liikaa korostaa, että muslimiterrorismi on islamin oire, joka voi lisätä tai vähentää intensiteettiään, samalla kun varsinainen islam pysyy jatkuvasti vihamielisenä.

Kirjassaan Future of the Islamic Movement (1986) Muhammad Taqi Partovi Samzevari tiivistää islamilaisen maailmankatsomuksen:

”Oma profeettamme oli kenraali, valtiomies, hallintomies, talousmies, lakimies ja ensiluokan johtaja, kaikki yhdessä. Koraanin historiallisessa visiossa Allahin avun ja ihmisten vallankumouksellisen kamppailun on tultava yhteen niin, että saatanalliset hallitsijat suistetaan alas ja tapetaan. Kansa, joka ei ole valmistautunut tappamaan ja kuolemaan luodakseen oikeudenmukaisen yhteiskunnan, ei voi odottaa mitään tukea Allahilta. Kaikkivaltias on luvannut meille, että saapuu päivä, jolloin koko ihmiskunta elää yhdistyneenä islamin lipun alla; jolloin kuunsirpin merkki, Muhammadin symboli, on ylimpänä kaikkialla. Mutta tuota päivää on joudutettava jihadilla, valmiudellamme uhrata elämämme ja vuodattaa niiden epäpuhdasta verta, jotka eivät näe Muhammadin mi’rajissaan (yöllisillä matkoilla Allahin ”hoviin”) taivaasta tuomaa valoa. Allah on se, joka antaa aseen käteemme. Mutta emme voi odottaa Hänen vetävän myös liipaisinta yksinkertaisesti siksi, että olemme pelkureita.”

RAUHANOMAINEN ISLAM

Jos islam on väkivaltainen, miksi sitten monet muslimit ovat kuitenkin rauhanomaisia? Tätä kysymystä voi verrata kysymykseen: ”Kun kristinusko opettaa nöyryyttä, suvaitsevuutta ja anteeksiantoa, miksi sitten niin monet kristityt ovat ylimielisiä, suvaitsemattomia ja kostonhimoisia.” Vastaus on molemmissa tapauksissa ilmeinen: jokaisessa uskonnossa tai ideologiassa on monia niitä, jotka tunnustavat sen opinkappaleet, mutta eivät harjoita niitä. Aivan samoin kuin kristityn on usein helpompi lyödä takaisin, näytellä pyhää tai halveksia muita, muslimin on usein helpompaa pysytellä kotona kuin ryhtyä jihadiin. Tekopyhiä on kaikkialla.

Lisäksi on ihmisiä, jotka eivät ymmärrä omaa uskoaan ja toimivat näin ollen sen määräämien rajojen ulkopuolella. Islamissa on todennäköisesti paljon muslimeja, jotka eivät todella ymmärrä uskontoaan sen johdosta, että siinä pääpaino on Koraanin lukemisessa arabiaksi eikä niinkään sen ymmärtämisessä. Se, mikä vetää puoleensa Allahin armeliaan huomion, ovat nimenomaan Koraanin sanat ja arabiankieliset äänteet eikä niinkään Koraanin ymmärrys.

Erityisesti lännessä eläviä muslimeja viehättävät todennäköisesti länsimaiset tavat (mikä selittää sen, miksi he ovat täällä), ja he ovat epätodennäköisempiä toimimaan väkivaltaisesti sitä yhteiskuntaa vastaan, johon he ovat saattaneet paeta kotimaidensa islamilaista tyranniaa.

Joka tapauksessa, mitä syvemmälle ja laajemmalle islam juurtuu — lisäämällä seuraajiensa lukumäärää, rakentamalla moskeijoita ja ”kulttuurikeskuksia” jne. — sitä todennäköisempää on, että jotkut sen kannattajat ottavat islamin määräykset vakavasti. Tämä on ongelma, joka lännen on tänä päivänä kohdattava.

kari.naskinen@gmail.com

Hampstead, haukotuttavan löysää viihdettä

Jos olisin alkanut televisiosta katsoa englantilaista elokuvaa Hampstead, olisin viimeistään puolen tunnin kohdalla vaihtanut kanavaa. Toistaiseksi tämä uutuuselokuva pyörii kuitenkin teattereissa, ja kiemurtelin sen loppuun asti, kun kerran tullut olin ja pääsylipun maksanut.

Tämä kuuluu niihin kaikkein kevyimmän lajin elokuviin, joilla ei mitään tavoitteita olekaan. Tällaisia elokuvia tai sarjaelokuvia Suomenkin televisiokanavilta tulee iltapäivisin. Elokuvassa on vähän juontakin ja myös sellaista hempeää sisältöä, että elokuvan alaotsikoksi on voitu panna ”Katso rakkautta uusin silmin”.

Pääosaan on rahdattu Amerikasta Diane Keaton, mukanaan kaikki vanhat Annie Hall -maneerit. On huono, tekee nyt tyypillisesti sellaisen roolityön, jossa näyttelijä näyttelee näyttelemistä – ilmehtii ja ääntelee niin keinotekoisen makeasti kuin vain voi. Tärkeintä tämän elokuvan tekemisessä onkin ollut Diane Keatonin valkokankaan täyttävien naamakuvien tallentaminen. Kun muut näyttelijät ovat teeveestä tuttuja englantilaisia näyttelijöitä, niin menestys kai on näillä elementeillä taattu.

Elokuvan nimi tulee Lontoossa olevasta asuinalueesta. Lähettyvillä on myös Highgaten hautuumaa, jossa on Karl Marxin muistomerkki, ja siellä tietenkin käydään. Elokuvan juonessakin on yhteiskunnallista teemaa, mutta se käsitellään yhtä lapsenomaisesti kuin muukin sisältö.

Tämä lajityyppi on viime vuosikymmeninä yleistynyt: komediallinen juoni ja vanhat suosikkinäyttelijät. Paras esimerkki tästä on Ronald Harwoodin näytelmästä tehty elokuva Kvartetti (2012). Näytelmänä se meni Helsingin kaupunginteatterissa kymmenen vuotta, lähes 500 esitystä ja 167 000 katsojaa. Hampstead on kuitenkin niin heppoisista eväistä kasaan kyhätty, että pelkästään haukotuttaa.

kari.naskinen@gmail.com

Autoliikenne vaikeaksi, kauppareissut marketteihin

Istuskelin varttitunnin kirja-antikvariaatin eteen nostamallani jakkaralla. Poltin sikarin ja laskin, montako ihmistä kulki kadun toisella puolella, jossa olevaa jalkakäytävää levennettiin viime vuonna. Hyvin oli väljyyttä, sillä kävelijöitä laskin 28.

Tällaiset katujen muutostyöt tähtäävät kaikissa kaupungeissa siihen, että henkilöautoliikenne tehtäisiin mahdollisimman epämukavaksi. Tuollakaan nyt tarkastelemallani katuosuudella ei muutosta tehty jalankulkijoiden takia, vaan pelkästään siksi, että saatiin hävitetyksi muutama kymmenen autopaikkaa. Lisäksi yleinen suunta on, että parkkimaksuja korotetaan.

Viesti kaupunkien päättäjiltä on yksiselitteinen: älkää tulko autoinenne kaupungin keskustaan, vaan asioikaa mieluummin siellä muutamien kilometrien päässä olevilla markettialueilla, joissa nykyisin ovat myös erikoistavarakaupat.

Meidänkään kaupunkimme ydinkeskustassa ei enää ole kuin syvenevää tappiota tekevä tavaratalo, yksi kauppakeskus, pieniä erikoisputiikkeja, parturi-kampaamoja ja ravintoloita. Päivittäistavaraostokset tehdään muualla.

Pienissä suomalaisissa kaupungeissa suunnittelu pohjautuu nyt samaan yksinkertaiseen periaatteeseen kuin miljoonakaupungeissa: autot pois silmistä. Tämä on yhteiskuntapoliittinen valinta, josta kärsivät kaikki, varsinkin vähävaraisimmat ja autottomat. Kun halpahintaiset marketit ovat kauempana, ne tavoittaa vain autolla, ja keskustoihin jäävät pienet ja kalliimman hintaluokan elintarvikekaupat. Lidl tosin auttaa jonkin verran, mutta sen myymäläverkko on verrattain suppea.

Kaupunkien valtuustoissa ei tälle asialle ole korvaa lotkautettu. Joissakin seminaareissa sitten vain ihmetellään, että kurjaa, kun kaupungin keskusta on kuihtunut. Antikvariaatinpitäjä sanoi samaa.

kari.naskinen@gmail.com

Vihreitä valheita sähköautoista

Jos Suomen kaikki autot vaihdettaisiin sähköautoihin, tarvittaisiin 2-3 uutta atomivoimalaa, kirjoitti Kauko Törö Etelä-Suomen Sanomien yleisönosastossa. Ehkä niin, ehkä ei. Joka tapauksessa suurimittainen siirtyminen sähköautoihin aiheuttaisi monenlaisia muutoksia energiapolitiikkaan. Törö otti yhden esimerkin, mikä ei varsinaisesti ole ”politiikkaa”, vaan olisi käytännön toimintaa, jos sähköautoilu kovasti lisääntyisi: sähköyhtiöiden, taloyhtiöiden ja omakotitalojen jakeluverkot olisi uusittava, ja kerrostalojen pihoissa pitäisi jokaiselle autoperheelle järjestää oma liityntäpiste kulutusmittarilla varustettuna.

Vihreän maailmankatsomuksen omaavien mielestä liikenne sujuu sähköautoilla puhtaasti, koska pakokaasuja ei tule. Tämä on vain pieni osatotuus. Kun otetaan huomioon liikenteen päästöjen lisäksi ne tosiasiat, mitkä liittyvät eri energiamuotojen tuottamiseen, on polttomoottoriauto ”vihreämpi” kuin sähköauto.

Oikeampiin tuloksiin päästäisiin, jos autojen, polttoaineiden ja voimanlähteiden vertailu tehtäisiin niin, että käytettäisiin autojen päästöjen laskennassa hiilidioksidin mittaamisen (gCO2/km) sijasta energiatehokkuuden mittaamista (MJ/km). Näin saataisiin vertailukelpoiset well-to-wheels -päästöt eri vaihtoehdoille eli mukaan tulisi koko ketju polttoaineen tuotannosta autoon. Tässä vertailussa sähköauto ei pärjää. (Tämän mittausasian lainasin alan asiantuntijoilta.)

Suomessa luennoimassa käynyt Concawe-tutkimuslaitoksen johtaja Robin Nelson, sanoi, että vaikka sähköautot käyttäisivät päästötöntä sähköä, syntyy hiilidioksidipäästöjä autojen valmistuksessa ja etenkin akkujen valmistuksesta. Esimerkiksi Kongon demokraattisesta tasavallasta tulevassa koboltissa käytetään hyvin hiilidioksidi-intensiivistä prosessia. Nämä kaikki on laskettava mukaan auton elinkaaren aikana. Concawe (Belgia) tekee aktiivisesti työtä hiilidioksidipäästöjen ja kaupunkien ilmanlaatuun vaikuttavien lähipäästöjen vähentämiseksi. (Kauppalehti 24.5.2017)

Lehtien yleisönosastoissa näistä asioista tiedetään paljon. Seppo Karhumäki ihmetteli Helsingin Sanomissa, eikö aika enää olekaan rahaa. Uusia tielinjauksia perustellaan mm. syntyvillä aikasäästöillä, mutta sähköautoilu päinvastoin pidentää kulkemiseen käytettävää aikaa. Polttomoottoriauton tankkaa parissa minuutissa, mutta sähköauton lataamiseen menee tunti tai pari.

Sähköautolla ei bisnesihmisten siis kannata ajaa kuin lyhyitä matkoja. Helsingistä Ouluun pitää jo lentää ja kuluttaa kerosiinia rutkasti enemmän kuin naftaa verrattuna siihen, jos ajaisi maanteitä pitkin polttomoottoriautolla.

Karhujoki: ”Voisiko joku taloustieteilijä esittää arvion matka-aikakustannusten lisäyksestä, jos Suomen sähköautokanta olisi vaikkapa 250 000 eli vajaat 10 prosenttia nykyisestä henkilöautokannasta.”

kari.naskinen@gmail.com

Tappajan jäljet

Puolalainen elokuva Jäljet on moniselitteinen – tai kaikelle näkemälleen ei selitystä ehkä löydäkään. Ärhäkän Agnieszka Hollandin ohjaamassa elokuvassa taistellaan eläinten oikeuksien puolesta, vedetään siitä yhtäläisyysmerkkejä jopa naisten oikeuksiin miesten maailmassa sekä otetaan kantaa korruptioon ja muihinkin epäkohtiin puolalaisessa yhteiskunnassa. Koppakuoriaistenkin asioita tulee esille, ja tämä rönsyily tekee elokuvasta paikoin selittämättömän. Aihemaailman tiivistäminen olisi tehnyt hyvää.

Eläinaktivisti on eläkkeelle jäänyt rakennusinsinööri Janina Duszejko, joka vihaa metsästystä ja varsinkin salametsästystä metsästysaikojen ulkopuolella. Hän asuu pienen kylän laitamilla, jossa metsästysmaita on. Tapahtumat alkavat, kun yksi metsästäjä löytyy kuolleena, ja ruumiin lähellä lumessa on vain peuran jälkiä. Duszejko selittää poliisimestarille, että kysymyksessä on eläinten kosto.

Poliisimestari ja pari muuta metsästäjää kuolevat samanlaisissa olosuhteissa. Elokuva on tässä vaiheessa muuttunut jo mystiseksi. Voivatko eläimet tosiaan olla kaiken takana? Vai onko kyseessä ekoterrorismi?

Kaikkea tätä kuvataan hienosti. Väkivaltaisia tappokuvia ei ole kuin muutama, vaan asiat tulevat esille vertauskuvallisesti. Varsinkin talviset kuvat ovat hienoja. (Miksi Suomessa elokuvat tehdään nykyisin vain kirkkaina kesäpäivinä? Halvempaa ja helpompaa?)

Vaikka Holland on kiistänyt elokuvansa olevan poliittinen, on sitä vaikea pitää erossakaan tästä teemasta. Puolaa hallitsee tällä hetkellä Laki ja oikeus -puolue, jonka nimi voisi yhtä hyvin olla ”Kuri ja järjestys”. Sen toimesta on oikeuslaitoksen ja tiedonvälityksen riippumattomuus vaarantunut ja koko demokratiakehitys pysähtynyt.

Holland on sanonut, että totalitaaristen liikkeiden ensimmäisiä maaleja ovat luonnonsuojelu ja naisten oikeudet. Näihin asioihin elokuvassa tartutaan. Lisäksi mukana on kirkko, jonka suojassa nykyinen valtapuoluekin saa huseerata. Kylän kirkkoherra sanoo Duszejkolle, että eivät Raamatun opit eläimiä koske, ja sitten Duszejko kiehahtaa oikein kunnolla, kun kylän kirkkoa ollaan jumalanpalveluksessa nimittämässä Pyhän Hubertuksen kirkoksi. Hubertus on metsästäjien suojelupyhimys, ja tuttu asia meilläkin: Hollolan keskiaikaisessa kirkossa on kuvattu kohtaus Hubertuksen hirvenmetsästyksestä.

Kirkkoherraa ei kuitenkaan elokuvassa tapeta. Kosto joka tapauksessa elää, pelkoa aiheuttaa, että metsästäjiä uhkaavat nyt salametsästyksen uhrit, tunkiolle heitettävät ruhot ja koko vihastunut metsän väki. Eläinten vallankumous? Entä ihmisten vallankumous, sillä olemassa oleva vallankäyttö julkishallinnossa ja perheissä ei tyydytä?

”Koko oma sukupolveni Puolassa on korruptoitunut”, sanoo Agnieszka Holland. Tämä ei tosin ole uutta hänelle, sillä kun hän teki elokuvia Hollywoodissa, hän oppi pärjäämään siellä niin, että pelasi sitä samaa peliä mitä oli aikoinaan pelannut Puolan kommunismivallan aikana kotimaassaan.

Agnieszka Holland (s. 1948) on kova nimi puolalaisessa elokuvassa. Aikoinaan hän toimi apulaisohjaajana Krzysztof Zanussille ja Andrzej Wajdalle, ja opiskeli elokuvaa Prahassa, jossa joutui vankilaan 1968. Sieltä hän vapautui palaamaan Puolaan, josta taas joutui maanpakoon Ranskaan 1980-luvulla. Sitten Yhdysvaltoihin ja menestyksekäs ura siellä.

Hollywoodin lisäksi Holland on tehnyt elokuvia myös Länsi-Euroopassa, ja nykyisin hän toimii Euroopan elokuva-akatemian puheenjohtajana. Elokuvia hän ei kuitenkaan tee enää muualla kuin Puolassa. Jäljet hän ohjasi tyttärensä Kasia Adamikin (s. 1972) kanssa. Suomen televisiossa nähtiin äskettäin tyttären ohjaamia jaksoja puolalaisesta sarjaelokuvasta Raja jota ei ylitetä.

kari.naskinen@gmail.com

Paras suomalainen elokuva vuosiin: Viraali

Harmi, että joutuu tämän otsikon alla joka tapauksessa heti sanomaan, että elokuvan äänitys on paikoin kelvottoman huono. Välillä joutuu turvautumaan elokuvassa onneksi olevaan englanninkieliseen tekstitykseen, mutta ei tällä itse asiaa pelasteta. Yksi syy tähän kehnouteen on, että näyttelijöiden puhe jää liian kovalla pauhaavan musiikin alle. Tämä ei suinkaan ole harvinaista nykyelokuvissa. Monta kertaa musiikki elokuvissa on muutenkin turhaa. Jos minä juttelen jonkun ihmisen kanssa, niin ei siinä mitään taustamusiikkia ole. Miksi elokuvissa? Kyllä tilanteiden tunnelmia ja henkilöiden mielialoja pitää pystyä kuvaamaan muutenkin kuin musiikin sävyillä.

Mutta silti: Thomas Laineen käsikirjoittama ja ohjaama sekä veljensä Peter Laineen kuvaama Viraali on mielenkiintoinen tapaus. Tekijät ovat ehdottomasti suuria lupauksia suomalaisessa elokuvassa. Tämä heidän ensimmäinen pitkä elokuvansa (eikä lyhyitäkään ole takana kuin yksi) on kypsä näyte veljesten hienosta elokuvallisesta näkemyksestä.

Paras suomalainen elokuva vuosiin? Näin siksi, että lasken Aki Kaurismäen kansainvälisen luokan ohjaajaksi, ja Viraali on huippu ikään kuin kansallisessa sarjassa, josta Kaurismäki on noussut jo ohi.

Elokuva on taitavasti kiinni omassa ajassamme. Heti aluksi saadaan valkokankaalla selitys elokuvan nimelle: viraali on 1) viruksen aiheuttama tai virukseen liittyvä, 2) erittäin nopeasti suosituksi tuleva viesti tai ilmiö, joka kiertää henkilöltä toiselle, erityisesti internetissä. Tästä jälkimmäisestä on kysymys.

Viraali on episodielokuva, joka koostuu neljästä erillisestä tarinasta, ja kuten tämänkaltaisissa elokuvissa usein, tarinat risteävät matkalla tai yhtyvät lopussa. Niin innostuneesti otin tämän elokuvan vastaan, että rohkenen verrata sitä eräänlaisena kevytversiona peräti Robert Altmanin Short Cutsiin (1993) ja Paul Thomas Andersonin Magnoliaan (1999). Viraali ei kuitenkaan päädy valtaviin, hätkähdyttäviin kliimakseihin, vaan pysyy loppuun asti kiinni ihmisten tavallisessa arjessa.

Viraalissa aiheina ovat rikokset, mutta edelleen niin arkisen tylsällä tasolla, että elokuvaa ei mitenkään voi sanoa jännäriksi. Keskivertoihmisen arkeen eivät rikokset liity juuri mitenkään, paitsi että niiden kanssa ollaan ulkopuolisesti tekemisissä netin välityksellä. Kuvaavaa elokuvan yhdelle tarinalle on, että siinä pankkiryöstössä ei vohkita rahaa, vaan virtuaalista bitcoin-valuuttaa.

Elokuvan tekijät sanovat, että Viraali on ajankuva yhteiskunnasta muutoksessa. Sosiaalinen media ja virtualisoituminen vaikuttavat todellisuuteen uusilla tavoilla. Siihen sopeutuminen aiheuttaa ongelmia, mutta samalla avautuu uusia mahdollisuuksia. Muutosten keskellä ihmisten tarpeet pysyvät kuitenkin muuttumattomina, ja näistä aivan tavallisista tarpeistakin elokuva kertoo – rakkaudesta, kuolemasta, toimeentulovaikeuksista ym. Teemat ovat isoja, maailmanlaajuisia. Nämä teemat elokuvassa tuodaan arjen tasolle taitavasti.

Uudetkaan asiat ja ilmiöt eivät kuitenkaan ole irrallisia asioita. Kaikki on yhteydessä kaikkeen, kun elämän perusmekanismit toistuvat niin pienissä kuin suurissa asioissa. Ihmisten tekojen vaikutukset leviävät ja koskettavat aina jotakuta myös fyysisesti, vaikka teot tapahtuisivatkin virtuaalimaailmassa. Virtuaalinenkin on ihmisten luomaa.

Veljekset ovat tehneet elokuvan oman tuotantoyhtiönsä puitteissa (Runoelma Films Oy, Espoo). Budjetista en tiedä, mutta mitään valtavia systeemeitä ei näyttäisi olleen. Eikä Elokuvasäätiön rahoitusta ollut. Näyttelijät ovat pääosin amatöörejä tai ainakin elokuvaensikertalaisia, ja onnistuvat erinomaisesti.

Sekin vielä plussaksi, että Viraali ei ole varsinainen nuorisoelokuva, vaikka suurin osa roolihahmoista on nuoria. Tällaisia myös aikuisille katsojille tarkoitettuja elokuvia on Suomessa viime vuosina tehty hyvin vähän.


kari.naskinen@gmail.com

Kenet ottaisit, jos olisit Danny?

 

Vaikka MM-kisat Lontoossa ovat vielä kesken, olen jo valinnut parhaat, kahdessa eri sarjassa: a) kaunein, b) kenet ottaisit, jos olisit Danny?

Kaunein on korkeushyppääjä Marija Lasitskene. Kun katsoo Marijaa hänen valmistautuessaan hyppyyn, tukka poninhännällä, ovat hänen kasvonsa täydelliset. Antiikin Kreikan kuvanveistäjät voisivat tulla tekemään Marijan klassisen kauniista kasvoista marmoriveistoksen ja antaa sen Louvreen Milon Venuksen viereen.

Toiseksi paras on kolumbialainen kolmiloikkaaja Caterine Ibargüen, joka hymyilee kuin Hangon suklaakeksi.

Toisen sarjan voittaa aitajuoksija Lotta Harala, jos on Lontoossa – tai vaikka ei olisikaan.

kari.naskinen@gmail.com

Nesteen Aapiskukko Pälkäneellä on varsinainen ABC-asema

Valtatie 12:n varrella Pälkäneellä on Nesteen asema, jonka nimi on Aapiskukko. Erikoinen nimi johtuu siitä, että Pälkäneellä tehtiin 300 vuotta sitten aapisia. Tekijä oli kirjanpainaja Daniel Medelplan, jonka syntymäpäivä oli luultavasti 7.8.1657. Hän kaiversi aapisen 28 sivua puulaatoille ja painoi niillä noin sata aapiskirjaa. Kirjan nimilehdellä luki: Lasten Paras Tavara, elli ABC-Kirja, joca on suuren tarpeen tähden leicattu Puuhun ja Pälcänen seuracunnan Saarnamiesten toimituxen kautta, Prändätty Pälkäneellä Daniel Medelplanilda Tauralassa 1719.

”Puuaapisen” runkona oli Turun piispan Johannes Gezeliuksen 1666 painattama oppikirja Yxi paras lasten tawara. Kun niitä kirjoja ei enää ollut, piti valmistaa uusia, mutta Suomessa ei 1700-luvun alussa ollut yhtään toimivaa kirjapainoa. Niinpä Pälkäneen papisto päätti tilata Medelplanilta oman aapisen. Medelplanin aapista ei ole säilynyt jälkipolville, sillä viimeinen tunnettu kappale tuhoutui Turun palossa 1827.

Puuaapisen viimeisellä sivulla oli kukon kuva, joka tiettävästi oli ensimmäinen suomenkielistä aapista koristanut aapiskukko. Samainen kukko oli Pälkäneen kunnan vanhassa vaakunassa, jonka oli suunnitellut Gustaf von Numers. Vaakuna muuttui epäviralliseksi kotiseutuvaakunaksi 2007, jolloin Luopioinen liittyi Pälkäneeseen – kunnan nimeksi tuli Pälkäne, mutta vaakunaksi otettiin Luopioisten lumpeenkukkavaakuna, jonka suunnittelija oli myös von Numers.

Vuonna 2005 avattiin Kukkolan kylässä Pälkäneellä yksityinen Daniel Medelplanin museo. Siellä kerrotaan puuaapisen syntyhistoriasta sekä kirjanpainajan ammatista esinein ja tekstein. Pälkäneen Pyhän Mikaelin kirkon (rauniokirkon) läheisyydessä on Daniel Medelplanin muistomerkki.

Ennen Pälkäneelle tuloaan Medelplan toimi Turun akatemiassa kuvien kaivertajana. Lisäksi hän valoi kirjasimia, sitoi kirjoja ja harrasti kuvanveistoa. Turun kauden jälkeen Medelplan toimi Viipurissa piispa Petrus Bångin kirjapainon johtajana. Viipurista Medelplanin tie vei Pälkäneelle, syynä osittain hänen saamansa tuomio sukurutsauksesta.

kari.naskinen@gmail.com

Kaunajournalismi elää ja voi hyvin

Demaritoimittaja Juhani Aro selitti, millaista on toimittajan työ: toimittaja erottaa jyvät akanoista ja julkaisee akanat. (Demokraatti 4.8.2017)

SDP:n presidenttiehdokkaiksi pyrkijöistä on löydetty pelkästään akanoita. Kun puolueen ehdokaskilpailuun lähtivät Maarit Feldt-Ranta, Tuula Haatainen ja Sirpa Paatero, heistä todettiin, että ovat vain statisteja. Kun sitten järjestettiin heidän ensimmäinen keskustelutilaisuutensa, Yleisradiossa julistettiin etukäteen, ettei sinne ketään tule.

Kuulijoita kuitenkin oli runsaasti, mutta koska kolmikosta kukaan ei lähtenyt mihinkään sensaatiohakuiseen ”irrotteluun”, iltapäivälehden otsikko oli, että ”vaisu avaus”. Riemukkaamman vastaanoton valtamediassa sai Perussuomalaisten Laura Huhtasaaren presidenttiehdokkuus – eikä vaalikampanjasta tule värikkyyttä puuttumaan. Todennäköisesti trumppilaisen Huhtasaaren saama julkisuus nousee niin suureksi, että osaksi sen ansiosta hänen äänimääränsä vaaleissa saavuttaa jytkymäisen tason. Olisipa hauska tilanne: toisella kierroksella vastakkain Sauli Niinistö ja ydinpommilatauksen saanut Laura Huhtasaari.

Sosiaalidemokraattien toiminta presidentinvaaliasiassa on ollut jahkailevaa, on ollut hitaanlaista mielipiteenvaihtoa ja fundeerausta. Kuten Juhani Aro kirjoitti, tällaista pitkästyttävää veivaustakin sanotaan demokratiaksi, mutta kaikkien mielestä se ei sovi nopeatempoiseen nykyaikaan.

SDP:n ongelma tässä julkisuuspelissä on lisäksi, että se koetaan valtamediassa porvarillisen hegemonian pahimmaksi viholliseksi, vaikka gallupkannatus ei tällä hetkellä valtavan korkealla olekaan. Demareita on lyötävä aina ja joka puolelta, koska on olemassa pelko, että puolueen kannatus kuitenkin taas joskus nousee 25 prosentin tasolle. Tämä pelko pitää huolen siitä, että Paavo Lipposen aikoinaan mainitsema kaunajournalismi elää ja voi hyvin edelleen.

Tyypillistä on, että Vasemmistoliiton presidenttiehdokas Merja Kyllönen saa olla tiedotusvälineistä kokonaan rauhassa, koska tästä entisestä kommunistipuolueesta ei enää koskaan ole vaaraa oikeistolle.

Kepu sen sijaan keikkuu vielä sitkeästi suosion huipulla, mutta sekin alkaa vääjäämättä hävitä porvarikilpailun Kokoomukselle, kun vanhoja maalaisliittolaisia ei enää kohta ole äänestämässä. Kansanedustaja Hanna Kosonenkin esittää jo vertauskuvallisesti entistä maalaispuoluetta aatteettomana esiintymällä lehtikuvassa vaatteettomana. (HS Kuukausiliite 8/2017)

Päivi Lipponen puolestaan voisi keskittyä johonkin muuhun kuin keinotteluun eduskunnan sopeutumiseläkkeellä. Levittää vain akanoita kaunamyllyyn. Eikä demareilla tässä mitään puolusteltavaa olekaan. Puheenjohtaja Antti Rinteen tavoin demarit ja kaikki muutkin ovat varmaan sitä mieltä, että koko tämä sopeutumispelleily pitäisi heti lakkauttaa.

Mikael Jungneristakin voisi tähän jotain sanoa. Sanon vain sen, mihin törmäsin kerran Lidlin leipähyllyn luona: vanha demarituttu puhui Hjallis Harkimosta, mutta asiayhteydestä tajusin, että hän tarkoitti Jungneria. Oikaisin asian. – ”No samanlaisia molemmat”, sanoi konkaridemari.

Jungner on niitä oikeistodemareita, jollaisia puolueessa on aina siedetty. Tuolla imagolla suorastaan brassaillaan, kuten esimerkiksi Lasse Lehtinen. Nyt ensimmäisen kauden kansanedustaja Ville Skinnari pyrkii äärioikeistodemariksi ehdottaessaan, että yritysjohtajille pitäisi antaa helpommat keinot antaa potkuja duunareille. Ville Skinnarin isä Jouko Skinnari oli vasemmistolainen.
kari.naskinen@gmail.com

Oliivipuun ja Alman herkkä tarina

Kahdeksanvuotias Alma leikkii isoisänsä kanssa komean oliivipuun juurella. Sitten Alman isä ja setä päättävät myydä puun 30 000 eurolla, menee ”koristeeksi” jonnekin. Tästä alkaa espanjalainen elokuva Oliivipuu. Isoisä vastusti puun myymistä, mutta sukupolvenvaihdos tilalla on tehty, eikä isoisällä enää ole tarpeeksi sananvaltaa. Isoisä menettää elämänhalunsa, ja Alma on surullinen, kun näkee puhumattomaksi muuttuneen isoisänsä kärsivän.

Mennään ajassa eteenpäin 12-15 vuotta. Isoisä on käynyt ilmeisesti päivittäin hävitetyn oliivipuun luona ja vienyt joka kerta pienen kiven sille paikalle. Kiviä on jo iso keko. Alma päättää ryhtyä toimeen, ottaa tehtäväkseen hankkia 2000 vuotta vanhan puun takaisin. Näin paljon puulla on ikää isoisän mukaan. Voi ollakin, sillä vanhimmat oliivipuut ovat tutkitusti yli 2000 vuotta vanhoja. Getsemanen puutarhassakin yhä kasvavien oliivipuiden väitetään olevan Jeesuksen ajalta.

Oliivien aika bisneksenä on Alman kotitilalla kuitenkin jo ohi. Oliiviöljyntuotannosta on ollut pakko siirtyä broilerituotantoon. Vanha oliivipuu on enää vain vertauskuva, kai sitä elämänpuuksikin voi tässä yhteydessä sanoa. Vanha aika on jäänyt taakse, mutta onko kaikki vanha pakko tuhota, vaikka EU:ssa ja eurossa nyt ollaankin.

Espanjalainen naisohjaaja Iciar Bollain on tehnyt tarinan, joka alun vakavuudesta muuttuu ensin komediaksi, sen jälkeen yhteiskunnalliseksi kannanotoksi ja liukuu lopulta herkäksi ymmärtämiseksi ja anteeksiannoksi. Elokuva on myös kasvutarina, päähenkilönä Alma, joka joutuu hyväksymään senkin, että idealismilla ei aina voi taistelua voittaa. Almaa näyttelevä Anna Castillo on mainio tyyppi, ja hän pelastaa elokuvan niiltä sudenkuopilta, joita herkästi tällaisiin tarinoihin tulee. Anna on railakas likka, itsepäinen, vähän höpsökin, ja hänen roolinsa on tehnyt mahdottomaksi sen, että elokuvasta olisi tullut siirappimainen lässytys. Sympaattinen elokuva, mutta en muista sitä kymmenen vuoden kuluttua.

Iciar Bollain on tuttu näyttelijä television Francon aika -sarjasta, joka kymmenkunta vuotta sitten tuli Yle Teemalta. Ohjaajaksi siirryttyään hän on käsitellyt nimenomaan luonnon, ihmisen ja vallanpitäjien suhdetta, ainakin niissä elokuvissa, jotka Suomessa on teattereissa nähty: ohjaajansa paras Sade kuuluu meille (2010) ja Katmandu – taivaan peili (2011). Oliivipuussakin Alma saa apua saksalaisilta ympäristöaktivisteilta.

kari.naskinen@gmail.com

Mannerheim, kuumailmapallo ja laulu 20 perheestä

Televisiosta uusinta tulleessa Mannerheim­-dokumenttisarjassa ei Jörn Donner ottanut esille sitä, että Mannerheimilla oli jo verenperintönään seikkailijan ja keksijän luonnetta. Mannerheimin isoisoisä Johan Julin oli nimittäin oululainen apteekkari ja luonnontutkija, peräti Ruotsin tiedeakatemian jäsen, joka elokuussa 1784 lennätti rakennuttamaansa kuumailmapalloa Oulussa, kun siellä järjestettiin juhlajumalanpalvelus kuningas Kustaa III:n kunniaksi ja sen jälkeen vielä erityinen porvarien juhla.

Matkustajia ei tuolla Pohjoismaiden ensimmäisellä kuumailmapallolennolla ollut, mutta iso tapahtuma se joka tapauksessa oli. Kuvaa lennosta ei ole, mutta korvaan sen nyt kuvalla oululaisen Kaleva-lehden mainoksella varustetusta kuumailmapallosta.

Osui tämä ilmapallojuttu silmiin, kun Donnerin ohjelman jälkeen lueskelin taas kerran lisää Mannerheimin elämäkertatietoja. Johan Julinin toisesta pojasta Johan Jacob Julinista tuli myös apteekkari ja hänen tyttärensä Helene von Julin oli Marskin äiti.

Johan Jacob Julin toimi apteekkarina Turussa ja Helsingissä, mutta kiinnostui sitten teollisuuden harjoittamisesta ja hänestä tulikin merkittävä teollisuustoiminnan uranuurtaja Suomessa. Hän muutti Pohjan pitäjän Fiskarsiin ja toimi siellä elämänsä viimeiset vuosikymmenet yritteliäänä teollisuusmiehenä ja maanviljelijänä.

Lääketieteen historioitsijan, tohtori Arno Forsiuksen nettisivustolla on laaja juttu Julinista. Siitä saa hyvän kuvan Julinin omistuksista: Fiskarsin teollisuuslaitokset sekä Antskogin, Kosken, Kärkelän, Näsin ja Trollshovdan ruukit, Orijärven kuparikaivos, Malmbärgin, Haukian, Pahalaksin, Charlottebärgin, Lovisebärgin ja Kelkalan rautakaivokset sekä Emiliedalin saha- ja jauhomylly Kiskossa. Lisäksi maaomaisuudet.

Vuorineuvoksen arvon Julin sai 1835 ja von-aatelisnimen hän sai 1849. Julinilla oli neljästä avioliitosta yhteensä yksitoista lasta, joista kuusi kuoli jo varhain. Kolmannesta avioliitosta syntynyt tytär Helene von Julin avioitui kartanonomistaja Carl Robert Mannerheimin kanssa 1862.

Johan von Julin kuoli 65-vuotiaana 1853. Seuraavat 13 vuotta hänen omistuksessaan olleita teollisuuslaitoksia hoiti holhoojahallitus. Perinnönjako toteutettiin 1866, jolloin vanhin poika, toisesta avioliitosta syntynyt Emil Lindsay von Julin sai osuudekseen mm. Fiskarsin, Antskogin, Orijärven ja Kärkelän. Muu omaisuus jaettiin nuorempien sisarusten kesken, joten hyvän potin sai myös Helene.

Julinit ja Donnerit ovat mukana myös siinä Kristiina Halkolan 1969 levyttämässä renkutuksessa Laulu 20 perheestä. Siinä irvaillaan niille perheille, jotka eivät ole saaneet omaisuuksiaan työnteolla, vaan laiskasti perimällä. Muita tuttuja sukuja listalla ovat Ehrnroothit, Erkot, Rettigit, Rosenlewit, Virkkuset, Waldenit, Wihurit ja muutamat muut.

Joitakin vuosia sitten kuulin Teatteri Vanhan Jukon vappukonsertissa Lahdessa uuden version laulusta, johon sanoittaja Petri Repo oli ajankohtaistanut nimilistaa, mukaan olivat päässeet mm. Etola, Hartwall, Herlin, Härmälä, Lesonen, Lilius, Ollila, Siilasmaa ja Toivanen.

kari.naskinen@gmail.com

Sirkushuvit ohittaneet leivän

Jämsäläinen kaupunginvaltuutettu Esko Järvenpää (Ps) kirjoittaa Helsingin Sanomien yleisönosastossa, että valtio antaa Tampereelle tulevan jääkiekko- ja viihdekeskuksen rakentamiseen 18 miljoonaa euroa, mutta tärkeisiin ratahankkeisiin ei rahaa tipu. Kaksoisraide Jämsän - Oriveden välille pitäisi saada vientiteollisuuden tarpeisiin, kun Äänekosken uuden sellutehtaan tuotanto lisää tuonkin rataosuuden kuormitusta miljoonalla tonnilla vuodessa. Ratarahaa ei kuitenkaan tipu. (HS 3.8.2017)

Iittiin rakennettavan moottoriradan tarpeisiin valtio antaa 7 miljoonaa euroa. Vaikka radalla on myönteisiä vaikutuksia elinkeinoelämälle, niin pohjimmiltaan kysymys on kuitenkin samanlaisesta viihdehankkeesta kuin on Esko Järvenpään esille ottama jäähalli.


Näin asiat joka tapauksessa nyt pyörivät. Kunnallisalan kehittämissäätiön tuoreen tutkimuksen mukaan kunnallisvaltuutettujen mielestä kuntien tärkein tehtävä ei enää ole palvelujen tuottaminen ihmisille. Vain 32 prosenttia valtuutetuista vastasi, että kunnan toimiminen palvelujen tuottajana on erittäin tärkeätä. Varsinkin kokoomuslaiset suhtautuvat palvelujen tuottamiseen väheksyvästi (12 %).

Selvästi parhaat prosenttiluvut tulivat siinä kohdassa, jossa kysyttiin kunnan elinvoimaisuuden kehittämisestä: 83 prosenttia vastasi, että se on erittäin tärkeä asia. Elinvoimaisuudella tarkoitetaan sitä, että kunta on ”dynaaminen” ja että muutkin sen tietävät. Siksi pitää satsata erilaisiin viihdeasioihin, koska ne viihdyttävät veronmaksajia ja tuovat julkisuutta. Kun kunta on elinvoimainen, sillä on hyvä imago.

Sirkushuvit ovat ohittaneet leivän. Eivätkä esimerkiksi teollisuuden rautatiekuljetukset ole minkään tason imagotekijä kunnalle. kari.naskinen@gmail.com

Trump on huumattu menettämään uskottavuutensa julkisuudessa?

Päivälleen 40 vuotta sitten 1977 alkoivat Yhdysvaltain senaatissa kuulustelut, jotka koskivat CIA:n salaista MK-ultra-projektia. Sen avulla oli vuodesta 1950 alkaen tutkittu erilaisia aivopesutekniikoita. Paljon jäi kuitenkin selvittämättä, sillä CIA:n johtaja Richard Helms oli määrännyt projektin asiakirjat tuhottaviksi, kun MK-ultra oli päätetty lopettaa 1973.

Sen verran dokumentteja jäi kuitenkin tutkittaviksikin, että niiden perusteella on myöhemmin saatu juonenpäästä kiinni. Lsd:n ja muiden aivotoimintaan vaikuttavien aineiden avulla pyrittiin koehenkilöiden järkevää ajattelua häiritsemään ja aiheuttamaan sellaista impulsiivisuutta, että näin huumattu ihminen menettäisi uskottavuutensa julkisuudessa. MK on lyhenne sanoista mind control (mielenhallinta).

Salaliittoteorioita on syntynyt pienemmistäkin aiheista. MK-ultra oli jo sen luokan juttu, että sen uhreiksi väitettiin jossakin vaiheessa mm. Marilyn Monroeta (1926 - 1962) ja Robert Kennedyä, jonka 1968 murhasi CIA:n ehkä huumaama Sirhan Sirhan. Aivan projektin alkuvaiheissa 1953 kuoli USA:n maavoimien biologisen sodankäynnin asiantuntija Frank Olson oudolla tavalla;  Olsonista oli tehty koehenkilö hänen tietämättään, ja kun Olsonin pää meni sekaisin, hän teki itsemurhan hyppäämällä hotelli Statlerin ikkunasta New Yorkissa.

Suomeenkin tuli tutkimusrahaa CIA:n peitejärjestön Human Ecology Fundin kautta. Sitä saivat sosiologit Juhani Hirvas ja Erik Allardt.

Entä miten mahtavat asiat olla nyt, onko esimerkiksi Donald Trump hypnotisoitu lääkkeiden avulla? Tällaisia ”lääkkeitä” olivat MK-ultra-projektissa lsd:n lisäksi ainakin heroiini, kannabis, morfiini, meskaliini ja skopolamiini.

Mikään amerikkalainen keksintö tämä ei ollut. Englannissa Tavistock-instituutti aloitti ihmisten mielen tutkimisen 1921 ja SS-upseeri Heinrich Himmler johti saksalaisten vastaavia Lebersborn-tutkimuksia 1930-luvulla. Natsien tapauksessa kysymys oli puhtaasti rodunjalostuksesta.

kari.naskinen@gmail.com