Ennen oli leipää ja sirkushuvia, nyt vain sirkushuvia

Lauantaisin tulee televisiosta Antiikin Roomasta kertova sarjaelokuvaThose about to die. Anthony Hopkinsin näyttelemä keisari Vespasianus rakennutti Flaviusten amfiteatterin, josta ison kokonsa takia alettiin myöhemmin käyttää nimeä Colosseum. Lähettyvillä oli jo ennestään kilpa-ajorata Circus Maximus, joka tuli meille tutuksi varsinkin Ben Hur -elokuvasta (1959), mutta kun Rooman kansalaisille piti saada lisää viihdettä, rakennettiin myös amfiteatteri gladiaattoritaisteluja varten.

Keisarit pitivät kansan tyytyväisenä. Satiirirunoilija Decimus Iunius Juvenalis kirjoitti ”Panem et circenses” eli leipää ja sirkushuveja. Kansa oli luovuttanut kaiken vallan keisarille, mutta tyytyivät alistettuun elämäänsä, kunhan vain saivat vastineeksi leipää ja sirkushuveja. Nyt meillä ollaan tilanteessa, jossa osalla väestöstä alkaa leipäkin loppua keisarin saksikäden leikatessa. Viihde kuitenkin helpottaa. Siksi ainoan asiaohjelmia välittävän tv-kanavan toimintaa rajoitetaan, jotta tilaa jää vielä enemmän sirkushuvikanaville.

Juvenalis jatkoi irvailuaan ja hänet tuomittiin menettämään omaisuutensa sekä karkotettiin Egyptiin. Lopulta keisarin vaihtuessa Juvenalis sai palata Roomaan, mutta omaisuuttaan hän ei saanut takaisin.

Purra ja kynnysmatto-Orpo menettävät muutaman vuoden kuluttua valtansa, mutta heidän leikkaustensa jäljet tulevat näkymään pitkään. Purran ja Orpon puolueiden yhteinen kannatus tuoreimman gallupin mukaan on 36 prosenttia, mutta edes näin paljon ei hallituksella ole enää hyväksyntää Evan tänään julkistaman kyselytuloksen perusteella (29 %). Omatkaan joukot eivät pysy ruodussa, kun huono kohtelu alkaa osua omaan nilkkaan.

Kuinkahan pitkään viihde helpottaa? Kun hallituksen leikkaukset alkavat tosissaan purra, ovat vitsit vähissä. Julkisen terveydenhuollon maksut nousevat, sairauspäiväraha pienenee merkittävästi, perusterveyden hoitotakuu palautuu kolmesta kuuteen kuukauteen, lääkekorvaukset pienenevät, hoitajien määrä vanhustenhoidossa pienenee, sosiaali- ja terveysalan sekä muidenkin järjestöjen valtionavustuksia saksitaan kuolettavasti, asumis- ja opintotukia heikennetään jne. En kaikkia huononnuksia löytänyt, mutta se on tullut selväksi, että Suomen militarisoiminen on nyt tärkein asia, eikä siitä rahat lopu. Tai jos loppuu, niin pyydetään Ukrainan tavoin muilta apua.

Vespasianus sentään rahoitti Colosseumin rakentamisen omista varoistaan, sillä tarjoamalla kansalle ilmaisia sirkushuveja hän pönkitti omaa valtaansa. Nykypäivään ero on kuitenkin siinä, että Purra ja Orpo eivät pane likoon yhtään omaa denaariaan, mutta yhtäläisyys taas on se, että Purra ja Orpo kaatuvat, mutta eivät tikarinpistoihin, vaan äänestykseen.

kari.naskinen@gmail.com

Luonto parantaa sekä terveyttä että mielialaa

Tämän päivän Etelä-Suomen Sanomissa on juttu tutkimustuloksista, joiden mukaan oleskelu luonnossa muutaman kerran viikossa lyhyenkin aikaa riittää edistämään terveyttä. THL:n johtava tutkija Jaana Halonen sanoo, että luonnon parantava voima auttaa kakkostyypin diabeteksen, aivoverenkiertohäiriöiden ja masennuksen torjunnassa sekä astman lääkehoidossa ja mielialan hyvänä pitämisessä.

Olen ollut neljä kuukautta yhtenä koehenkilönä yliopistollisessa tutkimuksessa, jota käytännössä ovat toteuttamassa myös Päijät-Hämeen hyvinvointialue ja LAB-ammattikorkeakoulu. Olen käynyt nuorten tutkimusapulaisnaisten kanssa kävelyretkillä lähiluonnossa, olemme tutkineet Kariniemen ja Salpausselän rinteen kasvustoa, tehneet havaintoja omasta voinnistamme ja lisäksi olen vastannut monenlaisiin kysymyksiin mielialastani, antanut verenpaine- ja ulostusnäytteitä muutaman kuukauden välein ym.

Mukava tietenkin tehdä luontoretkiä tyttöjen kanssa ja olen myös tehnyt sellaisia yllättäviä luontohavaintoja, joita tällaisena keskikaupunkilaisena ei ole ennen noussut mieleen. En tule saamaan omakohtaisia tutkimustuloksia, mutta jossakin vaiheessa tulee tietenkin tuloksia kokonaistutkimuksesta. Luotan kuitenkin jo tähänastisiinkin tutkimuksiin, joita ovat oleet tekemässä ja rahoittamassa mm. THL, Luonnonvarakeskus (Luke), Sitra, Jyväskylän ja Tampereen yliopistot sekä HUS.

Luonnon terveyshyödyistä on jo niin paljon tutkimustietoa, että niiden rahallistakin laskentaa on voitu tehdä. ESS:n jutussa kerrotaan, että jos asuinalueiden vihreyden määrä vähenisi kymmenen prosenttia, sen vaikutus terveydenhoidon menoihin olisi 130 - 280 miljoonaa euroa. Belgiassa on arvioitu, että luonnon terveyshyötyjen taloudellinen merkitys on asukasta kohti yli 400 euroa vuodessa.

Oman tutkimusjaksoni aikana en ole luontopoluille lähtenyt ilman tutkimusapulaisten mukavaa seuraa, mutta olen yrittänyt omilla kauppa- ja muilla reissuillani kiepauttaa hieman pitempiä lenkkejä sellaisille alueille, että olen päässyt lähemmäs puita ja pensaita ja sieniä. Tietämykseni luonnosta on jo lisääntynytkin niiden kouluaikana keräämieni 125 kasvin lisäksi, uusi tuttavuus on esimerkiksi purppurakoivu (Betula pendula purpurea) Pikku-Veskun parkkipaikalla.

Lisäksi olen saanut uskoa asiaan Arthur Schopenhauerin estetiikkakirjasta, jossa hän sanoo, että kauniin näkymän katsominen on aivoilmiö: ”Monimutkaisista aivoilmiöistä ainoana se on täysin säännönmukainen, moitteeton ja täydellinen.”

Tämä on luonnon ominaisuuksista sellainen, että se saa ihmisen kokemaan esteettistä mielihyvää. Schopenhauer-kirjan Tahdottoman tietämisen autuus (Gaudeamus, 2024) suomentanut estetiikan dosentti Risto Pitkänen kirjoittaa, että periaatteessa ei ole eroa luonnon ja kauneuden välillä, mutta taiteessa kauneus on tavallaan helpompi kokea, koska taiteilija on jalostanut teoksensa konkreettisesti silmien ja korvien havaittavaksi. Tätä jalostamista Schopenhauer ei kuitenkaan ymmärrä, sillä luonnon estetiikka on hänen mukaansa täydellistä, kunhan ihminen vain pitää näppinsä siitä erossa. Toisaalta Schopenhauer kirjoittaa ristiriitaisesti toteamalla, että luontokokemus on mieltä virkistävä, mutta taide avaa pysyvämmän tien ideoiden maailmaan.

Yhden RSO:n konsertin väliaikahaastattelussa kapellimestari Nicholas Collon sanoi, että Beethovenin 6. sinfonia kertoo säveltäjän luonnonrakkaudesta ja on samalla heijastus paremmasta maailmasta. Samoin Sibeliuksen musiikin Collon sanoi olevan täynnä suomalaisen luonnon ylistystä. Schopenhauer olisi varmaan innoissaan Collonin kommenteista, koska 200 vuotta sitten elänyt filosofi piti musiikkia taiteista väkevimpänä ja pakottavimpana, sillä muut taiteet käsittelevät vain varjoja, musiikki olemusta. Beethovenista Schopenhauerkin kirjoitti ylistävästi.

Mieliala luontokävelyjeni aikana oli joka kerta korkealla tasolla. Kun Kariniemessä on myös Olavi Lanun hienoja veistoksia, niin siellä lähestyy Schopenhauerin ideoita. Luonto ja taide. Molemmat tekevät meille hyvää. Kuten Jaana Halonen tämän päivän lehdessä sanoo, ”voi kuunnella luonnon ääniä ja keskittyä siihen, mitä luonnossa on”. Samoin voi Sibeliustalossa, Malvassa ja monessa muussa paikassa kuunnella tai nähdä taiteen ääniä.

kari.naskinen@gmail.com

Anselm Hollo, suomalaisen kirjallisuuden suurlähettiläs

Mukkulan kirjailijakokouksessa 1985 monet suomalaiset halusivat keskustella Anselm Hollon kanssa, koska häntä harvoin tapasi Suomessa. Jo 1952 hän oli muuttanut ulkomaille, ja Mukkulassa hän joutui sanomaan, ettei oikein kunnolla pysty suomeksi keskustelemaan, koska ei ollut 20 vuoteen varsinaisesti puhunut suomea. Hollon kieltäytyminen katsottiin ylimielisyydeksi, mutta kirjailijakokousarkistostani löysin joka tapauksessa Helsingin Sanomien Pekka Tarkan tekemän ison haastattelun Hollosta Mukkulassa 1985. Tarkka varmaan osasi täydentävästi myös englantia. Ne olivat niitä aikoja, jolloin Mukkulan kolmipäiväinen seminaari juhannusviikolla oli vielä iso tapaus. Tuolloinkin 1985 osallistujina olivat mm. Valeri Dementjev, Takeshi Kaiko, Olof Lagercrantz, Jevgeni Sidorov ja Vladimir Volkoff, suomalaisista Risto Ahti, Jan Blomstedt, Jörn Donner, Jarkko Laine, Lassi Nummi, Esa Saarinen jne.

Anselm Hollosta (1934 - 2013) kuitenkin enemmän, kun ostin Rosebudin pöydännurkalla olleen, Kai Ekholmin hänestä tekemän elämäkertakirjan (2022). Tuo Mukkulan kieliasia tulee sillä tavallakin ymmärrettäväksi, että lapsena kotikielenä oli paljolti saksa äidin syntyperän takia, minkä lisäksi Anselm lähti viiden vanhana 1939 äidin ja isosiskon kanssa Rostockiin ja sieltä edelleen sotaa pakoon Tukholmaan, jossa tarttui helposti ruotsin kieli. Isä oli tunnettu kirjallisuudenkääntäjä J.A. Hollo. Englantia Anselm oppi 10-vuotiaana ja lukiossa myös ranskan ja latinan. Vuonna 1958 hän työskenteli Lontoossa BBC:n Euroopan ja Suomen osastoilla. Tuttu paikka monelle suomalaiselle: Max Jakobson, Erkki Raatikainen, Erkki Arni, Heimo Tauriainen, Erkki Toivanen, Pertti Salolainen ja Hollon kanssa samaan aikaan toinen runoilija Matti Rossi, josta Salolainen sanoi, että oli jo tuolloin ”jankuttava kommunisti ja kyräilevä tyyppi”.

Hollo työskenteli BBC:ssä yhdeksän vuotta. Tuona aikana sattui ja tapahtui, Toivanen sävelsi musiikin Hollon ja Rossin radiodraamoihin, ja Salolainen kuvaa vieläkin järkyttyneenä, kun Hollo kerran studioon tullessaan tumppasi tupakkansa niin, että Salolaisen uutispaperit paloivat ja Salolainen lopetti uutistenlukemisen siltä erää. Vuonna 1965 Hollolta ilmestyi teos & it is a song, jonka Paul McCartney kävi ostamassa Indica Bookstoresta päivää ennen sen julkistusta. Seuraavana vuonna Hollo tapasi myös John Lennonin saman Indica-kompleksin taidegalleriassa, jossa Lennon oli valmistelemassa Yoko Onon näyttelyä. Hollo myös suomensi kaksi Lennonin kirjaa.

Lontoossa Hollon työt jakautuivat kolmelle taholle: BBC:n toimittajana, käännöksiä suomalaisille kustantajille ja oma runotuotanto. BBC oli koulinut Hollosta mainion toimittajan ja uuden runouden asiantuntijan, joka sai radioon haastateltavaksi myös Allen Ginsbergin, kun tämä oli Prahasta karkoitettuna pölähtänyt vanhan tuttavansa Hollon asunnolle.

Yhteistyö Ginsbergin kanssa oli tuttua. Ginsbergin sensaaatiomainen Huuto julkaistiin Hollon suomentamana ensimmäisen kerran Parnassossa 1961, sillä tavalla sensuurin pelossa, että hävyttömimmät sanat oli korvattu asteriski-tähdillä (*). Kaksi vuotta myöhemmin Tajo-kustantamo julkaisi Huudon ja muita Ginsbergin runoja ilman asteriskeja.

Hollo itsekin kuului tähän beat-runoilijoiden joukkoon. Kai Ekholm yrittää selvittää meille maallikoille, mitä beat-sukupolvi ajatteli – tai ei oikeastaan ajatellut ollenkaan, vaan Hannah Arendtin määrittelemänä beat-liikkeen ideologia saavutettiin hengittämällä aikakauden maagista ilmaa. Oli elettävä ja tehtävä, ei opiskeltava eikä pohdiskeltava. Eivätkä beatnikkien runot perustuneetkaan akateemiseen ajatteluun ja mieleen, vaan puhtaan mielen tempoiluun; hengitys oli sen perusta.

Kirjassa Hollo selittää beat-filosofiaa viiden sivun verran. Pekka Tarkan haastattelussa Hollo sanoi: ”Lapsi olisi vieteltävä vapauteen.”

Kirjassa on Ekholmin piirtämä beat-runouden lyhyt sukupuu (alimmaisena juureet):

Whitman – Pound – W.C. Williams
Black Mountain College
Kerouac – Ginsberg
Olson – Creely – Corso – Ferlinghetti
Anselm Hollo
Raworth – Horovitch – Codrescu – Berrigan
(Kalevi Lappalainen) – Harding

Yllättäen tästä sukupuusta puuttuu William S. Burroughs, joka niin ikään Hollon tuntemana ja tunnustamana vaikuttaa selvästi beatnikiltä. Suomessakin Burroughs ja Ginsberg kävivät kaksi kertaa. (Nyt Ginsberg on ohimenevänä roolihenkilönä Leonard Cohenista kertovassa mitättömässä tv-sarjaelokuvassa So Long, Marianne.)

AMERIKKALAISEKSI

Täysin englanninkieliseksi runoilijaksi Anselm Hollo ryhtyi 1966 ja muutti Yhdysvaltoihin pysyvästi 1967. Sekä Englannissa että USA:ssa Hollo toimi yli 60 vuotta kuin suomalaisen kirjallisuuden suurlähettiläänä. Hänen työlistallaan olivat Rossin ja Saarikosken lisäksi mm. Paavo Haavikko, Rosa Liksom, Kai Nieminen, Lauri Otonkoski, Mirkka Rekola, Antti Tuuri ja monet 2000-luvun nuoret runoilijat, joita Hollo käänsi viimeisiin vuosiinsa asti. Itsestään Hollo ei julkista näköiskuvaansa rakentanut, kuten Saarikoski, koska julkisuus ja väenpaljous olivat hänestä kiusallisia.

Yhdysvalloissa Hollo opetti luovaa kirjoittamista Buffalon, Iowan ja Coloradon yliopistoissa sekä Boulderin Naropa-yliopistossa, jossa Hollon miehittämä laitos oli nimitetty Kerouacin mukaan. Naropassa työskennellessään hän käänsi englanniksi myös paljon proosaa, mm. Jean Genet, Rosa Luxemburg ja Francois Truffaut.

Yksi hyvin populaarinenkin asia Hollon uraan liittyi: lauluyhtye Muksujen hittikappale Miten mielelläni on Hollon oma korkea veisu (1967). Sen hän kirjoitti Isle of Wightilla Englannin etelärannikon edustalla.

Miten mielelläni, miten mielelläni,
puhuisinkaan suuresta ilosta.
Maan ja taivaan mehuista
ja rakkaudesta.
...liimaisin pyöreän auringon
keskelle taivasta,
keskelle taivasta
levittäisin rehevän ja vihreän maton,
elämää kihisevän vihreän maton

kari.naskinen@gmail.com

Pois verot, pois hyvinvointiyhteiskunta

Harakka tervatulla katolla oli ongelmissa: kun nokka nousi, niin pyrstö tarttui, kun pyrstö nousi, nokka tarttui. Vallanpitäjillä ei tällaista ongelmaa nyt ole, koska ei olla tervatulla alustalla, eikä heiluta kuin kiikkulaudalla. Ollaan vakaalla tavalla niin, että suunta on koko ajan sama, pois hyvinvointiyhteiskunnasta.

Sosiaali- ja terveydenhuollossa tämä näkyy ja tuntuu selvimmin. Kun julkista rahoitusta vähennetään, palvelut heikkenevät. Mutta ei hätää, menkää ostamaan parempia palveluja yksityisiltä markkinoilta. Sitten kun varakkaammat näin menettelevät, voidaan julkisen puolen rahoitusta taas vähentää, koska tilastoista näkyy, että julkisten sote-palveluiden käyttäminen on vähentynyt. Kiikkulauta ei heilu, vaan on jyrkässä asennossa koko ajan samaan suuntaan.

Tällä logiikalla toimitaan kaikessa. Maan hallitus ja kuntien valtuustojen enemmistö eivät hyväksy minkäänlaisia veronkorotuksia, joilla hyvinvointiturvaa voitaisiin lisätä tai edes pitä ennallaan – verothan ovat meiltä pois. Onhan vanha totuus, että köyhä antaa vähästään, rikas ei paljostakaan.

Toisen maailmansodan jälkeen hyvinvointivaltio sai kannatusta yli puoluerajojen. Sen rakentaminen sai aikaan tasa-arvoisuutta, lisäsi ihmisten hyvinvointia ja onnellisuutta. Nyt tällainen ajattelu on pahasta, koska työn ja pääoman keskinäinen valtasuhde on keinahtanut pääoman hyväksi (tällainen kiikkulauta toimi ja jämähti paikalleen). Yksi seuraus tästä on ollut, että veroasteet ovat alentuneet eniten kaikkein suurituloisimmilla, ja samalla tuloerot Suomessa ovat revähtäneet yhtä suuriksi kuin ne olivat 50 vuotta sitten.

Pohjoismaiden erinomainen hyvinvointiasema maailmanlaajuisessa vertailussa perustuu hyvinvointivaltiomallin onnistumiseen. Laaja julkisten palvelujen tarjonta on saatu aikaan korkealla verotuksella, mutta nyt jokin 0,3 prosentin korotusaie tyrmätään, sillä rikkaiden enemmistö hallitsee ja se ennemmin tekisi päinvastaisia veromuutoksia.

Persukokoomuksen hallitus on tehnyt sosiaaliturvaan paljon muutoksia ja lisää on tulossa. Sosiaaliturvaleikkauksia on kohdistettu esimerkiksi asumistukeen, työttömyysturvaan ja toimeentulotukeen. Sosiaaliturva heikkenee ja tällä on tietenkin suurimmat vaikutukset niihin ihmisryhmiin, joiden asema on jo ennestään heikompi, kuten pienituloisiin lapsiperheisiin. Hyvinvointiyhteiskunnan suojaava sateenvarjo suljetaan.

Nyt on eri puolueiden kannattajien välillä jyrkkiä eroja suhtautumisessa julkisiin palveluihin ja verotuksen keventämiseen. On näkyvissä selvää kahtiajakoa. Amerikassa tällaisesta jaosta puhutaan polarisaationa, eikä siitä hyvää seuraa.

kari.naskinen@gmail.com

Yksinäisyys, osattomuus, turvattomuus, häpeä

Valioasun myymälänhoitajana 30 vuotta toiminut Armi on eläkkeelle siirryttyään kovin yksinäinen. Nelikymppinen poika Ipe huitelee omia teitään, on kuitenkin hyvässä ammatissa ja rakastaa enemmän Mersuaan kuin äitiään. Leskeksikin jääneen äidin elämä on osattomuutta ja Ipestä johtuen häpeän täyttämää toivottomuutta. Armin päivät seuraavat toisiaan, mutta jotteivät ne aivan yhdeltä ja samalta näyttäisi, siirtää hän usein nukkumaan mennessään piirongin päällä olevan valokuvan tai kirjan paikkaa hieman, niin seuraava aamu tuntuu taas edes vähän uudenlaiselta.

Sirkku Peltolan näytelmä Tyttö ja varis Hämeenlinnan Teatterissa käsittelee vakavia asioita. Armin ohella toinen keskeinen roolihenkilö on pitkään työttömänä ollut mutta nyt osa-aikaiseksi siivoojaksi päässyt Säde, hieman yksinkertainen meidän herramme pieni muurahainen, joka on päätään pehmittänyt myös olutta kittaamalla. Armin (Marja Packalén) ja Säteen (Katariina Kuisma-Syrjä) yllättävä kohtaaminen johtaa tuttavuuteen, joka luo heidän välilleen avointa keskustelua, mutta myös jännitettä, koska Armi ei kehtaa kaikesta puhua. Erinomainen kaksikko, varsinkin Marja Packalén loistaa, näyttämöllä (kuvassa).

Sen sijaan Ipen rooli on niin korni, että suorastaan pilaa näytelmää. Sirkku Peltola on ohjannutkin näytelmänsä, mutta ihmeelliseltä tuntuu, ettei hän ole osannut tuoda junttimaisen Ipen typeryyden täydellisyyttä tavoittelevia ajatuksia esille mitenkään muuten kuin tylsistyttävän pitkän kännikohtauksen avulla. Vaikka suomalaisessa teatterissa ollaankin, ei kaikkea älyttömyyttä aina tarvitsisi panna farssimaisesti katsojia naurattaakseen viinan piikkiin. Osoittaa ohjaajalta älyllistä laiskuutta. Ipeä esittää Lasse Sandberg.

Neljäs roolihenkilö on nuorimies Jarde, jonka elämännäkymät ovat plus miinus nolla. Minä vaan tiskaan astiijoita ja luutalla lakasen laattijoita, tili tili tili tili tittantaa… Jarde työntelee lattiankiillotuskonetta samassa firmassa Säteen kanssa. Jarden kuvaamaa nykynuorten osattomuutta näyttelee Ville Hilska, jonka isä jäi joitakin vuosia sitten eläkkeelle Etelä-Suomen Sanomien toimituksesta.

Näytelmän ydinasia on äidinrakkaus, jonka ainakin pitäisi olla elämää tärkeästi ylläpitävä voima. Armi kuvaa omaansa niin, että se on ehdotonta (vaikka Ipe ei sitä ansaitsisi). Armi vertaa itseään puuhun pantuun jyväkuppiin, josta poikaset käyvät noukkimassa emon siihen tuomia jyviä. Mutta se minulta meni ohi, miten näytelmän nimi tähän symboliikkaan istuu – siis varis äidin jyväkupilla, kyllä parempi nimi olisi ”Tyttö ja pikkulintu”. Vai niinkö, että äidin pikkulinnusta on kehittynyt iso tyhmä ruma varis?

Eivätkä asiat ihmeemmin muutu näytelmän loppuessa. Varis käy edelleen jyväkupilla ja muillakin kupeilla.

kari.naskinen@gmail.com

Ajassa ja unessa ja Viipurissa

Aika ja uni -oopperan lavastuksen pienoismalli.

Kansallisoopperassa esitetään tämän kuun loppupuolella kaksi kertaa Olli Kortekankaan uusi ooppera Isfåglarna. Siitä tuli mieleen, etten nähnyt Savonlinnassa vuonna 2000 Paavo Rintalan tekstiin perustuvaa oopperaa Aika ja uni, jonka kolme eri osaa ovat säveltäneet Kortekangas, Kalevi Aho ja Herman Rechberger – minulla oli varmaan rahat loppu jonkin liian kalliiksi tulleen kesälomamatkan takia. Nyt lähdin jäljittämään tätä oopperaa, mutta mistään siitä ei löydy levytystä eikä muutakaan tallennetta. Otin yhteyttä myös Yleisradion musiikkitoimitukseen, josta vastattiin, että ei ole heilläkään muuta kuin puolen tunnin dokumenttiohjelma ko. oopperan valmistamisesta. Sekään ei kuitenkaan ole nähtävissä edes Yle Areenassa, mutta pääsisin näkemään sen Kansallisen audiovisuaalisen instituutin katselupisteessä Helsingissä.

Jotenkin piti silti jatkaa eteenpäin. Antikvariaatista löysin Rintalan romaanin/esseekirjan Aika ja uni (1991), mutta sen luettuani ihmettelin, miten ooppera voi tähän perustua, kun ei paljon ole vuorosanojakaan. Tämä piti selvittää ja toisesta antikvariaatista tilasin Savonlinnan juhlakirjan vuodelta 2000, ja siitä kävikin ilmi, ettei ooppera Rintalan tähän kirjaan ollenkaan perustunutkaan. Kyseessä nimittäin on trilogia, jonka libreton Rintala kirjoitti viimeiseksi valmistuneeksi työkseen. Sen osat ovat Marian rakkaus (romaani 1994) ja erikseen oopperaa varten syntyneet ...nunc et semper… (...nyt ja aina…) sekä Salaisuuksien kirja.

Trilogian yhteisnimi on kuitenkin Aika ja uni. Rintala ei itse oopperaansa nähnyt, sillä hän menehtyi kiduttavasti edenneeseen Parkinsonin tautiin elokuussa 1999. Keväällä 1999 Rintala oli soittanut musiikkitieteilijä Pekka Hakolle ja sanonut: ”Helvetin tulessa herra Rintala.” Tuttu asia Rintalalle, niin kuin myös Jumalan maailma. Entisen Tampereen piispan Paavo Kortekankaan poika Olli Kortekangas kirjoittaakin Savonlinnan juhlakirjassa, että ”Rintala oli loppuun asti eräänlainen teologi. Hän prosessoi jatkuvasti vaikeita kysymyksiä. Silloin ei enää ole olennaista, mikä on uskovaisuuden aste. Tästä olen saanut rohkeutta totuutena pidetyn kyseenalaistamiseen, vain sitä kautta voi löytää entistä parempia vastauksia.”

Aika ja uni -kirjakin on monien asioiden kyseenalaistamista. Tästä osittain oli kysymys siinäkin, kun Rintala keskeytti teologianopintonsa. Sitä ennen RUK:n komentaja oli mm. käskenyt hänen pitää kenttähartauden, kun sotilaspappia ei sattunut silloin paikalla olemaan. Joku kenraalikin oli tarkastuskäynnillä. Käskystä, herra luutnantti, vastasi teologian ylioppilas Rintala heti.

”Sotilaan osana on aina ollut seisoa siellä missä kärsitään, kuollaan ja uhraudutaan. Sotilas on seisonut pian kaksituhatta vuotta Herramme Kristuksen ristin juurella, vartiotehtävissä, ja sotilas on saanut kokea niin kuin sadanpäämies silloin: totisesti tämä Jeesus Nasaretilainen oli Jumalan poika. Aamen. Nyt veisaamme lopuksi virrestä jonka jokainen osaa, se löytyy sotilaan virsikirjasta numero kuudesta. Se alkaa sanolilla Jumala onpi linnamme, varustus vahva aivan.”

AIKA VALUU POIS

Romaanissa kertojaminä odottaa junaa asemalla. Jälleen tyhjyys ja helle valtaavat ajan, paikan ja tietoni. Pitkä viisari on vivunnut itsensä 12:n päälle, ei jaksa jatkaa alas. Onko se todella kuollut vai aikako täällä seisoo helteeseen sulaneena. (Tulee mieleen Salvador Dalin sulava kello.)

Aika on valunut pois myös Oulussa, johon Rintala aikuisena miehenä palaa. ”Kun on ollut kauan poissa nuoruutensa kaupungista, huomaa palattuaan, ettei sitä ole olemassa. Yli kolme vuosikymmentä. Aika oli tehnyt minusta vieraan nuoruuteni minälle. Uneeniko minä olin palannut?” (Tätä aihetta minäkin käsittelin, kun 5.7.2024 kirjoitin, että melkein 60 vuotta poissa syntymäkaupungista on tehnyt siitä minulle vieraan.)

Sitten vielä Viipuri, jossa Paavo Rintala syntyi kätilöopistolla 20.9.1930. Koti ei kuitenkaan ollut kaupungissa, vaan Viipurin läänin maanviljelysseuran kiertävän agrologi-isän ja äidin mukana milloin Vuokselassa, milloin Johanneksessa, milloin Säiniöllä ja lopulta ennen sotaa Heinjoella. Viipurikin ehti kuitenkin tulla tutuksi: Pyöreä torni, Punaisenlähteen tori, Chaplin-elokuvateatteri ja säestyspiano Tiiliruukin torin varrella…

Näin pitkälle päästyäni oma seikkailunikin ajassa ja unessa siirtyi Viipuriin, jossa isäni oli E-osuuskaupan kuorma-autonkuljettajana. Mutta koska Rintala kirjoitti lapsuudenmaisemistaan ”teeman ja muunnelmia” Velkani Karjalalle (1982), piti sekin löytää ja tätä varten ovat kirja-antikvariaatit. Rintala itse sai ensimmäisen kirjan isältään, Jules Vernen Maasta kuuhun. Siihen kontaktit isän kanssa suunnilleen jäivätkin, sillä talvisodan jo päätyttyä tuli äidille ruskea kirjekuori. Leimasimella leimattu, punamusteella: sotilasasia, lähettäjä Kpk.2. 5148. Sisällä oli kirje, jossa sotilaspastori ilmoitti isän kaatuneen maaliskuun 12. päivän illansuussa Vuoksenrannan Sintolan kylässä - ”lohduttakoon teitä kaikkivaltias Jumala”.

Mutta ei siinä auttanut sen paremmin Jumala kuin uusi Oulun-kotikaan. Vaikka äidin jalat koskettivat Oulun katuja, ne vain hipaisivat niitä, ne ottivat tukea laajemmasta maaperästä, menneisyyteen uponneesta Karjalasta. Äiti ei koskaan oppinut elämään Paasikiven – Kekkosen linjalla, eikä Paavo Rintala myöhemmin ihmeemmin noteerannut suomettumista: ”Keskiverosuomalainen tuskin olisi tiennyt siitä ilman tehokasta tiedotusvälineistöä. Syntymiseni aikoihin Suomi oli huomattavasti suomettuneempi. Suomettajana oli tuolloin Saksa. Äärivasemmisto otti silloisen suomettumisen yhtä raskaasti kuin Suomen äärioikeisto nykysuomettumisen.”

Kaipaus ei äidin mielestä haihtunut koskaan, sillä ei ole uudestisyntymisen eikä ylösnousemuksen madollisuutta. Se sulautuu osaksi maapallon pakolaisten surun yhteisyyttä.

Savonlinnan juhlakirjassa kirjailija Juha Seppälä kertoo, että Paavo Rintala kirjoitti hänelle kesällä 1996: ”Jumala ei jättänyt hyvyydestään tähän maailmaan mitään muuta merkkiä kuin Johanneksen attribuutin” (Johannes Kastajan karitsan).

Olipa monipuolinen reissu herra Rintalan kanssa. Uudet seikkailut ovat kuitenkin alkaneet, kun Ulla-rakas toi Kätevä-messuilta kassillisen isänpäiväkirjoja Finlandia-kirjan ilmaispöydiltä, ja alkuun pääsin jo Paavo Heinisen elämäkerran (2006) kanssa. Sen kirjoittaja on yllättäen Jan Blomstedt, mutta tämä selittyy sillä, että Heininen oli hänen appiukkonsa. Tämä seikkailu on sikäli helpompi, että Heinisen molemmat oopperat Silkkirumpu ja Veitsi ovat tuttuja. Olen lukenut kirjaa sata sivua ja aika on jo ollut esillä: Heinisen opettajana Kölnissä 60-luvun alussa ollut B.A. Zimmermann sanoi, että aika luovutti menneisyyden kuolemalle ja jätti nykyihmiselle vain kapean rajalinjan menneen ja tulevan väliin, ikään kuin yhteisyyttä ja yhteenkuuluvuutta voisi kokea vain omien aikalaistensa kanssa. Outo, kapea näkemys.

Seikkailusta tulee mieleen myös Jacques Offenbachin Hoffmannin seikkailut, kun Lahden oopperayhdistys ja kaupunginorkesteri esittivät sen hienosti kaupunginteatterin Juhani-salissa 1988, solisteina mm. Ritva Auvinen, Hannu-Heikki Hakulinen, Jussi Lehmusmäki ja Yrjö Leppänen, kapellimestarina Osmo Vänskä.

 

kari.naskinen@gmail.com

Kiinan velkaisuus jo 120 % bruttokansantuotteesta

Temu myy tavaroita 2/3 halvemmalla kuin Tokmanni ja kiinalaisille sähköautoille on pantu lännessä rangaistustullit, koska kiinalaiset ovat liian halpoja ja hyviä. Kiinan taloustilanne onm kuitenkin laskevalla käyrällä. Suomen Pankin ennuste Kiinan taloustilanteen kehittymisestä esiteltiin eilen SP:n nousevien talouksien tutkimuslaitoksen Bofitin Kiina-tietoiskussa ja sen mukaan nopean talouskasvun aika Kiinassa on väistymässä. Tänä vuonna bkt:n kasvu jää 4 prosentin paikkeille, hidastuu ensi vuonna noin 3½ prosenttiin ja sitä seuraavana vuonna 3 prosentin tietämille.

SP:n vanhempi ekonomisti Juuso Kaaresvirta sanoi, että tämän trendin vastapainoksi on jo tehty tai ainakin päätetty tehdä uudistuksia: heti ensi vuoden alusta tulee voimaan eläkeiän korottaminen, minkä lisäksi annetaan aikaisempaa enemmän tukea iäkkäille ihmisille ja pyritään keksimään keinoja lasten hankkimisen kasvamiselle.

”Viranomaiset ovat siis käynnistäneet tukitoimia talouden vahvistamiseksi ja taloudessa olevien ongelmien korjaamiseksi, mutta vaikuttaa siltä, etteivät toimet ole riittäviä pysäyttämään talouskasvun hidastumista”, sanoi Kaaresvirta pankin mediaserverin välityksellä.

Toinen vanhempi ekonomisti Riikka Nuutilainen sanoi, että kaikkia Kiinaa koskevia lukuja varjostaa kuitenkin talouslukuihin liittyvän epävarmuuden lisääntyminen. On esimerkiksi tilastotietoja, joista tuoreimmat ovat kymmenen vuoden takaa. Yksi asia on kuitenkin selvä: Kiinan velkaantuminen on valtavaa, sillä Maailmanpankin varovaisen arvion mukaan Kiinan julkinen velka on bruttokansantuotteeseen nähden 120 %. Tosin keskushallinnon velkasuhde on vain 24 %, mutta kaikki 31 provinssia ovat suurissa veloissa.

”Palkkoja ja bonuksia on leikattu ja maaomistuksia on myyty, mutta nyt tämäkin kaupankäynti on oleellisesti vähentynyt. Vielä kolme vuotta sitten provinssien tuloista 49 % tuli näistä kaupoista, mutta viime vuonna vain 28 %. Tästä johtuen velkaa on pitänyt tehdä lisää”, sanoi Nuutilainen.

Eikä pankkienkaan tilanne hyvältä näytä, sillä se alkoi heikentyä merkittävästi koronapandemian aikana ja sitten iski päälle kiinteistösektorin kriisi. Eikä Temun kauttakaan pysty valtavia kerrostaloprojekteja myymään länteen. Rahoitussektorin todellinen tila voi olla oletettua heikompi, mikä on riski talouden kehitykselle.

Yhtenä ratkaisuna Nuutilainen näki verotuksen kiristämisen, koska kokonaisveroaste on vain 14 % bruttokansantuotteeseen nähden.

Kasvuvauhdin hidastuminen kokonaisuudessaan johtuu ennen kaikkea rakenteellisista tekijöistä: työikäinen väestö vähenee, investointivetoisesta kasvumallista siirrytään hitaasti kulutusvetoiseen malliin, resurssien käyttö on tehotonta, talouspolitiikka ei ole läpinäkyvää ja kokonaistuottavuus kehittyy heikosti. Lyhyellä aikavälillä nykyistä voimakkaampi finanssipoliittinen elvytys tukisi kasvua, mutta samalla se lisäisi sopeutustarvetta tulevina vuosina ja heikentäisi kasvunäkymiä. Näistä finanssipoliitiikan toimista tullaan finanssiministeriön mukaan kertomaan 8.11. järjestettävässä tiedotustilaisuudessa.

Kiinan ulkosuhteiden odotetaan pysyvän kireinä. On mahdollista, että kansainväliset suhteet heikkenevät merkittävästi, mikä lisäisi ainakin tilapäisesti Kiinassa toimivien tai sen kanssa kauppaa käyvien yritysten epävarmuutta. Ulkomaankaupan näkymien heikkeminen ja ulkomaisten yhtiöiden nykyistä laajempi vetäytyminen Kiinasta heikentäisi kasvunäkymiä. Paljon on uutisoitu kiinalaisille autoille määrätyistä isoista tuontitulleista, ja tähän kaupankäynnin ja pakotteiden asiakokonaisuuteen vaikuttaa luonnollisesti sekin, kenet valitaan USA:n uudeksi presidentiksi.

kari.naskinen@gmail.com

Kansallinen yhtenäisyys tarvitsisi myös lähinaapurit

Näin Venäjän Kansallisen yhtenäisyyden päivänä 4.11. sopii kirjoittaa Markus Leikolan näytelmästä, jonka tapahtumapaikkana on poliittisten toisinajattelijoiden vankila. Tämä juhla- ja vapaapäivä on perua 1600-luvulta, monilla eri nimillä olleena. Helsinki 98 -teatteriryhmän esittämän näytelmän nimi Lähinaapuri viittaa venäläiseen ulkopoliittiseen termiin, jolla tarkoitetaan lähellä olevia naapurimaita, jotka ovat ”melkein omia”, mutta eivät kuitenkaan muodollisesti. Niitä kuitenkin voi kohdella niin kuin ne olisivat omia.

Lähinaapuri on myös vankityrmän seinän takana oleva toinen vanki. Tämän väärille poluille harhautuneen naapurin nimeä ei saa edes mainita, ellei paranna tapojaan. Jo käsiohjelmasta käy ilmi, että toisessa sellissä on nimeltä mainitsematon Aleksei Navalnyi. Leikola sai idean näytelmäänsä Springer-konsernin Politico-lehdestä, jonka pikku-uutisen mukaan Navalnyin naapuriselliin oli pantu hulluksi katsottu mies sillä tarkoituksella, että metelöinnillään hullu häiritsisi Navalnyitä ja saisi tämänkin mielen sekoamaan. Gogolin Mielipuolen päiväkirja kulkee mukana näytelmässä, mutta Navalnyi ei murtunut, vaan kohtasi kuoleman neljä päivää Politico-lehden jutun jälkeen 16.2.2024.

Helsinki 98 -ryhmä on tätä ennen tehnyt näytelmät Svetlana Aleksijevitshin romaaneista Neuvostoihmisen loppu ja Sinkkipojat, joita esitetään samassa paikassa, purkutyötä odottavassa Vuosaaren entisen lukion kirjastossa. Teatteriryhmä tutkii, ”mitä taide voi olla 24.2.2022:n jälkeen”. Seuraavaksi dramatisoidaan Nobel-kirjailija Aleksijevitshin romaani Tshernobylista nousee rukous. Esitykset ovat olleet säälimättömän kovia kuvauksia totalitaristisen yhteiskunnan vaikutuksista ihmisten elämään. Samasta on kysymys Leikolan näytelmässä, mutta yhtä syvälle siinä ei päästä.

Kaikissa Helsinki 98:n esityksissä pääosissa on ollut erinomainen Sami Lanki, joka nyt esittää vanginvartijaa. Hulluksi leimattua vankia esittää Juha-Pekka Mikkola, joka on kuin Raskolnikov, oikeustieteen opiskelija, joka sanoo ampuneensa koronkiskurin. Vartija kuitenkin lukee Dostojevskia ja pitää hänkin vankia mielenvikaisena, koska turha kehuskella murhanneensa ampumalla, koska kirveellä Raskolnikov tekonsa teki.

Teatteriryhmän kaikki näytelmät on ohjannut venäläinen teatterimies, joka ehkä asuu Suomessa, mutta nimeään hän ei halua julkisuuteen Venäjän sodan takia. Joitakin nimettömiä haastatteluja hän on antanut ja on sanonut, että nyky-Suomessakin on pahoja merkkejä: ilmapiirissä on täällä jonkinlaista pelokkuutta, jota saavat aikaan hallituksen taloudelliset leikkaukset. Kansalaisia pannaan kyykkyyn ja vaiennetaan näiden talousahdistusten myötä myös henkisesti. Absurdi näytelmä osoittaa, mikä on tulos, kun loppuun asti mennään. Lanki ja Mikkola tekevät tämän hyvin selväksi, niin kuin senkin, että vartijan ja vangin tilanteet ovat lopulta samanlaisia. Molemmat ovat totalitarismin vankeja, kärjistyksenä vielä se, että näytelmän vartija on entinen palkkamurhaaja, joka on saanut vapautuksen vangista vartijaksi paljastamalla johtajille nimiä niistä toisista johtajista, joilta oli saanut tappotoimeksiantonsa.

Dostojevskin ja Gogolin lisäksi vanki ottaa esille Lermontovin ja muistelee niitä aikoja, jolloin ihmiset lukivat kirjoja puistoissa, trollikoissa ja joka paikassa. Enää ei lueta, kun ei uskalleta, ettei vain lue väärää kirjaa. Muitakin menneen maailman nimi tulee esille vangin ja vartijan keskusteluissa: Valeri Harlamov, Lev Jashin, Valentin Varennikov, Jegor Gaidar… Mutta mistä nyt tulisi uutta valoa? Näytelmän lopussa vartija yrittää sammuttaa valot vankisellistä, mutta valot eivät sammu millään, sen sijaan yhtäkkiä vankilaan tulee erittäin kirkas valo. Kuka nämä valot sytytti? Onko sittenkin toivoa? Tuleeko kohta joku, joka tuo edes vähän valoa Venäjän pimeyteen?

kari.naskinen@gmail.com