Suomen
nykyiseen perustuslakiin on koottu vuoden 1919 hallitusmuodon, vuoden
1922 ministerivastuulain ja vuoden 1928 valtiopäiväjärjestyksen
säädökset keskitetyssä ja nykyaikaisessa muodossa. On siinä
muitakin kansanvallan perusteita koskevia asioita. Vasta tänä
vuonna perustuslakiin lisättiin käsite kansallinen turvallisuus,
kun perustuslain luottamuksellisen viestinnän suojan rajoittamisen
perusteita laajennettiin: viestin salaisuuteen voidaan perustuslain
mukaan puuttua nyt mm. tiedon hankkimiseksi sotilaallisesta
toiminnasta tai sellaisesta muusta toiminnasta, joka vakavasti uhkaa
kansallista turvallisuutta.
Paasikivi-seuran
UKK-luennossa äskettäin oikeuskansleri Tuomas Pöysti
käsitteli aihetta otsikolla ”kansallinen turvallisuus ja kestävä
valtiosääntö”. Hän sanoi, että uudenlaiset kansallisen
turvallisuuden uhkat häivyttävät voimakkaasti ulkoisen ja sisäisen
turvallisuuden rajaa tarkoittaen terrorismia, hybridiuhkia, kyber- ja
tietoturvallisuuteen sekä pakolaisvirtoihin ja hallitsemattomaan
maahanmuuttoon liittyviä huolia. Nämä kaikki ovat kansallisen
turvallisuuden tasoisia kysymyksiä, joissa kotimaista ja
kansainvälistä ei voida erottaa.
Lainaan tähän
otteita Pöystin perusteellisesta luennosta:
”Nostan
uhkiin myös ilmastonmuutoksen. Se johtaa hallitsemattomana laajoihin
väestönliikkeisiin, taloudelliseen ja sosiaaliseen kurjuuteen,
mutta joillekin myös ainakin jollain lyhyellä aikavälillä
hyötyihin, joiden hyväksyttävyys voi olla riidanalaista, sekä
konflikteja vedestä, ruuasta, elintilasta.
EU
on merkittävä toimija turvallisuuden alalla, mutta toisaalta se ei
anna turvallisuustakuita. EU:lla on myös selkeät heikkoutensa
turvallisuuden kysymysten foorumina varsinkin kovan turvallisuuden
alueilla. Mikael Hiden näkee kuitenkin tasavallan
presidentin ja valtioneuvoston yhteistoiminnan perusteena sille,
ettei perustuslain muutoksille ole ilmeisiä tarpeita.
(Emeritusprofessori Hiden
teki arvioinnin perustuslain tarkistamistarpeista.) Yhdyn
perustuslain muuttamisen välittömien tarpeiden osalta Hidenin
analyysiin.
Perustuslaki nykyisessä muodossaan osoittaa
selkeästi eduskunnan ylimmäksi valtioelimeksi, joka voi
periaatteellisesti tärkeässä perustuslain 58 §:n mukaisessa
selontekomenettelyssä myös ottaa kantaa ulkopolitiikan alan
kysymyksiin. Presidentti on sidottu eduskunnan selonteon käsittelyssä
ilmaisemaan ja valtioneuvoston yhtenäiseen kantaan. Menettely on
ehkä enemmän periaatteellinen, koska on vaikeaa nähdä sitä
sovellettavan sellaisenaan kovin arkisessa ulkopoliittisessa
kysymyksenasettelussa. Se kuitenkin korostaa eduskunnan asemaa ja
roolia sekä siten myös eduskunnan vastuuta ja valtioelinten
yhteistoimintaa.
PRESIDENTTI ON
STRATEGINEN
TOIMIJA
Tasavallan presidentti on päivänpolitiikan
yläpuolella oleva strateginen toimija, joka yhtenä poliittisena
tehtävänään huolehtii jatkuvuuden esillä pitämisestä ulko- ja
turvallisuuspolitiikassa. Presidentillä on hektisessä
päivänpolitiikassa laajasti kiinni olevaa ministeristöä paremmat
mahdollisuudet strategiseen keskittymiseen kansakunnan strategisiin
kohtalonkysymyksiin ulko- ja turvallisuuspolitiikassa, kun taas
valtioneuvosto nauttii eduskunnan luottamusta ja tuo johtamiseen
vahvan parlamentaarisen elementin.
Valtioneuvoston
vahvuus on sen mahdollisuudessa yhdistää eri näkökulmat ja
yhteiskuntamme eri resurssien käyttö valmistelussa. Valmistelun
ollessa kattavasti valtioneuvoston käsissä pystytään asioita myös
katsomaan juridiset rajat ylittävinä kokonaisuuksina ja samalla
johtamaan koko kansakuntaa ja vaikuttamaan asioihin kaikilla
voimavaroilla ja kansanvaltaisella vastuulla. Kyse on
valmistelukäytännöistä. Niiden kehittäminen ja tekeminen lujiksi
uusissakin oloissa on tärkeää sikälikin, että näin luodaan
lujalle ja johdonmukaiselle johtajuudelle edellytykset antavaa
valtiokäytäntöä.
Presidentin
ja hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan
yhteiskokous on yksi toimiva foorumi yhteistyölle. Etupäässä kyse
on siinä noudatettavista käytännöistä ja siitä, että myös
ulko- ja turvallisuuspoliittisesti merkittäviä EU:n asioita voidaan
käsitellä valtioneuvoston toimivallasta huolimatta tässä
yhteistyössä riittävän systemaattisella tavalla. Samoin
valtioneuvoston ja pääministerin ja kunkin ministeriön johdolla
tapahtuvalla valmistelulla on suuri merkitys.
Kansallisen
turvallisuuden ylläpitäminen edellyttää erityisesti tavallisen
lainsäädännön uudistamistyön jatkamista valmiuslain
uudistamistarpeiden arvioinnista lähtien ja uusiin riskeihin
kattavasti varautumiseksi tilanteissa, joissa normaali- ja
poikkeusolojen erottaminen toisistaan on yhä vaikeampaa ja joissa
sotilaallisiakin keinoja käytetään muulloinkin kuin perinteisessä
laajamittaisessa sodassa. Tässä työssä valtioneuvoston rooli
lainsäädäntötyön ja talousarviovalmistelun johtajana on hyvin
keskeinen ja tasavallan presidentin
roolissa korostuu strategisen valvojan ja ulkopolitiikan
johdonmukaisuuden, jatkuvuuden sekä valtioelinten yhteistyön
näkökulma.
LISÄÄ
AVOINTA
KESKUSTELUA
Perustan
valtiosääntömme kestävyydelle on antanut laaja-alaiselle
osallisuudelle ja realismille rakentunut kansanvaltainen
oikeusvaltio. Vahvempaan reaalipolitiikan läsnäoloon siirtynyt
turvallisuusympäristö edellyttää valtion ja sen turvallisuuden
johtamista kokonaisuutena. Elävä elämä ei taivu kaikkiin
hienosyisiin juridisiin jaotteluihimme. Eduskunnan korostunut asema
ylimpänä valtioelimenä myös kansainvälisten suhteiden alalla
vaatii siltä tämän mukaista linjaavaa ja pitkäjänteistä
vallankäyttöä ja valvontaa sekä sille edellytykset antavaa
eduskunnan tiedonhankintaa niin valiokuntatyössä kuin laajaa
julkista keskustelua.
Toimintaympäristön
muutos tarkoittaa perustuslakivaliokunnan linjausten mukaisesti
presidentin ja valtioneuvoston tiivistä ja molemminpuolista
vuorovaikutusta sekä presidentin toimintaa laajalti valtioneuvoston
yhteydessä ja vuorovaikutuksella. Yhteistyön on perusteltua kattaa
myös ulko- ja turvallisuuspoliittisesti merkittäviä EU:n asioita,
jolloin valtioneuvoston on huolehdittava presidentin informoinnista
ja yhteistyöstä. Kansanvaltaisen päätöksenteon edellytykset ja
johdonmukaisuuden sekä kansakunnan kestävyyden turvaavaa laajaa,
asiakeskeistä dialogia ja kansalaiskeskustelua myös kansallisen
turvallisuuden kysymyksistä tarvitaan enemmän kuin aikaisemmin.
Avoin keskustelu luo osallisuutta ja myös kestävyyttä
hybridivaikuttamisen kaltaisia uusia uhkia vastaan.
En
näe tarpeita perustuslaissa olevien päätöksentekorakenteiden
muuttamiselle, mutta valtiollisia käytäntöjä ja tavallista
lainsäädäntöä on edelleen tarpeen kehittää. Suomalainen
kansanvalta on kyennyt laajaan yhteisymmärrykseen ja sen
edellyttämiin kompromisseihin kansallisen turvallisuuden kannalta
keskeisissä kysymyksissä. Eduskunnan toimivaltuuksien korostuessa
myös kansainvälisissä suhteissa ylimpänä valtioelimenä ja
ulkoisten ja sisäisen näkökohtien yhä vahvemmin sekoittuessa
toisiinsa tarvitaan tulevaisuudessa tätä kyvykkyyttä yhä
enemmän.
Eduskunnan on osaltaan kannettava vastuunsa
kansainvälisiä suhteita ja yhteiskunnan turvallisuutta koskevan
päätöksenteon toimivuudesta ja sen edellyttämästä laajasta
keskustelusta ja yhteisymmärryksestä sekä kompromissivalmiudelta.
Yksityiskohtiinkin menevän ja salaisia tietoja käsittelevän
eduskunnan valiokuntatyön ja eduskunnan valvontavallan lisäksi
tarvitaan laajempaa koko yhteiskunnan kattavaa strategista
keskustelua. Se tuottaa myös osallisuutta kansallisen turvallisuuden
johtamiseen ja on siten perustuslakimme yhden kantavimmista
periaatteista mukaista.
Myös
valmistelua on syytä tästä näkökulmasta terävöittää ja sen
rakenteita kehittää siten, että turvallisuuden yhä
laaja-alaisemmat näkökulmat muuttuvassa toimintaympäristössä
tulevat katetuiksi.
STÅHLBERG, KALLIO
PAASIKIVI,
KEKKONEN
Sata vuotta
sitten 17.7.1919 vahvistettu hallitusmuoto palautui
sisällöltään monilta osin ennen vuoden 1918 konfliktia tehtyyn,
hallinto-oikeuden professorin ja tulevan tasavallan presidentin K.J.
Ståhlbergin johtamaan
valmisteluun. Se edusti tuoreen sisällissodan traumoista ja
voittaneen osapuolen pyrkimyksistä syntynyttä kompromissia. Siinä
ja Ståhlbergin ajattelussa oli vahvasti pragmaattinen ote.
Valmistelun eri vaiheissa olivat suhteellisen laajalti eri
ryhmittymät mukana, vaikka valmistelua tehtiin osin kaoottisissa
oloissa ja radikalisoituva työväenliike siitä jättäytyi pois.
Hallitusmuodon keskeisimmät periaatteet osoittautuivat
kuitenkin ajallisesti ja sisällöllisesti kestäviksi seuraavien 80
vuoden aikana. Niinpä vuonna 2000 voimaantullutta perustuslakia
luonnehdittiin sitä säädettäessä suomalaisen
perustuslakiperinteen jatkumoksi eikä olennaiseksi muutokseksi.
Hallitusmuoto antoi tilaa sille, että tasavallan
presidentit käyttivät eri tavoin ulkopolitiikan johtovaltaansa ja
kunkin presidentin rooli oli erilainen. Presidenteillä oli yleisesti
ennen toista maailmansotaa strategisen valvojan ja linjaajan rooli
käytännön ulkopolitiikan kuuluessa presidentin luottamusta
nauttineelle ulkoministerille. Poikkeuksena voidaan mainita
presidentti Kyösti Kallio,
joka keskittyi talvisotaa ennen ja sen aikana kansakunnan eheydestä
huolehtimiseen ja siihen, että maassa oli toimintakykyinen
valtioneuvosto. Tälläkin seikalla oli oma, suurikin merkityksensä
kansakunnan lujuudelle.
Talvi- ja jatkosodan aikana
valtiollinen johto keskittyi presidentti Risto Rytin,
valtioneuvoston eräiden jäsenten ja ylipäällikkö Mannerheimin
käsiin. Sotien
jälkeen presidenttien itsenäinen johtorooli myös suhteessa
valtioneuvostoon ja sen myötävaikutukseen korostui varsinkin J.K.
Paasikiven ja
Urho Kekkosen
aikoina.
Kekkonen
omassa valtiomiestyössään ja myös etevänä lainoppineena korosti
realismia, mutta samalla vahvasti puolusti demokratiaa.
Oikeustieteilijänä ja kirjoittajana Kekkonen pohti kunnallista
itsehallintoa, tarkemmin kunnallista vaalioikeutta, yhtä
demokratiamme pilaria, ja vähän myöhemmin hän pohdiskeli
demokratian itsepuolustusta, joka on yksi valtiosäännön vaikeista
kysymyksistä. Kekkonen jos kuka tunnetaan myös poliittisena
realistina, joka korosti ulkopolitiikan merkitystä pienen kansan
kohtalonkysymyksenä. Sama ajattelu oli vahvasti J.K.
Paasikivellä, joka oli etevä
oikeusoppinut.”
kari.naskinen@gmail.com