Badding elää

Pesäkallion kesäteatteri Lahdessa on tehnyt kuusivuotisen historiansa parhaan esityksen. Rauli ”Badding” Somerjoen elämästä ja musiikista kertova näytelmä Raitilla on aivan toista maata kuin aikaisemmat, perinteisempään kesäteatterityyliin istuneet näytelmät. Sama jos vertaisi Lahden kuukausimarkkinoita ja toriparkkityömaan arkeologisia kaivauksia. Nyt ollaan Pesäkalliossa kunnolla markkinoilla, kiinni elämässä. Niin kiinni, että Satu Säävälän ja Väinö Weckströmin kirjoittamassa näytelmässä Badding ei kuolekaan 39-vuotiaana, vaan vasta 65-70-vuotiaana.

Käsikirjoituskaksikkoa ovat asiantuntijoina avustaneet Markku Koski ja Marko Haavisto, ja ohjauksesta on vastannut Satu Säävälä, joka aikoinaan imi oppinsa Teatteri Eurooppa Neljän näyttelijänä musiikillisissa komedioissa niinä 1980-90-lukujen vuosina, jolloin Eurooppa Neljä oli parhaimmillaan.

Kuka lienee keksinyt, mutta Badding ei siis näytelmässä kuolekaan nuorena. Todellisuudessa hän kuoli 1987 alkoholimyrkytyksen, sydäninfarktin ja keuhkoputkentulehduksen seurauksena. Viinaa Badding vetää Pesäkallion näytelmässäkin ja vatsaa kivistää pahasti, mutta surullinen loppuratkaisu on heitetty syrjään. Badding elää ja vetää keikkaa ikämieheksi asti, joskin laulukunto on jo heikentynyt.

Näytelmässä Badding elää kolmea eri ikäkautta, lapsena häntä esittävät kaksoismiehityksessä Kalle Hellman ja Tuomo Mutru, meidän kaikkien tuntemana Baddingina on Väinö Weckström ja vanha Badding on Kale Läntelä.

Pääroolin tekevä Kalle Weckström on erinomainen. Häntä ei ole keinotekoisesti maskeerattu ja kammattu aidon Baddingin näköiseksi, mutta hyvin on Weckström sisäistänyt Baddingin olemuksen ja tyylin. Tämän minä kylläkin sanon lähinnä sillä perusteella, minkä olen saanut Baddingin tv-esiintymisistä. Vaikka olinhan minä paikalla, kun Baddingin ja M.A. Nummisen konsertti Jyväskylän Kesässä 1966 keskeytettiin: professori Päivö Oksala katkaisi yliopiston ulkoauditoriosta kaikki sähköt ja kutsui poliisit paikalle, kun Numminen oli esittänyt kappaleen Nuoren aviomiehen on syytä muistaa ja Badding Jenkan ulkosynnyttimistä.

Pesäkalliossa ei tällaisia kappaleita lauleta, vaan niitä tutumpia ja kauniimpia, kuten Baddingin omat sävellykset Paratiisi, Valot, Tähdet tähdet ja Kuihtuu kesäinen maa. Tuttuja Baddingin ohjelmistoon kuuluneita lauluja ovat mm. Sulamith, Ikkunaprinsessa sekä Fiilaten ja höyläten. Mukana on pari oudompaakin kappaletta, joita ainakaan minä en aikaisemmin ollut mieltänyt Baddingin lauluiksi.

Pääosin nuorista harrastajanäyttelijöistä koostuva ryhmä teki ensi-illassa keskiviikkona hienoa työtä. Intensiteetti oli korkealla ja kaikesta näki, että innostus oli suurta. Erityisiä piikkejä esitykseen toivat ”vierailijat”, jotka kävivät muutamissa kohtauksissa näyttäytymässä. Tällaisia hauskoja, oikeastaan sketseiksi luonnehdittavia kohtauksia olivat ne, joissa Badding tapasi mm. Juice Leskisen, Matin ja Tepon sekä varsinkin M.A. Nummisen, jonka roolin kiekuvine lauluäänineen teki tosi maukkaasti Ilmari Myllynen. Myllynen on myös sovittanut hyvin soivan musiikin.

Lahtelaista väriä tuovat Marko Haaviston ja Kari ”Pitkä” Lehtisen roolihenkilöiden piipahtamiset näyttämöllä. Melkein koko ajan näyttämöllä on puolestaan Kalle Sulalampi, joka tyypittelee eri roolinsa taitavasti ja hauskasti.

Nokkela idea on myös kuvata Badding katsomassa makeaa saksalaista Sissi-elokuvaa; elokuva esitetään ei elokuvana, vaan ”live-esityksenä”, jossa Romy Schneider ja Karlheinz Böhm laulavat.Siebente Himmel der Liebe.

kari.naskinen@gmail.com

Vasemman jalan jarrutuksen mestari

Lahden moottoripyörämuseossa on Simo Lampisen nuoruusvuosien moottoripyörä Triumph Tiger Cup, jonka selkään isä Raine Lampinen nosti Simon 14-vuotiaana. Isän apua tarvittiin siksi, että Simo oli puoli vuotta aiemmin sairastunut polioon, istui pyörätuolissa, eikä päässyt omin voimin Triumphin satulaan. Juhannuksena 22.6.2013 Simo Lampinen täyttää 70 vuotta.

Vasta 17-vuotiaana Simo pystyi kävelemään omin jaloin. Moottoripyörällä ajamista vakava sairaus ei kuitenkaan estänyt. Verenperintöäkin oli, sillä jo isoisä Emil Lampinen oli ajanut kilpaa, ja tunnettu TT-ajaja oli tietenkin isä Raine Lampinen, jonka viimeinen startti tapahtui Norton Manxilla Pyynikin ajoissa 1962. Äiti Doris Lampinen harrasti myös moottoriurheilua osallistuen moottoripyörien maantiekilpailuihin. Doris oli moottoripyöriä maahantuovan Oy Arwidson Ab:n omistajan tytär.

Simo oli aloittanut kilpailemisen jo ennen isänsä viimeistä kilpailua. Kesällä 1961 heti ajokortin saatuaan hän voitti kaksitahti-Saabilla aloittelijoiden C-luokan 500-rallissa ja oli yleiskilpailussa seitsemäs. Samana kesänä hän osallistui jo Jyväskylän Suurajoihinkin ja sijoittui 44:nneksi.

Simo ja Saab kuuluvat yhteen. Muillakin autoilla hän on kuitenkin ajanut. Menestystä tuli myös Lancian tallikuljettajana, ja muita Lampisen ajamia rallivehkeitä olivat Daf, Ford, Mini, Peugeot ja Triumph. Vuonna 1965 Lampinen voitti luokkansa Le Mansin 24 tunnin kilpailussa Triumph GT 6:lla ajoparinaan Jean-Jacques Thuner. Vastaavanlaisen kestävyyskilpailun jääradalla Lampinen voitti Lancialla 1974 Chamonix´ssa parinaan Amilcare Ballestrieri. Jäärata-ajon SM-kullan Lampinen voitti 1965.

Mutta se Saab. Sen ajamiseen Lampinen kehitti uudenlaisen tyylin, jarruttamisen vasemmalla jalalla. Saattoi olla tämän ajotekniikan ensimmäinen käyttäjä, ja nykyisin näin ajavat rallia ilmeisesti kaikki huiput.

”Vasemman jalan jarrutuksen maailmanmestari”, kirjoitti kansainvälinen autourheilulehdistö. Vuonna 1975 Lampinen selitti ajotapaansa Uudessa Suomessa:

”Ryhdyin harjoittelemaan sitä heti syksyllä 1961. Opin sain porvoolaiselta ralliajajalta Esko Vainiolta. Pistäydyin hänen luonaan pikakurssilla. Kotimatkalla piti tietenkin yrittää tekniikkaa käytännössä, sillä seurauksella, että ensimmäisessä kurvassa aidanseipäät lentelivät ja piikkilanka rapisi auton kyljessä.”

”Kaarteen kynnyksellä ensin reilu heitto vastapuolelle ja palautusliikkeestä auto kunnon sivuluisuun ja sitten kaarteessa kaasua ja jarrua samanaikaisesti. Käyttämällä kunnon luisua ja vasemman jalan jarrutusta katson saavani runsaimman marginaalin kaarteidenotossa. Se jättää keinot käteen vielä yllätystilanteissakin. Auto on koko ajan tarkasti hallittavissa ja sen liikeradat säädeltävissä tarpeen mukaan kaasun ja jarrun kautta.”

Suurajot Lampinen voitti 1963, 1964 ja 1972 Saab 96:lla. Muita voittoja tuli Hankirallista (1967), RAC-rallista (1968), Skotlannin rallista (1969), Portugalin TAP-rallista (1971), San Remon rallista (1972), Marokon rallista (1972 ja Tunturirallista (1975).

Jyväskylässä Lampinen oli sen ensimmäisen kilpailunsa (1961) jälkeen joka kerta viiden parhaan joukossa. Simo ja Saab oli luotettava pari. Lampinen osasi ajaa autoa rikkomatta, ja tiesi, että riskit ovat aina olemassa:

”Auto kuin auto saattaa tällaisessa rääkissä stopata, oli se sitten Saab tai mikä hyvänsä. Ralli on autolle sellainen koitos, että siinä pelkästään yksi kilpailu vastaa rasitukseltaan 100 000 kilometrin normaalia ajoa. Muistetaan, että autossa on suurin piirtein pitkälti yli 10 000 osaa, kun se ihan palasiksi pannaan, niin on oikeastaan ihme, että ralleissa ylipäätään kukaan tulee ehjällä autolla perille.”

Rallit ovat myös tuotekehittelyä: ”Jokainen ralli antaa autonsuunnittelijoille uusia ideoita ja osviittoja. Kilpailun jälkeen on tuotekehittelyn vuoro ja viime kädessä uudet ideat ja parannukset toteutetaan sarjavalmisteisissa autossa.”

kari.naskinen@gmail.com

Dvd täyttää aukot

Tarkoitus on kirjoittaa pätkä Derek Cianfrancen elokuvasta Blue Valentine, mutta sitä ennen vähän dvd:stä.

Cianfrancen The Place Beyond the Pines on viime aikojen parhaita teatterilevityksessä olevia elokuvia, ja kun sen oli nähnyt, piti ottaa selvää Cianfrancen muusta tuotannosta. Paljon sitä ei vielä ole 39-vuotiaalla ohjaajalla, mutta löytyi kuitenkin kolme vuotta sitten valmistunut pitkä elokuva Blue Valentine, joka ei ole Suomessa ollut teatterilevityksessä. Siispä tutkimaan nettikauppojen elokuvatarjontaa. Sieltähän se löytyi, hinta 9,95, klikkaus tilauskohdasta ja viiden päivän kuluttua dvd-paketti kolahti postiluukusta.

Dvd-tarjonta on nykyisin hyvin laajaa. Sen avulla pystyy erinomaisesti paikkaamaan aukkoja ja katsomaan uudelleen vanhoja mestariteoksia, kun täältä kauempaa ei tule lähdetyksi katsomaan Kavan esityksiä Helsinkiin. Dvd-levyinä on ostettavissa on vanhoja klassikoita sekä tuoreempiakin elokuvia, jos on jostakin syystä jäänyt katsomatta. Nykyisin useimmat elokuvat ilmestyvät dvd:nä jo puolen vuoden kuluttua siitä, kun ovat saaneet ensiesityksensä Suomessa.

Nettikauppojen lisäksi dvd-valikoimia on myös tavallisissa kaupoissa. Kotikaupungissani Lahdessa paras dvd-osasto on Anttilassa, mutta surkeus on siinä, että elokuvat on huonosti järjestetty. Jonkinlaisia lajityyppilohkoja on, mutta niiden sisällä elokuvat eivät ole minkäänlaisessa aakkosjärjestyksessä, ei nimien eikä ohjaajien perusteella. Etsivä silti löytää.

Blue Valentine (2010) joka tapauksessa on nyt katsottu. Se ei yllä lähellekään The Place Beyond the Pinesin tasoa, mutta on laatutavaraa sekin. Tarina on yksinkertainen, jopa voi sanoa ”se tavallinen tarina”. Se kertoo koruttoman surullisesti, miten käy, kun avioliitto ei kestä arkea. Elokuvan mies ja vaimo elävät tavallista elämää, mitään katastrofaalista ei tapahdu, mutta liekki vain sammuu. Hiillosta on vielä vähän, mutta siihen ei enää saa puhalletuksi kunnolla kipinää. Rakasteleminenkin on muuttunut pakkonaimiseksi. Mies yrittää vielä perustella jatkamista lapsen takia, mutta mikään ei auta. Vaimo on saanut tarpeekseen, ja kyllä katsojakin pitää parempana, että eroavat.

Elokuva käy takaumien avulla nuorten tutustumisvaiheessa. Suuri rakkaus näkyy kaikessa. Sitten vain ollaan tässä ja nyt. Perheväkivaltaa ei ole ollut, eikä mitään muutakaan elokuvakäsikirjoittajien tavallisimpia kriisiaiheita. Kyllähän mies oluen aina aamuisin ottaa, mutta alkoholismikaan ei silti ole syynä hiillokseen. Tunteet vain ovat kuolleet, eivätkä ne palaa.

Näinhän nämä asiat menivät aikaisempina vuosikymmeninä enemmänkin. Elokuvan naisen vanhemmat ovat elossa, ovat tapelleet pitkään, mutta siinä vain istuvat yhä samassa ruokapöydässä ja kiukuttelevat toisilleen. Ennen ei erottu.

Ryan Gosling ja Michelle Williams ovat rooleissaan erinomaisia. He näyttelevät arkisen kertomuksen juuri niin tavallisesti kuin tällainen kertomus edellyttää. Suuret tunteet ovat suuria takautumissa, mutta nykytilanne on harmaa ja iloton.

Michelle Williams sai roolistaan Oscar-ehdokkuuden, mutta varsinainen läpimurto oli hänen Marilyn Monroe -roolinsa (2011), josta hän sai Golden Globen. Goslingia palkinnot vielä odottavat.

Sitten juhannukseen. Dvd-kiekkoina odottavat Jean-Luc Godardin Elää elämäänsä, Luchino Viscontin Tiikerikissa sekä Andrzej Wajdan Tuhkaa ja timanttia.

kari.naskinen@gmail.com

Valtaa siirtyy yhä enemmän erilaisille talousinstituutioille

Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professorin Teivo Teivaisen kirja Yritysvastuun umpikuja julkistettiin tänään keskiviikkona 19.6. Kirjassa valotetaan yritysvallan poliittisuuden ja demokratian suhdetta, esimerkiksi vertaamalla liikeyrityksiä valtioihin.

En tietenkään ole vielä lukenut kirjaa, mutta sen verran ennakkotietoa on, että Teivainen ruotii yritysvallan voimistumisen ristiriitoja sekä varsinkin sitä, miten globaalin talouden poliittinen luonne on tullut aiempaa ilmeisemmäksi.

Jo tohtorinväitöskirjassaan (2000) Teivainen käsitteli asiaa. Siinä hän totesi, että poliittisesti merkittäviä päätöksiä tehdään yhä enemmän taloudellisiksi määritellyissä instituutioissa, kuten keskuspankeissa ja kansainvälisissä rahoituslaitoksissa. Tämä on johtanut siihen, että demokraattisesti valittujen elinten valta on heikentynyt.

Johtopäätöksissään Teivainen sanoo, että demokratia on ”monarkisoitumassa”. Kansanedustuslaitoksille on käymässä osittain samoin kuin aikoinaan monarkeille: niiden valta on muuttumassa aiempaa seremoniallisemmaksi, kun tärkeimmät päätökset tehdään muualla.

”Ekonomismin politiikassa talouden laajeneminen sulkee merkittäviä alueita demokraattisen hallinnan ulottumattomiin. Toinen keskeinen rajalinja syntyy siitä, kun määritellään, mitkä ovat kunkin poliittisen yhteisön sisäisiä ja mitkä ulkoisia asioita. Tämä määrittely on kamppailua globalisaation sisällöstä”, sanoo Teivainen väitöskirjassaan.

Uudessa kirjassaan Teivainen varmaan jatkaa näiden asioiden käsittelyä. Miten toimia, kun sijoittajien oikeudet maailmalla ovat ristiriidassa vaikkapa ihmisoikeuselinten kanssa?

Teivo Teivainen on toiminut professorina myös Kanadassa ja Perussa. Hän on ollut aktiivinen useissa vaihtoehtoista globalisaatiota edistävissä kansalaisliikkeissä ja Maailman sosiaalifoorumissa. Hän on myös toiminut asiantuntijana kansainvälisille järjestöille, valtioille, kansalaisjärjestöille ja ammattiyhdistysliikkeille.

kari.naskinen@gmail.com

Kirjailijan kodissa ei ole seiniä

Iranista pakolaisena Norjaan muuttanut kirjailija Soudabeh Alishahi sanoi Lahden kansainvälisen kirjailijakokouksen päätöspäivänä tiistaina, että kirjailijan kodissa ei ole seiniä, muureja. – ”Kotiini kuuluvat kaikki äänet”, sanoi hän.

Toinen Iranista pakoon lähtenyt Kader Abdolah (kuvassa) päätyi aikoinaan Hollantiin, ja hänen tarinansa oli kirjailijakokouksen värikkäin. Abdolah syntyi 1954, valmistui fyysikoksi Teheranin yliopistosta 1977, mutta kirjailija hänestä tuli vasta Hollannissa, johon hän asettui muutamien mutkien jälkeen 1988. Nyt hän on tunnettu hollantilainen kirjailija.

”Kun olin nuori, minulla oli unelma, halusin Iranin rakastetuksi presidentiksi. Se unelma ei toteutunut, eikä mikään mukaan kotimaassani”, sanoi hän

”Lähdin maasta ja päädyin ensimmäiseksi Istanbuliin, jossa oli silloin miljoona iranilaista, asuivat kaduilla ja hankkivat toimeentulonsa kuka mitenkin. Siellä ei ollut tulevaisuutta, joten piti lähteä eteenpäin. Laittomien maastamuuttojärjestelmien avulla se onnistui. New Yorkiin pääsi 10 000 dollarilla, Pariisiin 7000:lla, Lontooseen 6000:lla, Berliiniin 5000:lla, Tukholmaan 4000:lla, Kööpenhaminaan 3000:lla, Belgiaan 2000:lla ja jos ei ollut maksaa paljon mitään, joutui tyytymään Amsterdamiin.”

”Siispä minä sitten yhtenä päivänä huomasin seisovani Amsterdamissa sateessa. En oikein tiennyt, missä Amsterdam oli, mutta nyt minä olin siellä.”

”Ajattelin kuitenkin jatkaa matkaa. Hankin väärennetyn passin, jolla aioin päästä New Yorkiin. Minut kuitenkin pidätettiin jo Amsterdamin lentokentällä. Yritin uudestaan, mutta taas minut pidätettiin. Kolmannella kerralla vihdoin onnistuin, mutta se matka päättyi New Yorkin lentokentällä, josta minut palautettiin Amsterdamiin.”

”Olin siis Amsterdamissa. Ostin polkupyörän.”

Mutta mitä tehdä Amsterdamissa? Kader Abdolahin isoisä oli ollut tunnettu runoilija Iranissa. Mikseipä Kaderistakin voisi tulla runoilija, kirjailija.

”Kyllä voi. Isäni oli kuuromykkä ja olin kommunikoinut hänen kanssaan yli 30 vuotta itse keksimällämme viittoma- ja elekielellä, joka käsitti noin 500 sanaa. Kun kerran olin oppinut tällaisen kielen, niin kyllä minä hollannin kielenkin opin. Olinhan minä kielen tekiijä, ja hollanti oli jo valmis kieli”, kertoi Abdolah.

”Päätin, että teen kirjan, siis hollanniksi. Ensimmäiseksi tein lyhyen novellin. Siinä oli yli 2000 kielivirhettä, joita pyysin naapureitani korjaamaan. Siitä se lähti. Kolme vuotta tästä ja ensimmäinen kirjani valmistui. Nyt niitä on 17.”

Abdolahin kertomus on rohkaiseva ainakin niille kirjailijoille, jotka vaikeroivat kirjoittamisensa ja kirjojensa julkaisemisen kanssa. Läpi harmaan kiven.

Eikä itsetunnossa ole puutteita: ”Olen tuonut Hollannin kirjallisuuteen synnyinmaani kauniit vuoret, kauniisti virtaavat joet ja kauniit naiset. Olen tehnyt Hollannin kirjallisuudesta kauniimman ja paremman.”

Kolme vuotta sitten Abdolah käänsi Koraanin hollanniksi. Se ei ollut hänelle entuudestaan oikeastaan tuttu ollenkaan, mutta noin 700 oluen jälkeen kääntäminen alkoi sujua.

Maahanmuuttajien kirjoittamat kirjat ovat Hollannissa ja monessa muussakin Euroopan maassa bestsellereitä.

”Tämä on uusi eurooppalainen kirjallisuus”, sanoi Abdolah.

Kaikilla ei kuitenkaan mene yhtä hyvin. Esimerkiksi valkovenäläinen Vladimir Nekljajev oli kutsuttu Lahden kirjailijakokoukseen, mutta hän ei saanut matkustuslupaa, koska hänet oli määrätty kotiarestiin. Nekljajev vangittiin mielenosoituksesta 2011 ja tuomittiin kahdeksi vuodeksi vankilaan. Vankilatuomionsa hän on kärsinyt, mutta kotiarestirangaistus on vielä päällä.

EI TULE KYSYMYKSENKÄÄN
OLLA VAATIMATON

Abdolahin tavoin ranskalainen Martin Page (38) kuuluu niihin, jotka ovat ylpeitä aikaansaannoksistaan:

”Olen ylpeä siitä, että olen kirjailija. Kirja on suurenmoinen esine. Kirjallisuus tuottaa nautintoa, tarjoaa tietoa ja pelastaa henkiä. Ei tule kysymykseenkään olla vaatimaton.”

”Kirjoitan, koska se on suunnaton nautinto. Nautin siitä, kun ajatuksistani muotoutuu kirja, jonka voi antaa lahjaksi ystäville; sen ansiosta tapaan ihmisiä, se on yksi tapa luoda itsensä uudelleen, voin heittää siihen ahdistukseni ja pakkomielteeni niin kuin areenalle – sillä lailla tietoinen ja tiedostamaton minä käyvät keskustelua.”

Page sanoi kirjoittavansa myös vähemmän ylevistä syistä: ”Siksi, että saan revanssin ja siksi haluan, epätoivoisesti, että minua rakastetaan. Tästä en ole ylpeä, ja se on järjetöntä, koska mikään oman itsen ulkopuolinen ei voi korjata narsistisia säröjäni.”

(Tämä juttu on aiemmin julkaistu Hämeen Kaiku -verkkolehdessä, www.hameenkaiku.fi)

kari.naskinen@gmail.com

Vallankumous on Etelä-Amerikan brändin olennaisin osatekijä

Koska argentiinalainen Pola Oloixarac (kuva) on Lahden kansainvälisen kirjailijakokouksen ainoa eteläamerikkalainen kirjailija, hän esitteli kotimaansa muille, ennen kuin meni varsinaiseen asiaan:

”Meillä on tavallisesti johdossa presidenttejä, jotka kuulostavat reggaeton-yhtyeen laulajilta, sellaisia kuin Chavez, Lugo, Lula. Meillä on erinomaista kahvia, hienoja paikkoja kesächillailuun, ja me kasvatamme maailman parhaat jalkapalloilijat, jotka sitten ostetaan Eurooppaan. Kirjallisiin jumaliimme kuuluvat Vargas Losa, Gabriel Garcia Márquez, Roberto Bolano ja Jorge Luis Borges, jota nykyaikainen Skandinavia kiehtoo niin kovasti, että hän keksi mm. sellaisia uusia kykyjä kuin 1100-luvulla syntyneen Snorri Sturlusenin. Meidän neitsyt Mariamme on Karl Marx, koska hän on jokaisen hyvän tekomme innoittaja, samalla kun yritämme saada maailman vakuuttumaan siitä, että meillä on toimiva kapitalistinen järjestelmä. Olemme saaneet merkinnän Guinnessin ennätysten kirjaan vasemmistolaisilla naispresidenteillämme, jotka ovat melkein kuin Vicky, Cristina, Barcelona, nimittäin Dilma, Cristina, Michelle. Syömme lihaa seitsemänä päivänä viikossa. Yksi meistä johtaa kristikuntaa.”

Kun on kotoisen tällaisesta paikasta, on vallankumoukseen eräänlainen mandaatti. Pola Oloixarac sanoikin, että vallankumous on Etelä-Amerikan brändin olennaisin osatekijä.

”New Yorkin hyperhienoston keskuuteen levinnyt pienimuotoinen älyllinen marxismi-buumi tuntuu meistä jotenkin söpöltä. Voimme vain sanoa, että tämä on niin nähty! Me emme vain käyttäneet Che Quevara –t-paitoja ennen kuin niistä tuli muodikkaita; meistä jokainen on Che. Kun et tiedä Argentiinassa jonkun ihmisen nimeä, sano Che vain, ja hän kääntyy katsomaan. En nyt kuitenkaan tuonut Che-paitoja jaettavaksi puheeni ohessa, mutta kiitos siitä, että kutsuitte minut”, sanoi Pola.

Tämän jälkeen hän puhui internetistä. Hän puhui Googlesta, joka toimii globaalissa ympäristössä vaikuttavine koodeineen eräänlaisena inhimillisen tarinan vastaromaanina. Se ennakoi ja listaa kaiken: kaiken, mitä olet tehnyt, valinnoistasi syntyneet tilastot ja todennäköiset tulevaisuudennäkymäsi.

”Se on valtava romaani, jolla on täydellinen itsestään kehittyvä algoritmi. Mitäkö eteläamerikkalainen marxilaisuuteen kasvatettu mieleni tästä sanoo? Jos Googlen suuri vastaromaani on jotakin uudenlaista objektiivisuutta, joka tallentaa kaiken ihmisen toiminnan ja arkistoi tiedot vastaisuuden varalle, niin ihmisten kirjoittama romaani voisi tulevaisuudessa olla jonkinlainen rootkit, minkä avulla tunkeudumme huomaamatta sisälle järjestelmään, kumoamaan internetin objektiiviseksi kutsutun yleisen hallintajärjestelmän”, sanoi Pola.

Hänen romaanissaan Las teorias salvajes (2008; Kesyttömät teoriat) on erikoislaatuinen murtautuminen Google Earthiin. Kirjan loppupuolella romaanin henkilöt pitävät juhlat, joissa he julkistavat hyökkäysaikeensa ja antavat tarkat ohjeet niille, jotka haluavat osallistua hakkerointiin. Kirjassa käytetty murtautuminen on DNS cache poisoning -hyökkäys. Se käyttää hyväkseen yhtä heikkoutta internetin rakenteessa.

Kirjailijakokouksessa Pola Oloixarac selvitti melko yksityiskohtaisesti, miten tuo hakkerointi voisi olla mahdollista. En ymmärtänyt asiasta paljon mitään, mutta tulipahan mieleen, että Etelä-Amerikasta taitaa löytyä seuraava ison vallankumouksen aalto. Brändi vahvistuu.

kari.naskinen@gmail.com

Vapaus on hyvin usein pelkkää kuvittelua

”Kun ajattelen vapautta, näen kulttuurimme tuottamia kliseitä. Että saa vapaasti ostaa ripsiväriä tai sitä, ettei anna rahaa kerjäläiselle”, sanoi sarjakuvataiteilija Ville Ranta (kuva) Lahden kirjailijakokouksessa. ”Kun sanotaan, että sinähän olet vapaa, niin ehkä silloin tarkoitetaan, että et ole vankilassa, etkä Neuvostoliitossa.”

Suomen PENin sananvapauspalkinnon saanut Ranta sanoi, että ihmisillä on taipumus kuvitella olevansa vapaita – että kaikki muurit on murrettu. Vapaus on ihanne, mutta vapautta ei ole. Kun ihmisillä on oikeuksia, niiden sanotaan olevan vapauksia.

”Vapaus ei ole mikään ilmoitusasia tai yhteiskunnan tarjoama oikeus. Ei sitä saada itselle sanomalla ääneen jokin latteus. Päinvastoin. Ihminen, joka uskoo lapsellisesti olevansa vapaa ja tekevänsä riippumattomasti mitä tahtoo, on kaikkein eniten johdateltu, eniten huijattu, vähiten vapaa”, sanoi Ranta.

Kirjailija Arto Kivimäki kommentoi Rannan alusta ottamalla esimerkiksi matkapuhelimen: ”Sanottiin, että kännykkä on vapauttanut ihmistä. Voi olla puhelimessa missä ja milloin haluaa. Nyt on käynyt kuitenkin niin, että meistä on tullut kännykän orjia.”

Koskee koko hienoa tietoteknologiaa. Sähköposti, Google ja sensellaiset ovat antaneet ihmisille uudenlaisia vapauksia ”tiedon valtatiellä”, mutta kuten viime päivien uutiset ovat kertoneet, olemmekin joutuneet USA:n tiedusteluorganisaatioiden valvonnan alle.

Jo kirjailijakokouksen ensimmäisenä päivänä puhuttiin niistä vapauksia rajoittavista muureista, joita on vaikkapa valtioiden sisällä. Toisena päivänä tuli esille yksi tällainen muuri, kun roomalaiselta, Sisiliassa syntyneeltä Davide Enialta kysyttiin mafian roolista – sen jälkeen, kun Enia oli lukenut tekstinsä siitä, miten fasistit olivat panneet hänen isoisänsä 19-vuotiaana teloitettavaksi selkä muuria vasten.

”Mafia on varsinkin Etelä-Italiassa läsnä kaikkialla. Se on ajattelutapa. Jossakin Palermossa se on läsnä koko ajan, se on kuin sotaa”, vastasi Enia.

Entä miksi mafia voi olla niin vahva?

”Mafia on olemassa, koska meillä ei ole vahvaa valtiota. Mafia täyttää valtatyhjiön.”

Unkarilainen, transilvanialainen Anna Szabo kertoi kokemuksiaan ”rautaesiripusta”:

”On ironista, että sanonta rautaesirippu tarkoittaa myös teatterin turvaesirippua, jota käytetään suojaamaan katsomoa, jos näyttämöllä syttyy tulipalo. Vieläkin mietin Berliinin muurista, kumpi puoli oli katsomo ja kumpi näyttämö. Keitä rautaesirippu suojeli ja millaiselta tulelta”, kysyi Anna Szabo.

”Onko mahdollista, että kaikkien kuluneiden vuosien jälkeen tämä esirippu on yhä olemassa, näkymättömänä, mutta myös estäen näkyvyyden?”

Kuitenkin Anna Szabo sanoi myös kunnioittavansa muureja. Hän syntyi ja kasvoi yhteisössä, joka oli jatkuvassa vaarassa menettää vertauskuvallisessa mielessä tärkeimmät rakennuksensa: koulut ja kirkot. Jos ne olisi viety, kansalliskielemme olisi ehkä myös menetetty, se olisi hitaasti sulautunut romanialaiseen enemmistöön.

”Tiesimme kuitenkin, että lujimpina suojamuureinamme olivat kirjat. Jos mitään muuta ei säilyisi, niin ainakin meidän kallojemme hennot luiset muurit. Ruumiittemme temppeleitä ei ole tarkoitettu vain säilyttämään henkeä, vaan myös kielemme henkeä. Unkarilainen sanonta tietää, että kansa elää kielessään. Kunnioitan kieltäni, enkä voi kuvitellakaan vaihtavani toiseen kieleen, kun kirjoitan jotakin todella tärkeää”, sanoi Anna Szabo.

kari.naskinen@gmail.com

On turha puhua yhdistyneestä Euroopasta

Kun Eurooppaa katsoo hieman sivummalta, Euroopan unionin ulkopuolelta, näkymä on toisenlainen kuin täältä sisäpuolelta. Makedonialainen kirjailija Goce Smilevski (kuva) sanoi Lahden kirjailijakokouksen avajaispäivänä, että kun on EU:n ulkopuolella, on muurin takana. Se muuri on näkymätön, mutta hyvin vahva.

”Eurooppaa on jakautunut kahteen osaan, EU-Eurooppaan ja muuhun Eurooppaan. On tekopyhyyttä puhua yhdistyneestä Euroopasta. EU on poliittinen projekti, joka on aiheuttanut sen, että jotkut eurooppalaiset kokevat elävänsä Toisessa Euroopassa, siinä toisessa, joka ei Euroopan nimeäkään ansaitse”, sanoi Smilevski.

”Se tyypillinen hymy, joka tiettyjen eurooppalaisten poliitikkojen kasvoille leviää heidän puhuessaan yhdistyneen Euroopan eduista, herättää katkeruutta niissä eurooppalaisissa, jotka puhtaasti sattumalta ja synnyinpaikkansa vuoksi elävät EU:n rajojen väärällä puolella – kaikissa niissä, jotka haluavat kiihkeästi tutustua Euroopan alueella vuosituhansien aikana luotuihin kulttuurituotoksiin mutta joita viisumirajoitusten takia absurdilla tavalla suurlähetystöjen konsulaattiosastoilla nöyryytetään. Nämä eurooppalaiset kokevat itsensä torjutuiksi, vieraantuneiksi yhteiskunnallisen elämän hylkiöiksi maanosassa, joka asettaa eteemme läpipääsemättömän rajan.”

Smilevski sanoi, että Euroopan unionissa ei ajatella mitään muuta kuin taloutta ja varsinkin sen kasvua:

”EU:n olemassaolon oikeutus piilee sen poliittisessa ja taloudellisessa luonteessa. Unioniin kuuluminen tarkoittaa Euroopan omistamista, kuvaannollisesti. Eurooppa-kaipuu säilyy meissä, jotka olemme eurooppalaiseksi julistautuvan unionin ulkopuolella.”

”Kaipuu on rakkauden edellytys – ja tunne siitä, että rakastaa Eurooppaa, on suuri lohtu.”

Algerialainen kirjailija Farid Benyoucef sanoi, että vaikka Berliinin muuri murtui, niin maailmassa on edelleen valtava määrä muureja, esteitä, aitoja, piikkilankoja, suljettuja portteja ja häkkejä.

”Muureja on myös maiden sisällä. Kaikki eivät ole tasa-arvoisia. Minä tiedän sen. Kun Algeria kuului Ranskaan, oli lakejakin kahdenlaisia. Jos alkuperäistä algerialaista syntyperää oleva ihminen varasti kanan, sai vankilatuomion, mutta jos ranskalaista alkuperää ollut algerialainen varasti kanan, selvisi pienillä sakoilla. Tämä oli selvää apartheidia”, muisteli Benyoucef.

”Yksi muuri on miesten ja naisten välissä. Islamilainen laki määrää, että kun nainen menee naimisiin, hänellä pitää olla miespuolinen ”holhooja”. Se voi olla vaikka 15-vuotias pikkuveli, mutta mies sen olla pitää. Lisäksi voi päästä hengestään, jos lähtee liian näkyvästi ajamaan naisten tasa-arvoasiaa.”

Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla Unto Hämäläinen kirjoittaa tänään, että EU ei kaadu, ei ainakaan kertarysäyksellä. Smilevski oli sitä mieltä – ja varmaankin myös toivoi – että 20 vuoden kuluttua ei EU:ta enää ole. 

Keskustelun puheenjohtajana toiminut Joni Pyysalo täydensi ulkomaalaisten kirjailijavieraiden sanomisia toteamalla, että EU:n ulkopuolella ei varmaan ymmärretä sitä, että Suomessa on populistipoliitikkoja, jotka haluavat Suomen EU:n muurin toiselle puolelle.

(Tämä juttu on aiemmin julkaistu Hämeen Kaiku -verkkolehdessä, www.hameenkaiku.fi)

kari.naskinen@gmail.com

Reijo Taipale, pitkän taipaleen kulkija

 Tein 30 vuotta sitten haastattelun Reijo Taipaleesta. Hän oli silloin 43-vuotias, mutta koska Taipale oli aloittanut laulajanuransa jo reilusti alle 20-vuotiaana ja ensimmäisen levynkin ilmestymisestä oli kulunut yli 20 vuotta, panin jutun kakkosotsikoksi ”Pitkän taipaleen kulkija”. Kun Reijo Taipale viime perjantaina esiintyi Krouvin lavalla Hartolassa, menin tarkastamaan tilanteen, sillä taival jatkuu edelleen. Paikalla oli lähes tuhat ihmistä ja Reijo Taipale edelleen hyvässä vedossa.

Ensimmäisen setin jälkeen menin tapaamaan Taipaletta. Ei hän tietenkään minua muistanut, mutta kerroin tavanneemme hänen kotonaan Vantaalla 1983.

”Minä olen jo eläkkeellä, mutta sinä vedät edelleen täyttä hönkää”, sanoin.

”No jaa, meikäläisen pitää. Vaikka enhän minä enää talvikaudella esiinny, aina vappuna kuitenkin aloitan ja kesäkauden keikkailen viikonloppuisin”, sanoi nyt 73-vuotias Reijo Taipale.

Reijo Taipale on niitä viihdetaiteilijoita, joista iltapäivälehdet ja muut vastaavat eivät koskaan ole paljon juttuja tehneet. Ei ole ollut niiden mieleisiä aineksia, koska Taipale ei ole entinen alkoholisti, ei ole ajanut tutkaan kahtasataa, ei ole tullut uskoon, eikä ole harrastanut salarakkaita. Hän on aina elänyt tavallista elämää - jos sellaiseksi nyt iskelmälaulajan elämää voi sanoa – ja laulanut. Kolmekymmentä vuotta sitten kävin hänen luonaan Vantaalla, jossa omakotitalon pihassa oli tyypillinen keskiluokkaisen perheen auto Mazda 626, ei aivan uusinta mallia; nyt Hartolassa kuitenkin unohdin kysyä, millä autolla hän nyt ajaa. Nykyisin hän asuu Oulunkylässä Helsingissä.

Koska olen eläkkeelle, enkä enää tee haastatteluja, enkä halunnut häiritä enempää, kiitin Reijo Taipaletta kuluneista vuosikymmenistä ja toivotin hyvää kesää. Otan tähän kuitenkin muutaman pätkän vanhasta jutustani, koska kysymyksessä on sentään suomalaisen tangon elävä legenda numero yksi.

”Jotakin perisuomalaista tangoissa on, melodia ja sanat, kaikki… Mutta kai tärkeintä silti on, että tangoa tanssiessa pääsee lähelle toista. Ei valssissa tai humpassa ole samaa läheisyyden tunnetta. Niin sen pitää olla. Lisäksi tangojen sanat ovat usein sellaisia, että ne lähentävät ihmisiä”, sanoi Reijo Taipale 30 vuotta sitten, ja näin se oli taas Krouvin lavallakin.

”Iskelmälaulajalle tango on sikäli hyvä laulettava, että se jättää omalle tulkinnalle tilaa. Tempo on sen verran hidas, että laulua on helppo maalailla.”

Jo 1950-luvulla Reijo Taipale osallistui iskelmälaulukilpailuihin, voitti seitsemästä kuusi. Sotaväen jälkeen hän muutti Helsinkiin, jossa ryhtyi ottamaan laulutunteja Eero Väreeltä. Oppilaita Väreellä oli 60, jotka yhdessä vaiheessa lauloivat kaikki pari kappaletta nauhalle. Se nauha tuotti kutsun Scandialle 1961 ja tuloksena oli ensimmäinen levy, A-puolella Aila ja B-puolella Yön hetket. Menestys oli ensikertalaiselle hyvä, sillä myyntitilastossa tämä single nousi 12. tilalle.

Ensilevyn valmistumisen jälkeen Reijo Taipaleen lauloi aluksi naisorkesteri Rytmi-tyttöjen solistina, kunnes Kullervo Linna palkkasi hänet orkesteriinsa. Oman orkesterinsa Taipale perusti 1965:

”Muistan vielä hyvin, kun pari päivää ennen vappua esiinnyimme ensimmäisen kerran Lahden Osakkeella Lahdessa. Bändissä soittivat silloin Reijo Lehtovirta, Keijo Rosti, Ossi Vaara ja Ali Nuora. Täysi tupa meillä oli heti ensimmäisestä reissusta lähtien.”

Menestys oli taattu, sillä 1962 hän oli levyttänyt Unto Monosen Satumaan.

”Satumaassa on kaikki hyvän tangon ainekset. Melodia on tangoa parhaimmillaan ja tekstissä on muutakin kuin ´rakas älä jätä mua´ tai ´rakas mä kaipaan sua´. Satumaan kaukokaipuussa on mahtavia ulottuvuuksia, isoja asioita.”

Satumaan sanoitus on Sauvo ”Saukki” Puhtilan. Sen oli levylle laulanut jo Henry Theel 1955, mutta vasta Taipaleen tulkinta teki siitä suomalaisten suursuosikin.

Krouvin lavalla Reijo Taipale oli oma vakuuttava itsensä. Tanssijoita oli paljon, ja myös paljon kuuntelijoita, jotka kerääntyivät estradin eteen vain kuuntelemaan ja katsomaan.

kari.naskinen@gmail.com

Jos Kekkonen olisi pantu kirnuun…

Suomen suurin valtiomies Urho Kekkonen oli kiero, kelmi, härski, pelimies. Jos Kekkonen olisi pantu kirnuun ja lähdetty kirnuamaan, niin kirnun männällä ei olisi osuttu Kekkoseen. Historiaseminaarissa Lahdessa professori Kimmo Rentola luennoi Kekkosen vallankäytön ulottuvuuksista sisäpolitiikassa jakaen ne viiteen osaan:

1.

Vallankäytön ”visuaalisuus”. Kekkonen osasi erinomaisesti näytellä presidenttiä. Hallitsi tilanteet, seremoniat ja kaikenlaiset tilaisuudet. Hän oli myös hyvä televisiossa. Hän oli presidentin näköinen mies.

2.

Suora suhde kansaan, ohi pienten nilkkien. Kekkonen osasi olla tilanteen niin vaatiessa luontevan huoleton heppu. Viinan kanssakin Kekkonen oli sinut, kerrankin Aulangolla hienoilla illallisilla Kekkonen kopeloi tarjoilijanaisen tissiä, eikä se mitenkään hävyttömältä vaikuttanut, kun sen teki Kekkonen. Kekkonen uskalsi olla tolkuttomasti juovuksissa Neuvostoliiton johtajienkin kanssa, ja taas kansanmiehen maine levisi ja suosio kasvoi.

Kekkosen kansliapäällikkö Juhani Perttunen sanoi, että Kekkonen osasi aina asettua oikein kulloiseenkin ilmapiiriin. – ”Hän oli yhtä luonteva nuotiolla kuin hienossa ruokapöydässä. Kekkonen oli joviaali seuramies ja hyvä isäntä korkeille vieraille”, sanoi Perttunen.

3.

Henkilökohtaisten lojaliteettien tukiverkosto. Kaverit auttoivat. Virkakoneistoon Kekkonen sijoitti näitä luottomiehiään niin, että sai heiltä tärkeää sisäpiiritietoa ohi virallisten protokollien. Kaikki luottomiehet eivät suinkaan olleet maalaisliitto/kepulaisia, esimerkkeinä Max Jakobson ja Eino S. Repo, jonka Kekkosen hoviin toi luultavasti Sylvi Kekkonen. Luotettavia ystäviä olivat myös muutamien luottomiesten vaimot. Vaikeinta oli SDP:n kanssa, mutta lopulta löytyi luotettavaksi Kalevi Sorsa.

Toinen Kekkosen kansliapäällikkö Antero Jyränki täydensi, että luottomiehiä oli myös elinkeinoelämän piiristä.

4.

Suojelupoliisi ja KGB. Supo oli Kekkoselle tärkeä ja niin myös KGB, joskin agenttipuheet ovat tarpeettomia. Koska Suomen kommunisteilla oli suorat yhteydet NKP:hen, piti Kekkosella omat yhteytensä ja tämän asian Kekkonen hoiti KGB:n kanssa.

5.

Kekkonen oli suuri strateginen ajattelija. Hänellä oli strategisesti hyvä silmä ja hän osasi katsoa tulevaisuuteen paremmin kuin useimmat muut.

Mutta mihin Kekkonen oikeastaan pyrki? Toinen Kekkosen kansliapäällikkö Antero Jyränki sanoi, että Kekkosen perimmäinen ideologia jäi arvoitukseksi. Se vaihteli. Esimerkiksi 1970-luvulla yhteiskunnallinen radikalismi viehätti Kekkosta, mutta tämäkään ajattelu ei jäänyt päälle lopullisesti.

Lahden kansanopiston ja Historian ystäväin liiton kesäseminaari järjestettiin nyt 29. kerran. Eiköhän muistiinpanoistani vielä muutama lisäjuttu tule lähipäivinä.

(Tämä juttu on julkaistu aiemmin Hämeen Kaiku -verkkolehdessä, www. hameenkaiku.fi)

kari.naskinen@gmail.com

Kulttuurieliitti vallanpitäjien liepeissä

Kun Heikki Talvitie toimi ministerineuvoksena Moskovassa 1970-luvun lopulla, hän oli kerran mukana Kremlissä, johon Urho Kekkonen oli tullut valtiovierailulle mukanaan myös joitakin taide-elämän edustajia, mm. Tapio Wirkkala ja Timo Sarpaneva. Menossa oli oopperaesitys, kun itsensä känniin ryypännyt Wirkkala alkoi huudella jotakin omalta paikaltaan. Talvitietä pyydettiin saattamaan Wirkkala pois isosta salista. Kun Suomen delegaatio seuraavana aamuna lähti kohti Leningradia, huokaisi Talvitie helpotuksesta. Iltapäivällä tuli kuitenkin puhelu Leningradista: kerrottiin, että Sarpaneva oli heittänyt passinsa Nevaan. Hommia taas Talvitielle. Moskovassa tehtiin Sarpanevalle jokin väliaikainen passintapainen, jolla hän pääsi rajan yli Suomeen.

Historiaseminaarissa Lahdessa fil. tri Panu Rajala esitelmöi kulttuuriväen asemasta ja asenteista Suomen itsenäisyyden alkuvaiheiden murroksessa, ja hyvä se oli ollutkin. Jo C.G.E. Mannerheim loi ympärilleen kulttuuriväen hovia ollessaan vuodenvaihteessa 1918-19 puoli vuotta valtionhoitajana eli vt. valtionpäämiehenä. Tällainen vallanpitäjien liepeissä pyörinyt kulttuuriväen rinki oli olemassa aina Urho Kekkosen aikoihin asti, mutta Mauno Koivisto aiheutti porukalle pettymyksen, koska ei tällaisia siipeilijöitä enää hoviinsa kelpuuttanut.

Ennen Suomen itsenäistymistä oli vallanpitäjien erityisenä sylikoirana Juhani Aho (kuva), josta Eino Leino kirjoitti 1910 lievästi irvailleen, että Leino on ”kansakunnan kaapin ylähyllyllä, on yhteiskunnan tukipylväs”.

Mannerheimin lähipiirissä olleeseen kulttuurieliittiin kuuluivat Ahon lisäksi ainakin Santeri Alkio, Robert Kajanus, Maila Talvio ja Akseli Gallen-Kallela, joka toimi jopa valtionhoitajan adjutanttina. Erottuaan adjutantin tehtävästä Gallen-Kallela kirjoitti, että hän tahtoo taas jatkaa omia taiteellisia töitään, jotka ”ovat jääneet taka-alalle adjutantin puuhassani. Ystävyyteni Mannerheimin kanssa jatkuu vielä tämän jälkeen. Olemme ahkerasti kirjeenvaihdossa ja suunnittelemme metsästysretkiä kaukaisiin maihin.”

Rajala sanoi, että Aho oli ensimmäinen korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan noussut taitelija, hyvin verkostoitunut, jos nykyilmaisua käytetään. Hänen jälkeensä seuraava tällainen oli V.A. Koskenniemi.

”Ahoa kuunneltiin tarkoin. Aho oli aatemaailmaltaan lähellä liberaaleja nuorsuomalaisia. Hän oli hyvää pataa Mannerheimin jälkeen myös K.J. Ståhlbergin kanssa, samoin Eero Erkko kuului Ahon lähipiiriin. Ahon suhde Ståhlbergiin oli intiimi, familiääri. Vuoden 1918 asioistakin tämä kolmikko oli hyvin yhtä mieltä”, sanoi Rajala.

Leinokin yritti lähestyä Mannerheimia, mutta ei onnistunut. Ehkä tähän vaikutti se, että Leino oli aikaisemmin ollut mieluumminkin punaisten aatteiden kannattaja, Erno Paasilinnan sanoin ”punaisen Suomen esitaistelija”.

Onhan näitä ollut tietenkin kaikenlaisia yrittäjiä. Rajalan kertoman mukaan Ilmari Kianto marssi kerran pääministeri Juho Vennolan luo ja pyysi suoraan rahaa. Saikin lopulta 1000 markkaa jonkin valtiolle tehtävän kirjoituksen ennakkopalkkiona, mutta Rajala ei osannut sanoa, tuliko kirjoittamisesta mitään.

Tällaiset perinteet kuitenkin loppuivat Kekkoseen. Kekkonen oli kulttuuri-ihminen. Hän esimerkiksi aina vastasi kirjailijoille, joilta hän oli saanut kirjoja. Antoi jonkin kommentin. Kekkosen jälkeen tällaista ei tiettävästi enää ole tapahtunut, ei ainakaan yhtä järjestelmällisesti kuin hänen presidenttiaikanaan.

Lahden kansanopiston ja Historian ystäväin liiton kesäseminaari järjestettiin tällä viikolla 29. kerran.

(Tämä juttu on aiemmin julkaistu Hämeen Kaiku -verkkolehdessä, www.hameenkaiku.fi).

kari.naskinen@gmail.com

Notkahdus lykkää toteutusta

Tällainen uutisotsikko lihavilla kirjasimilla on tämän päivän lehdessä. Alaotsikko sitten selvittää, että kysymys on kaivosalasta, joka on Suomessa kääntynyt laskusuhdanteeseen. Tällainen nurinkurinen otsikointi on viime vuosina yleistynyt joissakin ”väli-Suomen” ja Lahden sanomalehdissä, eli ensin isolla jokin kevyt sutkautus ja vasta alaotsikkoon itse asia.

Ennen riitti yksi hyvä otsikko, mutta kun lehtiä nykyisin tekevät toimittajien lisäksi graafikot, visualisoijat, viihteellistäjät ja muut pimpelipompelit, niin kaikenlaista näkee. Esimerkkejä löytyy joka päivältä. Lukijalle kerrotaan vaikkapa, että ”Myyntiaikoja voidaan rajoittaa”. Minkä myyntiaikoja? Pienestä alaotsikosta selviää, että ilokaasun.

Joskus aamulla, kun silmät ovat vielä sikkurassa, eivätkä silmälasit ole vieressä yöpöydällä, tulee alkaneeksi lehden selailun isoja otsikkoja lukemalla. Tältä se uutistarjonta on viime aikoina näyttänyt:

”Häme edellä hyötykäytössä”
”Linjauksia luvassa ensi viikolla”
”Tekemiseen tuli notkahdus”
”Kotiinpaluu voi maksaa yli 100 000 euroa”
”Työmatkojen kohta muuttunut”
”Viljelijöille ei enää korvauksia”
”Ei ruusuilla tanssimista”

Esimerkiksi tuo kotiinpaluu. Kaukana on oltava, jos sata tonnia maksaa. Vai onko kysymys panttivankien kotiinkuljetuksesta? Vasta alaotsikko vähän selvensi, että tällainen kuluerä voi syntyä, jos joutuu palaamaan ulkomailta sairauden pahentumisen takia.

Uutinen viljelijöiden korvausten loppumisesta oli myös mielenkiintoinen. Tällainen lööppimäinen otsikko kuitenkin lässähti, kun alaotsikossa kerrottiin, että tarkoitettiin vain Suomessa ennen esiintymättömien tuholaisten hävityskustannuksista.

Ei ole meillä lukijoilla ruusuilla tanssimista.

(Tämä juttu on aiemmin julkaistu Hämeen Kaiku -verkkolehdessä, www.hameenkaiku.fi)

kari.naskinen@gmail.com

Juoru, huhu

Juoru ja huhu ovat eri asioita, mutta yhdistettyinä niistä syntyy kummallisia asioita, varsinkin väärin yhdistettyinä.

Jokin aika sitten minulle kerrottiin, että eräs tuttavani oli joutunut pakkohoitoon. Oli kuulemma muuttunut sairautensa kanssa niin hankalaksi, että oli pitänyt eristää ja panna pakkohoitoon. Viikko tästä kuulemastani juorusta tuttavani tuli kadulla vastaan ja näytti oikein hyväkuntoiselta. En viitsinyt kysyä pakkohoidosta mitään.

Äskettäin taas sain kuulla, että eräs toinen tuttavani oli joutunut Jalkarannan sairaalaan oikein huonossa kunnossa. Kertoja epäili aivohalvausta tai jotakin muuta oikein pahaa. Tästä meni taas viikonpäivät, kun tapasin "aivohalvauspotilaan" FC Lahden ottelun puoliajalla.

Oletteko muuten kuulleet, että joku tunnettu poliitikko on ostanut mainostilakseen Ilta-Sanomien huomisen etusivun? Siinä hän tiettävästi kertoo, että Kreikka on sopinut Turkin kanssa euro-asemiensa vaihtamisesta. Kreikka poistuu eurosta ja Turkki tulee tilalle, ja samalla kaikki Kreikan antamat vakuudet ja johdannaiset mitätöityvät maidenvälisten valtiokonttorisopimusten perusteella. Kuulin asiasta Heinolan torikahvilassa.

kari.naskinen@gmail.com

”Vaikeita” urheilijoita ollut ennenkin

Suomen urheilun näkyvin johtaja on ollut Jukka Uunila, joka tiistaina 4.6.2013 täyttää 90 vuotta. Hän toimi SVUL:n puheenjohtajana ja varapuheenjohtajana 33 vuotta, Suomen Urheiluliiton puheenjohtajana 10 vuotta ja Suomen olympiakomitean puheenjohtajana 20 vuotta. Koska Uunilasta varmaankin on lähipäivinä isoja lehtijuttuja, otan tässä esille muutaman mielenkiintoisen oheisasian Antti O. Arposen kirjasta Jukka Uunila – suomalainen urheiluvaikuttaja (Urheilumuseo, 2012).

Kun urheilija nykyisin käryää rattijuoppoudesta, syyllistyy johonkin tappeluun tai aiheuttaa jotakin muuta hämminkiä, asia nousee esille vähintään iltapäivälehdissä. Ennen ei julkisuusmylly jauhanut samalla tavalla. Uunila kertoo esimerkiksi Soini Nikkisellä olleen paha alkoholiongelma. Hankalimpia olivat maaottelumatkat. Budapestissä 1954 Nikkinen aloitti juopottelu heti sen jälkeen, kun oli maaottelun ensimmäisenä päivänä voittanut keihäänheiton huipputuloksella 78,50. Kun Nikkistä ei toisen päivän iltana haluttu päästää maaottelun päätteeksi järjestettyyn bankettiin, sekoitti joukkueen lääkäri Yngve Roschier Nikkisen juomaan unilääkettä ja hänet saatettiin hotellihuoneeseensa.

Vuonna 1956 oli maaottelu Hampurissa. – ”Kun keihäänheitto alkoi, huomasimme Armas Valsteen kanssa katsomossa, että Soinihan on ihan humalassa. Hän taisi heittää yhden vähän yli 50 metrin heiton, mutta sen jälkeen haimme hänet pois kentältä”, muistelee Uunila vuosi sitten kuollutta maailmanennätysmiestä.

Jouko Kuha oli oman tiensä kulkija. Talvella 1965 Kuha pyysi Uunilalta, että SUL antaisi hänelle 2000 markkaa (nykyrahassa noin 3400 euroa) Espanjan-matkaa varten. Piti päästä lämpimiin oloihin harjoittelemaan. Uunila ei suostunut, vaan vetosi amatöörisääntöihin. Kuha teki oman ratkaisunsa: hankki rahat myymällä autonsa ja lähti Espanjaan. Vuonna 1967 urheilijoiden tukeminen alkoi muuttua; Uunilan johdolla alettiin kehittää stipendijärjestelmä, joka ei rikkoisi amatöörisääntöjä. Kuhallekin SUL kustansi harjoittelujakson Kanarian saarilla. Kesällä 1968 hän juoksi 3000 metrin esteiden maailmanennätyksen 8.24,2.

Vaikein tapaus oli Uunilan mukaan Juha Väätäinen. Ristiriitoja syntyi samoista asioista kuin Kuhan kanssa. Stipendijärjestelmästä päätettiin lopullisesti kesällä 1970. Pieni pakkokin oli, sillä urheilijat uhkasivat jäädä pois Ruotsi-ottelusta.

Seuraavana kesänä Väätäinen voitti Helsingin EM-kisoissa 5000 ja 10 000 metriä. Urho Salon kirjassa Urheilija Suomessa (Kirjayhtymä, 1981) Väätäinen kertoo myöhemmin kysyneensä Uunilalta, miten maratonilla olisi käynyt, Uunila vastasi: ”Olisit voittanut”.

”Aivan omassa luokassaan tempauksineen, toilailuineen ja kannanottoineen oli Pauli Nevala. Hänellä oli poikkeuksellisen vahva herraviha ja siksi urheilujohtajat saivat kuulla kunniansa. Ikinä hän ei pyytänyt tekemisiään anteeksi”, sanoo Uunila.

Kalevan kisoissa 1970 Nevala ja Jorma Kinnunen protestoivat keihäänheittäjien heidän mielestään saamaa vähäistä arvostusta vastaan. Karsintakilpailussa molemmat astuivat kaikki kolme heittoaan yli, eivätkä siis osallistuneet loppukilpailuun.

Tokion olympiakisoissa 1964 Suomen joukkue oli valmistautumassa majapaikan edessä avajaismarssiin. Muu joukkue oli paraatiasuissa järjestäytymässä, kun paikalle pyrähti polkupyörällä Nevala verkkareissa ja huusi herroille: ”Minä on tommosiin karnevaaleihin lähde”. Uunila pyysi yleisurheilijoiden joukkueenjohtajaa Valto Oleniusta hoitamaan asiaa, ja kyllä Olenius saikin Nevalan mukaan avajaisiin.

Jukka Uunila oli aikansa urheiluelämän ”kekkonen”. Oikea Kekkonen oli kova urheilumies ja tietenkin tekemisissä myös Uunilan kanssa. Huhtikuussa 1981 SVUL:n delegaatio vieraili Kekkosen luona Tamminiemessä. Kesken keskustelujen Kekkonen kysyi, että mitähän Tahko Pihkalalle kuuluu nykyisin. Uunila vastasi, että 93-vuotias Pihkala lienee aika huonossa kunnossa. Presidentin kommentit alkoivat muuttua lyhytsanaisiksi ja katse harhaili poissaolevan näköisenä. Pihkalan asiaa hän kysyi tapaamisen aikana kolme kertaa ja Uunila vastasi joka kerta samalla tavalla.

Keväällä 1981 KOK:n puheenjohtaja Juan Antonio Samaranch ja Kansainvälisen yleisurheiluliiton puheenjohtaja Primo Nebiolo vierailivat Tamminiemessä, mukana myös Uunila. Kekkonen kertoi Suomen tehneen aloitteen veridopingin tutkimisesta ja Samaranch vastasi tietävänsä asian. Kekkonen toivoi asian etenevän. Sitten hän esitti saman asian toisen ja kolmannenkin kerran. Tehdessään lähtöä Suomesta Samaranch sanoi, että ”Kekkonen on suuri valtiomies ja suuri urheilujohtaja, mutta presidentillä ei tainnut olla paras päivänsä”.

Sitä Kekkonen ei varmaan enää muistanut, että pyrkiessään presidentiksi 1956 ei Uunila ollut pannut nimeään muiden porvarillisten urheilujohtajien allekirjoittamaan Kekkosen tukilistaan. Uunila oli tuolloin ollut Kuortaneen urheiluopiston johtaja. Sama toistui 1962, jolloin Uunila oli Maalaisliiton Ilkka-lehden toimitusjohtaja, mutta ei vieläkään antanut nimeään Kekkosen vaalikampanjan käyttöön. Se seuraus näistä oli, että Uunilaa ei vuosikausiin kutsuttu itsenäisyyspäivän vastaanotolle presidentinlinnaan.

Kun Erik von Frenckell oli jäämässä pois Kansainvälisestä olympiakomiteasta 1970-luvun jälkipuoliskolla, alettiin valmistella Aatos Erkon valitsemista tilalle. Tämä ei kuitenkaan käynyt Uunilalle. Pertti Paloheimo muistelee: ”Jukka ei tykännyt ajatuksesta yhtään. Hän piti minulle luennon. Urheilujärjestöihin ei tulla rahan voimalla, vaan järjestötietä. Aloitetaan seuratasolta ja edetään piiritason kautta valtakunnallisiin järjestöihin.” Uunilan kanta piti ja valituksi tuli Peter Tallberg.

TUL:n puheenjohtaja Pekka Martinkin kehui Uunilaa nimenomaan siksi, että tämä on urheilumies: ”Hän on aivan harvinaisen suuri urheiluntuntija ja seuraa sitä aktiivisesti. Kukaan Suomen olympiakomitean puheenjohtajista ennen häntä ei ole tiennyt urheilusta sitä määrää kuin Uunila. Tiedon lisäksi Uunilalla on hyvät johtajaominaisuudet.”

Uunilalla olisi ilman muuta ollut mahdollisuus nousta myös KOK:n jäseneksi, mutta Uunila sanoo kirjassa, että hänen huono kielitaitonsa esti kansainväliset tehtävät.

(Tämä juttu on aiemmin julkaistu Hämeen Kaiku -verkkolehdessä, www.hameenkaiku.fi)

kari.naskinen@gmail.com