Taidekritiikki pyrkii olemaan enemmän kuin taide

Taidekriitikko on monta kertaa hankalassa tilanteessa, kun pitää kirjoittaa, vaikka ei mitään kirjoitettavaa olisi. Jos vaikka maalaus koostuu mustasta neliöstä, jonka alareunassa on pieni keltainen pampula, pitää kriitikon saada teoksesta irti jotakin paljon enemmän. Kriitikko haluaa osoittaa oman oppineisuutensa.

Isoissa tiedotusvälineissä on nykyisin ammattikriitikoita, alalleen kouluttautuneita, mutta joukossa on myös amatööriarvostelijoita, jotka ovat yleensä alkoholisteja, raiteiltaan suistuneita ylioppilaita, vanhoja nuorikkoja, eroottisen haaksirikon kärsineitä daameja, virasta erotettuja sotilashenkilöitä tai työttömiä teologeja, kuten säveltäjä Ernest Pingoud (1887 - 1942) sanoi.

Tulivat nämä asiat mieleen Claude Debussyn oopperan Pelleas ja Melisande (kuva) yhteydessä. Kriitikot kuvailivat tämän Kansallisoopperan esityksen niin monimutkaisen kummalliseksi, että arvosteluja lukiessani luulin nähneeni jonkin muun esityksen. Yleisradion Minna Lindgrenkin sanoi, että kysymyksessä on maailmankaikkeuden ihmeellisin ooppera. Kaikki muut kuorossa huusivat samaa. Muuta mieltä ei voi ollakaan, jos haluaa säilyttää asemansa osaavana kriitikkona.

Debussyn ooppera on vähäeleinen, kaunista musiikkia, koskettava tarina, hyvät lavasteet. Aina joskus oopperoita katsovana maallikkona en kokenut esityksessä kuitenkaan mitään niin ihmeellistä, mitä kriitikot väittivät. Heille oli tapahtunut taas kerran se, että oli pitänyt alkaa vääntää jotakin enemmän kuin teos itsessään sisälsi. Taidekritiikistä oli tullut ”taidetta suurempaa”.

Debussyn oopperan juoni on yksinkertainen: mies tapaa metsässä nuoren naisen, menevät naimisiin, sitten miehen nuorempi komea velipuoli rakastuu naiseen ja siinä sitten vatvotaan edestakaisin, kunnes lopussa tietenkin toinen mies tappaa toisen. Kriitikot löysivät tarinasta koko maailmanselityksen ja toistivat moneen kertaan, miten monimerkityksinen ja syvältä luotaava teos on symbolisesti, allegorisesti ja metaforisesti.

Taas kerran tuli mieleen, että toisilleen nämä kriitikot juttujaan kirjoittavat. Ammattimainen taidekriitikko onkin monesti elitistinen snobi. Meidän tavallisten katsojien kannalta parempia kriitikoita taitavat sittenkin olla ne vanhat nuorikot ja alkoholistit, jotka osaavat arvostella taidetta lähempänä maanpintaa.

kari.naskinen@gmail.com

Teatteri Eurooppa Neljä, erikoisuus Suomen teatterikentässä

Teatteri Eurooppa Neljällä oli tänään aamupäivällä esitys Nivavaaran koulussa Rovaniemellä. Ohjelmassa oli Risto Räppääjä ja Nuudelipää. Kesken esityksen kuului kovaäänisistä koulun rehtorin kuulutus siitä, että teatteriesitys on tänään myös päiväkotilaisille, ei pelkästään eka-tokaluokkalaisille. Esitys jatkui, mutta sitten tuli heti toinen kuulutus, korjaus edelliseen, että kuulemma teatterin esitys onkin jo menossa, että ei mitään hätää. Yleisöllä oli vähintään yhtä hauskaa kuin esiintyjilläkin.

Jyväskyläläinen Teatteri Eurooppa Neljä taitaa nykyisin olla ainoa näin laajalla alueella huseeraava kiertueteatteri. Huomenna se esittää Rovaniemellä normaalina yleisönäytäntönä hienon, koskettavan puhe/musiikkinäytelmän Enkelille siivet ja sitten pidetään vielä rokki-iltamat. Pohjoisessa vieraillaan vielä Sodankylässä, josta palataan etelään Euraan, Harjavaltaan, Jyväskylään ja Hankasalmelle. Sitten alkaa valmistautuminen kahteen kesäteatterinäytelmään, Suolahdessa saa 15.6. ensi-iltansa Haavelaiva ja Sappeen matkailukeskuksessa Pälkäneellä 20.6. Noin 7 veljestä.

Noin 15 ihmistä työllistävä Teatteri Eurooppa Neljä on harvinainen tapaus suomalaisessa teatterielämässä. Sen vuotuinen katsojamäärä on noin 50 000. Se on niin iso määrä, että suurempiin lukuihin pääsevät vain Helsingin kaupunginteatteri, Kansallisteatteri, molemmat Tampereen isot teatterit, Ryhmäteatteri sekä Lahden, Oulun ja Turun kaupunginteatterit. Selvästi vähemmän katsojia on esimerkiksi Kuopion, Jyväskylän, Porin, Vaasan ja Espoon kaupunginteattereilla.

Kesäteatteresityksillään E4 kerää katsojia noin 40 000 eli lähes saman verran kuin kesätilaston kärjessä oleva Pyynikin kesäteatteri.

Teatteri Eurooppa Neljä aloitti toimintansa 1989 Saarijärven vanhassa pappilassa, josta se siirtyi ensin 1998 Äänekoskelle juoksija Martti Vainion Kievariin ja 2004 Jyväskylän Laajavuoreen. Muutaman viime vuoden aikana se on tehnyt rinnakkain toisen kesänäytelmän Sappeeseen, jossa siis tulevana kesänä esitetään Spede Pasasen hupailu noin seitsemästä veljeksestä. Suolahden vanhalla asemalla nähdään Outi Poppin kirjoittama musiikkinäytelmä Haavelaiva, joka sitten lähtee yli kuukauden reissulle kohtii Laukaata, Jyväskylää ja Säynätsaloa - reissulle konkreettisesti, sillä teatteri liikkuu vanhalla proomulla, joka toimii myös esitysten näyttämönä.

Eurooppa Nelosen perustajia olivat mm. Kunto Ojansivu (Tonttu Toljanteri), Jukka Pääkkönen, Hämeenlinnan kaupunginteatterin nykyinen johtaja Heikki Paavilainen ja saman teatterin ohjaaja Matti Kuikkaniemi. Nykyisestä kokoonpanosta tunnetuin on Lahden kaupunginteatterin Beatles Storysta varsinkin muistettava Paavo Honkimäki. Vuosien varrella ovat vierailijoina käyneet mm. Pauli Hanhimieni, Ilkka Koivula, Kikka Laitinen, Merja Larivaara, Maria Lund, Kati Outinen ja Ritva Oksanen, joka nytkin tulee olemaan mukana Haavelaivassa.

Tästä tuli nyt tällainen mainoskirjoitus. Otin kynän käteen, kun kolmannen kerran näin Kuikkaniemen kirjoittaman Enkelille siivet. Se oli edellisen kerran teatterin ohjelmistossa jo 1990-luvun puolivälissä, ja nyt Ojansivu oli käynyt lämmittämässä sen uudelleen esityskuntoon toisille näyttelijöille. Honkimäki muistaa nähneensä sen E4:n vierailuesityksenä Teatteri Vanhassa Jukossa Lahdessa, jossa itse silloin oli nuorena näyttelijäharjoittelijana.

Enkelille siivet on kauniin surullinen tarina ystävyydestä, rakkaudesta, periksi antamattomuudesta ja uskosta siihen, että unelmista voi tehdä totta - mutta onnea ei saa ilmaiseksi, kaikella on hintansa. Onkohan tätä näytelmää koskaan esitetty missään muussa teatterissa, menestys ainakin olisi varma.

kari.naskinen@gmail.com

Kuntien strategiat yhtä tyhjän kanssa

Moderni organisaatio ei pärjää ilman strategiaa, uskotaan. Kunnat haluavat olla moderneja. Siksi strategiatyöhön poltetaan aikaa ja rahaa. Käydään strategiaseminaarimatkoilla ja saadaan aikaan paksuja asiakirjanivaskoja. Helsingin kaupungin tietokeskuksen erikoistutkija Heikki Helin ja Jyväskylän strategiajohtaja Sakari Möttönen ovat kuitenkin päätyneet siihen, että kuntien strategioiden ohjausvaikutus jää vähäiseksi, sillä strategioista puuttuu toimintaa uudistavaa sisältöä. Niiden laadinta näyttäytyy monesti hallinnollisena rutiinina, joka ei sisällä valintoja, vaan kirjauksia sen laadintaan osallistuneiden esittämistä hyvistä asioista.

Tietokeskuksen uusi tutkimuskatsaus mahdollistaa perehtymisen yhdentoista suurimman kaupungin strategiapapereihin ja siihen, millainen terminologia on läpäissyt strategiatekstit ja niihin liittyvät taustoitukset.

Strategioita on monenlaisia. Ison, koko kaupunkia koskevan strategian lisäksi on elinkeinopoliittisia strategioita, palvelustrategioita, tuotanto- ja hankintastrategioita, ympäristöstrategioita, liikunta-, kulttuuri-, terveys-, vanhus-, vammais- ja mielenterveysstrategioita ja paljon muitakin strategioita. Kaikessa nähdään tarvetta tehdä strategia. Mutta strategiatkaan eivät vielä riitä, on oltava missioita ja visioita, ja kirjattuina on oltava myös arvot ja tahtotilat.

Helin ja Möttönen kirjoittavat, että halu tehdä strategioita syntyy usein haluttomuudesta tehdä päätöksiä. Hankala asia voidaan sivuuttaa ja siirtää sillä perusteella, että siitä voidaan päättää vasta sitten, kun on luotu strategiset linjaukset. Toivotaan, että päätöksenteko ei ole enää ajankohtainen, kun aikaa on käytetty strategian tekemiseen. Strategioihin liittyy myös taktisia tekijöitä. Niiden laadinta on osa poliittista peliä.

PÄÄTÖKSENTEKO POUKKOILEVAA
STRATEGIOISTA HUOLIMATTA

Yksi strategioiden tehtävä on saada kunnan toiminta ja päätöksenteko näyttämään suunnitelmalliselta ja rationaaliselta, vaikka päätöksenteko on tosiasiassa sattumanvaraista ja poukkoilevaa.

Strategiat näyttävät epäpoliittisilta. Kuitenkin strategia jättää paljon liikkumatilaa poliittiselle päätöksenteolle. Kuntaorganisaation poliittinen ohjautuvuus ja poliittisten näkemysten yhteensovittamistehtävä ei näy strategiasta.

Yleisesti ottaen strategialla tarkoitetaan organisaatioiden päätöksiä ja toimintaa ohjaavaa johdonmukaista mallia, suunnitelmaa ja tietoisesti päätettyä toiminnan suuntaa, jonka avulla pyritään ennakoimaan tulevaisuutta ja minimoimaan tulevaisuuden epävarmuustekijöitä. Se voidaan ymmärtää organisaation toiminnan punaiseksi langaksi tai tieksi kohti haluttua tulevaisuutta.

Helin ja Möttönen eivät ole yksin epäillessään strategioiden mielekkyyttä. Monet muutkin tutkijat ovat kritisoineet kuntien strategiatyötä. Lapin yliopiston professorit Jari Stenvall ja Asko Suikkanen kysyivät vuonna 2003 Hallinnon tutkimus -lehden pääkirjoituksessa, mihin kaikkeen strategioita julkisella sektorilla tarvitaan, ja totesivat, että strategioiden laadinnassa ”mopo on karannut ajajiltaan jo ajat sitten”.

Lahden kaupungin strategiaprosessia analysoineet tutkijat totesivat pari vuotta sitten, että ”monet strategiaprosessit ovat olleet pettymyksiä tai suorastaan epäonnistuneet” (Virpi Sorsa, Pekka Pälli, Eero Vaara, Katja Peltola).

Työsuojelurahaston Strategia dialogina -projektin loppuraportissa kysytään, onko strategia tehnyt enemmän hallaa kuin hyvää julkisella sektorilla. Koko julkisen hallinnon strategiatyö

on asetettu kyseenalaiseksi kysymällä, mitä tekemistä strategialla ”sodan voittamisen” oppina on julkisella sektorilla, jossa organisaatioiden tavoitteena on yleisen hyvän edistäminen eikä vihollisten tai vastustajien voittaminen tai edes kilpailun käyminen muita toimijoita vastaan.

Helin ja Möttönen sanovat, että vaikka hekin suhtautuvat nykyiseen strategiatyöhön kriittisesti, he eivät halua mitätöidä kunnissa tehtävää strategiatyötä. – ”Nyt strategioista on kuitenkin kasvanut raskaita ja työläitä järjestelmiä. Uutta ajattelua kaivataan. Pitäisi myös kysyä, olisiko suunnittelujärjestelmissä joitakin sellaisia elementtejä, joita uudessa muodossa kannattaisi ottaa osaksi kuntien kehittämistyötä.”

MIKSI STRATEGIOITA, KUN
LAKI KUITENKIN MÄÄRÄÄ?

Kunnat ovat tottuneet tekemään strategiatyötä jo niin pitkään, että työstä on tullut rutiinia, eivätkä kunnat itse huomaa strategioidensa epäonnistumisia. Pulmia on kyllä havaittu. Ne selitetään pois sanomalla ongelmien syyksi se, että strategiaa ei osata jalkauttaa siten, että koko henkilökunta sitoutuisi sen noudattamiseen. Tähän toteamukseen sisältyy ajatus, että strategioissa ei ole vikaa - syy vieritetään työntekijöiden ja vaikkapa valtuutettujen niskoille, jotka eivät ymmärrä strategioiden merkitystä ilman, että se heille kädestä pitäen osoitetaan. Toinen yleinen strategioiden tekoa puolustava väite on, että strategian lopputulos ei ole tärkeä, vaan sen laadintaprosessi. Tämä väite vesittää strategioiden koko merkityksen. Strategia voisi ikään kuin olla sisällöltään millainen tahansa, koska kaikki hyöty tulee sen tekemisestä.

Miksi kunnan sitten tarvitsee ollenkaan pohtia strategiaa, kun lainsäädännössä kerran on määritelty, mitä kunta tekee? Strategiatyö vie aikaa ja konkreettiseen työhön tarvittavia resursseja. Strategiaa työstettäessä keskustellaan epäkonkreettisesti ja yleisellä tasolla – jopa itsestään selvistä asioista – ja loppujen lopuksi päädytään kuitenkin siihen, mikä jo tiedetään.

Useissa tapauksissa strategisen johtamisen opin orjallinen noudattaminen on tullut tärkeämmäksi kuin strategian varsinainen sisältö ja organisaation menestyminen.

Yksi ongelma on sekin, että strategiat ovat voimattomia ilkeiden ongelmien edessä. Kysymys ei ole välttämättä siitä, että kuntastrategiat eivät sisällä havaintoja ilkeistä ongelmista, vaan ennemminkin siitä, että kuntien strategiatyön taustalla oleva ajatus tavoiterationaalisesta johtamisesta ja suunn ittelusta ei sovellu ilkeiden ongelmien käsittelyyn.

Taitaakin olla niin, että oikeampi nimi kaupungin strategialle olisi hallusinaatio.

kari.naskinen@gmail.com

FBI ja Hoover - tuttu juttu

FBI ja CIA ovat kirjojen ja elokuvien kautta suomalaisillekin tutumpia kuin KRP, LP ja Supo. Myös FBI:n pitkäaikainen johtaja J. Edgar Hoover (kuvassa vas.) on tuttu mies. Tämän takia elokuva J. Edgar on helposti lähestyttävä, mutta juuri tämä tuttuus tekee sen, että elokuva on hieman tylsä, se ei käytännöllisesti katsoen tarjoa mitään uutta. Leonardo DiCaprio (kuvassa oik.) Hooverin roolissa tekee tästä FBI:n perustajasta täsmälleen sellaisen kuin ilmeisesti totuudenmukaista onkin: vainoharhaisen, suuruudenhullun, vallanhimoisen, narsistisen pikkuhitlerin.

Clint Eastwood on ohjannut elokuvan rauhalliseen tyyliinsä. Epookkia on saavutettu sillä, että kirkkaat värit on suodatettu pois, yleisilme on tehty ruskehtavaksi. Eastwood on varmaotteinen tekijä, mutta elokuvan historiaan hän ei jää mitenkään merkkimieheksi.

J. Edgarin rasite on pitkä aikajana, jolla pitää toimia, koska ratkaisuksi on otettu Hooverin toiminnan esittäminen jo 1919, jolloin hän vasta aloitteli oikeusministeriön pikkuvirkamiehenä, ja toisessa ääripäässä ovat Hooverin viimeiset vuodet; Hoover kuoli 77-vuotiaana 1972 ollessaan edelleen FBI:n johdossa. Koko tämän aikajakson Hooveria esittää DiCaprio, vanhana Hooverina hurjasti maskeerattuna ja varmaan lihotettunakin. Maskeerauksessa on ammuttu ylikin, sillä Hooverin salarakas, FBI:n apulaisjohtajaa Clyde Tolsonia esittävä Armie Hammer näyttää 71-vuotiaana satavuotiaalta. Sama koskee Hooverin sihteeriä Helen Gandya esittävää Naomi Wattsia, jonka ulkonäköä myös on vanhennettu liikaa.

Ehkä elokuvan kannalta parempi ratkaisu muutenkin olisi ollut, että siinä olisi keskitytty johonkin pienempään siivuun Hooverin urasta.

Sen elokuva joka tapauksessa hyvin kertoo, että FBI on ollut Hooverin luomus. Hänet nimitettiin liittovaltion turvallisuuspoliisin varajohtajaksi 1921 ja johtajaksi 1925. Vuonna 1935 Hoover muutti organisaation nimen FBI:ksi. FBI on liittovaltion keskusrikospoliisi, joka tutkii erityisen vakavia ja osavaltioiden rajat ylittäviä rikoksia. Vakoilutehtäviäkin sillä on nykyisin, ja nimenomaan tätä puolta jo Hoover olisi halunnut FBI:lle enemmänkin.

Hoover itse joka tapauksessa hoiti vakoilua, vaikka ei siihen presidentin ja oikeusministeriön lupia ollutkaan. Hooverin henkilökohtaiset arkistot olivat kattavat, ja kun tieto Hooverin kuolemasta tuli, alkoi Helen Gandy heti panna näitä arkistopapereita silppuriin. Hoover tiesi kaiken, mm. John F. Kennedyn seksiseikkailuista natsivakoojaksi epäillyn naisen kanssa. Eikä Hoover mikään Kennedyn klaanin kaveri ollutkaan. Kun tuli tieto JFK:n ampumisesta, lähti Hoover hevoskilpailuihin vedonlyöntiin.

Hoover ei hyväksynyt Kennedyn poikien "ihmisoikeusleikkejä". Yksi pahimmista tämän lajin vaahtoajista oli Hooverin silmissä Martin Luther King. Tämän saama Nobelin rauhanpalkinto oli Hooverille katastrofi.

Hooverin duunareita olivat rikos- ja poliisijännäreistä tutut G-miehet (Government Men, Valtion miehet). Heidän yksi tehtävänsä oli "koota likaa ja levittää sitä", kun joku ihminen piti saada huonoon valoon.

Suuren ansion Hoover saa siitä, että hän otti käyttöön rikosten teknisen tutkinnan. Sen avulla FBI sai kiinni Charles Lindbergin lapsen siepanneen ja murhanneen Bruno Hauptmanninkin, joskaan ei tullut todistetuksi, oliko Hauptman todellakin murhannut lapsen vai oliko lapsen kuolema ollut vahinko. Hoover myös aloitti järjestelmällisen sormenjälkirekisterin ylläpidon.

kari.naskinen@gmail.com

Ragnar Granit, unohdettu suomalainen nobelisti

Tämän päivän Helsingin Sanomissa on mielenkiintoinen ilmoitus: Tieteiden talossa Helsingissä pidetään keskiviikkona 28.3. Studia Generalia -luento Ragnar Granitista (1900 - 1991), suomalaisesta nobelistista. Totta se on, Suomeen on tullut neljäskin Nobelin palkinto, vaikka tätä Granitia ei juuri muisteta A.I. Virtasen, F.E. Sillanpään ja Martti Ahtisaaren ohella.

Ragnar Granit oli neurofysiologi ja bioelektronmagnetismin pioneeri, näköaistin ja hermoston tutkija. Hän valmistui lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi Helsingissä ja työskenteli 1920-30-lukujen taitteessa Oxfordissa ja Philadelphiassa. Talvisodan jälkeen Granit kutsuttiin professoriksi Harvardiin ja Tukholmaan, joista hän valitsi jälkimmäisen. Nobelin palkinto Granitille myönnettiin 1967 verkkokalvon toimintaperiaatteita ja värinäön fysiologista taustaa selvitelleistä tutkimuksistaan.

Ragnar Granit syntyi Hausjärvellä, mutta lapsuutensa hän vietti Oulunkylässä Helsingissä. Oppikoulun hän kävi Helsingin ruotsinkielisessä normaalilyseossa. Yliopistossa hänen opettajanaan oli mm. legendaarinen Eino Kaila, filosofian dosentti, jonka ohjauksessa Granit perehtyi kokeelliseen psykologiaan. Kesällä 1922 Granit matkusti Frankfurt am Mainiin työskentelemää n tunnetun hahmopsykologi Adhémar Gelbin laboratoriossa. Vuonna 1924 hän opiskeli myös Cambridgessa.

Lopulta Granit päätyi Ruotsiin. Vuonna 1940 Tukholmaan Wallenbergsäätiön lahjoittamin varoin perustettu neurofysiologian professuuri häntä varten oli ensimmäinen laatuaan Ruotsissa. Se oli myös Karoliinisen instituutin historian järjestyksessään toinen tutkimusprofessuuri; ensimmäinen oli perustettu kolme vuotta aiemmin biokemisti Hugo Theorellille, joka Granitin tavoin sai tutkimuksistaan Nobelin palkinnon. Granitille myönnettiin Nobelin fysiologian ja lääketieteen palkinto yhdessä yhdysvaltalaisten Haldan Keffer Hartlinen ja George Waldin kanssa.

Granit onkin tunnetumpi Ruotsissa kuin Suomessa. Ruotsissa Granitista on julkaistu postimerkkikin. Tieteellisten seurain valtuuskunnan julkaisussa Tieteessä tapahtuu (7/2011) todetaan, että suomalaiset yliopistot ovat pyrkineet pitämään yllä Granitin muistoa myös hänen kuolemansa jälkeen: "Vaihtoehtoisesti voisi myös sanoa: ne ovat pyrkineet hyödyntämään Granitin jälkimainetta ja Nobelin arvostettua brändiä, aivan kuten yliopistot kaikkialla maailmassa ovat pyrkineet nostamaan esiin omia nobelistejaan. Niinpä esimerkiksi Tampereella sijaitseva Lääketieteellisen tekniikan laitos muutti nimensä Ragnar Granit Instituutiksi vuonna 1992. Sittemmin nimen oikeudet on luovutettu Helsingin yliopistolle, jota nimeä – tai oikeammin tavaramerkkiä – hallinnoiva Ragnar Granit Säätiö piti oikeampana sijaintipaikkana tämännimiselle säätiölle. Myös Helsingin yliopiston biolääketieteen oppimiskeskus (Granitia) ja Viikissä sijaitseva Lääketieteellinen tutkimuslaitos Minerva on nimetty Ragnar Granitin mukaan; jälkimmäinen on saanut nimensä Granitin vuonna 1941 ilmestyneen kirjasen Ung mans väg till Minerva mukaan."

Saman kirjoituksen mukaan Granit on kansainvälisesti paljon tunnetumpi kuin Nobelin kemian palkinnon 1945 saanut A.I. Virtanen. Neliosainen Suomen tieteen historia sisältää useiden viittauksien lisäksi Granitia käsittelevän erityisartikkelin, ja myös Suomen kansallisbiografian verkkosivuilla Granit on korotettu samaan joukkoon Sillanpään, Virtasen ja Ahtisaaren kanssa. Ahtisaaren Nobelin palkinnon yhteydessä Granitiin myös viitattiin suomalaisissa viestimissä yleisesti ”neljäntenä suomalaisena" tai ”suomalaissyntyisenä” nobelistina.

kari.naskinen@gmail.com

Uusin Vares-elokuva on kummallinen, jää kesken

Viides Vares-elokuva Uhkapelimerkki on sarjan toistaiseksi paras. Juoni on mielenkiintoinen ja yksityisetsivä Jussi Vareksen haahuilu baarissa ja naisten sängyissä on nyt vähäisempää kuin aiemmin. Kokenut rikoskomisario Hautavainiokin sanoo, että kysymyksessä on hänen uransa hankalin tapaus. Sitten kuitenkin, elokuvan kestettyä 1.37 se yhtäkkiä loppuu kesken kaiken. Edes kaikkien rikosten motiivit eivät selviä, eikä mahdollisia rikostentekijöitä saada kiinni. Näinhän se tietenkin on joskus oikeassakin elämässä, mutta hölmöltä tälläinen ratkaisemattomuus elokuvan yhteydessä tuntuu. Edes elokuvan nimi ei aukea; pokeripöydässä käytetty pelimerkki tosin löytyy kissanruokasäilykepurkista, mutta sen avulla ei mitään johtolankaa löydy. Yhtä löyhin perustein elokuvan nimi voisi olla Kissanruokapurkki.

Sarjan viimeinen elokuva Pimeyden tango tulee ensi-iltaan lokakuussa. Sen jälkeen koko sarja esitetään MTV3-kanavalla niin, että kukin elokuva jaetaan kahteen viikon välein esitettävään jaksoon. Ensimmäiset Varekset on jo myynnissä dvd-kiekkoina. Tehokasta. Sitä oli myös Solar Films Oy:n tuotantotahti, sillä kaikki kuusi elokuvaa kuvattiin seitsemän kuukauden aikana 2010.

Tv-sarjamaisuus Vareksista paistaakin. Kaikki jaksot noudattavat periaatteessa samaa kaavaa. Niitä on helppo seurata, ja ei niin väliksi, vaikka jokin jakso jäisi näkemättäkin, koska mitään rakenteellisia yllätyksiä ei ole. Itsenäisinä teatterielokuvina olisi Vareksille ollut kuitenkin eduksi, jos niissä olisi ollut hieman toisistaan poikkeavia särmiä, nyt mennään samoja latuja koko ajan.

Joka tapauksessa Lauri Törhösen ohjaama Uhkapelimerkki on jonkin verran kiinnostava. Se on kerronnaltaan tiiviimpi kuin edelliset elokuvat. Jussi Vareskaan (Antti Reini, kuvassa) ei koko ajan ole pienessä pöhnässä, vaan tuntuu seikkailevan tapauksen kimpussa vakavasti, joskin edelleen niin, että yksityisetsivä onnistuu hommassaan lähinnä sattumien ansiosta. Mielenkiintoista onkin, että asioita ratkaisevat nyt enemmänkin Hautavainion (Ilkka Heiskanen) johtamat Turun poliisit.

Uhkapelimerkkiin tuo oman säväyksensä laatunäyttelijä Minna Haapkylä (kuvassa). Se vain on täysin turhaa, että elokuva alkaa, kun tämä Sole Sulavesi löydetään hirtettynä tai hirttäytyneenä, ja sen jälkeen siirrytään ajassa muutama viikko taaksepäin ikään kuin johdattelemaan tapahtumien kulkua kohti näytettyä alkukuvaa. Paljon paremmin olisi toiminut, jos katsoja ei Jussi Vareksen ja Solen rakastumista seuratessaan olisi tiennyt, että kohta Sole roikkuu naru kaulassaan. Tällainen kerrontatapa on muutenkin yleistynyt nykyelokuvissa.

kari.naskinen@gmail.com

Ryan Lasch teki Lahden kiekkoennätyksen, mutta ei ole vielä ykkönen

SM-liigan runkosarjan pistepörssin voittanut Ryan Lasch (kuva) teki 59 ottelussaan 24 maalia ja antoi 38 maalisyöttöä. Tämä on paras tulos lahtelaisessa pääsarjakiekkoilussa kautta aikojen. Toisena tässä tilastossa on Matias Loppi 18+40 = 58 (55 ottelua kaudella 2007-08).

Nykyisin pelataan paljon enemmän otteluita kuin aikaisemmin, ja pistekeskiarvotilastossa Lasch ei ylläkään aivan kärkeen. Kun lasketaan pisteet ottelua kohti, niin kaikkien aikojen tehokkain on ollut Reippaan Erkki Laine kaudella 1982-83. Yli yhden pisteen ottelukeskiarvoon ovat yltäneet:

41+15 = 56, keskiarvo 1,56 Erkki Laine (36 ottelua, kausi 1982-83)
29+21 = 50, keskiarvo 1,39 Richard Grenier (36 ottelua, 1980-81)
26+21 = 47, keskiarvo 1,31 Markku Hakulinen (36 ottelua, 1981-82)
20+26 = 46, keskiarvo 1,28 Hannu Koskinen (36 ottelua, 1979-80)
24+21 = 45, keskiarvo 1,25 Yrjö Hakulinen (36 ottelua, 1978-79)
28+22 = 50, keskiarvo 1,22 Oldrich Valek (41 ottelua, 1990-91)
15+11 = 26, keskiarvo 1,18 Lauri Mononen (22 ottelua, 1968-69)
17+25 = 42, keskiarvo 1,17 Yrjö Hakulinen (36 ottelua, 1981-82)
17+ 6  = 23, keskiarvo 1,15 Erkki Mononen (20 ottelua, 1965-66)
17+ 8  = 25, keskiarvo 1,14 Erkki Mononen (22 ottelua, 1968-69)
15+35 = 50, keskiarvo 1,14 Matti Hagman (44 ottelua, 1990-91)
16+25 = 41, keskiarvo 1,11 Hannu Koskinen (37 ottelua, 1983-84)
26+13 = 39, keskiarvo 1,08 Erkki Laine (36 ottelua, 1976-77)
26+13 = 39, keskiarvo 1,08 Markku Hakulinen (36 ottelua, 1979-80)
29+11 = 40, keskiarvo 1,08 Erkki Laine (37 ottelua, 1983-84)
14+15 = 29, keskiarvo 1,07 Harri Toivanen (27 ottelua, 1977-78)
24+38 = 62, keskiarvo 1,05 Ryan Lasch (59 ottelua, 2011-12)

Kuten tilastosta näkyy, on kaikkien aikojen maaliennätys Laineen 41 maalia kaudella 1982-83, siis enemmän kuin maali/peli.

kari.naskinen@gmail.com

Formula 1 - tavoitteena parempi show

Pirelli Motorsportin johtaja Paul Hembery on sanonut, että renkaiden ominaisuuksia muuttamalla tähdätään tänä vuonna siihen, että kilpailut olisivat entistä suurempia spektaakkeleja. Tähän päästään sillä, että renkaat kuluvat aikaisempaa nopeammin.

"Kuljettajat ja autot ovat aina shown tähtiä, mutta tahdomme tuoda renkaat enemmän esille. Renkaat tulevat tänä vuonna olemaan enemmän keskustelunaiheena", sanoo Hembery.

On tämmä kummaa autourheilua. Pyritään keinotekoisesti saamaan jokin osa-alue niin huonoksi, että se tekee ajamisen vaikeaksi. Tällaisella ajattelulla ei ole mitään tekemistä moottoriurheilun perusperiaatteiden kanssa. Varsinkin F1 on aina edustanut autotekniikan korkeinta astetta, on kehitetty autoja uusien innovaatioiden avulla mahdollisimman hyviksi, ja paljon näitä "laboratorio-olosuhteissa" aikaansaatuja asioita on myöhemmin siirretty tavallisiin autoihin. Nyt sen sijaan renkaiden kanssa pelleilemällä tavoitteena on ikään kuin tehdä autoista huonompia, jotta saataisiin parempi show. Pitäisikö Tunturiralli ajaa kesärenkailla, niin saataisiin parempi show?

Kyseenalaiseksi tämän tekee sekin, että renkaita huonontamalla aiheutetaan vaaratilanteita. Kun joudutaan ajamaan nopeasti kuluvilla renkailla, turvallisuusriskit kasvavat.

Jos F1 haluaisi olla myös renkaiden osalta alan kärjessä, pitäisi päinvastoin käyttää renkaita, joita ei tarvitsisi kilpailun aikana vaihtaa ollenkaan. Tämä ei kuitenkaan ole shown kannalta edullista.

Nurinkurista on sekin, että säännöin ja sääntötulkinnoin torjutaan F1-tallien uusia keksintöjä. Tästä on esimerkkinä Red Bullin hieno diffuusori-idea. Se osoittautui erinomaiseksi, mutta se on nyt kielletty. Sama koskee monia muita kehitysideoita. Aerodynamiikka vaikuttaa oleellisesti F1-auton ominaisuuksiin, mutta sitä koskevia parannuksia on kilpatallien vaikea saada läpi.

Urheilullisesti hassu juttu on avattava takasiipi, minkä avulla pystyy ohituksen tekemään helposti. Näppärä keksintö kylläkin, mutta ei sillä mitään tekemistä kilpailullisuuden kanssa ole, koska jos vastustaja hyökkää, niin pitäisihän toisella olla aina mahdollisuus puolustautua.

McLAREN PARAS?

Jerezissä ja Barcelonassa ajettujen 12 testipäivän perusteella on autojen voimasuhteista vaikea sanoa mitään varmaa. Kun laskin jokaiselta testipäivältä "tallipisteet", niin tältä se näytti:

150 Sauber
144 Red Bull
140 Lotus
136 Toro Rosso
133 Force India
129 Ferrari
128 McLaren
122 Mercedes
88  Williams
38  Caterham
3    Marussia
0    HRT

Jerezissä eri päivien nopeimmat olivat Kimi Räikkönen (Lotus), Michael Schumacher (Mercedes), Nico Rosberg (Mercedes) ja Fernando Alonso (Ferrari). Barcelonassa vastaavasti Sebastian Vettel (Red Bull), Nico Hulkenberg (Williams), Pastor Maldonado (Williams), Kamui Kobayashi (Sauber), Romain Grosjean (Lotus) kahtena päivänä, Sergio Perez (Sauber) ja Räikkönen.

Jerezissä parhaan kierrosajan teki Räikkönen, Barcelonan ensimmäisellä jaksolla Kobayashi ja toisella Räikkönen. Näitä pienillä bensamäärillä ajettuja kierroksia ei kannata ottaa kovin vakavasti, mutta parempi tietenkin olla tässäkin vertailussa mieluummin ylä- kuin alapäässä. Pitkiä kilpailusimulaatioita eri tallit tekivät eri päivänä, ja kun kaiken mahdollisen tiedon siivilöi tähän nyt ennakkoveikkaukseksi, niin autona paras näyttäisi olevan McLaren. Toisena tulee Red Bull, kolmantena Mercedes, neljäntenä Ferrari, viidentenä Lotus ja kuudentena Sauber.

Henkilökohtaisessa mestaruuskilpailussa vahvoilla on Vettel, koska hän on selvästi Red Bullin ykköskuski ennen Mark Webberiä. McLaren saattaa "kaatua" siihen, että Jenson Button ja Lewis Hamilton vievät toisiltaan pisteitä. Joka tapauksessa mestaruuteen ei ole mahdollisuuksia muilla kuin näillä kolmella.

kari.naskinen@gmail.com

Oma rakas tuhma panolintuseni

Irlantilaisen James Joycen Odysseus (1922) on mahdoton kirja. Ensimmäisellä kerralla jaksoin lukea sitä 50 sivua ja toisella kerralla 250. Kolmaskin yritys vielä tulee, mutta urakka on kova, sillä sivuja on yli 700.

Nyt on kuitenkin ollut lohdullista huomata, että Joyce osasi kirjoittaa myös aivan tavallisia juttuja ja tavallista tekstiä. Kustannusosakeyhtiö Savukeidas on nimittäin julkaissut Joycelta kaksi pientä kirjaa, runoteoksen Kamarimusiikkia (1907) ja rakkauskirjekokoelman Pyhä, rivo rakkaus (1904-12).

Rakkauskirjeet Joyce lähetti Dublinista Triesteen, jossa eleli hänen vaimonsa Nora Barnacle (kuva). Parin erottivat kaus toisistaan Joycen työt kirjojensa ja mm. elokuvateatterihankkeensa takia, kun niitä piti hoitaa Dublinissa. Kirjeet Noralle ovat hauskaa luettavaa, vaikka Joyce totesikin, että hän vihaa kirjoittamista, koska "se on niin kamalan epätyydyttävä keino asioiden kertomiseen". Tunteet piti kuitenkin ilmaista, ja jo kirjeiden aloitukset olivat selväsanaisia, esimerkiksi: "Oma rakas ja tuhma pikku panolintuseni".

Elämä kaukana rakkaastaan oli kauheaa. Dublinkin tuntui paskalta: "Dublin on halveksittava kaupunki ja ihmiset ovat minusta kamalan vastenmielisiä. En pysty syömään mitään, joten olen perin juurin vauhkossa tilassa."

Vauhkoa tilaansa Joyce helpotti kirjeillään: "Ajattelen sinua koko ajan. Anna itsesi minulle, kallein, anna aivan kokonaan heti kun taas tapaamme. Kuinka haluaisinkaan yllättää sinut juuri nyt kesken untasi! Haluaisin suudella sinua erääseen paikkaan, kummalliseen paikkaan, Nora. Enkä tarkoita nyt huuliasi."

Joyce oli tavannut Noran16.6.1904. Niin tärkeänä Joyce piti tuota päivää, että se on myös se päivä, johon Odysseuksen kaikki tapahtumat sijoittuvat. Samana päivänä Eugen Schauman ampui kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin Helsingissä, ja tuo salamurha mainitaan kirjassakin.

Kirjeissään Joyce ei kuitenkaan kerro tällaisista asioista, vaan lataa koko ajan suuria tunteitaan Noraa kohtaan: "Voisin maata vieressäsi nurin ja tuntea kuinka sormesi hyväilevät ja kutittelevat kiveksiäni ja juuttuvat sisääni, ja kuumat huulesi imevät kulliani samalla kun pääni tunkeutuu lihavien reisiesi väliin, käteni tarrautuvat pyllysi pyöreisiin tyynyihin ja kieleni lipoo ahnaasti haisevaa punaista vittuasi".

Samalla yhdistyvät mielikuvat todellisiin tapahtuneisiin asioihin: "Sinä itse, senkin tuhma, hävytön tyttö, johdatit minut tähän tilaan. Se en ollut minä, joka kosketti sinua kauan sitten Ringsendissä. Sinä sujautit kätesi housujeni sisään, vedit paidan hellästi syrjään, kosketit kaluani pitkillä kutittelevilla sormillasi ja otit vähitellen sen koko paksuuden ja jäykkyyden käteesi keinutellen sitä, kunnes tulin sormiesi väliin."

"Sulloit kaluni vittuusi ja aloit laukata kiivaasti. Kenties sarveni ei ollut sinulle riittävän suuri, sillä muistan, että kumarruit lähelle kasvojani ja kuiskasit lempeästi: Nussi menemään, rakas! Nussi menemään!"

Tällaistahan tämä on, aivan normaalia. Rakkauskirjeet syntyvät suuresta intohimosta. Minullakin on omani tallella yli 40 vuoden ajalta. Nykyisin kuitenkin harvoin kirjoitetaan varsinaisia kirjeitä, kun on olemassa tekstiviestit, sähköpostit ja muut uudet vehkeet. Summamutikassa selailin omia arkistojani, ja ei minusta niidenkään perusteella koskaan voinut kirjailijaa tullut, sillä tekstini ovat olleet aika pliisuja Joyceen verrattuna, kuten vaikkapa tällainen aika tuore vuodelta 2005 (sähköposti keskellä työpäivää klo 14.07): "Tulit vaan taas kerran eli noin 50. kerran tänä päivänä mieleeni, niin pitää edes näin kirjeitse lähestyä. Olet kiva, mukava, kaunis, siellä taas nyt valkoinen [työasu keskussairaalassa], punatukkainen + raitoja, kaunis selkä, vatsan kumpu, rakastan Sinua. Kari."

Tänä aamuna lähetin tekstiviestin Esseniin, jossa vaimoni on muutaman päivän reissulla: "Huomenta, kulta. Täällä edelleen kivat ilmat, +6 astetta. Nähdään huomenna, vai onko se vasta torstaina? Rak. K."

Toista se oli, kun Joyce toivotteli vaimoaan tulemaan: "Tule siis, jos vain voit. Hänen pyhyytensä paavi Pius kymmenennen minulle suomin valtuuksin annan sinulle täten luvan saapua ilman alushametta vastaanottamaan paavillisen siunauksen, jonka annan mielelläni."

kari.naskinen@gmail.com

Lahden kaupunginteatterin ja -orkesterin otettava vastuu Lahden oopperasta

Tampereen oopperan Tannhäuserin viimeinen esitys on keskiviikkona 14.3. ja ensi vuoden tuotannon Madama Butterflyn lipunmyynti on jo alkanut. Tannhäuserin nimiroolissa laulaa Metropolitanissakin esiintynyt Richard Decker ja Butterflyn pääsolisti tulee olemaan Soile Isokoski.

Lahdessa Trubaduurin (kuva) esitykset ovat nyt loppuneet, mutta tulevaisuudesta ei kai ole hajuakaan. Jostain kuulin, että Lahden ooppera ry:n rahatilanne on heiveröinen, joten seuraavan oopperan tekeminen on taas kiikunkaakun.

Tampereella vuotuisesta oopperatuotannosta vastaa Tampere-talo, jonka kaupungilta saamaan miljoonien toiminta-avustukseen kuuluu korvamerkittynä 190 000 euroa oopperaa varten. Jotenkin näin sen pitäisi mennä Lahdessakin. Kun Lahdesta edelleen halutaan puhua kulttuurikaupunkina huolimatta ammattikorkeakoulun aikomuksesta lopetella taideaineiden opetusta, niin oopperatoiminnan ei pitäisi olla pienen, köyhän harrastajayhdistyksen harteilla. Kaupungin vuosiavustus Lahden oopperayhdistykselle on tonnin, pari.

Lahdessa on oopperaa tehty nykyisin joka toinen vuosi. Vastuu tämän toiminnan jatkumisesta olisi siirrettävä Lahden kaupunginteatterille ja kaupunginorkesterille. Toriparkkia varten otettavaa pankkilainaa vain vähän suuremmaksi ja ohjataan siitä siivu oopperatuotantoon. Toriparkkiahan tarvitsevat myös teatteritalossa kävijät, koska teatterin oma parkkipaikka on liian pieni, ja sitten varsinkin vieraspaikkakuntalaiset pysäköivät verotoimiston parkkipaikalle, jossa saavat lapun tuulilasiin.

Tampereen Tannhäuser on hyvä. Hannu Linnun johtama iso orkesteri soittaa Wagneria upeasti. Jo varttitunnin alkusoitto antaa ymmärtää, että viritys on kohdallaan. Erinomaisesti soitti Lahdenkin kaupunginorkesteri Trubaduurissa, mutta eihän Verdi koskaan mahtavuudessa vedä vertoja Wagnerille. Tampereen oopperan kuoro on myös korkealaatuinen; solisteista ykkönen on tällä kertaa basso Mika Kares.

Lahti on vertailussa parempi lavastusten osalta. Tannhäuserin lavastus on hieno, ei mitään vikaa, mutta kun Tampere-talossa ei ole täydellistä teatteritekniikkaa, niin lavastuksessa joudutaan aina tyytymään kompromisseihin.

Tannhäuserin on ohjannut Vilppu Kiljunen. Muuten oikein hyvä, mutta täysin tarpeetonta on tuoda 1200-luvun tapahtumat nykyaikaan mukamas sillä, että Wartburgin linnan laulujuhlilla käytetään mikrofoneja (ei oikeasti, vaan rekvisiittana) ja että Gabriel Suovanen kuvaa Elisabet Stridiä videokameralla.

kari.naskinen@gmail.com

Poliitikkojen kirjoitukset ovat nykyisin parin lauseen tokaisuja

Päijät-Hämeen kansanedustajat sanovat, että he eivät enää juurikaan kirjoita blogeihinsa, vaan tyytyvät lyhyeen kommentointiin Facebookissa (Etelä-Suomen Sanomat 7.3.). Ainoa varsinainen poikkeus on Timo Heinonen (Kok), joka päivittäin ehtii kirjoittaa blogiinsa kunnon tekstin. Heinonen ymmärtää, että parin lauseen Facebook-tokaisu ei vastaa oikeaa mielipidekirjoitusta.

Vaikka esimerkiksi Juha Rehula (Kesk) on nykyisin melko toimettomana oppositiokansanedustajana, hän sanoo, että Facebookiin kirjoittaminen "on käytännön sanelema juttu; on helppo naputtaa viisi, seitsemän riviä vaikka keskellä yötä työpäivän päätteeksi".

Tämän "melko toimettomana" olemisen muistan siitä, kun entinen kansanedustaja Timo Seppälä (Kok) aikoinaan kertoi minulle, että kun oma puolue on oppositiossa, ei kansanedustajalla ole eduskunnassa oikein mitään tekemistä.

Mika Kari (SDP) myöntää, että blogin pitäminen on tärkeä keino tuoda esille syvällisempi mielipide, mutta hänen mielestään blogi alkaa olla välineenä jo aika kulunut. Kun seuraan muutaman kansanedustajan esiintymistä Facebookissa, niin käytännössä ne lyhyet tekstit ovat tätä luokkaa:

- Huomenta. Tänään valiokunnan kokous, iltapäivällä eduskuntaryhmä ja vierailu Finnnairin pääkonttorissa.

- Olipa taas sutinapäivä. Ei ehtinyt kunnolla syödä. Eduskunnan kahvilassa kahvit ja sämpylä.

- Valtion omistajanohjaus ei vain toimi. Jotakin sille pitäisi tehdä.

- Kreikka on tietenkin hankala paikka. Mitään kaiken ratkaisevaa keinoa ei olekaan. Pitää miettiä.

Kansanedustajat eivät näköjään ymmärrä, että Facebookin voisi yhdistää omiin blogikirjoituksiinsa. Blogista vain linkki Facebookiin, niin kaikki voisivat halutessaan lukea sen syvällisemmän mielipiteen. Linkin liittäminen Facebook-päivitykseen on kymmenen sekunnin homma.

Facebook on tärkeä juttu myös kaupunginvaltuutetuille - tärkeämpää kuin valtuuston kokouksen seuraaminen. Aikaa on kokouksessakin näpräillä puhelimen kanssa ja kirjoitella tekstejä Facebookiin. Ennen siellä luettiin iltapäivälehtiä, nyt luetaan iltapäivälehtiä ja kirjoitellaan Facebookiin.

kari.naskinen@gmail.com

Härmä, suomalainen melotragedia

Melodraama on tuttu elokuvatyyppi Hollywoodista, ja tunnetuin tämän lajin suomalainen tekijä oli Teuvo Tulio. Melodraama on myös Etelä-Pohjanmaan puukkojunkkareista kertova Jukka-Pekka Siilin Härmä, jota yhtä hyvin voi sanoa melotragediaksikin. On siinä elementtejä myös western-leffoista rajuine kostoineen ja siihen liittyvine seikkailuineen. On myös Kain ja Abel -asetelma.

Tuttu aihe suomalaisessa elokuvassa. Näitä 1800-luvun nuorisorikollisia ja lainsuojattomia puukkoineen ja hevosineen on kuvattu paljonkin, ja oman aikansa komeita filmitähtiä on niissä hyödynnetty, Tauno Palosta alkaen. Härmää edellinen oli Aleksi Mäkelän Häjyt (1999).

Härmä on sujuva elokuva, kun niikseen tulee. Suvantokohtia ei ole, menoa ja mesomista on riittävästi. Hevosilla ajetaan ja puukko sojottaa milloin reidessä, milloin olkapäässä. Teknisestikin elokuva on varsin onnistunut, ja näyttelijät ovat tämän hetken pintakaartia ainakin nuorten katsojien näkövinkkelistä: Lauri Tilkanen (vas.), Aku Hirviniemi (kesk.), Mikko Leppilampi (oik.) ja Pamela Tola. Perintöriidassa olevien veljesten isä on Esko Salminen, mutta hänen roolinsa jää pieneksi, koska isä tapetaan heti alkuunsa.

Elokuvan heikkous on JP Siilin käsikirjoitus. Se on niin suoraviivainen, että katsoja tietää koko ajan, mitä on tulossa. Hyvän ja pahan taistelu etenee niin ennalta arvattavia polkuja pitkin, että draamallista jännitettä ei oikeastaan ole. Kysymys on vain seuraavien ratkaisujen ajasta ja paikasta ja tavasta. En tässä mitään oleellista paljasta, kun kerron, että romanttiseen melodraamaan kuuluvasti elokuvassa on onnellinen loppu.

Sekin vähän häiritsee, että pääroolien esittäjät ovat kovin kauniita poikia. Hyvä poika tietenkin voi tällainen ollakin, mutta pahasta pojasta ei tee riittävän pahan näköistä se, että on musta parta ja silmillä roikkuva tukka.

Vaikka elokuvassa on paljon väkivaltaa, niin sitä ei esitetä kaikkein karmeimmalla tavalla. Puukolla isketään, mutta ei esimerkiksi mässäillä lähikuvilla viilloista.

Puukkojunkkarit olivat oman aikansa hurjapäitä, joilta yritettiin hevosajelutkin kieltää - nykyisin rajoitetaan korttelirallia. Öisiä rettelöintejä pyritiin saamaan aisoihin palkkaamalla yövartijoita - nykyisin samaa tehtävää hoitavat vartointiliikkeiden miehet. Mikään ei kuitenkaan auttanut pitkään aikaan. Oli häät tai hautajaiset, niitä tulivat häiritsemään känniset huligaanit. Vallesmannin tai muidenkaan virkamiesten oli ajoittain turha tapella näitä kriminaaleja vastaan, koska oma henkikin olisi silloin ollut vaarassa. Oli varmaan niinkin, että tämän takia osa virkavallasta suorastaan taipui puukkojunkkareiden puolelle. Tällaisesta symbioosista hieman myöhemmältä ajalta ja muualta maailmasta kertoo parhaillaan hyvä tv-sarja Boardwalk Empire.

Huomionarvoista tietenkin on, että tämänkaltaisille tapahtumille on todellisuuspohja. Voi jopa sanoa, että puukkojunkkarius oli merkittävä alkuvaihe nuorisorikollisuudelle. Hurjimpina 1800-luvun vuosikymmeninä tapahtui monissa Etelä-Pohjanmaan pitäjissä yli 20 henkirikosta 100 000:aa asukasta kohti vuodessa, mikä oli kymmenkertainen määrä muuhun Suomeen verrattuna. Niin ylpeitä eteläpohjalaiset tästä väkivaltaisesta historiastaan kuitenkin ovat, että tämän elokuvan iso sponsori näyttää olevan Kauhavan kaupunki, jonka yhtä osaa ainakin ennen sanottiin Härmäksi. Elokuva on Kauhavalla kuvattukin, ja siellä järjestettiin myös elokuvan ensi-ilta. Mäkelän Häjytkin kuvattiin Kauhavalla.

kari.naskinen@gmail.com

Suurimmalla omistajalla ei mitään sananvaltaa Päijät-Hämeen koulutuskonsernissa

Lahden kaupunginvaltuustossa käsiteltiin eilen Päijät-Hämeen koulutuskonsernin ja Lahden ammattikorkeakoulun asioita, lähinnä Lamk:n taidealojen opetuksen lakkautusaikeita. Puheenvuoroista kävi ilmi, että Lahden kaupungilla ei edes konsernin suurimpana omistajana ole juurikaan sananvaltaa asiassa. Kun on ihmetelty, miksi kaupungin edustajat eivät ole käyttäneet vaikutusvaltaansa asiassa, vastaukset olivat ulkopuolista ihmetyttäviä.

Kaupunginjohtaja Jyrki Myllyvirta (Kok): "Minulla ei ole minkäänlaista mandaattia toimia asiassa."

Kansanedustaja Jouko Skinnari (SDP): "Kansanedustajana minulla ei ole mandaattia toimia, mutta siitä huolimatta olen Helsingissä toiminut."

Kaupunginvaltuutettu Eero Vainio (SDP): "Ei tavallinen valtuutettu voi mitään tehdä, kun ei ole mandaattia."

Mandaatilla tarkoitetaan valtuutusta toimia jonkin asian puolesta. Tätä ei siis ole. Kaupunginhallituksen puheenjohtaja Kari Salmi (SDP) sanoi samaa, vaikka toimii jopa Lahden korkeakoulupoliittisen toimikunnan puheenjohtajana. - "En pysty vaikuttamaan koulutuskonsernin asioiden valmisteluun enkä päätöksiin."

Ainoana koulutuskonsernin toiminnalle hyväksynnän antoi valtuutettu Hannu Himanen (Kok), joka on entinen konsernin hallituksen puheenjohtaja: "Luotan koulutuskonsernin johtoon."

Myllyvirta sen sijaan sanoi, että taideoppilaitosten lakkauttamisen valmisteluprosessi koulutuskonsernissa ja ammattikorkeakoulussa on ollut huono. Siihen on ulkopuolisen ollut vaikea päästä sisään.

Pahasti on asia päästetty käsistä.

kari.naskinen@gmail.com

Lahti on suurista kaupungeista velkaisin

Lahden kaupunginvaltuusto päätti eilen, että kaupunki ottaa lisää lainaa 67 miljoonaa euroa. Tämä nostaa lainamäärän yhteensä 470 miljoonaan euroon. Uutta velkaa tehdään, jotta voidaan rakentaa torin alle pysäköintiluola, uutta paloasemaakin aletaan kohta rakentaa, minkä lisäksi rahaa uppoaa Lahti Energia Oy:hyn ja Lahden jäähalli Oy:hyn.

Kaupungin lainamäärä tulee näiden lisävelkojen nostamisen jälkeen olemaan niin iso, että asukasta kohti laskien Lahti on suurista kaupungeista kaikkein velkaisin (euroa/asukas):

4569 Lahti
4544 Vantaa
2952 Jyväskylä
2732 Helsinki
2568 Turku
2389 Pori
2087 Oulu
1997 Kuopio
1720 Kouvola
1701 Tampere
663 Espoo

Lahdessa ajatellaan kuitenkin niin, ettei se ole mitään varsinaista kaupungin velkaa, jos se menee kaupungin omistamille yhtiöille, kuten esimerkiksi toriparkin rakentavalle Lahden Pysäköinti Oy:lle. Lahdessa on oikeastaan keksitty ikiliikkujaakin ihmeellisempi systeemi. Tulevaisuudessa Lahdessa varmaankin muodostetaan osakeyhtiöt myös sairaalasta, terveyskeskuksista, kouluista, päiväkodeista ja hyppyrimäistä, jolloin niitä varten otettavat lainat eivät suoraan näykään itse kaupungin velkatilastoissa. On mahdollista, että Lahdesta tulee velaton kaupunki.

Toriparkki rakennetaan tällaisen keplottelun lisäksi valheellisten kustannuslaskelmien pohjalta. Parissa vuodessa kustannusarvio on noussut 15 miljoonasta eurosta 24:ään. Tähän tämä ei tietenkään pysähdy, koska kustannustaso nousee edelleen.

Lahden Pysäköinti Oy:n entinen toimitusjohtaja Erkki Nieminen (SDP) kertoi hintaesimerkin vastaavanlaisesta parkkihallista Oulusta: yhden autopaikan hinnaksi tuli rakentajalle 75 000 euroa; Lahteen tulee 581 autopaikkaa, joten kokonaishinta nousee Oulun taksoilla 44 miljoonaa euroon. Lisäksi tulevat päälle ne muutamien miljoonien kunnallistekniset työt, jotka toriparkin valmistumisen jälkeen on tehtävä, mm. torin kivipinnoitteen uudelleen rakentaminen.

Oulussa veronmaksajien asemaa helpottaa se, että siellä kaupungin osuus hankkeesta oli vain 40 prosenttia. Mikkelissä vastaava kaupungin osuus on vain 17 prosenttia. Lahdessa siis 100.

Lahdessa ei toriparkkia edes tarvittaisi, koska esimerkiksi Oulusta ja Mikkelistä poiketen täällä on jo omat parkkihallit kaikilla isoja asiakasvirtoja vetävillä kauppaliikkeillä (Sokos, Trio, Mascot, Syke, Anttila + kaupungin oma Siltapuisto).

Muutenkin tilaa on vaikka kuinka. Kun linja-autoaseman ja kirjaston takana olevat parkkialueet viime vuonna muutettiin maksullisiksi, niin ne tyhjenivät käytännöllisesti katsoen kokonaan. Millä ilveellä luullaan, että näiltä alueilta poistuneet autoilijat nyt suostuisivat ajamaan maksulliseen toriparkkiin? Ihmiset siis haluavat ilmaisia tai mahdollisimman halpoja parkkipaikkoja, mutta sellainen ei toriparkista voi tulla.

kari.naskinen@gmail.com

Lahti valtavaan nousuun toriparkin avulla

Lahden kaupunginvaltuusto päätti äänin 32 - 27, että torin alle rakennetaan 600 autolle parkkiluola kaupungin rahoituksella. Seuraavassa valtuustosalissa kuultuja perusteluja toriparkin erinomaisuuden puolesta:

Merja Vahter (Kok): "Kun Hennalan varuskunta ja Askon kodinkonetehdas loppuvat, on katsottava tulevaisuuteen. Toriparkki kehittää kaupungin keskustaa ja tuo eloa. Matkailijoitakin kaupungeissa kiinnostavat keskustat."

Pekka Komu (SDP): "On kolme syytä. 1) kaupungin kehitys, 2) toriparkin avulla saadaan lisää asukkaita ja ostovoimaa keskustaan, 3) pannaan autot maan alle ja pidetään ihmiset maan päällä."

Saara Vauramo (vihreä): "Vetovoimaistetaan ja uudistetaan kaupunkikeskustaa."

Risto Paulamäki (SDP): "Minulla on näky, että Lahden keskusta lähtee elämään, ja tulee uusia monenlaisia yrittäjiä."

Ilkka Simolin (Kok): "Toriparkki antaa monenlaisia mahdollisuuksia ja virikkeitä. Lyonissa Ranskassa on maan alla viisikerroksinen parkkiluola ja sen päällä on vapaa tila, jossa on istutuksia ja taide-esineitä."

Jyrki Myllyvirta (Kok): "Toriparkki on välttämätön kaupungin viihtyisyyden parantamisessa. Etsitään kasvua ja uusia verotuloja."

Simo Räihä (Kok, Lahden Pysäköinti Oy:n hallituksen puheenjohtaja): "Toriparkki on hyvin valmisteltu hanke. Tiedän, että olisi ottajia, jos annettaisiin yksityisten tehtäväksi." [Tämä olikin uusi tieto, mutta tähän ei kukaan toinen valtuutettu tarttunut.]

Eero Vainio (SDP): "Toriparkilla on elvyttävä vaikutus."

Jorma Ratia (Kok): "Jos ei mitään tehdä, tämä kylä kuolee."

Timo Räihä (Krist): "Tulevat sukupolvet tulevat kiittämään toriparkin antamaa hedelmää, se tulee olemaan siunaukseksi Lahdelle."

Enempää toriparkin hyvyydestä käytettyjä puheenvuoroja en netistä kuullut, koska valtuutetut eivät osaa avata mikrofonia puhuessaan omilta paikoiltaan.

kari.naskinen@gmail.com

Antti Kivekäs 1942 - 2012

Esan Kirjapaino Oy:n hallituksen puheenjohtaja Antti Kivekäs kuoli 3.3.2012 sairauskohtaukseen Päijät-Hämeen keskussairaalassa.

Antti Kivekäs oli niin lahtelainen kuin olla voi. Kivekkäiden perhe asui Hämeenkatu 5:ssä, kun Antti syntyi vanhassa suojeluskuntatalossa, kansakoulunsa hän kävi ensin Kartanon koulussa ja sitten Vuorikadun koulussa, oppikoulun hän kävi Lyseossa, sotaväen alokas- ja kokelasvaiheet Hennalassa, sen jälkeen oli vuorossa Lahden kauppaopiston yo-luokka, ja sitten alkoikin työskentely perheyritys Esan levikkiosastolla.

Opiskelut kuitenkin jatkuivat. Valmistuttuaan ekonomiksi Turun kauppakorkeakoulussa Antti Kivekäs palasi tietenkin Lahteen, jossa tutustui lehden toimittamiseen puolen vuoden ajan Etelä-Suomen Sanomien toimitusharjoittelijana Hämeenkatu 5:ssä. Tähän hommaan Antti ei kuitenkaan jäänyt, vaan halusi koulutustaan vastaaviin tehtäviin. Sellainen työ tarjoutuikin, kun hänet 1969 valittiin Vesijärvenkadulla toimineen autoliikkkeen K.Y. Lehti Oy:n juuri perustettuun konttoripäällikön tehtävään. Mersu-liikkeen toimitusjohtajana oli Esko Lehti, Lyseon poikia hänkin.

Viimeksi tekemässäni haastattelussa Antti Kivekkäästä hän puhui lyseovuosistaan, jolloin rehtorina oli legendaarinen Antti Raipala. - "Luokkakavereistani Lyseossa muistan erikoisesti vilkkaan Raimo Häyrisen, ja myös Heikki Miestamo ja Mäkisen Osku  olivat meidän luokalla. Rinnakkaisluokalla olivat mm. Saarion Vänni ja Kari S. Tikka, joka kesällä [2006] murhattiin. Sekin on jäänyt mieleen, että kahdelta rinnakkaisluokalta Lyseosta lähti Kadettikouluun seitsemän kaveria." (Uusi Lahti 14.10.2006)

Antti Kivekäs teki tavallisemman kierron: Hämeen ratsujääkäripataljoonasta Parolaan ja Rukkiin Haminaan, josta takaisin kokelaaksi Hennalaan V.K. Simolan komppaniaan.

K.Y. Lehdeltä Antti Kivekäs palasi Esaan 1976: "Faija [Ossi Kivekäs] soitti ja pyysi töihin. Minä siitä heti soitin Ripalle [veli], että mene sinä, kun se olisi paremmin sinun paikkasi. Ripa ei kuitenkaan lähtenyt, joten minusta ne sitten tekivät apulaishallintojohtajan. Kivahan Esaan oli joka tapauksessa mennä, oli paljon tuttuja ihmisiä ja firma oli kovassa kasvuvauhdissa, uutta väkeä rekrytoitiin jatkuvasti."

Esan hallintojohtajaksi Antti Kivekäs nimitettiin 1979. Tuossa muutosvaiheessa Ossi Kivekäs siirtyi hallituksen puheenjohtajaksi, Lasse Harju pääjohtajaksi ja Jaakko Ukkonen toimitusjohtajaksi. Harjun siirttyessä eläkkeelle 1982 Esan Kirjapainon pääjohtajaksi nousi Ukkonen ja toimitusjohtajaksi Antti Kivekäs. Samana vuonna oli alkanut ilmestyä Uusi Lahti, jonka Esa myöhemmin osti. Tuossa vaiheessa Lahden kaupunkilehtimarkkinoilla käytiin kovaa kilpailua, kun tamperelaisen Urpo Lahtisen Lehtimiehet Oy oli alkanut 1984 julkaista Lahdessa Lahtiset-nimistä tabloid-lehteä. Lehtimiesten toimitusjohtaja Pekka Paavola teki Esalle ostotarjouksen Uudesta Lahdesta, mutta Ossi ja Antti katsoivat, että ei kannata, kun olivat nähneet, että tällaisella lehtityypillä on hyvä tulevaisuus.

Esan hallituksen puheenjohtajaksi Antti Kivekäs siirtyi 1992 ja päätoimiseksi hallituksen puheenjohtajaksi 1994, kun toimitusjohtajaksi oli valittu Jukka Ottela.

Haastattelussa kuusi vuotta sitten kysyin Kivekkäältä lehdistön tulevaisuudennäkymistä. - "Tällä hetkellä on ristiriitaista tietoa. Toisaalta sanotaan, että nuoret lukevat lehtiä vähemmän kuin ennen, mutta toisaalta Etlarinkin lukijamäärä on taas lisääntynyt. Sähköinen viestintä kylläkin vyöryy päälle joka puolelta, ja Esa on tässäkin kehityksessä mukana. Meillä on Radio 99 [nyk. Radio Voima] ja nettipuolta kehitämme koko ajan. Siihen en kuitenkaan usko, että esimerkiksi lehtien näköispainokset netissä syrjäyttäisivät printtilehden, varsinkaan, kun niistä ajan myötä tulee maksullisia."

Etelä-Suomen Sanomat Antti Kivekäs luki aina tarkkaan, aloitti etusivulta, sitten pääkirjoitussivu ja siitä koko lehti loppuun asti. Sarjakuvista hän luki varsinkin Viivin ja Wagnerin, Ferdinandin sekä Touhulan perheen - ja kaipasi lehteen takaisin Fantomia ja Taika Jimiä.

kari.naskinen@gmail.com

The Artist - mykkätähden tragedia

Hauska juttu, että mykkä- ja äänielokuvan taitekohdasta tekivät ranskalaiset Hollywoodissa komeasti palkitun Oscar-elokuvan. The Artist on ensimmäinen ei-angloamerikkalainen elokuva, joka on voittanut parhaan elokuvan Oscarin. Ranskalaisia itseään tietenkin harmittaa, että elokuvassa ei puhuta ranskaa, mutta silloin se ei olisi voinut tätä Oscaria saadakaan.

Presidentti Nicolas Sarkozykin hehkutti leuhkasti, että "The Artistin suosio todistaa ranskalaisen elokuvan erityislaatuisesta elinvoimaisuudesta ja ranskalaisen julkisen vallan onnistumisesta tämän suuren ranskalaisen teollisuuden erinomaisuuden vahvistamisessa".

Elokuva on surullinen kertomus mykkäfilmitähden kohtalosta siinä vaiheessa, kun äänielokuva 1920-luvun jälkipuoliskolla jyrää mykkäelokuvan jalkoihinsa. Jean Dujardin (kuvassa) esittää George Valentinia, jolle tuotantoyhtiö ei enää löydä käyttöä, kun valkokankaille pitää saada ääntä ja uusia kasvoja. Elokuvassa tällaista uutta kasvoa esittää Berenice Bejo (kuvassa).

George Valentin viittaa nimenä Rudolph Valentinoon, mutta Valentino kuitenkin pääsi alta pois, sillä hän kuoli 1926 eli vuotta ennen ensimmäisen äänielokuvan The Jazz Singerin valmistumista. Monille huipputähdille äänielokuvan tulo muodostui joka tapauksessa kohtalokkaaksi: Theda Bara, Harold Lloyd, Pola Nergri, Norma Talmage jne. Buster Keaton yritti vielä, mutta epäonnistui.

Yhtenä tekosyynä tuotantoyhtiöiden menettelyyn vanhojen tähtiensä kanssa oli sekin, että saatiin vanhoja, kallispalkkaisia mykkätähtiä pois palkkalistoilta tällä ääniverukkeella. Tekosyyksi tämä osoittautui siksi, että monet mykkätähdet siirtyivät kuitenkin menestyksellisesti puheteattereihin ja muutamat ulkomaalaiset näyttelijät omiin maihinsa jatkamaan vielä mykkäelokuvien tekemistä. Onnistujiakin tuossa murrosvaiheessa oli, mm. Lilian Gish ja Mary Pickford, jotka jatkoivat Hollywoodissa äänielokuvan parissa. Puhumattakaan tietenkin oman tiensä kulkijasta Charles Chaplinista, joka jääräpäisesti kuitenkin venytti mykkäelokuvauransa vuoteen 1936 asti (Nykyaika), ja onnistui sen jälkeen loistavasti myös äänielokuvillaan.

Ohjaaja Michel Hazanavicius kuvaa George Valentinin tragediaa lämmöllä, mutta ei yllä samanlaiseen liikuttavuuteen kuin Chaplin suurissa elokuvissaan. Eikä tämä mikään erikoinen mestariteos olekaan, mutta saipahan Oscarinsa erikoislaatuisuutensa ansiosta.

Vaikka elokuvat ennen vuotta 1927 olivat mykkiä, niihin kuului musiikki. Elokuvateatterissa siitä huolehti yleensä pianisti tai paremmissa tapauksissa oikea orkesteri. The Artistiin on sinfoniaorkesterimusiikin säveltänyt ranskalainen Ludovic Bource, joka hänkin sai Oscarin.

Sekin tätä elokuvaa katsoessa tulee mieleen, että onkohan nyt käynnissä vastaavanlainen murros, kun uusia kolmiulotteisia elokuvia tulee ohjelmistoon lähes viikoittain. Jos on, niin taidan katsomon puolella kuulua niihin jalkoihin jääviin, jotka sitkeästi pitävät kiinni vanhanmallisista elokuvista. Joskus 1950-60-lukujen taitteessa kävin elokuvateatteri Salomessa Jyväskylässä katsomassa jonkin kolmiulotteisen elokuvan, mutta näitä uusia en ole vielä nähnyt. Martin Scorsesen Hugo saa kunnian olla ensimmäinen ohjelmaani tuleva 3D-elokuva tällä vuosituhannella.

kari.naskinen@gmail.com

Kolmen sukupolven naiset saman tähtitaivaan alla

Göteborgissa ovat parhaillaan menossa kansainväliset elokuvafestivaalit, joiden kilpasarjaan valittiin ainoana suomalaisena Saara Cantellin ohjaama Tähtitaivas talon yllä. Se on rauhallinen, sympaattinen kuvaus kolmen sukupolven naisista, jotka vuosikymmenten vieriessä asuvat samassa talossa, kukin omalla tavallaan. Nykypolvea edustaa uudehko näyttelijä suomalaisessa elokuvassa, islantilais-suomalainen Elin Petersdottir (kuva), hänen äitinsä on Meri Nenonen ja isoäitiä näyttelee Irina Björklund.

Elokuvassa eletään sotavuotta 1942, vuotta 1978 ja nykypäivää. Tuon keskimmäisen vuosiluvun kekkasin, kun yksi henkilöistä tupakkaa sytyttäessään otti tikun Lahden 1978 MM-hiihtojen tulitikkurasiasta.

Kaikilla naisilla on elämässään unelmia. Ainakaan kaikki niistä eivät toteudu. Jokainen heistä tekee valintoja, osa onnistuu, osa ei. Näistä valinnoista jää myös vaiettuja salaisuuksia, jotka osittain tai kokonaan paljastuessaan tyttärelle tai tyttärentyttärelle hämmentävät. Kunkin on joka tapauksessa tehtävä omat ratkaisunsa. Vastuu on iso, koska ne vaikuttavat tulevienkin polvien elämään. Elokuvan päättyessä näyttää siltä, että Elin Petersdottirin esittämä Salla tekee oikean valinnan, mutta mistäs sitäkään lopulta tietää. Joka tapauksessa: minkä taakseen jättää, sen edestään löytää - tai ainakin seuraavat sukupolvet löytävät, jos osaavat etsiä.

Ainoa pysyvä on vain tähtitaivas talon yllä; talo on Pornaisten kylän Haukilan kylässä, jossa elokuva viime syksynä kuvattiin. Tosin annetaan ymmärtää, että talo on jossakin Itä-Suomessa.

Elokuva on rakenteeltaan mielenkiintoinen. Kolmessa eri aikakaudessa siirrytään toisesta toiseen, vuorotellen epämääräisessä järjestyksessä, eikä katsoja päähenkilöiden tavoin tiedä kaikkea niistä salaisuuksista, mutta vähitellen asiat paljastuvat. Hankaluutena on kuitenkin se, että menee kovin pitkään, ennen kuin katsoja tajuaa, mitkä ne sukulaisuussuhteet ovat vai onko niitä ollenakaan. Vai enkö miehenä vain osaa lukea kaikkia asioita - kyllähän tämä selvästi naisten elokuva on.

Näyttelijöistä Elin Petersdottir on jännittävä. Omassa elämässään hänellä on yhtymäkohtia Sallaan, joka paluumuuttajana tulee Ruotsista Suomeen. Elin Petersdottir muutti vuoden vanhana vanhempiensa kanssa Islannista Suomeen. Vaikka hän kävi koulut Suomessa, hän puhuu suomea ulkomaalaisesti murtaen, mikä on elokuvan kannalta hyvä asia.

Miesnäyttelijöillä on pienemmät roolit. Leo Honkonen on jo muutamasta elokuvasta tuttu, mutta Lauri Tanskanen on uusi kasvo. Hienoa, että Saara Cantell löytää uusia näyttelijöitä, kuten oli jo hänen edellisessä elokuvassaan Kohtaamisia (2010).

kari.naskinen@gmail.com

Mäntsälässä kapinoidaan taas

Mäntsälän teatteriyhdistyksen puheenjohtaja Leena Herlevi-Valtonen sanoo, että vaikka Mäntsälän teatterin Kapina!-näytelmä on kuvaus hyvin vakavasta asiasta, halutaan ihmisten viihtyvän ja lähtevän hyvillä mielin kotiin (Etelä-Suomen Sanomat 29.2.). Väliäkö sillä, että tasan 80 vuotta sitten Mäntsälässä valmisteltiin toista kansalaissotaa - ei pidä liikaa pohtia menneitä, vaan ollaan vain iloisia aivan kuin mitään ikävää ei koskaan olisi ollutkaan.

Mäntsälän kapinatapahtumat alkoivat 27.2.1932, kun 300-500 miehen aseistettu suojeluskuntalaisjoukko piiritti Ohkolan työväentalon, jossa pidettiin sosialidemokraattien iltamatilaisuus. Taloa kohti ammuttiin ja luoteja lensi huoneiston sisällekin. Tilaisuuden puhujana oli sosialidemokraattien kansanedustaja Mikko Erich. Viikonpäivät rettelöintiä kesti, mutta sitten kapinalliset antautuivat ja lopulta nämä tapahtumat johtivat myös Lapuan Liike ry:n lakkauttamiseen.

Mäntsälässä kapinapäällikkönä toimi Lapuanliikkeen aktivisti Artturi Vuorimaa, jota näytelmässä esittää Pauli Sahlstén (kuva). Vuorimaa oli ajautunut Mäntsälään vältellessään kiinniottajiaan, koska oli etsintäkuulutettu kansanedustajien muilutuksista. Hän myös laati tasavallan presidentille P.E. Svinhufvudille kapinallisten julistuksen, jossa vaadittiin kommunismin tukahduttamista ja hallituksen eroa.

Svinhufvudille 28.2. lähetetty julistus oli kovaa tekstiä: "Me emme peräydy, emme hellitä, emmekä alistu. Marxilaisuus on kukistettava ja se kukistetaan silläkin uhalla, että   meidän on ensin hävitettävä sitä tukeva ja suojeleva valtiovalta ja sen edustajat."

Mäntsälän kapinan päätyttyä Vuorimaa sai 2,5 vuoden vankeustuomion kapinaan yllyttämisestä ja toiminnan organisoimisesta. Tuomio muutettiin kuitenkin ehdonalaiseksi. Myöhemmin Vuorimaa työskenteli Maalaisliiton tehtävissä Pohjois-Suomessa.

Tapio Ylisen kirjoittamassa näytelmeässä on hyvät ainekset, mutta jää se kuitenkin melko kapeaksi sisällöltään. Keskeisenä asiana on varsinaisesti se, miten valkoisten ja punaisten elämä nyrjähtää, kun kapinalliset saavat aikaan sen, että jakolinja menee perheidenkin sisällä. Isä saattoi olla vanha Tammisaaren keskitysleirin punikkivanki, mutta poika liittyikiin Vuorimaan lahtariporukkaan. Poikien ja tyttöjen riiuusuhteetkin hankaloituvat, kun väliin ilmestyy tällainen jakolinja.

Kuvaavaa oli, että Mäntsälän suojeluskunnan päällikön Richard de la Chapellen vaimo oli aikaisemmin ollut naimisissa Mikko Erichin kanssa. (Vuosina 1945-46 käydyssä sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä Erich toimi Väinö Tannerin puolustusasianajajana.)

Eivät jakolinjat Mäntsälästä vieläkään ole hävinneet. Ohkolan entisen työväentalon paikalle naulattiin muutama vuosi sitten muistolaatta Erkki Tuomiojan johdolla, mutta nopeasti sen sieltä jotkut hävittivät pois. Tuomiojalle nuo paikat ovat tuttuja, sillä hänen isoäitinsä Hella Wuolijoki omisti aikoinaan Jokelan kartanon Ohkolan kylässä.

Tapio Ylinen on tehnyt näytelmään neljä lauluakin. Poljento on kuin suoraan Kaj Chydeniukselta. Mutta koska Mäntsälässä ollaan, niin ainakin eilisessä esityksessä yleisö taputti "valkoiselle" laululle, mutta ei sille laululle, jossa punaliput liehuivat. Teatteriyhdistys ei sentään ole vienyt esitystä vanhalle suojeluskuntatalolle, vaan näytelmä esitetään muutaman sadan metrin päässä vanhassa elokuvateatterissa.

Harrastajanäyttelijät esittävät näytelmän ihan mukiinmenevästi. Vaikka näyttelijöiden taso heittelee, niin on tämä esitys silti kymmenen kertaa parempaa katsottavaa kuin harrastajaryhmien yleensä vetämät hömppäfarssit ja maalaiskomediat.

kari.naskinen@gmail.com