Ruotsidemokraattien juuret ovat kaukaa

Ruotsalainen natsifasisti Per Engdahl (1909 - 1994) kirjoitti 23.4.1944: ”Tänään voimme vain tervehtiä Adolf Hitleriä Jumalan valitsemana Euroopan pelastajana.” Engdahl oli jo 1937 perustanut ryhmän ”kansallisen Ruotsin säilyttämiseksi”: Riksförbundet Det nya Sverige. Sen hän pian sulautti natsihenkiseen Ruotsin kansalliseen liigaan, mutta perusti 1941 uuden Nysvenska rörelsenin. Nämä ovat niitä juuria, jotka ovat nykyisellä Ruotsidemokraatit-puolueella.

Engdahlin toimia käsittelee Elisabeth Åsbrink kirjassaan 1947 – Mistä historiamme alkaa? (Siltala, 2017). Åsbrink sai 2011 palkinnon Ruotsin parhaasta tietokirjasta Och i Wienerwald står träden kvar. Uudemmassa kirjassaan hän käsittelee vuoden 1947 tapahtumia ja pääpaino on juutalaisvaltio Israelin vaikeissa perustamisvaiheissa. Kirja perustuu asiakirjoihin ja muuhun todistusaineistoon, kuten esimerkiksi se, kun Engdahlilta evättiin passi: ”Ruotsin salainen poliisi luokittelee hänet natsiksi, koska hän vieraili sodan aikana Norjassa Vidkun Quislingin luona ja tapasi Suomessa joitakin Wehrmachtin korkea-arvoisimpia edustajia” (Säpön asiakirja Ruotsin kansallisarkistossa). Engdahl asui tuolloin Malmössä, josta hänen Ruotsi-arestinsa takia tulikin joksikin aikaa sodanjälkeisen Euroopan keskeinen natsien kokoontumispaikka.

Sodan loputtua Engdahl oli pitänyt yhteyttä Euroopassa jäljellä olleisiin fasisteihin ja kansallissosialistisiin soluihin. Ruotsissa hänen yksi tärkeä yhteistyökumppaninsa oli Tukholmassa kirjankustantamon omistanut Carl-Ernfrid Carlberg, joka käännätti ja julkaisi Hitlerin ja Goebbelsin kirjoja sekä Siionin viisaiden pöytäkirjat. Carlberg myös järjesti rahankeräyksen Hitlerin 50-vuotislahjaa varten 1939. Myöhemmin on tullut julki, että myös IKEAn perustaja Ingvar Kamprad oli Engdahlin kaveri ja kuului Engdahlin perustamiin natsiryhmiin. Ruotsin turvallisuuspoliisi luokitteli Kampradin natsiksi 1943.

Suomeenkin oli Carlbergillä yhteyksiä. Vuonna 1958 hän sai sakot julkaistuaan Arabian posliinitehtaan entisen toimitusjohtajan, vuorineuvos Carl-Gustaf Herlitzin juutalaisvastaisia kirjoituksia. Suomessa Herlitz esitteli Henry Fordin yritysfilofiaa; Ford oli selvästi Herlitzin hengenheimolainen, sillä ainoana amerikkalaisena Ford mainitaan nimeltä Hitlerin Mein Kampfissa (1926) ja natsi-Saksan Kotkan ansioritarikunnan kunniamerkin Ford sai 1938.

Carlberg oli miljonääri, jonka rahoittamana kunnostettiin Falken-laiva kuljettamaan väärillä passeilla matkustaneita natseja Argentiinaan. Elisabeth Åsbrinkin kirjassa kerrotaan, että homma toimi sujuvasti: Saksalais-argentiinalainen Carlos Schultz sai presidentti Juan Perónilta tehtäväksi värvätä Argentiinaan tuhat arjalaisperäistä henkilöä, mieluiten virolaisia tai vironruotsalaisia, etenkin korkeasti koulutettuja. Schultz ja SS-upseeri Ludwig Lienhardt tekivät 1947 pitkiä listoja ruotsalaisista natseista sekä yhtä pitkiä listoja natsien palveluksessa työskennelleistä tanskalaisista ja norjalaisista. Nimet lähetettiin Buenos Airesiin ja paluupostissa tuli passeja ja maahantulolupia. Argentiinalaiset diplomaatit Tukholmassa ja Kööpenhaminassa auttoivat. Laiton pakolaisliikenne Saksan ja Jyllannin ajan yli jatkui, valkoisia pakolaisia vietiin tasaisena virtana Tanskan läpi Ruotsiin ja sieltä laivalla Latinalaiseen Amerikkaan.

Per Engdahl jatkoi toimintaansa, jonka keskuspaikka oli Malmö. Engdahl oli myös ahkera kirjoittaja. Natsien maailmanlaajuisessa, Argentiinassa 1947 perustetussa Der Weg -kuukausilehdessä hän sai hyvin tilaa julistuksilleen. Lehteen kirjoittivat myös Adolf Eichmannin suuresti kunnioittama päätoimittaja Eberhard Fritsch, natsi-Saksan viimeinen valtakunnankansleri Lutz Schwerin von Krosigk, Hitlerin murhayrityksen 1944 pysäyttänyt Otto Ernst Remer, Hitlerin sankarilentäjä Hans-Ulrich Rudel, natsikirjailija Hans Grimm, Englannin natsijohtaja Oswald Mosley ja Ruotsin Akatemian jäsen Sven Hedin.

Malmössa myös perustettiin 1951 äärioikeistolainen Euroopan sosiaalinen liike (ESM). Kun näistä asioista nyt lukee Elisabeth Åsbrinkin kirjasta, ei ollenkaan ihmettele, että Ruotsissa tällaiselle aktivismille on vahva historiallinen pohja. Kun Nysvenska rörelsen piti ensimmäiset julkiset kokouksensa Malmön torilla 1945, kirjoitti Malmön sosiaalidemokraattien 40 000 jäsenen paikallisyhdistys pääministeri Per Albin Hanssonille: ”Malmö on nykyään ainoa kaupunki maailmassa, jossa voi tapahtua tällaista.” Ei ole enää.

Parempaa uutta vuotta!

kari.naskinen@gmail.com

Television sarjaelokuvien maailma on muuttunut

Babylon Berlin, The Crown, Elinkautinen, Rauhantekijä, Taivaan tulet, White Wall…

Yleisradion teettämässä tutkimusraportissa Ylen ja Mainos-television sarjaelokuvaohjelmistosta 1969 todettiin, että joitakin suosituimpia sarjoja seurattiin keskittyneemmin kuin esimerkiksi uutislähetyksiä. Tuohon aikaan tv-kanavia oli vain kaksi, ja myös MTV lähetti ohjelmiaan ”vuokralaisena” näillä Ylen kanavilla. Ohjelmia siis seurattiin eri tavalla kuin nykyisin, samoja ohjelmia katsoi ”koko kansa”. Suosituimpia sarjaelokuvia olivat Bonanza, Peyton Place sekä suomalaisista sarjoista Heikki ja Kaija, Hanski ja Me Tammelat.

Edelleen monet sarjaelokuvat vetävät hyvin, vaikka enää ei päästä lähellekään Peyton Placen 1,5 miljoonan katsojamääriä. Sarjaelokuvat ovat myös muuttuneet toisenlaisiksi. Iso muutos on jatkuvajuonisten sarjojen yleistyminen ja katsomisen siirtyminen merkittävällä tavalla nettilähetyksiin (Yle Areena, Netflix ym.), joiden avulla monet sarjat pystyy katsomaan yhteen menoon, eikä tarvitse odottaa seuraavaa jaksoa seuraavaan viikkoon. Yksi asia on kuitenkin pysynyt samana: sarjaelokuvien maailma on voittopuolisesti amerikkalainen, vaikka viime vuosina ovatkin Suomen televisiossa lisääntyneet erityisesti pohjoismaiset sarjat.

Maailmankuva on amerikkalaisissakin sarjoissa nyt erilainen kuin television alkuaikoina. Esimerkiksi Peyton Placen tuottaja Paul Monash sanoi, että sarjaa tehtiin samalla sapluunalla kuin naistenlehtiä. Ihmiset asuivat lähes poikkeuksetta kauniissa omakotitaloissa, eikä toimeentulo-ongelmia tuotu esille. Muitakaan yhteiskunnallisia ongelmia ei ollut, vaan ongelmat liittyivät lähinnä ihmisten inhimillisiin ominaisuuksiin, tunne-elämään ja tietenkin rakkauspulmiin. Tarjottava kuva oli Monashin luonnehdinnan mukaan synteettisen realistinen:

”Peyton Placen yhteisö on keskiluokkaan tai sitä ylempään kuuluva. Jotta siihen sopii neekeri, on hänet nostettava samalle tasolle. Toisin sanoen neekerilääkäri sopii kuvaan värillistä putkimiestä paremmin.”

Lääkäriasiat olivat Peyton Placessa muutenkin tärkeitä. Sarjan yhteiskunnalliseen kokonaisnäkemykseen kuului sekin, että Constance McKenzie yritti salata synnyttäneen tyttärensä yleisessä sairaalassa.

Enää ei tällaista synteettisyyttä tarvita, päinvastoin luokka- ja muut erot tuodaan näkyvästi esille. Lähes sääntö on, että kaikissa sarjaelokuvissa esiintyy erirotuisia ihmisiä, ja varsin yleistä on nykyisin, että huolehditaan myös homokiintiön täyttämisestä.

TV:n SARJAELOKUVAT
EIVÄT OLE ELOKUVIA

Sarjaelokuvien logiikka on toisenlainen kuin elokuvien. Jo niiden tuotantolähtökohta on erilainen. Ne ovat tilaustöitä. Kun tv-yhtiö tekee sopimuksen sarjaelokuvan tekemisestä, on jaksojen pituus oleellinen asia, koska jaksojen on istuttava tv-kanavan ohjelmakarttaan ja on otettava huomioon sekin, että kaupallisilla kanavilla tiettyyn ohjelma-aikaan pitää mahduttaa myös mainoskatkot. Tällaisia rajauksia ei Martin Scorsesen tai Aku Louhimiehen tarvitse ottaa huomioon normaaleja elokuvia tehdessään.

Sarjaelokuvan on saatava katsoja kiinnittymään tv-ruudun ääreen eri keinoin kuin oikean elokuvan katsoja. Elokuvateatterissa ei voi katsottavaa vaihtaa kaukosäätimellä. Sarjaelokuvan onkin pidettävä katsojista kiinni tiukemmin. Tämä tapahtuu mielenkiintoisten tapahtumien rytmityksellä ja tyypillisesti silläkin, että jakson loppuun sijoitetaan jokin sellainen ”koukku”, joka saa katsojat mukaan myös seuraavaan jaksoon. Elokuvantekijöiden ei tarvitse keinotekoisesti tehdä vastaavanlaisia operaatioita, vaan juoni etenee elokuvan oman, luonnollisen rytmiikan perusteella.

Yksi sarjaelokuvien uudehko ominaisuus on kohtausten pilkkominen. Jos juonessa ovat ikään kuin samanaikaisesti menossa tilanteet A, B ja C, näitä tilanteita viedään eteenpäin pätkittäin niin, että ei esimerkiksi seurata kunnolla tilannetta A, vaan jopa 5-10 sekunnin välein pannaan sekaan kohtauksista B ja C. Jos tätä leikkaustapaa olisi noudatettu Tuntemattomassa sotilaassa, olisi viiden sekunnin välein vaihdettu kohtausta Koskelan uhoamisesta upseerien mökissä ensin Rahikaisen ja Rokan keskusteluun, sitten Honkajoen filosofointiin, sitten taas palattu viideksi sekunniksi Koskelan kettinginpaskantamiseen jne.

Pitempien kohtausten välillä tehtävät leikkaukset ovat nykyisin usein sellaisia, että kun helpolla ja ilman mielikuvista tehdään, pannaan ilmakuva, joka on otettu kauko-ohjattavalla lentohänkkyrällä.

Kohtaustenväliseen leikkaukseen kuuluu sarjaelokuvissa myös sellainen muoti-ilmiö, että siirryttäessä kohtauksesta A kohtaukseen B alkaa kuulua puhe B:stä, vaikka vielä ollaan A:ssa. Turhaa pelleilyä, eihän todellisuudessakaan siirrytä Washintonista Torontoon niin, että kahden äijän keskustelu Torontosta alkaa kuulua Washingtonissa ennen aikojaan.

Keinotekoista toiminnallisuutta sarjaelokuviin tehdään sillä, että ihmiset pannaan aina syömään tai juomaan. Kysymys saattaa olla siitä, että kun vaikka kaksi ihmistä juttelevat, niin tilanteesta yritetään tehdä elävämpi antamalla ainakin toisen käteen hampurilainen tai kahvikuppi.

JATKUVAJUONISET
OVAT PAREMPIA

Katsoin viime vuonna 346 sarjaelokuvajaksoa (+ 406 elokuvaa), joten jonkinlainen asiantuntija olen. Kaikkien aikojen paras sarjaelokuva on saksalaisen Edgar Reitzin kirjoittama ja ohjaama Kotiseutu (Heimat), 32 jaksoa, 53 tuntia. Toiseksi paras on David Lynchin Twin Peaks, 48 jaksoa, 36 tuntia.

Pitkät sarjaelokuvat ovat parhaita. Niissä juonet ja henkilökuvat saadaan aivan toiselle tasolle kuin kertarykäisyllä tehtävät jaksot. Tällaiset juoni/jakso-tyyppiset sarjat ovatkin pääasiassa kevyintä viihdesoopaa, jota tehdään täytteeksi mainosten väliin.

David Lynch sanoi Filmihullu-lehdessä 2/2012, että Twin Peaksin tarinan olisi pitänyt jatkua vaikka kuinka pitkään, mutta se olisi ollut tietenkin hankalampaa: ”Koko sarja nojautui Laura Palmerin arvoitukseen, kuka hänet murhasi. Mutta kun tämä arvoitus sitten oli pakko tuotantoyhtiön vaatimuksesta ja katsojien painostuksesta ratkaista, se tappoi koko jutun. Jatkuvajuoninen tarina on juuri siksi niin kaunis, että siitä ei koskaan tiedä, mihin päin se menee, vaan matkan varrella tulee vastaan vaikka miten paljon ideoita, mutta tarina vain jatkuu jatkumistaan.”

Samassa jutussa Lynch sanoi, että jos joskus vielä keksii jotain samanlaista, sen voi toteuttaa internetissä: ”Internet on vapauden vastaanotin; sen laatu paranee koko ajan, ja se on hyvä maailma. Vaikka kyllä teatterielokuvan muodossa on silti jotain hyvin kaunista.”

kari.naskinen@gmail.com

Maajussien oma talo Viipurissa

Kun ei nyt ole Viipuriin päässyt, on pitänyt tyytyä kirjoihin, joita onneksi Joulupukkikin taas kaksi toi ja lisäksi yhden vanhan kartan. Ikävä sielläkin on meitä. Kauppa ei tietenkään käy samalla tavalla kuin ennen rajan sulkeutumista. Venäläisten oma turismi on viime vuosina muutenkin kasvanut Viipurissa, mutta se ei nyt korona-aikana korvaa suomalaisten jättämää aukkoa. Viipurilainen toimittajatuttavani Dmitri Semenov näytti Ilta-Sanomien jutussa joulun alla sanoneen, että ”moni meistä näkisi kaupungissa mieluummin vaikka pöydällä tanssivia suomalaisia kuin ylimielisiä moskovalaisia”.

Hyllyssä on kuitenkin pitkä rivi kirjoja ja muuta materiaalia, joista nyt näkyy, että 90 vuotta sitten 28.12.1930 pidettiin tupaantuliaiset Viljelys Oy:n talossa Pohjolankadun ja Punaisenlähteenkadun kulmassa. Nimi jo sanoo, että se oli maajussien talo, johon sijoittuivat mm. Maataloustuottajain liitto, Maanviljelyskauppa Oy, Maalaisten Säästöpankki, Keskusmetsäseura Tapio, Etelä-Karjalan hevosjalostusliitto sekä Viipurin maanviljelys- ja kauppakemiallinen laboratorio. Rakennuksen oli suunnitellut arkkitehti Paavo Uotila. Kadun toiselle puolelle Punaisenlähteentorin pohjoisreunaan valmistui kaksi vuotta myöhemmin Jalmari Lankisen suunnittelema Viipurin malaiskunnan kunnantalo.

Vuokralaisina Viljelyksen talossa olivat Hamusen veljesten kauppa, Eino Oksasen kulta- ja kellosepänliike, J.R. Karttusen ja Rosa Klimscheffskin vaatetusliikkeet, Alfons Parviaisen kangaskauppa, Lyyli ja Olga Siiterin Leninki-Pirtti, M. Kaplanin turkisliike, Viljo Helmen ja Paul Salmisen asianajotoimistot, Valion myymälä, Hattu- ja paitatehdas, Vakuutusyhtiö Aura ja monta muuta. Niistä muista tärkein oli Viljelyksen sali, jossa järjestettiin monenlaisia tapahtumia. Asuntoja oli ilmeisesti 40-50 perheelle.

Viljelyksen talon avajaispäivänä oli Viipurin lehdissä isot jutut. Niissä kerrottiin, että viljellyn maan määrä Etelä-Karjalassa kasvaa nopeasti, mutta hehtaarimääriä ei mainittu, koska tämä tosiasia oli selvä muutenkin.

Paavo Uotila oli Viipurin kaupunginarkkitehdin virassa 1912-28. Hänen virkatöinään suunnittelemista rakennuksista huomattavin oli kaupunginsairaala Patterinmäen itärinteessä Hirviaukion vieressä. Virkansa ulkopuolella hän suunnitteli lukuisia asuin- ja liikerakennuksia. Ehkä näyttävin niistä on Punaisenlähteentorin itäreunassa oleva liikemies Moskvinin talo (1907), jonka edelleen tunnistaa erikoisista kaksoistorneistaan. Niitä on verrattu Roskilden tuomiokirkon torninhuippuihin Tanskassa.

Muita tunnettuja Uotilan rakennuksia ovat mm. Hiekan ja Papulan kansakoulut, Talikkalan lastyenkoti, Massisen talo Kullervonkatu 22:ssa, Sergejeffin talo Revonkatu 4:ssä, Pesosen talo Papulankatu 2:ssa ja Puhelinyhdistyksen talo, jonka julkisivun kuitenkin suunnitteli Uno Ullberg.

Lahteenkin Uotila suunnitteli kaksi jugendrakennusta 1911, Niklas Milénin talon Hämeenkadun ja Rauhankadun kulmaan sekä Juho Peltosen apteekkitalon Rautatienkadun ja Harjukadun kulmaan.

Viljelyksen talon suunnitteleminen oli Uotilalle mieluinen työ, sillä hän itse oli maanviljelyshenkinen. Uotilalla oli omat maatilat Kavantsaarella ja Ojajärvellä, ja lopetettuaan arkkitehdintyöt hän muutti takaisin synnyinpitäjäänsä Urjalaan, josta osti Kankaanpään tilan. Uotilan Viipurin-aikaan liittyi vielä se, että hän kirjoitti lehtiin taidearvosteluja.

kari.naskinen@gmail.com

Älkää peljätkö!

Joulukauppa kävi yhtä hyvin kuin ennenkin, joidenkin tilastotietojen mukaan paremminkin, mutta muuten joulu on nyt koronapelon takia hieman hiljaisempi. Suurempia sukulaisjoulunviettoja järjestetään vähemmän, eikä liikennekään ole tästä johtuen yhtä vilkasta kuin tavallisesti. Oikeastaan hyvä näin.

Koronan takia huomasin, että joulu tuli nyt vähän yllättäenkin. Vasta viime perjantaina ymmärsin, että jouluunhan ei ole enää viikkoakaan. Tähän oli varmaan syynä se, että kaupoissa pyöriminen oli koronaa pelätessä jäänyt kokonaan pois ohjelmasta. Joulun lähestyminen oli unohtunut. No ei tietenkään hätää, auton nokka vain perjantaina iltapäivällä kohti Lahden keskustan ulkopuolella olevaa Renkomäkeä, josta kaikki tarvittavat lahjat lapsille, lastenlapsille ja vävyille löytyivät Biltemasta, Motonetista ja Kärkkäiseltä. Vaimolle sentään olin hommannut lahjakirjat jo syksymmällä.

Lahjat kuuluvat jouluun. Joitakin vuosia sitten sovimme, että ei osteta lahjoja ollenkaan, kun keksiminen on joka kerta yhtä vaikeaa. Tuli tylsä jouluaatto ja palasimme seuraavana vuonna vanhaan tapaan. Ihan sama, vaikka saisin joka joulu vihreitä kuulia, votkapullon ja muutaman kirjan, mutta pakettien avaaminen on aina se kohokohta. Lisäksi varsinkin se lahjojen keksiminen on hauskaa.

Joulu on tämän kaupallisuuden ohella myös uskonnollinen juhla-aika. Se on enemmänkin. Joulu antaa mahdollisuuden irrottautua hetkeksi arjesta. Joululaulut Jeesus-lapsesta ovat kuin muistutuksina siitä, että taas on vuosi eletty ja että uusi vuosi alkaa kohta. Joulukorttien lähettäminenkin kuuluu tähän kokonaisuuteen. Vaikka joidenkin kanssa ei ole oltu missään tekemisissä vuoden aikana, niin joulukortin lähettäminen muistuttaa, että muistetaan kyllä, ja sekin on jo paljon.

Joulu on keskeinen pilari vuodenkierrossa. Kirkonkellojen soiton kuuluminen jouluaamuna on kuin ilmoitus siitä, että pilari on pystyssä ja elämä jatkuu. Nyt on vielä saatu tieto siitäkin, että koronarokotukset alkavat kohta.

”Jumalan voi kieltää, muttei joulua”, kirjoitti kulttuurintutkija Markku Koski aatonaattona Etelä-Suomen Sanomissa. Joulu on myös ”parempi” kuin toinen iso kristillinen juhla pääsiäinen. Sekin on kyllä hieno, mieltä ja toimintaa rauhoittava pitkä jakso, mutta se ei ole samanlainen maallisia ihmissuhteita lämmittävä aika kuin joulu.

Sekä joulun että pääsiäisen kohdalla on kuitenkin tapahtunut sellaista maallistumista, että lehdissä ei enää julkaista pappien kirjoituksia. Vaikka entisaikaiset hartauskirjoitukset ovat jo aikoja sitten poistuneet sunnuntain lehtien sivuilta, niiden ainakin jouluna soisi pappien sanan näkyvän lehdissä. Vaikka en varsinaisesti ole uskonnollinen ihminen, on joulu uskonnollinen juhla ja lukisin mielelläni, mitä kirkonmiehet tänä jouluna sanoisivat meille esimerkiksi koronaviruksesta ja maailmanmenosta muutenkin. Kristinusko on oleellinen osa länsimaista sivilisaatiota, ja vaikka sille ei ole omaa liputuspäivää, voisi sen kerran vuodessa sanomalehtien pääkirjoitusivuillakin noteerata.

Onkohan tässä pappien joulukirjoitusten pois putsaamisessa kysymys samasta kuin on lastentarhojen ja koulujen joulujuhlien saneeraamisessa? Enää ei uskalleta esittää joululauluja, jos ei ole tarkkaan varmistettu siitä, ettei joku toisuskoinen loukkaannu niiden kristillisestä sanomasta. Helsingin piispa Teemu Laajasalo sanoikin Kirkko ja kaupunki -lehdessä pari päivää sitten olevan sääli, jos joulun sanoma typistyy siihen, että saadaan rauhassa levätä läheisten kanssa.

Viiden seurakunnan Kirkonseutu-lehdessä Hollolan kirkkoherra Timo Huttunen käsitteli koronaakin, joka on tehnyt tästä vuodesta pelkojen vuoden. Pelkoa ei Pfizerin ja Biontechin ansiosta noin vain puhalleta pois, mutta Huttunen muistuttaa, että voimme silti kerrata toisillemme enkelin sanoman Luukkaan jouluevankeliumista: ”Älkää peljätkö!” Terve pelko ja varovaisuus ovat tietenkin paikallaan, mutta vaikka en enkeleihin uskokaan, niin ei tässä toisaalta hysteriaankaan pidä mennä.

kari.naskinen@gmail.com

Kadonneen arkin metsästäjä

Kuvassa on ranskalaisen taidemaalarin James Tissotin (1896 - 1902) näkemys Liitonarkin kantamisesta yli Jordanvirran. Liitonarkin salaisuus tuli Suomessa taas kuluneena syksynä esille tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana olleessa Timo R. Stewartin teoksessa Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys (Gaudeamus, 2020). Siinä käsitellään suomalaista Valter Juveliusta, joka 1909-11 aiheutti hämminkiä Jerusalemissa. Juvelius kertoi löytäneensä viidennen Mooseksen kirjan ja Hesekielin kirjan hepreankielisistä teksteistä salakirjoitusanoman, jonka mukaan raamatullinen Liitonarkki oli kätketty Jerusalemin Temppelivuoreen. Sitten vain kaivauksiin tämän ”Da Vinci -koodin” perusteella, kun Juvelius sai hankkeeseensa kansainvälistä rahoitustakin. Iso soppahan siitä syntyi, mellakoitiinkin, eikä arkeologiretkikunta tietenkään löytänyt arkussa olevia kymmenen käskyn laintauluja. Edelleen siellä kuitenkin kadonneen aarteen metsästäjät jatkavat kaivauksia muinaisissa tunneleissa.

Valter Juvelius

Enemmän asiapohjaa Juveliuksella silti oli kuin Harrison Fordilla. Juvelius oli filosofian tohtori, jonka väitöskirja 1906 käsitteli juutalaisten ajanlaskua. Ihme tyyppi joka tapauksessa. Kun käytetään Juveliuksesta hänen suomalaistamaansa nimeä Valter Juva, löytyy sellainenkin tieto, että hän teki sanoituksen vanhaan kansansävelmään Karjalan kunnailla  (Jo Karjalan kunnailla lehtii puu, jo Karjalan koivikot tuuhettuu…). Tämä on se laulu, jota Anna Mutanen veisasi aikoinaan kyllästymiseen asti Lauantain toivotuissa levyissä. Kirjailija ja kääntäjäkin Juva oli, mutta porvarilliselta ammatiltaan maanmittari

Valter Juvelius oli syntyisin Pyhäjoelta Raahen läheltä 1865. Koulutie vei ensin Ouluun ja sitten Hämeenlinnaan, jossa kirjoitti ylioppilaaksi Hämeenlinnan normaalilyseossa. Maanmittarin tutkinnon suoritettuaan Juvelius pääsi niihin töihin Vaasan lääniin. Siellä hän työskenteli vuoteen 1890 asti, kunnes palasi Hämeenlinnaan.

Monien seikkailujensa jälkeen Juva löysi tiensä Viipuriin, jossa hänet valittiin 1908 juuri perustetun työväenopiston johtajaksi. Siitä tehtävästä hän kävi sitten Jerusalemissa Liitonarkkia etsimässä, mutta palasi takaisin ja jatkoi työväenopistossa vuoteen 1918. Kansalaissodan jälkeen samana vuonna Juva valittiin Viipurin kaupunginkirjaston hoitajaksi, jossa tehtävässä toimi kuolemaansa saakka 1922. Sekä työväenopisto että kirjasto olivat kaupunginarkkitehti Johan Blomkvistin suunnittelemassa matalassa rakennuksessa Pohjolankadun ja Punaisenlähteenkadun kulmassa. Se oli entinen Anniskeluosakeyhtiön raittiusravintolan talo. Blomkvist oli sama arkkitehti, joka suunnitteli Espilän ravintolan ja soittolavan Torkkelinpuistoon.

Viipurin-aikanaan Juva julkaisi runoteoksen Matkan varrelta (1915) ja samana vuonna salanimellä Heikki Kenttä salapoliisiromaanin Maahengen salaisuus. Vuonna 1916 ilmestyi novellikokoelma Valkoinen kameeli ja muita kertomuksia itämailta, joka perustui Juvan kokemuksiin Jerusalemin kaivauksilla.

Tuo Jerusalemin-keikka oli tietenkin erikoisin vaihe Juveliuksen elämässä. Jo väitöskirjaansa tehdessään hän oli tutustunut perusteellisesti myös juutalaisen mystiikan oppiin kabbalaan. Juveliuksen touhuun suhtauduttiin joka tapauksessa kummeksuen. Tosin Juveliuksen vastaväittäjänä ollut itämaiden kirjallisuuden professori ja assyrologian tutkija Knut Tallqvist ei pitänyt aivan mahdottomana Liitonarkin olemassaoloa. Raamatussa se mainitaan yli 200 kertaa, mutta ei missään muussa lähteessä. Juvelius oli kuitenkin löytämänsä ”Hesekielin koodin” perusteella vakuuttunut siitä, että Liitonarkki oli onnistuttu kätkemään Salomon temppeliin 586 eKr. juuri ennen kuin Babylonian kuningas Nebukadnessar II tuhosi temppelin.

Poliittisen historian tutkija Timo R. Stewart pohti radiossa viime viikolla, edustiko Juveliuksen arkkijuttu valetta, vaihtoehtoista totuutta vai disinformaatiota. Stewartin kirjan lisäksi on Juveliusta käsitelty viime vuosina muutenkin: tunnettu englantilainen historioitsija Simon Sebag Montefioren mainitsee Juveliuksen kirjassaan Jerusalem: The Biography (2011). Montefiore tunnetaan parhaiten Stalinin elämäkertakirjasta, josta hän sai Britanniassa Vuoden historiateos -palkinnon 2004.

kari.naskinen@gmail.com

Suomen, Viron, Latvian ja Puolan liittouma

Vuonna 1922 Suomen, Viron, Latvian ja Puolan ulkoministerit pääsivät sopimukseen näiden neljän maan liittoumasta. Lähinnä Baltian maat hakivat turvaa Puolasta, jolla oli isot sotavoimat. En löytänyt tarkkaa ajankohtaa sopimuksen syntymisestä, ja 1922 ehtivät Suomessa olla ulkoministereinä Rudolf Holsti, Carl Enckell ja Juho Vennola, joku heistä oli sopimassa. Eduskunnassa liittoumasopimusta ei kuitenkaan hyväksytty, koska ei haluttu sekaantua Baltian maiden sekavaan tilanteeseen. Noita vaiheita ovat historioitsijat selvittäneet paljon, ja nyt luin niistä Tarton yliopiston politiikan tutkimuksen professorin Andres Kasekampin kirjan Baltian historia (Vastapaino, 2020).

Vuonna 1922 Viron entinen pää- ja puolustusministeri Konstantin Päts (kuvassa vas.) vieraili presidentti K. J. Ståhlbergin luona, mutta ainakaan virallisissa neuvotteluissa ei yhteistyön lisäämisestä saavutettu tuloksia. Vuonna 1923 liittouma sitten toteutui pienempänä versiona eli Viron ja Latvian puolustusliittona, ja 1934 allekirjoitettiin Viron, Latvian ja Liettuan yya-puolustussopimus ”Baltian entente”. Kasekamp kirjoittaa, että puolustusnäkökulmat olivat kuitenkin erilaisia: virolaisten mielestä ainoa uhka oli Neuvostoliitto, latvialaisia huolettivat yhtä lailla Neuvostoliitto ja Saksa, kun taas Liettuassa pidettiin Neuvostoliittoa ainoana todellisena tukena Puolaa vastaan. Viro ja Latvia puolestaan pitivät Puolaa tärkeänä liittolaisena. Liettualla oli jopa hyökkäämättömyyssopimus Neuvostoliiton kanssa (1926), mutta eihän tällaisilla sopimuksilla lopulta mitään arvoa koskaan ole. Samoin kuin julistautumiset puolueettomiksi ovat yhtä tyhjän kanssa, kuten Baltian maatkin myöhemmin huomasiivat.

Suomessa näistä 1920-luvun kuvioista on paljon kirjoittanut Viron historian asiantuntija, Tiedeakatemian jäsen, fil. tri Seppo Zetterberg, jolta myös on juuri ilmestynyt kirja Kaksoisvaltion haaveilija. Konstantin Päts ja Suomi (Docendo, 2020). Siinä Zetterberg kertoo Suomen ja Viron liittovaltion tai valtioliiton hahmotelmasta, jonka mukaan osavaltiot olisivat säilyttäneet laajan autonomiansa, parlamenttinsa, oman tuomiovaltansa ja lainsäädäntövaltansa. Yhteisiä olisivat olleet presidentti, armeijan johto sekä ulko-, sota- ja rahaministerit. Pääkaupunki olisi ollut Helsinki, jonka nimeksi joissakin yhteyksissä ehdotettiin Talsinkia.

Eivätkä tällaisen suunnitelman takana olleet vain ulkoministerit, sillä jo keväällä 1918 oli valtionhoitaja P.E. Svinhufvud luonnostellut jonkinlaista valtioliittymää. Ilmeisesti Svinhufvud fundeerasi asiaa pakomatkallaan jäänmurtaja Tarmolla Tallinnaan tai sen jälkeen käpyjenkeruumatkan jatkuessa Saksaan.

Se siitä, mutta kun Kasekampin kirjaa lukee, niin olemmehan me täällä Suomessa olleet kuin Herran kukkarossa verrattuna virolaisiin. Tämä koski jo sitä 1800-luvun aikaa, kun molemmat kuuluimme Venäjän keisarikuntaan. Suomella esimerkiksi oli oma armeija, mutta virolaisten talonpoikien piti luovuttaa sotilaita tsaarin armeijaan. Virolaisten sotapalvelus kesti aluksi 25 vuotta, eikä tuosta ”elinkautisesta” moni poika kotiin palannut. Hyvänä hallitsijana Suomessakin tunnettu Aleksanteri II lakkautti erityisen talonpoikien sotaväen 1874 ja loi sen sijalle kaikille yhteiskuntaluokille pakollisen asepalveluksen, joka kesti pelkän ala-alkeiskoulun käyneille neljä vuotta ja ylempää opetusta saaneille kaksi vuotta. Suomen suuriruhtinaskunnassa kolmivuotinen asevelvollisuus koski kaikkia 21 vuotta täyttäneitä miehiä, mutta aktiiviseen palvelukseen määrättiin vain osa, jotka valittiin arpomalla kutsuttujen joukosta.

Kaikkien Baltian koulujen opetuskieleksi määrättiin 1880-luvun lopulla venäjä ja saksankielisestä Tarton yliopistosta tuli venäjänkielinen Jurjevin yliopisto, koska kaupungin nimikin vaihdettiin Jurjeviksi. Tämän nimen tausta on se, että Kiovan suuriruhtinas Jaroslav I Viisas (kastenimeltään Juri) valloitti joukkoineen Toomemäellä sijainneen muinaislinnan vuonna 1030, ja yliopisto on juuri tällä alueella. Suomessakin oli oma venäläistämisvaiheensa, mutta se ei ollut alkuunkaan niin hurjaa kuin oli Virossa. Baltiassa piti 1800-1900-lukujen vaihteessa rakentaa ortodoksikirkotkin kaikkiin tärkeisiin kaupunkeihin.

Sitten alettiin lähestyä uutta vaihetta. Venäjän sosiaalidemokraattisen puolueen haaraosasto perustettiin Tallinnaan 1902 ja tyytymättömyys tsaari Nikolai II:ta kohtaan kiehui yli 1905, jolloin alkoivat mielenosoitukset. Lokakuussa 1905 Venäjän sotilaat tappoivat Tallinnassa 94 mielenosoittajaa ja vuoden lopulla sotilaista muodostetut rangaistuskunnat teloittivat Itämeren provinsseissa 1315 ihmistä. Lisäksi tuhansia muita virolaisia ja latvialaisia karkotettiin Siperiaan.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Viro sai vihdoin itsenäisyyden, joka kesti seuraavaan sotaan asti. Mutta ei ollut helppoa tuo lyhyt itsenäisyysvaihekaan.

Konstantin Päts muodosti 1918 uuden väliaikaisen hallituksen, jonka pää- ja puolustusministeriksi hän nimitti itsensä. Jo seuraavana vuonna hallitus vaihtui, Pätsin Maaliit-puolue joutui pois hallituksesta ja Päts keskittyi pankkialalle. Viron päämiehenä (riigivanem) Päts toimi myöhemmin viisi kertaa vuosina 1920-34.

Andres Kasekamp sanoo kirjassaan, että Konstantin Päts, Latvian Kārlis Ulmanis ja Liettuan Antanas Smetona olivat presidentteinä 1930-luvun lopulla diktaattoreita. He väittivät kansoilleen, että parlamantaarinen järjestelmä oli osoittanut toimimattomuutensa ja etteivät poliittiset puolueet olleet riittävän kypsiä demokratiaan. Lisäksi uskoteltiin, että tarvittiin vahvoja kansallisia johtajia, koska oltiin vaarallisesti kahden aggressiivisen ja julman totalitaarisen valtion välissä.

Kypsiä oltiin vain Suomessa ja Tshekkoslovakiassa, joissa ainoina Itä- ja Keski-Euroopan maista ei maailmansotienvälisenä aikana taivuttu diktaattorien edessä.

Vielä heinäkuussa 1940 diktaattori Päts ehdotti Suomen Viron-lähettiläälle P.J. Hynniselle, että Viro ja Suomi yhdistyisivät liittovaltioksi. Samana päivänä Neuvostoliiton miehitysjoukot pidättivät Pätsin ja kuskasivat Siperiaan. Tilalle tuli meillekin tuttu mies, Leningradin kommunistien johtaja, politbyroon jäsen Andrei Zdanov, joka toimi Tallinnassa Stalinin käskynhaltijana eli Viron todellisena johtajana.

kari.naskinen@gmail.com