Ei ole mitenkään tavatonta, että vieraskielisten elokuvien Oscar-palkinnon
saanut elokuva on noiden Hollywood-kekkereiden paras elokuva. Puolalaisen Pawel Pawlikowskin ohjaama Ida on jälleen kerran sellainen elokuva,
jollaisen tekeminen nyky-Hollywoodissa olisi jokseenkin mahdotonta.
Ida on kaikessa surumielisyydessään niin kaunis mustavalkoinen elokuva, että heti sen päätyttyä harmittelin taas koko värielokuvateollisuuden syntymistä – siis taas, ehkä sadannen kerran. Kuvaajia on ollut kaksi, Ryszard Lenczewski ja Lukasz Zal, joista edellinen tunnetaan myös Kenneth Lonerganin hienon Margaretin (2011) kuvaajana. Kapealla kuvasuhteella toteutettu Ida on kuvastoltaan aivan upea. Kuvissa on paljon tilaa, ne hengittävät aivan toisella tavalla kuin nykymuotoisen värielokuvan täyteen ahdetut kuvat. Kuvissa on paljon ”tyhjää”, esimerkiksi harmaita rakennusten seiniä ja horisontin yläpuolella olevaa taivasta. Ihmiset kuvissa ovat suurimmaksi osaksi kuvatilan alareunassa kuin osoittaen ihmisen pienuutta siinä armottomassa maailmassa, johon tämänkin elokuvan henkilöt ovat joutuneet. Mieleen tulevat vanhat suuret mestarit Dreyer, Bresson, Renoir, Wajda.
Nuori juutalainen Ida Lebenstein – ei sentään Lebensraum – on valmistautumassa nunnalupauksensa antamiseen, kun käy ilmi, että hänellä on yksi elossa oleva sukulainen, täti. Eletään vuotta 1962. Ida lähtee tapaamaan tätiään tarkoituksella saada jotain selvää omista vanhemmistaan, joista on hyvin pienenä, sotavuosina, jäänyt orvoksi.
Aika paljon selvää tuleekin. Isä, äiti ja veli oli tapettu. Kun Pawlikowski kesällä 2014 kävi Sodankylän elokuvajuhlilla, hän vastasi kysymykseen, mikä Idan aiheessa on niin ladattua:
”Aiheena on puolalaisjuutalaiset suhteet. Aihe, josta väitellään paljon. Kommunismin aikana ei ollut mitään journalismia tai tutkimusta. Kuulin vain yhden tarinan: saksalaiset miehittivät maan ja tappoivat kuusi miljoonaa puolalaista. Puolasta tehtiin uhrivaltio.” (Filmihullu 4/2014)
Totuus ei kuitenkaan ollut näin yksinkertainen. Puolalaisia juutalaisia tappoivat myös puolalaiset.
”Ida tapahtuu tällä vaikealla alueella, mutta yritin tehdä elokuvan, joka ei osallistu debattiin. Sen pointti on siinä, että niin monimutkaista kollektiivista tapahtumaa ei voi selittää. Ida ei sijoitu dramaattiseen historialliseen kontekstiin, mutta jokapäiväisten, pienten ihmiskohtaloiden draama ympäröi tarinaa”, sanoi Pawlikowski.
On vaikkapa sellainen jokapäiväinen juttu kuin kysymys siitä, mitä elämä on. Ida kysyy tätä tapaamaltaan jazzmuusikolta.
- No jaa, kuunnellaan musiikkia, sitten kävellään rannalla.
- Mitä muuta?
- Mennään sitten naimisiin, hankitaan koira, ostetaan asunto, tehdään lapsi.
Idalle tämä vastaus ei oikein riitä, hän lähtee etsintäretkeltään takaisin kohti luostaria, jossa antanee nunnalupauksensa.
Idan täti myös varoittaa, että Ida voi etsinnän yhteydessä törmätä siihen totuuteen, ettei jumalaa olekaan.
Esillä on myös teema ”pyhimys ja huora”. Idan täti on puolueen ansioitunut toveri, entinen valtakunnansyyttäjä, mutta on nyt heittäytynyt rennommaksi, jonkinlaiseksi osapäivähuoraksi. Ida on tietenkin se pyhimys. Hyvät puolensa molemmissa, joskin huonotkin.
Keskeistä elokuvassa on kuitenkin se, että Ida haluaa löytää paikan, johon hänen vanhempansa ja veljensä on haudattu. Jostain metsästä se löytyykin. Eipä tuossa niin vierasta ainesta minullekaan ole, sillä reilut 20 vuotta sitten kävi isäni näyttämässä minulle oman isänsä hautapaikan: jossakin metsässä sekin oli, Nuijamaan raja-aseman ja Viipurin välisen maantien varrella. Isäni oli jäänyt orvoksi kaksivuotiaana 1918. Sinne oli metsään pitänyt haudata, koska Ihantalan seurakunnan kirkkoherra ei ollut suostunut ottamaan valkoisten murhaamaa punikkia valkoisten kirkkomaahan. Suomessa ei tällaiseen kohteluun tarvittu edes rotuasiaa, vaan riitti, että oli äänestänyt vasemmistopuoluetta.
Oma isäni oli 1916 otettu seurakunnan jäseneksi ja annettu ristiäisissä nimeksi Onni Johannes. Ei silloin tiedetty, että sitä onnea tulisi kestämään vain kaksi vuotta.
kari.naskinen@gmail.com
Ida on kaikessa surumielisyydessään niin kaunis mustavalkoinen elokuva, että heti sen päätyttyä harmittelin taas koko värielokuvateollisuuden syntymistä – siis taas, ehkä sadannen kerran. Kuvaajia on ollut kaksi, Ryszard Lenczewski ja Lukasz Zal, joista edellinen tunnetaan myös Kenneth Lonerganin hienon Margaretin (2011) kuvaajana. Kapealla kuvasuhteella toteutettu Ida on kuvastoltaan aivan upea. Kuvissa on paljon tilaa, ne hengittävät aivan toisella tavalla kuin nykymuotoisen värielokuvan täyteen ahdetut kuvat. Kuvissa on paljon ”tyhjää”, esimerkiksi harmaita rakennusten seiniä ja horisontin yläpuolella olevaa taivasta. Ihmiset kuvissa ovat suurimmaksi osaksi kuvatilan alareunassa kuin osoittaen ihmisen pienuutta siinä armottomassa maailmassa, johon tämänkin elokuvan henkilöt ovat joutuneet. Mieleen tulevat vanhat suuret mestarit Dreyer, Bresson, Renoir, Wajda.
Nuori juutalainen Ida Lebenstein – ei sentään Lebensraum – on valmistautumassa nunnalupauksensa antamiseen, kun käy ilmi, että hänellä on yksi elossa oleva sukulainen, täti. Eletään vuotta 1962. Ida lähtee tapaamaan tätiään tarkoituksella saada jotain selvää omista vanhemmistaan, joista on hyvin pienenä, sotavuosina, jäänyt orvoksi.
Aika paljon selvää tuleekin. Isä, äiti ja veli oli tapettu. Kun Pawlikowski kesällä 2014 kävi Sodankylän elokuvajuhlilla, hän vastasi kysymykseen, mikä Idan aiheessa on niin ladattua:
”Aiheena on puolalaisjuutalaiset suhteet. Aihe, josta väitellään paljon. Kommunismin aikana ei ollut mitään journalismia tai tutkimusta. Kuulin vain yhden tarinan: saksalaiset miehittivät maan ja tappoivat kuusi miljoonaa puolalaista. Puolasta tehtiin uhrivaltio.” (Filmihullu 4/2014)
Totuus ei kuitenkaan ollut näin yksinkertainen. Puolalaisia juutalaisia tappoivat myös puolalaiset.
”Ida tapahtuu tällä vaikealla alueella, mutta yritin tehdä elokuvan, joka ei osallistu debattiin. Sen pointti on siinä, että niin monimutkaista kollektiivista tapahtumaa ei voi selittää. Ida ei sijoitu dramaattiseen historialliseen kontekstiin, mutta jokapäiväisten, pienten ihmiskohtaloiden draama ympäröi tarinaa”, sanoi Pawlikowski.
On vaikkapa sellainen jokapäiväinen juttu kuin kysymys siitä, mitä elämä on. Ida kysyy tätä tapaamaltaan jazzmuusikolta.
- No jaa, kuunnellaan musiikkia, sitten kävellään rannalla.
- Mitä muuta?
- Mennään sitten naimisiin, hankitaan koira, ostetaan asunto, tehdään lapsi.
Idalle tämä vastaus ei oikein riitä, hän lähtee etsintäretkeltään takaisin kohti luostaria, jossa antanee nunnalupauksensa.
Idan täti myös varoittaa, että Ida voi etsinnän yhteydessä törmätä siihen totuuteen, ettei jumalaa olekaan.
Esillä on myös teema ”pyhimys ja huora”. Idan täti on puolueen ansioitunut toveri, entinen valtakunnansyyttäjä, mutta on nyt heittäytynyt rennommaksi, jonkinlaiseksi osapäivähuoraksi. Ida on tietenkin se pyhimys. Hyvät puolensa molemmissa, joskin huonotkin.
Keskeistä elokuvassa on kuitenkin se, että Ida haluaa löytää paikan, johon hänen vanhempansa ja veljensä on haudattu. Jostain metsästä se löytyykin. Eipä tuossa niin vierasta ainesta minullekaan ole, sillä reilut 20 vuotta sitten kävi isäni näyttämässä minulle oman isänsä hautapaikan: jossakin metsässä sekin oli, Nuijamaan raja-aseman ja Viipurin välisen maantien varrella. Isäni oli jäänyt orvoksi kaksivuotiaana 1918. Sinne oli metsään pitänyt haudata, koska Ihantalan seurakunnan kirkkoherra ei ollut suostunut ottamaan valkoisten murhaamaa punikkia valkoisten kirkkomaahan. Suomessa ei tällaiseen kohteluun tarvittu edes rotuasiaa, vaan riitti, että oli äänestänyt vasemmistopuoluetta.
Oma isäni oli 1916 otettu seurakunnan jäseneksi ja annettu ristiäisissä nimeksi Onni Johannes. Ei silloin tiedetty, että sitä onnea tulisi kestämään vain kaksi vuotta.
kari.naskinen@gmail.com
