Muistakaa: Musk ja Wahlroos ovat aina työläisten asialla

On vitun siistii, et on ne rikkaat, ketä tätä maailmaa pyörittää, niin ei köyhien tarvi hakkaa päätä seinään. Björn Wahlroosin elämäkerran toinen osa ilmestyi juuri ja sopivasti samoihin aikoihin alkoi Studio Pasila (Hkt) esittää näytelmää Ape Army. Molemmissa viesti on sama: ilman suurpääomaa taskuissaan pitäviä ei työläisillä menisi niin hyvin kuin menee. Tässä asiassa Suomi on jopa läntisen maailman johtopaikalla, sillä meillä on myös työväen presidentti. Näytelmässä ei Wahlroosia mainita, mutta monilla video- ja tietokoneruuduilla vilahtelevat Elon Muskin, Bill Gatesin, Warren Buffetin ja Henry Fordin nimet. Musk on saanut oman pilakuvaroolinsakin rakettimies Elmon, jonka yhtiö SpiceX vie esityksen lopussa milleniaalisijoittaja Oton Marsiin.

Okko Leon kirjoittama näytelmä on enemmän revyy kuin perinteinen puhenäytelmä. Menoa ja meininkiä on niin runsaasti, että hengästyttää. Esityksen jälkeen pitää kotona perehtyä esityksen nettisivuihin, joilla on selitetty osakesijoittamiseen ja muuhunkin nykymaailmanmenoon liittyvää sanastoa, jota näyttelijät käyttävät kahden tunnin ajan meitä boomereita häkellyttäen.

Kaiken takana ovat Suurpääomat 1, 2 ja 3. He edustavat oman yligalaktisen lajimme korkeinta astetta. Heidän kielensäkin on niin alkuperäisen amerikkalaisuuden muokkaamaa, että he puhuvat Osuusbänkistä ja känsän käpitälismistä. Suurpääomat 1, 2 ja 3 vetelevät naruista, jotka saavat nuoret rakastavaiset Oton ja Janican sijoittamaan työttömyyskorvauksensa meemiosakkeisiin ja kryptovaluuttoihin. Otto ja Janica eivät haaveile pitkistä työurista tai omistusasunnosta, vaan elävät hetkessä ja tähtäävät korkeammalle. Huippua olisi, jos pääsisi boomereiden raamatun Forbesin kanteen. Otto ja Janica edustavat tätä milleniaalien (1981-96 syntyneet) Yolo-sukupolvea (You only live once), jolle tulevaisuuteen suhtautuminen on varsinaisesti välinpitämätöntä, mutta riippuu kuitenkin somesta saatavista ohjenuorista.

Ihan sama, mitä maailmassa muuten tapahtuu. Maailmassa ei parilla miljardilla ihmisellä ole omaa bänkkitiliä, eivätkä he ole käytännössä osallisina taloudessa. Heitä kuitenkin lohduttaa se, että veropolitiikan suosimilla rikkaillakin on isona ongelmana jatkuva pelko varallisuuden menettämisestä, kuten Wahlroos kirjoittaa. Tällaista katastrofia estävät kuitenkin Kansainvälinen valuuttarahasto, Maailmanpankki, suuryritykset ja ylikansalliset instituutiot, joiden luoma demokratian ulkopuolinen koneisto päättää globaalisti kaikkia ihmisiä koskevista asioista. Okko Leo sanoo, että ne ovat luikerrelleet poliittiseen päätöksentekoon, eivätkä suuret uudistukset toteudu ilman niiden hyväksyntää. Yksittäinen työläinen on talouden passiivinen uhri, jonka olemassaolon tarkoitus on vain sopeutua. Pääomilla 1, 2 ja 3 ei sopeutumisongelmia ole, ne eivät korvaansa lotkauttaneet edes 2008:n finanssikriisistä - miksi olisivatkaan, kun niitä ei edes rangaistu siitä.

Näytelmässä kuitenkin annetaan toivonkipinää. Okko Leo sanoo idean tähän satiiriseen näytelmään syntyneen, kun nettifoorumi Redditissä tapahtui 2021 jotakin ennenkuulumatonta: Redditin sijoituspalstalla r/wallstreetbetsissä (WSB) piensijoittajat alkoivat ostaa alihintaisina pitämiään osakkeita sijoitusrahastojen ”shorttauksia” vastaan. Yleensä ahneet hedge-rahastot voittavat sekä kurssien noustessa että laskiessa, mutta nyt käynnissä oli jotakin poikkeavaa. Vanhan kivijalkakauppaketjun Game Stopin (GME) osake ampaisi pilviin, vaikka yrityksen liikeideaa pidettiin jo auttamatta vanhentuneena ja sitä vastaan oltiin shortattu aggressiivisesti. Aliarvostettu osake nousi yhden viikon aikana yli 400 % ja vuoden aikana se oli noussut jopa 2700 % aiheuttaen hedge-rahastoille 20 miljardin dollarin tappiot.

Netissä olevassa käsiohjelmassa asiaa selvitetään ymmärtämättömälle katsojalle. Tällaiselle boomerille (1946-64 syntyneet) jo käsiohjelma oli kummajainen: Studio Pasilassa sain vain pienen brosyyrin, jossa lueteltiin näytelmän tekijät, minkä lisäksi siinä oli sellainen mustavalkoinen neliökuvio, joka neuvottiin avaamaan älypuhelimen kameralla tai QR-sovelluksella. Vanhalla Nokian puhelimella en saanut sitä auki, eikä minulla ole mitään Queer-sovellusta. Kotona läppärillä pääsin kuitenkin lukemaan käsiohjelmaa.

Käsiohjelmakaan ei kuitenkaan auttanut pätkääkään ymmärtämään Bitcoinia, kryptovaluuttaa ja lohkoketjuja, joista esityksessä puhutaan koko ajan. Todennäköisesti ovat joitain meemihuijauksia.

Mutta silti: vetävä esitys, vaikka osa asioista meni täysin hutiin. Näyttelijöitä on toistakymmentä, joista parhaiten nousevat esille kuvassa olevat Olli Riipinen Otto ja Anna-Sofia Tuominen Janica sekä Vuokka Hovatta Suurpääoma 1, Jouko Klemettilä Suurpääoma 2, Jari Pehkonen Suurpääoma 3, Pekka Huotari Elmo, Vappu Nalbantoglu monessa roolissa ja Mikko Virtanen pääapina.

Nettikäsiohjelmassa kerrotaan, että Ape (Apina) on internetfoorumeilla toisten kaltaistensa kanssa heimoontunut piensijoittaja, joka tekee sijoituspäätöksensä meemien perusteella ja seuraa päätöksissään toisia apinoita. Meemiä ei selitetä, mutta luulen sen tarkoittavan jonkinlaista muotivirtausta, joka leviää somessa. Sananselitystä ei ole myöskään sille sanonnalle, että joku antaa toiselle lovee. Asiayhteydestä päättelin, että se ei tarkoita konkreettisesti lovea, vaan tosiaankin rakkautta suomeksi äännettynä. Ape Armyn on ohjannut hurjaksi ja hauskaksi kapitalismikritiikiksi Tuomas Rinta-Panttila.

kari.naskinen@gmail.com

Näyttelijälakko oli hyväksi suomalaiselle elokuvalle

Käsikirjoittajien lakko Hollywoodissa päättyi tällä viikolla, mutta heinäkuussa alkanut näyttelijälakko jatkuu. Vetoa voisi kuitenkin lyödä siitä, ettei lakko kestä yhtään pitkään kuin Suomessa 60 vuotta sitten. Suomen näyttelijäliitto meni lakkoon 1963, kun palkkioneuvottelut Suomen filminvalmistajien liiton kanssa eivät tuottaneet tulosta. Lakko loppui vasta 1965.

Näyttelijöille tilanne ei johtanut työttömyyteen, koska siihen aikaan valtaosa heistä oli vakinaisesti töissä teattereissa, minkä lisäksi palkkioneuvotteluissa näyttelijät saivat läpi palkkionkorotuksen televisiossa esitettävistä elokuvista. Varsinainen vaikutus lakolla oli siihen, että vanhat ohjaajat Edvin Laine, Hannu Leminen, Armand Lohikoski, Valentin Vaala ja kumppanit lopettivat siihen paikkaan, ja yli 30 vuotta toiminut Suomen Filmiteollisuus Oy (SF) teki konkurssin. SF:n suursaavutuksia olivat mm. Tuntematon sotilas ja Kulkurin valssi. Hyvä puoli lakosta oli kuitenkin se, että suomalainen elokuva uudistui, vanhan tilalle tuli ”uusi aalto”.

Oli jo nähty ranskalaisen uuden aallon elokuvia ja kun omakin elokuvaharrastukseni oli lukioikäisenä päässyt hyvään vauhtiin, oli kova juttu, kun Erkko Kivikosken Kesällä kello 5 tuli teattereihin loppuvuodesta 1963. Juoni oli kevyt, mutta ote oli aivan toisenlainen kuin vanhoissa Suomi-filmeissä. Näyttelijät olivat amatöörejä ja se näkyi, mutta vapautuneisuus vanhoista kaavoista näkyi myös. SF:n konkurssiin loppui samalla suomalaisen elokuvan studiokausi, kun Pohjoismaiden suurimmassa studiossa Liisankadulla ei enää kuvattu.

Muita uusia tekijöitä olivat Risto Jarva, Maunu Kurkvaara, Aito Mäkinen, Jaakko Pakkasvirta ja Eino Ruutsalo, joista osa oli tehnyt pienimuotoisemmin elokuvia jo aiemmin, mutta nyt heistä tuli laajemminkin tunnettuja ohjaajia. Näyttelijänimien lista on mielenkiintoinen, kun sitä nyt selaa: Lenita Airisto, Aarre Elo, Pekka ”Johnny Walker” Haukinen, Lasse Liemola, missit Kaarina Leskinen, Tarja Nurmi ja Ritva Wächter, Pertti ”Spede” Pasanen, Kansan Uutisten elokuva-arvostelija Modest Savtschenko, tv-kuuluttaja Sirkka Timoska jne. Näyttelijäliiton jäseniä näkyi kyllä muutamissa elokuvissa, joihin he olivat saaneet erikoislupia.

Harrastajanäyttelijöiden kanssa homma toimi ja välillä ei. Uuden Suomen kriitikko Heikki Eteläpää kirjoitti, että harrastajanäyttelijäkunta tarjoaa havaintoesityksiä Suomen kansan kaikista mahdollisista puhevioista. Vaikka samaa voi nykyisin sanoa nuorista ammattinäyttelijöistä, etenkin naisista, joiden suhinoista ja muminoista on usein vaikea saada selvää, paitsi televisiossa, jossa voi kytkeä päälle huonokuuloisille tarkoitetun tekstityksen.

Elokuva oli kuitenkin suurissa vaikeuksissa, kun uuden aallon elokuvat eivät keränneet kovin suuria katsojamääriä ja lisäksi televisio oli alkanut syödä katsojalukuja merkittävästi. Vasta lakon jälkeen tapahtui muutos, kun Mikko Niskasen ohjaama Käpy selän alla tuli teattereihin syksyllä 1966. Kartano- ja tukkilaisromantiikka tekivät tilaa nuorisoelokuvalle, joka sai 700 000 katsojaa. Erinomainen elokuva, joka oli eräänlaisena merkkipaaluna koko yhtyeiskunnan muutokselle vanhasta uuteen. Otsikoihin nousi myös uusi suomalainen filmitähtikvartetti Pekka Autiovuori, Kristiina Halkola, Eero Melasniemi, Kirsti Wallasvaara, suoraan Teatterikoulusta. Vuoden 2022 katsotuin kotimainen elokuva oli Eskorttia etsinyt Mielensäpahoittaja, 193 000.

Nyt kun teattereihin on juuri tullut Spedestä itsestään kertova elämäkertaelokuva, niin näyttelijälakon aikaan osui se elokuva, jossa koomikko-Speden varsinainen menestystarina alkoi: X-paroni (1964), jonka käsikirjoittivat ja ohjasivat yhdessä Pasanen, Jarva ja Pakkasvirta. Jarvan ensimmäinen itsenäinen kokoillan elokuva ja läpimurto oli Onnenpeli (1965), jossa näytelmällisen replikoinnin korvasi rento puhe ja muuttuen välillä luontevasti lauluksi (Kaj Chydenius, Kaisa Korhonen). Toisenlainen kipale oli Speden itsensä säveltämä ja sanoittama Pronomini-rock, jonka esittivät Jaakko Pakkasvirta ja Eija Pokkinen. Spedestä kirjoitettiin, että ainesta hyväksi koomikoksi on, jos vain malttaisi jättää massojen kosiskelun halvoilla tempuillaan sikseen. Ei jättänyt.

Lakon takia jäi harmittavasti tekemättä Matti Kassilan ja Mika Waltarin suunnitelmissa ollut neljäs Palmu-elokuva Lepäisit jo rauhassa, komisario Palmu. Sitä ei voinut kuvitella amatöörien kanssa tehtäväksi, eikä Joel Rinne, Leo Jokela eikä Matti Ranin olleet käytettävissä.

Uuden aallon elokuvat olivat rohkeampia kuin vanhan aallon. Paljasta pintaa näkyi enemmän ja Valtion elokuvatarkastamo määräsikin suunnilleen joka toisen elokuvan alle 16-vuotiailta kielletyksi. Olihan se tietenkin häijyä, kun rakastelukohtaukset siirtyivät heinäladosta auton konepellille.

Elokuvatuotannon kokonaisuuteen lakko vaikutti suuresti. Kun 1962 oli ensi-illan saanut 21 suomalaista elokuvaa, niin täytenä lakkovuotena 1964 vain 9. Tehtiin näitä uuden aallon elokuvia kuitenkin sen verran paljon, että pitäisi niitä esittää myös television päiväohjelmissa; tälläkin viikolla ne päiväelokuvat ovat olleet vuosimallia 1939-53.

kari.naskinen@gmail.com

Modernissa älypuhelimessa on 60 eri alkuainetta

Kun eilen kirjoitin Petsamon nikkelistä, oli passelisti tänään Jyväskylän yliopiston ikääntyvien yliopiston verkkoluennon aiheina Suomen mineraalivarat ja kaivostominta. Nikkeli ei enää ole tärkeysjärjestyksen ylimmässä luokassa, kun teknologia on muuttunut. Kriittisten alkuaineiden listan kärjessä ovat nyt harvinaiset raskaat maametallit HREE (Heavy rare earth element), niobi, magnesium, fosfori, koboltti, litium ja gallium. HREE-metalleja on parhaiten Kiinassa ja Suomessakin arvomalmeja on, joskin hyvin vaatimattomia määriä, kuten alan professori Kari Heiskanen Aalto-yliopistosta sanoi.

Näiden kriittisten alkuaineiden tarve kasvaa koko ajan valtavasti. Kännykässäkin on nykyisin luonnossa esiintyvistä 90 alkuaineesta noin 60. Esimerkiksi litiumia tullaan tarvitsemaan 40 kertaa enemmän kuin sen rikastaminen nykyisin tuottaa. Vastaavanlaisia kasvuedellytyksiä asetetaan graffitille ja koboltille. Myös tutumpien alkuaiden tarve kasvaa: esimerkiksi vuonna 1985 käytettiin kuparia maailmassa 9 miljoonaa tonnia, nyt menee yli 25 milj. tonnia (kierrätyksestä saadaan 5 milj. tonnia) ja tarve nousee pian 34 milj. tonniin, mihin pääseminen on Heiskasen mukaan todella vaikeaa. Kaivoksia kyllä on paljon ja isoja, mutta tilannetta havainnollistaa se, että kuparin keskipitoisuudet louhittavasta kalliosta ovat vain 0,4 - 0,6 prosenttia.

Vaikka Suomi on nykyisin pieni tekijä malmibisneksessä, niin alan laitevalmistajana Suomi on merkittävä yhdessä Ruotsin ja Tanskan kanssa, sillä niiden osuus näiden tuotteiden kaupasta on 70 prosenttia. Isoja mineraalikaivoksia Suomessa on kolme – ja ennen niiden luettelemista Heiskanen selitti termien eron: mineraali on luonnontieteellinen käsite, joka muuttuu malmi-termiksi siinä vaiheessa, kun mineeralista tulee taloudellisesti voitollinen ottaen huomioon kaivostoimintaan investoimisen, työvoiman kustantamisen ym. Tärkeimmät mineraalit Suomessa ovat kuparikiisu, rikkikiisu ja apatiitti.

Suomen kolme isoa malmikaivosta ovat Sodankylän Kevitsa, Sotkamon Terrafame ja Kittilän Suurikuusikko. Toisen ryhmän muodostavat Huittisten Jokisivu ja Ilomantsin Pampalo. Lisäksi on pienempi kaivoksia kymmenen ja hankkeita on vireillä muutama, joista osa on hankalasti toteutettavissa, koska ne ovat Natura-alueilla.

Myös Geologian tutkimuskeskus GTK ottaa nämä ympäristöasiat asiat entistä enemmän huomioon, kun hiilineutraalin energian ja hiilinielujen tarve kasvaa ja raaka-aine- ja materiaaliomavaraisuus korostuvat. Joka tapauksessa maailmanlaajuinen raaka-aineiden kysyntä kasvaa, joten kiire saavuttaa ilmastotavoitteet ja geopoliittinen epävakaus ovat vauhdittaneet tarvetta niiden saatavuuden turvaamiseksi. EU:n tavoitteena on lisätä omavaraisuutta ja parantaa kriittisten raaka-aineiden saatavuutta. Näitä kriittisiä raaka-aineita tarvitaan mm. uusiutuvan energian, digi- ja autoteollisuuden sekä avaruus- ja terveysteknologian hankkeissa.

Harvemmin esillä oleva alkuaine on niobi, jota Heiskanen kertoi löytyvän Soklista Korvatunturin läheltä. Koekaivauksia on tehty, mutta lopulliset päätökset odottavat. Niobia käytetään lähinnä seosmetallina kaasuputkissa. Hyvän lämmönkestävyytensä ansiosta niobia sisältäviä seoksia käytetään myös rakettimoottoreissa.

Varsinkin akkumetalleja Suomessa on hyvin. Tämän takia kansainväliset kaivosyhtiöt ovat kiinnostuneita Suomesta johtuen myös siitä, että meillä on löysempi lainsäädäntö kuin vaikkapa Ruotsissa. Suomessa toimivista kaivoksista valtaosa onkin kansainvälisiä. Ruotsissa asia on päinvastoin, koska toiminta siellä on valtion hallussa. Outokummustakaan Suomen valtio ei enää omista kuin 15 prosenttia.

kari.naskinen@gmail.com

Petsamon nikkelillä oli iso vaikutus Suomen sodanaikaisiin suhteisiin

Suomen aluemenetyksistä puhuttaessa eniten huomiota saavat aina Karjalankannas ja siellä Viipurin kaupunki. Petsamon nikkelialue oli kuitenkin toisella tavalla merkittävä menetys. Sen nikkelikaivokset olivat sekä Neuvostoliiton, Saksan, Englannin että Kanadan kiinnostuksenkohteita, ja mukana nikkelibisneksessä oli myös amerikkalaisia sijoittajia. Petsamon nikkeli oli niin iso asia, että J.K. Paasikivikin sanoi Petsamon nikkelikaivosten olleen ”liian suuri ja vaarallinen pala Suomen voimille. Arvokkaiden luonnonrikkauksien esiintyminen pienen valtion alueella voi jo rauhan aikanakin olla tällaiselle maalle vaikeuksien aiheuttaja.”

Nyt on kasvatustieteiden tohtori ja valtiotieteiden maisteri Erkki Nieminen (kuvassa) julkaissut tutkimuksensa Petsamon nikkelikaupungista 1937-44. Nieminen tunnetaan parhaiten Lahden kaupunginvaltuuston vanhimpana jäsenenä (SDP). Nieminen oli mukana hankkeessa, joka käynnistyi 1984 tarkoituksena tallentaa historiatietoa Petsamosta. Vuonna 1989 tämän historiaryhmän kirjan julkaisi Vuorimiesyhdistys, jossa oli kattava lyhennelmä myös Niemisen pro gradu -tutkielmasta ”Elämää kaivosyhdyskunnassa”. Niemisen oma kirja ilmestyi Petsamo-seuran 50-vuotisen toiminnan kunniaksi tänä vuonna. Apurahan kirjan kustantamiseen Nieminen sai Maanpuolustuksen kannatussäätiöltä. Kirja on tiivis katsaus Petsamon Nikkeli Oy:n vaiheisiin, painettuja lähteitäkin on 25. Kirjassa on mukana myös hänen pro gradunsa (Helsingin yliopisto, 1988), jota varten Nieminen haastatteli yli 80:aa Petsamon Kolosjoella asunutta ja työskennellyttä henkilöä.

Petsamon nikkelin kansainvälistä merkitystä koskevan tutkimuksen suomalainen ykkösnimi on tohtori Esko Vuorisjärvi, joka teki aiheesta tohtorinväitöskirjan 1989. Nieminen toteaa Vuorisjärven perusolettamuksen olleen, että Petsamon nikkelillä oli vaikutusta sodanajan suhteisiin varsinkin välirauhan aikana. Nikkelistä käyty kiista kulminoitui Neuvostoliiton vaatimuksiin, mutta Suomi pystyi torjumaan ne käymällä neuvotteluja viivyttelevään tapaan ja toimimalla yhteistyössä Saksan kanssa. Kun sota syttyi, oli Petsamo vuoroin saksalaisten, vuoroin neuvostojoukkojen hallussa. Kauppaa käytiin molempien kanssa ja johtajat saivat kunniamerkkejä vuoronperää kummaltakin. Ohi Niemisen kirjan omista lähteistäni lainaan, että ilotyttöjen oli Petsamossa osattava puhua vaihtuvien tilanteiden mukaan suomea, saksaa, englantia ja venäjää.

Vuorisjärvi pitää Petsamon nikkelin osuutta suurimpana tekijänä jopa siihen, että Suomi säilytti itsenäisyytensä torjumalla Neuvostoliiton todennäköisen tavoitteen miehittää koko maa. Tässä suuri tekijä henkilönä oli Vuorisjärven mukaan Adolf Hitler, joka pani hanttiin Vjatseslav Molotoville Neuvostoliiton aikeista Suomea kohtaan, jos ne olisivat aiheuttaneet häiriöitä nikkelintuotannolle. Nieminen onkin pannut peräti kirjansa provokatiiviseksi nimeksi ”Hitler pelasti Suomen”.

Natsi-Saksa halusi nikkeliä Petsamon Kolosjoen kaivoksesta ja siksi Saksa auttoi Suomea jatkosodassa. Kesäkuussa 1944 presidentti Risto Ryti kirjoitti vahvemmaksi vakuudeksi Hitlerille, ettei Suomi tekisi rauhaa Neuvostoliiton kanssa ilman Saksan suostumusta. Tämä Rytin-Ribbentropin sopimukseksi kutsuttu lupaus romutti Suomen jatkosodan ulkopolitiikan tärkeimmän opinkappaleen eli ns. erillissotateesin, jonka mukaan maa kävi suursodasta riippumatonta omaa erillistä puolustustaisteluaan ilman minkäänlaisia poliittisia sitoumuksia tai liittymäkohtia Saksan sotatavoitteisiin. Tämä natsiyhteys katkesi vasta Suomen ja Neuvostoliiton aseleposopimuksen myötä 2.9.1944, minkä jälkeen alkoi saksalaisten häätäminen eli Lapin sota.

Petsamon Nikkeli Oy:n laitoksiin kuului Kolosjoen kaivoksen ja malminsulattamon lisäksi Jäniskosken voimalaitos Inarissa. Sieltä saatu 28 megawatin teho siirrettiin 80 km pitkän suurjänniteverkon avulla malminsulattamon kahteen maailman suurimpaan sähköuuniin. Saksalaiset huolehtivat Kolosjoen ja Jäniskosken häiriöttömästä toiminnasta; Saksan 20. vuoristoarmeijalla oli Lapissa ainakin 200 000 miestä. Saksalle Petsamon nikkeli tuli elintärkeäksi, koska muun maailman nikkeliä Saksa ei saanut asetuotantoonsa enää sen jälkeen, kun se oli aloittanut maailmansodan hyökkäämällä Puolaan syksyllä 1939.

Kolosjoen yhdyskunta lakkasi olemasta syyskuussa 1944, kun saksalaiset olivat pakoon lädettyään jo tehneet paljon tuhojaan alueella. Rauhansopimuksen ehtojen mukaisesti Petsamo luovutettiin Neuvostoliitolle, joka kunnosti alueen ja aloitti nikkelinjalostamon tuotannon uudelleen. Vuonna 2021 Nornickelin laitos kuitenkin suljettiin, syynä sen aiheuttama korkea rikkidioksidipitoisuus.

Petsamon Nikkeli Oy:n toiminta jatkui Suomessa paperiyhtiönä vuoteen 1959, jolloin se poistettin kaupparekisteristä. Jäljellä olleet varat 300 miljoonaa markkaa sijoitettiin arvopapereihin ja talletettiin KOP:n holviin. Lopulta arvopaperit ja rahat luovutettiin Suomen Gulf-yhtiölle, joka maksoi ne dollareina kanadalaiselle Incolle (International Nickel Company of Canada). Inco oli se yhtiö, joka 1930-luvulla sai alkuperäiset oikeudet Petsamon nikkeliin 50 vuodeksi. Koska Suomen laki vaati kaivostoiminnan toteuttamiseen suomalaisen yhtiön, perusti Inco Suomen tytäryhtiön Petsamon Nikkeli Oy:n. Inco oli maailman nikkelimarkkinoiden suurin tekijä. Sen pääkonttori oli New Yorkissa ja sen omistajina oli amerikkalaisia, englantilaisia ja kanadalaisia.

Tämä on Petsamon läänin vaakuna. Uusi lääni syntyi kun Petsamo liitettiin Tarton rauhan päätöksen perusteella Suomeen 1921. Jo seuraavan vuoden alussa se kuitenkin liitettiin Oulun lääniin Petsamon kihlakuntana. Vuoden 1938 alussa perustettiin Lapin lääni ja Petsamo siirtyi sen hallintoon. Petsamon kunta oli maapinta-alaltaan 10 480 neliökilometriä ja siellä oli 4750 asukasta. Nikkelimalmin ensimmäinen löytöpaikka 1921 oli Petsamotunturien Kammikivitunturin länsipäässä, Kotseljoen pienessä poikkikurussa.

kari.naskinen@gmail.com

”Suomettunein” ruotsalainen on ollut ulkoministeri Östen Undén

Tasavallan presidentti J.K. Paasikivi välitti ulkoministeri Urho Kekkosen kautta terveiset Ruotsin ulkoministerille Östen Undénille, jonka päiväkirjasta nämä terveiset löytyvät: ”Undén on eräs harvoista sosiaalidemokraateista, joka ymmärtää ulkopolitiikkaa.”

Ruotsin Neuvostoliittoa myötäilevä politiikka sopi Paasikivelle, ja tämän politiikan vahva mies Ruotsissa oli Undén, jonka mielestä ystävällisten suhteiden kehittämäminen Neuvostoliittoon oli ulkopolitiikan tärkeimpiä tehtäviä. Tätä politiikkaa Undén vaali kylmän sodan aikana ollessaan Tage Erlanderin hallituksissa 1946-62. Jo tätä ennen Undén oli ollut Hjalmar Brantingin hallituksessa 1924-26 ja Per Albin Hanssonin hallituksessa 1945-46. Vielä tätäkin varhempaa kokemusta Undénilla oli, sillä 1917 hänestä oli tullut salkuton ministeri Ruotsin historian nuorimpana hallituksen jäsenenä. Yli 40 vuoden ajan hän oli kaikissa sos.dem. hallituksissa lukuunottamatta sotavuosia, jolloin hän toimi ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajana.

Tänä vuonna ilmestyi Ruotsissa kirja Undénista ja Erlanderista kylmän sodan aikana, ja entinen suurlähettiläs René Nyberg kirjoittaa siitä Kanava-lehden uudessa numerossa 6/2023. Undén tapasi Tukholmassa säännöllisesti Neuvostoliiton lähettilästä, mutta harvemmin USA:n tai Britannian lähettiläitä. Toisaalta ei hän Neuvostoliitossa käynyt kuin kerran ”yksityisesti” 1954. Sen sijaan joka syksy Undén matkusti YK:n takia New Yorkiin, jossa viipyi vähintään kuukauden. Tästä huolimatta hän ei ”ehtinyt” käydä Washingtonissa kuin kerran tapaamassa uutta ulkoministeriä Christian Herteriä suurlähettiläs Gunnar Jarringin illallisen yhteydessä.

Nyberg kirjoittaa, että useat Undénin Neuvostoliittoa koskeneet lausunnot ovat nykylukijalle vähintäänkin outoja. Ruotsin radion pääjohtaja Olof Rydbeck oli jo aikoinaan kauhuissaan varsinkin Undénin antiamerikkalaisuudesta ja tietämättömyydestä Yhdysvaltain asioista. Undénin mukaan amerikkalaisten, jotka dominoivat Latinalaista Amerikkaa, piti ymmärtää, että Neuvostoliitto halusi puolestaan hallita omia lähiulkomaitaan.

Suomestakin Undénilla oli sanottavaa. Kirjan mukaan Undénin suhtautumisessa Suomeen oli taustalla vuoden 1918 sisällissota, ja jotenkin siitäkin johtuen Suomen lähtö jatkosotaan 1941 oli seikkailupolitiikkaa, ja siksi Undén halusi Brantingin hallituksen nuorena ministerinä pitää etäisyyttä Suomeen. Valtiopäivien ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajana Undén suhtautui sodan aikana Saksaan voimakkaan kriittisesti.

Ydinasekysymyskin oli Ruotsissa esillä 50-luvulla ja oman ”atomipommin” hankkimista Undén vastusti. Erlander ei suoraan vastustanut, vaan epäröi. Nyberg kirjoittaa, että Erlanderin kantaan vaikutti se, että tämä ymmärsi ydinteknologian tutkimuksen merkityksen ydinenergiateknologian kehittämiselle, jota taas Undén vastusti. Erlander kertoi myöhemmin olleensa jonkin verran ydinaseen hankkimisen kannalla, mutta Undén sai hänet taivutetuksi toiselle kannalle.

YK:ssa Undén esitti ydinaseettomien maiden yhteenliittymän perustamista. Sen verran tapahtuikin, että 1963 saatiin aikaan yritys ydinkoekieltosopimuksesta, jota länsivallat eivät allekirjoittaneet. Tämä sopimus olisi estänyt sijoittamasta ydinaseita muihin kuin omaan maahan.

Vuonna 2017 YK:ssa hyväksytty ydinaseiden kieltospimus on sukua Undénin suunnitelmalle. Ruotsi äänesti sen puolesta, Suomi ei. EU-maista sopimuksen ovat ratifioineet vain Irlanti ja Itävalta, jotka eivät kuulu Natoon.

Mats Bergquistin kirjaa ei ole ainakaan vielä suomennettu. Bergquist on toiminut Ruotsin edustustoissa YK:ssa, Lontoossa ja Washingtonissa, suurlähettiläänäkin 80-90-luvuilla Tel Avivissa, Nikosiassa, Helsingissä ja Lontoossa. Undénin oma kirja Ulkoministerin muistelmia ilmestyi suomeksi 1986.

Kun Undén jäi pois päivänpolitiikasta, Dagens Nyheterissä kirjoitettiin, että Ruotsin julkisesta elämästä poistui "viimeinen marxisti".

kari.naskinen@gmail.com