Tytötkin tykkäävät autoista

Jaana on noin 55-vuotias insinööri, ison sähkösuunnitteliyrityksen henkilöstöpäällikkö. Teija Rantojan romaanissa Irtiotto (2024) on Jaana lopulta saanut niin tarpeekseen miesten muottiin valetusta maailmasta, että irrottautuu siitä. Tarinan lopussa ei paljastu kuinka iso irtiotto on kysymyksessä, mutta ehkä romaani tarvitsee jatko-osa.

Teija Rantoja on entinen Etelä-Suomen Sanomien toimittaja, joka muistetaan nimellä Teija Horppu, mutta sittemmin hän otti sukunimekseen mummonsa tyttönimen. Esikoisromaaninsa lisäksi Teija on kirjoittanut yrityshistoriikkeja, ja seuraavaksi ilmestyy tänä keväänä Kouvolan Lakritsi Oy:n 120-vuotiskirja.

Lukijasta tuntuu ajoittain, että Jaanassa on paljon Teijaa itseään. Nykymuodikas autofiktio ei romaani kuitenkaan ole. Kirjan julkistamistilaisuudessa pari viikkoa sitten selvisi, että kansikuvassa oleva vihreä Skoda Fabiakaan ei kuvaa Teijan autoa, koska hänen ehdoton mielivärinsä on oranssi. Sen sijaan auto ehdottomasti kuuluu kanteen, sillä romaanihenkilö Jaana on pienestä tytöstä lähtien ollut ”autotyttö”. Jaana ei millään ymmärtänyt, että veli sai joululahjoiksi aina autoja, mutta hänen kovissa paketeissaan oli vain nukkeja ja muita likkojen leluja. Lopulta Jaana kuitenkin sai auton, kun oli toivomuslistalle kirjoittanut ensimmäiseksi isoilla tikkukirjaimilla JOUSIAUTO. Tuli jousitettu Ford Mustang, jonka konepellin alla oli hieno moottori.

Aikuisena Jaana tutustui tietenkin miesten maailmaan, jota ne putkiaivoiset otukset johtavat. Toisaalta Jaana kyllä tuli juttuun miesten kanssa ja koki miesten suoran toimintatavan sopivan hänelle paremmin kuin perinaisellinen vatvominen ja asioiden kanssa melskaaminen. Kokonaan toinen asia oli sitten se miesten pilluhaukkamainen ominaisuus, johon Jaana tutustui monella tapaa alkaen jo autokoulunopettajan törkeistä puristeluyrityksistä.

Kuten kirjan takakannessa sanotaan, Jaana on kuution palikka, joka ei mahdu miesten maailman pyöreään reikään. Kun olin lukenut romaania kolmena iltana, oli yöpöydälleni jostakin ilmaantuntunut englantilaisen Caroline Criado Perezin tietokirja Näkymättömät naiset (2019), jossa monin faktoin osoitetaan kuinka maailma todellakin on suunniteltu miesten mallin mukaan. Jaanan matkalukemiset eivät paljastu, mutta ehkä laukussa on ainakin Simone de Beauvoiren Toinen sukupuoli (1949), jossa Beauvoir kuvasi maailmaa puhtaasti miesten hankkeena.

Tai ei sitten ole, koska enemmän Jaana luottaa maailmankuvansa ja elämäntapansa luomisessa yllättäen astrologiaan, Maija Vilkkumaan iskelmien sanoituksiin ja joka aamu sähköpostiin kilahtavaan Positiivarit Oy:n ”aamun ajatukseen”. Matkan edetessä Jaanan mieleen tosin tulee T.S. Elliotinkin ajatelma: ”Ainoastaan ne, jotka ottavat riskin mennä liian pitkälle, voivat saada selville, kuinka pitkälle voi mennä.”

Teija Rantojan romaanin aiheena oleva irtiotto lähtee yksityiskohtaisemmin siitä, että Jaana on kurkkuaan myöten täynnä aviomiestään Sebastiania. Tämä on niitä menneen maailman miehiä, jotka eivät silitä, eivät osaa käyttää huushollin pesukoneita ja ovat tällaisissa kodin asioissa muutenkin täysiä nollia. Niinpä Jaana pakkaa ison matkalaukun, peruuttaa Skodan pihasta, heilauttaa kädellä naapurille ja ajaa moottoritielle ajaen heti ylinopeutta. Irtioton ensimmäinen etappi vaikuttaa Heinolalta, jossa Jaana yöpyy lyhytvuokrauskämpässä. Näin reissu jatkuu Mikkeliin, Teijan syntymäkaupunkiin Kouvolaan, sieltä Helsinkiin ja sieltä edelleen uusiin seikkailuihin. Juonellisesti jäädään kuitenkin siihen, että erimuotoisten palikoiden asettelu reikiin jää kesken.

Sujuvasti reissu etenee tottuneen kirjoittajan muotoilemana ja värittämänä. Mukaan ottamaltaan valokuva-albumin sivuilta Jaanan mieleen palautuvat elämän vaiheet niihin liittyvine miesjuttuineen, ja muutaman heistä hän yllättäen tapaa tällä A-luokan matkallaankin… taitaakin olla A+. Monenlaisia mutkia ja uusia suoriakin eteen tulee, mutta irtioton päämäärä toteutuu. Välillä vain pitää vastailla Sebastianin soittoihin, koska siellä tuntuu olevan jonkinlainen hätä, kun rouva on ihan itse omalla matkalla.

Teija itsekin turvautui irtiottoon, kun alkoi viimeistellä keskeneräistä käsikirjoitustaan. Vuosi sitten hän pääsi vähäksi aikaa Myllykoskelle kustannusliike Reuna Publishing Housen residenssiin ja valmista tulikin. Reuna Publishing on sama taho, joka järjestää tulevanakin kesänä 23.-26.7. Kymin sarjakuvapäivät, Kymi Libri -kirjamessut Myllykoskella ja Dekkaripäivät Kouvolassa.

Caroline Criado Perezin kirjaa en vielä ehtinyt aloittaa, mutta ensimmäisen sivun avasin ja siinä oli painettuna omistuskirjoitus: ”Naisille, jotka jatkavat itsepintaisesti – olkaa vastedeskin helvetin hankalia.”

kari.naskinen@gmail.com

Surkeinta teatteria ainakin 10 vuoteen

Teatteri Vanha Juko (Lahti) on valinnut tämän kevätkauden päänäytelmäkseen Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden tekemän Sinisen unen. Voi herranjumala, näin ala-arvoista esitystä en ole Vanhan Jukon vakiokatsojana siellä nähnyt ainakaan 10 vuoteen, ehkä 20:een. Ennakkotiedot teatterin nettisivulla ja ohjelmalehtisessä antoivat ymmärtää, että mielenkiintoista sisältöä olisi tiedossa, mutta kun 40 minuuttia olin katsonut, niin pakko oli poistua, koska jäljellä olisi ollut vielä lähes kaksi tuntia. Mitään tolkkua esityksestä ei saanut, ei varsinkaan siksi, että Teatterikorkeakoulussa opetetaan puheilmaisun tyylilajeiksi kaksi vaihtoehtoa, älyttömän huutamisen ja yhteen ääneen mölisemisen. Eikä saman oppilaitoksen ohjaajaopiskelija ole ymmärtänyt ohjata kolmea näyttelijäänsä mitenkään. Ei olisi uskonut, että osalle tekijöistä tämä on taiteellinen opinnäytetyö. Enemmän vaikutti siltä, että olin seuraamassa peruskoululaisten viikon valmisteltua kevätjuhlanäytelmää.

kari.naskinen@gmail.com

Taikahuilu soi taas Lahden konserttitalossa

Luultavasti Mozart olisi halunnut eilen olla Lahden konserttitalossa, jossa konservatorion opiskelijat esittivät Taikahuilun. Mozart nimittäin oli vielä kuolinvuoteellaan lujasti kiinni tässä viimeisessä oopperassaan, jonka ensi-ilta oli Wienissä 30.9.1791. Mozartin kuolinpäivää edeltävänä iltana hänen luonaan oli käymässä kapellimestari Rosner, jolle Mozart sanoi, että haluaisi vielä kerran kuulla Taikahuilunsa, ja Rosner meni pianon luo ja itseään säestäen lauloi Papagenon ensimmäisen aarian ”Mä linnustaja olen vain, iloinen ja huoletonna ain”. Wolfgang Amadeus Mozart kuoli 5.12.1791 vain 35-vuotiaana.

Lahdessakin Taikahuilulla on pitkä historia, ja nyt sitä jatkoivat hienosti konservatorion toisen asteen oopperastudio, musiikkiteatterilinja sekä ooppera- ja oratoriomusiikkia harjoitteleva Concis Ensemble. Tässä Taikahuilussa oli yli 50 esiintyjää, lisäksi pianisti, huilisti ja rumpali. Vielä ensi viikolla 2.4. klo 18 Taikahuilu esitetään (vapaa pääsy).

Siitä historian edellisestä kohtaamisesta ei ole pitkä aika, sillä 2004 tämän oopperan esitti vanhan konserttitalon Felix Krohn -salissa Lahden ammattikorkeakoulun musiikin laitos. Täysipainoinen orkesteriesitys oli jo 1965, kun Lahden oopperayhdistys ja Lahden kaupunginorkesteri herättivät Helsingin kriitikotkin Lahteen. Isot kehut heiltä saivat orkesteri, Ritva Auvinen (Pamina), Kalevi Koskinen (Tamino) ja Jussi Lehmusmäki (Papageno). Olin Lahteen tulossani muutaman vuoden myöhässä, joten en ollut paikalla, mutta oopperayhdistyksen historiakirjasta näen, että oli siellä tuttuja muitakin: kaitsijapapin roolissa lauloi Lepokalusto Oy:n toimitusjohtaja Aake Anttila ja toisena haarniskoituna oli Lahden Messujen toimitusjohtaja Voitto Talonen, jolla oli tapana messuporttien sulkeuduttua laulaa henkilökunnalle ja muille jäljelle jääneille O sole mion.

Enää ei oopperayhdistys pysty tällaisiin suorituksiin, koska kaupunginorkesterin saaminen mukaan olisi yhdistyksen voimavaroille liian kallista.

Tulivat eilen mieleen myös ne ajat, jolloin kaupunginorkesterin kotisali oli tässä arkkitehtuuriltaan hienossa konserttitalossa. Nyt neljännesvuosisadan Sibeliustalo-kokemuksen jälkeen tuli vain ihmetellyksi, miten tässä vanhan salin kovassa akustiikassa silloin ennen niin kovin nautittiin monenlaisesta musiikista. Eilen oli kauheinta, kun kaksi pianistia soittivat Taikahuilun alkusoiton – oli kuin sadan kilon lekalla olisi taottu. Toivottavasti Rosner oli soittanut rauhallisemmin. Kun esitys tästä eilen rauhoittui, se sujui paremmin. Äänellisesti vaikuttivat parhailta toista vuotta klassista laulua opiskeleva Carolina Åhman (Pamina), oopperastudiossa kolmatta vuotta opiskeleva Inka Österberg (Yön kuningatar) ja Metropolia-ammattikorkeakoulussa opiskeleva Juuso Koski (Papageno, vieralija).

Tällaisten opiskelijaesitysten ongelma on aina, että katsomossa on paljon esiintyjien sukulaisia ja tuttuja, jotkut ehkä ensimmäistä kertaa. Nytkin varsinkin alle 25-vuotiaat tytöt juttelivat esityksen aikana ja kolmen minuutin välein piti kännykästä katsoa, onko joku kaveri lähettänyt viestin Instagramiin tai onko Tiktokkiin tullut jotain kivaa. Kaksi kertaa meidänkin piti huomauttaa likoille asiasta, mutta väliajan jälkeen sama meininki jatkui. Tämä oli nyt kolmas tai neljäs kerta tätä ongelmaa, joten jääkööt opiskelijaesitykset tähän.

Varsinkin tämä puhelinten valon aiheuttama häiriö toistuu kyllä muutenkin ooppera- ja teatteritaloissa. Ennen oli paremmin, esimerkiksi silloin, kun Osmo Vänskä johti Taikahuilun Savonlinnassa 1986 ja 1987.

Heti konserttitalosta kotiin päästyäni seurasin televisiosta RSO:n konserttia, jonka väliajalla fil. tri Johanna Isosävi kertoi väitöskirjaansa perustuen kohteliaisuuseroista Suomen ja Ranskan välillä. Hän sanoi kohteliaisuuden olevan sitä, että kunnioitetaan toisia ihmisiä. Lahden konserttitalossa pölisseet ihmiset eivät tätä ymmärrä, joten joutaisivat pysyä pois.

kari.naskinen@gmail.com

EU on nolla

Rajojen sulkemisesta on seurannut massoittain ihmisoikeuksien loukkaamisia ja suoraa väkivaltaa pakolaisia kohtaan. Puolalaisen Agnieszka Hollandin elokuva Green Border (2023) kertoo Puolan ja Valko-Venäjän rajan tapahtumista 2021, jolloin rajan täydellinen sulkeminen Nato-piikkilangalla ja rajavartijoiden väkivallankäytöllä loukkasivat ihmisoikeuksia ja ajoivat turvaa hakeneet pakolaiset vielä vaarallisemmille reiteille. Elokuvan erillisessä loppukohtauksessa ollaan vuodessa 2022 ja näytetään kuvaa ukrainalaisesta pakolaisperheestä istumassa jalkakäytävän reunalla, takana betoniseinä, jossa EU:n tähtikuvio. Aikaisemmin on elokuvassa sanottu, että EU on tässä asiassa täysi nolla, ei tee mitään. Tämän jälkeen ovat vaalit vieneet Euroopan unionin jäsenmaita lisää kohti äärioikeistolaista politiikkaa, ja sen myötä EU on jo kaksi nollaa.

Elokuva alkaa syyrialaisen perheen lentokonematkasta Minskiin. Isä, äiti, kolme pientä lasta ja isoisä. Minskin lentokentällä heidän seuraansa liittyy afganistanilainen nainen, ja he kaikki ovat maksaneet monimutkaisesta pakomatkasta Ruotsiin. Mikään ei kuitenkaan riitä, heti ennakolta maksettu taksi ottaa 300 dollaria lisää kuljetuksesta Puolan rajalle.

Rajalla heidät autetaan aidan läpi Puolan puolelle, mutta siihen pysähtyy. Kun Puolan rajavartioston sotilaat löytävät perheen ja muitakin samalle alueelle päätyneitä pakolaisia, heidät lastataan kuorma-autoihin, viedään takaisin rajalle ja työnnetään uudestaan Valko-Venäjän puolelle. Tätä jatkuu päivästä toiseen, ja rajamiehet pelaavat vapaa-aikanaan pingpongia.

Asiaan vielä kuuluu, että huonossa kunnossa olevia ihmisiä nöyryytetään. Vesipullon saisi polskisotilaalta 50 eurolla, mutta jos rahaa ei ole, sotilas kaataa veden maahan. Eräältä "hyväntekijäsotilaalta" yksi pakolaisista saa kuitenkin maksutta pienen vesipullon, mutta siihen on sekoitettu pieniä lasinsirpaleita, joita ihminen ei heti suuressa janossaan huomaa.

Raja-alue on pakolaisten tulon alettua muutettu entistä hankalammaksi. Siitä on 60 kilometrin matkalta tehty erikoissuojavyöhyke, joka on syvyydeltään 200 metristä kahteen kilometriin. Tällä vaikeutetaan myös pakolaisia auttavien aktivistien toimintaa, koska heiltä on vyöhykkeelle pääsy kielletty. Aktivistit yrittävät tuoda ruokaa, juomaa ja kuivia vaatteita, mutta rajavartiosto tekee kaikkensa tämän toiminnan estämiseksi.

Koska pakolaisilla on kysymys elämästä ja kuolemasta, on uusiakin riskejä otettava. Joku pääsee rajavartijoilta pakoonkin, mutta voi käydä huonosti, kuten syyrialaiserheen pojalle, joka uppoaa suohon ja hukkuu. Agnieszka Hollandin aikaisemmista elokuvista tutut peurat ja sudet katsovat ihmisten toimintaa, ikään kuin ihmetellen molempia osapuolia, viattomat luontokappaleet ovat hiljaa ja kääntyvät sitten pois.

Samanaikaisesti lähistöllä toimiva aktivistiryhmä kuulee uutisista, että Varsovassa oli järjestetty suuri natsimarssi, jonka kulkua viranomaiset suojelivat. Puolassa on jo unohdettu Auschwitz-Birkenau, Majdanek, Sobibor ja Treblinka.

Puolan hallitus tuomitsi jyrkästi elokuvan. Holland sai niin monta tappouhkausta, että joutui palkkaamaan henkivartijoita. Eikä puhettakaan, että Green Border olisi valittu Puolan Oscar-ehdokkaaksi. Venetsian elokuvajuhlilla se kuitenkin voitti tuomariston erikoispalkinnon, mutta heti perään Puolan hallitus ja peruspuolalaiset kansalaiset haukkuivat sen. Puolassa elokuva pääsi levitykseen pienissä Art house -teattereissa vasta syksyllä 2023, mutta vain sillä ehdolla, että ennen sitä piti näyttää video, jossa hallitus perusteli toimintaansa rajalla.

Kysymys on joka tapauksessa ihmisoikeusloukkauksista, kuten Suomenkin itärajalla, jossa turvaa hakevien pakolaisten torjuminen on myös vastoin perustuslakiamme ja suomalaisen oikeusvaltion perustaa. Tähän on keksitty sellainen termi, että jos syyrialainen, palestiinalainen tai kuka tahansa pyrkii rajan yli Suomeen, kysymyksessä on ”välineellistetty” pakolaisuusyritys. Suomi nolla.

kari.naskinen@gmail.com

Maailmankirjallisuuden yksi kauneimmista rakkaustarinoista

Otsikko on kirgisialaisen Tshingis Aitmatovin (1928 - 2008) novellin Dzamiljan takakannesta. Vaikka onkin vain kustantajan mainostekstiä, niin jotain tottakin siinä on. Otin kolme Aitmatovin novellia luettavaksi, kun olin ensin nähnyt uudehkon kirgisialaisen elokuvan morsiamenryöstöstä, Mirlan Abdykalukovin Bride Kidnapping (2023). Siitä ei samanlaista esittelytekstiä saa, sillä se kertoo naimisiin haluavasta miehestä, jonka sukulaiset ja kaverit sieppaavat naisen, jonka mies raiskaa. Tämän jälkeen nainen ei voi muuta kuin suostua avioliittoon, koska raiskatun naisen häpeää ei voisi kantaa hän itse eikä hänen vanhempansa. Elokuvan lopputeksteissä kerrotaan, että tällainen on varsin paljon harrastettavaa ”kansanperinnettä” Kirgisiassa. Vain ani harva tekee raiskaukseta ilmoituksen poliisille, ja toinen vaihtoehto on paeta Venäjälle, kuten elokuvan tyttö tekee.

Kiinan rajalla oleva Kirgisia itsenäistyi Neuvostoliiton hajotessa. Sen uskontosuuntaus on 75-prosenttisesti islam, ja nykyisin ollaan huolissaan ääri-islamilaisten ryhmien suosion kasvusta. Aitmatov ei ollut uskontouskovainen, vaan moninkertaisesti palkittu neuvostokansalainen, joka tuli meilläkin tutuksi 60-70-luvuilla, kun Kansankulttuuri Oy:n kustannustoiminta toi esille neuvostoliittolaista kirjallisuutta ja musiikkia. Minulle jäi noilta ajoilta mieleen parhaiten Aitmatovin novelliin perustuva elokuva Ensimmäinen opettaja (1965). Sen ohjasi Andrei Mihalkov-Kontshalovski, jonka isä oli Neuvostoliiton kansallishymnin sanoittaja Sergei Mihalkov.

Balladi ensimmäisestä opettajasta on yksi kirjahyllyssä olleista novelleista. Siinä ei ole morsiamenryöstöä, mutta muslimisukujen pakkonaittamisyritys kuitenkin, jonka pystyy nuori komsomolijäsen Djuishen estämään opettajan arvovallallaan ja jämäkkyydellään, vaikka turpiinkin ehtii tulla. Djuishen oli 1924 lähetetty syrjäiseen Kurkureun kylään perustamaan koulua lapsille, joista yksi on 14-vuotias orpotyttö Altinjai Sulaimanova. Opettajan ja tytön välille syntyy ihastussuhde, mutta ei rakkauteen asti menevää, koska opettaja edustaa idealismia ja hyvyyttä. Opettaja kuuluu luokkataistelun kärkeen, mutta tätä aihealuetta novelli ei juurikaan käsittele. Yhtenä talvisena koulupäivänä 1924 kuitenkin opettaja kertoo, että Lenin on kuollut. Akateemikko Altinjai Sulaimanovan muistelmana kerrotussa tarinassa hän sanoo: ”Koulullamme syntyi sellainen hiljaisuus kuin lumivyöry olisi haudannut sen alleen. Kuului vain kuinka tuuli tuppautui seinän rakoihin ja kuinka lumihiutaleet laskeutuivat hiljaa olkikatolle.”

Novellin keskeisinä teemoina ovat koulutus ja sivistys, jota opettaja vie köyhässä kylässä eteenpäin kamppailemalla tietämättömyyttä ja vääränlaisia perinteitä vastaan. Dzamilja-novellissa pääaiheena on jo kunnon rakkaus. Kaiken varjona on kuitenkin kolmatta vuotta jatkunut sota, ja sen varjo levittäytyy myös Kurkureun laaksoon, josta Dzamiljan aviomies on rintamalla ja Dzamilja rakastuu sodassa loukkaantuneeseen ja siviiliin palautettuun Danijariin. Tunteet ja yhteiskunnan odotukset ovat ristiriidassa, mutta rakkaus ja intohimo voittavat.

Tilanteita kuvatessaan Aitmatov on tehnyt hyvää pohjatyötä elokuvaajille. Aitmatov kuvaa luontoa symbolisena elementtinä. Ruskeanpunaisella maruna-arolla on kuivia ruhjoutuneita sulkaheinäpensaita, ja kuuma kuiva tuuli kuljettaa puuskittan pois marunapyörrettä yli kumpujen… Dzamiljan vihitty mies on siellä jossakin muualla kumpujen yössä.

Luonnossa on poppeli Aitmatoville tärkeä symboli. Opettaja Djuishen ja Altinjai istuttavat ”poppelikaksoset” kunnaalle. Dzamiljassa on mäellä kaksi savitiiliaidan ympäröimää taloa ja niiden ympärillä kasvaa poppeleita. Kolmannessa novellissa taas Iljas näkee autoa ajaessaan tiellä Aselin poppelinhoikan hahmon, punahuivisen poppelinsa.

Perinteiden ja nykyaikaistumisen ristiriita on myös läsnä: patriarkaalinen järjestys törmää henkilökohtaiseen vapauteen ja muutokseen, vaikka tämä vapaus ei vallankumouksen jälkeen hyvältä näyttänytkään. Yhteiskunnan ja yksilön ristiriita on näkyvimmin esillä Punahuivisessa poppelissa, jolla tarkoitetaan kuorma-autonkuljettaja Iljasin rakastamaa Aselia. Rakastuminen alkaa intohimoisesti, mutta kohtaa lopulta pettymyksen ja eron. Rakkaus on sekä kaunis että traaginen. Punahuivinen poppeli on vertauskuva Aselille ja heidän suhteensa ohikiitävälle kauneudelle.

TAMMIEN ALLA

Vuonna 1987 ei Tshingis Aitmatov päässyt Suomessa poppelien luo, sillä Lahden kansainvälinen kirjailijakokous pidettiin noihin aikoihin vielä Mukkulan tammien alla. Paikalla ollut Aitmatov osallistui sen vuoden teemaan ”Mitä kirjallisuus paljastaa” puhumalla avoimesti ajankohtaiseksi tulleesta Neuvostoliiton glasnostista, jolla tarkoitettiin Mihail Gorbatshovin alulle panemia poliittisia uudistuksia. Aitmatov ei niihin järin innostuneesti suhtautunut: ”Kun maailma kuitenkin on jaettu poliittisesti, mutta ihmistä ei, niin miten kirjailija voi kuvata kokemaansa todenmukaisesti?”

Mukkulassa todettiin silloin, että idässä ja lännessä kaikki kirjailijat voivat vapaasti paljastaa, mutta lännessä se ei sen ihmeemmin kiinnosta, kun taas idässä tietyistä paljastuksista joutuu vankilaan. Aitmatov ei paljastanut vääriä asioita, ja hän sai kaikki mahdolliset huomionosoitukset Lenin-palkinnosta Neuvostoliiton valtionpalkintoon. Vuosina 1990-93 hän toimi Neuvostoliiton ja Venäjän suurlähettiläänä Belgiassa, sen jälkeen Kirgisian lähettiläänä Euroopan Unionissa, Natossa ja UNESCOssa.

kari.naskinen@gmail.com

Sibeliustalon paikalla soitettiin jo sata vuotta sitten

Lahden kaupunginorkesterin (75 vuotta) ja Sibeliustalon (25 vuotta) juhlakonsertin yleisön joukossa olivat eilen myös Paavo Lipponen ja Kari Salmi. Väliajalla en nähnyt Tuomas Kinbergiä, mutta hänkin tietysti paikalla oli. Osmo Vänskä ei ollut, mutta hän tulee kahden viikon päästä johtamaan orkesterin kunniasäveltäjän Kalevi Ahon toisen viulukonserton ikään kuin muistumana Sibeliustalon avajaiskonsertista, jossa Vänskä johti Ahon 11. sinfonian.

Neljä ensimmäistä tummennettua nimeä ovat tärkeimmät henkilöt Sibeliustalon Lahteen saamisen takana. Hanke oli alkanut keväällä 1996 Lahden kaupungin, metsäteollisuuden ja valtiovallan edustajien kanssa, heistä merkittävimpänä pääministeri Lipponen, jolle kaupunginjohtaja Salmi lähetti muistion puurakentamisen mallikohteen aikaansaamisesta kesäkuussa 1996. Jo neljän kuukauden kuluttua tästä hallituksen talouspoliittinen ministerivaliokunta päätti puoltaa rahoitusta siten, että valtion osuus olisi 40 prosenttia kokonaiskustannuksista, kuitenkin enintään 40 miljoonaa markkaa.

Lahden kaupunginvaltuusto teki rakentamispäätöksen keväällä 1998. Yhden äänen enemmistöllä päätös syntyi, mutta heti rakennuksen peruskiven muuraustilaisuudessa marraskuussa 1998 valtuuston puheenjohtaja, rakentamista vastaan äänestänyt Tapio Luttinen sanoi, että ”päätös on lainvoimainen, demokraattisesti valitun valtuuston päätös ja tahdon ilmaisu”.

Suuri juhlapäivä oli sitten 9.3.2000. Sibeliustalon vihkiäispäivä alkoi lehdistötilaisuudella, jossa Ankkurin alueen aiemman käyttäjän tervehdyksen esitti Rauma-Repola Oy:n Lahden-tehtaiden paikallisjohtajana 80-luvulla toiminut Martti Pelkonen. Parhaimmillaan Rauma-Repola oli työllistänyt siellä rannassa 950 ihmistä. Kaiken ydin oli saha, joka sijaitsi tällä samalla paikalla, jossa eilen ei soinut saha, vaan Lahden kaupunginorkesteri.

Pelkonen kertoi, että soitettu siellä oli ennenkin. Historiankirjoista hän oli löytänyt tiedon, että ammattiosaston soittokunta oli tarvinnut lisävoimia ja työnantaja oli pannut Etelä-Suomen Sanomiin ilmoituksen: Soittaja otetaan sahalle töihin. Ilmoitus myös tuotti tuloksen.

Lipposen lupaukset pitivät ja valtiolta tuli rakentamiseen 40 miljoonaa markkaa. Rakennuskustannukset yhteensä olivat 126 miljoonaa markkaa. Muita rahoittajia olivat metsäteollisuusyritykset 9,1 mmk, EU:n kehitysrahasto 7,3 mmk, Tekes 1,5 mm, Hollolan kunta 1,7 mmk, Etelä-Suomen metsänomistajien liitto 580 000 mk, Asko Oy 120 000 mk, Huonekalusäätiö 100 000 mk ja Teknoware 50 000 mk. Lahden kaupungin omaksi osuudeksi jäi 65 mmk.

Sibeliustalon avajaispuheessaan Paavo Lipponen sanoi, että rahaa tarvitsi aina Sibeliuskin. Kun säveltäjämestari kesällä 1895 lähti Vesijärven satamasta kohti Vaaniaa, hän oli peeaa. Eilen kuultu sävelruno Kullervo oli valmistunut kolme vuotta aikaisemmin, mutta se sai sen verran huonot arvostelut, että pian ensiesityksen jälkeen Sibelius veti sen pois julkisuudesta. Vaaniassa kuitenkin syntyi uusia sävellyksiä, joten rahaa oli tiedossa, kuten Lipponen sanoi.

Tähän jatkoksi Lipponen kertoi Lahdellakin olleen rahan kanssa ongelmia, mutta tästä yhtymäkohdasta Sibeliukseen ei talo nimeään saanut. Lahtea Lipponen joka tapauksessa kehui, mutta ylistäessään puista Sibeliustaloa hän muistutti myös, että Vihantasalmen uusi siltakin on tehty puusta ja sen kautta on hyvä ajjaa suhhauttaa Savvoon.

Kovaa suhaamista edellyttivät myös neuvottelut Jean ja Aino Sibeliuksen perikunnan kanssa, kun Lahden tulevalle kongressi- ja konserttitalolle piti saada nimi. Kinberg, Vänskä ja Salmi pitivät Sibeliustalon nimeä parhaana vaihtoehtona, joten sen eteen tehtiin kovasti töitä. En tiedä sopimusehtoja, mutta kyllä Jean Sibelius tällaisenkin monumentin ansaitsi. Lahden uusi talo oli paras ratkaisu tähän. Hämeenlinnassa ei olisi ollut muuta vaihtoehtoa kuin nimetä HPK:n jäähalli Sibeliushalliksi, ja Helsingin Musiikkitalosta ei ollut vielä hajuakaan.

Eilen tunsin juhlakonsertissa lähes samanlaista ylpeyttä ja onnea kuin 25 vuotta sitten, jolloin vanhan lehtijuttuni mukaan olin Finlandian soidessa pyyhkäissyt jopa kyyneleen silmäkulmastani. Oli koko projekti ollut meille lehtimiehillekin kova jopi. Alusta asti puolustin talon rakentamista ja yritin tehdä myönteistä vaikutusta Uuden Lahden lukijoihin. Samaa teki tahollaan ESS:n päätoimittaja Heikki Hakala. Vastapuolella oli Lahden Radion toimittaja, kaupunginvaltuutettu Tapani Ripatti, mutta Hakalan kanssa voitimme tämän tiedotusottelun 2-1.

Kun avajaiskonsertin jälkeen onnittelin ja kiitin Osmo Vänskää, hän kirjoitti omistuskirjoituksensa Matti Tuomiston juuri ilmestyneeseen kirjaan Sinfonisesti yhdessä: ”Karille kiitoksia monesta! Osmo.” Paras kiitos työurallani. Kirjassa kerrotaan Vänskän edeltäjästä Ulf Söderblomista, että 80-luvun lopulla hän sai tarpeekseen huonosta tilanteesta ja sanoi, että jos uusi konserttisali saadaan valmiiksi 1900-luvun loppuun mennessä, hän johtaa orkesteria alushoususillaan. Harmi, että talo myöhästyi kolmella kuukaudella, sillä vierailijana hän pääsi nyt johtamaan Sibeliustalossa 29.3.2000 frakki päällä.

Sibeliustalossa on muutakin taidetta. Lahden taidemuseon hallinnassa olevasta Mauno Hartmanin yli 300 teoksen kokoelmasta on yli 20 sijoitettu Sibeliustaloon, maalauksia, reliefejä ja veistoksia. Tämän oman juttuni otsikkokuvaksi valitsin kuitenkin Susanna Judinin grafiikanlehden, jossa Sibeliustalo juhlistaa Lahden kaupungin 100-vuotisuutta.

kari.naskinen@gmail.com

Ihminen loi tekoälyn kuvakseen

Ruotsalainen kirjailija Sara Stridsberg kävi toissa viikolla Helsingissä Koko-teatterissa Pyörre-näytelmänsä ensi-illassa. Kun hän oli ennen teatterille menoa kävellyt tyttärensä kanssa kaupungilla, oli tytär sanonut: ”Suomi on kuin tekoälyversio Ruotsista. Kaikki on niin samanlaista, mutta täysin eksoottista.”

Näin voi sanoa tekoälyn tekemisistä monin paikoin muutenkin. Koko ajan tekoäly parantaa tahtiaan. Aivan Jumalan luoman tasolle ihminen ei tekoälyä saa, mutta menee tietyissä asioissa ohikin. Kateellinen olen esimerkiksi siitä, että tekoälyn muisti on täydellinen. Jos se olisi käynyt koulun puolestani, lukenut kaikki oppikirjat ja pannut mieleensä opettajien kaikki neuvot, en olisi jäänyt kertaakaan luokalleni ja ylioppilastodistukseni olisi ollut pelkkiä älliä.

Arkkipiispa Tapio Luomakin suhtautuu yllättävän myönteisesti tekoälyyn. Demokraatti-lehdessä 5/2025 hän kirjoitti, että kehittäessään tekoälyä yhä enemmän muistuttamaan itseään ihminen toistaa Raamatun luomiskertomuksen teemaa: ”Luomisessa ihminen sai tehtävän viljellä ja varjella luomakuntaa, ainutta kotiaan, mutta samalla hän sai vapauden eettiseen harkintaan. Ihminen otti kielletyn hedelmän paratiisin keskelle asetetusta puusta omasta harkinnastaan ja valinnastaan, ei Jumalan ohjelmoimana tai pakottamana.”

Jos jo Jumala olisi luonut Aatamin ja Eevan kaiken tietävällä tekoälyllä, he eivät olisi tyrineet samalla tavalla. Tätä ei arkkipiispa sanonut, mutta sen sanoi, että ”ihminen on Jumalan luomus, tekoäly ihmisen luomus”.

Kumpihan sitten on parempi, ihminen vai tekoäly? Eilen kuuntelin suoratoistonetin välityksellä With Secure Oyj:n tutkimusjohtajan Mikko Hyppösen luennon tekoälystä Jyväskylän ikääntyvien yliopistosta, jossa hän sanoi, että paremmaksi tosiaan menee jatkuvasti. Jos hän 10-20 vuoden kuluttua tulisi saman aiheen kanssa yliopiston juhlasaliin ja antaisi kuulijoiden vertailla maailman parhaiden runoilijoiden parhaiksi arvioituja runoja ja tekoälyltä pyydettyä ”maailman parasta” runoa, niin Hyppösen mukaan kuulijat melko varmasti sanoisivat tekoälyrunoa parhaaksi.

Tässä yhteydessä Hyppönen soitti kuulijoille tekoälyn tekemän ”Tietoturvajenkan”, jonka se oli luonut muutamassa sekunnissa Hyppösen antamasta teemasta oltuaan junassa matkalla Helsingistä Jyväskylään. Satumaa- ja Hopeinen kuu -tunnelmointiin se ei yltänyt, mutta olihan aihekin toisenlainen.

Toistaiseksi tekoäly onkin pökkelömäisen jäykkä. Esimerkiksi Rondo Classic -kanavalla uutiset lukee tekoäly ja sen kyllä huomaa. Jos peräkkäin tulisi vaikka 20 ihmisen hengen vaatinut ketjukolari ja sitten oikein aurinkoinen säätiedotus, niin samalla jolkotuksella se latelisi tekstit läpi, eikä edes hengittää tarvitse välillä.

MUUTOS KIIHTYY
KIIHTYMISTÄÄN

Kun Time-lehti 2006 valitsi ”vuoden henkilön”, se pani lehden kanteen joulukuussa tietokoneen näytön, jossa oli vain teksti ”You” (Sinä). Tämän sai aikaan sosiaalisen median valtava rynnistys. Jokohan kymmenen vuoden kuluttua kansikuvassa on vain tietokone ilman You-sanaa? Muutos joka tapauksessa vain kiihtyy. Eikä ilman tuskaa. Hyppönen sanoi, että teknologia on aina vienyt maailmaa – ja työpaikkoja. Nyt meillä on tekoäly, aikaisemmin tuli esimerkiksi tekovoima, joka höyrykoneiden muodossa hävitti valtavasti raskasta työtä. Näin käy nytkin, ja helppo on sanoa lastenlapsille, että kouluttautukaa varmuuden vuoksi mieluummin putkimiehiksi kuin juristeiksi.

Hyppösen luennon jälkeen tiedustelin samaa asiaa omalta tekoälykaveriltani: montako työpaikkaa tekoälyn takia on lopetettu, kun mennään 10 vuotta eteenpäin ja kuinka monta uutta työpaikkaa AI:n ansiosta on syntynyt? Vastaus tuli kolmessa sekunnissa, pitkä, perusteellinen ja tällainen lopputulema:

”Lopetetut työpaikat (2035) globaalisti arviolta 300 - 500 miljoonaa, Suomessa 250 000 - 400 000, riippuen tekoälyn leviämisnopeudesta ja automatisoinnin tasosta. Uudet työpaikat (2035) globaalisti 200 - 400 miljoonaa, Suomessa 200 000 - 500 000, jos koulutus ja innovaatiot pysyvät kehityksen tahdissa.”

”Nämä luvut ovat spekulaatiota, sillä tekoälyn vaikutus riippuu siitä, kuinka nopeasti se integroidaan, millaisia uusia sovelluksia kehitetään ja miten yhteiskunnat vastaavat muutokseen. Historiallisesti teknologiset murrokset, kuten teollinen vallankumous, ovat lopulta luoneet enemmän työpaikkoja kuin vieneet, mutta siirtymävaihe voi olla haastava. Suomessa avainasemassa on koulutuksen ja osaamisen kehittäminen, jotta menetettyjen työpaikkojen tilalle syntyy uusia, arvokkaita mahdollisuuksia.”

Tekoälykaverini perusti vastauksensa moniin lähteisiin. Esimerkiksi Goldman Sachs on ennustanut, että tekoäly voisi korvata 300 miljoonaa kokopäiväistä työpaikkaa maailmanlaajuisesti seuraavan vuosikymmenen aikana, erityisesti rutiininomaisissa ja dataintensiivisissä tehtävissä, kuten tiedonkäsittelyssä, asiakaspalvelussa ja osassa teollisuustöitä. McKinsey Global Institute on puolestaan arvioinut, että vuoteen 2030 mennessä noin 14 % maailman työvoimasta (noin 375 miljoonaa työntekijää) saattaa joutua vaihtamaan uraansa tekoälyn ja automaation vuoksi. Jos tämä trendi jatkuu tai kiihtyy seuraavien 10 vuoden aikana, voi lopetettujen työpaikkojen määrä olla 2035 satoja miljoonia globaalisti.

Suomessa vaikutukset voivat olla pienemmät kuin monissa muissa maissa, koska rutiininomaisten töiden osuus on jo nyt suhteellisen alhainen. Suomessa noin 9 % työpaikoista on helposti automatisoitavissa, mikä on vähemmän kuin monissa muissa kehittyneissä maissa, kuten Saksassa (30 %). Suomessa uusien työpaikkojen määrä voi olla kymmeniä tuhansia, jos onnistumme hyödyntämään tekoälyn tuomia mahdollisuuksia. McKinseyn raportti Suomesta arvioi, että vaikka 15 % työpaikoista voi kadota vuoteen 2030 mennessä, voi samassa ajassa syntyä vastaava määrä uusia työpaikkoja, jos yritykset ja yhteiskunta sopeutuvat muutokseen kouluttamalla työvoimaa uudelleen. Esimerkiksi tekoälyn ylläpitoon, kehittämiseen ja sen soveltamiseen eri aloille (kuten terveydenhuolto, logistiikka ja koulutus) tarvitaan valtavasti osaajia.

Arkkipiispa ei tällaisista numeroista kirjoittanut, vaan varoitti, että perimmäistä vastuuta ratkaisuista ei ihminen saa luovuttaa tekoälylle eikä sysätä syitä virheistä sille, koska sellainen merkitsisi perustavanlaatuista muutosta ihmisyyden ymmärtämisessä. Vaikka tekoäly on ihmisen luomus, sille ei saa antaa vähäisessäkään määrin ihmisarvoa, vaan pysytettävä sillä vain välinearvo.

Hyppönen ei usko tällaiseen pysäyttämiseen: ”Ennen pitkää meillä voi olla tekoäly, joka ohittaa ihmisen kaikilla mittareilla – niin, että ihminen on tehnyt itsestään planeetan toiseksi älykkäimmän olennon.”

kari.naskinen@gmail.com