Tekoälyhuijausten kanssa oltava varuillaan

Helsingin kaupunginteatterin näyttelijä Sanna Majuri on antanut äänensä monelle äänikirjalle. Nyt Helsingin Sanomissa oli juttu, että hän on myynyt äänensä myös Storytel-äänikirjapalvelun robottilukijalle. Se menee jotenkin niin, että tekoäly nappaa Sanna Majurin äänen ja ääntämistavan, joista muokataan kloonattu puheääni kirjoja ääneen posottavaa robottilukijaa varten.

Tekoäly on kohta joka paikassa. Tällainen äänimanipulaatio on suorastaan vaarallinen. Joku huijari voi nauhoittaa kenen tahansa puhetta ja tehdä siitä tekoälyäänen. Sitten tällainen ääni soittaa huijauspuhelun vaikka mummolle tai papalle ja pyytää pikaisesti lähettämään hänelle rahaa, koska muuten tulee häätö asunnosta – maksamatta on viiden kuukauden vuokrat, mutta nyt vuokraisännän sietokyky loppui, joten 4700 euroa tarvitaan tänään. Ei siinä hässäkässä ehdi tarkistaa, onko tekoälysoittajan antama tilinnumero oikein, koska hätä on suuri.

Puhelu ei tietenkään voi olla pitkä, ettei käry käy, mutta tämähän onnistuu: ”Moikka vaan, nyt tuli linja-auto, täytyy heti mennä, moi.”

Lehtijutussa sanotaan, että tekoälylukijan ääni ei tietenkään vastaa ihmisen lukemista. Hymyjä, vakavuutta ja muita sävyjä se ei hallitse, mutta tämäkin ongelma poistuu varmaan ajan kanssa. Ruotsalainen Storytel tekee Suomessa yhteistyötä Otavan kanssa. Storytelin tuotejohtaja Johan Ståhle sanoo, että tekoälyyn ei tarvitse syöttää nimenomaan näyttelijöiden tai muiden tämän sektorin ammattilaisten äänimateriaalia. Tämä mahdollistaa äänien ottamisen, jos hinnoista sovitaan, vaikka tv:n uutistenlukijalta, suositulta laulajalta jne. Mahdollisia huijaussoittoja varten ovat sitten muut tekijät.

kari.naskinen@gmail.com

Leikkauksia lisätään ja työvoimapalveluja uudistetaan

Työvoimapalvelut tarkoittavat kansankielellä niitä tehtäviä, joita työvoimatoimistot hoitavat. Koska nimiä kuitenkin aina muutetaan uusien päättäjien halutessa niitä muutella, on 2000-luvulla puhuttu TE-toimistoista. Nyt tulee taas iso muutos, kun nämä valtiollisten Ely-keskusten työllisyys- ja elinkeinopalvelut vuodenvaihteessa palautetaan vaihteeksi taas kuntien hommiksi. Ehkä nimetkin taas muuttuvat, en tiedä.

Ensimmäinen työnvälitystoimisto perustettiin Helsinkiin 1903, ja varsinaiset kunnalliset toimistot seuraavana vuonna Turkuun, Tampereelle, Viipuriin ja Kotkaan. Kunnolla organisoitu työnvälitysjärjestelmäkin sai alkunsa jo vähän ennen Suomen itsenäistymistä, kun Pietarissa vahvistettiin marraskuussa 1917 työnvälityksestä asetus, joka velvoitti jokaista yli 5000 asukkaan kuntaan perustamaan työnvälitystoimiston.

Lahdessa oli tuolloin 5400 asukasta, joten piti panna töpinäksi. Virallisesti täällä perustettiinkin työnvälitystoimisto 13.6.1918 ja heti seuraavan päivän Etelä-Suomen Sanomissakin oli yhden palstan uutinen asiasta. Toimiston johtokunnan muodostivat kaupungininsinööri Jalmari Janhunen, työnjohtaja J.K. Lindholm ja varastonhoitaja August Tiitola.

Näistä asioista tehdään hyvää selkoa Lahden työvoimatoimiston historiakirjassa Pestuumarkkinoilta Eurooppaan. Se ilmestyi toimiston 75-vuotispäivänä 1994, jolloin Lahden työttömyysaste oli historiallisesti kaikkein karmeimmillaan 26,8 prosenttia. Eikä tälläkään hetkellä mene hyvin, työttömyysaste 14-15 prosentin paikkeilla.

Koko maankin tilanne on huono. Työttömiä työnhakijoita oli syyskuun lopussa 279 700, vuotta aiemmin 249 800. Lisäksi käytännössä työttömiä eli lomautettuja oli viime kuun lopussa 28 500 henkilöä, mikä oli 4100 enemmän kuin vuosi sitten.

Petteri Orpon hallituksen ohjelmassa luvattiin 100 000 uutta työpaikkaa, mutta ei ole eikä kuulu. Syyskuussa oli avoinna vain 56 200 työpaikkaa, vuosi sitten samaan aikaan 109 300.

Persukokoomuksen hallituksen 100 000 työllisen tavoitteesta puuttuu nyt 150 000 työllistä.

Suomen tilanne on niin huono, että EU:ssa sitä huonompi se on vain Espanjassa ja Kreikassa. Tilastokeskuksen elokuussa tekemän vertailun mukaan EU-maiden työttömyys oli keskimäärin 6 prosenttia, Suomessa 8,4 prosenttia.

Lisäksi sosiaaliturvaleikkaukset: ne pudottavat arviolta 100 000 ihmistä toimeentulotuen varaan. Tämä ei edistä työllistymistä, vaan syrjäytymistä.

Suomessa eivät työttömyydestä kärsi vain raksamiehet, automyyjät ja tarjoilijat, vaan uusiutuvien työvoimatoimistojen asiakkaiksi ovat ensi vuonna tulossa myös näyttelijät, taidemaalarit ja kirjailijat, koska kulttuurimäärärahoja karsitaan kovalla kädellä.

Tämän jutun kuvat otin työvoimatoimiston juhlakirjasta, jossa on kuvia mm. Mikko Nupposen entisen huonekalutehtaan pintakäsitytelyosastolta ja pihasta, jossa hevoskärryjen takana on myös Nupponen itse.

kari.naskinen@gmail.com

Miehen kunnia, työsopimus, kapina, johtajuus

Hyvät lännenelokuvat ovat teemoiltaan usein hyvin laaja-alaisia. Otsikkooni otin nyt aiheita Howard Hawksin Punaisesta virrasta (1948), joka on tämän lajityypin suurimpia klassikoita. Sen runkotarina on suuri karjanajo Texasista pohjoiseen Kansasiin. Iso seikkailu, jossa 10 000 eläimen laumaa ajetaan tuntemattoman ja vaarallisen maan halki, tavoitteena päästä uusille markkinoille ja lopullisena päämääränä synnyttää vanhan karjatilallisen Thomas Dunsonin lihakarjaimperiumi. Olkoon tällainen tai mikä tahansa imperiumi, sellaisen muodostaminen vaatii aina muutakin kuin kaikkein puhtaimpia keinoja - ehkä menetelmien laillisuus toteutuu, mutta moraalia venytetään.

Punaista virtaa voi tavallaan sanoa myös Road movie -tyylin avaajaksi, vaikka siinä ei varsinaisesti teitä pitkin mennäkään. Samanlaisia teemoja on myöhemmin sivuttu esimerkiksi Dennis Hopperin Easy Riderissa (1969), Wim Wendersin Paris, Texasissa (1984), Ridley Scottin Thelmassa ja Louisessa (1991) ja hupivinkkelistä myös Aki Kaurismäen Leningrad Cowboys Go Americassa (1989).

Punaisessa virrassakin tapahtumapaikka vaihtuu matkan edetessä, ja juoni jakautuu selvästi episodeihin matkan etappien muodossa. Päähenkilöt ovat Thomas Dunson (John Wayne) ja hänen aikuinen adoptiopoikansa Matthew Garth (Montgomery Clift uransa toisessa elokuvassa). Keskeinen teema on heidän välillään oleva tragedia vanhojen klassikkojen tapaan: pojan tarve tappaa isä, ei ehkä kirjaimellisesti mutta ainakin vertauskuvallisesti niin, että raivaisi tietä omalle valta-asemalleen. Isän taas pitää kunnia-asianaan saavuttaa kuolemattomuus ja arvonanto lapsen kautta. Elokuvassa on koko ajan kysymys miehen kunnian täyttämisestä. Suuri rakkauskin kertomuksen alussa joutaa syrjään, kun mies hakee kunniaansa. Eikä naisen järkevyydelle anneta mitään arvoa.

Nuoremman miehen matka ei kuitenkaan ole aivan samanlainen. Hän suhtautuu isoon matkaan lähes kuolemaa halveksien, eikä välitä edes luvatusta palkkiosta. Tärkeintä ei ole varsinaisesti päämäärä, vaan matkasta selviäminen kunnialla.

Matkan aikana tulee esille monenlaisia ongelmia ja ristiriitoja. Työsopimuksesta miehet antavat sanansa, mutta kun vaikeat ajat koittavat, alkaa lipsuminen. Kapinointiakin ilmenee, koska työsopimuksen pitäminen tuntuu joistakin epäoikeudenmukaiselta tilanteiden muuttuessa odottamattomiksi. Koska kuitenkin ammatti- ja työantajaliitot puuttuvat, ratkaistaan työriidat asein. Näissä vaiheissa korostuu joukkovoiman ja -liikkeen kannalta hyvän johtajan merkitys. Garth osoittautuu sellaiseksi.

Suomessa johtamisen suurimmat filosofit eli jääkiekkovalmentajat käyvät nykyisin luennoimassa elinkeinoelämän seminaareissa. Parempaan tulokseen päästäisiin, jos yritysjohtajat kutsuttaisiin Hook-urheilubaariin ja sen isolta striiminäytöltä katsottaisiin Punainen virta.

Dunsonin tiukat kurinpitotoimenpiteet olivat vaikuttaneet moraaliin niin heikentävästi, että Garthin oli otettava vastahakoisesti karjan ajaminen hallintaansa. Niin rajuksi asiat menevät, että Garth ottaessa karjanajon johtajuuden, jää Dunson siitä pois kokonaan. Garth on oikeassa valitessaan suunnan Abileneen, joka on lähempänä ja jossa kerrotaan olevan rautatie jatkokujetuksia varten. Jästipää Dunson on koko ajan ollut sitä mieltä, että karja pitää viedä pidemmälle matkalle Missouriin, mutta kun miesten kapinointiin yhtyy myös Garth, Dunson joutuu pelkäämään kaikkia, alkaa vetää viskiä eikä uskalla nukkua vahtiessaan miehiä. Dunson vannoo tappavansa Garthin, ja loppuratkaisu tapahtuu, kun karjalauma on saatu perille ja Dunson uusien palkkamiesten kanssa takaa-ajonsa päätteeksi tavoittaa Garthin. Lopulta heidän ystävyytensä kuitenkin osoittautuu vihaa vahvemmaksi - murhanhimo kääntyy hetkessä isälliseksi rakkaudeksi, kun ensin on tapeltu nyrkein oikein kunnolla.

Me katsojat olemme elokuvan kestäessä havainneet, että Garth voittaisi Dunsonin asetaistelussa, mutta myöskään Garth ei halua tällaista. Kuukausia kestäneen matkan (1600 km) aikana Dunsonin tukka on harmaantunut ja hän saa jäädä Happy Endin jälkeen kunnioitetulle eläkkeelle.

Aikaisemmin monta elokuvaa John Waynen kanssa tehnyt John Ford sanoi Punaisen virran nähtyään Howard Hawksille: "En koskaan tiennyt, että iso paskiainen osaa näytellä." Alun perin oli suunniteltu, että elokuvan päätähdet olisivat olleet Gary Cooper ja Cary Grant. Lopullinen valinta oli parempi. John Wayne ei koskaan ennen ollut esittänyt tällaista hahmoa, jonka sankaruuteen liittyi myös vihaa, kostoa ja kunnianhimoa sen sijaan, että häntä ohjaisi jokin automaattinen vaisto kohti oikeudenmukaisuutta. Montgomery Clift puolestaan oli lyhyeksi jääneen uransa aikana yksi traagisimmista ja lahjakkaimmista näyttelijöistä, joka kapinallisella läsnäolollaan muutti Hollywoodin miehen mallia.

kari.naskinen@gmail.com

Neorealism ora

Kino Laika -elokuvateatterin aulassa Karkkilassa on myyntipisteen aukon yläpuolella neonvalomainos ”La Moderne”. Se on tuttu Aki Kaurismäen elokuvasta Le Havre (2011), jossa tämä mainos on baarin nimenä talon seinässä.

Viime viikolla Kino Laikassa järjestettiin neljännen kerran eräänlaiset Sodankylän elokuvajuhlien kolmipäiväiset jatkot. Yritin olla nokkela ja kirjoitin juttuni otsikon Paola Cortellesin ohjaaman elokuvan innoittamana. Ainahan on huominen (2023) on kunnianosoitus italialaisen elokuvan sodanjälkeiselle neorealismikaudelle, josta tulevat suorina yhteyksinä mustavalkoinen kuvamateriaali, alun viiden minuutin lähes neliskulmainen kuvasuhde (4:3) ja sisällöllisesti työväenluokan elämän ongelmat, joihin liittyvät jokapäiväiset rahahuolet, moraaliset painiskelut, epäoikeudenmukaisuus ja tässä elokuvassa erityisesti naisten huono asema patriarkaalisessa perheessä, suvussa ja koko yhteiskunnassa.

Paola Cortellesi (kuvassa oik.) on elokuvan pääosassa ja hänelle tämä on myös debyyttiohjaus. Se sai ensiesityksensä viime vuonna Rooman filmifestivaaleilla ja siitä syntyi valtava menestys. Suomessa elokuva tulee varsinaiseen teatterilevitykseen joulukuussa. Elokuva on hieno, sen kuvaus hellan ja nyrkin välissä olevasta Deliasta on hurja, mutta mukana on paljon myös ironista käsittelyä niistä asioista, joilla miehet pitivät vielä yksinvaltaa ennen vuoden 1946 parlamenttivaaleja, joissa naiset vasta ensimmäisen kerran pääsivät käyttämään ääniokeikeuttaan. Delia tekee useampaa työtä, kuvaavasti naisten asemaa esitetään pienenpienessä sateenvarjotehtaassa: töihin otetaan uusi oppipoika, jonka saama palkka on suurempi kuin Delian, mutta omistaja selittää, että ”hänhän on mies”. Mutta huominen tuli...

Kotiin tultuani luin noista vaaleista, ja olivathan ne merkittävä muutosvaihe. Ne olivat ensimmäiset Mussolinin diktatuurin ja maailmansodan jälkeen, ja isona asiana kerrotaan mm. se, että kommunistipuolueen Nilde Iotta sai naisilta runsaan äänisaaliin ja hänet nimitettiin jäseneksi Italian uutta perustuslakia säätäneeseen komiteaan, jossa hän vastasi perhepolitiikkaa koskevan osan laatimisesta. Myöhemmin hän tuli tunnetuksi puolueen puheenjohtajan Palmiro Togliattin rakastajattarena.

Ennen noita vaaleja tuollainen oli tietenkin kaiken hyväksynnän ulkopuolella, mitä naisiin tuli. Sen sijaan miehet saivat käydä huorissa miten tykkäsivät. Deliakin suihkuttaa Eau De Colognea puolisonsa Ivanon (Valerio Mastandrea, kuvassa) kaulalle, kun tämä sanoo lähtevänsä illalla ”kavereiden kanssa korttia pelaamaan”. Kaikki korttelin naiset tietävät Delian tilanteen, mutta sille niin kuin muidenkin miesten tekemisille antaa hyväksyvää ymmärtämystä se, että kun ne joutuivat olemaan kahdessa sodassakin...

Parempaa suhtautumista naisiin edustaa vain samassa huushollissa petipotilaana asuva Ivanon isä, joka neuvoo poikaansa, ettei pidä jatkuvasti hakata vaimoa, koska nainen turtuu siihen – mieluummin vähän harvemmin, mutta kovempaa.

Komediallista ainesta on elokuvan alkupuoliskolla, esimerkiksi kihlajaislounas Ivanon ja Delian kotona, jonne saapuvat tytär Marcellan (Romana Maggiota Vergano, kuvassa vas.) poikaystävä vanhempiensa kanssa. Läskiksi menee, kun Ivano ottaa vähän liikaa viiniä ja syntyperäisenä roomalaisena katsoo nenänvartta pitkin maalaisnousukkaita, joita kohtaan on lisäksi kova kateus, koska tämä maalaismies on saanut kahvilansa menestymään ja on selvästi jo kulmakunnan porho. Myöhemmin puolestaan Delia panee merkille, että Marcella on tekemässä vikatikin, sillä kihlattu on periaatteessa samaa lajia Ivanon ja yleensäkin italialaisten miesten kanssa.

Erittäin onnistunut elokuva, josta Roberto Rossellini, Vittorio de Sica ja Luchino Visconti voisivat olla ylpeitä. Näiden neorealismin suurten tekijöiden ”uusrealistiset” elokuvat kertoivat sodanjälkeisen Italian ongelmista varsinkin sosiaalisten konfliktien kautta, joita syntyi mm. liittoutueiden joukkojen vielä maassa olemisesta. Deliakin törmää amerikkalaisiin sotilaspoliiseihin, mutta hyvässä tilanteessa, vaikka sekin hyvyys muuttuu kotona helvetilliseksi.

DIGITAALINEN ELOKUVA-
ESITYS EI AINA ONNISTU

Kino Laikan omistaja Aki Kaurismäki tekee elokuvansa edelleen filmille. Digitaalisen elokuvan ongelmista saatiin kokemusta eilen, kun Stephane Brizenin elokuvassa Out of Season (2023) suomenkielinen tekstitys pätki ja suurin osa teksteistä jäi näkymättä. Tällainen on mahdollista, koska digielokuviin ei tekstejä polteta kiinni, vaan esitettäessä elokuva ja tekstit yhdistyvät eri tiedostoista. Tällä kertaa tämä yhdistymistekniikka petti.

Kino Laikassa esitettiin näillä Sodankylän jatkoilla 16 elokuvaa, mukana myös Anneli Saulia luotaava dokumenttielokuva Annelin aika, tämä Saara Cantellin ohjaama elokuva tulee teatterilevitykseen ensi viikolla.

kari.naskinen@gmail.com

Kuka haastaisi Jumalan oikeuteen?

Enkeleitä vielä on, mutta Jumala on jo häippässyt Taivaasta huitsin Nevadaan, käy ilmi Kansallisteatterin näytelmässä Angels in America. Tony Kushnerin kirjoittama näytelmä sijoittuu 80-luvun puoliväliin, jolloin Reagan oli presidenttinä; nyt edessä ovat vaalit runsaan viikon kuluttua ja hyvin mahdollista on, että Trumppi valitaan presidentiksi jo toisen kerran. Valitaan tai ei, tilanne pysyy jokseenkin samanlaisena kuin Reaganin aikana. Enkeleistä ei ole avuksi, ja kuten näytelmän loppupuolella kysytään, kuka haastaisi Jumalan oikeuteen siitä, ettei ole pätkääkään huolehtinut ihmisten asioista. Ei Amerikka eikä maailma mihinkään ole muuttunut.

Vain Trumpilla olisi periaatteessa kanttia haastaa vaikka Jumalakin oikeuteen, ja suoraan Korkeimpaan oikeuteen, koska siellä tuomareina ovat Trumpin edelliskaudellaan nimittämät kaverinsa. Tämä ei kuitenkaan käy, koska evankelikaalipää Trump itse on Raamatun elävä mainosmies.

Jotain pitäisi kuitenkin tehdä, sillä näytelmässä sanotaan, että ”te ette ole nähneet mitä on tulossa, olette nähneet vain sen minkä te pelkäätte tulevan”. Demokratia, suvaitsevaisuus, tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus ovat menneet huonompaan suuntaan, eikä rasismi ole pätkääkään laimentunut, kun äärioikeistolaisuus on kasvamaan päin jokseenkin koko läntisessä maailmassa. Näytelmän yhteydet tämän päivän ilmiöihin ovat siis ilmiselvät.

Jo 1985 esillä oli ja on näytelmässäkin otsonikerroksen aukkojen suurenemininen Etelämantereen yllä. Nyt ilmastonmuutos on muuttunut ilmastokriisiksi, mutta viis siitä, voittaessaan vaalit Trump panee jarrut päälle ja kaikenlaiset ilmastohömpötykset lopetetaan lain uhalla. Homolainsäädännössä voi käydä niin, että homot kuskataan Guantanamoon. Ohjelmalehtisessä muistutetaan yhtä takavuosien tapahtumaa Suomessakin, kun kansanedustaja Maija-Liisa Lindqvist (Kesk) sanoi homoparien rekisteröintiä käsitelleessä eduskuntakeskustelussa, että ”seuraava vaihe olisi, että voisi elää vaikka sian kanssa”.

Meille vanhemmille katsojille näytelmä ei mitään uutta tarjoa. Kyllä me hyvin muistamme Reaganin ja Thatcherin aikojen karmeudet, lisäksi muistamme aidsin, joka näytelmässä on keskeistä sen liittyessä homofobian valtavaan esille tulemiseen. Nyt tämä seksuaalisuutta koskeva polemiikki on entisestään monimutkaistunut. Ohjelmalehtisessäkin on yhden näyttelijän nimi Aksa Korttila, joka vasta esityksen aikana osoittautuu naiseksi. Kansallisteatterin yksi ohjaaja puolestaan on Akse Pettersson, joka on mies. Minäkin sain tällä viikolla sähköpostia elokuvayhtiöltä, joka kertoi kohta teattereihin tulevasta dokumenttielokuvasta Anneli Saulista, ja viestin allekirjoitttajana oli ”Santtu Nikula (she)”.

Näytelmässä on homoja, yksi kaappihomomormoni Utahista ja lakimies Roy Cohn (1927 - 1986), joka sanoo olevansa aito hetero, mutta tykkää silti välillä paneskella miesten kanssa. Näin oli ollut oikeassakin elämässä, jossa Cohn kuului Nixonin ja Reaganin lähipiireihin sekä ehti olla myös Trumpin neuvonantajana ja juristina tämän aloitellessa liikemiesuraansa. Cohnin muita asiakkaita olivat mm. Aristoteles Onassis ja useat mafiapomot. Ennen näitä vaiheita Cohn oli ollut avustamassa kuulusteluja Joseph McCarthyn kommunistivainoissa. Julkisessa keskustelussa Cohn asettui homojen oikeuksia vastaan, mutta niin siinä sitten kävi, että hän itse kuoli aidsiin.

Cohn edustaa myös valkoisen rodun ylivoimaista paremmuutta ja on viimeisinä päivinään sairaalan letkuissa kuin persupotilaat keskussairaaloissa: eikö tänne vittu saa suomalaisia hoitajia, kun täällä on vain näitä kummallisia tyyppejä jostain Taigapurista?”

Cohnia eivät näytelmässä pelasta kuolemalta edes miljoonilla suhmuroidut lääkkeet, joista olisi apua 100 000 muulle potilaalle. Näinhän tilanne muutenkin kehittyy, kun yksityinen terveydenhuolto on noussut poliittisessa ajattelussa julkisen terveydenhoidon ohi. Lopulta käy niin, että kuntien ja valtion kustantama erikoissairaanhoitokin häviää kilpailun ja sen heikoille harteille jäävät vain köyhimmät, joilla ei ole varaa parempaan. Raha ratkaisee elämän ja kuoleman kysymykset.

Linda Wallgrenin sovittama ja ohjaama näytelmä kestää neljä tuntia, mutta onneksi alkuperäisestä versiosta (1991) on karsittu pois kolme tuntia. Kyllä asia selväksi tulee, mutta näköjään näytelmän yllättävän kova maine on tehnyt tästä Kansallisteatterin pienen näyttämönkin esityksestä ylimainostetun ja -kehutun. Näyttelijät kyllä vetävät rankat roolinsa erinomaisesti, etenkin Cohnia esittävä Timo Tuominen. Naispuolisen enkelin Inke Koskisen ilmestyminen katon läpi on tietenkin yksi kohokohta, varsinkin estyneen Jumalan sanansaattajan ilmoittaessa itsensä ”himon tihentymäksi ja lihan painovoimaksi” - olisi voinut Thomas Pynchonia siteeraten kehua itseään myös painovoiman sateenkaareksi.

kari.naskinen@gmail.com (he)

Trump voi voittaa, koska USA ei ole demokratia

Vajaat kaksi viikkoa USA:n presidentinvaalipäivään ja tilanne on edelleen täysin auki. Ikäihmisten yliopiston luennossa tänään Jyväskylän yliopistossa sanoi Yhdysvaltain politiikkaan syvästi perehtynyt fil. maist. Jani Kokko, että Kamala Harrisilla on monta etua Donald Trumpiin nähden, mutta tästä huolimatta vaalijärjestelmä voi heittää Trumpin voittoon.

Kokko sanoi, että Harris tulee varmuudella saamaan suuremman äänimäärän, mutta ratkaisevaksi nousee silti se, miten äänet menevät kuudessa vaa´ankieliosavaltiossa. Republikaanit on lähihistoriassakin voittanut vaalit kolme kertaa, vaikka demokraatit ovat niissä saaneet enemmän ääniä.

”Tämä vaalijärjestelmä tarkoittaa sitä, että vaikka Yhdysvallat on tasavalta, se ei ole demokratia”, sanoi Kokko, joka on muuramelainen kansanedustaja (SDP). Ennen eduskuntauraansa hän toimi väitöskirjatutkijana Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella. Kokon 2012 hyväksytty pro gradu -tutkielma oli ”Kansakunnan ääni: Yhdysvaltain presidenttien virkaanastujaispuheet poliittisen puheen genrenä George Washingtonista Barack Obamaan”.

Kokon mukaan Trumpin etuna vaalipäivänä on ehkä se, että vaa´ankieliosavaltioiden esikaupunkialueilla tämä saa valkoisilta äänestäjiltä riittävän suuren tuen. Tämä yksin voi olla asia, joka kääntää vaalimatematiikan Trumpin eduksi. Muussa tapauksessa Harris voittaa, koska hänen kampanjansa budjetti on paljon suurempi ja koska hän 60-vuotiaana on nuori, raikas tuulahdus 78-vuotiaan papparaisen rinnalla. Näin siis toimii epädemokraattinen järjestelmä.

kari.naskinen@gmail.com

Thelma ja Loviisa eivät putoakaan kuolemaan

”Ne koittaa alistaa, me tullaan kovempaa
Ja kun mä oon sun kaa, me vastaan maailma
Ne tietää, ettei ne meitä tuu kiinni saamaan”,
laulaa Sara Siipola pop-kappaleessaan Thelma & Louise.

Lahden kaupunginteatterissa tarina jatkuu, vaikka näytelmä Thelma & Loviisa ei varsinaisesti tuohon elokuvaan (1991) liity muuten kuin perusteemoiltaan. Minna Harjuniemen kirjoittamassa ja ohjaamassa näytelmässä Thelma ja Loviisa myös lähtevät ulos miesten hallitsemasta maailmasta ja haluavat sanoa viimeisen sanan. Istutaan autoon, joka ei tällä kertaa ole Ford Thunderbird, vaan Ford Mustang, lähdetään pitkin Nelostietä kohti pohjoista mökille.

Ohjelmalehtisessä lainataan feministitoimittaja Anu Silfverbergin kirjoitusta elokuvasta, joka päättyy siihen, kun Thelma ja Louise ajavat Grand Canyonin reunan yli: ”He ylittävät reunan ja kuva pysähtyy kesken ilmalennon. He ovat olleet siinä kaikki nämä vuodet, maan ja ilman rajalla. He lentävät siellä niin kuin komeetta.” Lahdessa lopputilanne on kovin toisenlainen. Thelma ja Loviisa lähtevät tässäkin käsi kädessä pois kohti näyttämön takaseinää, mutta matka jatkuukin videonäytössä teatterin aulaan, jossa he spraymaalipurkit käsissään ovat Arto Pennasen hienon Seitsemän veljestä -maalauksen edessä. Yllättäen he eivät kuitenkaan sotke maalausta elokapinallisesti, vaan lopulta palaavat näyttämölle, jossa näytelmän naiset ja muuten sivuosissa olleet miehet viettävät leppoisaa elämää aurinkoisella rannalla. Happy End.

Jos tapahtumat teatterin yläaulassa olisi tehty videonauhalle, olisi maalauksen voinut peittää muovikelmulla ja sitten sotkea se maalilla, mutta nyt ratkaisu on lempeä. Tosin Ridley Scottin elokuvastakin on jokin dvd-versio, jossa on toisenlainen loppu: ilmalennon jälkeen jonkin ajan kuluttua leikataan alas, jossa Thunderbird jatkaa matkaa isossa pölypilvessä (löytyy Youtubessa).

Keskeinen hahmo näytelmässä on myös Marilyn Monroe, jonka suuri julkisuuskuva oli miesten maailman rakentama. Tässä kuvassa Marilyn oli bimbo, kuuman seksikäs, pehmeän kevytmielinen, turhamaisuuden monumentti. Minna Harjuniemi kirjoittaa ohjelmalehtisessä, että Marilynilla ei ollut todellista liittolaista, ystävää, ketään jonka käteen tarttua. Marilyn oli kuin bimbouden ja blondiuden ruumiillistuma. Harmi vain, että roolin tekevän Nella Tynin puheilmaisu on paikoin puuroa, koska r- ja s-kirjainten ääntäminen menee suhinaksi. Thelmaa esittävän Anna Pitkämäen artikulointi taas suttaantuu niissä kohdissa, joissa hän oikein innostuu puhumaan niin lujaa ja nopeasti, että sanat menevät yhteen pötköön. Jos oltaisiin muutama vuosikymmen takanapäin, voisi näyttämöllä olla myös teatterista 80-luvulla eläkkeelle jäänyt Thelma Saastamoinen.

Loviisana on Tampereen yliopistossa teatteritaidetta opiskeleva Saara Paasikoski, näyttelijänä kaikin puolin niin taitava, että hänet kannattaisi valmistuttuaan kiinnittää Lahteen vakituisesti.

Tuttuja roolihenkilöitä näytelmässä ovat myös Minna Canth, Wivi Lönn, Dolly Parton, Harvey Keitel, Pyhä Lucia, Pyhä Agatha, Martta Niskavuori ja Malviina Multia. Kymmenen metriä pitkä räsymattohuivi on Loviisa Niskavuorella, jota Liisa Vuori esittää erinomaisesti. Tämäkin räsymatto oli Niskavuoren tuvan lattialla jo, kun Raija-Sinikka Rantalan ohjaamia Niskavuoria esitettiin 80-luvun lopulla Juhani-näyttämöllä. Onkohan taas tammikuussa, kun Niskavuoren Heta tulee?

Nykyteatterin yhtä trendiä edustaa Pyhä Lucia -sketsi. Se trendi, että hauskaa olla pittää. Komediaa väännetään väkisin kaikkeen sopivaan ja sopimattomaan rakoon. Ajatellaan, että teatterin talous pelastetaan kaikkein heppoisimmalla viihteellä.

Toinen lisääntynyt tapa on se, että lavasteita siirtelevät ylimääräiset miehet kesken esityksen. Teatteritekniikkaan on Lahdessakin pantu miljoonia, mutta sitten hommia tulevat hoitamaan kaikenmaailman hanslankarit. Tämä on pelkästään ohjaajien ”taiteellisen näkökulman” vaativaa turhaa ja häiritsevää touhuamista.

”Joo sä oot hullu mut mä oon hullumpi
Jos joku sua puukottaa, tai koskee ilman lupaa
Sä voit luottaa siihen et alan sille hautaa kaivaa”

kari.naskinen@gmail.com