Aitoja vappuvitsejä

Kun Neuvostoliitto vielä oli, kysyttiin Radio Jerevanilta, onko perhesuunnittelu mahdollista sosialismin vallitessa. Radio Jerevan vastasi: ”Periaatteessa kyllä, mutta on vaikeaa, koska tuotannon välineet kyseisellä toimialalla ovat jatkuvasti yksityisten käsissä.”

Emeritusprofessori Tauno Tiusanen on entisen Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan kommunistimaiden erityisasiantuntija, joka on tutkinut kommunistisia ja siirtymätalousmaita yli 30 vuoden ajan. Hän on kirjoittanut kymmeniä kirjoja, joista toiseksi viimeinen on Kommunistien vitsikirja (2012). Seuraavassa otteita 75-sivuisesta kirjasta:

Mitä eroa on kansandemokratialla ja demokratialla? Samalla voisi kysyä, mitä eroa tuolilla ja sähkötuolilla.

Neuvostovirolaiset kysyivät, mitä Urho Kekkonen oikeastaan teki lukuisilla Moskovan-matkoillaan. Hän opetti Kremlin isännille, miten tulla toimeen suuren ja mahtavan itäisen naapurin kanssa.

Radio Jerevanilta kysyttiin, miksi meillä on vain yksi puolue. Vastaus: Eikö siinä ole enemmän kuin tarpeeksi?

Radio Jerevanilta kysyttiin, pitäisikö neuvostokansalaisten päästä entistä enemmän matkustamaan länteen. Vastaus: Periaatteessa kyllä, mutta tyhjiltään takaisin tulevat kuljetusvälineet tulevat kansantaloudelle kalliiksi.

Radio Jerevanilta kysyttiin, maistuuko vodka samalta kaikkialla. Vastaus: Periaatteessa kyllä, mutta eräs länteen loikannut taiteilija väittää vodkan maistuvan hänelle paremmin Pariisissa.

Mihail Gorbatshovin kuivalla kaudella nimettiin Moskovan metron asemat uudelleen. Ydinkeskustan asema nimettiin Viinakaupaksi. Kolme asemaa kauempana asema sai nimekseen Jonon pää.

Pankkiryöstöjä tehtiin DDR:ssä hyvin vähän. Tämä johtui ennen kaikkea siitä, että pakoautoja joutui jonottamaan kymmenenkin vuotta.

DDR:ssä kehitettiin uudentyyppinen banaaniautomaatti. Kun sisään työnsi banaanin, räpsähti alalautaan kymmenen DDR-markkaa.

DDR:n johtajalla Eric Honeckerilla oli maailman pisin vessamatka. Ison ja pienenkin hädän takia piti aina matkustaa Moskovaan.

Puolalaisessa kommunismissa jokainen teki, mitä halusi. Kukaan ei tehnyt sitä, mitä olisi pitänyt. Kaikki vetivät yhtä köyttä, mutta eri suuntiin.

Puolassa oli lehtiuutinen kahden Polski Fiatin kolarista, jossa oli kuollut 12 ihmistä. Molempien autojen kuljettajat kuolivat, muut kymmenen saivat surmansa tapellessaan romuttuneiden autojen osista.

Ranskan kommunistipuolueen korkean tason delegaatio vieraili Puolassa 1980-luvulla. Vierailijat lohduttivat isäntiään vierailun jälkeen toteamalla, että myös Ranskassa johtava luokka pyrkii karttamaan työntekoa.

Vuoden 1968 jälkeen Tshekkoslovakia tunnettiin maailman puolueettomimpana maana. Se ei sekaantunut edes omiin sisäisiin asioihinsa.

Mikä oli huonon vitsin määritelmä Romaniassa? Sellaisesta sai vain viisi vuotta vankeutta.
Mustanmeren rannalla Romaniassa pidätettiin kotirouva. Hän oli kuivattanut pyykit länsituulessa.

Romanialainen automies ilmoitti epätoivoisena, että hän vetää itsensä hirteen, jos ei saa Dacia-autoonsa uutta pakoputkea. Valtion tiedottaja kehotti häntä tekemään nopean päätöksen, koska valtio ei voi taata, että tarjolla on jatkuvasti hyvälaatuista köyttä.

Nikolae Ceausescu piti puheen laajalle väkijoukolla palattuaan valtiovierailulta Afrikasta. Hän kertoi, että maailmassa on paljon maita, joissa elintarviketilanne on Romaniaa huonompi. Vanha maalaiseukko väkijoukosta kysyi, ovatko kyseiset maat olleet Romaniaa kauemmin kommunismissa.

Ceausescun loppuvaiheen Romaniassa jouduttiin kitarisaleikkaukset tekemään peräaukon kautta, koska potilaat eivät enää uskaltaneet avata suutaan.

Mikä on romanialainen jousikvartetti? Lännestä kiertueelta palannut sinfoniaorkesteri.

Miksi itäblokin valtiovarainministerit päättivät pitää vuosikokouksensa Australiassa 1988? He halusivat tarkkailla kenguruita ja oppia niiltä, miten tehdä pitkiä hyppyjä tyhjin taskuin.

(Tämä juttu on aiemmin julkaistu Hämeen Kaiku -verkkolehdessä, ww.hameenkaiku.fi)

kari.naskinen@gmail.com

Puukotus Mustankalliontiellä - selitys Rullakadulle

Etelä-Suomen Sanomien entisen toimittajan Ella Laurikkalan (o.s. Räty) toinen romaani Rajalat on parempi kuin ensimmäisenä ilmestynyt Rullakatu (2012). Uusi kirja on jämäkämpi, se ei haahuile epäoleellisten sivuhenkilöiden kuvioissa yhtä paljon kuin Ella Laurikkalan esikoisromaani. Hieman kummallista vain, että kirjat eivät ilmestyneet tapahtumien aikajärjestyksessä. Rullakadussa kerrotaan päähenkilön vankilasta vapautumisesta ja senjälkeisistä vaiheista, ja Rajalat hyppää ajassa taaksepäin ja päättyy siihen, kun nainen iskee puukolla miestään ja viedään poliisiautoon.

Taas ollaan Lahdessa. Marja Kaivola (28) asuu kirjan alussa yksin Loviisankatu 9:ssä, on toimittajana (Etelä-Suomen) Sanomissa Hämeenkatu 5:ssä. Naimisiin hän menee Salpakankaalla toimivan Niemen Putki Oy:n myyntipäällikön Keijo Rajalan kanssa, ja 300-sivuisessa kirjassa kaikki on hyvin, kunnes sivulla 102 alkavat asiat mennä pieleen. Loviisankadulta on muutettu ensin omakotitaloon Anttilanmäelle ja sieltä Mustankalliontie 13:een, jossa rikos tapahtuu.

Sanomien lehtitaloon Marja on päässyt töihin 1973; aivan yksi yhteen aikoja ja paikkoja ei ole pantu, sillä ESS siirtyi Hämeenkadulta Ilmarisentielle 1972. Samana vuonna siirtyi eläkkeelle ESS:n päätoimittaja Olli Järvinen, mutta kirjassa Järvisen näköinen mies isoine partoineen on edelleen töissä. – ”Pelkäsin miestä”, sanoo kirjan Marja, ja niin me nuoret toimittajat oikeassakin elämässä silloin aikoinaan.

Kirjassa kaupunkitoimituksen päällikkö on Auvo Lehkonen, todellisuudessa Arvo Leiponen. Muista Sanomien henkilöistä kirjassa kuvaillaan eniten Pillu-Peltosta, joka käy valokuvaajien pimiössä nussimassa naisia. En osaa yhdistää Pillu-Peltosta kehenkään vanhaan työkaveriini, en ainakaan ihan suoraan – tai no, ehkä pari, ehkä kolme. Mutta ei pimiössä. Kerran kuitenkin Järvisen huoneen nahkasohvalla.

Seksiä Ella Laurikkalan kirjassa on muutenkin. Jo ensimmäisillä treffeillä Keijon kanssa Marjan nännit kovettuvat ja Keijon nivusissa vihloo. Mitään hurjia rakastelukohtauksia Ella Laurikkala ei kuitenkaan ole kirjoittanut – sellaista kevyttä viihdepornoa.

Kirjan juoni on yksinkertainen. Rakastuminen – sähläykset – erilleen muuttaminen – takaisin yhteen – lisää miehen sähäyksiä muiden naisten kanssa – väkivaltaa – taas sopimista – taas erilleen… Helppoa luettavaa. Ei mitään suurta kirjallisuutta, mutta jos näistä kahdesta kirjasta tekisi vaikka tv-sarjan, voisivat katsojaluvut nousta korkeiksi.

Lahti tulee hyvin esille. Sinuhessa käydään kahvilla, ja muistellaan myös Kestiä, jonka paikalla on nykyisin Teerenpeli. Vaateostoksilla Marja käy Kosken perheen omistamassa Kausi-asussa Aleksanterinkatu 15:ssä, ja ohitetaan myös myöhemmin palanut ”nousevan auringon talo” Heikinkadun ja Launeenkadun kulmassa. Naimisiin Marja ja Keijo menevät maistraatissa, joka ennen nykyisen oikeustalon valmistumista toimi kaupungintalossa. Vihkiminen kestää kahdeksan minuuttia, mikä on aika paljon, sillä minun ja morsiameni vihkimisen pormestari Hans-Olof Walamies veti läpi kolmessa minuutissa, kuten valokuvaaja Petteri Väisänen oli kellostaan katsonut.

Ella Laurikkalan Rullakatu on esitelty Helsingin Sanomissa siinä kirjajoukossa, josta lehti valitsee palkittavaksi viime vuoden parhaan esikoiskirjan. Rullakadusta sanotaan osuvasti, että Ella Laurikkala kirjoittaa valtavirrasta poikkeavaa ihmissuhdeproosaa. Rajalat on sitä samaa. Kuvaus perhehelvetistä, josta ulospääsyä ei ole kuin väkivallalla vastaaminen. Se vain on tylsää, että loppuratkaisun tietää, jos on lukenut edellisen kirjan.

kari.naskinen@gmail.com

1918: Entistä enemmän odottaville ihmisille oli tarjolla entistä vähemmän

Otsikon lause on professori Pertti Haapalan. Se kuvaa sitä tilannetta, mihin Suomessa oli ajauduttu maan itsenäistymisen aikoihin ja heti sen jälkeen. Seurauksena oli kansalaissota.

Vuodenvaihteessa 1917-18 osapuolet olivat jo liian etäällä toisistaan palatakseen enää rauhaa hakevalle linjalle. Suomi oli hajonnut ja haljennut kahtia, ylhäältä alkaen pieniin kyliin asti. Punaisiin ja valkoisiin. Oikeistoon ja vasemmistoon.

Historiantutkija, valt. maist. ja toimittaja Veli-Pekka Leppänen luennoi Lahden kirjastossa 27.1.2013 kansalaissotaan johtaneista syistä. Hän sanoi, että ”poliittinen ruuhkavuosi 1917 oli ilman muuta sisällissodan välitön katalysaattori. Oli monta yleistekijää, maailmansodan kriisiaika, tsaari-Venäjän loppu ja bolshevikkivalta, työttömyyden jyrkkä nousu, ruokareservien ja rahanarvon yhtä jyrkkä lasku sekä vasemmiston saamat parlamentaariset iskut.”

Lainaan seuraavassa Leppäsen luentoa:

Suomi oli ollut kyselemättömän luokkajaon yhteiskunta. Se tarkoitti sääty-yhteiskuntaa, jossa neljän virallisen valtiopäiväsäädyn alapuolella eli elämäänsä varsinainen kurjalisto, varmaankin ihmisten enemmistö. Agraari-Suomessa, tässä pohjoisen kastilaitoksessa, se tarkoitti nimenomaan torppariluokkaa alempia ryhmiä: mäkitupalaisia, lampuoteja, renkejä, piikoja, muonamiehiä, loisia, kiertolaisia.

Kun näihin kerroksiin syntyi, siellä pysyi ja siellä kuoli. Elämänsisältönä ei ollut juuri muuta kuin tehdä raskasta työtä henkensä pitimiksi ja jatkaa sukua.

Yhteiskunta oli jähmeä, pohjaa myöten kauhaiseva sosiaalinen kierto harvinaista.

Varhaisessa 1800-luvun Suomessa luokkajako ristiriitoineen oli varmasti räikeämpää ja elinehdot absoluuttisesti kovempia kuin 1910-luvulla, mutta 1800-luvulla ei kapinoita puhjennut. Miksi näin, mikä näitä aikoja erotti?

Eron edellytyksenä oli, että tämän alhaisoluokan tietoisuus oli muuttunut. Kansanvalistus oli edennyt, etupäässä lukutaitoa levittivät kansakoulu ja kirkko, ja yhdessä elinkeinorakenteen vapautusten kanssa se alkoi murtaa ja avartaa köyhienkin staattista maailmankuvaa, rakentaa jopa itsetuntoa vähä vähältä.

Oma lukunsa olivat vireästi nousseet suomenkieliset sanomalehdet, sitten työväenlehdistö vuosisadan taitteesta alkaen – ne toteuttivat samaa valistustehtävää, tarjoten uusia mullistavia aineksia.

TYÖVÄNELIIKKEEN
MERKITYS KASVOI

SDP:n, ay-liikkeen ja koko työväenliikkeen merkitys kasvoi vavahduttavaksi, jos ei oitis yhteiskuntajärjestystä, niin sen vääristyneitä ilmentymiä haastavaksi. Maanomistusolot kyseenalaistettiin, samoin kunnallisen kansanvallan poissaolo. Maaseutuköyhien välittömät elinehdot koettiin kenties laajimmaksi ongelmakentäksi.

Työväentalojen tihentyvä verkko, niiden lehtilukunurkat, väenkokoukset, urheilu-, näytelmä- ja raittiuspiirit sekä taloilla agiteeraajina kiertämeet eetusalinit ylösrakensivat ja ilmensivät sitä hengen uutta tahtoa ja voimaa, joka heitti yhteiskunnallisen maiseman nurin hyvinkin pian, alle kahdessa vuosikymmenessä. Jo marraskuun 1905 lakko, ja 1907 eduskuntauudistus ja SDP:n voitto sinetöivät osan pysyvää muutosta.

Oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon vaatimus voimistui. Se oli kuitenkin edellyttänyt laajaa pohjakäsitystä siitä, mitä nämä arvot lopulta ovat ja keiden kaikkien niistä kuuluisi nauttia. Tähän määrittelyyn osallistui nyt sellaisia kansanosia, jotka eivät vähän aikaa sitten osanneet siitä edes uneksia, mutta joiden ulottuville kansalaisuus – yllättäen muttei aivan pyytämättä – oli ilmaantunut.

Sivistyspoliittinen edistys astui yhtä jalkaa itsenäisyysaatteen nousun kanssa. Työväenliike oli itsenäisyyden asialla, ja myös huomattava osa Saksan jääkärileirien rekryyteistä oli lähtenyt työläistaustaisista kodeista. Sos.dem. puolue veti johdonmukaisesti perustuslaillista ja tasavaltalaista linjaa.

VANHAT AUKTORITEETIT
ROMAHDUTETTIIN

Yhteiskunnan henkisiä ja hengellisiä auktoriteetteja oli kohdannut äkillinen arvonalennus, jopa romahdus. Kun tsaari keikahti valtaistuimeltaan, samalla kumoutui tsaristinen koneisto santarmeineen ja kuvernööreineen, mikä paisutti kansanjoukkojen voimantunnetta.

”Kansa kaikkivaltias” haastoi myös rovastin kirkossa julistaman jumalan- ja herranpelon, eikä ihmisten alamaisuus taivaallisen ja maallisen esivallan edessä ollut enää niin ehdotonta kuin ennen. Köyhänaatteen, sosialismin, voi mieltää korvanneen uskonnon ja tarjoavan välitöntä maanpäällistä pelastusta.

Venäjän vuoden 1917 kaksi vallankumousta toimivat kuumottavina esimerkkeinä militanteille asemiehille. Bolshevikkikaappaus herätti myös kuvitelman, että vallankumous tarkoittaisi suunnilleen sellaista veretöntä vahtienvaihtoa, jolla oli ensivaiheessa selvitty Pietarissa. Bolshevikkien sittemmin keväällä 1918 käynnistämä punainen terrori ja kesällä syttynyt Venäjän sisällissota todistivat jotain aivan muuta – mutta se tuli jo kaiken kannalta liian myöhään.

Esimerkin voimaa sisälsi sekin, että marraskuun 1917 suurlakon aikana tehdyt 34 surmatyötä jäivät rangaistusta vaille. Kun kovimmasta rikoksesta selviää tuomiotta, voimme ajatella, millaisen ”hällä väliä” -signaalin se heittää yhteiskuntaan.

Tappamisen psykologiasta tiedetään, että pari ensimmäistä ruumista vielä pystyvät säväyttämään tekijää, mutta pian turtumus valtaa ja toiminta urautuu kuin miksi tahansa rutiininomaiseksi työksi.

Suurlakon ajan tapot ja murhat madalsivat kynnystä sortua henkirikoksiin. Niin kävikin, että korpilaki astui voimaan pian sisällissodan alettua – tasapuolisesti kummankin armeijan käytäntönä. Tutkija Marko Tikkaa lainaten, terrori vakiintui ”sodankäynnin muodoksi” ja osaksi ”aseellisesti vallatun alueen hallintaa”.

Suomen työväenliikkeen liepeillä oli alinomaa rehottanut äkkiväärää väkeä, ”lunta tupaan ja jäitä porstuaan” -huutajia. Kuorolaiset olivat kantavan kovaäänisiä, muilta esityksiltään heikompia. Purnaava nurkkapolitikointi kiteytyi heidän tunnusmerkikseen, ei hitaiden uudistusten sitkeä tie. Tyypillistä on, että nämä nopean toiminnan joukot vetivät sakeimman kannatuksen juuri etelän punakaarteissa.

Edessä oli sota, jossa aseita oli riittämiin. Punaisten puolella näitä aseita käytteli lopultakin hyvin kouluttamaton, impulsiivinen sotajoukko. Ihmetyttää, että taistojen tielle käytiin niin olemattomin sotataidoin ja esivalmisteluin.

Kansalaissodan jälkipyykistä tuli likainen ja raskas. Voittajien moraalisissa aspekteissa painoi se, että punaisia pitää rangaista kapinasta esivaltaa vastaan, mutta myös syvästä petoksesta koko henkistä yhtenäiskulttuuria ja arvomaailmaa kohtaan. Tuomioista alkoi pitkä arvorestauraatio, jota opetusta jatkettiin koko ensimmäisen tasavallan ajan.

FELLMANIN PELTO 2013

Sunnuntaina 28.4. kuvataitelija Kaisa Salmi toteuttaa Lahden Fellmaninpuistossa (ent. Fellmanin kartanon pelto) yhteisöllisen performanssin. Vaikka alue tässä yhteydessä viittaa kansalaissodan loppuvaiheeseen, teoksen pyrkimyksenä on käsitellä sotaa sekä kansallisena että kansainvälisenä tragediana ja puolueettomasti.

Fellmanin pellolle koottiin huhti-toukokuussa 1918 punaisten läntisten joukkojen antautuessa yli 20 000 sotilaan ja siviilin keskitysleiri.  Vangit joutuivat viettämään pellolla lähes viikon, ennen kuin siirtäminen Hennalan kasarmialueelle alkoi. Kaisa Salmen osallistavassa taideteoksessa toistetaan tämä tapahtuma nykyaikaisessa muodossa. Teos on sekä Suomessa että kansainvälisesti laajuudeltaan ja toteutustavaltaan ainutlaatuinen ja merkittävä.

(Tämä juttu on aiemmin julkaistu Hämeen Kaiku -verkkolehdessä, www.hameenkaiku.fi)

kari.naskinen@gmail.com

Turha elokuva Näsilinnasta 1918

Huhtikuun alussa 1918 Tampereella taisteltiin. Vastakkain olivat punaiset ja valkoiset. Miksi? Kysymys on tietenkin tarpeeton, mutta Claes Olssonin viime vuonna valmistunut elokuva Taistelu Näsilinnasta 1918 antaa kysymykseen aiheen. Jos nimittäin elokuvaa katsoo joku nykynuori, jolla ei ole juuri tietoa Suomen sadan vuoden takaisista tapahtumista, niin elokuva on täysin käsittämätön. Elokuvan alussa sanotaan, että 1918 Suomi oli jakautunut kahteen osaan, punaisiin ja valkoisiin, mutta sitten ei mitään muuta, vaan lähdetään ampumaan. En nyt liioittele yhtään – siis ei todellakaan sanan sanaa siitä, mistä tuossa sodassa oli kysymys.

Elokuva kertoo luutnantti Erik Melinin komppaniasta, joka lähti Vaasasta Tampereelle taistelemaan valkoisten puolesta. Komppania koostui suomenruotsalaisista nuorista miehistä. Komppanian edesottamuksista on Konrad Vestlin kirjoittanut kirjan Melins kompani (1939), minkä lisäksi Åbo Akademin käsikirjoituskokoelmasta löytyvät komppanian miesten ja heidän omaistensa tekemät 327 haastattelua. Ne käsittävät yhteensä 520 arkkia, ja materiaaliin sisältyy myös komppanian miesten valokuvat.

Nämä pohjanaan on Olsson tehnyt elokuvansa. Tiedä sitten, onko Vestlinin kirjassakaan mitään mainintaa kansalaissodan syistä, mutta ainakaan Olsson ei niistä ole välittänyt. Tosin sen verran tulee tappamisen lomassa tietoa katsojille, että valkoisten sotimisen pyhittivät Mannerheim ja jumala.

Melinin komppanian tehtävänä Tampereella oli Näsilinnan valtaaminen. Sen oli rakennuttanut Finlaysonin johtaja Wilhelm von Nottbeck perheensä asuntopalatsiksi Näsijärven läheisyyteen, mutta kansalaissotaan mennessä se oli muuttunut Hämeen museoksi. Tällä hetkellä kaupungin omistama Näsilinna on tyhjillään odottamassa saneerausta, ja tämän ansiosta elokuva pystyttiin kuvaamaan siellä.

Melinin komppania, 212 miestä, rynnäköi Näsilinnaan aamulla 4.4.1918, mutta jo illalla punaiset valloittavat sen takaisin. Samana päivänä Tampere lopulta kuitenkin siirtyy valkoisten käsiin.

Elokuva yrittää olla itseään parempi tuomalla mukaan komppanian miesten kirjetekstejä – ollakseen vähän niin kuin dokumentaarinen - mutta nämä pätkät tekevät elokuvasta entistä kökömmän.

Kun lähtökohta on ollut tällainen, olisi Renny Harlin tehnyt paremman tappamiselokuvan.

Vai onko Olssonin tarkoitus ollut vain tehdä kunnianosoitus valkoisten joukoissa taistelleille ruotsinsuomalaisille?

(Tämä juttu on julkaistu aikaisemmin Hämeen Kaiku -verkkolehdessä, www.hameenkaiku.fi)

kari.naskinen@gmail.com

Ulkoistettuja palveluja kunnallistetaan takaisin

Ei ollut iso yllätys lukea uutista, minkä mukaan kolmannes kunnista on palauttanut sosiaali- ja terveysalan ostopalveluja takaisin omaksi toiminnakseen. Suuntaus on kansainvälinen. Asia oli voimakkaasti esillä politiikantutkijoiden maailmankokouksessa viime vuonna, ja vahvimmin on yksityistettyjä toimintoja otettu takaisin julkishallinnolle Englannissa, Ranskassa ja Saksassa.

Suomessa alettiin yksityistämisen etuja korostaa 1980-luvulla, jolloin laskettiin, että yksityinen palveluntuottaja pystyy laskemaan hintoja ja nostavan laatua. Kummallinen yhtälö, ja nyt se onkin todettu toimimattomaksi. Markkinavoimien erinomaisuus ei ollutkaan kaiken pelastava ominaisuus.

Tänään julkaistusta sosiaalibarometristä ilmenee, että kuntien sosiaali- ja terveysjohtajat pitävät ostopalvelujen yleisimpinä ongelmina laatuun ja kustannuksiin liittyviä asioita. Yli puolet vastaajista kertoo, että ostopalveluiden laadussa on ollut ongelmia. Puolet vastaajista toteaa, että palveluiden ostaminen on lisännyt kustannuksia neljän viime vuoden aikana.

Eniten kunnat ovat alkaneet tuottaa itse uudelleen vammaisten, mielenterveys- ja päihdekuntoutujien sekä vanhusten asumispalveluita. Terveyspalveluista etenkin lääkäri- ja terveysasemapalveluita on palautettu omaan tuotantoon.

Takaisin kunnallistaminen on isompikin ilmiö. Esimerkiksi Pariisissa on muodostettu uusi kunnallinen vesilaitos. Samoin Saksassa ja Sveitsissä on siirrytty takaisin kunnalliseen vesihuoltoon.

Jyväskylän yliopistossa sosiaalipalvelujen tutkimuksen professorina toimiva Pekka Kettunen sanoo, että nämä tapaukset ovat yksittäisiä esimerkkejä, mutta ne kertovat uudesta ilmapiiristä: ”Tapausten taustalla tärkein syy on se, että kunta haluaa vaikuttaa paremmin palvelutuotantoon ottamalla toiminnot takaisin itselleen. Kustannuksillakin on merkitystä. Saksassakin kunnat uskovat keräävänsä ja lajittelevansa jätteet tehokkaammin kuin yksityiset.” (JHL:n Motiivi-lehti 13.2.2013)

Suomessa yksityistämiseen kannustivat 1990-luvulla myös kuntalain ja valtionosuusjärjestelmän uudistukset, mutta lopputulos on osoittautunut huonoksi, koska yksityinen sektori ei ole pystynyt panostamaan laatuun kovassa kilpailupaineessa.

Lisää löylyä lyötiin vielä muutama vuosi sitten: vuorineuvos Gustav von Hertzen vaati Helsingin Sanomissa 27.12.2010, että seuraavaan hallitusohjelmaan täytyisi saada kohta, joka avaa yksiselitteisesti kaikki hallinnonalat ulkoistamiselle. Siis kaikki!

Terveyskeskustoiminnan ulkoistajana Lahden kaupunki on kulkenut eturivissä. Järjestelmän rakensi Lahteen aikoinaan toimialajohtaja Matti Liukko yhdessä Med One Oy:n kanssa. Vuonna 2007 hän ja ylilääkäri Risto Savilahti kirjoittivat Lääkärilehdessä vähän samaan henkeen kuin von Hertzen - Liukko ja Savilahti määrittelivät julkisen hallintovirkamiehen tehtäväksi kuntapalvelujen ”markkinaehtoistamisen” eli kilpailun ja markkinoiden aikaansaamisen niillä alueilla, joissa niitä ei vielä ole.

(Tämä juttu on aiemmin julkaistu Hämeen Kaiku -verkkolehdessä, www.hameenkaiku.fi)

kari.naskinen@gmail.com

Skandaali nunnaluostarissa

Suomessa oli 50 vuotta sitten noin 600 elokuvateatteria, nyt reilusti alle 200. Pienillä paikkakunnilla – nykyisin niitäkin sanotaan kaupungeiksi – ei elokuvateattereita enää ole, eivätkä kiertävät elokuviennäyttäjät enää kierrä. Ruotsalaiseen omistukseen siirtynyt Finnkino hallitsee alaa, mutta isoissa kaupungeissa sentään on vielä muiden hallitsemia saleja, joissa nähdään vaihtoehtoista ohjelmistoa. Meillä Lahdessa tällainen elokuvateatteri on yhdistyspohjainen Kino Iiris, joka huolehtii siitä, että Lahdessa näkee myös eurooppalaisia elokuvia, ja hyvin näkeekin.

Romanialaisen Cristian Mungiun Vuorten yli on karu kertomus kahdesta nuoresta naisesta, joita yhdistää lapsuus orpokodissa. Toinen heistä on sittemmin yrittänyt etsiä elämää Saksassa, toinen on päässyt nunnaluostariin pienen Pohjois-Romaniassa olevan kaupungin ulkopuolella. Elokuva alkaa, kun Alina palaa Saksasta, rautatieasemalla on Voichita vastassa. Voichita vie Alinan vierailulle luostariin. Nopeasti katsojalle käy selväksi, että asiat eivät mene niin kuin ainakin Voichita on kuvitellut.

Alina on rakastunut Voichitaan ja Voichita Jumalaan. Kumman rakkaus on suurempi? Alina ei kestä. Alina on mustasukkainen muille nunnille ja luostarin isälle. Alina saa raivokohtauksen ja hänet saadaan sidottuna vietyä sairaalaan. Mikään ei kuitenkaan auta. Sairaalasta Alina palautetaan luostariin, jossa Isä on vaikeassa tilanteessa. Sairaala ei pidä Alinaa, mutta luostarikin tuntuu väärältä paikalta, koska Alinasta ei selvästikään ole nunnaksi. Rajut tilanteet jatkuvat. Apua ei näköjään ole yhteiskunnan mielenterveysjärjestelmästäkään.

Elokuva perustuu tositapahtumiin moldavialaisessa luostarissa 2005. Niistä on romaanin kirjoittanut Tatiana Niculescu Bran. Juonta enempää paljastamatta voi sanoa, että loppu on surkea. Tapahtuu sellaista, jota luostarin Isä ei enää hallitse. Mungiu seuraa tapahtumia kuin ulkopuolinen tarkkailija, koko ajan ikään kuin kauempaa sivustalta. Tämä ilmenee esimerkiksi siten, että Mungiu ei mene aivan ihmisten lähelle, nykymuodikkaita lähikuvia kasvoista ei käytetä ollenkaan.

Mungiu ei myöskään ota kantaa siihen, kuka tai ketkä ovat syyllisiä lopun tragediaan. Antaa katsojien muodostaa oma mielipiteensä.

Erinomainen elokuva. Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtajan Matti Apusen mukaan tällainen elokuva ei kuitenkaan voi olla taidetta, koska elinkeinoelämän mielestä ”hyvä taide on aina virkistävää”. Vuorten yli ei Apusen taidekäsityksen mukaan ehkä virkistä, mutta ajatteluttaa vielä yön yli nukkumisen jälkeenkin.

Cristian Mungiu on tällä hetkellä elokuvan kärkinimiä. Hänen edelliset Suomessa nähdyt elokuvansa 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää (2006) ja Tarinoita kulta-ajalta (2009) täydentyvät nyt trilogiaksi, joka osoittaa, että Euroopan köyhemmässä osassa tehdään nyt syväpiirteistä elokuvaa suurella sydämellä.

kari.naskinen@gmail.com

Jaan mielipiteesi paikan päällä

Tv-selostaja sanoi Tapparan ja Ässien ottelussa jonkin luonnehdinnan jostakin tilanteesta ja täydensi sanomaansa, että ”tämä nyt on tällainen klisee kautta myytti”. On nyt muoti-ilmaisu, että puhekielessä käytetään kömpelöä kautta-sanaa ikään kuin olisi kysymys kirjoitetusta tekstistä, jossa voi tällainenkin sanonta olla: klisee/myytti. Puhekieleen kautta-viivan sanominen ei kuulu.

Kun pelaaja tai kuka tahansa onnistuu jossakin asiassa oikein hyvin, hänelle annetaan krediittiä tai rispektiä – siis suomeksi kunnioitusta tai arvostusta.

Jos selostaja – koskee muitakin – on samaa mieltä toisen henkilön kanssa, hän sanoo, että ”komppaan sinua”. Komppaaminen on säestämistä tarkoittava musiikkitermi, ja kyllähän se toimii uudenlaisessakin yhteydessä, mutta tuntuu tylsästä, kun tämän muotisanan kuulee nykyisin jopa päivittäin.

Jos ei komppaaminenkaan riitä, niin sitten toinen sanoo toiselle, että ”jaan mielipiteesi”. Ei tarkoita, että lähtisi tuota mielipidettä kaduille jakamaan, vaan että on samaa mieltä.

Vastaavanlainen päivittäinen muoti-ilmaus on, kun toimittaja pyytää haastateltavaa ”avaamaan asiaa”. Ei riitä, että haastateltava selittäisi tai selventäisi asiaa, sillä avaaminen on muodikkaampaa.

Hauska sanonta on, että ollaan ”paikan päällä”. Minkä paikan? Olen minäkin ollut monessa tilaisuudessa paikanpäällä, mutta lisäksi olen ollut lukemattoman kerrat myös paikan päällä, mutta siitä paikasta en nyt tässä kerro enempää.

Kun ollaan jossakin asiassa oikein tosissaan mukana, niin ollaan mukana ”ihan kybällä” – siis täysillä, kun asteikko on nollasta kymmeneen. Toinen vaihtoehto on, että ollaan mukana 110-prosenttisesti, vaikka se ei ole teoriassakaan mahdollista.

Jos jääkiekko-ottelussa Hakametsän hallissa pelaaja ei saa vastaanotettua pelikaverinsa syöttämää kiekkoa, sanoo selostaja, että ”ei saanut koskaan syöttöä”. Koskaan-sana ei koske tällaisia tilanteita, vaan ilmaisee laajempia yhteyksiä, esimerkiksi ihmisen elämää tai maailmankaikkeuden olemassaoloaikaa.

Kun Ässät voitti Tapparan eilen 5-1, niin jo tilanteessa 4-1 selostaja ilmoitti, että tämä peli on nyt taputeltu. Tämäkin on kiva sanonta, mutta on muuttunut tylsäksi, kun sitä hoetaan melkein kaikissa peleissä ja muissakin urheilukilpailuissa.

Sitten ovat nekin puhki kuluneet sanonnat, että epäonnistujalle ”käy kylmät” ja että ”kello tykkää” ralliautoilijan kovasta vauhdista pikataipaleella.

Mielenkiintoista on myös, että melkein jokaisessa ottelussa tapahtuu jotain legendaarista tai maagista, tai ainakin selostajat muistelevat joitakin aikaisempia legendaarisia tai maagisia tapahtumia.

Poliitikot osoittavat olevansa laajasti asioita ymmärtäviä, kun he toteavat, että näin nämä asiat ovat ”isossa kuvassa”.

Lisäksi poliitikko vakuuttaa nykyisin joka toisessa yhteydessä, että hän on tätä mieltä ”ihan oikeesti”. Tästä voi päätellä, että jos poliitikko ei sano tätä, hän ei välttämättä olekaan tätä mieltä.

Jo pitemmän aikaa on ollut tapana vastata toimittajien haastattelukysymyksiin, että ”sanotaan näin, että…” Tulee sellainen vaikutelma, että asia on jotenkin toisin, mutta nyt vain ”sanotaan näin”.

Eikä enää riitä sanoa, että ”juuri näin”, vaan muodikasta on sanoa ”juurikin näin”.

(Tämä juttu on julkaistu aiemmin Hämeen Kaiku –verkkolehdessä, www.hameenkaiku.fi)

kari.naskinen@gmail.com

Antti Tuisku on wannabe, mutta onko Antilla exä

Helsingin Sanomien nuorisolle suunnatun Nyt-liitteen kansikuvassa oli perjantaina iskelmälaulaja Antti Tuisku. Isossa otsikossa sanottiin, että Antti Tuisku on ”wannabe tavis”. Tavis-termin jo ymmärrän, mutta kun en viitsinyt pitkää juttua kokonaan lukea, ei selvinnyt tämä wannabe. Piti katsoa sanakirjasta, ja sen mukaan Antti Tuisku on matkija, jäljittelijä.

Nykyisin pitää lehtikieltä ymmärtääkseen hallita englanninkielisiä sanontoja ja myös slangia. Otan nyt esimerkkejä lehtiotsikoista.

Kun ”Manchester United floppasi”, ei tämä jalkapallojoukkue hypännyt korkeutta, vaan epäonnistui. Pikajuoksija Jonathan Åstrand puolestaan ”missasi Timanttiliigan startin”; niin paljon luulin ymmärtäväni, että Åstrand oli epäonnistunut startissa, mutta jutusta kävikin ilmi, että hän ei ollut päässyt kilpailuun ollenkaan.

”Lahden väestönkasvu sakkaa.” Sakkaamisella tarkoitetaan lentokoneen putoamista liian pienen nopeuden takia tai laivan uppoamista perä edellä.

Lehtiotsikon mukaan heinolalaisen lääkärin ”exä paljasti tämän rikkeen”. Kieleen on kieltämättä ilmaantunut termi ex-aviopuoliso tarkoittamaan entistä puolisoa. Nuoret toimittajat käyttävät tätä nykyisin paljon, mutta ovatko varmoja, että kaikki vanhemmat lukijat ilman muuta sen ymmärtävät.

Pelicansin jääkiekkoilijat Tyler Redenbach ja Miikka Männikkö päätyivät ”jatkopahveihin”. Urheilusivut on aina tehty muita sivuja kevyemmällä otteella, joten lukijoidenkin pitää älytä, että Redenbach ja Männikkö olivat allekirjoittaneet jatkosopimukset. Luultavasti sopimus on kuitenkin paperilla, ei pahvilla.

Entinen nyrkkeilijä Mike Tyson pääsee ”Australian turneelle”. Sitä juttu ei kuitenkaan paljastanut, mihin Australia turneensa ulottaa. Tuleekohan Australia Suomeenkin käymään?

Viime kesä oli sateinen, mutta lehtiotsikon mukaan ”mansikan himo vie sateessakin pellolle”. Minullekin tuli joskus Lahden exä-torilla mansikanhimo, mutta sitä lehtijuttu ei otsikostaan huolimatta paljastanut, mikä se mansikan himo on.

Kielioppi on hankala asia, mutta toimittajien se pitäisi osata. Iso otsikko: ”Naakka on yleistynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana”. Koska vuosia on enemmän kuin yksi, pitää tietenkin sanoa, että ”viimeisten kymmenen vuoden aikana”.

Pilkkujen kanssa menee tietenkin pilkunnussimiseksi. Nykyisin niitä käytetään liikaa, kun yritetään oikein käyttää. – ”Kokoomuksen nykyisen puheenjohtajan, Jyrki Kataisen, aikana…” Ei tuohon mitään pilkkuja tarvita, mutta tämänkaltainen pilkuttaminen on yleistä varsinkin, jos kysymyksessä on jokin muu kuin nominatiivimuoto.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa kerrotaan kakkossivun pääotsikossa ”Linnanjuhlista”, mitkä tänä vuonna järjestetään Tampereella. Nelossivulla asiaa käsitellään pääkirjoituksessa ja nyt otsikossa kirjoitetaan ”Linnan juhlat”. Pääkirjoitustoimittaja on oikeassa, koska tarkoitetaan nimenomaan Presidentinlinnan vastaanottoa, tämän linnan tapahtumaa (Tampereesta huolimatta), eikä mitään yleisiä linnanjuhlia.

Helsingin Sanomien kolmossivulla on kuva videotaiteilija-valokuvaaja Eija-Liisa Ahtilasta ja vieressä otsikko: ”Todennäköisesti et tunnista tätä naista”. Koska tilaamani lehti tuli postiluukustani, niin tekstillä tarkoitettiin minua. Ei olisi pitänyt, sillä tunnistin kasvot heti – viime vuonnakin kävin katsomassa hänen näyttelynsä Parallella världar Tukholman modernin taiteen museossa. Ei kannata aliarvioida lukijoita.

Mitähän vielä tulee, kun on tämän päivän Hesarissa vielä kaksi osaa lukematta?

(Tämä juttu on aiemmin julkaistu Hämeen Kaiku -verkkolehdessä, www.hameenkaiku.fi)

kari.naskinen@gmail.com

Margaret Thatcher oli ihmisenäkin virheellinen

Englannin pääministerinä 1979-90 toiminut Margaret Thatcher edusti sitä englantilaisen konservatismin ja uusliberalismin ääriasentoa, jossa köyhät saivat tuntea pääministerin yksioikoisen politiikan nahoissaan. Julkisen sektorin alasajo ja yksityistäminen panivat kansalaiset ahtaalle. Mielenosoituksia oli, samoin lakkoja, mutta Thatcherin hallitus nujersi lakkoja väkivallalla. Älytön Falklandin sotakin (1982) oli Thatcherin tekoja. Siksi Thatcher on vielä kuolemansakin jälkeen vihattu ihminen Englannissa. Häntä ei elämänsä loppuvuosina armahtanut edes se, että sairastui dementiaan. Armahdusta tosin yritti pari vuotta sitten elokuva Rautarouva, jossa nimiroolin esitti Meryl Streep.

Kirjassaan Tuhokapitalismin nousu (2007) Naomi Klein käsittelee paljon Thatcheria. Kirja kuvaa sitä kuinka Thatcher Falklandin sodan kriisin varjossa iski ammattiyhdistysliikkeeseen ja uusliberalisoi Britannian politiikan ja talouden. Yhden poikkeuksen Thatcher ay-politiikassaan kuitenkin oli: hän tuki Puolan Solidaarisuus-ammattiliittoa, koska sen tavoitteena oli kaataa maassa vallinnut sosialistinen järjestelmä. Solidaarisuus-liike onnistuikin tässä, ja sillä oli iso vaikutus koko sosialistisen leirin romahtamiselle.

Sankareiksi ja kaiken pelastajiksi Thatcher nosti yrittäjät – kuulostaako tutulta tämän päivän Suomessa? Margaret Thatcherin kuuluisaksi tullut väite oli, että ei ole olemassa yhteiskuntaa, on vain yksilöitä, ja parhaita yksilöitä ovat yrittäjät. Tämän takia Thatcherin politiikkaan kuului veroalennusten järjestäminen suurituloisille, siis tulonsiirtoja alhaisista tuloluokista ylimpään.

Talouspolitiikassa Thatcher veti sellaista linjaa, että periaatteessa valtion ja kuntien ei pitäisi juuri ollenkaan osallistua talouteen, vaan nämä asiat olisi jätettävä yritysten vastuulle. Britanniassa tämä tarkoitti Thatcherin aikana valtion vetäytymistä rautateiden ja junaliikenteen sekä osin terveydenhuollon hoitamisesta. Näin meneteltiinkin, mutta huonoin tuloksin. Eriarvoisuus alkoi kasvaa 1980-luvulla, varsinkin englantia puhuvissa maissa, myöhemmin Ruotsissa ja Suomessakin. Tämän kehityksen vaikutusvaltaisina suunnannäyttäjinä olivat Margaret Thatcher ja USA:n presidentti Ronald Reagan.

Ihmisenäkin Margaret Thatcher oli virheellinen. Hän suorastaan hylki lapsiaan ja puolisoaan, koska hänelle tärkeintä oli vain oma menestyminen politiikassa. Puheäänensäkin hän muutti matalammaksi ollakseen poliitikkona vakuuttavampi, mutta tämähän on tuttua nykypäivän Suomessakin ja koskee sekä miehiä että naisia.

kari.naskinen@gmail.com

Yrittäjät valittavat aina

Helsingin Sanomien toimittaja Saska Saarikoski pohti hallituksen tekemää verouudistusta ja kysyi: ”Onko tosiaan taloustieteellinen fakta, että kun rikkaalle annetaan lisää rahaa, se tekee sillä aina hyviä asioita?”

Kyllä näin on. Jyrki Katainen varmistui asiasta kysymällä sitä Pekka Himaselta.

Yritysvero kevenee jo ohi kovimpien kilpailijamaiden, ja edelleen on niin, että osa osinkotuloista on verovapaita. Pääomatuloista nauttivia helpotetaan myös sillä, että niistä tuloista ei tarvitse ollenkaan maksaa kunnallisveroa.

Asia ei tietenkään minulle kuulu, kuten Pätkä ennen sanoi, mutta kysyn vain, miksi myös osa palkka- ja eläketuloista ei ole verovapaita.

Kaikesta huolimatta yrittäjät valittavat aina. Heille ei mikään käy. Kun Jaakko Lyytinen ja Kirsi Piha kymmenkunta vuotta sitten tekivät kirjan Yritä edes – 32  hyvää syytä ryhtyä yrittäjäksi  (Talentum, 2004), he törmäsivät näihin valittajiin.

”Ainainen narina ja valitus eivät innosta ketään yrittäjäksi. Narinaa kannattaisi vielä miettiä uudemman kerran. Se nimittäin luo myös nykyisistä yrittäjistä vähän surkean kuvan. Siinä valossa yrittäjä on sellainen säälittävä reppana, joka ei pärjää millään tässä Suomen maassa”, sanoi Kirsi Piha.

Eikä tilanne ole kymmenessä vuodessa muuttunut miksikään. Kirsi Piha kirjoitti Iltalehdessä 22.7.2011: ”Kun eliitti kokoontuu keskustelemaan keskenään Suomesta ja suomalaisista, kuuluu pelkkää narinaa. Suomessa on kielteinen ilmapiiri siksi, että meillä eliitti käyttää puheaikansa vikisemiseen. Se vikisee, valittaa ja marisee. Tekoja siis eliitti, tekoja! Näyttäkää meille latua, perkele!”

Yksi jatkuvan kitinän aihe on, että Suomessa työn teettäminen on kalliimpaa kuin muualla. EK:n  mukaan 78 prosenttia yritysjohtajista pitää korkeita työvoimakustannuksia merkittävimpänä kilpailukykyä heikentävänä tekijänä. Siksi töitä pitää ulkoistaa kaukomaille. Nyt kuitenkin tuore tieto: Saksan tilastoviranomaisen (Statistische Bundesamt) raportin mukaan työtunnin hinta työnantajalle on esimerkiksi Ruotsissa ja Belgiassa keskimäärin yli 40 euroa, mutta Suomessa ja Saksassa vain 31 euroa. Suomea kalliimmaksi työn teettäminen tulee myös Tanskassa, Ranskassa, Luxemburgissa ja Alankomaissa.

Kataisen porvarihallituksen sorvatessa yritysveron alennusta oli yksi esillä ollut asia se, että vastapainoksi yritystukia voitaisiin vähentää. Tätä viestittivät ainakin hallitukselle julkisuudessa neuvoja antaneet asiantuntijat. Hallitus menetteli päinvastoin, se lisäsi vuotuisia yritystukia 23 miljoonalla eurolla mm. rikkidirektiivin aiheuttamiin kustannuksiin.

Kehysriihi kaikkineen muodosti myös erikoiset tulopoliittiset neuvottelut: työnantajat saivat 960 miljoonan euron lahjoituksen, mutta EK:lta eivät duunarit saaneet vastineeksi mitään.

Tämän päivän Demokraatti-lehdessä Hannu Taanila muistuttikin, mitä Marx ja Engels kirjoittivat Kommunistisessa manifestissaan (1848): ”Nykyaikainen valtiovalta on vain toimikunta, joka hoitaa porvarisluokan (kapitalistien) asioita.” Eivät ole ajat muuttuneet.

Sosialidemokraatit ovat tässä kaikessa Kokoomuksen kimppakaverina. Tätä yrittää ymmärtää siksi, että näiden kahden ison puolueen vastuulla hallituspolitiikka enimmältään on. Niiden on pidettävä huoli Suomesta toistaiseksi. Vasemmistoliiton mukanaoloa on vaikea ymmärtää. Se tosin sai Paavo Arhinmäen ansiosta ja Juha Sipilän avustuksella aikaan hieman petrausta alkuperäiseen kehysriihikyhäelmään, mutta tästä huolimatta Vasemmistoliiton äänestäjät eivät hyvällä katso puolueen laskettelua tämän hallituksen kelkassa.

Vasemmistoliitto on olemassaolonsa aikana saavuttanut vain yhden vaalivoiton, 1995 sen ollessa oppositiossa, ja seuraavalla kerralla edessä on taas häviö. Toisaalta on myönnettävä, että jos Arhinmäki olisi nyt huudellut havainnoistaan vain oppositiosta käsin, sillä ei olisi ollut mitään merkitystä.

Kristilliset, ruotsalaiset ja nykyisin vihreätkin taas ovat sellaisia puolueita, että niille käy mikä tahansa politiikka, kunhan pääsevät mustan Audin takapenkeille. Ne menisivät hallitukseen, vaikka sen päämuodostajat olisivat Lukko, Tappara ja Ässät.

kari.naskinen@gmail.com

Pedofiilin leima, aiheetonkin, pysyy lopun ikää

Tanskalaisessa Jahti-elokuvassa päiväkodissa työskentelevää Lucasta syytetään pedofiliasta, kun päiväkodissa olevan Klara-tytön mielikuvitusjuttu lähtee liikkeelle. On vain tytön kummalliset jutut ja miehen sana. Tilanne on karmea – "eiväthän lapset koskaan valehtele".

Thomas Vinterbergin elokuva on ilkeää katsottavaa. Mitään ei ole tapahtunut, mutta Lucas ei tietenkään millään pysty osoittamaan tytön höpötyksiä aiheettomiksi. Tilannetta kärjistää vielä se, että tyttö on lähinaapurissa asuvan, Lucaksen parhaan kaverin tytär, jonka kanssa Lucas aina välillä kävelee yhtä matkaa päiväkotiin. Entistä vaikeammaksi ahdistus muuttuu, kun päiväkodin muut lapset alkavat myös puhua samansuuntaisia juttuja Klaran kanssa. Sekin vielä, että Lucas on äskettäin eronnut, joten ajatellaan, että kyllähän tuollainen yksinäinen mies seksintarpeensa tyydyttää vaikka millä tavalla.

Lucas asuu omakotialueella, jossa kaikki tuntevat toisensa. Nyt yhteisössä on pedofiiliksi leimattu sekopää. Lähikauppaankaan ei enää ole asiaa, eikä myöskään kaveriporukan metsästysreissuille. Eivätkä kaveritkaan enää jahtaa peuroja, vaan Lucasta, jonka roolin Mads Mikkelsen tekee hienosti.

Elokuvan aihe on siis hurja, mutta elokuvan ongelma on, että se on kovin yksinkertainen. Juoni on simppeli, ja kaikki tapahtumat ovat katsojan ennalta arvattavissa. Ainoa varsinainen viesti katsojalle on, että jos pedofiilin polttomerkin saa, se pysyy, tapahtuupa poliisitutkinnassa tai oikeudenkäynnissä mitä vain. Jäljelle jää kuitenkin epäilys. Sellaisen hankalan johtopäätöksen elokuvasta voi myös tehdä, että miesten ei pidä koskaan olla missään tekemisissä vieraiden tai edes puolituttujen lasten kanssa.

kari.naskinen@gmail.com