Ulla Puolanne 1931 – 2015

Kun Kokoomuksen pitkä oppositiokausi  päättyi 1987, oli Ulla Puolanne luonteva valinta ministeriksi sinipunahallitukseen. Tuskin häntä olisi syrjäytetty myöskään porvarihallituksesta, jos Ilkka Suomisen alkuperäinen suunnitelma sellaisen perustamiseksi yhteistyössä Keskustapuolueen ja RKP:n kanssa olisi toteutunut. Ulla Puolanne asettui eduskuntaryhmässä Harri Holkerin taakse ja muistutti, että koska tasavallan presidentti Mauno Koivisto oli antanut tehtäväksi tunnustella ensisijaisesti Kokoomuksen ja SDP:n hallitusta, tämä oli otettava huomioon. Ulla Puolanteen mukaan oli muistettava myös se näkökulma, että hallitusyhteistyö voisi jatkua vuoden 1988 presidentinvaalien jälkeen. Sinänsä sekä SDP- että porvariyhteistyöllä oli hyvät ja huonot puolensa, eikä hallituskumppanin valitseminen merkinnyt samaistumista tähän, "pikemminkin päinvastoin", hän lisäsi. Keskustayhteistyön painottajista Ulla Puolanne sanoi: "Jos jotkut meistä uskovat, että me kokoomuslaiset emme pysty rakentamaan ilman kepua tasapuolista ja järkevää aluepolitiikkaa ja maatalouspolitiikkaa, heidän on syytä äänestää seuraavissa vaaleissa varmuuden vuoksi suoraan keskustapuoluetta."

Ulla Kaija Puolanne (o.s. Raivo) oli syntynyt Lahdessa 28.6.1931. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Lahden tyttölyseosta 1951 ja valmistui ekonomiksi Kauppakorkeakoulusta 1954. Ulla Puolanne kuoli kotikaupungissaan 26.9.2015.

Kun tein blogin sadasta merkittävimmästä lahtelaisesta kautta aikojen, panin listalle myös Ulla Puolanteen, ja mukana lyhyt luonnehdinta: oli veroministerinä Holkerin hallituksen "ainoa mies". (Mustaa valkoisella 14.10.2008) Nyt tähän juttuun lainaan Vesa Vareksen kirjoitusta Ulla Puolenteesta Suomalaisen kirjallisuuden seuran biografiakeskuksen internetsivulta. Kuva on Etelä-Suomen Sanomista.

Hallituksessa 1987-91 Ulla Puolanne toimi toisena valtiovarainministerinä ja sai olla toteuttamassa hallituksen pitkään rummuttamaa verouudistusta. Sen piti taata kokoomuslaisille se tavoite, jota puolueen piirissä hallitukselta oli erityisesti odotettu: verotuksen keventäminen. "Verotus kevenee" oli se mantra, jolla kokoomuslaiset puolustautuivat, kun vuosien mittaan kenttäväen taholta nousi yhä enemmän esille tyytymättömyydenosoituksia. Kentällä koettiin, että SDP oli hallituksen selvästi johtava osapuoli, ja oman puolueen nähtiin pelkäävän oppositioon joutumista niin paljon, ettei se pärjännyt SDP:n kokeneille pelureille.

Ulla Puolanteen epäkiitollinen tehtävä oli olla se kokoomuslainen, joka joutui ajamaan uudistuksia nimenomaan veroministerinä ilman ratkaisuvaltaa, sillä johtavana valtiovarainministerinä oli kuitenkin SDP:n Erkki Liikanen. Ulla Puolannetta pidettiin lähinnä asioihin ja joskus liikaa muotoihin keskittyvänä henkilönä, mistä kertoo myös joidenkin selän takana viljelemä kutsumanimi "prokuristi".

Ulla Puolanne jäi hallituksen sisäisellä kakkosketjun vaikuttajaksi, eikä hän myöskään ollut toisaalta mikään varsinainen mediahahmo selittämään tyytymättömille puoluetovereille ja julkisuudelle tehtyjä ratkaisuja, kun hän oli näiden mielestä omaksunut liikaa sosiaalidemokraattisten virkamiesten kantoja.

Holkerin hallituksen verouudistusta on ruodittu runsaasti, ja yleensä arviot ovat olleet kriittisiä. Verotuksen keveneminen jäi marginaaliseksi ja hetkelliseksi, kun 1990-luvun alun talouskehitys syöksi Suomen historiallisen syvään lamaan. Toisaalta on pidetty yhtenä lamaa vauhdittaneena tekijänä sitä, että samaan aikaan kun säännöstelyä purettiin, verotulojen väheneminen oli vain pahentanut asioita. Tavoitteena toki oli ollut nimenomaan lisätä verotuloja vauhdittamalla talouskasvua ja laajentamalla veropohjaa, etenkin kun liikevaihtovero muuttuisi arvonlisäveroksi. Jonkinlainen veronkevennys oli tavallaan poliittinen elinehto Kokoomukselle tyytymättömän kenttäväen ja yrittäjäsiiven kritiikin edessä.

Ulla Puolanteen ministeri- ja kansanedustajataipaleet päättyivät keväällä 1991, kun Holkerin hallitus kärsi kirvelevän vaalitappion. Sinipuna sai puolestaan väistyä keskustajohtoisen porvarihallituksen tieltä.

EROSI PUOLUEESTA

Ulla Puolanne erosi puolueesta 2010 erityisesti vastalauseena puolueen hänen mielestään liian sallivalle kannalle sukupuolineutraalista avioliitosta. "Olen mielelläni vanhoillinen ja vanhakantainen ja vanhanaikainen, mutta tämä moderni suuntaus on menossa kovalla vauhdilla eteenpäin", hän totesi.

Ulla Puolanne oli 1980-luvulla Kokoomuksen näkyvimpiä naispoliitikkoja, joskin häntä pidettiin enemmän talousasioiden osaajana kuin sukupuolensa edustajana. Kokoomuksen sisällä Ulla Puolanne ei koskaan profiloitunut varsinaiseksi ideologiksi tai fraktion edustajaksi. Hän edusti nuorempaa sukupolvea kuin Arvo Salmisen, Jussi Saukkosen, Päiviö Hetemäen tai Tuure Junnilan kaltaiset puolueen kärkinimet, mutta selvästi vanhempaa kuin puolueen nuoren polven näkyvät nimet 1960-70-lukujen politisoitumisen murroksessa. Puolanne oli suunnilleen samanikäinen kuin Juha Rihtniemi, selvästi vanhempi kuin Harri Holkeri ja yli 15 vuotta vanhempi kuin Ilkka Kanervan sukupolvi. Kuitenkin hänestä tuli kansanedustaja vasta 1975 eli samaan aikaan kuin Kanervasta.

Puolanne oli esimerkki siitä, kuinka kokoomuslaisuudessa kansanedustajan paikoille oli olemassa myös eräänlainen ammatillisen asiaosaajuuden väylä. Ulla Puolanne ei ollut näkyvä julistaja sen enempää eduskunnassa kuin puolueen kokouksissakaan. Tuoreena kansanedustajana hän kritisoi nimenomaan hallituksen talouspolitiikkaa, erityisesti maassa vallitsevaa korkeaa varallisuusveroa, joka hänen mukaansa vei yrittäjyydeltä ja säästäväisyydeltä pohjaa samalla tapaa kuin inflaatio. Hän selitti, että Suomessa pyrittiin kaiken aikaa sosialismiin kasvattamalla valtiovallan omistus- ja päätäntäoikeutta sekä kaventamalla yksilöiden vastaavia oikeuksia.

Lahden kaupunginvaltuuston jäsen Ulla Puolanne oli 1969-84 ja kaupunginhallituksen jäsen 1972-75. Kansallisen Kokoomuksen puoluevaltuuston jäsen hän oli 1975-76. Lahden kaupungin kultaisen mitalin Ulla Puolanne sai 1995.

kari.naskinen@gmail.com

”Oletko koskaan nähnyt kauniin kaupungin?”

Otsikon kysymyksen esitti arkkitehti Alvar Aalto jollekin ulkomaalaiselle kollegalleen ja jatkoi asian pohdintaa Suomen arkkitehtiliiton neuvottelupäivillä 1966. Kysymykseen kuului myös jatko-osa, millä Aalto täsmensi kysymystään: orgaanista ja hyvin toimivaa kaupunkia, siis hyvää kaupunkia. Hän ei saanut vastausta kysymykseensä, eivätkä hänen omatkaan vastauksensa kovin isoja kuvioita avanneet: ”suhteellisen täydellisinä esimerkkeinä” hän mainitsi kuitenkin Venetsiassa olevan San Marcon torin ympäristöineen ja historiallisen Sienan kaupungin, jonka hän sanoi olevan ”orgaanisuudessaan melkein voittamaton kaupunki”.

Saman kysymyksen esitti Jussi Jäppinen tohtorinväitöskirjassaan (2005), joka käsitteli Jyväskylän ruutuasemakaava-alueen vaiheita 1800-luvulta 2000-luvulle. Jäppinenkään ei hae vastausta Aallon esittämään kysymykseen, mutta kun olen nyt muutaman kuukauden aikana lukenut ja katsellut Jäppisen väitöskirjasta tehtyä isoa kuluttajateosta meille tavallisille lukijoille, niin sen voin sanoa, että tämä on paras ja komein suomalainen arkkitehtuurikirja, mikä on käsiini sattunut.

Jyväskylässä Aren korttelissa syntyneenä ja yli 20 vuotta asuneena tietenkin harmittaa, että vanhan kotitaloni paikalla Ilmarisenkadun ja Kalevankadun kulmassa on nyt iso pysäköintitalo. Jyväskylässä on kuitenkin paljon vanhoja, säilytettyjä rakennuksia, mikä osaksi johtunee siitä, että Jyväskylässä aloitettiin kivitalojen rakentaminen jo varhain.

Jäppisen kirjassa kerrotaan ensimmäisen pienen kivitalon valmistuneen jo 1865 Kauppakadun ja Gummeruksenkadun kulmaan. Toinen kivitalo tuli kadun toiselle puolelle 1886 ja kolmantena oli vuorossa A. Fredriksonin lakki-, kravatti- ja hansikastehtaan tontille 1899 rakennettu liike- ja asuinrakennus 1899 Kauppakatu 25:ssä.

Myöhemmin Fredriksonin lakkitehdas siirtyi Harjukadun (nyk. Yliopistonkatu) varrelle Lyseon naapuriksi. Lokakuun 3. päivänä 2015 vanhassa Lyseo-talossa vietetään koulun 157-vuotisjuhlia, mutta sille paikalle koulu tuli uuteen rakennukseen ”vasta” 1902. Nykyisin tämä arvorakennus on tyhjillään, koska koululaiset siirrettiin jonnekin Schildtin pellolle, koska vanhan koulurakennuksen kunnostaminen nykyvaatimusten tasolle olisi maksanut liikaa nykyvaltuutettujen mielestä. Juhlissa tapaan varmaan myös luokkakaverini, museomies Erkki Fredriksonin. Keitähän muita tuttuja tulee - Tapani Erling, Hannu Kahakorpi, Kari Kihlström, Timo Kotanen, Jukka Lemilä, Jarmo Mali, Kari Mustonen, Eero Patrikka, Tapio Rouru, Risto Ryti...?

Muita vanhoja kivitaloja, 1900-luvun alussa valmistuneita, ovat Strengin talo Vaasankatu 3:ssa, Ruthin leipomorakennus ja ”Magasiinirakennus” Harjukatu 26:ssa sekä Halosen harmonikkatehdas Hannikaisenkatu 29:ssä. Harmonikkatehtaasta tuli hieno, sillä suunnittelija Antti Halonen oli aikaisemmin suunnitellut erämaa-ateljeen veljelleen Pekka Haloselle Tuusulanjärven rannalle, ja tehtaaseenkin tuli samanlaisia kansallisromanttisia elementtejä. Siitä talostakin oli meidän luokalla yksi poika, muistaakseni Heikki Halonen.

Sata vuotta sitten 1915 valmistui ensimmäinen yksityinen iso kivikerrostalo: Kansallis-osake-pankki Kauppakadun ja Kilpisenkadun kulmaan. Se ei kaikkia miellyttänyt. Seminaarin lehtorina toiminut arkkitehti Toivo Salervo piti Kunnallisseuran kokouksessa 1916 esitelmän, jossa hän arvosteli KOP:n taloa liian korkeaksi.

Oli tietenkin outoa, että matalaan maaseutukaupunkiin alettiin tehdä tuollaisia kolosseja. Jäppinen muistuttaa kirjassaan, että noihin aikoihin keskellä kaupunkia oli vielä varsin maalaismaista elämää – lehtileike myynti-ilmoituksesta sanomalehti Keski-Suomessa 1916: ”Marraskuussa kantavia Lehmiä myytävänä talossa N:o 9, Vaasankadun varrella.”

Alvar Aallon kädenjälki näkyy tietenkin Jyväskylässä, jossa hän kirjoitti ylioppilaaksi Lyseosta 1916. Teknillisestä korkeakoulusta hän valmistui 1921 ja perusti oman arkkitehtitoimiston Jyväskylään 1923. En koulupoikana Jyväskylässä kiinnittänyt huomiota Aallon enkä muidenkaan arkkitehtuuriin, mutta läheiseksi paikaksi tuli työväentalo (1924) Kauppakadun ja Väinönkadun kulmassa. Talossa toimi Jyväskylän työväenteatteri ja koska äitini toimi siellä kampaajana, olin siellä hyvin usein mukana – oli kivempi paikka kuin Ryhtilä, jossa taas olin mukana isän koripalloharjoituksissa (Toverit).

Toinen arkkitehtoninen kohde minulle oli elokuvateatteri Salome Asemakatu 5:ssä. Sen oli rakennuttanut virvoitusjuomatehtailija Gustaf Jämes 1926, ja oli ulkonäöltään erikoinen, kun sen toisen kerroksen ikkunat olivat kuin jotakin itämaista minareettityyliä. Ei ole enää, purettiin 1980 Anttilan tavaratalon tieltä.

Sen sijaan lähellä olevaa, Asemakadun ja Vapaudenkadun kulmassa olevaa puutaloa ei pureta. Se valmistui 1899 hotelliksi, ja menestys oli taattu, kun kaksi vuotta aikaisemmin valmistunut rautatie asemineen oli vain yhden korttelin päässä. Vuosina 1923-24 tässä Nikolainkulmaksi nykyisin sanottavassa talossa toimi myös Alvar Aallon Arkkitehtuuri- ja monumentaalitaiteen toimisto.

Vapaudenkatu oli vielä tuolloin Nikolainkatu sen kunniaksi, että Nikolai I oli 1837 allekirjoittanut Jyväskylän kaupungin perustamiskirjan. Sattumalta ravintolanomistajakin oli Nikolai Wahlgren. Vapaudenkaduksi nimi muutettiin 1966. Muissa kaupungeissa on menetelty vastaavasti, Nikolainkadut ovat nyt Helsingissä Snellmaninkatu, Haminassa Kadettikoulunkatu, Joensuussa Kirkkokatu, Lahdessa Vapaudenkatu, Mikkelissä Porrassalmenkatu, Porvoossa Mannerheiminkatu.

Wahlgrenin jälkeen hotelli vaihtoi omistajaa monta kertaa. Jyväskylän kaupunki osti sen 1919, jolloin hotelli ristittiin Kaupunginhotelliksi. Sotien aikana rakennus toimi sotasairaalana, ja jatkosodan aikana rakennuksessa oli myös 23. divisioonan esikunta. Ravintolatoiminnan päätyttyä talo on ollut julkishallinnon käytössä viimeiset 40 vuotta. Alakerrassa on nyt Wilhelmiina-kahvila skä yläkerrassa Nikolainsali ja Jääkärikabinetti, joita vuokrataan.

TÄRKEIN ON
KUITENKIN ARE

Minulle tärkein talo oli ARE. Kirjainlyhenne tulee firman toimialoista: auto, radio, elektrisiteetti. Tämän nimen Kalle Heinonen (1898 - 1984) antoi yritykselleen 1938 samalla, kun uusi 6-kerroksinen talo valmistui (kuvassa). Toiminta oli alkanut 1924 Kauppakatu 26:ssa, jossa Keski-Suomen Sähköliike harjoitti ”sähkölaitteiden ja -koneiden korjausta, sähköjohtojen laittamista ynnä sähkö- ja radiotarpeiden kauppaa”.

Aren aukiolla oli Kalle Heinosen ensimmäinenkin työpaikka. Taulumäeltä kotoisin ollut Heinonen kertoo Are-yhtymän historiakirjassa: ”Ensimmäistä työpaikkaani etsin kulkemalla Kauppakatua päästä päähän käyden jokaisessa liikkeessä kysymässä, onko töitä. Katu oli kurainen ja liejuinen, eihän päällysteitä silloin 1910-luvulla ollut. Viimein kadun alapäässä olleesta Sorretun Voima -lehdestä sain lehdenjakajan paikan.” Sorretun Voiman nimi muuttui myöhemmin Työn Voimaksi (SDP).

Aren auto-osasto aloitti toimintansa 1927, jolloin Heinosen Kalle ryhtyi myymään Chrysler-henkilöautoja. Seuraavana vuonna tuli ohjelmaan Plymouth. Automies Heinonen oli ollut jo vuosia, sillä 1918 hän oli hankkinut itselleen T-mallin Fordin. Aren merkki Fordista tuli 1929 ja siinä vaiheessa Heinonen otti käyttöön myös toiminimen Keski-Suomen Auto. Jo seuraavana vuonna Are menestyi Ford-myyjänä niin hyvin, että Heinonen sai palkintomatkan Yhdysvaltoihin.

Jatkosodan sytyttyä osa Aren toimitiloista piti luovuttaa puolustusvoimien käyttöön. Sotavuosina Aresta tuli myös Citroen-kuorma-autojen korjaamo, ja sodan päättyessä Are oli Suomen suurin yksityinen korjaamo.

Citroenin ansiosta minäkin synnyin Jyväskylään. Sodan aikana isäni oli ollut Citroen-eksperttinä Tampereen autovarikolla, ja kun Are sitten sodan loputtua tarvitsi uusia työntekijöitä, pääsi isäni Sitikka-miehen ominaisuudessa Aren varaosaosastolle.

Meidän asuintaloa vastapäätä kulmittain Kalevankadun ja Ilmarisenkadun risteyksessä oli toinen autoliike, Väinö Nyströmin perustama GM-kauppa ja -korjaamo (1942). Siinä firmassa mielenkiintoisinta oli nuoren ”Jammu” Nyströmin hurjastelu avo-Jeepillä ja milloin milläkin. Tunnettuja nyyssiläisiä minulle olivat lisäksi TT-ajaja "Pikku" Pekka Salminen ja mäkihyppytuomari Olli Tuominen. Samassa kadunkulmauksessa oli myös Sorrin puutalo, jossa toimi kalastusvälinekauppa, ja talossa asui yhtenä kaverinani Ari Oinonen, josta isona tuli Mainos-television musiikkipäällikkö. Meidän talossa Aren työsuhdeasunnoissa taas asui minua vähän vanhempi tyttö, joka aikanaan Helsinkiin muutettuaan meni naimisiin jonkun Sipilän kanssa, ja heidän lapsensa on rikoskirjailija Jarkko Sipilä.

Tuttuja arelaisia olivat mm. TT-ajaja Jouko Veijanen ja HoNsUn koppari Osku Oksala. Aren pääjohtajaksi nimitettiin 1979 Kallen poika Juhani Heinonen. Jonkin aikaa siinä vielä meni, kunnes Aren komea hiostoria alkoi olla päätöksessään - Talouselämä-lehden etusivulla oli Juhani Heinosen kuva ja testi: "Viulunsoittaja putosi katolta".

NIKOLAINKULMA VIELÄ

Mutta kaunis kaupunki? Jussi Jäppinen ei erikseen sano Jyväskylää kauniiksi kaupungiksi, mutta kun olen katsellut kirjan 800:aa kuvaa, niin minä sanon.

Vuonna 2001 Keskisuomalainen järjesti lukijakyselyn siitä, mikä on Jyväskylän kaunein talo. Kymmenen eniten ääniä saaneiden joukossa oli kuusi yli 90-vuotiasta rakennusta ja ensimmäiselle sijalle nousi Nikolainkulma.

Kymmenen kauneimman joukkoon mahtui yksi rakennus 1990-luvulta: Arto Sipisen suunnittelema Jyväskylän yliopiston Ylistönrinteen rakennusryhmä. Alvar Aallon suunnittelema yliopiston päärakennus 1950-luvulta oli kuudennella sijalla.

Toisinkin voi nähdä. Hannu Taanila oli 2003 vetämässä erästä keskustelutilaisuutta yliopistolla, ja Taanila aloitti kertomalla, että oli hiljattain nähnyt valokuvia liittoutuneiden pommittamasta Dresdenistä - ”Tänne tullessani lensin Jyväskylän keskustan yli ja huomasin, että jumalauta, täällähän ne ovat itse tehneet saman.”

kari.naskinen@gmail.com

Vikströmmi käyntiin

Entinen appiukkoni Lapinjärven Porlammilla sanoi aina päivän ensimmäisen puolkupin otettuaan, että ”saatiin taas Vikströmmi käyntiin”. Puolkuppi oli kahvikupillinen, jossa oli puolet kahvia ja puolet kossua – tai jos kukaan ei ollut keittänyt kahvia, niin sitten koko kuppi kossua.

Vikströmmi tarkoitti vaasalaisen John Wickströmin konepajan valmistamia nelitahtisia venemoottoreita. Asia näyttää olevan nyt ajankohtainen, sillä Vaasan kaupunginteatterissa on juuri saanut kantaesityksensä Antti Tuurin kirjoittama näytelmä John Wickströmin elämä.

John Wickström (1870 - 1959) oli syntyisin Vaasan naapurista Koivulahdesta. Sieltä hän lähti 19-vuotiaana Yhdysvaltoihin, jossa työskenteli aluksi kaivoksissa, mutta kouluttautui pian Chicagossa konepiirtäjäksi ja perusti muutamien kavereidensa kanssa vuosisadan vaihteessa oman autotehtaan! Sen nimi oli The Chicago Motor-Cycle Co, ja sen Caloric II -niminen auto esiteltiin Chicagon maailmannäyttelyssä 1901. Samassa näyttelyssä myös Henry Ford esitteli ensimmäisen automallinsa.

Kuva on vuodelta 1899. John Wickström ajaa Caloric I -autollaan ja kyydissä ovat vaimo Ida sekä lapset Werner ja Sigrid.

Moottori-lehdessä 1948 oli haastattelu ”ensimmäisestä suomalaisesta autokuskista” John Wickströmistä, joka tuolloin oli 78-vuotias. Lehden toimittaja kysyi Wickströmiltä, että millaista katuelämä Chicagossa oli 1898-99, kun Wickström sai autonsa valmiiksi – kaduilla surisivat varmaan jo Fordit ja muut autot?

”Ei siellä surisseet Fordit eikä muutkaan”, vastasi Wickström. ”Mutta uskokaa minua, Chicagon kaduilla syntyi eri hälinä, kun ajoin pitkin katuja Caloricilla. Paikoin syntyi suorastaan tungosta. Kaikki tahtoivat nähdä vilauksen ihmeellisestä vaunusta, joka kulki eteenpäin ilman sähkövoimaa, vain gasoliini polttoaineena.”

”Myöhemmin rakensin uuden auton. Siinä oli 10-12 hv, kaksisylinterinen moottori, ilmajäähdytys, periaatteeltaan nelitahtinen, bensiinikäyttöinen, lamppusytytys. Muutamia niitä myimmekin, mutta sitten yhtiö joutui rahallisiin vaikeuksiin ja lopetti toimintansa.”

Mahtoiko Ford olla liian iso kilpailija markkinoilla? Wickström ei kuitenkaan luovuttanut, vaan perusti uuden yhtiön Chicago Caloric Engine Co:n, joka alkoi valmistaa merimoottoreita. Chicagossa valmistui näin ollen myös ensimmäinen Wickström-vnemoottori.

Kun Wickström ei löytänyt Chicagossa rahoittajia moottoreittensa kehitystyöhön, hän palasi Suomeen. Veljensä Jakob Wickströmin kanssa hän perusti 1906 Vaasan Palosaarelle tehtaan, joka 1910 muutti Vaskiluotoon. Siellä tehtiin nelitahtisia vene- ja paikallismoottoreita, joiden polttoaineena oli bensiini tai petroli. Moottorien tehot vaihtelivat 4-100 hevosvoiman välillä. Wickström valmisti myös dieselmoottoreita vuodesta 1936 alkaen. Vuosina 1906-80 Wickströmin konepaja valmisti kaikkiaan noin 30 000 moottoria.

Moottori-lehdessä käytiin läpi myös John Wikströmin myöhempiä autoasioita. Suomeen palattuaan hän osti vasta 1923 Fordin, minkä jälkeen Garyn, Fiatin ja Buickin.

”Kun käynnistän Buickini ja kuulen moottorin surisevan, on se puhdasta musiikkia korvilleni. Minut valtaa mieltymyksen tunne, kun saan istua rattiin ja ajaa Koivulahden Vassouriin, jossa meillä on kesämökkimme”, kertoi Wickström.

kari.naskinen@gmail.com

Rikhard III – Sipilä I

Teatteri Vanhan Jukon Rikhard III -näytelmässä ollaan nykypäivän vaatteissa. Lisäksi tämän Shakespearen näytelmän sovittanut ja ohjannut Jussi Sorjanen vahvistaa ohjelmalehtisessä, että kysymys on nimenomaan tästä päivästä:

”Minulle Rikhard on enemmän kuin historiallinen henkilö. Olen alkanut katsoa maailmaa Rikhardin tekojen kautta. Rikhard hymyilee päivän lehdessä. Seuraavalla aukeamalla hän tekee ihmisistä työttömiä. Rikhard syöksee turvaa etsivät pakolaiset Välimereen.”

Katsoin näytelmän samana päivänä, jolloin Helsingissä yli 30 000 ihmistä oli osoittanut mieltä Juha Sipilän veronkiertoparatiisihallitusta vastaan. Vanhan Jukon nettisivulla Sorjanen jatkaa, ja kun minä vaihdan Sorjasen tekstiin Rikhardin tilalle Sipilän, niin hyvin osuu:

”Hyvinvoiva yhteiskunta synnyttää sipilöitä.
Sipilät sanovat yhtä, tekevät toista.
Sipilät herättävät luottamusta, ihailua ja kateutta.
Sipilät esiintyvät marttyyreina.
Sipilät saavat heikot tappamaan toisensa.
Sipilät saavat toiset tuntemaan syyllisyyttä sipilöiden tekemistä teoista.
Olet joko sipilöiden puolella tai sipilöitä vastaan.
Lopulta sipilöitä voi olla vain yksi: Sipilä.
Sipilä rakastaa Sipilää.”

Englannin kuninkaana muutaman vuoden 1400-luvun lopulla ollut Rikhard III murhautti kaikki ne, jotka olivat hänen tiellään. Sipilä I ei tietenkään murhauta, koska sellainen ei enää käy. Sen sijaan hän uhkaa kurjistaa valtakuntansa asukkaiden elämää. Itse hän piilottaa rikkauksiaan pois verottajan ulottuvilta, mutta nimenomaan huono-osaisimpien palkkatyöläisten elinoloja hän aikoo nyt heikentää.

Näytelmän tunnusmelodiana Carola laulaa Bond-laulua, että ”ei aina käy niin kuin haaveillaan, en kaikkea saa, en saa milloinkaan.” Rikhard III melkein sai, ja Sipilä I:n tilanne ratkeaa lähikuukausina. Yli puolivuosisataa sitten Suomessa alkoi yleislakko samana päivänä 1.3.1956, kun Urho Kekkonen aloitti pitkän presidenttikautensa. Lakko ei tosin kohdistunut suoraan Kekkoseen, vaan työnantajiin (STK), jotka olivat torjuneet SAK:n palkankorotusvaatimuksen. Rikhardin aikana ei lakkoja järjestetty, mutta kapinaliike Rikhardia vastaan oli. Rikhard kuoli sotataistelussa, niin myös Shakespearen näytelmässä, mutta Sorjanen viittaa tässäkin asiassa nykypäivän rikhardeihin, eikä pane kuningasta kuolemaan näytelmän lopussa – ”Rikhard elää yhä”. Niin elää Sipilä I:n hallituskin toistaiseksi.

Näytelmän siirtäminen omaan aikaamme puolustaa paikkaansa. Shakespearen kuningasnäytelmät sekä teattereissa että elokuvina ovat niin vahvoja suurteoksia, että Vanhan Jukon voimavarroilla ei todennäköisesti samaan päästäisi. Mutta kun lähtökohta on toisenlainen, toimii pienimuotoinenkin tulkinta. Rikhardin roolissa Jarkko Mikkola on erinomainen, pelottavan ilkeä ja varsinkin salakavala petturi. Muita roolihenkilöitä on 20, joita kuitenkin vaatteita ja varusteita vaihtamalla esittävät vain Sini Hukkanen, Minja Koski, Jussi-Pekka Parviainen, Ilona Pukkila ja Hannu Salminen. Ensimmäisellä jaksolla menoa ja meininkiä on jopa liikaa ja sekavalla tavalla, mutta väliajan jälkeen ote tiivistyy ja näytelmä onnistuu, vaikka ensimmäinen jakso muistuttaa paikoitellen huonoa koulunäytelmää.

Väliajalla tuli huomioiduksi sellainenkin asia, mistä Sipilä I on puhunut, normien purkamisesta. Kun Vanha Juko muutti Vesijärvenkadulta muutaman sadan metrin päähän Rautatienkadulle, ei uudessa paikassa saa myydä olutta. Uusia anniskelulupia ei ole tullut. Anniskelunormit estävät. Paljon on edelleen mälsää ja kirveelle töitä.

kari.naskinen@gmail.com

Maapalloa ei tarvitse 3D-tulostaa

Kom-teatterin uusi näytelmä, Juha Hurmeen kirjoittama ja ohjaama Muuttomiehet alkaa, kun kaksi muuttomiestä on tavaralaatikoiden ja pianon kanssa Rajalinja 16:n luona. Tavarat pitäisi kuskata perille uuteen kolmen asunnon pienkerrostaloon, johon ovat muuttamassa arkkipiispan tieteellinen neuvonantaja, yt-neuvotteluissa lomautettu köyhyystutkija ja Lammilta kotoisin oleva lehdenjakaja. Tilanne paljastuu kuitenkin ongelmalliseksi, sillä Rajalinja 16:ssa ei ole taloa ollenkaan.

Muuttomiehet ovat kuitenkin perillä asioista. Heidän muuttofirmansa tiedostot pilvipalveluista näyttävät, että ei mitään hätää, koska homma hoituu heti huomenissa, jolloin 3D-tulostettava talo on muuttovalmiina. Näin käykin. Kun aamu koittaa, muuttomiehet ja talon tulevat asukkaat voivat jo juhlia harjannostajaisia.

Vaikka tämänkaltaisesta komediasta on kysymys, Hurme on vakavalla asialla, kuten odottaa sopikin. Näytelmässä on kysymys luonnon tuhoamisesta. Satiirisesti kuvaillaan tulevaisuutta, jossa ihminen kaikessa viisaudessaan keksii lisää ja lisää hienoja juttujaan. 3D:n jälkeen tulee 4D, joka pystyy tulostamaan myös ajan ja tunteet.

Vähän liikaakin rautalangasta vääntäen Hurme selittää katsojille, että mikään ei kuitenkaan pelasta, jos nykyisenlainen meininki jatkuu korjaamattomana. Ihmiskunta tuhoaa elinympäristöään kiihtyvällä vauhdilla, mutta lopputuloksena ei suinkaan ole luonnon, vaan ihmisen tuhoutuminen. Luonto on niin vahva voima, että sitä ihminen ei pysty nujertamaan. Väliaikaisia häiriötiloja kyllä aiheutuu, mutta lopulta luonto on kuitenkin se, joka selviytyy.

Ihmiskunta voi luontoa tuhoamalla tuhota itsensä, mutta maapallon pitkässä historiassa ihmisolion tekemiset ovat niin pieniä ripellyksiä, että ei huolta – maapallo jatkaa matkaansa, eikä sitä tarvitse uudellen tehdä 3D-tulostimella. Maapalloasiaa ei tarvita konsultoimaan myöskään jumalaa, jonka tiedot esimerkiksi matematiikasta ovat hyvin vajavaiset, kuten arkkipiispan neuvonantaja Raamattua siteeraamalla todistaa.

Näytelmässä pannaan jätesäkkiin pvc-muovin ja maailman muun töhnän kanssa mm. Talvivaara, paisuva valtionvelka, Matti Apusen lehtikirjoitukset ja Björn Wahlroosin yhtä päättömät puheet. Erityistä huolta kannetaan myös Huippuvuorten tulevaisuudesta, jossa on retkellään kuollut köyhyystutkijan miesystävä. Tällä hetkellä ilmastonmuutos (jäämassojen supistuminen) ja ympäristömyrkyt (elohopea, bromidi) uhkaavat Huippuvuorilla eläviä jääkarhuja, jotka voivat jopa kuolla sukupuuttoon.

Kom-teatterin aina erinomaiset näyttelijät ovat tässä näytelmässä Eeva Soivio, Juho Milonoff, Vilma Melasniemi, Niko Saarela, Pekka Valkeejärvi (kuvassa vas.) ja Laura Malmivaara (oik.). Laulujen sanat ovat Miira Luhtavaaran runokokoelmasta Ruohikon luut (Teos, 2014), joka sai viime vuonna Kalevi Jäntin säätiön kirjallisuuspalkinnon. Erityishuomion ja arvonannon näytelmässä saa lisäksi puhdas luonnontuote Koskenkorva.

Epäselväksi minulle jäi vain se, miksi Rajalinja 16:een taloa tulostavan 3D-printterin käyttäjä on Rauha Rentola.

Teatteri Vanha Juko järjestää Lahdessa lokakuun 3. päivänä 20-vuotisseminaarinsa aiheesta ”Mihin teatteria tarvitaan?” Kom-teatterin esityksen jälkeenkin voi taas sanoa, että vaikkapa maailmanparannukseen.

kari.naskinen@gmail.com

Sävelradiosta se alkoi

Televisiosta on viime päivinä tullut ohjelmia, joissa Anki Lindqvist laulaa. Hän täyttäisi näinä päivinä 70 vuotta, mutta kuoli 2007. Viime kuussa täyttivät 70 vuotta Katri Helena ja Inga Sulin ensi kuussa pääsee samaan ikään Johnny Liebkind sekä joulukuussa Marion Rung ja Taisto Tammi. Ensi vuoden alkupuolella täyttää myös Anita Hirvonen 70 vuotta.

Tuttua porukkaa. Katri Helena asui ennen Panu Rajalan kanssa alkanutta seikkailuaan Jyväskylän maalaiskunnan Palokassa, jossa meilläkin oli kesämökki, ja mökiltä vähän matkaa toiseen suuntaan asui Sauli Lehtonen. Inga Sulin taas on pikkuserkkuni vaimo, ja iskelmäurani huipulla olin, kun E-liikkeen Me kuluttajat -lehdessä oli kuva osuusliike Mäki-Matin nuorisotapahtumasta, jossa istuimme vierekkäin Anita Hirvosen kanssa.

Säveltäjä Joonas Kokkonen sanoi 1965, että Yleisradio harjoittaa sävelterroria, kun kaksi vuotta aiemmin alkanut Ylen rinnakkaisohjelma tuuttasi iskelmiä 6-8 tuntia päivässä. Kokkonen sai pitää mielipiteensä ja jatkaa oopperoittensa väsäämistä, mutta me normaalit nuoret kuuntelimme joka päivä ne kaikki tunnit, mitkä radio meille iskelmiä tarjosi.

Rinnakkaisohjelman alkaminen 1963 tylsän yleisohjelman vaihtoehdoksi oli yksi vuosikymmenen suurimpia asioita. Sävelradio alkoi sopivasti iltapäivällä, kun oli päästy koulusta kotiin. Jos silloin olisi tehty Pisa-tutkimuksia, olisi koulutulosten heikkeneminen 1960-luvun puolivälissä varmaankin havaittu.

Painetta Yleisradion ohjelmauudistuksiin oli tuonut ”merirosvoradio” Radio Nord, joka lähetti kansainvälisiltä vesiltä tauottomia iskelmäkonsertteja. Paljon kuunneltiin myös kirjeäänestykseen perustuvaa listaohjelmaa Top 20. Keski-Suomeen asti merirosvoradion kuuluvuus ei ulottunut, ja joutui se kokonaan lopettamaankin uuden yhteispohjoismaisen lain perusteella. Idea sävelradiosta jäi joka tapauksessa kytemään Yleisradiossa.

Sävelradion ensimmäinen juontaja oli Alpo Jussila, josta sittemmin tuli Asko-Upon tiedotuspäällikkö. Hänen jälkeensä tiedotuspäällikkönä toimi Kalevi Laalo, joka nykyisin toimii Etelä-Suomen Sanomien Kerberos-pilapiirtäjänä.

Kun äänilevyjä ei ollut varaa kovin paljon ostaa, kuunneltiin radiota, ja kaikki kuuntelivat tietenkin samat kappaleet, joten musiikkia koskevat keskustelunaiheet olivat yhteiset. Erityisaseman saavutti Kahdeksan kärjessä -ohjelma, jossa viikoittain pantiin iskelmät paremmuusjärjestykseen Helsingin raadin ja jonkin maaseuturaadin toimesta. Kerran olin mukana minäkin, kun Keski-Suomen alueraati kokoontui Jyväskylän konservatorioon arvioimaan iskelmiä. En muista sen viikon voittajaa, mutta minä annoin parhaat pisteet Ankin Lindqvistin Feverille.

ILTATUULEN VIESTI
JA LEVYRAATI

Huonompaan suuntaan mentiin, kun Kahdeksan kärjessä loppui ja tilalle tuli Matti Paalosmaan juontama Lista. Huonompaan siksi, että meidän nuorten asiantuntijoiden sijasta paremmuusjärjestys ratkaistiin nyt yleisöäänestyksellä. Seurauksena oli sitten mm. se, että kun lauluyhtye Aikamiesten Iltatuulen viesti pysyi kärjessä kohtuuttoman pitkän aikaa, ei ohjelmaa enää viitsinyt säännöllisesti kuunnella.

Helsingin Sanomien pilapiirtäjä Karikin noteerasi asian 1969, kun piirroksessa Elma Kutiainen sanoi, että hänellä on kaksi suosikkikappaletta, toinen on Iltatuulen viesti ja toinen on sama uudelleen.

Tällaiset iltatuulilaulut olivat siis jäänteitä jostakin esihistoriasta, sillä aika oli jo toinen: Beatleskin oli ilmaantunut, joten iltatuuli sai jäädä rauhassa puhaltelemaan vanhemman väen nukkumattimusiikiksi.

Television mukaantulo muutti ja laajensi iskelmäohjelmiston kirjoa. Edelläkävijä oli ollut Jaakko Jahnukaisen vetämä Levyraati, joka ensin oli näkynyt Tesvisiossa eli ei ollut ”maaseuturaatien” ulottuvilla, ennen kuin siirtyi Mainos-television ohjelmistoon 1964. Tämän ohjelman ansioksi tuli ärsyttävyys, mistä vastasivat mm. Klaus Järvinen, Pirkko Liinamaa, Raimo Lintuniemi ja Tapani Ripatti.

Toinen suosittu iskelmäohjelma oli Kuukauden suositut, jossa Erkki Melakoski johti yhtyettä ja Laila Kinnunen lauloi. Joka kerta mukana oli myös joku vieraileva solisti.

Enää ei vastaavia koko kansan yhteisiä ohjelmia ole.

Musiikkitoimittaja Jake Nyman on luetellut 60-luvun suosituimmat kotimaiset iskelmät (Suomi soi 4: Suuri suomalainen listakirja, Tammi 2005):

Mauno Kuusisto: Kertokaa se hänelle 1960
Marion Rung: Tipi-tii 1962
Reijo Taipale: Satumaa 1962
Rauno Lehtinen: Letkis 1963
The Sounds: Emma/Mandchurian Beat 1963
Taisto Tammi: Tango merellä 1963
Kauko Käyhkö: Rakastan sinua elämä 1963
Katri Helena: Puhelinlangat laulaa 1964
Kari Kuuva: Tango Pelargonia 1965
Tapio Rautavaara: Häävalssi 1966
Danny: Vähän ennen kyyneleitä 1966
Martti Innanen: Elsa, kohtalon lapsi 1967
Aikamiehet: Iltatuulen viesti 1967
Irwin Goodman: Ryysyranta 1967
Tapani Kansa: Delilah 1968
Eero Raittinen: Vanha holvikirkko 1968
Tapani Kansa: Käymme yhdessä ain 1968
Päivi Paunu: Oi niitä aikoja 1968
Tapani Kansa: Kuljen taas kotiinpäin 1969
Pasi Kaunisto: Koskaan et muuttua saa 1969

Mitä musiikkia nämä ovat? Etsin internetistä määritelmää, ja löytyi: ”Iskelmämusiikilla viitataan nykyään keski-ikäisille ja vanhemmille suunnattuun populaarimusiikkiin.” – Pitäisikö lisätä, että sitä esittävät yli 70-vuotiaat?

kari.naskinen@gmail.com

Demokratian painajaisia 11.9.

Syyskuun 11. päivä on synkkä päivämäärä demokratian kannalta. Chilen presidentti Salvador Allende (kuvassa) teki itsemurhan tuona päivänä 1973 – jos ei olisi tehnyt, olisivat CIA:n tukemat vallankaappaajat murhanneet hänet tai vieneet jalkapallostadionille kidutettavaksi. Sama päivämäärä ja 2001: lentokonekaapparit tekivät terrori-iskut New Yorkissa ja Washingtonissa.

Nyt on kulunut 25 vuotta siitä, kun demokratia palasi Chileen. Siihen ei ollut valmiuksia vielä silloin, kun Allende 1970 voitti Latinalaisen Amerikan ensimmäiset demokraattiset vaalit ensimmäisenä vasemmistolaisena valtionjohtajana. Kenraali Augusto Pinochet teki orastaneesta demokratiasta lopun CIA:n avustuksella. Yhdysvallat oli ennen vaaleja rahoittanut entisen presidentin Jorge Alessandrin kampanjaa, mutta vaaleissa sai Kansan yhtenäisyys -liittouman ehdokas Allende äänistä 36,2 prosenttia ja Alessandri 34,9 prosenttia.

Jo 1964 CIA oli väkevästi mukana presidentinvaaleissa, kun se sijoitti kristillisdemokraattien Eduardo Frei Montalven kampanjaan kolme miljoonaa dollaria. Silloin se onnistui ja Allende hävisi vaalit.

Allenden ensimmäisen presidenttivuoden loppupuolella Chilen inflaatio oli pudonnut 35 prosentista 21:een, bruttokansantuote oli kasvanut 9 prosenttia, työttömiä oli vain 4,2 prosenttia jne. Kaikki muutkin tällaiset talousluvut olivat parantuneet. Taloustilanne tosin huonontui 1972 johtuen mm. kuparin maailmanmarkkinahinnan alenemisesta, dollarin arvon romahtamisesta, tuontitavaroiden kallistumisesta sekä USA:n luotonannon ja tavarantoimitusten keskeyttämisestä presidentti Richard Nixonin käskystä: ”Pankaa niiden talous kuralle!”

Keväällä 1973 tilanne oli kuuma ja oikeisto suunnitteli vallankaappausta. Syksyllä tilanne alkoi jo olla niin kireä, että Allenden perheen piti muuttaa presidentinlinnasta La Modenasta toiseen virka-asuntoon, jota pidettiin turvallisempana. Tieto muutosta ei tietenkään pysynyt salassa, mutta tämä rakennus oli niin pieni ja vaatimaton, että kun pommikoneet lähetettiin pommittamaan sitä 11.9.1973, lentäjät eivät uskoneet niin pienen talon olevan presidentin virka-asunto, vaan pudottivat pomminsa viereiseen ilmavoimien sairaalaan.

Lopulta Salvador Allende joka tapauksessa kuoli. – ”Nöyryytetyksi tulemisen sijasta hän päätti riistää itse henkensä”, on Isabel Allende sanonut isästään.

Viime vuonna kuollut kolumbialainen Nobel-kirjailija Gabriel Garcia Márquez kirjoitti, miksi Allende kuoli:

”Allenden suurin hyve oli johdonmukaisuus, mutta kohtalo oli varannut hänelle harvinaisen ja traagisen osan: nousta suuruuteen puolustamalla ase kädessä menneeseen aikaan jämähtänyttä ja itsensä naurunalaiseksi saattanutta porvarillista järjestelmää; puolustamalla Korkeinta oikeutta, joka oli tehnyt hänestä lainsuojattoman mutta alistui mielihyvin vallankaappaajin tahtoon; puolustamalla oppositiopuolueiden oikeuksia, puolueiden jotka olivat myyneet hänen henkensä fasisteille; puolustamalla samaa koinsyömää ja pokkuroinnin pilaamaa järjestelmää, jonka hän oli lupautunut murskaamaan ampumatta laukaustakaan.”

”Chileläisten ikäväksi tragedia toteutui Chilessä, mutta se jää historiaan murhenäytelmänä, joka koskettaa kaikkia tuon aikakauden kokeneita ja joka on jäänyt pysyväksi osaksi elämäämme.”

Augusto Pinochetin diktatuurin aikana 1973-90 tapettiin tuhansia ihmisiä, kymmeniätuhansia kidutettiin ja sadattuhannet lähtivät maanpakoon. Nyt Chilessä on vallinnut demokratia 25 vuoden ajan. Ihmisoikeusloukkaukset ovat loppuneet ja kansalaisvapaudet palanneet. Koko demokratian ajan Chileä on hallinnut vasemmistokeskustalainen koalitio. Tälläkin hetkellä presidentti Michele Bachelet edustaa sosialistista puoluetta. Talous kasvaa voimakkaasti, ja muihin Latinalaisen Amerikan maihin verrattuna köyhyydessä elävien osuus on pieni.

Yksi Pinochetin ajan pakolaisista on Jesús Manuel Martinez, joka perheineen pääsi pakenemaan sotilasdiktatuuria ensin Espanjaan, ja toimii nykyisin Brysselissä Euroopan komissiossa espanjan kieliosaston päällikkönä. Häneltä on suomennettu kirja Salvador Allende ja Chilen kohtalonvuodet (Into, 2013). Kirjan esipuheessa Erkki Tuomioja sanoo, että Allendella oli joitakin heikkouksia, ja teki joskus myös virhearvioita. Yksi sellainen oli kohtalokas: hyväuskoisuus sen suhteen, että maan asevoimatkin kunnioittaisivat demokratian pelisääntöjä.

Tuomioja kirjoittaa, että häneltä on jäänyt vain kerran vappupuhe pitämättä. Tämä tapahtui juuri keväällä 1973, jolloin hän oli vierailulla Chilessä. Siellä hän keskusteli myös Salvador Allenden kanssa, tapasi kaikki Unidad Popularin johtajat ja kuuli ensimmäisen kerran Violetta Parran laulavan Gracias a la vidan. Santiago de Chilen torilla Tuomioja osallistui puolen miljoonan muun ihmisen kanssa vappujuhlaan, mutta ei pitänyt puhetta.

Toivottavasti juhlia voidaan järjestää myös tulevina vappuina. Itsestäänselvyyksiä ne eivät ole, sillä vasemmiston uudelleensyntymisten myötä Latinalaisessa Amerikassa on edelleen vallankaappausten uhkia. Tällä vuosituhannellakin ovat vaaleilla valitut presidentit joutuneet vallankaappausyritysten kohteiksi monta kertaa: Venezuela 2002, Bolivia 2008, Honduras 2009, Ecuador 2010, Paraguay 2012.

kari.naskinen@gmail.com

Regina Linnanheimo kaatopaikkajätteeseen

Pari kuukautta sitten vein tuhatkunta vhs-elokuvaa kaatopaikkajätteeseen. Energiajätteeksi ne eivät kelpaa, koska vhs-kaseteissa voi olla vaarallista pvc-muovia. Näin käy vanhalle tekniikalle. Kyllä minullakin edelleen ovat c-kasettisoitin ja vhs-nauhuri, mutta pantuina jo varastokaappiin. Avokelanauhuria ei enää ole.

Sinne menivät myös Kaivopuiston kaunis Regina (1941), Kulkurin valssi (1941) sekä Katariina ja Munkkiniemen kreivi (1943). Kaikissa niissä naispääosassa Regina Linnanheimo. Nyt odotin, että jokin näistä suurista suomalaisista elokuvista tulisi maanantaina TV 1:n päiväelokuvana, koska tuolloin 7.9.2015 tulee kuluneeksi 100 vuotta Regina Linnanheimon syntymästä. Yleisradiossa ei kuitenkaan olla ajantasalla, koska maanantaina näyttää tulevan miesten elokuva Varsovan laulu (1953).

Kaunis, suurisilmäinen Regina Linnanheimo, oikealta nimeltään Axa Regina Elisabeth Leino, oli vanhan kotimaisen elokuvan suurimpia tähtiä. Jo 15-vuotiaana hän oli pienissä nimettömissä sivuosissa Valentin Vaalan ohjaamassa elokuvassa Laveata tietä ja Kalle Kaarnan Jääkärin morsiamessa (1931). Pari vuota myöhemmin hän sai jo roolinimellisen tehtävän Vaalan elokuvassa Helsingin kuuluisin liikemies (1934), mutta vasta Teuvo Tulion intohimoisten melodraamojen ansiosta Regina Linnanheimosta tuli elokuvalehtien kansikuvatähti.

Hiljattain löytyi Ranskan elokuva-arkistosta katkelma tuhoutuneeksi uskotusta Nuorena nukkuneesta (Tulio, 1937). Siinä Regina Linnanheimo tulkitsee palvelustyttö Siljan roolin eroottisesti latautuneessa Sillanpää-filmatisoinnissa, jonka rohkeat kohtaukset aiheuttivat aikanaan kiivasta keskustelua lehdistössä. Regina Linnanheimosta arvostelijat sanoivat, että Siljan rooli on hänelle ”muistiinmerkittävä uusi voitto” – roolissa on ”persoonallista otetta. Siinä on voimaa ja rohkeutta, vaikkakin eräissä kohtauksissa on yliammuttua. Regina Linnanheimo ei ollut tässä elokuvassa vain kaunis, vaan hän sai osansa myös elämään.”

Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (Kavi) kokoelmissa ei tätä elokuvaa ole, sillä sen viimeiset kopiot tuhoutuivat Adams-Filmin tulipalossa Kaisaniemenkadulla 1959. Sama kohtalo koitui 12 muun elokuvan osalle. Nyt Kavi pääsee kuitenkin esittämään Ranskasta löytyneen pätkän 7.11.2015 suomalaisen elokuvan studiokauden naistekijöitä esittelevässä seminaarissa.

Naispääosa-Jussin Regina Linnanheimo sai elokuvista Levoton veri ja Rakkauden risti, molemmat Tulion ohjaamia 1946. (Tämän jutun kuva on Rakkauden rististä.)

Regina Linnanheimon viimeiseksi elokuvaksi näyttelijänä jäi Olet mennyt minun vereeni (Tulio, 1956). Se kuvaa naisen alkoholismia, ja sitä pidetään Regina Linnanheimon parhaisiin suorituksiin kuuluvana. Elokuvan käsikirjoituskin oli Regina Linnanheimon, joka kirjoitti uransa aikana muitakin elokuvia. Hurjin niistä on suomalaisen elokuvan seksihistorian kärkeen kuuluva Sensuela (Tulio, 1973), joka viime vuosina on nähty muutaman kerran tv:n myöhäisohjelmistossa.

”Epäilemättä voisin olla paljon onnellisempi ihminen, jos olisin elänyt elämäni turvallisesti porvarisrouvana, mutta ehkäpä silloin hyvinkin paljon olisi ympäriltäni jäänyt ymmärtämättä, näkemättä ja kipeästi tuntematta”, Regina Linnanheimo sanoi joskus. Hän kuoli 1995.

Elokuvauransa jälkeen Regina Linnanheimo siirtyi 1961 kääntäjäksi Yleisradioon. Hän toimi siellä lähes 20 vuotta kääntäen Regina Mörnerin nimellä elokuvia ja mm. Ashtonin perhettä, Lucy-showta ja Wagon Trainia.

VALKOINEN PEURA

Kaatopaikkajätteeseen meni myös yksi kaikkien aikojen merkittävimpiin suomalaisiin elokuviin kuuluva Valkoinen peura (Erik Blomberg, 1952), jonka pääosassa on Mirjami Kuosmanen. Kuuluu tähän juttuuni, koska Mirjami Kuosmasenkin syntymästä on kulunut sata vuotta (22.2.1915).

Mirjami Kuosmanen sai Valkoisesta peurasta Jussin, minkä lisäksi Blomberg sai Jussin kuvauksesta ja Einar Englund musiikista. Cannesissa se palkittiin parhaana taruaiheisena elokuvana, Golden Globe -palkinto tuli parhaana ei-englanninkielisenä elokuvana ja Karlovy Varyn elokuvajuhlillakin se palkittiin.

Mirjami Kuosmanen tunnetaan voimakastahtoisten naisten rooleista. Hänen läpimurtonsa oli naispääosa Nyrki Tapiovaaran Miehen tiessä (1940), joka niin ikään on yksi suomalaisen taide-elokuvan merkkiteoksia. Mirjami Kuosmanenkin käsikirjoitti elokuvia sekä toimi maskeeraajana, apulaisohjaajana ja apulaisleikkaajana – aviopuoliso Erik Blomberg teetti hommia.

Ennen Miehen tietä oli Teuvo Tulio kiinnittänyt huomionsa tähänkin naiseen ja otti hänet elokuvaansa Laulu tulipunaisesta kukasta (1938). Mirjami Kuosmanen oli syntyisin Keuruulta, mistä siirtyi opiskelemaan Jyväskylän yhteislyseoon 1930-33. Kouluvuosinaan hän menestyi yleisurheilussa, miekkailussa ja uinnissa. Lisäksi ratsastus kuului hänen harrastuksiinsa.

Nyt sitten odotetaan, milloin dvd-kiekot joutavat roskiin. Viimeistään kymmenen vuoden kuluttua kaiken audiovisuaalisen materiaalin saa joka tapauksesta netistä sieltä jostakin pilvipalvelusta vai mitä ne ovat, en tunne.

kari.naskinen@gmail.com

Monrepos – Murhetta on elo pelkkää

Ludwigsteinin kattaa rusko,
Runoilija: älä usko.
Murhetta vain elämä on, muista, sotamies

Runoilijan laulu helkkää:
Murhetta on elo pelkkää,
murhetta on, murhetta on, muista, sotamies.

P. Mustapää: Satakieli Monrepoossa (1945)

Osa Monrepos´n puistosta Viipurissa saa kävijän edelleen murheelliseksi. Sen muutamat rakennukset ovat surkeassa kunnossa - etenkin kartanon päärakennus, ja kun kävijä kohtaa sen pääportilta puistoon tultuaan melkein ensimmäiseksi, tämä näky harmittaa. Rakennus on peräisin 1700-luvulta, mutta sitä on uudistettu moneen kertaan.

Monrepon alamäki alkoi heti talvisodan jälkeen, kun sinne perustettiin lepokoti puna-armeijan 123. divisioonan sotilaille ja upseereille. Seuraukset olivat niin tuhoisat, että Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan taidekomitea pyysi järjestämään vartioinnin puistoon syksyllä 1940. Lepokodin johtaja palkkasi maalareita ”restauroimaan” kartanorakennuksen pääsalia, ja tästä oli seurauksena, että arvokkaita 1800-luvun seinä- ja kattomaalauksia katosi uusien maalikerrosten alle. Puistossa olevia patsaita myös rikottiin lepokotivaiheen aikana. Osa taideteoksista ja museoesineistä siirrettiin parempaan talteen Leningradin Eremitaasiin.

Jatkosodan jälkeen kartanon kirjastorakennus annettiin Leningradin sähköteknillisen sotilasakatemian käyttöön lepo- ja virkistyskodiksi. Tuhot jatkuivat. Kun esimerkiksi myrsky kaatoi Ystävyyden temppeli -paviljongin, sitä ei yritetty korjata, vaan tehtiin polttopuiksi.

Vuonna 1947 Viipurin kaupunki kuitenkin päätti muuttaa Monrepon kulttuuri- ja virkistyspuistoksi.. Kaupunkineuvosto myönsi puiston kunnostamiseen aloitusmäärärahan ja rakennukset määrättiin korjattaviksi. Helpommin päätetty kuin tehty.

Kun nyt kymmenen vuoden tauon jälkeen kävin Monrepossa, ei paljon muutosta ollut tapahtunut. Tästä huolimatta puisto on viihtyisä. Nurmikot on hyvin ajettu, pensasaidat täsmällisesti leikattu ja polut siistissä kunnossa. Osa vanhoista nähtävyyksistä on tietenkin edelleen kateissa, kuten Bellevue-torni, Kiinalainen suojakatos, Turkkilainen teltta sekä Marienthurmin ja Paulsteinin paviljongit.

Väinämöisen patsas sentään on, mutta se on venäläisen taiteilijan K.N. Bobkovin tekemä, eikä ole samanlainen kuin kaksi ensimmäistä, tanskalaisen Gotthelf Borupin (1831) ja Johannes Takasen (1873) tekemät.

Aikoinaan Monrepos oli hyvin suosittu käyntikohde, esimerkiksi vuonna 1926 vierailijoita oli yli 10 000. Varsinkin 1930-luvulla se oli eräs valokuvatuimpia puistomaisemia Suomessa. Kun viime viikon tiistaina puolenpäivän jälkeen kävin tuolla ”Valtion historiallis-arkkitehtuuri- ja luonnonsuojelumuseo Monrepos-puistossa” (Парк Монрепо), oli parkkipaikalla noin 50 autoa, lisäksi ihmisiä tuli takseilla ja minä tietenkin säästäväisyyssyistä linja-autolla, jonka pysäkiltä piti kävellä 700 metriä pääportille. Viipurin keskustasta on matkaa 2,5 kilometriä.

Jos kuitenkin päärakennus saataisiin kuntoon, koko alue vaikuttaisi aivan erinomaiselta. Mukavan piknik-iltapäivän minä siellä nytkin vietin. Jos minulla olisi älypuhelin, olisin soittanut yhden Annikki Tähden laulun. Paluumatkalla kaupunkiin poikkesimme uuteen Karusel-kauppakeskukseen Neitsytniemen alueella. Ovat tehneet Viipurissa saman asemakaavavirheen kuin on aikaisemmin tehty kaikissa Suomen kaupungeissa: valtava automarketti keskustan ulkopuolelle (pelkästään ruokakaupassa 31 kassaa).

GAMLA WIIBORG

Vanhoissa 1600-luvun kartoissa alueen nimi oli Gamla Wiiborg. Kartano tunnettiin Lill-Ladugård-nimisenä kruununtilana, jonka saivat haltuunsa Gharlotte ja Peter von Stupish 1750-luvulla. Charlotte oli kiinnostunut puutarhanhoidosta ja hän ryhtyi innokkaasti suunnittelemaan englantilaistyylistä maisemapuutarhaa. Sen ansiosta kartanosta ryhdyttiin käyttämään nimeä Charlottendahl.

Nykyisen ilmeen kartano sai paroni Ludwig Heinrich von Nicolayn toimesta. Hän osti sen 1788 Wurttenbergin prinssiltä Friedrich Wilhelmiltä, joka oli ryhtynyt käyttämään kartanosta vuonna 1785 ranskankielistä nimeä Mon Repos ("Minun leponi"). Nicolayn aikana kartanon pää- ja kirjastorakennukset peruskorjattiin ja samalla niitä laajennettiin Pietarissa asuneen italialaisen restauroijan Guiseppe Antonio Martinellin suunnitelmien pohjalta. Martinelli vaikutti Monreposn ilmeeseen 1798-1805. Kartano oli Nicolayn suvun hallussa vuoteen 1942, jolloin Marie von Nocolay kuoli ja hänet haudattiin Ludwigsteinin Linnasaareen. Omistusoikeus siirtyi paroni Nicolas von der Pahlenille.

Monrepon monet tunnetut rakennukset, kuten Neptunuksen temppeli, Marian torni, Sylmian lähde ja koristeelliset kaarisillat rakennettiin aivan 1700-luvun lopulla tai 1800-luvun alussa. Puistoa ehostettiin voimakkaasti 1820-30-luvuilla ja se avattiin yleisölle 1800-luvun puolessa välissä vain viikonlopuiksi ja aluksi vain paronin antaman lupalapun turvin.

Mainitulla Ludwigsteinin kalliosaarella on hautakappeli (kuvassa), joka on muurattu tiilestä ja rapattu valkoiseksi kalkkilaastilla. Nyt vain olisi tärkeätä saada rappaus kuntoon, sillä se on rapissut aika lailla. Kaksikerroksisen kappelin lasimaalauksin koristellussa pohjakerroksessa olivat Ludwig ja Johanna von Nicolayn haudat ja heidän rintakuvansa. Toisessa kerroksessa on näköalatasanne, josta aikoinaan avautui suora näköyhteys Viipurin linnaan. Aikaisemmin saarelle haudatun F. G. Lafermeren muistomerkki oli kappelia vastapäätä, mutta se on hävinnyt.

Monrepon muutamien kohteiden kunnostaminen tuntuu olevan iäisyyskysymys. Kansainvälinen jällenrakennus- ja kehityspankki myönsi 2011 remontteihin rahaa 15 miljoonaa euroa, mutta rahojen antamista on siirretty, kun asiat eivät muuten ole edenneet. Suomalainen Pro Monrepos -yhdistys sen sijaan on kokonaan lyönyt hanskat naulaan, kun hommat Venäjällä eivät ole sujuneet toivotulla tavalla.

”Aiomme tehdä Monreposta nykyaikaisen museon. Restauroimme kartanon, kirjaston ja puiston siihen muotoon kuin ne olivat 1800-luvun puolivälissä”, sanoi puiston johtaja Jevgeni Trufanov viime vuonna. (HS 29.7.2014)

Ludwigsteinin kattaa rusko,
Runoilija: älä usko?

kari.naskinen@gmail.com