Paavo Väyrynen jo sata vuotta sitten

Vuoden 1917 kovat tapahtumat Venäjällä ja sitä kautta myös Suomen suuriruhtinaskunnassa heijastuivat monella tavalla moniin asioihin. Paavo Väyrynen kuitenkin pysytteli epäpoliittisena, eikä ottanut kantaa arkoihin asioihin. Väyrynen oli suosittu viisunikkari, joka esiintyi maaseudulla mm. työväentaloilla. Pikkukaupungeissa hän kävi elokuvateattereissa, joissa lauloi kupletteja näytösten väliajoilla.

Sata vuotta sitten Väyrysen nimi kirjoitettiin ajan tavan mukaan kaksois-w:llä. Tämä näkyy myös hänen veisukokoelmissaan, jotka Paavo Wäyrynen painatti omalla kustannuksellaan. Kuvassa oleva ”Iloisia lauluja” on hyvässä tallessa Kansalliskirjastossa, ja sen painopaikka vuonna 1917 oli Lahden Sanomain Kirjapaino.

Tästä vanhemmasta Väyrysestä on tutkijatohtori Sami Suodenjoki Tampereen yliopistosta kirjoittanut blogissaan. Siinä hän toteaa, että vaikka Väyrynen ei politikoinut, niin hänen esityksensä saivat välillä kovaakin kritiikkiä yleisöltä. Ehkä vanhakantaisimmat kuulijat eivät olleet samaa mieltä Väyrysen kanssa:

”En naimaan en menisi, en totta tosiaan
en vaikka mua vaatisi siihen isä ja äitikin,
kun nuoren miehen elämä se on kun hunaja
saa ottaa kenen haluaa ja itseänsä huvittaa.”

Väyrysen ura kuitenkin päättyi murhaan: Vaasassa ilmestyneessä sanomalehti Ilkassa 29.11.1920 julkaistun uutisen mukaan Karijoen työväentalolla järjestettyihin ”laulajaisiin” oli tullut esiintyjäksi Paavo Väyrynen -niminen ”taiteilija” Vaasasta. Väyrynen oli kuitenkin riitaantunut pontikan hankinnasta erään paikkakuntalaisen kansa ja iskenyt tätä kuolettavasti puukolla rintaan. Tekonsa johdosta Väyrynen oli vangittu.

Noihin aikoihin ei tekijänoikeuksista piitattu samalla tarkkuudella kuin nykyisin. Väyrynenkin lainasi surutta vihkosiinsa myös toisten sanoittajien tekstejä, esimerkiksi J. Alfred Tannerin. Keväällä 1917 Tanner kirjoittikin Työmies-lehteen tiedonannon, jossa hän korosti Väyrysen julkaisseen laulut luvatta ja vieläpä kielellisesti virheellisinä. Tanner ilmoitti vaativansa Väyrystä lailliseen edesvastuuseen tekijänoikeusloukkauksesta. Tannerin ja Väyrysen tekijänoikeuskiistan myöhemmät vaiheet eivät kuitenkaan ole Sami Suodenjoen tiedossa. Eikä sekään, mitä Väyryselle tapahtui vangitsemisen jälkeen.

Selvittää kannattaisi sekin, ovatko Paavo Väyrynen ja oma Paavo Väyrysemme mitenkään sukua. Laulumiehiä joka tapauksessa molemmat. Eurovaalien alla 2014 Väyrynen julkaisi vaalivideon, jossa lauloi Satumaan ja omisti sen SDP:n puheenjohtajakilpailun hävinneelle Jutta Urpilaiselle.

Videolla Väyrynen haastatteli itse itseään ja sanoi harrastaneensa laulamista aivan nuorena, oli jopa mukana laulunäytelmässä Sysmäläinen.

”Murrosiän jälkeen en ole koskaan yksin laulanut, mutta tämä Satumaa oli sen verran rohkaiseva kokemus, että tässä sitä voisi lähteä pyrkimään vaikka tangokuninkaaksi”, sanoi Väyrynen videolla (mieluummin kuitenkin Suomen kuninkaaksi).

kari.naskinen@gmail.com

Parasta on hiljaisuus

Sveitsiläinen Das Magazin -lehti omistaa uusimman numeronsa sata vuotta täyttävälle Suomelle. Paljon tuttua juttua meille suomalaisille, mutta aina ne vain jaksavat herättää ihmetystä meitä etelämpänä. Kuten esimerkiksi se, että suomalaiset ovat hiljaisia. Tätä suomalaisten vaikenemista pidetään lähes yksiselitteisesti erinomaisena asiana. Niin kuin se tietenkin onkin. Turhaa lätinää esimerkiksi säästä puhumalla ei harrasteta, jos kerran mitään oikeaa asiaa ei ole.

Lehden pääkirjoituksessa kiinnitetään huomiota siihen, että nykymaailma muualla on kuin jatkuvaa ”small talkkia” eli tyhjänpuhumista, mikä kaiken lisäksi on sellaista, että ihmiset puhuvat itsestään.

Tosin tilanne Suomessakin on nykyisin toisenlainen kuin 20 vuotta sitten, kun puhelimet ovat vaihtuneet koko ajan mukana pidettäviksi kännyköiksi. Nuoret ovat tämän takia puheliaampia kuin ennen – aina pitää kaikista omista asioistaan kertoa heti kavereille.

Vanhemmat suomalaiset pitävät metsistä, järvistä ja yleisesti ottaen maaseutumaisemista. Maaseudun rauha on edelleen tavoiteltava olotila. Minäkin vaikka melkein koko elämäni olen joutunut kerrostaloissa asumaan, pääsen todelliseen rauhantunteeseen vain pääsiäisenä, juhannuksena ja jouluna, jolloin nykyinenkin talomme on käytännöllisesti katsoen täysin hiljainen, koska nuoremmat asukkaat ovat lähteneet mummoloihin, ja vanhemmat asukkaat ovat muuten vain hiljaa. Parhaan äänen kuulee jouluna: kun on muuten aivan hiljaista, mutta lumi sataa.

Samana perjantaina (28.4.), kun Helsingin Sanomissa oli juttu sveitsiläislehdestä, oli HS:n Nyt-liitteessä täydennystä: suomalaisten on helppo harrastaa seksiä, kun sitä varten ei tarvita suuria romanttisia eleitä, kuten puhetta.

Aleksis Kivi oli väärässä: ”Hälinä ja meno, siinä elämä ja ilo.”

Sveitsiläisessä lehdessä sanotaan, että ”suomalaisilla on jotain, mitä sveitsiläisillä ei ole: tilaisuus olla rauhassa kaukana kaikesta”. Karmeita tilanteita kuitenkin syntyy joskus. Esimerkiksi linja-autossa vieraan ihmisen viereen istuminen on vastenmielistä – miksei penkkejä voi porrastaa niin, että olisi myös yksittäisiä penkkejä ilman vieruskaverin penkkiä.

Elokuvissa, teattereissa ja konserteissa ainoa mahdollinen paikka on penkkirivin päässä. Kun ostan paikan siitä, saan viereeni vaimoni tulpaksi itseni ja jonkun vieraan väliin. Nämä kaikki ovat samaa asiaa: saada olla omissa oloissaan, rauhassa, hiljaa.

Kaikenlaista hölmöä Suomeenkin liittyy. Perjantain Helsingin Sanomissa oli iso juttu myös keppihevosharrastuksesta. Siis keppihevosista, joiden kanssa leikitään. Jutussa sentään haastateltiin 12- ja 14-vuotiaita keppihevosilla ratsastavia, mutta jo aikaisemmin olin jossain nähnyt jutun aikuistenkin höyrähtämisesta tuohon harrastukseen.

Tämä on näitä samoja maailmanmenon mukanaan tuomia kotkotuksia, jollainen on nykyisin sekin, että miehet selvinkin päin tervehtiessään halaavat toisiaan. Ei takuulla ole suomalaisten keksimä.

kari.naskinen@gmail.com

Tietyökö työ min näköset ollah enkelit?

Tammikuu 1924

- Mitä suurempaan maailmaan kuuluu?
- Pahaa, veliseni, pahaa… Lenin kuoli.
- Mitä? Jottako tapettih?
- Ei… kuoli.

Näin alkaa vienankarjalaisen Ortjo Stepanovin kuusiosainen romaanisarja Kotikunnan tarina, minkä hän kirjoitti 1969-89. Vuonna 1990 Stepanov nimitettiin Karjalan kansankirjailijaksi. Karjalaista kulttuuria vaaliva Juminkeko-säätiö ja Karjalan tasavallan kansallisen politiikan komitea ovat sitoneet sarjan kahdeksi paksuksi kirjaksi. Ostin ne Haikolan kylästä, jossa Stepanovin kotitaloa pitää 1998 kuolleen Ortjo Stepanovin poika Miihkali Stepanov. Isä on haudattu metsänreunassa olevalle kalmismaalle, samoin kuin esi-isät, runonlaulajat Kalaskan Vaske ja Karpan Moarie.

Kirjat käsittelevät elämänmenoa alueella, joka sijaitsee Vienanmeren ja Suomen itärajan välissä, suunnilleen niin, että etelässä on Kostamus ja pohjoisessa Uhtua. Haikolan kylä kuuluu Uhtuan piiriin, ja kirjojen tapahtumat ulottuvat 1920-luvun alusta 1960-luvulle. Eikä se elämä kovin erilaiselta vaikuta, kun sitä vertaa varsinkin alkuvaiheiltaan niihin asioihin, joita Suomen kirjallisuudessa on kuvattu. On köyhää maaseutuelämää, toimeentulon kanssa kamppailua, iloja ja suruja, rakastumisia ja niissä pettymisiä ym.

Leninin kuolema oli kuitenkin uudessa Neuvostoliiton valtiossa iso juttu. Miikkulaakin asia kosketti läheltä, sillä piirikomiteassa olivat käskeneet hänen kertoa kylillä Leninin työstä ja elämästä – vähän niin kuin esitelmiä. Kallijevin Veikkoa se ihmetytti: ”Työstä? Mistä työstä? Hänhän oli johtaja.” Veikon käsitteiden mukaan työtä oli vain sellainen, minkä tuloksena syntyi jotain aineellista, kyntäminen, heinänniitto, kalanpyynti metsänhakkuu, ne olivat työtä. Kirjoittaminenkaan ei ollut työtä, vaan kirjoittamista.

Veikko ja Miikkula joka tapauksessa lähtivät viemään tärkeää viestiä opettajalle koululle.

- Olis opettajalle hyvin tärkie asja. Vet Lenin on kuollun.
- Sitä olisittai paishun. Se pojat ei ole hyvä asie. Kenellepä se valta mänöy?
- Neuvostovaltahan jiäy.
- Jiäkäh mitä jiäkäh, mut sen Leninin kera tämä neuvostovalta oli tuatumpi.

Neuvostovallan taloutta lähdettiin kehittämään kolhoosijärjestelmällä, jota kaikki eivät tietenkään kunnolla ymmärtäneet eivätkä hyväksyneet.

- Onko se totta, jotta koko kylän miehet ta naiset pannah yhen täkin alla?
- Miten yhen täkin?
- No kun se kolhoosi luajitah, niin miehistä ta naisista tulou yhtehisie. Silloin jokahini voi elyä kenen kera konsa himottau. Samalla tapua kun kärväkoirat.
- Ken se semmoista on paishun?
- Koko kylä pakajau…

Sakun Jaakko kuitenkin oli käynyt aivan tavallisella riiuureissulla Uhtualla: ”Mie kävin pojat taivahassa enkelijen kera pakajamassa. Tietyökö työ min näköset ollah enkelit? Niitä, hyvä poika, ei joka päivä nävyki.”

Sitä ei kuitenkaan pidetty hyvänä asiana, että Hirssolan Nasto oli rajan toisella puolella mennyt naimisiin suomalaisen talollisen kanssa: ”Eikö omat karjalaiset enämpi kelvattu, kun piti ruotshilla hypätä?”

Suomalaisilla ei muutenkaan ollut hyvä maine. Kun neuvostohallitus oli ostanut Suomesta hevosia, jotka oli määrä antaa talonpojille, varoitti entinen suomalainen punakaartilainen Jaakkoa: ”Älä, hyvä toveri, pane toiveitasi sieltä saatuihin hevosiin. Minä tunnen Suomen porvarit niin hyvin, että voin mennä takuuseen – ne kauppaavat pikemmin koko niemimaan saksalaisille kuin myyvät tänne vaikka markan arvosta tavaraa.” (Hyvän hevosen Jaakko kuitenkin sai.)

Karjalan kieltä romaanissa käytetään vuorosanoissa, kun taas kertova teksti on puhdasta suomea. Karjalankielistäkin tekstiä ymmärtää melko hyvin, mutta outojakin sanoja tulee tietenkin eteen, ainakin näin nykyajan kaupunkilaiselle: eklinen, ettonen, kosino, lautsa, nakriski, päiväkesrä, ruumenpurnu, siklat jne.

Keskeisessä asemassa kirjoissa on Vuokkiniemi, koska siellä kokoontuu kyläneuvosto. Vuokkiniemi on noin 50 kilometriä Kostamuksen pohjoispuolella, ja se on vuoden 2017 suomalais-ugrilainen kulttuurikylä. Toisessa kuvassa tämän jutun otsikon alla on Kalevala-aiheinen maalaus Vuokkiniemen kylätalossa.

Tämä oli sitä tärkeintä aluetta, mistä Elias Lönnrot keräsi aineistoa Kalevalaansa: Haikola, Jyskyjärvi, Kiestinki, Kontokki, Paanajärvi, Röhö, Uhtua, Venehjärvi, Vuokkiniemi...

MAALISKUU 1953

Radiosta kuului vain hidasta klassista musiikkia, joka Prokon Maksimasta tuntui käsittämättömältä huokaisujen sarjalta. Ukko pyöritti vastaanottimen nappuloita, mutta yhtä ja samaa hiljaista hyminää virtasi toisiltakin aaltopituuksilta.

- Johan nyt on saatana.

Vasta pitkän ajan päästä musiikki vaimeni ja radiosta kuului tiedote: ”Kalliit toverit ja ystävät! Neuvostoliiton kommunistinen puolue, Neuvostoliiton ministerineuvosto ja Neuvostoliiton korkeimman neuvoston puhemiehistö tiedottavat suurella surulla puolueelle ja Neuvostoliiton kaikille työtätekeville, että maaliskuun 5. päivänä kello 9.50 illalla kuoli raskaan taudin murtamana Neuvostoliiton ministerineuvoston puheenjohtaja ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen Keskuskomitean sihteeri Iosif Vissarionovitsh Stalin…”

- Avoi, voi. Mitä meilä raukoilla nyt tulou? Jottako miät heitettih tänne omana onnena nojah?


kari.naskinen@gmail.com 

Luojalle rengiksi

Lehtien kuolinilmoituksissa on värssyjen kohdalla nykyisin muitakin kuin raamatunlauseita tai muita kaipaukseen sopivia hempeyksiä runokirjoista. Kolmen satunnaisen otannan perusteella löysin Helsingin Sanomien sunnuntainumeroiden kuolinilmoituksista tekstejä, jotka oli lainattu Kaj Chydeniuksen, Turkka Malin, Pelle Miljoonan, Violetta Parran, Topi Sorsakosken ja Juha ”Watt” Vainion lauluista.

Mikä ettei. Iskelmien teksteistä saa varsin hyviä värssyjä. Joitakin voi ehkä hieman sorvata sopivammiksi, mutta esimerkiksi Marko Haaviston Luojalle rengiksi kävisi oikein hyvin, jos vainaja on ollut uskonnollishenkinen:

Lähdet luojallesi rengiksi,
oman osuutesi teet.
Kun lähtee luojallensa rengiksi,
saa palkan suoraa sydämeen.

Jos äiti on kuollut, voi turvautua Hectorin lauluun Lumi teki enkelin eteiseen:

Äiti lensi taivaaseen
Ja pappi sai taas kahvia juodakseen
Ja veli oli kännissä
näin sen itkeneen
Lumi teki enkelin eteiseen

Jussi Hakulisen ajankohtaisessa Joutsenlaulussa on myös hyviä aineksia:

Nuo hetket syntymästä kuolemaan
kun silmäluomiin heijastuu
Saa toiset uskomaan kai Jumalaan
toiset Saatanaan,
tai mihin vaan
Muttei kuitenkaan tähän maailmaan

Jos sisko on kuollut, paras on Tapio Rautavaaran laulama Päivänsäde ja menninkäinen, jonka tekijä on Repe Helismaa:

Aurinko kun päätti retken,
siskosta jäi jälkeen hetken
päivänsäde viimeinen.

Jos hautajaiset ovat keväällä, valitaan Kirkaa:

Uuteen kesään hän jaksanut ei,
kevätaamu hänet luotani vei,
ja ohi taas toukokuun, lehdessä jo puu.

Tuomari Nurmiolla on paljon osuvia tekstejä, kuten:

Rakas älä kysy enää
mikä on matkan määränpää
Avaruus on nyt asuntomme
muu on samantekevää.

Omaan kuolinilmoitukseeni löysin osuvimman tietenkin Irwin Goodmanilta:

Nenäni mä niistin ja housujani nostin
astuin sitten puotiin ja Koskenkorvaa ostin
pyörin umpitunnelissa kukuin niin kuin käki
haistakoon nyt paskat koko tuoremehuväki.

Tätä leikkiä voi nyt jatkaa etsimällä sopivia tekstejä Juha Sipilälle ja muille tutuille.


kari.naskinen@gmail.com

MM-kisoista pois jääviä kiekkoilijoita pitäisi rangaista

Koska otsikossa esittämääni ei kai pystytä toteuttamaan, olisi rangaistavaksi otettava Suomen jääkiekkoliitto. Se saa vuosittain veikkausvoittovaroja 1,5 miljoonaan euroa, tästä summasta pitäisi seuraavana vuonna vähentää 100 000 euroa jokaista MM-kisoista lintsaavaa pelaajaa kohti, jos pelaajalla ei ole sairaustodistusta tai jos NHL:n pudotuspelit vielä jatkuvat.

Suurimmalle osalle pelaajista Suomen edustaminen arvokisoissa on kunnia-asia. Sitten on kuitenkin niitä lusmuja, joita ei huvita. Luulisi, että jääkiekkoliitolla olisi jonkinlaista sananvaltaa pelaajiinsa.

Ilman valtion rahanjakoa Suomen jääkiekko ja jääkiekkoilijat eivät olisi siinä asemassa mitä nyt ovat. Niillä rahoilla jääkiekkoa on kehitetty merkittävästi. Jääkiekkoliiton nettisivulla kuvataan asiaa havainnollisesti:

”Mikael Granlund on hyvä esimerkki siitä, miten veikkausvoittovarat ja kiekkomenestys yhdistyvät toisiinsa. Kempeleeseen rakennettiin upouusi monitoimihalli. Opetus- ja kulttuuriministeriö myönsi sen rakentamiseen ratkaisevat puoli miljoonaa euroa veikkausvoittovaroja.”

”Saatiin alueelle toinen jäähalli ja päästiin paljon enemmän jäälle. Treenasin ja pelasin monitoimihallissa varmaan jotakin viisi vuotta. Sillä oli todella iso merkitys uralleni ja elämälleni”, sanoo Granlund.

Jääkiekkoliiton saamien veikkausvoittovarojen lisäksi on kunnille ohjattu kolmen vuosikymmenen aikana uusien jäähallien rakentamiseen ja vanhojen perusparantamiseen kymmeniä miljoonia euroja Veikkauksen tuottoa. Nykyisin jäähalleja on yli 200 ja niissä noin 250 kiekkokaukaloa. Jääkiekolla tuskin olisi 200 000:ta aktiivista harrastajaa ilman veikkausvoittovaroja.

Sitten on meidän penkkiurheilijoiden osuus. Siirrämme vuosittain lipunhintoina jääkiekkotoiminnan hyväksi arviolta 40 miljoonaa euroa. Lisäksi kun me katsomme pelejä televisiosta, maksavat tv-yhtiöt liigayhtiöille ja liitolle 15 miljoonaa euroa. Siksi odotamme, että näkisimme parhaat pelaajat leijonajoukkueessa.

Ammattilaiseksi Kanadaan päässyt miljonääri Patrik Lainekin kuuluu tänä keväänä siihen porukkaan, jota leijonapaita ei kiinnosta. Toivottavasti ylpeys käy lankeemuksen edellä.

Sellaistakin juttua on liikkunut, että jotkut pelaajat eivät tykkää valmentaja Lauri Marjamäestä. Niinkö pitäisi mennä, että ensin pojat sopisivat, ketkä pelaavat ja sitten he valitsisivat valmentajan.

kari.naskinen@gmail.com

Sähköautolla 40 vuotta sitten

Vihreän politiikan unelma on, että kaikki autot kulkisivat sähköllä. Jos näin kävisi Suomessa, olisi heti alettava rakentaa uutta ydinvoimalaa nyt rakenteilla olevien lisäksi.

Sähköauto on vanha keksintö, vanhempi kuin bensa- ja dieselautot. Ne olivat ensimmäisiä käyttöön otettuja autoja, mutta akkujen vähäinen kapasiteetti ja varsinkin Henry Fordin aloittama liukuhihnatuotanto 1900-luvun alussa pani stopin sähköautoille. Myöhemmin on yrityksiä sähköautoilla tehty paljonkin, mutta vasta 2000-luvulla asiassa on päästy kunnolla eteenpäin.

Ensimmäinen oma kokemukseni sähköautosta oli, kun pääsin Lahden Messuilla 1977 ajamaan englantilaisen asetehtaan Enfieldin tekemällä autolla (kuvassa). Kaksi sellaista oli Suomeen tuonut Imatran Voima. Alkuperäiset akut olivat osoittautuneet huonoiksi, joten tilalle oli pantu suomalaisia akkuja (9 isoa akkua, yhteensä 410 kg). Yhdellä latauksella auto kulki noin 80 km, huippunopeus 60 km/t.

Alumiinikorinen, kokoonsa nähden painava auto (975 kg) oli ulkomitoiltaan kuin mopoauto, alle kolme metriä pitkä, eikä siihen mahtunut kuin kaksi ihmistä. Ajokokemus ei hääppönen ollut, muistan oikein hyvin: epämukavin kulkuneuvoa, millä koskaan olen ajanut, enkä huolisi sitä omaan käyttööni ilmaiseksikaan.

Näitä Enfield 8000 -autoja valmistettiin 1973-77 hieman toistasataa, mutta menestys ei tietenkään ollut hyvä. Seuraavina vuosikymmeninä joitakin sähköautoja tehtiin eri puolilla maailmaa, ja 1990-luvulla Kaliforniassa pyrittiin lainsäädännölläkin lisäämään niiden käyttöä, mutta lainmuutos peruttiin autonvalmistajien vaatimuksesta.

Euroopassakin oli aktiivisuutta. Esimerkiksi Audi muunsi 1980-luvun lopulla yhdeksän Audi 100 -mallia hybridiautoiksi. Niinkin moderneja olivat Audilla, että panivat katolle aurinkopaneelit, jotka latasivat osaltaan auton nikkeli-kadmium-akkuja. 

Tällä hetkellä tilanne on jo toinen. Auto- ja öljyteollisuus ovat antautuneet, ja kaikki merkittävimmät autotehtaat tekevät parhaansa saadakseen osansa kasvavista sähköautomarkkinoista. Eivätkä autot ole Enfieldin tavoin epämukavia ajettavia.

Joissakin maissa sähköautot ovat jo vallanneet kunnolla jalansijaa. Erikoista on, että edelläkävijä on öljymaa Norja, jossa on jo yli 100 000 sähköautoa (Suomessa alle tuhat). Norjassa sähköautonhankintaa on kuitenkin edistetty suurin verohelpotuksin. Iso muutos autokannassa tapahtui vuosina 2011-15, minä aikana sähköautojen osuus kaikista henkilöautoista Norjassa nousi 1,4 prosentista 17 prosenttiin.
Sekin on ymmärrettävä, että Norjassa asuu nykyisin rikasta väkeä, sillä veropolitiikasta huolimatta sähköautot ovat kalliita. Suomessa hintatasot ovat sellaisia, että jos bensa-auto maksaa 30 000 euroa, niin vastaavankokoinen sähköauto 40 000 euroa.

En ole vuoden 1977 jälkeen ajanut täyssähköautolla, enkä sellaista osta. Televisiosta sentään katsoin kaksi kertaa sähköformuloiden kilpailuja, mutta siihen jäi. Autot näyttivät kilpa-autoilta, mutta kun vauhti pääsuoralla oli alle 200 km/t, eikä moottorista kuulunut minkäänlaista ääntä, niin lopetin.

Äskettäin luin jutun, jossa joku rouva kertoi lähteneensä sähköautollaan Tampereelta Helsinkiin teatteriin. Koska autolla ei päässyt yhdellä latauksella noin pitkää matkaa, oli jossakin Hämeenlinnan tienoilla pidettävä tunnin lataustauko.

Kun on bensaa suonissa, ei sähköauto tule kysymykseen. Ehkä se silti sopii esimerkiksi kimppakyytiläisten yhteisomistusajoneuvoksi.

Sekin asia on vielä arvuuteltavana, miten sähköautot pärjäävät vaihtoautomarkkinoilla. Sähköautot ovat nimittäin sen verran outoja vekottimia, että ainakin käytettynä sellaisen ostaminen on riskipeliä. Imagosyistä jotkut ihmiset silti sähköautoja varmaan ostavat, mutta löysää rahaa pitää silloin olla.

VUONNA 2020 MYYNTI-
OSUUS 10 PROSENTTIA

Kansainvälisen energiajärjestön IEA:n mukaan henkilöautojen merkittävä sähköistyminen yhdistettynä vähähiiliseen sähkön tuotantoon on välttämätöntä liikenteen päästöjen vähentämiseksi pitkällä aikavälillä.

IEA ennustaa, että vuonna 2020 verkosta ladattavien autojen myyntiosuus olisi maailmassa kuitenkin vasta 10 prosentin luokkaa. Tämä merkitsisi, että sähköautojen osuus ajoneuvokannasta vuonna 2020 olisi joitakin prosentteja. Sähkön osuus ajoneuvokannassa kasvaisi merkittävämmäksi IEN:n mukaan vasta vuoden 2030 jälkeen.

EU:n tulevaisuusskenaarioissa henkilöautokannasta ladattavia tai akkukäyttöisiä sähköautoja on vuonna 2050 noin 8 %. Dieselautojen osuus on 30 %, bensiinikäyttöisten 18 % ja hybridien 36 %. Autojen energiankulutuksesta nestemäisten polttoaineiden osuus vuonna 2050 on 90 %. Tästä dieselin osuus on 52 %, bensiinin 29 % ja biopolttoaineiden 9 %.

IEA:n mukaan täyssähköautojen suurimmat ongelmat tällä hetkellä ovat akkutekniikan puutteista johtuva lyhyt toimintamatka (100-150 km ja lyhenee vielä kylmissä olosuhteissa), autojen korkea hinta sekä latausinfrastruktuurin puute.

kari.naskinen@gmail.com

Autoviha purkautuu taas

Yksityisautoliikenteen vihaajat perustivat 1960-luvun lopulla oman yhdistyksen Enemmistö ry:n, joka neuvoi jalankulkijoita pitämään aina vasara taskussa ja kolhimaan sillä autoja, jos ne tunkevat eteen suojatiellä. Nykyisin tätä protestiliikettä vastaa punavihreä pölhöpopulismi, jonka tavoitteena on lopettaa autoliikenne kaupunkien keskusteoista kokonaan.

Helsingin Sanomissa oli sunnuntaina 23.4. juttu siitä, että Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto ehdottaa autoliikenteen rajoittamista tai kokonaan poistamista monelta keskikaupungin kadulta. Saman päivän Keskisuomalaisessa Jyväskylän entinen kaupungininsinööri Osmo Rosti arvosteli kauppakeskusrakentamista Jyväskylän laita-alueille.

Tässä on 1 + 1. Kun autoilua vaikeutetaan keskustoissa, hakeutuvat ihmiset autoineen kauempana oleville markettialueille, joista parkkipaikkoja löytyy, eikä tarvitse edes mittariin panna rahaa.

Osa poliittisesta vasemmistosta on lähtenyt tähän vihreiden kelkkaan. Se osa, mikä luulee, että vasemmistolaisuutta on autoilun vastustaminen, koska köyhillä ei ole varaa omaan autoon. Tätäkin aihetta sivuttiin sunnuntain Hesarissa, jossa käsiteltiin poliitikkojen julkikuvaa sosiaalisessa mediassa: voiko Sdp:n puheenjohtaja Antti Rinne syödä katkarapuja, koska köyhät eivät voi?

Entä pitääkö minun seuraavalla kerralla äänestää porvareita, koska minulla on oma auto? Paitsi jos vaihdan sen kalliiseen sähköautoon, niin sitten vihreitä?

EI KENENKÄÄN ETU

Meillä Lahdessa rakennettiin yli 20 miljoona euroa maksanut parkkihalli torin alle, jotta kaupungin ydinkeskusta vilkastuisi. Ei ole vilkastunut. Päinvastoin tyhjiä liiketiloja tulee koko ajan lisää. Turha sinne parkkikellariin on ajaa, kun kaupungin keskustassa ei kuitenkaan enää ole muita kuin baareja ja kuihtuva torikauppa. Sama kehitys tulee lähivuosina jatkumaan, kun keskustan autoliikennettä on uusilla katujärjestelyillä vaikeutettu. Tämä ei ole kenenkään etu.

Helsingissä 25 vuotta liiketoimintojen ja organisaatioiden kehittäjänä toiminut Minna Isoaho ihmettelee, että jollakin taholla on saatu idea kivoista bulevardeista ja autottomasta keskustasta, mutta ei kanneta vastuuta hankkeiden käytännön seurauksista:

”Kenen etu voi olla esimerkiksi se, että Lahdenväylää pitkin keskustaan töihin tuleva perheenisä/-äiti viettää jatkossa tunnin nykyistä pidempään työmatkoilla ja lasten päivähoitoaika pitenee vastaavasti? Tai kenen etu on se, että asuntoja jätetään rakentamatta keskustaan, vaikka se on juuri se paikka, jossa ihmiset haluavat asua ja jonne rakentajat haluavat niitä rakentaa?” (Uusi Suomi 28.12.2016)

Näin kuitenkin nyt tunnutaan toimivan. Henki on sama kuin 50 vuotta sitten Enemmistö ry:llä, jonka mukaan ”autojen ahdistamat joukot, jalankulkijat, polkupyöräilijät on saatava nousemaan sortajiaan vastaan. Ahdistakaa heitä hullujen koirien tavoin.”

Enemmistö ry. toimii edelleen ja sen tavoiteohjelmaa näyttää myös kaupunkisuunnitteluvirasto lukeneen. Yhdistyksen nimi tarkoittaa, että se edustaa enemmistöä suomalaisista. Ei vain pidä paikkaansa. Suomessa on kotitalouksia 2,6 miljoonaa ja liikennekäytössä olevia henkilöautoja 2,6 miljoonaa. Tämä ei tietenkään tarkoita auto per perhe, mutta enemmistön autoperheet joka tapauksessa muodostavat.

Enemmistö ry:n kirjassa Alas auton pakkovalta (Tammi, 1969) yhdistyksen puheenjohtaja, filosofian maisteri Asko Salokorpi kirjoitti, että Enemmistö ry. ei tule suorittamaan liikennevalistusta eikä jakamaan heijastimia. Arkkitehti Leif Sundström sanoi samassa kirjassa suoraan, että yhdistyksen perimmäisenä tarkoituksena ei ole liikenneolojen parantaminen, vaan sosialistinen vallankumous:

”Liikkuminen ei ole irrallinen ilmiö. Se on tekemisissä koko yhteiskuntajärjestelmän kanssa. Tämä merkitsee sitä, että syvemmälle ulottuvia muutoksia on turha odottaa, ellei itse järjestelmässä ensin saada aikaan rakenteellisia muutoksia.”

Helsingin ja Jyväskylän vihreät eivät luultavasti pyri vanhanaikaiseen vallankumoukseen, mutta paljon haittaa he kyllä saavat aikaan.

PARKKIHALLIT
EIVÄT SOVI KAIKILLE

Osmo Rosti otti esille myös keskustelun parkkipaikoista: ”Usein sanotaan, että automarketeissa on parkkipaikkoja hirveästi ja keskustassa ei. Todellisuudessa keskustassa on vaikka kuinka parkkitaloja ja niitä rakennettu lisää. Samaan aikaan moititaan, että keskustassa joutuu kävelemään paljon, kun ihan joka liikkeen eteen ei saa autoa. Sitten ajetaan Seppälän markettiin. Yhtä lailla sitä kävelyä tulee Seppälässäkin. Siellähän sitä vasta joutuukin kävelemään, jopa enemmän kuin keskustassa.”

Matemaattisesti laskien voi joskus näin ollakin. Kysymys ei kuitenkaan ole joistakin kymmenistä metreistä, vaan siitä, että marketin pihassa ei tarvitse kierrellä ja kaarrella paikkaa etsimässä. Ei pinna kiristy, kuten kaupungin keskustassa, jossa parkkiruudun kyttääminen on monta kertaa todella stressaavaa.

Eivätkä parkkihallit maksulaitteineen sovi kaikille. Yksinkertaisempaa on ajaa pari kilometriä marketin pihaan.

Helsinkiä paljon pienemmissäkin kaupungeissa otetaan nykyisin mallia 10-50 kertaa suurempien kaupunkien ideoista. Minna Isoaho kirjoitti, että varmaan on vihreän modernia vaatia autotonta keskustaa, mutta joku faktaperustelukin voisi olla paikallaan Suomessa, jossa etäisyydet ovat edelleen pitkiä ja auto monen perheen luonnollinen kulkuväline. Silläkin on merkitystä, kuinka hankalaksi ihmisten arki muodostuu autovihamielisten uudistusten takia.

Hyvinvoinnista puhutaan laajasti, mutta siitä ei olla huolissaan, jos kävelyintoilun johdosta työmatkoihin kuluva aika kasvaa olennaisesti tai jos asiointi tehdään nykyistä vaikeammaksi tai jos keskustan kauppiaat joutuvat lopettamaan toimintansa. Helsingissä ei luultavasti kauppakatoa tapahdu, mutta esimerkiksi Lahdessa tiedän liikkeiden lopettamisia, joissa syynä on ollut kaupungin ydinkeskustan kuihtuminen.

kari.naskinen@gmail.com

Jeltsin päästi oligarkit Kremliin, Kiinan taloustie on ollut parempi

Venäjän ensimmäisenä presidenttinä 1991-99 toiminut Boris Jeltsin kuoli päivälleen kymmenen vuotta sitten 76-vuotiaana. Jeltsinillä oli keskeinen rooli Neuvostoliiton alasajossa, mitä muu maailma pitää hyvänä asiana, mutta monet venäläiset ehdottoman huonona. Ainakin valtion omaisuuden tuhoaminen eli myyminen kyseenalaisilla tavoilla ns. oligarkeille oli Venäjän kannalta huonosti hoidettu.

Jeltsinin presidenttikaudella Venäjällä toteutettiin paljon sellaisia uudistuksia, joiden avulla haluttiin päästä kohti markkinataloutta. Toiminta oli nopeaa, kun katsottiin, että yksityistämisiä oli tehtävä heti ja peruuttamattomasti, jotta paluu neuvostojärjestelmään voitiin estää. Näin piti ajatella, koska seuraavat presidentinvaalit olivat edessä 1996 ja näytti täysin mahdolliselta, että kommunistit voittaisivat ne.

Jeltsinin ratkaisu oli, että hän ”päästi oligarkit Kremliin”, kuten kirjoitti Venäjään erikoistunut toimittaja-kirjailija Kalle Kniivilä, joka Neuvostoliiton hajotessa oli Kansan Uutisten kirjeenvaihtajana Moskovassa. Kirjassaan Putinin väkeä (Into, 2014) Kniivilä selvittää, miten ns. panttihuutokaupoilla 1995 Venäjää yksityistettiin:

”Silloin pieni joukko uusrikkaita liikemiehiä, oligarkkeja, lainasi rahaa konkurssin partaalla olleelle Venäjän valtiolle. Pantiksi he saivat osakkeita strategisen tärkeissä, raaka-ainesektorilla toimineissa valtiollisissa suuryrityksissä, osakkeita, joita valtio ei lain mukaan saanut myydä. Mutta jo alusta alkaen oli selvää, että valtio ei pystyisi maksamaan lainojaan takaisin, mikä taas johti siihen, että oligarkit saivat osakkeet haltuunsa etukäteen sovittuun hintaan ilman avointa kilpailua.”

”Panttihuutokaupat mahdollistivat valtion omistaman raaka-ainesektorin yksityistämisen ilman parlamentaarista valvontaa, koska muodollisesti kyseessä olivat vain laina ja sen pantit. Huutokaupat olivat yksi Venäjän 1990-luvun kiistellyimmistä tapahtumista. Selityksiä on useita, ja ne ovat osin ristiriidassa keskenään.”

Huutokauppojen voittajat valittiin etukäteen ja hinnatkin oli käytännössä määrätty ennalta. Kniivilä kirjoittaa hyväntahtoisen selityksen olleen, että hallitus pelkäsi rikkaiden ulkomaalaisten muussa tapauksessa ottavan haltuunsa Venäjän luonnonvarat pientä rahaa vastaan. Ehkä näin, mutta kumpi sitten oli parempi ratkaisu, myydä esim. Jukos-öljy-yhtiö Mihail Hodorkovskille vai länsimaisille energia-alan yrityksille. Varmaan myös Fortum olisi ollut kiinnostunut.

Oikeampi selitys noille järjestelyille oli kuitenkin se, että Kremlin sisälle päästetyt oligarkit olivat hyvää pataa poliittisten vallanpitäjien kanssa ja maksoivat sisäpiirikaupoista lahjuksin ja vastapalveluksin.

Hodorkovski maksoi Jukosista 159 miljoonaa dollaria sen jälkeen, kun kilpaileva ostaja oli suljettu pois huutokaupasta. Vuonna 2003, kun presidenttinä oli jo Vladimir Putin, Hodorkovski pidätettiin Novosibirskin lentokentällä. Vuonna 2005 Hodorkovski tuomittiin veronkierrosta kahdeksaksi vuodeksi vankeuteen. Vuonna 2011 Hodorkovskille luettiin talousrikoksista uusia tuomioita, jotka ylsivät vuoteen 2016 asti, ja hänet siirrettiin työleirille Segežaan Karjalan tasavaltaan. Vuonna 2013 Hodorkovski kuitenkin armahdettiin ja hän muutti Saksaan.

KIINA RAHOITTAA
LÄNNEN KAPITALISMIA

Se on selvää, että Venäjän siirtymisessä oligarkkikapitalismiin tehtiin virheitä. Nyky-Venäjää hyvin tunteva Esko Aho on kuitenkin todennut, että ”tehtäväkin oli lähes mahdoton: piti purkaa valtava valtionomistus maassa, jossa ei ollut vaihtoehtoisia omistajia, ei ostajia eikä rahaa millä ostaa. Toisaalta, entiselleen jääminen tiesi varmaa taloudellista turmiota. Pelastivatko vai tuhosivatko Jeltsinin tukemat nuoret uudistajat Venäjän talouden? Lopullista vastausta ei varmasti saada koskaan, mutta mikä olisi ollut vaihtoehto?” (HS 25.9.2009

Joka tapauksessa vanha neuvostojärjestelmä oli ajautunut täydelliseen vararikkoon, kultavarantoja oli myyty, tuotanto oli romahtanut ja nälänhätä uhkaamassa. Jotain piti tehdä ja nopeasti. Apuun tulivat oligarkit, jotka vannoivat demokratian nimeen ja anastivat lyhyessä ajassa pääosan koko valtionomaisuudesta.

Voi helposti sanoa, että miksei menetelty niin kuin Kiinassa, jossa kommunistipuolue piti ohjat hallussaan ja aloitti siirtymisen kapitalismiin fiksummin kuin Venäjällä.

Nyt Kiina juhlii maailmantalouden huipulla. Kiinalaiset yritykset investoivat länteen. Lisäksi Kiinan valtio sijoittaa lännen rahastotalletuksiin pitkäkestoisia lainoja, jotka ovat peräisin ulkomaankaupan ylijäämästä. Kommunistisen Kiinan hallitus siis rahoittaa lännen kapitalismia, ja voi itse oikein hyvin.

Vuoden 2016 bkt-tilaston kärjessä olivat USA, Kiina ja Japani. Venäjä oli sijalla 12 ja Suomi sijalla 44.

kari.naskineng@mail.com

Avioliitto kansainvälisen kriisin uhallakin

Betsuanamaan kruununperillinen Seretse Khama meni naimisiin valkoihoisen englantilaisen Ruth Williamsin kanssa ja aiheutti peräti kansainvälisen kriisin. Tästä hankalasta asetelmasta kertoo elokuva A United Kingdom. Betsuanamaa tunnetaan nykyisin nimellä Botswana.

Betsuanamaa kuului tuohon aikaan 1940-luvulla Brittiläiseen imperiumiin, eikä ollut senkään etujen mukaista, että Oxfordissa opiskelemassa ollut Seretse lähti omapäiselle rakkausretkelleen. Pahennusta se aiheutti kaikkialla ja seurauksena oli suuren luokan selkkaus. Kaukaa ei ehkä hakenut sekään, etteikö Betsuanamaassa olisi syttynyt sisällissota.

Hurja ratkaisu Seretseltä. Rakkaudet menevät ja tulevat, joten oman valtion saattaminen noin vaikeaan tilanteeseen oli edesvastuutonta, vaikka siitä lopulta kunnialla selvittiinkin. Hyvä kysymys elokuvassa esitettiinkin: olisiko Elisabeth kruunattu Englannin kuningattareksi, jos hän ei olisi 1947 mennyt naimisiin Kreikan entisen kuninkaan Yrjö I:n pojanpojan Philipin kanssa, vaan olisi koukannut Afrikasta jonkun tavallisen mustan talliaisen. Ruth Williams oli tavallinen ”konttorirotta”.

Englantilaisen Amma Asanten ohjaama elokuva ilmeisesti seuraa jokseenkin todenmukaisesti oikeita tapahtumia. Lopputulos vain on kuivahko, tulevat mieleen ne television dokumenttiohjelmat, joissa historiallisia tapahtumia elävöitetään näytellyillä jaksoilla. Elokuvaa leimaa myös liika opettajamaisuus – soo, soo, rotuerottelu on paha asia.

Betsuanamaa itsenäistyi 1966 ja Seretse Khamasta tuli maan ensimmäinen presidentti. Hänen neljännestä lapsestaan Ian Khamasta tuli presidentti 2008.
kari.naskinen@gmail.com

Rajamaa – suomalainen erikoisuus itsenäisyyden alkuvuosina

Vuoden 1918 lokakuusta 1920-luvun puoliväliin oli Karjalassa lähellä itärajaa erityinen Rajamaan alue. Nimi jopa kirjoitettiin isolla alkukirjaimella. Rajamaan muodostivat yksitoista lähinnä rajaa olevaa kuntaa, joiden asukkaiden piti esittää passinsa, jos lähtivät ulos alueelta. Tästä Suomen itsenäisyyden alkuvaiheiden erikoisuudesta kertoi historian professori Maria Lähteenmäki Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin Suomi 100 -luentosarjassa keskiviikkona 19.4.

Tilanne itärajan pinnassa oli Venäjän vallankumouksen ja Suomen itsenäistymisen jälkeen vaikea. Kansalaissodan jälkeen Suomessa pidettiin Rajamaan aluetta liian venäläistyneenä ja liian vasemmistolaisena, sillä se oli työväenliikkeen vahvaa aluetta. Venäjälläkin tilanne oli sekava siihen asti, ennen kuin sisällissota oli saatu päätökseen puna-armeijan vallattua Vladivostokin 1922.

Rajamaan alue määriteltiin 28.10.1918 ja valtioneuvoston asetuksella 31.1.1919 tehtiin mahdolliseksi asukkaiden pakkosiirrot alueelta, joka tuossa vaiheessa tulkittiin sotilasvyöhykkeeksi. Sisäinen tulliraja määriteltiin asetuksella 20.4.1920.

Niin hankalaksi alue koettiin, että sinne perustettiin Helsingin jälkeen toiseksi suurin Etsivän keskuspoliisin yksikkö. Myös poliisivoimia vahvistettiin, ja suojeluskunta teki samoin.

Alueella oli noin 50 000 asukasta. Heidän asuinkuntansa olivat Kanneljärvi, Kivennapa, Kuolemanjärvi, Metsäpirtti, Muolaa, Rautu, Sakkola, Terijoki, Uusikirkko, Valkjärvi ja Vuoksela.

Maria Lähteenmäki kertoi, että sisäinen passiraja poistettiin 1920-luvun puolivälissä, mutta vuoteen 1938 asti tuo 120 kilometriä pitkä raja oli merkitty piikkilanka-aidalla, ”etteivät ihmiset vahingossa joutuisi väärälle puolelle”.

MAAILMOJEN RAJALLA

Vuonna 2009 Maria Lähteenmäeltä ilmestyi kirja Maailmojen rajalla (SKS), missä kerrotaan Kannaksen Rajamaasta ja poliittisista murtumista 1911-44. Maria Lähteenmäki on Itä-Suomen yliopiston historian professori ja Helsingin yliopiston historian dosentti. Kirjassa hän toteaa, että Rajamaan yhteiskuntarakenteen ja kulttuurin muutoksen mallia sovellettiin jossain määrin muillakin itärajaan rajautuvilla alueilla Petsamosta Suomenlahdelle ja kohta kaikkialla suomalaisessa yhteiskunnassa.

Strategisesti tärkeän "maailmojen rajalla" olevan asemansa vuoksi Terijoen seutu joutui kuitenkin ennennäkemättömän poliittisen huomion ja ideologisen kasvatuksen kohteeksi.

”Laajemmassa mielessä Terijoen tapaus on nähtävissä paraatiesimerkkinä siitä, kuinka Suomesta tehtiin suljettua, holhottua ja säänneltyä yhteiskuntaa: suomalainen yhteiskunta muokattiin 1910-20-luvulla malliin, joka purettiin vasta 1970-80-luvulla”, kirjoittaa Lähteenmäki.

Kannaksen ongelmallinen raja oli 1920-luvun jännittyneessä poliittisessa ilmastossa osa laajempaa "Suomen rajaseutukysymystä" eli itsenäisen valtion ensimmäistä laajaa aluepoliittista ohjelmaa ja liikettä.

Rajaseudun 1930-lukua leimasivat IKL:n nousu ja kommunistivainot, mutta näistä huolimatta alkoi Terijoen yhteisö vähin erin sisäisesti avautua ja eheytyä. Yksi tärkeä eheyttäjä oli matkailun kehittämishanke, johon sekä paikalliset toimijat että Suomen Matkailuyhdistys, Itsenäisyyden Liitto ja valtiovalta osallistuivat aktiivisesti. Terijoesta kasvoi "Pohjolan Riviera", taiteilijoiden kuuluisa kesäkoti, kuumien kesien ja eksoottisten polkupyöräretkien luvattu maa. Rajaseudun matkailu ei kuitenkaan ollut pelkästään huvia ja raikasta ajanvietettä, vaan matkailun kehittäjillä oli vissit poliittiset tarkoitusperänsä: tehdä rajaseudun väestöstä enemmän suomalaisia, enemmän poliittisesti luotettavia puskureita suurta punaista imperiumia vastaan. Sanalla sanoen: Suomea haluttiin vahvistaa poliittisesti ja kulttuurisesti sen herkimmiltä alueilta eli rajoilta käsin.

Sitten alkoi sota. Talvisodan syttyminen 30.11.1939 vei terijokelaiset evakkoon pääjoukon asettautuessa Heinolaan. Jatkosodan päätyttyä terijokelaisen pääjoukon sijoituspaikaksi tuli Järvenpään seutu.

kari.naskinen@gmail.com

Nyhtökauraa ensimmäisen kerran

Nyt olen kuin Etelä-Suomen Sanomien edellinen päätoimittaja Heikki Hakala: eilen kirjoitin oopperasta ja nyt tulee ruokajuttu, toinen elämässäni. Se ensimmäinen oli joskus 20 vuotta sitten, kun kirjoitin rosvopaistista, jollaisen me suvun miehet kesämökillä teimme. Nyt tulee täyttä asiaa nyhtökaurasta, mutta ensin täsmennys otsikkoon: ensimmäisen ja viimeisen kerran.

Nyt en osallistunut ruuanvalmistukseen itse muuta kuin valokuvaamalla. Toin pakkauksen kaupasta ja annoin vaimon tehdä annoksen. Valitsimme pakkauksessa olleen ohjeen pasta bolognesesta, kun halusin kokeilla nyhtökaurakastiketta spagetin kanssa. Näin se meni:

250 g nyhtökauraa
1 sipuli
1 valkosipulinkynsi
400 g tomaatti-pastakastiketta
1 dl ruokakermaa
mustapippuria

Reseptiin kuului myös parmesaanijuusto, mutta sen hirvityksen jätimme pois.

Lopputulos: ulkonäkö oli aivan samanlainen kuin jos annos olisi tehty jauhelihasta. Loppu oli kuitenkin erilaista. Ei maistunut miltään. Kuin sahajauhoista olisi tehty. Lisäsin lautaselle runsaasti mustapippuria ja ketsuppia ja taisin panna vielä jotain muutakin, mutta ei auttanut. Täysin mitätön maku, ja kaksi kertaa kalliimpaa kuin jauheliha, joten se siitä sitten.

Netistä luin, että nyhtökaura on lihan rakennetta muistuttava vegaaninen proteiinivalmiste. Se on tehty kaurasta, herneistä ja härkäpavuista, lisukkeina rypsiöljyä ja jodioitua suolaa. Sitä vaan on ole saanut selville, missä kohtaa se nyhtäminen tapahtuu. Ainakin kaupan kassalla.

Kyllä rosvopaisti oli paljon parempi ruoka, mutta ei kuitenkaan yhtä hyvä kuin grillattu liha, sillä rosvopaisti muistutti enemmän keitettyä lihaa. Rosvopaistissa tällaiselle maallikkorotissöörille olikin parasta valmistusprosessi, mihin liittyivät kuopan tekeminen, paistin peittäminen, sytyttäminen ja ruokajuomien maistelu valmistumista kahdeksan tuntia odoteltaessa. Nopeassa nyhtökauraoperaatiossa ei ollut edes tätä viimeistä vaihetta.

Ruokajuttuja löytyy myös osoitteesta www.heikinherkut.fi

kari.naskinen@gmail.com

Tarpeeton ihminen ja Tatjana

Venäjällä pidetään äärimmäisenä esimerkkinä tarpeettomasta ihmisestä Ivan Gontsharovin luomaa romaanihenkilöä Oblomovia (1859), joka on kiinteistötuloillaan elävä joutilaisuuden perikuva; viettää kaiken aikansa vuoteessaan ja miettii, mitä tekisi, jos nousisi ylös. Ivan Turgenjev oli jo tätä ennen kirjoittanut Tarpeettoman ihmisen päiväkirjan (1850), mutta ehkä ensimmäinen tämän lajin edustaja oli kuitenkin Aleksandr Pushkinin Jevgeni Onegin (1923-31).

Jevgeni Onegin on kaiken kokenut ylimielinen keikari ja naistenmies. Hän panee naiset järjestykseen suorasukaisin arvioin:

On Olgan muoto eloton,
on niin kuin madonna van Dyckin,
on ympyriäinen kasvoiltaan
aivan kuin hölmö täysikuu,
mi yhtä hölmön taivaan rantaan nousee.
Mä ottaisin tuon toisen.

Oneginissa lienee jotain Pushkinia itseäänkin, kuten voi päätellä Mihail Hofmanin 1937 Pariisissa julkaisemasta kirjasta Pushkin – Don Juan, joka perustuu Pushkinin itse muistiinmerkitsemään naislistaansa. Vuonna 1929 Pushkin nimittäin kirjoitti Ushakovin salongissa talon neitien albumiin 16 nimeä, joista viimeinen oli Natalia Nikolajevna. Myöhemmin hän lisäsi listaan vielä 21 nimeä. Hofman piti ensimmäistä listaa platonisena, toista ruumiillisena. Entiselle piirityksensä kohteelle Vera Vjazemskajalle Puškin ilmoitti naistensa kokonaismäärän: ”Avioitumiseni Nataliaan (joka, totean suluissa, on sadaskolmastoista rakkauteni) on ratkaistu.” Pushkinin lopullisella listalla oli 137 naista, joiden kanssa voi kuvitella Pushkinin olleen muhinoissa. Pushkinin kotimuseossa Moskovassa naiset ovat selvästi esillä: maalauksia ja kirjeitä.

Natalian kanssa Pushkin meni naimisiin 1931 Suuressa taivaaseen astumisen kirkossa Bolshaja Nikitskaja ulitsalla, avioliitto kesti Pushkinin kuolemaan 1937 asti. Pushkin kuoli kaksintaistelussa, jonka aiheena oli Natalian uskottomuus tai uskollisuus.

Myös Jevgeni Onegin joutuu kaksintaisteluun, mutta voittaa sen. Jevgeni Onegin on taas ajankohtainen, kun Pjotr Tshaikovskin siitä tekemä ooppera (1878) menee nyt Kansallisoopperassa. Päähenkilö ei kuitenkaan ole Onegin, vaan Tatjana (kuvassa roolin esittävä Olesya Golovneva).

Tatjana on rakastunut tuohon kelvottomaan tyhjäntoimittajaan. Onegin ei kuitenkaan anna vastarakkautta kuin vasta vuosia myöhemmin, jolloin se on jo turhaa, sillä Tatjana on naimisissa ruhtinas Greminin kanssa. Onegin kirjoittaa Tatjanalle kirjeen, jonka Tatjana repii ja käskee miehen häipyä.

Tatjana on venäläisen kirjallisuuden yksi suuria naisia, Fjodor Dostojevskin mielestä suurin. Kun Pushkinin patsas paljastettiin Moskovassa 1880, pääpuhujana ollut Dostojevski nosti Tatjanan venäläisen naisen todelliseksi symboliksi ja jaloksi sankarittareksi. Dostojevski sanoi, että Pushkinin teos on koko venäläisen elämän tietosanakirja. Siihen Pushkin oli luonut kauniita venäläisiä ihmistyyppejä, joiden kauneus on peräisin venäläisestä kansanhengestä – ja parhaana esimerkkinä tästä on Tatjana.

”Muualla Euroopassa on tietenkin ollut suuria neroja — Shakespeareja, Cervanteseja, Schillereitä, mutta kenelläkään heistä ei ollut sellaisia kykyjä yleismaailmalliseen myötätuntoon kuin meidän Pushkinillamme”, sanoi Dostojevski.

Hyvin venäläinen oli myös Tshaikovski, joka sanoi, että häntä ”kiehtovat intohimoisesti kaikki venäläisen hengen ilmaukset. Lyhyesti: olen venäläinen läpikotaisin.”

Samalla tavalla perinjuurin venäläinen on Oneginin kaveri Vladimir Lenski: tuskin hän olisi Oneginia kaksintaisteluun haastanut, ellei olisi juhlissa tämän kanssa riitauduttuaan vetänyt niin monta votkaa – tunnistan tuosta kyllä myös suomalaista itseäni.

Oneginista Dostojevski ei paljon sanonut, mutta heppuhan onkin tarpeeton tyyppi. Tatjana sitä vastoin on oikea ihminen, maalaiskodista. Pushkinin runoromaanissa kertojakin surkuttelee sitä, että Tatjana menee aluksi rakastumaan tarpeettomaan ihmiseen:

Tatjana, voi Tatjana,
nyt itken takiasi.
Olet nyt antanut kohtalosi
muodikkaan tyrannin käsiin.

Tatjanan onni on, että Onegin ei vielä tuossa vaiheessa tajua mitään.

Sen sijaan venäläiset tajuavat Aleksandr Pushkinin suuruuden – ”Hän on kaikkemme”, kuuluu tuttu sanonta.

kari.naskinen@gmail.com

Surkea maailmanloppu

Kanadalais-ranskalainen elokuva Vain maailmanloppu on niin surkea, että siitä en pitkään viitsi kirjoittaa. Elokuvan nimellä ei ole mitään tekemistä sen sisällön kanssa – jossakin repliikissä se vain ohimennen heitetään.

Elokuvan päähenkilö on 34-vuotias näytelmäkirjailija (Gaspard Ulliel, kuvassa), joka on 12 vuoden jälkeen palaamassa kotiin kertoakseen, että on kohta kuolemassa. Ilmeisesti aidsiin, koska on homo, kuten nykyelokuvissa päähenkilöt niin usein. Homoja, lesboja, transperstiittejä tai muita epänormaaleja. Elokuvan ohjannut Xavier Dolankin on homppeli.

Elokuvan alussa kirjailija pohtii, kannattiko aikoinaan lähteä ja kannattaako nyt palata. Ainakaan palata ei olisi kannattanut, sillä kertomisesta ei tule mitään, ja paras olisi ollut, että tällaista täysin turhaa elokuvaakaan ei olisi tehty. Pelkkää huutoa ja riitelyä.

Ilmaisullisestikin elokuva on älytön. Ilmeisesti nuorella ohjaajalla ei vielä ole ollut varaa kuin yhteen objektiiviin kamerassaan, se on lähikuvalinssi, joten koko elokuva on yhtä ja samaa lähikuvaa henkilöiden kasvoista, jotka eivät koskaan näy kokonaan.

Harmittaa, että mukana on myös Marion Cotillard, joka on tällä hetkellä yksi kaikkein viehättävimmistä filmitähdistä. Hukkaan menee nyt. Sen sijaan Vicent Cassel joutaa olla tässäkin huonossa elokuvassa, sillä hän on jo ulkonäkönsä perusteella sellainen, ettei sovi muihin kuin mulkun rooleihin, kuten on viime vuosina nähty. Aikoinaan Åke Lindman oli vastaavanlaisessa asemassa, mutta hän oli symppis verrattuna Casseliin.

kari.naskinen@gmail.com

Pojat – Mikko Niskanen ja Vesa-Matti Loiri itkivät yhdessä

Toisena pääsiäispäivänä tulee televisiosta Mikko Niskasen ensimmäinen pitkä elokuva Pojat (1962). Oli se myös Vesa-Matti Loirin ensimmäinen elokuva. Niskanen oli etsinyt kymmeneen poikarooliin esittäjiä lehti-ilmoituksella, jonka perusteella ehdokkaita ilmaantui lähes 700. Koekuvausten jälkeen Niskanen kiinnitti erityistä huomiota helsinkiläiseen Matti Loiriin, josta Niskanen kertoo kirjassaan Vaikea rooli (Kirjayhtymä, 1971): ”Jo tuossa iässä (17) hänessä oli havaittavissa omalaatuista persoonallista viehätysvoimaa, joka on vuosien mittaan vain vahvistunut. Hänen ilmaisutapansa oli aktiivinen ja herkkä ja hän heittäytyi vilpittömästi tehtäväänsä.”

Kun ohjaajana sitten oli Niskanen, siinä oli todella kaksi herkkää. Mikko Niskanen oli kymmenvuotias, kun hänen isänsä joutui sotaan. Niskanen osasi samaistua helposti elokuvan Jaken rooliin ja johdatteli siihen myös Vesa-Matti Loirin.

”Ne yksinäisyyden kyyneleet, jotka Jake vieritti, olivat minulle hyvin henkilökohtaisia kokemuksia. Tilanteen tragiikka, pojan epätoivo äitinsä perään oli ilmaistava aidosti, pateettisuus suodatettava vaistosiivilän lävitse. Minä elin Vesa-Matin kanssa kohtauksen, me itkimme yhdessä.”

Loirille tämä elokuva oli ratkaiseva: ”En usko, että ilman tätä kokemusta olisin tullut pyrkineeksi Teatterikouluun. Olin vahvasti kääntymässä musiikin alueelle.”

Elokuvan loppukohtaus on kova. Jake juoksee Oulun rautatieasemalle, josta saksalaisjuna on juuri lähdössä mukanaan Fritzujen huoraksi heittäytynyt Jaken äiti, joka lähtee saksalaisihastuksensa kanssa ja hylkää Jaken. Äitiä huutaen Jake tarttuu kiinni liikkuvasta junasta ja raahautuu sen mukana jonkin matkaa jalat ratapölkkyihin iskeytyen. Kaleva-lehdessä Loiri muisteli, että kohtauksen tekeminen oli pelottanut. Se piti vielä kuvatakin kahteen kertaan - ”Siinä vaiheessa olin niin shokissa, ettei se haitannut”, Loiri sanoi. (Kaleva 1.5.2005)

Niskanen oli vaatinut Veskua kysymään vanhemmiltaan luvan näytellä tuossa kohtauksessa.

”Äiti vastasi puhelimeen, ja panin aina luurin kiinni, kunnes neljännellä kerralla sain isän langan päähän. Tiesin, että hän suostuisi. Isä sanoi vain, että itsepähän tiedän mitä teen. Olinhan ollut maalivahtinakin ja osasin kaatua. Ja tässä ollaan edelleen”, muisteli Loiri.

Hänen lisäkseen elokuvan pojista löysi näyttelijänuran Markku Söderström, joka Ylioppilasteatterin ja Ryhmäteatterin jälkeen muutti Kuopioon ja jäi kaupunginteatterista eläkkeelle 2011.

Myös 11-vuotiaalle Matti Pellonpäälle tämä oli ensimmäinen elokuva, mutta hän ei kuulunut roolinimen saaneisiin poikiin, mutta oli siellä joukon jatkona.

KÄSIKIRJOITUS
SYNTYI MOSKOVASSA

Vuosina 1958-60 Niskanen opiskeli Elokuvakorkeakoulussa Moskovassa opettajinaan mm. Sergei Bondartshuk, Ivan Pyrjev ja Grigori Tshuhrai. Diplomityönä siellä valmistui Poikien käsikirjoitus, sovitus Paavo Rintalan sennimisestä romaanista (Otava, 1958). Rintalan omaelämäkerrallinen romaani on alaotsikkonsa mukaisesti "kuvaus Oulun poikain suhteesta aikakauden suureen ihanteeseen, sotaan ja sen edustajiin, saksalaisen vuoristoarmeijan alppijääkäreihin". 

Mikko Niskasen tuotantoon perusteellisesti perehtynyt Sakari Toiviainen kirjoittaa Niskasen elokuvia käsittelevässä kirjassaan, että kirjan ja elokuvan episodit kuvittavat kasautuvalla teholla sodan vaikutuksia kotirintamalla, ristiriitaa saksalaisihailun, militaristisen isänmaallisen fraseologian sekä pienistä yksilökohtaloista ja arjen tapahtumista hahmottuvan tragedian välillä. (Tuska ja hurmio, SKS 1999)

Saksalaissotilaat olivat tulleet Ouluun kesällä 1941, kun alkoi Suur-Suomen rakentaminen ja hyökkäyssota Neuvostoliittoa vastaan. Tämä Suomen kannalta tuhoisa seikkailu päättyi 1944, jolloin saksalaiset lähtivät karkuun myös Oulusta. Jälkeen jäi itkeviä naisia, rikottuja perheitä ja aviottomia lapsia.

Pojat on kuvaus suomalaisesta lähihistoriasta, sota-ajasta yhden ikäpolven silmien läpi suodattuneena. Niskanen kuvittaa niitä tuntemuksia ja ahdistuksia, jotka ovat olemassa yhtä hyvin rauhan kuin sodankin aikana.  Kun draama ja tragedia huipentuvat Jaken jäädessä makaamaan kiskoille, katsoja ymmärtää, että vaikka sota on päättynyt, se on nostanut pintaan asioita, jotka seuraavat elokuvan henkilöitä heidän loppuelämänsä ajan.

Elokuvan loppukohtaus on sydäntäsärkevimpiä koko suomalaisessa elokuvassa. Rintalan romaanissa tätä kohtausta ei ole, vaan siinä Jake ampuu itsensä.

Elokuvan ensi-ilta oli provosoivasti talvisodan syttymispäivää muistellen 30.11.1962. Yllättävästi kriittisimmän arvostelun kirjoitti Kansan Uutisten Martti Savo: "Lavastuksista, puvuista, kuvauksesta ja ohjauksestakin huomaa kyllä, että ponnistettu on, mutta tämä ei muuta sitä tosiasiaa, että jälleen on syntynyt filmi, joka on vain pohjana olleen teoksen heikko kuvitus, eikä Rintalan Poikiin pohjautuva itsenäinen elokuvateos."

Elokuvan todellinen heikkous on aikuisnäyttelijöiden henkilöohjaus. Roolihenkilöt ovat liian karrikoituja, ja tämä sama ongelma toistuu monissa muissa Niskasen elokuvissa. Parhaimmillaan Niskanen oli aina amatöörinäyttelijöiden kanssa, mistä esimerkkinä on hänen paras elokuvansa Kahdeksan surmanluotia (1972).

Koomista on myös, kun saksalaisten rooleissa ovat Kauko Helovirta, Paavo Hukkinen ja Matti Tapio. Koska kuvauksiin oli varaa tuoda runsaasti saksalaista sotakalustoa, niin olisi myös pitänyt tuoda 3-4 saksalaista näyttelijää.

kari.naskinen@gmail.com

Ohjeet hyvään elämään: äänestä aina demareita ja karta rasvaista ruokaa

Kirjailija Paul Auster:

”Pidä pää pystyssä. Älä hyväksy vaihtorahaksi puupennejä. Aja fillarilla puistossa. Ota vitamiinipillerit. Juo kahdeksan lasillista vettä päivässä. Katso paljon elokuvia. Älä rehki duunissa liikaa. Harjaa hampaat joka aterian jälkeen. Äänestä demokraatteja kaikissa vaaleissa. Älä ylitä katua päin punaista. Puolusta vähäosaisia. Pidä aina puolesi. Muista kuinka kaunis olet. Juo joka päivä yksi skottilainen jäiden kera. Hengitä syvään. Pidä silmät auki. Karta rasvaista ruokaa. Nuku vanhurskaan unta.” (Sattumuksia Brooklynissa, Tammi 2008)

Arthur Millerin käsikirjoittamassa elokuvassa Sopeutumattomat (John Huston, 1961) Marilyn Monroe kysyy Clark Gablelta:

- Mitä te teette työksenne?

- Minä vain elän.
- Miten vain eletään?
- Ensin mennään nukkumaan, ja noustaan kun huvittaa. Paistetaan kananmunia ja katsellaan ikkunasta. Heitellään kiviä ja vihellellään.

DALAI LAMA:

Elä hyvä, kunnioitettava elämä. Sitten kun vanhenet ja muistelet menneitä, pystyt nauttimaan siitä toisen kerran.

Kun häviät, älä menetä häviön oppituntia.

Opettele säännöt, jotta tiedät, miten rikkoa niitä oikein.

Älä anna pienen kiistan vahingoittaa suurta ystävyyttä.

Kun huomaat tehneesi virheen, toimi heti korjataksesi se.

Avaa sylisi muutokselle, mutta älä päästä irti arvoistasi.

SAVOLAISET:

Liijan paljo hyvvee on ihanoo.

Anna kaekkes, vua elä anna periks.

Kompastelu voep estee kuatumisen.

Elämän tarkotus on murheen karkotus.

Naara itelles ennenkun muut kerkijää.

Ne tekköö, jotka ossoo - jotka ei ossoo, ne arvostelloo.

Murheen kantaa yksinnii, vuan illoon pittää olla kaks.

Turha hättäely ja voohoilu on mielkuvituksen viärinkäyttöö.

Koppoo kiinni tästä päevästä - huomisessa on omat kahvansa.

Leoka pystyyn kun tulloo kova paekka - pyssyypähän aenae suu kiinni.

Kaks syytä olla tekemättä mittään: Out yrittännä ennenkii. Et ou ennenkään yrittännä sitä.

kari.naskinen@gmail.com

Kunnallisvaalit eivät ole henkilövaalit

Helsingissä kunnallisvaalien tulos vääristyi, kun puolueet tekivät niistä myös henkilökohtaisen pormestarivaalin. Vanhastaan pormestarikaupunkina oleva Tampere ei näin menetellyt, joten siellä äänestettiin kaupungin asioiden hoitamisesta kokonaisvaltaisesti.

Kunnallisvaaleissa kukin antaa äänensä jollekin henkilölle, mutta kun asioita aletaan pääsiäisen jälkeen panna käytännössä raiteilleen, järjestys on se, että asioita katsotaan ensin puolueiden kannalta.

Alkaa luottamuspaikkojen järjestäminen. Ensin neuvotellaan siitä, mille puolueille kuuluvat tärkeimmät puheenjohtajuudet. Otan esimerkiksi kotikaupunkini Lahden, jossa kaksi ylivoimaisesti suurinta ryhmää ovat SDP (19) ja Kokoomus (14). Tapana on, että toinen saa kaupunginvaltuuston ja toinen -hallituksen puheenjohtajuuden. Toinen melko yleinen tapa on, että valtuuston puheenjohtajaksi valitaan joku kansanedustajista, koska heillä ei kuntatasolla ole aikaa paljon muuhun kuin tällaiseen seremonialliseen luottamustehtävään.

Tässä kohtaa tulee tietenkin kysyneeksi, miksi kansanedustajien sallitaan olla myös kotikuntiensa hallinnossa, koska se näin vaikeata on.

Lahdessa valtuuston puheenjohtaja on nyt kansanedustaja Mika Kari (SDP), mutta tämän tilanteen jatkuminen ei ole itsestään selvää, koska suuren vaalivoiton saavuttanut SDP ehkä haluaa kuitenkin tärkeämmän eli kaupunginhallituksen puheenjohtajuuden.

Jos näin, niin tässä vaiheessa tullaan sitten jonkin verran myös henkilökohtaisiin äänimääriin. Koska demareissa eniten ääniä saaneet, kansanedustajat Mika Kari ja Ville Skinnari eivät siis tule kysymykseen, katsotaan tuloslistassa eteenpäin: Sirkku Hildén ja Pasi Karjalainen...

On kuitenkin otettava huomioon se, että vaaleissa eivät äänestäjät äänestä nimenomaan siitä, kenestä tulee valtuuston ja kenestä hallituksen puheenjohtaja. Kuvio on aina monimutkaisempi, kun näitä valintoja lopulta puolueiden sisällä tehdään.

Entä jos SDP siis ottaa hallituksen puheenjohtajuuden, kenestä Kokoomus tekee valtuuston puheenjohtajan? Luultavasti ei eniten ääniä saaneista, koska Juha Rostedtia ja Sari Niinistöä tarvitaan todellisemmille politiikanteon paikoille, ja Francis McCarron on jo munaskuitaan myöten sote-hommissa hyvinvointikuntayhtymässä. Otetaan siis ehdolle Hannu Rahkonen.

Tämän jälkeen valitaan kaupunginhallitus ja sen jälkeen lautakuntien puheenjohtajat. Palapeli on monimutkainen, koska mukaan on otettava muitakin valtuustoryhmiä kuin SDP ja Kokoomus, ja lisäksi on laskettava se, että naisia on kh:ssa tarpeeksi tasa-arvopykälän täyttymiseksi. Tärkeimpien lautakuntien puheenjohtajuudet joka tapauksessa menevät SDP:lle ja Kokoomukselle, mutta ensikertalaisia valtuutettuja tuskin näihin tehtäviin valitaan.

kari.naskinen@gmail.com

Noloa: Lahden Paasikivi-seura piti lakkauttaa

Ensimmäinen Helsingin ulkopuolelle perustettu Paasikivi-seura syntyi luonnollisesti Lahteen 1962 - asuihan J.K. Paasikivi Lahdessa 1875-99 ja vaikutti täällä merkittävällä tavalla. Puoliso Alli (o.s. Hilden) puolestaan oli kotoisin läheltä Kärkölästä. Nyt Lahden Paasikivi-seura kuitenkin lakkautettiin, kun kiinnostusta toimintaan ei enää ollut käytännöllisesti katsoen muilla kuin sen hallituksen jäsenillä.

Lahden Paasikivi-seuran toiminta oli samanlaista kuin muidenkin paikkakuntien Paasikivi-seuroilla (19), järjestettiin luentotilaisuuksia. Luennoitsijat olivat melkein aina Helsingistä, tohtoreita, professoreita, kansainvälisen politiikan ja Suomen ulkopolitiikan asiantuntijoita ja vastaavia. Vaikka olen aina tiennyt, että Lahti ei kuulu sivistyksen kärkijoukkoihin, niin yllättävää silti oli, että näihin korkeatasoisiin luentotilaisuuksiin Lahden kansanopiston auditorioon ei enää viimeisten kymmenen vuoden aikana tullut kuin 10-15 kuulijaa. Nolotti luennoitsijoiden puolesta.

ALOITTEENTEKIJÄNÄ
OLAVI KAJALA

Helsingissä Paasikivi-seura oli perustettu 1958. Lahdessa aloitteentekijänä Paasikivi-seuran perustamiseksi tänne oli kaupunginjohtaja Olavi Kajala, joka toimi myös puheenjohtajana valmistelevassa kokouksessa Seurahuoneella maaliskuussa 1962. Jo tuossa kokouksessa piti vierailuesitelmän Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Reino Kuuskoski.

Varsinainen perustava kokous pidettiin 27.3. kaupunginvaltuuston istuntosalissa, jossa seuran puheenjohtajaksi valittiin sosiaalijohtaja, pastori Erkki Puuperä, varapuheenjohtajiksi kunnallispormestari Hans Olof Walamies ja yli-insinööri Pauli Mustakallio sekä sihteeriksi toimitusjohtaja Yrjö Kokko. Kokousesitelmän piti Helsingin yliopiston valtio-opin professori Jan-Magnus Jansson.

Lahden Paasikivi-seura rekisteröitiin 26.10.1962. Sen jälkeen vuoden viimeisessä kokouksessa Helsingin Paasikivi-seuran puheenjohtaja, everstiluutnantti Wolf H. Halsti esitelmöi Suomen puolueettomuudesta ja maanpuolustuksesta. Seuraavan kevätkauden ensimmäisessä kokouksessa osastopäällikkö Max Jacobson esitelmöi Yya-sopimuksesta ja Suomen puolueettomuudesta.

Lahden jälkeen seuraava ”maaseutukaupunki” oli Tampere, johon Paasikivi-seura perustettiin. Paasikivi-seurojen tarkoituksena on presidentti Paasikiven muiston vaaliminen, toiminta kansalaismielipiteen muovaajana Paasikiven ulkopoliittisen työn jatkamiseksi.

Lahden Paasikivi-seuran puheenjohtajina toimivat Erkki Puuperän jälkeen rovasti Ensio Partanen, metsänhoitaja Mauno Uusitalo ja rehtori Ville Marjomäki.

Helsingin Paasikivi-seuran puheenjohtajat:

Reino Kuuskoski 1959-61
Wolf H. Halsti 1962-64
Jan-Magnus Jansson 1965-66
Matti Valtasaari 1967-75
Jan-Magnus Jansson 1976-85
Jaakko Iloniemi 1986-94
Harri Holkeri 1995-2000
Mikko Viitasalo 2001-10
Martti Häikiö 2011-13
Matti Vanhanen 2014-

Kova oli sekin nimilista, minkä Lahdessa käyneet esitelmöitsijät muodostivat: Keijo Korhonen, Vladimir Stepanov, Paavo Väyrynen, Johannes Virolainen, Ensio Siilasvuo, Urpo Levo, Juhani Paasikivi, Kalevi Sorsa, Vladimir Sobolev, Jaakko Iloniemi, Johan Nykopp ja aivan viime aikoina mm. Seppo Lindblom, Janne Virkkunen, Lasse Lehtinen, Esko Aho, Pekka Visuri ja Timo Vihavainen. Lahden intelligentsija on kuitenkin liian harvalukuinen, jotta tällaista tarjontaa olisi ollut mahdollista jatkaa.

kari.naskinen@gmail.com