Fritz Lang teki Nibelungin valtavaksi spektaakkeliksi ilman digitaalisia apuja

Vanha germaaninen legenda, sankaritaru Nibelungenlied on 1200-luvulta. Nykyisen tunnetuin siitä tehty versio on Richard Wagnerin neliosainen ooppera Nibelungin sormus. Mikään laulunäytelmä ei Nibelungenlied alunperin kuitenkaan ollut, vaikka lied-sana nykymerkityksessään tarkoittaakin laulua, vaan tuhat vuotta sitten lied tarkoitti myös tarustoa, vaikkakin kirjoitusasussa ”liet”. Suuren elokuvaeepoksen siitä teki Fritz Lang Universal Film AG:n kuuluisilla Babelsbergin studioilla Potsdamissa. Nyt elokuvasta on saatavilla kaksiosainen dvd, yhteispituus 4,5 tuntia. Elokuvan on restauroinut Murnau-säätiö, ja mukana dvd-kokonaisuudessa on erinomainen dokumenttiohjelma ja 50-sivuinen vihkonen Langin Die Nibelungenista (1924)

Eepos on kirjoitettu keskiyläsaksan kielellä. Nimi tulee taruston viimeisestä säkeestä: ”Hie hât daz mære ein ende: daz ist der Nibelunge liet”, nykysaksaksi ”hier ist die Geschichte zu Ende: das ist das Lied von den Nibelungen” eli ”tässä kohtaa tämä tarina loppuu, tämä oli Nibelungin laulu”. Wagnerin 15-tuntisesta oopperasta sisältö on tullut jonkin verran tutuksi, mutta Wagner kuitenkin käytti alkuperäistekstiä niin paljon vapaasti soveltaen, että hänen teokseensa verrattuna Langin elokuva on hyvin suora tulkinta Nibelungenliedin tarinasta.

Henkilöhahmoistakaan eivät näissä kahdessa teoksessa ole yhteisiä kuin Siegfried (kuvassa), Brünhild, Hagen, Alberich ja Mime. Yhteistäkin on, esimerkiksi tulta syöksevä lohikäärme, jonka Siegfdried tappaa. Lohikäärme on vakuuttava, ja 70 minuutin dokumentissa sen toiminnasta kerrotaan perusteellisesti. Lohikäärmeen mahanalus oli auki ja sisällä toimi otuksen liikuttelijoina kuusi miestä. On hurja kohtaus verrattuna vaikkapa Kansallisoopperan edelliseen lohikäärmeeseen, joka muistutti suurennettua lasten muovilelua.

Mykkäelokuvansa musiikiksi Fritz Lang ei hyväksynyt Wagnerin sävellyksiä, vaan palkkasi tehtävään Gottfried Huppertzin. Ainakin osalle katsojista tämä oli pettymys, sillä Wagnerin ”Ring” oli tuttu ja olisi ollut varmaan useimpien mielestä mukavampaakin kuin Huppertzin musiikki, joka muistutti sävelkuluiltaan modernimpaa musiikkia; dokumentin musiikkieksperttien mukaan Hupperzin sävellys menee samaan lokeroon Alban Bergin, Eric Korngoldin ja Arnold Schönbergin kanssa. Kun elokuvasta 1933 tehtiin Wagnerin syntymän 120-vuotisjuhlan merkeissä hieman lyhennetty versio, siihen vaihdettiin kokonaan Wagnerin musiikki. Se olikin sitä aikaa, kun Adolf Hitlerin Kansallissosialistinen puolue oli vallassa, ja kuten tiedetään, Hitler oli kova Wagner-fani. Sitä ei dokumentti kerro, tuliko määräys musiikin vaihtamiseen nimenomaan Hitlerilta.

Dokumenttiin ei ole löydetty Hitlerin puheita Langin elokuvasta, mutta Josef Goebbelsin kehuja kylläkin. Hitlerin ja Goebbelsin suuren suosion sai varsinkin elokuvan ensimmäinen osa Siegfried. Toinen osa Kriemhilden kosto ei sopinut herrojen mielenlaatuun, koska se on nihilistinen, eikä Saksan suuri kevät kestä siinä kunnolla. Kulttuurikriitikko ja elokuvateoreetikko Siegfried Kracauer sanoi, että 1920-luvun saksalaiset elokuvat olivat täynnä Hitlerin ”aavistuksia” ja että Langin Die Nibelungen oli osaltaan tasoittamassa tietä natsien vallankaappaukselle. Kracauer väitti niinkin, että elokuvan Alberichissa on selvästi juutalaisia piirteitä, ja koska Alberich ei kuulu hyviksiin, kysymyksessä on antisemitistinen ”ele”. Vaikea sanoa juuta tai jaata, kun ei ole Langin kommentteja nähnyt.

Nürnbergin puoluekokouksen virallinen natsielokuva vuodelta 1934 todistaa, että kokouksen rakennelmien tekijät ja lavastajat saivat inspiraatioita Langin elokuvasta. Jos näin tosiaan kävi, se ei ole yllättävää, koska elokuvan rakennukset ja niiden koristelu on mahtipontista. Jos haluaa niin nähdä, elokuva on ehkä tosiaankin antanut vinkkejä natsisymboliikkaan. Varsinkin se mahtipontisuus on vaikuttavaa. Babelsbergissä on rakennettu komeita ympäristöjä, ornamentiikka tuo kieltämättä mieleen natsigeometrian ja joukkokohtaukset ovat vakuuttavia. Tässä kaikessa on ihailtavaa nähdä, miten kaikki on saatu aikaan ilman nykyelokuvien helppoja digitaalisia kikkoja.

Albert Speer katsoi elokuvan varmaan moneen kertaan ja otti opiksi mm. Wormsin modernista, suorakulmaisesta ja -seinäisestä linnasta sekä Attilan palatsista, joka edestä katsoen näyttää Pekingin kielletyn kaupungin keisarilliselta päärakennukselta. Wormsin linnan arkkitehtuuri vie mielikuvan jo Metropolikseen (1927).

Attila tosiaan: tämä hunnien johtaja esiintyy alkuperäisessä tarussa ja myös tässä elokuvassa. Kauhea ja ruma Attila (Etzel) menee naimisiin Kriemhilden (kuvassa) kanssa, mutta Kriemhilden taka-ajatuksena on vain kostaa edellisen puolisonsa Siegfriedin murha. Kriemhild on ehkä elokuvahistorian julmin ja kyynisin naispaholainen, mutta huonosti käy lopulta kaikille, kuten tarinan lopussa sanotaan: kaikki kuolivat, niin murhaan syyllinen Hagen miehineen, kuningas Gunther ja onneton Kriemhild sekä hänen pieni poikansa, ja hunnien riehunta läntisessä maailmassa oli kauhea kosto valonsankari Siegfriedin murhasta.

kari. naskinen@gmail.com

Rokotusten vastustaja voi syyllistyä kuolemantuottamukseen

Maailman paras tenniksenpelaaja Novak Djokovic ei ole päässyt pelaamaan sivistyneessä maailmassa, koska ei ole suostunut ottamaan koronarokotusta, mutta tällä hetkellä hän pelaa Dubaissa. Hän on sanonut, että luopuu mieluummin isojen kilpailujen voitoista kuin ottaa rokotuksen.

Tällaista porukkaa nyt on. Eikä useimmissa maissa ole kanttia puuttua tähän tilanteeseen. Rokotuksista kieltäytyvät eivät riskeeraa vain omaa elämäänsä, vaan muidenkin. Rokottamattomia sairastuu vakavasti selvästi enemmän kuin rokotettuja. Kun rokottamaton tartuttaa koronaviruksen toiseen ihmiseen, joka sitten vaikka kuolee, on rokottamaton syyllistynyt kuolemantuottamukseen.

Tammikuussa kuoli Suomessa sataatuhatta rokottamatonta kohti 16 ihmistä, rokotettuja vastaavasti 5.

kari.naskinen@gmail.com

Niilillä voi kyllästyminen johtaa kuolemaan

”Surkea”, sanoi vieressäni istunut Hercule Poirot -ekspertti, kun uusi Kuolema Niilillä -elokuva oli päättynyt. Tässä mielessä täysin puolueettomana nyökkäsin ja totesin, että samaa tasoa kuin edellinen eli Idän pikajunan arvoitus (2017). Molemmat on ohjannut engantilainen Kenneth Branagh, joka enemmän onkin saavuttanut arvostusta teatteriohjaajana.

Edellisestä, yhtä pitkäveteisen kyllästyttävästä pikajunatarinasta jäi mieleen junan suistuminen kiskoilta ja varsinkin se, että junan nostivat takaisin raiteilleen junan henilökunta ja matkustajat ilman minkäänlaisia nostureita. Tämä uusi elokuva alkoi ensimmäisestä maailmansodasta, jossa Hercule Poirot haavoittui kasvoihinsa niin, että suun ja nenän väliin jääneiden pahojen arpien takia hän päätti kasvattaa viikset. Kumma vain, että vaikka oikea poski meni sirpaleiden repiessä yhtä repaleiseksi, mutta partaa ei tarvinnut kasvattaa, koska poski parani täysin sileäksi.

Entä voisiko David Suchet juosta murhaajan perässä pistooli kädessä, kuten Branagh tekee? Onneksi ei Agatha Christie ole näitä tekeleitä näkemässä.

Tapahtumat sijoittuvat siis pääasiassa Niilille, jossa matkailuaiheisia kohteita ovat Abu Simbelin temppeli, jokin hieno hotelli Assuanissa ja Gizan pyramidit, jotka vastoin todellisuutta on sijoitettu aivan Niilin rantaa lähelle. Puuttuu vain Joanna Lumley esittelemässä nähtävyyksiä.

kari.naskinen@gmail.com

Bergmanin saari

Noin 30 maahan levitetty elokuva Bergman Island on kaikkialla muualla saanut pitää nimensä (jossakin island-sana on käännetty oman kielen saari-sanaksi), mutta elokuvan suomalainen maahantuoja on vaihtanut nimeksi Kohtauksia eräältä saarelta. Kenelle nyt Bergman mitää sanoisi? Pannaan siis nimeksi jotenkin viihteellisempi, ja osaavathan filmihullut yhdistää sen Ingmar Bergmanin tv-sarjaelokuvaan ja elokuvaan Kohtauksia eräästä avioliitosta (1973).

Ranskalaisen Mia Hansen-Løven ohjaama elokuva on mukava. Siinä elokuvantekijäpariskunta Tony (englantilainen Tim Roth) ja Chris (luxemburgilainen Vicky Krieps) matkustavat kesäksi Fårön saarelle työskentelemään uusien käsikirjoitustensa parissa. Näin teki todellisuudessa Mia Hansen-Løvekin, joka vastaavalla tavalla oleskeli Bergmanin kotisaarella Fåröllä kirjoittaessaan tätä elokuvaa.

Bergmanin jäljillä siis ollaan. Tony ja Chris majoittuvat taloon, jossa Bergman oli kuvannut Kohtaus-elokuvansa. Bergmanin oma Cinematograph-yhtiö osti tämän Dämban kylässä olevan talon sivurakennuksineen ja muutti ne elokuvanteon edellyttämiksi tiloiksi. Vanhaan navettaan tuli pieni kuvausstudio (6 x 12 metriä), liiteristä tehtiin leikkaamo ja vanhasta vaunuvajasta koeteatteri. Niin toimiva tästä kokonaisuudesta tuli, että lähes viiden tunnin kokonaiskestoinen sarjaelokuva kuvattiin nopeasti 42 päivässä.

Tonyn ja Chrisin mukana me katsojat pääsemme näkemään muitakin Bergman-kohteita: Bergman Center, Fårö Museum, Albatross-bistro, Bergmanin hautakivi ja lopussa Chris käy myös Bergmanin museoidussa kotitalossa. Vuosittain saarella järjestetään Bergman-viikko, ensi kesänä 28.6. - 2.7. ja teema on varmaankin Bergmanin monien elokuvien kuvaaja Sven Nykvist, jonka syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta.

Mia Hansen-Løven elokuva on leppoisa. Ei keinotekoista taidepuhetta, eikä varsinkaan Bergmanin elokuvista puhuta, mutta Bergmanista ihmisenä käydään ohuita kapakkakeskusteluja. Tony saa käsikirjoituksensa kuntoon, mutta vaikeampaa on Chrisillä, joka ei oikein saa päässään valmiiksi sitä yhtälöä, miten Bergman pystyi kirjoittamaan ja kuvaamaan ahdistavia elokuviaan näin kauniissa paikassa.

Kun Chris lopulta pääsee vauhtiin omassa tarinassaan, hän kertoo siitä Tonylle, ja tästä syntyy elokuva elokuvan sisään. Tällainen sisäkkäinen rakenne on hankala, kun katsoja ei pidä sitä yhtä oleellisena kuin elokuvan pääkertomusta. Minä ainakin toivon tätä Chrisin ”kuvitettua käsikirjoitusta” katsoessani, että palattaisiin nyt pian takaisin varsinaiseen aiheeseen.

Mutta mitäpä, jos ensi kesänä menisi Bergman-viikolle? Laivalla Oskarshamnista Visbyhyn, sitten kohti pohjoista ja lossilla Fårölle. Matkalukemiseksi Mia Hansen-Løven aikaisemman avopuolison Olivier Assayasin kirja Conversation avec Bergman (1990), josta löytyy osittaisia tekstejä myös netistä.

Assayas: "Näen Bergmanin poissaolon nykyelokuvasta isona tyhjiönä. Bergman valitsi aiheeksi sen, mikä on arvokkainta elokuvan olemassaossa, elokuvan kyvyn edustaa ihmiskokemuksen monimutkaisuutta, kohdata sen ristiriidat ja kaksijakoisuudet, katsoa sitä, mikä on ihmiskunnassa samanaikaisesti tuhoisaa ja täynnä toivoa, sekä mystiikkaa että raivostuttavan arkipäiväistä."

kari.naskinen@gmail.com

Punaisia kuiskauksia ja huutoja

Sielun sisäpuoli on kostea kalvo punaisen sävyissä, kirjoitti Ingmar Bergman käsikirjoituksensa esipuheessa. Se tarkoitti elokuvaa Kuiskauksia ja huutoja (1973), josta punainen myös tuli. Se on elokuva, josta Bergman sanoi tuossa vaiheessa, että kaikki muut hänen elokuvansa voi ilman muuta ajatella mustavalkoisiksi, mutta tätä ei. Tästä punaisesta elokuvasta Sven Nykvist sai parhaan kuvauksen Oscarin, mutta väri ei silti ole elokuvan oleellisin asia.

Kysymys on Bergmanille tutusta teemasta, ihmisten itsekkyydestä, kylmyydestä, välinpitämättömyydestä ja kaikesta sellaisesta, mikä tekee toisille ihmisille pahaa. Punaisella ei ole mitään tekemistään yhteiskuntapolitiikan kannalta, sillä Bergman keskittyi aina jokseenkin täysin ihmisten asioihin ilman poliittisia painotuksia. Kuiskauksista ja huudoista kirjoitti Kommunistisen marxilais-leninistisen liiton Gnistan-lehti, että ”Bergman on yksi taantumuksellisimmista taiteilijoista Ruotsissa. Hän on hyvin aggressiivinen proletaarista teatteria kohtaan, ja näyttelijäpiireissä on tunnettu tosiasia, että Bergmanin mielestä työväenluokan teatteri on huonoa teatteria.”

Toisaalta Bergmanin kritiikki kohdistuu lähes poikkeuksetta hyvinvoivan keski- tai yläluokan elämänmenoon tähtäyspisteen ollessa kuitenkin aina yksilöissä. Kuiskauksissa ja huudoissa ollaan ilmeisesti isossa maalaiskartanossa runsaat sata vuotta sitten. Siellä asuu vakavasti sairas Agnes (Harriet Andersson), jota hoitaa uskollinen palvelija Anna (Kari Sylwan), ja välillä käyvät katsomassa myös Agnesin sisarukset Maria (Liv Ullmann) ja Karin (Ingrid Thulin). Agnes kuolee elokuvan puolivälissä, mutta ei ehkä sittenkään. Ainakin hänen poskilleen tulee vielä kuoleman jälkeenkin kyyneleitä – eikä syyttä, sillä Marian ja Karinin huolenpito hänestä on ollut pelkkää teatteria. Onnen Agnes saavuttaa vastaa kuolemassaan: "Kaikki kipu oli poissa. Ihmiset, joita rakastan eniten maailmassa, olivat kanssani. Kuulin heidän juttelevan ympärilläni. Tunsin heidän ruumiinsa läsnäolon, heidän käsiensä lämmön. Halusin pitää hetken ja ajatella, että tämä on onnea joka tapauksessa. En voi toivoa mitään parempaa."

Muistelmateoksessaan Laterna Magica (1987) Bergman kertoi jääneensä 10-vuotiaana loukkuun ruumishuoneeseen, mutta ei tietenkään kuollut, vaan selvisi sieltä elävänä pois. Onko tästä kokemuksesta jotakin siinä, kun Agnes kieltäytyy päästämästä irti elämästään? Laterna Magicassa Bergman kirjoittikin, että tässä elokuvassa hän onnistui liikkumaan esteittä unen ja todellisuuden välillä.

Onko kysymyksessä eräänlainen uninäytelmä; ei liene pelkkä sattuma, että sairaan siskon nimi on Agnes. August Strindbergin Uninäytelmässä Indra-jumalan tytär Agnes tulee ihmisten joukkoon ja pääsee kokemaan ihmiselämän raadollisuuden. Niin tai näin, tämä on Bergmanilta selvästi muotokokeilu.

Kuten tiedetään, Bergmanin monissa elokuvissa oli häntä itseään ja hänen vanhempiaan. Ovatko sitten Maria ja varsinkin tunteeton Karin kuva Bergmanin äidistä? Bergman itse kiisti tämän tulkinnan, mutta ei ottanut kantaa siihen, onko ehkä häntä itseään Mariassa ja Karinissa tai Agneksessa.

Miehiäkin elokuvassa on. Yksi on tietenkin pappi, joka pitää rippilapsensa kuolinvuoteen äärellä pölhön siunauspuheen. Ulkonäöltään pappi muistuttaa Fannyssa ja Alexanderissa (1982) olevaa piispaa, häijyyden perikuvaa. Toinenkin mielleyhtymä: elokuvassa muistellaan lapsuutta, jolloin aina loppiaisaattona koko suku kokoontui kartanoon ja siellä mm. katsottiin heijastuskuvia alkeellisella kuvanheittimellä. Fannyssa ja Alexanderissa sama juttu, mutta kokoonnutaan jouluna.

Karinin diplomaattimies näyttää vastenmieliseltä mulkvistilta, jonka kanssa rakastelemisen Karin torjuu yhtenä iltana bergmanilaisen perversion avulla: illallisella Karin kaataa viinilasin, jonka sirpaleella hän myöhemmin makuuhuoneessa tekee haavan vaginaansa, eikä mies pääse pukille Karinin voimakkaan verenvuodon takia.

Elokuvan nimen Bergman otti musiikkikriitikko Yngve Flycktin arvostelusta, jossa hän kirjoitti Mozartin 14. pianokonserton kuulostavan aivan kuin "kuiskauksilta ja huudoilta". Hyvin nimi sopii elokuvaankin, jossa musiikkina kuullaan kuitenkin Bachia ja Chopinia.

kari.naskinen@gmail.com

Terapiaistunto pappilassa

Yksi tunnetuimpia Ingmar Bergmanin elokuvia on Syyssonaatti (1978). Vuonna 2007 se sai näyttämöllisenkin kantaesityksensä Svenska Teaternissa Helsingissä ja 2017 myös oopperakantaesityksen Helsingissä, kun suomenruotsalaisen Sebastian Fagerlundin sävellysteos tuli Kansallisoopperaan. Meni melkein kymmenen vuotta, ennen kuin Raija-Sinikka Rantala sai Bergmanilta luvan sovittaa elokuva teatterin lavalle, mutta siihenkin tuli sellainen rajoitus, että Bergman kielsi näytelmän esittämisen Ruotsissa. Bergmanille Syyssonaatti oli niin henkilökohtainen, että hän ei enää vanhana miehenä halunnut lähteä kotimaassaan repimään niitä asioita auki.

Bergman on taas ajankohtainen, kun teattereihin tuli ranskalaisen Mia Hansen-Løven elokuva Bergman Island. Se on kuvattu Bergmanin tutuksi tekemällä Fåröllä, mutta Bergmania siinä ei näy. Suomessa elokuvalle on annettu bergmania sivuava nimi Kohtauksia eräältä saarelta. Kun en päässyt sitä vielä näkemään, katsoin dvd:ltä taas kertaalleen Syyssonaatin, jonka senkin käsikirjoituksen Bergman teki Fåröllä.

Syyssonaatti on eräänlainen terapiaistunto. Maailmankuulu pianisti Charlotte ja hänen tyttärensä Eva kohtaavat seitsemän vuoden tauon jälkeen, eikä äiti vieläkään ymmärrä olevansa äiti, vaan hänen elämäänsä on pelkästään oma menestyksensä taitelijana. Lapsenlapsikin on tänä aikana syntynyt ja kuollut onnettomuudessa, mutta äiti ei konserttikiireiltään ehtinyt pientä Erikiä nähdä. Kun hän nyt vihdoin tulee käymään tyttärensä luona, tärkeintä on pyörähtää tyttären edessä ja esitellä Zürichistä ostamaansa hyvin istuvaa vaatetta.

Ingmar Bergman itse oli naimisissa viisi kertaa ja yksi vaimosta oli kuuluisa pianisti Käbi Laretei. Syyssonaatin pianisti Charlotte ei kuitenkaan kuvaa häntä, vaan enemmän Charlottessa on Bergmania itseään, jonka elämä suurena elokuvataiteilijana oli kiinni aivan muissa asioissa kuin omassa perheessä. Tähän viittaa sekin, että jälleen kerran Bergmanin elokuvassa ollaan pappilassa.

Elokuva alkaa, kun Evan pappipuoliso Viktor lukee katkelman kirjailija-toimittaja Evan kirjasta – elokuvan teema syntyy siitä: ”Elämistä täytyy opetella. Suurin este on se, etten tiedä kuka olen, vaan haparoin sokeana. Vasta kun minua rakastetaan sellaisena kuin olen, uskallan kohdata itseni. Moinen mahdollisuus on kuitenkin osaltani suhteellisen kaukainen.”

Charlotte ei ole opetellut elämistä, ainoastaan soittamista. Eikä hän nytkään osaa puhua tyttärensä kanssa muusta kuin konserteistaan, kunnes Eva vihdoin räväyttää kaiken auki. Jonkinlaiseen liennytykseen he pääsevät, mutta sitäkään Charlotte ei varsinaisesti kestä, vaan lähtee pois aikaisemmin kuin oli tullessaan ajatellut ja Evalle sanonut. Kun Charlotte on mennyt, Eva kirjoittaa vielä äidilleen kirjeen, jossa myöntää omiakin virheitään: olisi pitänyt kohdata äiti hellästi eikä vanhan katkeroituneen vihansa vallassa, ja että on olemassa sellainenkin asia kuin armo.

Mutta onko kaikki myöhäistä? Elokuva loppuu, eikä selviä, miten käy. Sukupolvien väli on joka tapauksessa liian iso, kun Charlotte on antanut sen venähtää. Charlotte ei ole pitänyt huolta lapsistaan. Evan lisäksi on vaikeasti sairas Helena, joka on jäänyt Evan hoidettavaksi, koska Charlotten uralle sairaasta lapsesta huolehtimisesta olisi ollut pelkkää riesaa. Huolta ja huomiota kaipaa vain Charlotte itse.

Charlottena Ingrid Bergman teki maksimaalisen hienon roolin. Tämän jälkeen hän ei enää näytellyt kuin yhdessä tv-elokuvassa, jossa hän on Golda Meir. Syyssonaatissa Ingrid Bergman on kieroon kasvaneena narsistina ja yhteytensä Evaan kokonaan menettäneenä niin täydellisesti epäonnistuneen ihmisen kuva, että harvoin näkee vastaavaa. Tosin ei Evakaan virheetön ole, eikä se tule ilmi, onko hänen ensimmäinen avioliittonsa epäonnistunut hänen traumojensa takia. Evaa näyttelee yhtä täydellisesti Liv Ullman, joka roolissaan ajattelee olevansa huono ihminen, koska ei osaa Chopiniakaan virheettömästi soittaa. Sitäkin joutuu ajattelemaan, olisiko Eva voinut auttaa asiaa nostamalla ”kissan pöydälle” jo kauan aikaa sitten, eikä vain padota raivoaan ja yksinäisyydentunnettaan.

Kahden suuren Bergmanin kohtaaminen sai alkunsa Cannesissa, jossa he tapasivat ilmeisesti 1972, jolloin siellä esitettiin Ingmar Bergmanin Kuiskauksia ja huutoja. Ingrid oli silloin pannut Ingmarin taskuun kirjeen, jossa muistutti Ingmarin lupauksesta, että he tekisivät elokuvan yhdessä. Näin sitten tapahtui ja syntyi Syyssonaatti. Helppoa ei kuitenkaan ollut, kuten ohjaaja kirjoittaa: ”Havaitsin jo harjoitustyön aikana, ettei tässä päästy eteenpäin ymmärryksellä eikä herkkävireisyydellä. Minun oli käytettävä työssäni menetelmiä, jotka muuten torjun, ennen muuta aggressiivisuutta. - - - Aamuisin hän oli usein pisteliäs ja kiukkuien ja masentunut aivan ymmärrettävistä syistä. Hän tuskitteli sairauttaan [rintasyöpä] ja oli myös sitä mieltä, että työtapamme oli outo ja epävarma.” (Kuvasta kuvaan, 1990)

Tässä kuvassa Ingmar Bergman on hänen ja Liv Ullmanin 10-vuotiaan tyttären Linn Ullmanin kanssa kuvausten aikana. Linn esiintyy yhdessä takaumassa esittäen Evaa pikkutyttönä. Linn Ullman syntyi 1967, jolloin Bergman oli naimisissa Käbi Latretein kanssa. Kaikkiaan Bergman teki yhdeksän lasta viiden eri kumppaninsa kanssa, ja yleinen tieto on, ettei hän kovin suurta huolta lapsistaan pitänyt. Kun Bergman itsekin kantoi taakkaa lapsuusajan traumoistaan, niin olihan tälle sonaatille kaikenlaisia taustoja.

kari.naskinen@gmail.com

Oopperan ylikapellimestarilla ei ole sananvaltaa ohjelmistokysymyksissä

Kansallisoopperan uusi ylikapellimestari Hannu Lintu tutustui jo 13-14-vuotiaana Richard Wagnerin musiikkiin ja oli innostunut ja hämmentynytkin. Koronaviivästyksen jälkeen Wagnerin ”Ring” jatkuu ensi elokuussa Valkyyrialla, sen jälkeen tulee Siegfried ja lopuksi Jumalten tuho kevätkaudella 2024. Vaikka Hannu Lintu ei sano olevansa erityisesti ”wagneriaani”, niin kyllä hän sitäkin oli nuorempana. Lintu kertoi suhteestaan säveltäjään Suomen Wagner-seuran Zoom-kokouksessa torstaina.

Ensimmäisen kerran Lintu sanoi päässeensä kosketukseen Wagnerin kanssa, kun Rauman kirjasto alkoi lainata äänilevyjä:

”Siellä oli hyvä valikoima ja muistan, kun lainasin Karl Böhmin johtaman Tristanin ja Isolden. Se oli heti valtava elämys – mitä tämä on ja mitä tämä tarkoittaa. Myöhemmin koko opiskeluajan kuuntelin kaikki käsiini saamat Wagner-levyt ja ulkomailla kävin katsomassa esityksiä. Wagneriaaniksi siitä helposti tuli, mutta sitten oli myös niitä vaiheita, kun Wagnerin tekstit alkoivat naurattaakin. Eivät kuitenkaan enää”, sanoi Lintu.

Viime syksynä hän johti Lentävää hollantilaista Pariisin oopperassa ja nyt Wagneria tehdään Helsingissä. Ring on kuitenkin niin iso satsaus, että Wagneria muita teoksia tuskin tulee vähään aikaan Kansallisoopperaan. Lintu sanoikin tekevänsä Wagnereita todennäköisesti tulevina vuosina jossain muualla.

Ohjelmiston valintaan ylikapellimestarilla ei ole sananvaltaa. Lintu ei kuulu johtoryhmään, mutta sanoi hän suunsa avaavan, jos aihetta on. Työsopimuksen mukaan ylikapellimestarin on joka tapauksessa hyväksyttävä talon linja. Vaikutusvaltaakin on sen verran, sillä ylikapellimestari voi vaikuttaa omien produktioittensa solistivalintoihin.

Ylikapellimestarin johtamia teoksia tulevat seuraavaksi olemaan maaliskuun ensi-illat, Richard Straussin Salome ja Benjamin Brittenin Billy Budd, joka perustuu Herman Melvillen pienoisromaaniin. Billy Budd tulee Oslosta hankitulla produktiolla ensimmäistä kertaa Suomeen. Lintu vähän ihmetteli, miksi Britten on jokseenkin vähän esitetty meillä, vain Peter Grimes on kunnolla tuttu.

”Brittenin musiikki koetaan ehkä vaikeaksi, kun se on aika paljon resitoivaa. Siinä ei solistien laulu ikään kuin aukea eikä hulmua samalla tavalla kuin vaikkapa Shostakovitshilla ja Prokofjevilla. Britten ei tee solisteista kruunua, vaan tärkein on orkesteri. Toisaalta kuitenkin esimerkiksi Aulis Sallisen oopperoissa on samantapaisia sävelkulkuja, jotka taas ovat sopineet suomalaiseen mielenlaatuun. Billy Buddin erikoisuus on vielä se, että siinä ei ole naisia ollenkaan. Harvinaista sekin, että oopperan tapahtumat sijoittuvat sukellusveneeseen”, sanoi Lintu.

Lintua haastatellut musiikkitoimittaja Matti Lehtonen ihmetteli sitä, että Kansallisoopperan ohjelmistosta puuttuvat tällä hetkellä suositut italialaiset oopperat. Lintu vastasi, että tulossa on kyllä uusia Verdi-produktioita ja uutena myös Puccinin Turandot.

Lintu oli videoyhteydessä Wienistä, jossa on harjoituttamassa Tonkünstler-orkesteria sunnuntain ja maanantain konsertteihin Musikvereinin salissa [Bartok, Larcher, Schubert]. Sieltä hän siirtyy Lissaboniin, jossa perjantaina ovat ohjelmassa Boulanger, Faure ja Gubaidulina. Maaliskuussa Lintu käy Kansallisoopperasta Sibeliustalossa, jossa hän johtaa 24.3. Beethovenin Missa Solemnisin.

kari.naskinen@gmail.com