Itämeren keisarinna

Finnjet Historical Society ry. on 2009 perustettu suomalais-saksalainen historiaseura, joka oman luonnehdintansa mukaan ”täyttää sitä kulturellista ja tietämyksellistä tyhjiötä, jonka johdosta Suomen merihistorian kansainvälisesti maineikkaimman aluksen annettiin täydellisesti tuhoutua Alangin romurannalla Intiassa 2008-09”. Yhdistys perustettiin sen jälkeen, kun purje- ja höyrylaivoihin keskittyneet yhdistykset olivat torjuneet Finnjet-harrastajat toteamuksella, että ”me tallennamme vain historiaa”.

Finnjetin suunnittelussa oli ollut mukana mm. Martin Saarikangas. Keväällä 1977 aluksen kastoi rouva Annikki Mattila, laivan tilanneen Enso-Gutzeitin johtokunnan puheenjohtajan Olavi J. Mattilan puoliso. Liikennöintiä alkoi hoitaa Enso-Gutzeitin tytäryhtiö Finnlines, ja ensimmäiselle varsinaiselle matkalleen Helsingistä Travemündeen Finnjet lähti 13.5.1977. Samana kesänä 40 vuotta sitten pääsin minäkin matkustamaan tuolla Itämeren keisarinnalla, ja olihan se toista kuin jollakin M/S Svea Reginalla tai M/S Vikingillä Ruotsiin reissaaminen. Finnjet oli sentään GTS (Gas Turbine Ship).

Finnjet oli maailman suurin ja nopein perinteinen autolautta, ja nopeudessa sillä on edelleen maailmanennätys, jos ei oteta huomioon 2000-luvulla rakennettuja katamaraaniautolauttoja. Finnjetin moottorit olivat teholtaan niin suuria, että tätäkään ennätystä (75 000 hevosvoimaa) ei ole ylitetty.

GTS Finnjetissä oli kaksi Pratt & Whitneyn kaasuturbiinimoottoria, jotka olivat muunneltuja versioita Douglas DC 8 -lentokoneen moottorista. Kaasuturbiinit pyörivät 63 kierrosta sekunnissa ja pyörittivät kahta potkuria 3 kierrosta sekunnissa. Tällä kurin Finnjet ajoi 1145 kilometrin matkan satamasta satamaan 22 tunnissa, kun huippunopeus oli 30,5 solmua (57 km/t).

Kun silloin kesällä 1977 matkustin Travemündestä Helsinkiin, onnistuin pääsemään tämän ihmelaivan konehuoneeseenkin, jossa konepäällikkö Veikko Haapanen esitteli moottoreita. Piti tietenkin selittää sekin, miksi puhutaan kaasuturbiinista, vaikka polttoaine kuitenkin oli Neste Oy:n lämmitysöljyä, jota kului kahdensuuntaiseen matkaan 600 tonnia. Kun tämän kaikkein yksinkertaisimmin ilmaisee, niin kun sopivaa polttoainetta syötetään turbiinin läpi virtaavassa ilmassa, syntyy kaasua. Ilmaa pumpataan kompressorilla. Näin systeemi toimii suihkulentokoneissakin, mutta ne polttavat kerosiinia.

Finnjet oli siis teknisiltä ominaisuuksiltaan huippua, mutta matkustusmukavuudesta muistan sen, että laivan moottorit ilmeisesti täristivät rakenteita. Matkustajahytit olivat samanlaisia pieniä kuin ne ovat halvoilla matkoilla nykyisillä ruotsinlaivoillakin, ja ravintolatilat olivat vaatimattomat ottaen huomioon Finnjetin koon; pääravintola oli Adam & Ewa. Matkustajia Finnjet veti noin 1500.

Kaasuturbiinien loppu tuli, kun taas yksi energiakriisi iski. Sen jälkeen 1981 laivaan asennettiin kaksi Wärtsilän dieselmoottoria ja Strömbergin sähkögeneraattoria. Polttoaineenkulutus putosi puoleen, mutta matka-aika yhteen suuntaan venähti 36 tuntiin.

Finnjet oli 215 metriä pitkä. Nykyisistä Suomen vesillä liikennöivistä autolautoista vain M/S Viking Grace on vähän pitempi, 218 metriä. Valmistuttuaan 40 vuotta sitten Finnjetiä lähimpänä olivat M/S Svea Corona, M/S Wasa Queen ja M/S Wellamo, kukin 153 metriä.

Finnjetin loppu oli sitten tarina sinänsä. Monien omistajanvaihdosten aikana laivan nimikin vaihtui muutamaan kertaan. Yksi vaihe oli, kun Espoossa tehtiin valtuustoaloite laivan ostamiseksi maailmalta, silloin nimeltään Da Vinci. Aloitteen allekirjoittajina olivat mm. Martin Saarikangas ja Timo Soini. Ajatuksena oli, että laivasta tehtäisiin tilapäismajoituspaikka pakolaisille, turvakodin asukkaille ja tutkijoille. Hinta olisi ollut 7 miljoonaa euroa.

Romuttamolle reitti kuitenkin vei. Historiaseuran mukaan Finnjet oli hyväkuntoisin matkustaja-alus, joka koskaan oli ajettu Alangin romurautarannalle. Siitä tuli myös kaikkein tappiollisin romutus johtuen osittain siitä, että laivan runko oli poikkeuksellisen vahvaa tekoa, koska se oli tehty kuin jäänmurtajan rungoksi.

Finnjetin historiaseuran perustivat laivan kuusi matkustajaa ja yksi miehistön jäsen. Seuran nettisivujen keskustelupalstalla todetaan, että jos Finnjet olisi ruotsalaista käsityötä, se olisi nyt varmaan maailmankuulu nähtävyys.

kari.naskinen@gmail.com

Suomen itsenäistymistavoite julki Helsingin työväentalolla

Sata vuotta sitten viikkoa ennen juhannusta Suomen sosialidemokraattinen puolue hyväksyi puoluekokouksessaan Helsingin työväentalolla (kuvassa) päätöslauselman, missä tavoitteeksi asetettiin itsenäinen Suomen tasavalta. Porvaripuolueet olivat keväämmällä pitäneet omia kokouksiaan, mutta ne eivät edenneet itsenäisyystoiveissa yhtä pitkälle, vaan kannattivat yhteistyötä Venäjän väliaikaisen hallituksen kanssa.

Jo muutamaa päivää ennen SDP:n puoluekokousta oli senaatin varapuheenjohtaja (käytännössä pääministeri) Oskari Tokoi sanonut eduskunnassa, että ”tarkoitus on Suomen itsenäisyyden ja vapauden saavuttaminen, sellaisen itsenäisyyden, joka vastaa Suomen kansan arvoa kansakuntien joukossa”.

Venäläisten tuntoja käsiteltiin Työmies-lehdessä, jossa lainattiin Venäjän lehtien kannanottoja SDP:n päätöksestä. Tässä muutamia kesäkuulta 1917:

– ”Suomen sosialidemokraatit ovat lausuneet epäluottamuksensa Venäjän vallankumoukselle.” (Rabotshnaja Gazeta)
– ”Kuinka vähä-älyisiä, kuinka tyhmiä oppilaita onkaan Venäjän vallankumouksella.” (Djenj)
– ”Tunnustamalla Suomen kansalle mitä laajimmat oikeudet Venäjän valtakunta ei voi Venäjän kansan etujen nimessä sallia Suomen eroamista Venäjästä, eikä se voi sallia, että Suomi joutuisi asemaan, jossa se Venäjälle vihamielisten maitten vaikutuspiirissä ollen voisi uhata Venäjän turvallisuutta ja Venäjän asemaa Itämerellä.” (Rjetsh)

Siitä se joka tapauksessa lähti. Kesä-heinäkuun vaihteessa 1917 sos.dem. puolueen valtuuskunta oli jo paikalla Petrogradissa, kun siellä kokoontui Venäjän valtakunnallinen neuvostojen edustajainkokous. Valtuuskunnan muodostivat SDP:n kansainvälisten yhteyksien asiantuntija, hyvin kielitaitoinen K.H. Wiik, puoluesihteeri Matti Turkia, kansanedustaja Evert Huttunen ja puoluetoimitsija Ali Aaltonen (teloitettiin Hennalassa 1918).

Valtuuskunnan tarkoituksena oli hakea tukea puolueen omaksumalle itsenäisyyspyrkimykselle tai ainakin varmistaa edustajainkokouksen arvovallan avulla Suomelle mahdollisimman laaja sisäinen itsehallinto. Keskusteluissa eri ryhmien kanssa valtuuskunta sai varauksettoman tuen bolsevikeilta, mutta mensevikit ja sosialistivallankumoukselliset eivät täysin lämmenneet vaatimuksille.

Lopulta tilanne kuitenkin kääntyi hyväksi. Päätökseksi tuli mensevikki Rafael Abramovitshin valmistelema kompromissi, missä Suomen itsemääräämisoikeus ja jopa valtiollinen riippumattomuus tunnustettiin, mutta lopullinen päätös jätettiin lokakuuksi suunnitellun kansalliskokouksen ratkaistavaksi.

Takaisku tuli 31.7.1917, kun väliaikaisen hallituksen johtoon siirtynyt Aleksandr Kerenski hajotti eduskunnan.

Uudet vaalit piti järjestää, syksy eteni ja Venäjällä tapahtui uusi vallankaappaus suomalaisille tutun V.I. Leninin johdolla. Marraskuun 15. päivänä Suomen valtioelimet katkaisivat kaikki siteet Venäjään ja eduskunta päätti ryhtyä käyttämään korkeinta valtaa Suomessa. Hyvin voisi sanoa, että 15.11. on Suomen todellinen itsenäisyyspäivä.

kari.naskinen@gmail.com

Moottoritoimittaja

Kun rehtori emeritus Juhani Melanen esitti kritiikkiä Suomen jatkosotaa käsittelevää juttuani (27.6.2017) kohtaan, hän tituleerasi minua moottoritoimittajaksi. Oikea nimike ainakin takautuvasti, sillä toimin auto- ja liikennetoimittajana Etelä-Suomen Sanomissa 1970-84 ja sen jälkeen jatkoin kirjoittamista autoista Uudessa Lahdessa jonnekin 1990-luvun jälkipuoliskolle. Moottoritoimittaja ei kuitenkaan saa kirjoittaa muusta kuin autoista.

Aikoinaan kansanedustaja ja ministeri Matti Luttista muistettiin tasaisin väliajoin kutsua lihanleikkaajaksi ja kansanedustaja Ilkka Viljasta hierojaksi – jossain lehtijutussa uimavalvojaksikin –, kun haluttiin viestittää, että tuollaisista lähtökohdista ei voi asiallisesti toimia vaativissa poliittisissa tehtävissä.

Työni moottoritoimittajana oli joka tapauksessa niin antoisaa, ehkä paras vaihe toimittajanurallani, että muistan tapauksia vieläkin oikein hyvin:

Aina totuus ei kaikkia miellyttänyt. Kun Volvon nokka 1970-luvulla muuttui sellaiseksi viistoksi ja massiiviseksi - oli kömpelön näköinen -, kirjoitin autosta kyllä näkyvän, että kysymyksessä on traktoritehtaan tuote. Suomen Volvon silloinen tiedotuspäällikkö Bengt Hällström soitti ja ilmoitti, että minua ei enää koskaan kutsuta mihinkään Volvon järjestämään tilaisuuteen. Kutsuttiin kuitenkin.

Koska en luottanut autonvalmistajien ja maahantuojien ilmoittamiin kaikkiin tietoihin, tein esimerkiksi kiihtyvyysmittaukset itse. Valtatie 12:lla on jossakin Hämeenkosken - Lammin tienoilla pitkä suora, jossa minulla oli oma ”testirata”. Kyydissä ollut käytti sekunttaria, kun piti saada kiihtyvyys 0 - 100 km/t. Kerran kuitenkin kävi niin, että se suoranpätkä ei riittänyt mittaukseen. Perkinsin 1,5 litran dieselmoottorilla varustettu Morris Marina ei nimittäin ehtinyt saavuttaa satasen vauhtia, ennen kuin tie alkoi loivasti nousta ja auton vauhti hiipui.

Perkinsin ikivanhoja dieselkoneita asennettin Marinaan Suomessa 1970-luvun lopulla. Moottorin lisäksi muutossarja piti sisällään mm. vahvemmat jouset, voimansiirron ja lisäakun. Moottori tuotti 37 hevosvoimaa, ja maahantuojan ilmoituksen mukaan auton huippunopeus oli kylläkin hieman yli 100 km/t.

Parempaan vauhtiin olin päässyt vuonna 1977, kun Frankfurtin autonäyttelyssä esiteltiin Saab 99 Turbo. Se oli ensimmäinen sarjatuotantoautossa käytetty turbomoottori. BMW ja Porsche olivat tätä ennen julkistaneet turbomoottoreilla varustellut mallinsa, mutta vasta Saab kehitti moottorit, jotka soveltuivat myös siviilikäyttöön. Suomalainen moottoritoimittajaryhmä palasi Frankfurtista näillä turbo-Saabeilla ajaen. Se oli ensimmäinen kerta, kun ajoin yli 200 km/t.

Ikimuistoinen oli myös käyntini Frankfurtin autonäyttelyssä 1983. Sovin Suomen Fordin tiedotuspäällikön Timo Putkosen kanssa uuden Lincolnin koeajosta; lupasin ilmaantua Fordin käyttämän hotellin ala-aulaan seuraavana aamuna klo 8. Kun menin sinne, vastassani oli yllättäen F1:n kolminkertainen maailmanmestari Jackie Stewart, jonka Ford oli palkannut pr-tehtävään. Stewart toivotti minulle hyväthuomenet: ”Welcome Mr Naskinen”. Sitten vain autoon, ensin Stewart ajoi ja varttitunnin kuluttua vaihdoimme paikkoja.

Olin niin häkellyksissäni, että sekosin jossakin reitiltä, vaikka Stewart kartanlukijana olikin, Myöhästyimme puoli tuntia hotellilta, jossa seuraavina vuoronsa varanneet jo odottivat. Tulipa kuitenkin hyvät jutut lehteen sekä Lincolnista että Stewartista.

Kun olin kätellyt Stewartin, lähdin autonäyttelyalueelle. Siellä ensimmäiseksi aamukahville, kun en ollut aamulla ehtinyt. Yhdessä pöydässä istui kaksi miestä ja kysyin, voinko istuutua vapaalle tuolille – kolminkertainen maailmanmestari Nelson Piquet ja kaksinkertainen maailmanmestari Walter Röhrl nyökkäsivät. Vähän siinä autourheilusta keskusteltiin, ja Röhrliltä mm. kysyin, miksi hän ei koskaan ajanut Jyväskylän MM-rallissa. Vastausta en muista, mutta Röhrl ei oikein pitänyt sorateistä.

Saman päivän iltana menimme Suomen Fordin toimitusjohtajan Pekka Leanderin kanssa lied-konserttiin. Suuriin saksalaisiin mezzosopraanoihin kuuluva Christa Ludwig nimittäin sattui olemaan jäähyväiskonserttikiertueellaan Frankfurtissa. Christa Ludwig oli esiintynyt Bayreuthissa ensimmäisen kerran jo 1966 Tristanissa ja Isoldessa Brangänen roolissa – ja nyt me Leanderin kanssa eturivissä!

Fordiin liittyy sellainenkin tapaus, että voitin Sierran lehdistöesittelyssä suomalaisten moottoritoimittajien kesken käydyn kilpailun. Espoossa Bembölen mikroautorata piti ajaa ympäri niin, että konepellin päälle oli kiinnitetty laakea kulho, jossa irrallaan oleva tennispallo ei saanut pudota. Voitin ylivoimaisesti, sillä tunsin radan kuin omat taskuni. Olin kilpaillut radalla mikroautolla lukemattomat kerrat. Muille en tätä kertonut, otinpahan vain palkinnon tyynen leuhkana vastaan.

Moottoritoimittaja on kuitenkin vain moottoritoimittaja. Kerran ESS:n hallituksen puheenjohtaja Ossi Kivekäs moitti minua epä-älyllisyydesta. Kun olin tehnyt jutun häkäpönttöautoista, oli aamulla töihin mennessäni työpöydälläni Kivekkään allekirjoittama lappu: ”Vain hölmöt puhuvat häkäpöntöistä, intelligentsija käyttää termiä puukaasutin”.

Moottoritoimittajana oli joka tapauksessa mukavaa. Kuva tämän jutun yhteydessä on Geneven autonäyttelystä, jossa poseerasin Miss Sveitsin Lolita Morenan kanssa. Aika misu, tuli kolmanneksi sekä Miss Maailma- että Miss Universum -kilpailuissa. Nyt kun netistä tarkistin, mitä Lolitalle sen jälkeen on tapahtunut, luin hänen olleen 1994-99 naimisissa yhden kaikkien aikojen parhaan jalkapalloilijan Lothar Matthäusin kanssa. Parempiakin vaihtoehtoja olisi ollut.

kari.naskinen@gmail.com

Kesäsota 1944, yhtä tyhjän kanssa

Juhannuksena Viipurissa käydessäni ostin sieltä venäläis-suomalaisen sotahistorian tutkijan Bair Irintshejevin uuden kirjan Kannaksen suurtaistelut kesällä 1944 venäläisin silmin (Minerva, 2017). Vaimoni sanoi vähän hymyillen, että ”onpa ajankohtainen kirja - onkos siitä jo reippaat 70 vuotta”. Vastasin, että ajankohtainen on, joka vuosi aina näin juhannuksen tienoilla.

Kun jatkosota oli alkanut 25.6.1941, puhui tasavallan presidentti Risto Ryti seuraavana päivänä radiossa: ”Suur-Saksan valtakunnan sotavoimat nerokkaan johtajansa, valtakunnankansleri Hitlerin komennossa, käyvät rinnallamme menestyksellistä taistelua - - - on tällä kerralla ehkä paremmat mahdollisuudet onnistumiseen kuin kenties milloinkaan ennen.”

Tasan kolme vuotta tuosta ja oltiin enemmän kuin kusessa. Winston Churchill oli jo ennen juhannusta 14.6.1944 lähettänyt Josif Stalinille kirjeen: ”Toivotan kaikkea parasta menestyksellenne Karjalassa.” Siitä se sitten lähti, kun Stalin oli sitä mieltä, että tsuhnien päähän on ajettava järkeä päähän moukarilla.

Kannaksen halkijuoksun päätteeksi Puna-armeija valloitti Viipurin muutamassa tunnissa 20.6. ja menetti kaatuneina vain kahdeksan miestä. Eikä pakenevista suomalaisista puolustajistakaan kaatunut kuin 85 sotilasta. Leningradin rintaman johtaja Leonid Govorov ylennettiin marsalkaksi ja Leningradin rintaman komissaari Andrei Zdanov kenraalieverstiksi.

Suomen sotaherroilla meni huonommin. Viipurissa jääkärieversti Armas Kemppi ja majuri Kurt Bäckman eivät hallinneet asioita, kuten kenraaliluutnantti Harald Öhquist kirjoitti päiväkirjaansa: ”Ei ollut ihme että Kemppi ja Bäckman menettivät hermonsa – molemmat olivat kroonisia alkoholisteja, joista marskia oli varotettu!”

Irintshejevin kirjassakin kuvataan havainnollisesti tätä asiaa yhdellä esimerkillä: kun Bäckman tuli hengästyneenä ja hiestä läpimärkänä Kempin esikuntaan Torkkelinkatu 12:een, jossa Kemppi saneli parhaillaan käskyä, tämä keskeytti sanelun kaataakseen järkyttyneelle Bäckmanille konjakkia.

Puna-armeija aloitti varsinaisen hyökkäyksen klo 12.30 ja homma oli selvä 16.45, jolloin vänrikki Eelis Mäkinen haki Suomen lipun Viipurin linnan tornista, ja 16.50 räjäytettiin Linnansilta.

Kemppi ja Bäckman pantiin tekemisistään sotaylioikeuteen. Paljon he eivät olleet Viipurissa tehneetkään, mutta eipä ollut paljon mahdollisuuksiakaan. Osa Suomen sotaherroista olisi antanut Viipurin mennä kokonaan ilman taisteluakin, tätä mieltä olivat mm. päämajoitusmestari A.F. Airo ja Panssaridivisioonan komentaja Ruben Lagus.

Hyvä joka tapauksessa, että tämän suurempaan rähinään ei kyetty, sillä jos suomalaiset olisivat alkaneet vakavissaan puolustaa Viipuria, siitä ei olisi jäänyt jäljelle kuin rauniot. Nyt siellä voi käydä esimerkiksi Karjalankannaksen sotamuseossa, jota Bair Irintshejev pitää.

ILMAN VIIPURIA
SUOMI OLI INVALIDI

Viipurin vallattuaan neuvostojoukot jäivät sinne, vaikka tie eteenpäin oli kahden tunnin ajan lähes auki. Miksi eivät käyttäneet hyväkseen pakokauhua suomalaisjoukoissa? Neuvostoliiton panssarirykmentin asiakirjoissa mainitaan, ettei hyökkäystä jatkettu, koska Saimaan kanavan sulkujen ylittämiseen tarvittavaa kalustoa ei tuossa vaiheessa ollut.

Toinen syy oli ehkä se, että Viipurin valtausta juhlittiin. Punaisenlähteentorilla marssimusiikki soi ja juhlapuheita pidettiin. Puna-armeijan johto tiesi, että Viipurin menettäminen oli Suomelle katastrofi. Öhquist kirjoitti monesti, että ”ilman Viipuria Suomi oli invalidi”.

Kun Puna-armeijan joukoissa oli juhlittu ja levätty, otettiin tähtäimeen Talin ja Ihantalan kylät, 10-14 km Viipurista pohjoiseen. Tykistövalmistelu aloitettiin 25.6. aamuseitsemältä ja hyökkäys käynnistyi klo 8.30. Tätä Tali - Ihantalaa, suurinta Pohjoismaissa koskaan käytyä taistelua kesti sitten 9.7. asti, ja koko roska päättyi 4.9.1944.

Neuvostoliitossa ilmestyneessä Suuren isänmaallisen sodan tietosanakirjassa (1985) Viipurin valloittamisesta kerrotaan hyvin, mutta Kannaksen suurtaisteluista ei paljonkaan. Näin siksi, että Tali - Ihantalaa voidaan pitää Suomen torjuntavoittona, kuten Tuntemattoman sotilaan Vanhala hihittelee: ”Tappioita kärsineenä, mutta yhä lyömättömänä perääntyy armeijamme uusille puolustuslinjoille.”

ASELEPOEHDOT MAALISKUUSSA
JA LOPULTA SYYSKUUSSA

Paljon olisi ehkä voitu välttää. Mielenkiintoista on tarkastella esimerkiksi sitä, miten aselepoehdot syyskuussa poikkesivat niistä ehdoista, mitkä Suomi oli saanut Neuvostoliitolta 29.3.1944. Vertaillaanpa.

Vaatimukset Suomelle maaliskuun lopussa, kohta 1: ”Välien katkaisu Saksan kanssa ja saksalaisten joukkojen ja alusten internointi tai välien katkaisu Saksan kanssa ja saksalaisten joukkojen ja alusten karkottaminen Suomesta huhtikuun loppuun mennessä. Kummassakin tapauksessa Neuvostoliiton hallitus voi auttaa Suomea asevoimillaan.”

Vastaava kohta syyskuussa, kohta 1: ”Suomi sitoutuu riisumaan aseista 15.9.1944 jälkeen Suomeen jääneet saksalaiset maa-, meri- ja ilmavoimat sekä luovuttamaan niiden henkilöstön Liittoutuneiden (Neuvostoliiton) Ylimmälle Sotilasjohdolle, jonka tehtävän suorittamisessa Neuvostoliiton Hallitus antaa Suomen Armeijalle apua. Suomen hallitus sitoutuu myös internoimaan sen alueella olevat Saksan ja Unkarin kansalaiset.”

Maaliskuussa kohta 2: ”Neuvostoliiton ja Suomen vuoden 1940 rauhansopimuksen palautus voimaan ja suomalaisten joukkojen vetäminen vuoden 1940 rajalle vähitellen huhtikuun kuluessa.”

Syyskuussa kohta 2: ”Sotatoimien lopettamisenyhteydessä Suomen puolelta 4.9.1944 ja Neuvostoliiton puolelta 5.9.1944 Suomi sitoutuu siirtämään sotajoukkonsa vuoden 1940 Neuvostoliiton ja Suomen välisen rajan taakse, se mukaan kuin on määrätty tätä sopimusta seuraavassa liitteessä.”

Kohdat 3-6 käsittelivät asioita sotavangeista, sotakorvauksista ja Petsamosta.

Maaliskuussa kohta 7: ”Mikäli Suomen osapuoli hyväksyy yllä mainitut kuusi ehtoa, katsoo Neuvostoliiton hallitus mahdolliseksi luopua oikeuksistaan Hangon vuokra-alueeseen korvauksitta.”

Syyskuussa kohta 7: ”Neuvostoliitto luopuu Hangon niemimaan vuokraoikeuksistaan, jotka myönnettiin sille Suomen ja Neuvostoliiton välisessä rauhansopimuksessa 12.3.1940. Suomi puolestaan sitoutuu vuokraamaan Neuvostoliitolle maa- ja vesialueen Porkkalan niemimaan alueilla laivastotukikohdan perustamista varten sinne.”

Siis lopputuloksen kannalta yhtä tyhjän kanssa koko kesäsota 1944. Entä jatkosota kokonaisuudessaan? Samat sanat. Mutta ruumiita vain tuli: suomalaisia kaatui tai katosi 63 000, saksalaisia 14 000 ja neuvostoliittolaisia 265 000. Siviilejä kuoli suuruusluokkaa 5000 - 8000. Haavoittuneita: Suomi 160 000, Saksa 37 000, Neuvostoliitto 400 000.

kari.naskinen@gmail.com

Oma apu, paras apu

Avustuskassat olivat ensimmäisiä tehdastyöläisten yhteistoiminnan muotoja ja joukkoliikettä. Ne korvasivat jonkin verran yhteiskunnallisen turvaverkon puuttumista 1800-luvulla, jolloin tehtaiden duunarit olivat vuosipalkollisina tehtaanomistajien eli isännän holhouksessa. Ensimmäinen avustuskassa eli tehdaskassa oli 1846 perustettu Finlaysonin puuvillatehtaan työväen sairaus- ja eläkekassa. Tampereella toimiva Työväenmuseo Werstas on nyt julkaissut historiakirjan Työväen apu, paras apu suomalaisen työväenliikkeen sosiaalisesta toiminnasta. Sen on kirjoittanut fil. maist. Eeva-Maija Ingman-Toivonen.

Alkuun nämä avustuskassat olivat lähtöisin työnantajista, koska patruunoilla oli tapana ja velvollisuuskin tarjota työntekijöilleen ja näiden perheille ruoka ja asunto sekä turvata heidät myös sairauden ja työkyvyttömyyden varalta. Pitkäaikaisessa palveluksessa olleille työntekijöille isännän piti tarjota myös vanhuudenturva. Avustuskassojen lisäksi tehtaanomistajat perustivat työntekijöilleen 1800-luvulla työväenasuntoja, ruokaloita, pesutupia, sairashuoneita, kouluja, kirjastoja ja kirkkoja.

Nämä järjestelyt alkoivat muuttua sen jälkeen, kun oli säädetty elinkeinovapauslaki 1879. Avustuskassatoiminnasta tuli selvemmin työväen omaehtoista toimintaa.

Kansalaissodan jälkeen apua tarvittiin entistä enemmän, ja perustettiin Suomen työläisten avustuskomitea ja paikallisia avustustoimikuntia, jotka hankkivat varoja punaorpojen hyväksi.

Valtio oli päättänyt tukea suoraan vain valkoisten leskiä ja orpoja eläkkeillä, joten työväenliikkeen piti hoitaa asioitaan itse. Punaisia avuntarvitsijoita oli kesällä ja syksyllä 1918 yli 43 000 ihmistä. Valtio antoi kyllä punaorpojen huoltamiseenkin jonkin verran varoja, joiden jakamisesta huolehtivat kunnat ja erilaiset järjestöt.

Kansalaissodassa vammautuneet saivat apua Punainvalidit ry:ltä, joka toimi 1918-86. Sillä oli kesäkodit Helsingissä, Tampereella ja Turussa.

Sosiaalidemokraattinen Työläisnaisliitto keräsi varoja punaorpotyöhön vuonna 1921 Ola Fogelbergin suunnittelemalla Turvattomien päivä -merkeillä. Liitto kiinnitti erityistä huomiota äitiyshuoltoon ja lastensuojeluun, mutta kun valtiollisella tasolla eivät asiat edenneet, perusti liitto 1929 oman turvakodin aviottomille äideille.

Valtio tuli 1920-luvulla jo vastaan jo hieman paremmin. Valtionavustusten turvin perustettiin punaorpoja varten kunnallisia lastenkoteja, -tarhoja ja -seimiä. Kirjassa on kuva vuodelta 1928 Lahden punaorpokodista, jonka perusti Suomen työväen järjestönuorten liitto.

Monet työväen oman sosiaalisen toiminnan järjestöt ovat nyttemmin irtautuneet työväenliikkeestä palvellakseen yleishyödyllisinä järjestöinä. Hyvänä esimerkkinä on sitoutumaton ja riippumaton Kuluttajaliitto ry, joka aloitti Sos.dem. Naisliiton aloitteesta Kotineuvontaliittona 1957. Vastaavanlaisia tapauksia on paljon.

Punapääoman romahdus huonon liikkeenjohdon takia aiheutti paljon pahaa, mutta jotakin on vielä jäljellä. Yli satavuotias vakuutusyhtiö Turva jatkaa yhteistyötään ay-liikkeen kanssa ja Osuuskunta Tradeka jatkaa E-liikkeen perintöä, josta tuoreimpien uutisten mukaan Cumulus-hotellit myydään nyt pois.

Historiateos antaa hyvän kuvan työväen oman sosiaalisen ja muunkin toiminnan laajuudesta. Se kattaa myös sivistys-, koulutus- ja valistustyön, monipuolisen kulttuuritoiminnan sekä työläisurheilun, jonka ensimmäisenä puhtaana edustajan perustettiin Helsingin Ponnistus 1887. Finlayson & Co:n voimistelu- ja urheiluseura perustettiin 1891. TUL perustettiin 1919.

kari.naskinen@gmail.con

Huviveron kiertäminen oli aikoinaan varsinainen taiteen laji

Helsingin yliopiston tuoreen tutkimuksen mukaan kansalaiset antaisivat veropetoksista lievempiä rangaistuksia kuin tuomarit. Kun minullakin on läheistä tietoa yhdestä veropetoksen lajista, huviveron kiertämisestä, otan asian esille tuonnempana.

Huvivero poistui 1981, mitä ennen sillä oli pitkä historia. Jo 1782 annetun asetuksen mukaan esiintyvien taiteilijoiden piti suorittaa maksu Kehruuhuonerahastoon; kehruuhuoneet olivat naisten työvankiloita, joissa teetettiin käsitöitä. Yleisin syy kehruuhuonekomennukseen oli vastasyntyneen lapsen surmaaminen. Vuonna 1818 huviveron tuotto ohjattiin Vaivais- ja työhuonerahaston hyväksi.

Huviverosta tehdään selkoa Veikkaus Oy:n Raymond-lehdessä 2/2017. Selonteon pohjana on Lapin yliopiston professoreiden Esko Linnakankaan ja Leila Juannon kirja Verojen historia (Grano, 2016).

Huviveroa kannettiin siis huveista, varsinkin ns. kansanhuveista. Teatteri, ooppera ja klassisen musiikin konsertit vapautettiin huviverosta jo aikaisemmin, mutta varsinkin elokuvat, tanssi-iltamat ja moottoriurheilu olivat sellaista hupia, että niitä piti erikseen verottaa. Vasta 1980-luvulle tultaessa tilanne tasoittui, kun huviveron sijasta alettiin huvitilaisuuksien pääsylippujen hintoihin lisätä arvonlisävero, nykyisin 10 prosenttia. Elokuvat olivat kuitenkin poikkeus, niiden osalta huvivero poistui vasta 1994.

Isäni oli 1950-luvulla Jyväskylän Moottoriurheilijoiden puheenjohtaja ja yleensä myös Harjun TT-ajojen kilpailunjohtaja. Huviveroa piti kiertää. Ennen kilpailuviikonvaihdetta kaikki pääsylippuniput piti viedä poliisilaitokselle leimattaviksi, ja kilpailujen jälkeen maanantaina myytyjen nippujen kannat sekä vajaasti myydyt niput ja täydet niput palautettiin poliisilaitokselle. Siellä laskettiin myytyjen lippujen määrä ja saatiin se summa, mikä huviveroa piti maksaa.

Veronkierto tapahtui kuitenkin kätevästi. Kaikille lipunmyyjille annettiin ohjeeksi, että myyvät lippuja myös nippujen välistä. Yhdessä nipussa oli muistaakseni sata lippua, ja jos sieltä välistä puuttui kymmenen, niin ei sitä poliisilaitoksella huomattu.

Oheinen lehtileike on vuodelta 1960 ja sen mukaan ajoja oli tuolloin ollut katsomassa noin 6500 ihmistä. Kyse ei ollut seuran kannalta aivan pienistä summista, sillä huvivero oli moottoriurheilu- ja nyrkkeilykilpailujen pääsylipuista 30 prosenttia. Yhtä pahoja, yhtä korkeasti verotettuja huveja olivat sellaiset elokuvat, jotka olivat lakipykälän sanonnan mukaan ”sisällöltään huonoja tai taiteelliselta tahi siveelliseltä laadultaan heikkoja”. Tällaisia elokuvia olivat esimerkiksi Kallopeliappelsiini, Likainen Harry, Lemmenjanoiset nymfot ja Seksihullut hoiturit.

Paremmat elokuvat pääsivät vähemmällä, ja huviveron määrää alennettiin vielä lisää, jos ennen pääelokuvan alkua esitettiin kotimainen valistusfilmi. Niiden piti olla taide-, tiede- tai opetuselokuvia. Kuinkahan monta tylsää raittiusvalistuselokuvaa minäkin silloin näin?

Tanssiminen oli niin suurta syntiä, että niiden huvivero nostettiin sotien jälkeen peräti 50 prosenttiin. Myöhemmin se pudotettiin 25 prosenttiin. Elokuvien tavoin oli kuitenkin mahdollisuus välttää huvivero kokonaan, jos tilaisuuden tilaisuuden pääasiallisena ohjelmana oli puheita, esitelmiä, lausunta-, laulu- ja soittoesityksiä tai näytelmiä. Näiden korkeatasoisten ohjelmanumeroiden jälkeen oli sallittua järjestää puolitoista tuntia verovapaata tanssia.

VIEKÄÄ TUHKATKIN PESÄSTÄ

Huviveron yksi muoto oli pelikorttivero, mikä säädettiin 1842. Monet muistavat, miten korttipakkapaketin ympärillä oli aikoinaan leimattu paperiside – leimamerkki. Tämä sai aikaan pelikorttien salakuljetuksenkin. Ikäviä tilanteita syntyi, kun ruotsinlaivalta pelikortit ostanut turisti jäi tullissa kiinni ja leimavero piti maksaa. Pelikorttivero lakkautettiin 1983.

Eikä tässä kaikki. Joskus on kannettu tuhkaveroakin. Sen taustalla oli salpietarivero, minkä perusteella kruunulle piti 1600-luvulla toimittaa multaa, lampaan- tai vuohenlantaa, halkoja, olkia ja/tai tuhkaa. Salpietaria tarvittiin ruudin valmistamiseen. Tuon verotuskäytännön jäljiltä on vieläkin sanonta ”viekää tuhkatkin pesästä”.

Venäjällä kannettiin myös partaveroa 1698 - 1765, kun Pietari Suuri halusi sivistää ihmisiä eurooppalaisiksi. Jos ei ajanut partaa pois, piti maksaa partavero.

kari.naskinen@gmail.com

Suomi on nyt EU-tyhjiössä

Kansainvälisen kauppakamarin maajohtaja Timo Vuori kirjoitti eilen Helsingin Sanomien yleisönosastossa, että Suomelta kaivataan nyt uudenlaista aktiivisuutta: ”Meidän ei pidä tuudittautua siihen, että liittokansleri Angela Merkel hoitaa asiamme tai että Emmanuel Macronin valinta presidentiksi tuhosi EU-kriittisyyden.” (HS 22.6.2017)

Samasta kirjoitti saman päivän Demokraatissa Paavo Lipponen: ”Ongelmana [Suomen] politiikassa ja mediassa on keskustelun ja aloitteiden puute isoista asioista, kuten Eurooppa-politiikasta. Siitä ei puhuta mitään – ja Eurooppa menee menojaan.”

Suomen EU-aktivismi on jäänyt sote- ja talousasioiden jalkoihin. Eikä varsinaisia EU-visionäärejä ole oikein ollenkaan.

Vastikään ilmestyi Tampereen yliopiston professoreiden Tapio Raunion ja Juho Saaren toimittama kirja Suomen EU-politiikan muutoksesta ja jatkuvuudesta. Kirjan nimi on kuvaavasti Reunalla vai ytimessä (Gaudeamus, 2017). Lipposen aikana Suomi oli tai ainakin halusi olla ytimessä, mutta nyt ollaan ilmeisesti reunalla. Vaikka Juha Sipiläkin on EU-myönteinen, niin hänen aikanaan ”meille on muodostunut EU-keskustelussa tyhjiö, jossa hallitus lausuu asiasta hyvin vähän”.

Suomen EU-politiikan peruslinja ei kuitenkaan ole muuttunut viime vuosina, sillä arkisessa työssä Suomi on edelleen tunnollinen ja pragmaattinen jäsenvaltio. Itse asiassa maan politiikka on lähes yksinomaan unionin aloitteisiin reagoimista.

Kirjassa kerrotaan, että vaikka yleisen uutisoinnin perusteella voisi luulla toisin, suomalaisten tuki integraatiolle ja eurolle on edelleen vankkaa. Suomi on onnistunut varsin hyvin saavuttamaan tavoitteitaan Brysselin neuvotteluissa, ja maatalouden elinvoimaisuudelle EU-jäsenyys toimii parhaana vakuutuksena. Keskustelua integraation tulevaisuudesta tai kansallisen EU-politiikan painopisteistä ei kuitenkaan ole.

Raunio ja Saari toteavat kirjan esipuheessa, että suomalaiselle poliittiselle kulttuurille on ominaista merkittävienkin uudistusten vähättely. Kuitenkin ne ovat selviä ideologisia arvovalintoja: sosiaali- ja terveyspolitiikan uudistus ja maakuntien vahvistaminen, EU:n päätökset syvemmästä talouspolitiikan integraatiosta, turvapaikanhakijoiden kohtelusta, maatalouden elinvoimaisuudesta, vapaakaupan edistämisestä ja Venäjä-suhteista ovat asioita, joilla on kauaskantoisia yhteiskunnallisia seurauksia.

”EU:n linjaukset ovat vahvasti sidoksissa jäsenmaiden kantoihin. Aktiivisempi kansallinen keskustelu näkemyseroineen on siten entistä tärkeämpää kansallisen Eurooppa-politiikan ja EU:n päätöksenteon kannalta”, kirjoittavat Raunio ja Saari.

Sipilän hallituksen uv-käännöksen aikana puhuttiin paljon arvoista. Jos ne nyt on saatu yhdessä Timo Soinin kanssa kirjatuiksi, niin koko porukka voisi seuraavaksi pitää eurooppaministeri Sampo Terhon johdolla EU-seminaarin, johon alustajiksi kutsuttaisiin Lipponen, Raunio, Saari ja Vuori.

kari.naskinen@gmail.com

Valehtelijoiden klubi

Pääministeri Juha Sipilä on väittänyt, että hänellä ei ollut ennakkoon minkäänlaista hajua siitä, että Timo Soinin puolue hajoaisi, eikä mitään suunnitelmia sen varalle, jos kuitenkin hajoaisi. Täyttä valetta, kuten nyt on käynyt ilmi. Eduskunnan entinen pääsihteeri Seppo Tiitinen ja entinen valtiosääntöoikeuden professori Mikael Hidén ovat kertoneet, että Sipilällä oli valmis kuvio siitä, että Soinin porukan kanssa hallituksessa jatketaan kävi miten kävi.

Eipä tämä mitään uutta politiikassa ole. Bostonissa asuva toimittaja Maria Annala kirjoittaa Ulkopolitiikka-lehdessä 2/2017 politiikan valepukeista Yhdysvalloissa:

Franklin Roosevelt sanoi, ettei lähettäisi äänestäjiensä poikia ulkomaille sotimaan. Jo tuolloin hän suunnitteli USA:n osallistumista toiseen maailmansotaan.

John F. Kennedy väitti, ettei suunnitellut sotilaallista väliinmenoa Kuubassa, vaikka valmisteli hyökkäystä sinne.

Richard Nixon vakuutti, ettei ollut roisto. Hän oli kuitenkin palkannut esikuntineen viisi murtomiestä tunkeutumaan demokraattipuolueen päämajaan ja joutui eroamaan Watergate-skandaalin vuoksi.

George W. Bush oikeutti Irakin sodan väittämällä, että maalla oli hallussaan joukkotuhoaseita. Niitä ei löytynyt.

Barack Obama lupasi, että amerikkalaiset saisivat halutessaan pitää vanhan sairausvakuutuksensa, kun hänen terveydenhuoltouudistuksensa astuisi voimaan. Näin ei käynyt.

Donald Trump valehtelee ennennäkemättömällä tavalla. Trump suhtautuu totuuteen eri tavoin kuin kukaan toinen länsimainen valtionpäämies.

Puhuukohan Sipilän Valehtelijoiden klubissa kukaan totta? Helge Heralan Valehtelijoiden klubissa 1980-luvulla oli ihmisiä, joista yksi puhui totta ja muut valehtelivat. Sitten piti arvata, oliko todenpuhuja Olavi Ahonen, Aake Kalliala, Heikki Kinnunen, Leo Lastumäki vai Maija-Leena Soinne? Ehkä Sipilän klubissa totta puhuu vain Juha Rehula, mutta hän joutuukin näinä päivinä vaihtoon. kari.naskinen@gmail.com

Miksi lentokonebensasta ei peritä veroa?

Juhannusliikenteessä taas bensaa kuluu. Hinta on noin 1,40 euroa, josta verojen osuus on noin 85 senttiä. Jos ei kuitenkaan käytä maanteitä, vaan lentää vaikkapa Kanariansaarille, voi nauttia edullisesta juhannusreissusta polttoaineen verottomuuden ansiosta.

Miksi lentokonebensasta ei peritä veroa? Ilmastonmuutoksesta ja ympäristön saastumisesta ollaan muka huolissaan, mutta lentokoneiden annetaan täysin vapaasti levittää päästöjä, aivan niitä samoja kuin tulee autojenkin pakoputkista.

Iso matkustajalentokone kuluttaa lentopetrolia Helsingin ja Kanariansaarten välillä noin 50 000 litraa.

Lentoliikenteen päästöt ovat noin 3,5 prosenttia ihmiskunnan aiheuttamista kasvihuonekaasuista. Kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n mukaan osuus on kasvamassa. Verotuksella ei tähän kuitenkaan ole reagoitu. Finnairin toimitusjohtaja Pekka Vauramo myöntää Ulkopolitiikka-lehdessä, että ”lentoliikenteen kasvu kuormittaa valitettavasti kokonaisuutena ilmastoa”. (UP 2/2017)

Päästöjä voitaisiin Vauramon mukaan vähentää myös lentoliikenteen paremmalla suunnittelulla. Pitäisi pystyä vähentämään lentokoneiden ylimääräistä odottelua ja kaartelua taivaalla ennen laskeutumista, samoin rullausta kiitoradoilla ennen nousua pitäisi vähentää, ja lentoreittejä olisi suoristettava.

Biopolttoaineet eivät saastuta yhtä paljon, mutta esteinä ovat saatavuus ja hinta. Biopolttoaineiden kysyntää kasvattaa se, että EU ja USA pakottavat tieliikenteen korvaamaan nykyisiä polttoaineita osaksi biopolttoaineilla. Lentoliikenneyhtiöt ovat tyytyväisiä, koska sille ei tässä tilanteessa voida vastaavanlaisia pakotteita määrätä.

Ilmeisesti isot lentoliikenneyhtiöt ovat onnistuneet lobbauksessa ja lahjonnassa niin hyvin, että asiat ovat niiden osalta kunnossa.
kari.naskinen@gmail.com

Akkalauma yritti estää Einsteinin maahantulon

Kuvassa on näyttelijä Vincent Kartheiser, joka esittää Yhdysvaltain Saksan-suurlähettiläänä 1929-39 toiminutta Raymond Geistia. Tohtori Geist oli se henkilö, jonka ansiosta Albert Einstein pääsi natsi-Saksasta siirtymään Yhdysvaltoihin 1933. Geist ei totellut FBI:n johtajaa J. Edgar Hooveria, joka oli kieltänyt myöntämästä Einsteinille viisumia, vaan löi hyväksyvän leiman Einsteinin passiin.

Tämä tapahtuma vuodelta 1932 esitetään sarjaelokuvassa Genius, jossa käydään läpi Einsteinin elämää. Sarja menee parhaillaan National Geographic -kanavalla.

Geist otti Einsteinin vastaan suurlähetystössä Berliinissä, missä alkoi tenttaaminen. Kysymykset oli laatinut Hoover.

G: ”Tohtori Einstein, Yhdysvalloilla on syytä uskoa, että olette kommunistisen puolueen jäsen.”

E: ”Se on hölynpölyä. Se on kuin apina hatussa ratsastaen donitsilla.”

G: ”Olen huolissani siitä, että ette ymmärrä tilanteen vakavuutta.”

E: ”Luulen, että tiedän hieman enemmän painovoimasta kuin te, herra Geist. Ja muutamia muita asioita lisäksi.”

Sitten Geist otti esille paperin, jossa Yhdysvaltojen naisten maanpuolustusjärjestö vaati olla päästämättä Einsteinia maahan. Vetoomuksessa sanottiin: ”Ei edes Stalin ole mukana yhtä monessa anarkistis-kommunistisessa ryhmässä kuin Einstein.”

Einstein tuhahti jotain hanhilaumasta. Sen jälkeen Geist puhui puhelimessa Hooverin kanssa, ja lopputulos oli, että Geist ei myöntänyt Einsteinille viisumia. Einstein lähti pois.

Einstein oli pasifisti ja sosialistikin, mutta samalla jo maailman tunnetuin tiedemies, enemmänkin, oman aikansa julkkis. Hän käytti tätä hyväkseen ja otti yhteyttä The New York Timesiin, joka teki viisumin eväämisestä ison uutisen. Sen jälkeen Geist ilmaantui Einsteinin kotiin Berliinissä. Geist yritti edelleen, että Einstein allekirjoittaisi paperin, jossa vakuuttaisi, ettei ole kommunistisen puolueen jäsen.

Einstein kieltäytyi edelleen. Sitten Geist otti Albert ja Elsa Einsteinin passit ja löi niihin viisumileimat. Einstein oli ihmeissään.

E: ”Tämä maksaa sinulle työsi.”
G: ”Luultavasti. Mutta on muitakin tapoja olla palveluksessa.”
E: ”Pidä työsi, herra Geist.”

Tämän jälkeen Einstein lopulta allekirjoitti paperin ja pyysi Geistia auttamaan muitakin ihmisiä pakenemaan Saksasta.

Geist piti työnsä ja Einstein muutti Princetoniin lähelle kuuluisaa yliopistoa. Akkalauman protestoinnista huolimatta Einstein jatkoi mm. rasismin ja amerikkalaisen kulttuurin pinnallisuuden arvostelemista.

Raymond Geist näki tilanteen kurjistumisen Saksassa, ja tiettävästi hän pystyi aktiivisella viisumipolitiikallaan pelastamaan yli 50 000 juutalaisen hengen.

Geistin roolin elokuvassa esittävä Vincent Kartheiser tunnetaan parhaiten Mad Men -sarjan Peter Campbellina.

kari.naskinen@gmail.com

Halla-ahon toimintatavan soisi yleistyvän

Politiikan ja vaalien viihteellistyminen vain lisääntyy. Itse asiat jäävät entistä vähemmälle huomiolle. Politiikan sisältöä tärkeämpää on se, miten se esitetään ja miten sen esittäjät poseeraavat. Jussi Halla-aho tekee tässä suhteessa poikkeuksen. Asiasta kirjoittaa Hämeenlinnan ykkösdemarin paikalta politiikasta sivuun hypännyt Iisakki Kiemunki Demokraatti-lehdessä (15.6.2017) niin osuvasti, että lainaan tekstistä pitkiä pätkiä:

”Halla-aho menee puhtaasti pelkkä sisältö edellä. Hän vaikuttaa introvertilta ihmisvihaajalta, joka ei ole viehättävän näköinen, ei ole taitava esiintymään, ei näytä tunteitaan (jos sellaisia edes on), ei välitä loukkaamiensa ihmisten tunteista tai pysty asettumaan heidän asemaansa, hänellä on vihamielinen suhtautuminen valtamediaan, ei pyry miellyttämään ketään väkisin jne. Hänellä on vain monomaaninen suhtautuminen yhteen asiaan ja kieltämättä briljantti taito kirjoittaa ajatuksistaan pitkiä ja syväluotaavia tekstejä.”

Kiemunki pohtii, muuttaisiko halla-ahomainen tapa toimia laajemminkin politiikkaa ja yhteiskunnan toimintaa:

”Mitä jos sisällöt tulisivat vahvemmin takaisin kampanjointiin? Mitä jos puolueet markkinoisivat asioita pelkkien mielikuvien sijaan? Mitä jos äänestäjät alkaisivat taas tutustua ja kiinnostua politiikan aidoista ja alkuperäisistä sisällöistä, eikä vain siitä tehdystä viihteestä? – Äh, toiveajattelua.”

Yksi oleellinen askel Kiemungin toiveajattelusta eteenpäin olisi, että vaaleissa siirryttäisiin ns. pitkiin listoihin.

Iisakki Kiemunki toimi kaupunginvaltuuston ja maakuntahallituksen puheenjohtajina. Nykyisin hän on Kanta-Hämeen sairaanhoitopiirin viestintäpäällikkö. Monien muiden tavoin hän tietää hyvin, miten politiikkaa tehdään, kun sitä ei tehdä sisällön ehdoilla:

”Menestyjätyyppi tulee pikkuisen myöhässä kokouksiin, juhliin, esityksiin ja tapahtumiin, jotta saa maksimaalisen huomion ja luotua kiireisen vaikutelman. Toki hän myös lähtee ajoissa, että voi myöhästyä sopivan vähän seuraavasta tilaisuudesta. Sisällöstä hän on usein autuaallisesti pihalla, tärkeintä on vain näkyä.”

Sen verran pitää myös näkyä, että saa kokouspalkkiot. Esimerkiksi kaupunginvaltuuston seminaarit, joissa ei päätöksiä tehdä, voi kuitata sillä, että on paikalla nimenhuudossa tai vastaavassa, niin saa palkkion. Tämä on yksi syy siihen, miksi esimerkiksi Lahden valtuuston seminaareja ei aina pidetä Sibeliustalossa, vaan jossain kauempana, jossa on puolipakolla oltava seminaarihuoneessa tai ainakin lähettyvillä baarissa.

kari.naskinen@gmail.com

Kirjailijakokous: globaalia ei ole ilman kansallista

”Jotta ihminen voisi olla globaali, hänellä on ensin oltava kansallinen identiteetti ja hänen on kuljetettava sitä ylpeästi mukanaan maailmalle”, sanoi italialainen Francesca Diotallevi Lahden kansainvälisen kirjailijakokouksen päätöspäivänä. ”Kulttuuriset juuret ovat aina identiteetin perusta, lähtökohta nykymaailmaa koskeville pihdinnoille.”

Francesca Diotallevi (s. 1985) kirjoittaa historiallisia romaaneja ymmärtääkseen omaa nykyisyyttään ja Italian nykyisyyttä sen menneisyyden kautta. Kirjailijat ovat aina olleet oman aikakautensa todistajia, ja tässä tehtävässä kirjailijan on muistettava se, mitä Ernest Hemingway sanoi totuudesta: ”Kaikki, mitä kirjoittajan on tehtävä, on kirjoittaa yksi lause – kirjoita niin totta kuin osaat.”

Diotallevi sanoi, että kun kirjailija asettuu valkoisen paperin ääreen, hänen on tehtävä valinta, ja maailmassa, jossa kommunikaatio saa maailmanlaajuiset mittasuhteet, kirjailija ei saa valehdella.

”Kauneinta on kuitenkin se, että kansallisesta identiteetistä voi tulla maailmanlaajuinen, jos se jaetaan”, sanoi Diotallevi. ”Globaalissa maailmassa kirjailijan tehtävä on kirjoittaa koko maailmalle – oman, henkilökohtaisen kansallisen identiteettinsä kautta.

”Kirjoja käännetään. Joskus niitä kirjoitetaan muilla kielillä. Tämä on maailmanlaajuinen asia, mutta se juontuu kansallisesta identiteetistä.”

SAMASSA VENEESSÄ?

Kirjailijakokouksen teema oli ”Samassa maailmassa?” Siis kysymysmerkki perässä. Pakolaisongelmasta puhuttiin paljon.

Virolainen Andrei Ivanov (s. 1971) kertoi omien juurtensa olevan venäläisen työväenluokkaiset ja koulutuksensa neuvostoliittolainen. Hän otti esille pakolaisvirran, mistä hän syytti englantilaista The Guardian -lehteä lainaten Maailmanpankkia:

”Se on merkittävästi edistänyt köyhien ihmisten virtaa kaikkialla maailmassa. Vaikuttavin toimenpide, mihin voisimme ryhtyä muuttoliikkeen hillitsemiseksi, olisi lakkauttaa kehitysmafia, jonka muodostavat Maailmanpankki, Kansainvälinen valuuttarahasto, Euroopan investointipankki sekä Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankki.”

Ivanov sanoi nykymaailman tuovan mieleen Théodore Géricaultin maalauksen Medusan lautta. – ”Eurooppa on iso vene, mutta siihen eivät mahdu kaikki Lähi-idän ja Afrikan pakolaiset. Koska näin on, joidenkin mielestä on mahdollista jättää heidät ajelehtimaan myrskyävän meren armoille.”

Tilanne on siis tosi vaikea. Kaikki eivät Eurooppaan mahdu, mutta eurooppalaiset eivät silti voi jättää ”pakolaisten lauttaa” ajelehtimaan. Seuraukset tästä saattaisivat olla katastrofaaliset.

”Voimme päätyä kyynisyyteen, minkä veroista ei ole koskaan nähty, jonkinlaiseen pahimpien painajaisten epäinhimillisen kylmään maailmaan. Jotenkin tämä kärsimys täytyy voida pysäyttää”, sanoi Ivanov, mutta ei tietenkään osannut ratkaisua siihen ehdottaa.

”Mutta ehkä kaikki nämä kriisit ja selkkaukset ovat väistämättömiä. Ehkä meidän on vain hyväksyttävä, että olemme ajelehtimassa kohti maailmaa ilman kansallisia tai etnisiä eroja. Ihmiskunnan on sopeuduttava muutoksiin. Kukaan ei tiedä, minne se meidät vie. On mahdollista, että emme voi näille muutoksille mitään, mutta silti on tehtävä moraalisia päätöksiä ja kamppailtava paremman maailman rakentamiseksi kaikille. On yritettävä. Ehkä siitä tulee ainoa asia, josta meidät muistetaan.”

IKÄVÄ MUKKULAA

Jostain syystä (kustannuksista?) kirjailijakokous pidettiin nyt Lahden kansanopistossa. Ikävä oli Mukkulaa ja Messilääkin. Kansanopistossakaan tila ei ollut paras mahdollinen. Oltiin juhla- ja voimistelusalissa. Parempi sali olisi ollut nouseva auditorio, jossa jokainen kuulija saa halutessaan eteensä kirjoitustason.

Rahapula näkyi muutenkin. Tulkkauksissa oli siirrytty globaaliin pakkoenglantiin eli simultaanitulkkaukset toimivat vain linjalla suomi - englanti - suomi. Kansallisista identiteeteistä ei väliä, ja ongelmia jo syntyikin.

kari.naskinen@gmail.com

Jos pahuus ylittää ihmisten voimat, pahuuskin on jumala

Japanilainen kirjailija Hideo Furukawa (s. 1966) on kotoisin Fukushiman prefektuurista. Kun Furukawa puhui Lahden kirjailijakokouksen avauspäivänä, hän otti esille kevään 2011. Silloin Sendain maanjäristys aiheutti tsunamin, mikä puolestaan johti ydinvoimalaonnettomuuteen. – ”Se, mitä tapahtui, oli suuri tragedia. Sen aiheutti pahuus, mutta pahuus on myös jumala”, sanoi Furukawa.

”Tsunami vei valtavan määrän ihmisiä, julmasti. Tämän aiheuttaneet jumalat ovat siis pahoja. Jos pahuus ylittää ihmisten voimat, sitten pahuuden itsensäkin on oltava jumala”, sanoi Furukawa, joka myös selitti jumalten ja buddhien eron:

”Oikein yksinkertaisesti ilmaistuna buddhat auttavat niitä, jotka ovat eksyksissä. Jumalat sen sijaan voivat yhtä hyvin rangaista eksyneitä. Esimerkiksi salamaniskulla, tai maanjäristyksellä, tai tsunamilla. Tällaiset katastrofit ovat jumalten tekoja.”

Buddhat tuntuvat siis olevan parempia. Buddhalaisuudessa opetetaan, että miltei kaikessa on sisäsyntyinen buddhaluonto. Furukawa sanoi, että se mitä tarvitaan, jotta voisi lopulta tulla buddhaksi, löytyy joista ja vuorista. Puusta voi tulla buddha, samoin ruohonkorresta.

”On tuhansia jumalia, miljoonia buddhia. Tällainen on japanilainen kulttuuri ollut aikojen alusta lähtien. Jossain matkan varrella jumalat ja buddhat ovat kuitenkin menneet sekaisin keskenään, eivätkä japanilaiset itsekään ole nykyään selvillä, mihin uskovat”, sanoi Furukawa.

Oma lajinsa on shintolaisuus, jota Furukawa luonnehti melko alkukantaiseksi tavaksi ajatella:

”Sen mukaan jumalat ovat kaikkialla, asustavat kaikessa. Jumala on esimerkiksi ukkonen. Jumala on vain nimitys jollekin, mikä ylittää ihmisen voimat. Nyt me ehkä pystymme tuottamaan salamoita, mutta emme aikaisemmin, vaikkapa vielä sata vuotta sitten. Shintolaisuuden mukaan tämä tekee ukkosesta jumalan, varmaan vähän kuten Thór skandinaavisessa mytologiassa. Shintolaisuudessa tämä pätee kaikkeen muuhunkin kuin ukkoseen.”

Furukawa sanoi, ettei usko kaikkivoipaan jumalaan. – ”Ehkä se mitä sanon, kuulostaa absurdilta sellaisesta, joka uskoo. En tiedä. Mutta ainakin minun mielestäni esimerkiksi terrorismi, joka leviää kaikkialla maailmassa, tuntuu alkavan ihmisistä, jotka unohtavat, että alkujaankin maailmoja on monta.”

”Minun silmissäni joet ovat jumalia. Ja buddhia. Myös vuoret ovat jumalia ja buddhia. Ja minulle jokainen tässä huoneessa on jumala ja buddha”, sanoi Furukawa Lahden kansanopiston juhlasalissa.

FUKUSHIMA IKUISESTI

Fukushimasta puhui myös suomenruotsalainen Pirkko Lindberg (s. 1942), jonka uusimman ekomatkakirjan nimi on Fukushima ikuisesti (Savukeidas, 2016). Hän teki kaksi kuukautta kestäneen matkansa Japaniin puolitoista vuotta ydinonnettomuuden jälkeen.

”Japanin johto vähättelee tänään onnettomuuden seurauksia ja vakuuttaa kansalaisille, että kaikki on hallinnassa, ei syytä huoleen. Ja pian Tokiossa, säteilevässä kaupungissa, järjestetään olympiakisat”, sanoi Pirkko Lindberg.

”Kuitenkin vaurioituneet laitokset pitävät allaan sulaneet ydinsydämet, joita ei voida edes paikallistaa saati sammuttaa tai siirtää. Säteilevää vettä päästetään jatkuvasti valtamereen ja höyrynä ilmaan.”

”Päästöt kiersivät 2011 koko maailman, Suuri Tyynimeri sai aimo annoksen niin kuin USA:n ja Kanadan länsirannikotkin. Eurooppaan pilvi tuli aikoinaan vielä heikosti säteillen, ja Suomessakin mitattiin pieni lisä siihen, mitä rutiininomaisesti tupruaa omista ja naapureiden ydinpiipuista”, sanoi ekokirjailija.

kari.naskinen@gmail.com

Kepu on edelleen maalaisliitto

Helsinki, Espoo, Tampere, Vantaa, Oulu ja Turku vaativat yhteisessä kannanotossaan, että sote- ja maakuntauudistus pannaan uuteen harkintaan, koska isot kaupungit on ohitettu asian huonossa valmistelussa. Hallituksen lähestymistapa uudistukseen on kapea ja liian kaavamainen. Uudistuksen valmistelussa ei ole arvioitu mitenkään sen vaikutuksia kaupunkien asukkaihin eikä siten myöskään vaikutuksia Suomen kilpailukyvylle ja kaikkien suomalaisten hyvinvoinnille.

Suurten kaupunkien johtajien mielestä toimivallan siirrot maakunnille ja kuntien veropohjan voimakas kaventaminen vievät pohjan isojen kaupunkien omiin vahvuuksiin perustuvalta kilpailukyvyn parantamiselta, elinvoiman kehittämiseltä ja investoinneilta.

Ilman virallista julkilausumakielenkäyttöä Helsingin pormestari Jan Vapaavuori sanoo Kuntalehden uusimmassa numerossa, että varsinkin maakuntauudistuksessa kuljetaan kaikkia globaaleja trendejä vastavirtaan:

”Globaali talous on menossa siihen suuntaan, että se on isojen kaupunkiseutujen välistä kilpailua. Me sen sijaan siirtyisimme malliin, jossa kaupunkiseutujen mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elinvoimaansa vähennetään ja siirretään maakunnille.” (Kuntalehti 15.6.2017)

Tämä on tietenkin kepun hanke, johon kokoomus on lähtenyt isolla lehmänkaupalla. Kokoomus saa tässä kaupassa valinnanvapauden terveydenhuoltoon, ja Timo Soinin vanha persuryhmä on hyväksynyt kaiken, kunhan pysyy herrojen kelkassa.

Vapaavuori on ihmeissään siitä, että kansakunnassa ”on hiljaista silloin, kun ollaan tekemässä historian ehkä suurinta hallintoremonttia” – yhtä suurinta kepun kaappausta myös.

Kaupunkipolitiikkaa ei oteta tosissaan. Kaupungit kasvavat, mutta Juha Sipilä pyrkii huolehtimaan toisenlaisista alueista. Nykyistä voimakkaammassa maakuntasysteemissä on helpompi antaa lisähappea tarvittaessa Karstulalle, Kempeleelle, Kyyjärvelle, Kärkölälle, Kärsämäelle ym.

kari.naskinen@gmail.com

Aniara ja Laulu Karjalasta

Ruotsalaisen Nobel-kirjailijan Harry Martinsonin erikoinen avaruusrunoelma Aniara (1956) on sopivaa matkalukemista, kun esimerkiksi käy itärajan takana Karjalassa. Se nimittäin sisältää myös Laulun Karjalasta, yhteensä 16 säkeistöä. Siinä yksi avaruusaluksen matkaaja ”mietiskelee ihanaista Karjalaansa, jossa oli viettänyt talvenkymmeniä kolme”, mutta jonne ei enää ole paluuta, koska avaruusaluksen matka jatkuu elinikäiseen tyhjyyteen.

”Yli kaiken kauniin väikkeen väikkyy kaunis Karjalani,
vedenväike puitten takaa, suven valostuva aalto,
katso, kesäkuinen ilta tuskin hämärtyä ehtii
kun puuhuilunkirkas kukkuu autereisen savun yllä
houkuttaa ja armas Aino terhenhuntu hartioillaan
nousten yli vedenpinnan kuulee käen kultarinnan
kuiskivassa Karjalassa.”

Aniara on avaruusalus, johon mahtuu 8000 matkustajaa. Aniara liikennöi Marsiin ja Venukseen, joihin evakuoidaan ihmisiä, koska maapallo on pahoin saastunut ydinsodan takia. Yhdellä matkalla Aniaraan osuu meteoroidi ja Aniara menettää ohjattavuutensa. Sen suunta muuttuu pois Aurinkokunnasta ja alkaa loputon matka.

Karjala-muisteloon on yksi selvä syy: Martinson tuli vapaaehtoisena Suomen talvisotaan, jossa häntä ei keuhkosairautensa takia hyväksytty etulinjaan, mutta pääsi sotilastehtäviin kenttäpostikonttoriin. Suomenruotsalainen kirjallisuus oli Martinsonille tuttua, ja varsinkin Edith Södergranin runoja hän ihaili.

Aniara-runoelman alaotsikko on ”Katsaus ihmiseen ajassa ja tilassa”. Se käsittää 103 runoa, joista tämä Karjala-runo on ainoa, jossa on esillä todellinen paikka.

En oikein tunne runoteorioita, mutta Laulu Karjalasta on etsimäni tiedon perusteella kirjoitettu ainakin osittain Kalevalasta tutulla trokee-runomitalla – ja onhan siinä Ainokin. Suomeksi Aniaran käänsi heti tuoreeltaan Aila Meriluoto, jonka työtä Martinson erityisesti kehui Nobel-palkintopuheessaan 1974. Erikoiseksi nuo kehut teki se, että muut käännökset Martinson haukkui.

Erikoista oli kyllä sekin, että Martinson oli itse jäsenenä siinä Ruotsin akatemiassa, joka palkinnoista päätti. Vuonna 1974 oli joka tapauksessa Ruotsin vuoro, sillä Martinsonin kanssa samalla kertaa sai palkinnon myös Eyvind Johnson.

Martinsonin tuotannosta ovat suomeksi ilmestyneet kaikki neljä romaania, mutta runoista vain osa. Martinsonin keskeinen teema oli huoli tekniikan vääränlaisesta edistymisestä ihmisen julmuuden takia. Aniara on tästä hyvä esimerkki, samoin kuin ennen sitä ilmestynyt romaani Kulkijan pilvilinnat (1948).

”Nurmen näen, metsän kuulen
kaukaa runon Karjalasta.
Hyvä että pienen hetken
vain on muiston portit auki.
Liu´un niin kuin lintu kauas
karjamaitten Karjalaani.”

kari.naskinen@gmail.com

Viipurin keskuskasarmin alueella nyt Karjalankannaksen sotamuseo

Vuonna 2013 Viipurissa avattu Karjalankannaksen sotamuseo toimii nykyisin entisen keskuskasarmin alueella Torkkelinpuiston ja Linnankadun välissä. Museo muutti Karjaportinkadun ja Vesiportinkadun kulmasta uuteen paikkaan, kun Venäjän armeija luovutti koko laajan kasarmialueen museon käyttöön. Eikä vuokraakaan tarvitse maksaa, kunhan museo vain vastaa käyttökuluista.

Museota ylläpitää Bair Irintshejev. Hän on asunut vuodesta 2003 asti Suomessa suomalaisen vaimonsa kanssa. Täällä hän toimii kääntäjänä ja tulkkina Hanhikiven ydinvoimalahankkeessa. Viipurissa hän viettää museota kuntoon panemassa 3-4 päivää viikossa. Hänen lisäkseen museossa työskentelee kaksi henkilöä.

Paljon onkin vielä tekemistä. Alueella on kuusi rakennusta, joista museokäytössä on vasta muutama. Vanhimmat ovat muutama kasarmirakennus ja ruutikellari, jotka ovat peräisin 1780-luvulta Ruotsin vallan ajalta. Valtaosa rakennuksista on 1800-luvulta. Vuonna 1918 alueella oli yksi Viipurin neljästä punavankien keskitysleireistä, minkä jälkeen alue oli Suomen puolustusvoimien käytössä. Toisen maailmansodan jälkeen alueen uusi käyttäjä oli Puna-armeija, lähinnä sen laivasto. Lisäksi siellä toimi lentomekaanikkokoulu. Neuvostoliiton hajottua laivasto jatkoi siellä vielä jonkin aikaa.

Museon näyttelyaiheet käsittelevät vuosia 1939-44 eli suomalaisilta nimiltään talvi- ja jatkosotia. Esineistöä on sotien molemmilta osapuolilta: aseita, univormuja, karttoja, propagandamateriaalia ym. Museoesineenä on myös Karjala-lehden lisälehti 30.11.1939: ”Ilmahyökkäys Viipuriin ja useille muille paikkakunnille”. Museoalueella on muistomerkkinä myös vanha MiG-hävittäjä, joskaan tätä mallia ei vielä toisessa maailmansodassa käytetty. On myös komea koroke, jossa otettiin vastaan paraateja.

Museon sisäänkäynnin luona olevassa opastaulussa kerrotaan, että sota-aiheiden lisäksi on myöhemmin tulossa näyttelyosa ”Viipuri elokuvissa”. Se sijoitetaan vanhaan autotalliin, jossa nyt on vain yksi suomalaisilta sotasaaliiksi jäänyt hyökkäysvaunu.

Irintshejev on yhteistyössä Saimaan ammattikorkeakoulun kanssa, ja sen avulla ollaan hakemassa EU-tukea museon kehittämiseen. sitä on mahdollista saada EU:n Kaakkois-Suomen – Venäjän CBC-ohjelmasta.

Leningradista syntyisin oleva Bair Irintshejev (s. 1977) kiinnostui sotahistoriasta jo pikkupoikana, kun hänen isoisällään oli datsha Karjalankannaksen Perkjärvellä, ja lähistöllä oli Mannerheim-linjaan kuulunut Leipäsuon bunkkerilinja. Sotahistorioitsija hänestä ei kuitenkaan isona tullut, vaan hän suoritti kauppatieteilijän tutkinnot Pietarin ja Tukholman yliopistoissa.

Sotahistoria on kuitenkin vienyt ainakin puolet miehestä. Häneltä on ilmestynyt myös kolme sota-aiheista tietokirjaa, viimeksi Kannaksen suurtaistelut kesällä 1944 venäläisin silmin (Minerva, 2016). Tämä silminnäkijäkuvauksiin ja laajoihin arkistomateriaaleihin perustuva historiateos kuvaa sitä, miten sota nähtiin ja koettiin rintamalinjan itäpuolella. Kirjan lähteinä ovat aineistot Venäjän puolustusministeriön keskusarkistosta, Venäjän keskuskuva-arkistosta, Venäjän tykistömuseosta, Venäjän merivoimien keskusarkistosta sekä kirjailijan vuosina 2000-14.
Irintshejev tekee edelleen arkistotutkimuksia Moskovassa, Pietarissa ja Helsingissä. Paljon pystyy nykyisin tutkimaan arkistoja myös internetissä, johon esim. Venäjän puolustusministeriö on ladannut yhdeksän miljoonaa sodanaikaista asiakirjaa.

Eikä toimeliaalta museomieheltä aktiviteetit lopu: nyt hän on kääntänyt uudelleen venäjäksi Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan, minkä on tarkoitus ilmestyä vuoden 2017 loppuun mennessä. Kirja on jo aiemmin ilmestynyt venäjäksi, mutta jäi vähälle huomiolle, koska ilmestymien ajoittui Neuvostoliiton hajoamisen sensaatiomaisiin vuosiin.

kari.naskinen@gmail.com

Sivistyssuvi

Finland Festivals on kattojärjestö, jonka jäsenyhdistykset järjestävät vuosittain lähes sata kulttuurialan festivaalia. Viime vuonna näihin tapahtumiin myytiin yhteensä 830 000 pääsylippua.

Festivaaleista iso osa pidetään kesällä, jolloin ihmiset liikkuvat enemmän, joten kävijöitä saadaan muualtakin kuin lähinurkilta. Finland Festivals ry:n perustivat 1968 Helsinki-viikon säätiö, Jyväskylän kulttuuripäivät, Pori Jazz, Savonlinnan oopperajuhlat ja Turun soitannollinen seura. Idean isä oli säveltäjä Seppo Nummi. Hän oli 1956 ollut perustamassa Jyväskylän musiikkikulttuuripäiviä ja johti niitä vuoteen 1968, jolloin ne olivat laajentuneet myös yhteiskunnallisen keskustelun areenaksi ja nimeksi oli tullut Jyväskylän Kesä.

Yksi Jyväskylän ärhäköistä keskustelijoista oli Hannu Taanila, joka vuotta ennen Finland Festivalsin perustamista kirjoitti Parnasso-lehdessä, että ”Suomen sivistyssuvi alkaa luutunnäppimisellä Turun linnassa ja päättyy rapujen ja regattojen Helsinkiin aikana, jolloin 2/3 ihmiskunnasta on nälässä ja 1/3 pohtii miten tuhlata ja tuhota entistä enemmän”.

Tuolloin puoli vuosisataa sitten kulttuurifestivaalit olivat enimmiltään musiikkitapahtumia. Niitä oli helppo järjestää, kuten Taanila kirjoitti: ”Musiikki ei tunne rajoja, tulkkausta ei tarvita, ihmiset pitävät seurustelusta ja kahvinjuonnista konsertin väliajalla. Eikä järjestämiseen tarvita kuin muutama sana taiteilijasaksaa ja kohtuullinen nippu rahaa. Ohjelmaan tarvitaan muutama häikäisevä instrumentalisti ja yksi saksalainen kamariorkesteri.” (Parnasso 6/1967)

Jyväskylän Kesä muutti kuitenkin kaiken 1960-luvulla. Siellä ei enää pelkästään konsertoitu, vaan ohjelmaan sisällytettiin monenlaista muuta. Kun yliopiston juhlasalin lavalle päästettiin paneelikeskusteluihin Taanila ja muita kuuskytlukulaisia vasemmistolaisia, siinä oli kepulaisen Keskisuomalaisenkin kulttuuritoimittajat ihmeissään. Jyväskylässä nostettiin esille juuri niitä asioita, joita Taanila kirjoituksessaan oli vaatinut: maapallon liikakansoitus ja nälänhätä, syntyvyyden säännöstely, väkivalta ja sen ongelmat sekä rahan, armeijan ja kirkon valta.

Juuri nyt ovat meneillään Naantalin musiikkijuhlat (kuva), Ilmajoen musiikkijuhlat, Lasten laulukaupunki Salossa, Oriveden Suvi, Riihimäen kesäkonsertit, Tampereen Sävel sekä Urkuyö ja Aaria Espoossa.

Jyväskylän Kesä on vuorossa heinäkuussa, mutta se ei enää ole entisensä, remakka debatti puuttuu. Palaan kuitenkin vielä niihin hurjiin vuosiin ja lainaan tähän tekstiä Finland Festivalsin nettisivuilta:

”Seppo Nummen käsissä Keski-Suomeen syntyi suuren luokan kesäinen taidekarnevaali, johon mahtuivat yhtä hyvin Karlheinz Stockhausen kuin Pentti Saarikoski kuin intiimi kamarimusiikki. Etenkin 60-luvulla Jyväskylän kulttuuripäivistä sukeutui ahnaasti kuunneltujen kulttuurikeskustelujen foorumi ja moniarvoisuuden iloinen koekenttä. Suuret ikäluokat olivat astuneet tietoiseen ikään. Kansainväliseen keskusteluun tukeutuen etsittiin uusia kysymyksiä ja sanouduttiin irti sotasukupolven ja jälleenrakentamisen ajatuskehistä.

Television yleistyminen vauhditti Jyväskylän Kesän menestystarinaa. Oli siirrytty kuvan ja keskustelun aikakauteen, ”puhuvat päät” kiehtoivat. Yksimielisyyden arvokkuus vaihtui erimielisyyksien humuun. Eikä Jyväskylässä ujosteltu, luennoitsijoiksi kutsuttiin kulttuuriprofeettoja maailman kaikilta kolkilta.

Kukapa olisi tuolloin uskaltanut todistella, että uuden vallattoman festivaalin versot saattoivat imeä ravintonsa samasta maaperästä, mistä ikäkulut kansalliset ja isänmaalliset juhlatkin, nuo mailleen menneet laulujuhlat, ampumaseurojen ja palokuntien juhlat, maakuntajuhlat ja osakuntien kesäjuhlat.

Nykyajan festivaalivieraat eivät häpeä tunnustaa nauttivansa ennen muuta juhlien hengestä ja tunnelmasta. Henki ja tunne, yhteisyyden luominen – sehän se oli myös vanhojen laulujuhlien tavoite. Nimilaput vaihtuvat, vanhat tarpeet elävät.”kari.naskinen@gmail.com

Jussi Halla-aho ei ole populisti

Elinkeinoelämän valtuuskunnan tuoreen raportin mukaan selvin yksittäinen selittäjä populismille on koulutus, mikä erottelee toisistaan etenkin ääripäät. Akateemisen koulutuksen saaneet ovat vähiten taipuvaisia populistiseen asennoitumiseen, ilman peruskoulun jälkeistä koulutusta jääneet eniten. Yliopistokoulutuksen saaneet erottuvat selvästi ei-populistisena ryhmänä. Kaikilla muilla koulutustasoilla suomalaiset ovat vähintään keskimääräisen populistisia ainakin toisella ulottuvuudella.

Populismi-sana lähtee latinan kielen sanasta populus, kansa. Sillä tarkoitetaan kansansuosioon tähtäävää poliittista toimintaa, jonka ominaispiirteenä on usein kansankiihotus. Populismia käytetään nykyisin myös haukkumasanana.

Evan nettisivulla on lukijakysely siitä, kuka on Suomen suurin populisti, vaihtoehdoiksi tarjotaan Juha Sipilä, Petteri Orpo, Sampo Terho, Jussi Halla-aho, Antti Rinne, Ville Niinistö ja Li Andersson tai oman valinnan mukaan ”joku muu”.

Suomalaisten populistipoliitikkojen äiti on tietenkin Veikko Vennamo, jonka oppipojasta Timo Soinista kehittyi aivan hänen veroisensa. Soini valmistui Helsingin yliopistossa valtiotieteiden maisteriksi 1988, ja hänen pro gradu -tutkielmansa koski nimenomaan SMP:n populismia: ”Politiikka ja poltinmerkki”.

Siinä Soini määritteli, että populismi on epä-älyllinen liike, jossa hyveen uskotaan asuvan yksinkertaisissa ihmisissä. Tässä pääsen Jussi Halla-ahoon. Tietyllä tavalla häntä voi sanoa kansankiihottajaksi, mutta varsinainen populisti hän ei ole. Halla-aho on erikoinen henkilö politiikassa, intellektuelli, joka ei istu luontevasti siihen julkisuuteen, mitä nykypolitiikassa varsin laajasti tavoitellaan. Luultavasti Halla-aho viettäisi päivänsä mieluiten omissa oloissaan tutkijanhuoneessaan, josta haluaisi johtaa myös perussuomalaisia, jos tulisi puheenjohtajaksi valituksi.

Halla-aho on kielitieteilijä, joka väitteli filosofian tohtoriksi muinaiskirkkoslaavin kieliopista. Nykyisin hän on tutkijana kiinnostunut lisäksi historiallis-vertailevasta indoeuropeistiikasta, slaavilaisten kielten morfologiasta sekä gootin ja fryygian kielistä.

Parhaiten Halla-aho tietenkin tunnetaan voimakkaasta maahanmuuttokritiikistään. Tässä on kuitenkin ero siihen, mitä esimerkiksi Soini on kritiikillään tehnyt. Halla-aho on sydänjuuriaan myöten vapaamielistä pakolaispolitiikkaa vastaan, mutta Soini on tehnyt samanlaisesta ajattelusta poliittisen pelivälineen.

Soini on juuri sitä, mitä tutkielmassaan sanoo: Populistijohtaja on aina etevä poliittisessa retoriikassa ja kielenkäytössä. Hän on kansanomainen ihminen, johon on helppo samastua. Populistijohtajat voivat myös käyttää yksinkertaista tavallista kansaa omien etujensa astinlautana, ja kyydistä pudonneita petetään vielä kerran.

Halla-ahon lähtökohdat ovat toisenlaiset. Hän ei alun perin ole ollenkaan pyrkinyt poliittiseksi johtajaksi, vaan on pelkästään tuonut esille näkemystään pakolaispolitiikasta. Internetissä hän on kirjoittanut asiasta kymmenkunta vuotta, mutta kun paine hänen ”opetuslastensa” taholta kasvoi, siirtyi Halla-aho myös julkiseen ja viralliseen politiikkaan.

Suomen Akatemian rahoittamassa, populismia koskevassa tutkimushankkeessa mukana oleva fil. tri Tuija Saresma sanoi Jyväskylän kirjamessuilla 2017, että ”populisti puhuu, mitä kansa haluaa kuulla – totuusarvolla tai toteutettavuudella ei ole väliä”. Jussi Halla-ahon perusajatus ei ole tämä. Halla-aho ei sinänsä tavoittele kansansuosiota, vaan hänen oma ideologinsa on mikä on, ja jos se nyt johtaa puolueen puheenjohtajuuteen, niin sitten se vain on niin. Vennamoon tai Soiniin verrattavaa kansanmiestä Halla-ahon kaltaisesta hiirulaisesta ei tule, eikä puolue säily entisellään, jos tämä intelligentsijan kummallinen edustaja nousee johtajaksi. Puolue ehkä hajoaa – ja hajoaa ehkä siinäkin tapauksessa, että Sampo Terho valitaan.

VAHVA POPULISTINEN
KASVUALUSTA

Kun lukee Evan raporttia, tulee mieleen, että sillä suunnalla tulkitaan populismiksi kaikki se, mikä ei ole porvarihallituksen konservatiivisen politiikan mukaista. Tässä tulee käyttöön se haukkumasana "populisti",

Evan mukaan suomalaisten asenteista löytyy vahva populistinen kasvualusta. Valta-osa ihmisistä suhtautuu kriittisesti maahanmuuttoon, eliitteihin ja markkinatalouteen. Tuloerojen ja globalisaation osalta kokonaiskuva on niin ikään kriittinen. Suomalaisten asennoitumisen populismin siemeniin Eva pelkistää näin:

– Maahanmuuttoon suhtaudutaan hyvin varautuneesti eikä sitä haluta ainakaan lisätä.
– Tuloerot nähdään yleisesti liian suurina ja niiden oikeutusta epäillään.
– Markkinatalouden kasvavaa vaikutusta arkeen ja yhteiskuntaan pidetään haitallisena.
– Eliittiin kuuluvilta toivotaan vahvempaa johtajuutta, ja heitä pidetään moraaliltaan arveluttavina oman etunsa ajajina.
– Globalisaatio tarkoittaa lähinnä työpaikkakatoa ja kansallisen päätösvallan menettämistä.

kari.naskinen@gmail.com