Tomppelit etsivinä

Jos Tommi Rinne ja Helge Herala olisi pantu rikosetsiviksi selvittämään sarjamurhaa ja Quentin Tarantino olisi ohjannut poliisiväkivaltakohtaukset sijaisnäyttelijöitä käyttäen, siinä olisi länsimainen muunnelma korealaisesta elokuvasta Memories of Murder. Ollaan maatalousvoittoisessa Hwaseongin kaupungissa Söulin eteläpuolella, jossa on tapettu kaksi naista ja lisää tulee. Tapahtumat perustuvat todellisuuteen 1980-90-lukujen vaihteessa. Kaksi paikallista poliisia alkavat tutkia asiaa, ja jos siinä ”Tarantinon versiossa” etsivien esimies vielä olisi Hanski Häyrinen, niin kuva olisi täydellinen.

Korealainen elokuva on vuodelta 2003, mutta se on tuotu länsimaiseenkin ohjelmistoon nyt, kun sen ohjanneen Bong Joon-hon viime vuonna valmistunut Parasite osoittautui suurmenestykseksi. Tämä murhaelokuva on enemmän komedia, mikä ei kuitenkaan perustu roolihenkilöiden komiikkaan, vaan heidän tomppelimaiseen työskentelyynsä. Tilanteesta annetaan havainnollinen kuva heti alussa: murhapaikan läheltä löytyy hyvä kengänjälki, jota ei kuitenkaan valokuvata eikä eristetä niillä poliisin muovinauhoilla, ja sitten yksi maajussi ajaa traktorilla kengänjäljen suttuun. Tämän ongelman poliisit ratkaisevat niin, että ottavat ensimmäiseltä epäillyltään lenkkarin, käyvät painamassa sillä jäljen saveen ja ottavat siitä kuvan.

Tämän epäillyn motiivia murhaan vahvistaa se, että kuulustelussa hän kertoo katsoneensa telkkarista Lawrence Kasdanin eroottisen rikoselokuvan Huuma (1981).

Kun murhia tulee lisää, turvaudutaan myös ennustajaeukkoon. Kun selvää ei edelleenkään tule, lähetetään Söulista ammattimainen rikospoliisi avuksi. Paljon ei sekään asiaa auta, ja yhdessä vaiheessa tämä uusi poliisi pyytää pääkaupungista lisää apuvoimia, mutta sieltä vastataan, että ei ehdi, koska kaikki ovat nyt mielenosoitushäiriöitä torjumassa.

Tuolloin Etelä-Korea oli vielä sotilasdiktatuurin vallassa. Myös Bon Joon-ho on kertonut joutuneensa noihin aikoihin pidätetyksi. Elokuvassa poliisiväkivalta heijastanee tuota aikaa, jolloin ihmisten hakkaaminen syystä jos toisestakin oli ilmeisen tavallista.

Tällaista mustaa huumoria siis. Pääosan esittäjä on sama näyttelijä, joka Parasitessa on köyhän perheen isä. Näiden korealaisten tekijöiden nimiä on turha erikseen mainita, koska eivät ne kuitenkaan jää päähän. Turha niidenkään siellä olisi yrittää muistaa suomalaisten nimiä Honkanen, Lahtinen, Nieminen, Pihanen, Virtanen…

Murhaaja sai hengiltä kymmenen naista, mutta ei yllätys, ettei syyllistä saada elokuvassa kiinni. Todellisuudessa kiinniotto tapahtui vasta 2019 dna-todisteiden perusteella, mutta koska Etelä-Koreassa murhakin vanhenee 15 vuodessa, ei häntä voitu tuomita, vaikka tunnustikin kaikki murhat ja lisäksi 30 raiskausta. Mutta ei hätää: sama mies Lee Choon-jae oli 1994 murhannut vävynsä, joten sai siitä elinkautisen.

Elokuva on sujuvaa työtä. Murhatekoja ei näytetä, uhreja jonkin verran. Yli kahden tunnin kestosta olisi puoli tuntia voinut leikata pois.

kari.naskinen@gmail.com

Gladin vuosi

”Eletään aikaa, jolloin vuodet on nimetty sponsoriyritysten tuotteiden mukaan”, sanotaan David Foster Wallacen romaanin Päättymättömän riemun (1996) kansipaperin esittelytekstissä. Kirja tuli suomennettuna myyntiin tällä viikolla. Romaanin ensimmäisen luvun nimi on Gladin vuosi. En vielä eilen ehtinyt lukea kuin 30 sivua, joten ei siitä toistaiseksi sen enempää, mutta tuo esittelyteksti oli heti mielenkiintoa herättävä.

Ilman sponsorointia ei kaikki toiminta enää nykyisinkään pyöri täysillä. Urheilussa tämä on jo arkea. Helsingin uudemmalla jäähallilla Hartwall-areenalla pelataan kohta Hartwallin olutmerkin nimissä Karjala-turnaus, Turun jäähallin ja Helsingin jalkapallostadionin nimet ovat muuttuneet jo niin monta kertaa, että en tähän hätään muista kummankaan nykyistä nimeä jne. Lahdessa pelataan Isku-areenalla ja seuraavien Suomessa järjestettävien MM-kisojen pelipaikka on Uros Live.

Jyväskylän Suurajojen nimen vuosia sitten ostanut Neste lopetti nyt sponsoroinnin, eikä vielä ole kerrottu, onko kilpailun nimi ensi kesänä Kesko-ralli, Nokia Rallye, UPM-ralli vai mikä.

Lentopallon mestaruussarjassa pelaa erikoinen joukkue Team Lakkapää, joka ennen oli Perungan Pojat, kotipaikka ilmeisesti Rovaniemi. Muussa yhteydessä olen nähnyt Lakkapää-nimen koulukyytibussin kyljessä, kun sellainen joskus käy meidän pihassa.

Oleellista myös on, että mukaan on ängetty englanninkielinen Team-sana. Olisihan junttimaista, jos nimi olisi Joukkue Lakkapää. Samoin Pelicans on hienompi kuin Pelikaanit ja Seagulls hienompi kuin Merilokit.

Muualla maailmassa sama meininki. Yksi F-ykköstalli myi juuri nimensä italialaiselle vaatefirmalle Alpha Taurille ja melkein kaikkien pyöräilyjoukkueiden nimet on myyty yrityksille.

Jossain näin kerran kadunnimikyltin, jonka yläpuolella oli jonkin yrityksen mainos. En muista tarkemmin, kun ei tule kaikkia erikoisuuksia aina muistikirjaan pannuksi. Mikä ettei, voisihan kadunnimet suoraan myydä yrityksille. Entä mitä järkeä on pitää esim. Sibeliustalo sellaisenaan, kun Sibeliuksen perikunta ei maksa nimestä penniäkään? Ei muuta kuin huutokauppa nimestä, lähtöhinta viisi miljoonaa euroa – Hämeenmaan Talo, Peikkohalli, Stala Hall, Würth Hause…

Wallacen romaanin seuraavien lukujen nimet ovat Gladin vuoden jälkeen Depend-aikuisalusvaatteiden vuosi ja Tucks-lääketyynyvuosi. Palaan varmaan asiaan joskus myöhemmin, koska joudun nyt luovuttamaan lukuvuoron Ulla-vaimolleni, joka kirjan osti, ja Ulla saa tänään loppuun Wallacen vanhemman kirjan Kummatukkaisen tytön (1989).

kari.naskinen@gmail.com

SDP menee Lahdessa taas Kokoomuksen kelkkaan

Lahden demarit jättivät kovasti ajamansa pormestarimallin kesken omasta puolestaan, kun Kokoomus ilmoitti siirtyvänsä vastustavalle kannalle. Nyt kaupunginhallituksen puheenjohtaja Sirkku Hildén (SDP) sanoo, että demareiden ei pidä lähteä vastustamaan kannattamaansa veronkorotusta, koska se hävisi kaupunginvaltuustossa äänin 4 – 7, taas Kokoomuksen johdolla.

Tämän päivän Etelä-Suomen Sanomien mukaan Sirkku Hildén arvioi, että osa valtuustoryhmistä päätyi vastustamaan veronkorotusta lähestyvien kunnallisvaalien vuoksi. Oltakoon korotuksen tarpeesta kumpaa mieltä tahansa, niin Lahden kärkidemarin kanta on kummallinen: mennään vain alustavan enemmistön perässä.

Onkohan kaupunginhallituksen puheenjohtajalta menneet asiat sekaisin? Ei kaupunginhallitus nyt tehnyt päätöstä kaupungin virallisesta kannasta, kuten tapahtui hyvinvointikuntayhtymän omistusta koskeneessa asiassa. Veronkorotuksesta kh ei tehnyt ”kaupungin päätöstä”, vaan pelkästään antoi oman ehdotuksensa kaupunginvaltuustolle, joka asiasta päättää 9.11.

Ei yhteiskunnallisia, poliittisia päätöksiä näin tehdä. Jos ollaan jossakin asiassa häviöltä vaikuttavassa tilanteessa, niin siitä pitäisi alkaa uusi vaihe neuvotteluja ja muiden mielipiteen kääntämistä myöntyväiseksi sille kannalle, jonka tässä vaiheessa häviöllä oleva kanta katsotaan paremmaksi.

”Kokoomus elää sittenkin”, riemuitsee aamun lehdessä Kokoomuksen Francis McCarron. Hyvinvointikuntayhtymän äänestyksessä McCarron oli väärässä, mutta on nyt oikeassa.

Sosiaalidemokraattien henki vain sirisee heikosti.

kari.naskinen@gmail.com

Sivilisaation perusluonne on epätasapaino

Kuvassa mies on istuttamassa kuivunutta puuta Andrei Tarkovskin viimeiseksi jääneessä elokuvassa Uhri (1986). Samanlaiselta näyttävän kuvan saa Ingmar Bergmanin elokuvasta Neidonlähde (1960), jossa mies yrittää kaataa Jumalan luomaa puuta vihassaan siitä, että paimenet olivat raiskanneet ja tappaneet niehen tyttären. Tarkovskin elokuvan mies on Bergmanin teosten yksi keskeisenä näyttelijänä ollut Erland Josephson ja Bergmanin elokuvassa mies on Max von Sydow. Molemmat elokuvat kuvasi Sven Nykvist, ja Tarkovskin elokuvan lavasti Anna Asp, joka oli näyttelijänä Bergmanin elokuvassa Syyssonaatti (1978).

Tarkovski teki elokuvansa Gotlannissa lähellä Bermanin asuinpaikkaa Fårön saarta. Elokuvan tuotti Svenska Filminstitutet ja siinä myös puhutaan Ruotsia. Elokuva ei silti sijoitu erityisesti Ruotsiin, vaan kysymys on laajemmista asioista. Vaikka yhdessä kuvassa näkyy ilmeisesti sodan tai mellakan jäljiltä kaatunut Saab ja maassa on laatikko jäävuorisalaattia (laatikossa teksti ruotsiksi), niin elokuvassa tarkastellaan hyvän ja pahan asetelmia yleisellä tasolla.

Taidekriitikko ja yliopistolla luentoja pitävä Alexander (Josephson) on älykkö. Läpi elokuvan hän esittää pitkiä monologeja, jotka selvästi tulevat nimenomaan Tarkovskin sisältä. Alexander sanoo, että maailma perustuu valtaan ja pelkoon. Sivilisaation luonne on epätasapaino materialismin sekä hengellisyyden ja lapsenomaisen viattomuuden välillä. Sitten siirrytään Alexanderin syntymäpäiville, joilla ovat hänen vaimonsa Adelaide, tytär Julia miehensä kanssa, perheen kaksi palvelustyttöä ja lähellä asuva postinkantaja Otto, jota esittää Bergmanin elokuvista tuttu Allan Edwall. Ei ehditä vielä istumaan pöydän ääreen, kun talon yläpuolelta kuuluvat hävittäjälentokoneiden voimakkaat äänet. Radiossa kerrotaan uutisia, mutta ei selviä, missä sota on syttynyt. Radio ja televisiokin menevät mykiksi. Ehkä Ruotsissa, mutta joka tapauksessa Euroopassa, jonka kartan 1600-luvulta Alexander saa lahjaksi postinkantajalta.

Vasemmalta Sven Wollter, Erland Josephson,
Valerie Mairesse, Susan Fleetwood.

Alexander ei koskaan ole rukoillut Jumalaa, eikä varsinaisesti ala nytkään, mutta sanoo tässä ahdingossa Jumalalle tekevänsä ihan mitä tahansa, jos maailma vain saataisiin asettumaan. Alexander on valmis uhraamaan tämän puolesta itsensä ja vaikka kaikki rakkaimpansakin, jos maailma vain pelastuisi.

Alkutekstien aikana on jo soinut Bachin Matteus-passiosta aaria ”Armahda minua, Jumalani”, joka liittyy siihen kohtaan, kun Pietari kieltää kolmannen kerran Jeesuksen. Asunnon seinällä on jäljennös Leonardo da Vincin maalauksesta Kuninkaiden kumarrus, jossa keskellä istuu Neitsyt Maria sylissään Jeesus-lapsi.

Maria on myös toisen palvelustytöt nimi. Kun Alexander vajoaa surussaan syvälle, hän lähtee Marian luo. Maria asuu talossaan suljetun kirkon takana, ja kun Alexander lähtee seinustalta ottamallaan polkupyörällä ajamaan Marian luo, kuvan hieman harmahtava sävy vaihtuu niin, että ruoho maassa muuttuu viheriäiseksi. Koskaan ennen Alexander ei ole käynyt Marian luona, mutta nyt on hätä. Vierailu päättyy mysteeriseen rakastelukohtaukseen.

Alexanderilla ja Julialla on myös alakouluikäinen poika, joka on selvästi syntynyt heille ”iltatähtenä”. Elokuvan alussa isä kertoo pojalle tarinan japanilaisesta munkista, joka myös istutti kuivan puun, kasteli sitä säännönmukaisesti joka päivä ja kolmantena vuonna se alkoi kukkia. Isä antaa saman ohjeen pojalle. Kolmea vuotta ei nyt odoteta, vaan elokuva loppuu kuvaan, jossa poika isän syntymäpäivän jälkeen kastelee puuta. Kauempaa Maria katsoo – elämä jatkuu, ehkä, mutta voisiko se jatkua parempana kuin tähän asti. Elokuvan lopputeksteissä on, että Tarkovski omisti elokuvan nuorimmalle pojalleen Andrjushjalle, joka syntyi samana vuonna elokuvan valmistumisen kanssa.

Tarkovski ei elokuvaa tehdessään vielä tiennyt, että hänen maailmansa mustenisi pian. Elokuvan ensi-ilta oli toukokuussa Ruotsissa ja Tarkovski kuoli keuhkosyöpään Pariisissa joulukuun lopulla. Hänet on haudattu Pariisin eteläpuolelle St. Genevieve du Boisin hautuumaalle, jossa makaa 10 000 venäläistä emigranttia, Tarkovskin lisäksi mm. ensimmäinen venäläinen Nobel-kirjailija Ivan Bunin ja balettitanssija Rudolf Nurejev.

Tarkovski elämän ympyrä sulkeutui. Hänen ensimmäisen elokuvansa Ei paluuta (1962) alussa 12-vuotias lapsisotilas Ivan seisoo nuoren puun luona, Uhrissa poika jää puunkastelun jälkeen makaamaan puun juurelle. Ivanista tuli sodan aikana orpo, Andrjushja menetti isänsä vuoden ikäisenä.

Alexanderilla on viimeisissä kuvissa aamutakki, jonka selässä on jin ja jan -merkki, joka kuvaa kiinalaisessa filosofiassa maailman kahta vastavoimaa. Pimeyttä ja valoa, jotka maapallon pyöriessä vaihtavat puolta. Tästä ei elokuvassa ole mainintaa, mutta Alexanderin aamutakki on musta…  Tarkovski oli hyvin kiinnostunut japanilaisista haiku- ja tanka-runoista. Hän sanoi niiden esittävän asiansa niin, että asian täsmällinen merkitys katoaa.

BERGMAN, BUNUEL,
BRESSON, DOVZHENKO...

Kaksiosaisen dvd:n toinen kiekko sisältää puolalaisen Michal Leszczylowskin dokumenttielokuvan Uhrin tekemisestä (Regi Andreij Tarkovskij, 1988), minkä lisäksi siinä on Tarkovskin vanhoja haastattelupätkiä, otteita hänen luennostaan jossakin elokuvakoulussa sekä rouva Larissa Tarkovskajan muisteluita puolisostaan ja nimenomaan mielenkiintoisia asioita Andrein taiteilijuuteen liittyvistä asioista.

Uhrissa Alexander sanoo Leonardon teosjäljennöstä katsoessaan, että ”suuren taideteoksen edessä on joskus vaikea ymmärtää se ihmisen tekemäksi”. Dokumenttielokuvassa Tarkovski puolestaan sanoo opiskelijoille, että ”toiset ohjaajat tekevät elokuvia siitä maailmasta, jossa he elävät, toiset taas luovat toisenlaista, omaa maailmaansa”. Tällaisina ”uuden maailman” tekijöinä hän hitaasti pohtien mainitsee Ingmar Bergmanin lisäksi Luis Bunuelin, Robert Bressonin, Aleksandr Dovzhenkon, Akira Kurosawan ja Kenji Mizoguchin.

Uhrin uskoo ihmisen tekemäksi, koska tekoprosessia näytetään dokumenttielokuvassa. Näistä Uhriin liittyvistä oheisasioista pitää mainita myös Erland Josephsonin kirjoittama näytelmä Yksi yö ruotsalaista kesää. Kävin sen katsomassa 2002 Turun kaupunginteatterissa, jonne sen ohjasi Jouko Turkka ja Tarkovskia esitti yhdennäköisyyden hyvin tavoittanut elokuvaohjaaja Jari Halonen. Teatterin pieni näyttämö oli vettä ja kuraa, ja toi konkreettisesti näkyville ne luonnonolosuhteet, joiden kanssa joutuvat painimaan studioiden ulkopuolella elokuvia tekevät taiteilijat.

”Onko mitään muuta, mitä ihmiskunta olisi luonut täydellisen antaumuksen vallassa kuin on taide?” (Tarkovski: Vangittu aika, muistelmakirja 1984)

kari.naskinen@gmail.com

Teknologinen suunnanvaihdos on kohtalokkaan riskialtis

”Sen sijaan, että tyytyisimme vain toteamaan ja hyväksymään tietokoneiden meille suomat hyödyt, meidän pitäisi uskaltaa myös puhua etiikasta. Teknologiassa uudistusten kehittäjiä kiinnostaa ennen kaikkea välitön hyöty, eivät muut vaikutukset, varsinkaan negatiiviset”, sanoo amerikkalainen tietotekniikkaan erikoistunut kirjailija Nicholas Carr. Suomeksi häneltä on ilmestynyt kirja Pinnalliset. Mitä internet tekee aivoillemme (Terra Cognita, 2010). Aikaisemmin Carr oli Harvard Business Review -lehden päätoimittaja.

Psykoterapiakeskus Vastaamoon kohdistunut tietomurto on iso esimerkki uuden sähköisen tietotekniikan ongelmista. Pienempiä vastaavankaltaisia tapauksia on ollut vaikka millä mitalla ja lisää tulee jatkuvasti.

Carr vertaa netin aikakauteen siirtymistä gutenbergiläisen kirjapainotaidon tuomaan sivistykselliseen murrokseen. Ihmiskunta elää nyt samanlaisen suunnanvaihdoksen aikaa. Kirjapainotkin varmaan edistivät uudenlaista rikollisuutta, kun painokoneilla alettiin tehdä esimerkiksi väärennettyjä rahoja ja asiakirjoja, mutta maailmanlaajuinen sähköinen verkko on paljon pahempi.

Kirjapainotkin on koettu joskus niin vaarallisiksi, että niitä on Suomessakin poltettu. Digitaalisen verkon tuhoaminen tai häiritseminen on helpompaa, kun ei tarvitse bensakanistereita eikä tulitikkuja. Riittää, kun pöydän ääressä näpyttelee ja tekee tuhojaan.

Sellainen on asiansa osaaville periaatteessa yhtä helppoa kuin minulla nyt napata netistä juttu, jossa liikenne- ja viestintäministeriön kyberturvallisuuskeskuksen johtava asiantuntija Jussi Eronen sanoo, että uusien digisovellusten teknistä tietoturvaa ei ole säädelty juuri lainkaan. Laitteille ei ole esitetty vaatimuksia, millaisia niiden pitää olla, jotta niitä saa myydä.

Erosen mukaan ns. älylaitteita voidaan hakkeroida esimerkiksi haittaohjelmien käyttöön. Tämä on mahdollista, jos ohjelmistojen kehityksessä ei ole otettu huomioon tietoturvaa. Tällaisia laitteita on jo vaikka minkälaisia, älypuhelimista tuttua teknologiaa hyödyntämällä on jo alettu valmistaa älyjääkaappejakin. Puhumattakaan älyautoista, joita ei tarvitse itse ajaa – entä kun hakkeri iskee autoon ja ohjaa sen kovassa vauhdissa päin vastaantulevaa rekkaa. Tämä on täysin mahdollista. Äskettäin oli uutinen, jossa kerrottiin Teslan omistajan havainneen autonsa varastetuksi. Hän otti käyttöön etäyhteyden ja alkoi häiritä varkaiden matkaa availemalla auton ikkunoita, panemalla töötin huutamaan ym. Olisi voinut tehdä ilkeämpääkin, mutta varkaat hylkäsivät auton pian. Tällaisen etäyhteyden voi kaapata käyttöönsä myös ulkopuolinen roisto.

”Kiire saada laite mahdollisimman nopeasti markkinoille ei ole tietoturvan kehittämisen kannalta hedelmällinen työympäristö. Silloin tulee sutta ja sekundaa”, sanoo Eronen.

Voisikohan tästä suunnanvaihdoksesta saada irti jotain oikein isoa hyötyäkin? Koska maailman pystyy digitaalisesti panemaan jumiin, pitääkö niitä kalliita hävittäjäkauppojakaan tehdä, kun sodat voi käydä netissä. Jos jonkinlaista vanhan mallin sotaakin silti joutuisi käymään, ne hommat voisi antaa roboteille.

Lainaan vielä lopuksi Nicholas Carria: ”Se, että jatkuvasti olemme kiinni verkossa saadaksemme joko tietoa tai ollaksemme yhteydessä muihin ihmisiin, ei välttämättä olekaan meidän päätäntävallassamme, vaikka niin kuvittelemme. Sosiaalisessa verkostossa oleminen vaatii jatkuvaa kiinnittymistä koneeseen, oman olemisen päivittämistä. Näin kone ei enää palvele ihmistä, vaan ihmisestä on tullut oleellinen osa konetta.”

kari.naskinen@gmail.com

Elämä ja kohtalo

Kun toivo onnesta on kaikonnut, toivo oikeastaan elämästäkin, jää enää kohtalon merkitys. Sodissa tämä tilanne toistuu. Tunne omasta itsestään häviää. Neuvostoliittolaisen kirjailijan Vasili Grossmanin (1905 - 1964) suurromaanissa Elämä ja kohtalo kuvataan tällaisia tilanteita. Kun juutalainen sotilaslääkäri Sofia Levintone on keskitysleirille vievän junan lukitussa vaunussa, hän ymmärtää elämisen ja olemisen eron. Elämä oli päättynyt, katkennut, mutta oleminen jatkuu.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat syksystä 1942 helmikuuhun 1943, Auschwitzistä Stalingradiin ja myös rintaman taakse, jossa elämää yritetään jatkaa. Ratkaisukin tulee, kun Puna-armeija saartaa Stalingradiin päässeen Saksan 6. armeijan ja tämä sodan tärkeimmäksi muodostunut yksittäinen taistelu päättyy. Sofia on jo kaasukammiossa, mutta käänne on tapahtunut:

”Uudelleenoivaltamisen prosessi alkoi juuri Stalingradin käännekohdan aikoihin, vaiheessa jossa Stalingradin lieska oli ainoa vapauden merkki pimeyden valtakunnassa”, kirjoitti Grossman – mutta ei mennytkään näin: ”Kehityksen logiikka johti siihen, että kansan sota, joka Stalingradin puolustuksen aikana saavutti korkeimman paatoksensa, juuri tässä Stalingradin vaiheessa soi Stalinille mahdollisuuden avoimesti kohottaa esille valtiollisen nationalismin aatteen.”

Tämä aate oli myös sellainen, että se teki mahdottomaksi julkaista Grossmanin sotamuistiinpanojensa pohjalta kirjoittamansa kirjan, jonka hän sai valmiiksi 1959. KGB takavarikoi käsikirjoituksen ja vasta paljon myöhemmin Grossmanin piilottama kopio käsikirjoituksesta saatiin akateemikko Andrei Saharovin avustuksella mikrofilmattua ja salakuljetettua länteen. Kirja julkaistiin Sveitsissä 1980, Suomessakin 1984 ja Neuvostoliitossa Mihail Gorbatshovin glasnost-avoimuuspoltiikan aikana 1988.

Elämää ja kohtaloa on verrattu Tolstoin Sotaan ja rauhaan (1865-69). Vertaus on periaatteessa hyvä, mutta Tolstoin suuren humanismin kaunokirjalliseen lennokkuuteen Grossman ei yllä. Alut ovat näissä massiivisissa teoksissa samankaltaiset, kun uusia ja uusia henkilöitä vyöryy esille ensimmäiset sata sivua niin, ettei muisti meinaa riittää. Tolstoi kertoo ruhtinaista ja muusta 1800-luvun alun eliitistä, kun taas Grossman keskittyy tavallisempaan väkeen. Tolstoin kirjan nimessä voisi sodan ja rauhan lisäksi olla myös rakkaus, jota myös Grossman käsittelee, mutta ei yhtä huumaavalla tavalla.

Kyllä Grossmanin yhtenä innoittajana on varmaan Sota ja rauha ollut ja useita kertoja hän mainitsee Tolstoin, yksi tutunomainen sanontaversiokin löytyy: ”Ukonilmalla useimmat pyrkivät suojaan kaatosateelta, mutta se ei vielä merkitse, että kaikki ihmiset ovat samanlaisia. Sateeltakin jokainen suojautuu omalla tavallaan.”

Yhden romaanihenkilönsä suulla Grossman kuitenkin kirjoittaa, että toteutumattoman venäläisen demokratian lipun otti kantaakseen Tshehov. Tolstoi ei sanonut kuten Tshehov, että kaikki ovat ennen muuta ihmisiä, ymmärrättekö ihmisiä ja vasta sitten venäläisiä, piispoja, kauppiaita, tataareja, työläisiä. Tolstoi nosti tietenkin Jumalan ihmisen yläpuolelle, mutta Tshehoville tärkein oli ihminen.

Dostojevskista Grossman kirjoitti, että tuo nero näki juutalaisen koronkiskurin siinä, missä hänen olisi pitänyt erottaa venäläisen urakoitsijan, tilanherran ja tehtailijan säälimättömät silmät. Tämän Grossman ottaa esille siinä kohtaa, kun hän kirjoittaa antisemitismista Venäjällä.

Suomikin mainitaan pari kertaa. Vaikka Fysiikan instituutissa työskentelevä atomintutkija Viktor Strum on vakaumuksellinen bolshevikki, hän mainitsee meidät ainakin lievästi ihaillen: ”Suomen aikansa elänyt demokratia kolahti vuonna neljäkymmentä yhteen meidän sentralismimme kanssa ja me jouduimme kovin noloon tilanteeseen. Minä en ole porvarillisen demokratian ihailija, mutta tosiasiat ovat tosiasioita.”

Toisessa keskustelussa Fysiikan instituutissa väitellään maailman pelastuksesta, joka on Puna-armeijan käsissä. Mutta mikä vapauden armeija se on, kysyy yksi fyysikoista: ”Entä Puolan kahmaiseminen yhteistuumin Hitlerin kanssa 1939. Entä Latvian, Viron ja Liettuan jyrääminen panssareilla? Entä hyökkäys Suomeen? Stalin vei pieniltä kansoilta sen, minkä vallankumous oli niille antanut. Entä Kronstadtin kukistaminen? Kaikki tuoko vain vapauden ja demokratian tähden?”

Myös Lubjankassa käydään, kun ”hyvä kommunisti” Nikolai Krymov oli joutunut sinne. Krymov toimi poliittisena komissaarina Stalingradissa, mutta sitten oli jostain saatu tietoon, että hän oli joskus keskustellut huonon kommunistin Trotskin kanssa. Ei muuta kuin tutkintaan pahamaineiseen Lubjankaan Moskovaan. Vangitut istuivat siellä tutkinta-ajan 8-18 kuukautta, minkä jälkeen tuli lähtö leirille. Omaiset saivat kirjeitä, joissa oli outoja nimiä: Karaganda, Kolyma, Komi, Kotlas, Krasnojarks, Norilsk, Vorkuta.

Krymovin kuulustelut ovat kovia. Päiväkausia aamusta iltaan. Kuulusteluissa ei varsinaisesti saada selvää, mistä häntä syytetään. Välillä hakataan ja taas jatketaan, mutta onko syynä Stalinin murhan suunnittelu vai se, että Krymov ei ehkä pitänyt sosialistisen realismin hengessä luoduista taideteoksista.

Pelin henki oli joka tapauksessa selvä. Valtionviholliset leirille. Yksi sanomalehden oikolukija sai seitsemän vuotta siitä, kun Stalinin nimeen oli jäänyt yksi väärä kirjain. Helpommalla pääsi, jos kirjoitti katumuskirjeen. Sai eteensä valmiiksi kirjoitetun paperin, joka vain piti allekirjoittaa: ”Ymmärrän nyt ilmaisemalla epäluottamukseni puoluejohtoa kohtaan syyllistyneeni tekoon, joka on neuvostoihmisen käyttäytymisnormien vastainen, ja siksi...”

Myös juutalainen Viktor Strum oli pinteessä, kun joku oli kuullut hänen sanoneen, ettei ole amerikkalaista eikä saksalaista eikä neuvostoliittolaista fysiikkaa, vaan että fysiikka on yhteinen.

Strum on kirjassa yksi rakkausjuttunsa kanssa painiskeleva kansalainen. Hän käy Maria Ivanovnaan yhtä kuumana kuin haljennut atomi, mutta ongelmana on, että molemmat ovat naimisissa tahoillaan. Toinen suuri rakkaussuhde on Krymovin ja Evgenija Shaposhnikovan kanssa, mutta tätä naista haluaa myös panssarieversti Petr Novikov. Stalingradissakin Krymovin mieleen muistui yksi kesäyö – nuoren kasakkanaisen suuret tummat silmät ja kuuma kuiskailu...

Todellisiakin henkilöitä kirjassa on, tietenkin Stalin, mutta myös tarkka-ampujasankari Vasili Tsaitsev (mukava verkkainen maalaispoika), Stalingradin taistelun komentaja Vasili Tshuikov ja saksalaisten komentaja Friedrich von Paulus. Grossman kuvailee tilanteita myös Reichsführer SS Himmlerin luona, kun tämän on määrä pitää neuvottelu Reichssicherheitshauptmanin toimenpiteistä Obersturmbannführer Lissin kanssa. Lissin oli sen jälkeen selostettava tilannetta SS-Obersturmbannführer Eichmannille.

Suurin osa romaanin sisällöstä koskee kuitenkin Stalingradia. Grossman toimi Puna-armeijan lehden Krasnaja Zvezdan sotakirjeenvaihtajana. Rintamalla hän näki hyvin senkin, että monet monet sotilaat vihasivat uutta kommunistista järjestelmää, mutta viimeisenpäälle isänmaallisina ihmisinä he joka tapauksessa toivovat Puna-armeijalle suurta voittoa. Varsinaisia sankareita ei Grossman tuo esille, toisin kuin Tolstoi. Stalingradin lisäksi Grossman seurasi kesällä 1943 Kurskin taistelua, oli kirjeenvaihtajana mukana Puna-armeijan vapauttaessa keskitysleirejä Puolassa ja oli paikalla myös, kun Berliini vallattiin.

Grossman: ”Ihmisen luontainen pyrkimys vapauteen ei ole hävitettävissä, se voidaan tukahduttaa, mutta sitä ei voi hävittää. Totalitarismi ei voi luopua väkivallasta. Väkivallasta luopunut totalitarismi tuhoutuu. Ikuinen, lakkaamaton, suoranainen tai naamioitunut superväkivalta on totalirarismin perusta. Ihminen ei luovu vapaudesta vapaaehtoisesti. Tässä päätelmässä on aikamme valo, tulevaisuuden valo.”

kari.naskinen@gmail.com

Kultarinnasta olisi vaikka 10-osaiseksi sarjaelokuvaksi

Kun kirjailija on Hämeenkyröstä, niin saakohan siitä paikkakuntaperimän? Anni Kytömäki (40) ei ainakaan vielä pääse Nobel-ehdokkaaksi, mutta Kultarinta-romaani (2014) on erinomainen, vaikka tutustuinkin siihen nyt vasta näytelmän muodossa. Lahden kaupunginteatterin esitys kestää väliajan kanssa melkein kolme tuntia ja on niin täyttä kertomusta, että hengästyttää. Se on sekä tekstinä että ylöspanona parasta, mitä Lahden teatterissa olen muutamaan vuoteen kokenut.

Kultarinta on lavea tarina 1900-luvun neljästä ensimmäisestä vuosikymmenestä Suomessa. Yhteiskunnalliset törmäykset ja niistä aiheutuneet murrokset tulevat hyvin esille kuvitteellisen Stenforsin suvun vaiheissa. Suvun sisälläkin vanha ja uusi ajautuvat ristiriitoihin, joista olleellinen koskee ihmisen luontosuhdetta. Asiaa on paljon, eikä tyhjäkäyntiä ole. Tämän runsauden jälkeen tuli heti mieleen, että 640-sivuisesta romaanista saisi helposti vaikka 10-osaisen sarjaelokuvan televisioon.

Näytelmän ohjannut Heidi Räsänen on pitänyt ison aineiston hyvin kasassa. Asiat etenevät välillä todella tiiviiseen tahtiin, mutta hetkeksikään ei katsojalle jää epäselväksi, missä mennään. Romaanin on näytelmäksi sovittanut Ari-Pekka Lahti, jonka dramatisointi oli myös kaksiosainen Täällä Pohjantähden alla kolme vuotta sitten. Näitä esityksiä yhdistää sekin, että myös Kultarinnassa käytetään erityistä koreografiaa, jonka on suunnitellut Helsingin kaupunginteatterin pääkoreografi Jyrki Karttunen.

Näytelmässä on varsinaisten tapahtumien ohella taianomaisia, myyttisiä aineksia, joita koreografia korostaa – olisi saanut olla vaikka enemmänkin. Myös äänimaailma kuuluu tähän. Yhdessä vaiheessa luulin, että joku katsoja Eero-näyttämön takarivissä oli alkanut kuorsata, mutta sitten selvisi, että se olikin karhun vaimeaa murinaa. Metsänkuningas ei pitänyt elinympäristöään uhkaavista ihmisen toimista.

Anni Kytömäki on koulutukseltaan luontokartoittaja. Hän siis tuntee läheisesti näytelmän sen osan, joka käsittelee luontoa koskevia uhkakuvia. Näytelmä tuo esille sellaisen aidon vihreän aatteen, joka vielä ennen sotia koski ensisijaisesti luonnonsuojelua. Jos tästä aihealueesta tekisi jatkonäytelmän nykyaikaa lähestyen, keskeisimpiä vihreän politiikan sisältöjä olisivat maahanmuuton lisääminen, eri sukupuolten häivyttäminen sekä auto- ja autopolttoaineiden verotuksen kymmenkertaistaminen.

Näytelmän ”päähenkilö” on metsä. Sitä on jo hakattu nurin ja jalostettu isoiksi lankuiksi, joita näyttämöllä käytetään rekvisiittana monenlaisissa yhteyksissä. Anni Kytömäki on sanonut kokevansa huonoa omaatuntoa siitä, että puita on pitänyt kaataa hänen kirjansa painamista varten, ja tämän korvikkeeksi hän on ostanut Sastamalasta metsätontin, josta puita ei kaadeta.

Näytelmän metsäpatruuna Stenfors (Aki Raiskio) tekee vihreällä kullalla bisnestä, mutta sitä hän ei voi ymmärtää, että hänen poikansa Erik (Teemu Palosaari) valmistuu joksikin biologiksi ja menee töihin yliopistolle. Erikin metsänsuojeluideologia on jopa pahempi kuin hänen rakastumisensa Stenforsin torpparin punikkityttöön Lidiaan (Raisa Vattulainen). Stenforsin perhettä riivaavat muutkin asiat: patruunan vaimo (Saana Hyvärinen) joutuu alkoholistiparantolaan, jossa kuolee, Erik passitetaan mielisairaalaan aiheutettuaan kännissä auto-onnettomuuden, Erikin tytär Malla (Mari Naumala) sijoitetaan uuteen perheeseen ottotytöksi ja Lidia kuolee tuberkuloosiin.

Kaikkea tätä kehystävät kansalaissodan ja myöhemmin 1930-luvulla Pohjanmaan fasistien synnyttämät tapahtumat. Jääkärit hakkaavat vasemmistolaisia ja panevat ilman housuja istumaan muurahaispesään. Sisältöä siis on rutosti. Kokonaisuus pysyy joka tapauksessa hyvin koossa.

Välillä karhu murisee. Se haluaa, että metsä saisi olla rauhassa. Tosin ei se ehkä tiedä, että vielä 2000-luvullakin metsä kasvaa kiintokuutiometreinä enemmän kuin sitä hakataan nurin. Näin korona-aikana me kuitenkin tiedämme, että metsä on myös suoja. Sinne voi esimerkiksi mennä karkuun tartuntatauteja, kesämökille tai johonkin, kuten on tapahtunutkin.

kari.naskinen@gmail.com

Hymyilevä perhe

Oy Aamu Ab tuotti muutama vuosi sitten elokuvan Hymyilevä mies. Nyt menee teattereissa saman elokuvayhtiön tuottama Ensilumi, joka kertoo maahanmuuttajaperheen elämästä Suomessa. Ohjaaja on Iranista tänne tullut pakolainen Hamy Ramezan, jonka lapsuusmuistoihin elokuva perustuu. Hän oli 10-vuotias, kun perhe oli Turkin ja Jugoslavian kautta monimutkaisten vaiheiden jälkeen päässyt Suomeen 1989. Ramezanin muistikuvissa kysymys oli lähinnä jännästä seikkailusta - ”puhumattakaan siitä, että sai olla pois koulusta pari vuotta putkeen”, kuten Ramezan on nyt sanonut.

Koska pieni poika ei tuolloin tiennyt vanhempiensa tuskasta ja vaikeuksista, elokuvakin on sillä tavalla poikkeuksellinen pakolaiskuvaus, että se ei ole surullinen. Perhe-elämä vastaanottokeskuksessa on yhtä hymyä, naapuriperheiden kanssa juhlimista ja koulunkäyntikin kivaa. Yksi vähän hankalampi tilanne on, kun tulee kirje turvapaikka-anomuksen hylkäämisestä, mutta sekään ei pojalle ja pikkusiskolle kuitenkaan isompaa murhetta aiheuta, sillä isä sanoo, että nyt vain tehdään uusi anomus ja sillä selvä.

Elokuva on siis hyvin aurinkoinen kuvaus perheen elämästä, joka yhdessä kohtauksessa näkyvän linja-autofirman nimen perusteella sijoittuu jonnekin Kokkolan – Pietarsaaren seutuville. Siellä myös asuu vastaanottokeskuksen lähistöllä suomalainen eläkeläispariskunta, jonka kanssa tämä pakolaisperhe ystävystyy ja viettää yhteistä aikaa (kuvassa Eero Melasniemi ja Shahab Hosseini).

Elokuvan lopussa sataa ensilumi ja perhe joutuu sen kielteisen päätöksen takia johonkin eristettyyn huoneeseen, jossa kalteritkin ikkunoissa, mutta kaikki kuitenkin kääntyy parhain päin, josta on todisteena Ramezanin ura elokuvaohjaana Suiomessa.

Vartuttuaan Ramezan kävi Englannissa opiskelemassa ohjaajaksi ja valmistui Farnhamin yliopistosta 2007. Samana vuonna hän tapasi Suomessa Iranin tunnetuimman ohjaajan Abbas Kiarostamin (1940 – 2016), jonka autonkuljettaksi Ramezan sai itsensä järjestettyä, kun Kiarostami vieraili Sodankylän elokuvajuhlilla. Myös Kiarostami käytti elokuvissaan paljon lapsia ja nuoria, etenkin varhaisimmissa elokuvissaan. Akira Kurosawa sanoi Kiarostamista: ”Kun Satyajit Ray poistui keskuudestamme, olin hyvin surullinen, mutta nähtyäni Kiarostamin elokuvia kiitin Jumalaa, että hän oli lähettänyt meille hyvän miehen tilalle.”

Myös Ramezan on jo menestynyt. Hänen lyhytelokuviaan on palkittu Tampereen elokuvajuhlilla ja Rakkautta & anarkiaa -festivaaleilla. Ensilumi on kuitenkin sen verran löysää kerrontaa, että suuria menestyksiä ei kannata odottaa. Ei siitäkään huolimatta, että perheen isän rooliin saatu Shahab Hosseini on ehkä tunnetuin näyttelijänimi iranilaisissa elokuvissa. Hän on mukana mm. Asghar Farhadin elokuvissa Nader ja Simin: ero (2011) ja The Salesman (2016), jotka molemmat voittivat ei-englanninkielisten elokuvien Oscarit. Hosseini itse voitti parhaan miespääosan palkinnot Cannesissa ja Berliinissä Salesmanista.

Löysä joka tapauksessa. Vaikka kuinka ymmärtää, että elokuva koostuu vain pojan pätkittäisistä muistoista, jotka ovat mukavia, niin lopputulos vaikuttaa löperön pehmeältä. Erinomainen mainoselokuva maahanmuutosta tämä silti on.

kari.naskinen@gmail.com

Julkista ja yksityistä palvelua

Minulla on krooninen sairaus, sen pienen aktivoitumisen takia soitin keskussairaalaan sille osastolle, jossa viimeksi olin ongelmani kanssa ollut. Sain terveydenhoitajan puhelimeen.

- Tämä menee nyt niin, että on ensin soitettava terveyskeskukseen.
- Mihinkähän siellä?
- Ei meillä ole sinne numeroita.
- Kiitos!

Autossakin oli jotain vikaa, joten menin lähimmälle korjaamolle.

- Meillä ei ole aikoja kuin vasta viikon päähän.
- Mutta kun tarvitsen autoa jatkuvasti, niin osaatteko sanoa, mistä korjaamosta voisi kysyä.
- En osaa.
- Kiitos!

kari.naskinen@gmail.com

Pormestarimallin jälkeen Vesijärvenkatu

Perussuomalaisten, Kokoomuksen ja meidän 4300 allekirjoittajan kuntalaisaloite saivat pormestarimallin nurin Lahdessa. Seuraava kaupunkilaisia kovasti kiinnostava asia ennen kunnallisvaaleja on suunnitelma Vesijärvenkadun tuhoamiseksi.

Autokaistojen vähentäminen neljästä kahteen on käytännössä ympäristö- ja teknisen lautakunnan päätettävissä, koska vaaleilla valitulla kaupunginvaltuustolla ei enää ole sananvaltaa tällaisiin ”pikkuasioihin” – eipä juuri isompiinkaan.

Siksi nyt tarvitaan samanlaista tomeruutta kuin pormestariasiassa. Vesijärvenkadun iso muutoshanke on vietävä valtuuston ratkaistavaksi ja jos se siellä pätee, niin sitten se on demokratian mukaisesti hoidettu.

Autoliikenteen vähentämistavoite Vesijärvenkadulla on lähtenyt siitä, että tätä katua pitkin menevä läpiajoliikenne siirrettäisiin Saimaankadulle. Tämä taas edellyttäisi, että Saimaankadun eteläpäähän tehtäisiin tunneli, joka yhdistäisi Saimaankadun - Vuoksenkadun Mannerheiminkatuun. Nyt on kuitenkin päädytty luopumaan kalliista tunneliratkaisusta, mutta siitä huolimatta Vesijärvenkatu aiotaan muuttaa toisenlaiseksi.

Oli siis poliittinen vale, että Vesijärvenkadun autokaistojen vähentäminen liittyisi Saimaankatua koskevaan suunnitelmaan. Syynä onkin Lahden nimeäminen maailman vihreiden pääkaupungiksi, mikä antaa erinomaisen tilaisuuden autoilijavihaan.

Juuri nyt Lahden valtuustopolitiikassa mölytään yhden pöytäkirjasta löytyneen nimivirheen takia. Virhe korjattiin, kun se huomattiin, mutta nyt kolme valtuutettua on jättänyt asiasta valtuustokysymyksen. Yhden miehen valtuustoryhmän muodostava Seppo Korhonen on sanonut, ettei asiasta ainakaan vielä ole tarkoitus tehdä tutkintapyyntöä poliisille.

Korhonen on entinen Vasemmistoliiton valtuutettu. Tästä tulee mieleen, että 1930-luvulla oli Neuvostoliitossa yksi sanomalehden oikolukija pantu seitsemäksi vuodeksi vankileirille Komin tasavaltaan, koska hän oli jättänyt virheen Stalinin nimeen, yksi kirjain oli ollut väärä. Syyksi kirjattiin kurinpitorikkomus. Latojan kohtalosta en tiedä, mutta varmaan se oli samanlainen.

kari.naskinen@gmail.com

Elokuva kuin diaesitys

Ruotsalaisen Roy Anderssonin (77) elokuva Kohti ääretöntä on erikoinen, sen jaksaa juuri ja juuri katsoa loppuun, tunti ja vartti, mutta ei siitä paljon miksikään ole. Se on jonkinlainen episodielokuva yksinäisyydestä, anteeeksi antamisesta ja pyytämisestä, elämän haavoittuvuudesta, elämäntarkoituksen etsimisestä ja kaikesta sellaisesta hienosta. Ne episodit ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta valokuvamaisia pätkiä, joiden sisältö ei ala mistään eikä päädy mihinkään. Tai ehkä osuvampaa on luonnehtia elokuvaa kollaasiksi.

Jokainen episodi on kuvattu niin, että kamera pysyy koko ajan kiinteästi yhteen kohtaan suunnattuna. Kun puhettakin on vähän, on koko elokuva rinnastettavissa diaesitykseen. Tästä saa käsityksen, kun vertaan, että jos Aki Kaurismäen elokuvien vuorosanoista ottaa pois ¾, niin jäljelle jää Anderssonin minimalismi.

Anderssonin aikaisemmista elokuvista poiketen tässä ei nyt ole huumoria kuin nimeksi. Värimaailma on kuitenkin sama: kirkkaat värit on suodatettu kokonaan pois. Tuotantoyhtiön selostuksen mukaan elokuva muistuttaa elämämme yltäkylläisyydestä ja olemassaolomme hauraudesta, ”tämä mielessä se muistuttaa meitä ylläpitämään tätä aarretta ja siirtämään sen eteenpäin”.

Mutta mitä siirtämistä esimerkiksi näissä on: isä kävelee kovassa sateessa pienen tyttönsä kanssa jonnekin syntymäpäiville ja sitten pysähtyvät sitomaan tytön kengännauhoja; mies ja nainen istuvat ravintolassa ja juovat shampanjaa, josta nainen pitää; kukistettu armeija kävelee pitkänä jonona kohti Siperiaa; auto on pysähtynyt tielle, starttaaminen ei käynnistä moottoria ja ajaja nostaa konepellin ylös. Eikä siis mitään muuta.

On myös kaksi kuvataiteesta lainattua episodia. Mark Chagallin Lentävää paria myötäillen mies ja nainen leijailevat kaupungin yllä ja Kukryniksy-taiteilijakollektiivin maalaus Hitlerin lopusta bunkkerissaan Berliinissä on herätetty eloon muutamaksi minuutiksi.

Yhtä lukuun ottamatta episodit ovat pieniä, surullisia tarinoita, joiden teho kuitenkin loppua kohti heikkenee, koska idean toisto syö sen idean.

Minulle kyllä oli yksi episodi osuvan nautittava. Se taivaalla liitelevä pari on pommituksessa tuhotun Kölnin yläpuolella ja on nimittäin niin, että olen kaksi kertaa lentänyt unissani samalla tavalla Kölnin tuomiokirkon yllä. Mitään syy-yhteyttä uniini en ole keksinyt. Vasta näiden kahden unen jälkeen paljon myöhemmin pari vuotta sitten kävin ensimmäisen kerran Kölnissä. Elokuvassa tuomiokirkko näkyy heikosti, mutta tunnistin kaupungin Reinin yli johtavasta rautatiesillasta, joka oli pommituksilla romahdutettu jokeen.

kari.naskinen@gmail.com

Pohjoismainen hyvinvointivaltio on paras yhteiskuntamalli

Laaja julkisten palvelujen tarjonta on ehkä tärkein syy pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin menestykseen. Vastustajiakin on, he eivät sulata tämän järjestelmän ylläpitoa korkean verotuksen avulla. Kuitenkaan verotus ei ole estänyt rikkaita rikastumasta lisää. Kysymys ei olekaan siitä, etteikö hyväpalkkaisilla palkansaajilla, isojen pääomatulojen saajilla ja suurten omaisuuksien omistajilla olisi kykyä maksaa suurempia veroja, vaan siitä, että heillä ei ole siihen enää halua.

Oulun yliopiston sosiologian professori Vesa Puuronen on kirjoittanut, että kritiikki hyvinvointiyhteiskuntaa kohtaan ei tietenkään ole rikkaita uhkaava köyhyys, vaan heidän kasvanut itsekkyytensä: ”Parhaiten toimeentulevat ihmiset eivät enää halua kantaa muiden taakkaa. Itsekkyyden murtuminen on hyvinvointiyhteiskunnan kriisin ratkaisun edellytys.”

Pohjoismaat eivät ole ainoat hyvinvointivaltiomallin toteuttajia. On kuitenkin erilaisia versioita. Yhdessä kansainvälisessä tutkimuksessa jaettiin 23 hyvinvointivaltiota kuuteen erilaiseen malliin 85:n eri mittarin perusteella. Sen mukaan pohjoismaiseen malliin kuuluvat Ruotsi, Suomi ja Tanska, joissa tämän järjestelmän piirteitä ovat laaja sosiaalisen turvajärjestelmä, voimakas panostus työvoimapoliittisiin toimiin ja työttömyysturvaan sekä pitkät vanhempainlomat.

”Jos hyväksytään yhteiskuntapoliittisiksi tavoitteiksi ihmisten tasa-arvo, suhteellisen korkea hyvinvointi ja sosiaalinen turvallisuus, voidaan kansainvälisten vertailujen perusteella sanoa, että pohjoismainen malli on paras tiedossa oleva tapa päästä tavoitteisiin”, Puuronen sanoo.

Ongelmiakin silti nähdään. Kun vastuuta on valtiollistettu ja kunnallistettu, ovat turvarakenteet paisuneet. Julkishallinto puuttuu ihmisten elämään ja yrityselämän toimintaan monin rajoittavin säädöksin. Tulonsiirroilla viedään ihmisten työn tuloksia toisten kulutettaviksi. Tämä heikentää moraalia, kun ”sossun luukulta” saa rahaa, vaikka sitä ei ole ansainnut.

ELINKEINOELÄMÄKIN TARVITSEE
VEROTTAVAA VALTIOTA

Karl Marxin oikeudenmukaisuusperiaatteen mukaan pitää jokaiselle antaa tarpeen mukaan ja jokaiselta ottaa kyvyn mukaan. Samaan aikaan elänyt John Stuart Mill vetosi demokraattiseen liberalismiin, jossa puolustetaan ajattelun vapautta ja yksilön turvaamista yhteiskunnan vallankäytöltä. Mill ei hyväksynyt, että valtio puuttuisi ihmisen elämään mitenkään muuten kuin pyrkimällä estämään hänen joutumisensa muiden vahingonteon kohteeksi. Ihmistä ei saa pakottaa mihinkään sillä perusteella, että se tekisi hänestä onnellisemman.

Aika ajoin vaikuttaa siltä, että elinkeinoelämä haluaisi romuttaa hyvinvointiyhteiskunnan. Tämä ilmenee jatkuvasti kitinänä veroista. Nyt koronaviruksen aikana on kuitenkin aihetta kiitellä verovaroja, joilla asioita hoidetaan vaikeimpinakin aikoina. Samoin on hyvä, että valtio saa edullista lainaa ja auttaa ulkomaanvelkaa tekemällä myös yrityksiä. Koronatukia yritykset ovat saaneet 1,5 miljardia euroa. Elinkeinoelämäkin siis tarvitsee verottavaa valtiota. Se tarvitsee myös hyvinvointivaltiota, joka kouluttaa sille ammattitaitoisia työntekijöitä ja hoitaa sairastuneet työntekijät terveiksi.

Poliittisessa keskustella sanotaan nykyisen muoti-ilmaisun mukaisesti, että ”kapitalismi on rikki”. Pohjoismaisen hyvinvointivaltiojärjestelmän sisään ei kuitenkaan koskaan ole kapitalismi kuulunutkaan. Sen sijaan meillä on markkinatalousjärjestelmä, eikä se ole sama asia.

Kapitalismi perustuu yksinkertaistaen yksityisten pääomien kasaantumiseen keinolla millä hyvänsä. Rosvokapitalismistakin voi puhua. Markkinatalous taas tarkoittaa vapaata vaihtokauppaa, kysynnän ja tarjonnan kohtaamista. Markkinataloudessa on valtiollakin sanansijansa. On elinkeinoelämänkin etu, että valtio ja ylikansalliset säädökset voivat esimerkiksi estää monopolit.

Lähempänä kapitalismia ollaan Yhdysvalloissa, jossa Donald Trump on sitä pyrkinyt vain kiihdyttämään. Sikäläisessä hyvinvointimallissa sosiaalista turvaa tarjoavat lähinnä markkinat ja siihen kuuluvat vakuutuslaitokset. Keskeinen arvo on omavastuu.

Suomessa tällainen suuntaus voimistui jonkin verran Paavo Lipposen hallitusten aikana, kun valtiovarainministerit Iiro Viinanen ja Sauli Niinistö toteuttivat avoimempaa uusliberaalia talous- ja sosiaalipolitiikkaa valtiovarainministeriön demarivirkamiesten tuella, vaikka hallituksessa istui niin SDP kuin Vasemmistoliittokin.

Eli: yhteinen hyvä vai itsekkyys ja oma etu?

kari.naskinen@gmail.com