Peruspunamulta

Edellisten eduskuntavaalien alla tuntui jotenkin siltä kuin Suomi olisi siirtynyt kaksipuoluejärjestelmään. Oli perussuomalaiset ja sitten vastapuolella kaikki muut yhdessä. Tilanne on neljässä vuodessa muuttunut, nyt persut vain on yksi niistä neljästä puolueesta, jotka selvimmin kamppailevat Suomen poliittisesta hallitsemisesta.

Yksi asia on kuitenkin sama kuin neljä vuotta sitten: perussuomalaiset ovat edelleen yhden miehen puolue. Timo Soini on puolueelle kaikki kaikessa, samoin kuin oli Veikko Vennamo SMP:lle. Varsinkin Soinin agitaatiotaidot ovat tehonneet, aivan kuin hän olisi opiskellut asiaa IKL:n vanhasta retoriikkaoppaasta, jossa korostettiin puheen merkitystä kirjallisen ilmaisun sijasta: ”Kirjallinen kirjakieli saavuttaa silmän kautta yksityisen henkilön, kun taas suullinen esitys saavuttaa korvien kautta kokonaisen ihmisjoukon.”

Ennen Vennamoa ja Soinia tämän asian olivat ymmärtäneet hyvin myös Simon Bolivar, V.I. Lenin, Adolf Hitler, Benito Mussolini ja Vihtori Kosola. Eduskunnan kirjaston johtava tietoasiantuntija Timo Turja on sanonut, että myös eduskuntahistorian radikaaleimmat ja vallankumouksellisimmat puolueet niin oikealta kuin vasemmalta ovat kaikkein voimakkaimmin korostaneet puheen ja puhumisen merkitystä.

IKL:n ohje oli: ”Agitaattorin ei ole puheessaan haettava totuutta, vaan julistettava sitä. Agitaattorin on ennen kaikkea oltava varma. Hänen on esiintyessään julistettava, lyötävä kiinni, eikä pohdittava, tutkittava ja tarkasteltava. Agitaation tarkoituksena ei ole päästä totuuteen vaan tarkoituksenmukaisuuteen.”

Tämän Soini osaa. Tällaiseen hänen on ollut pakkokin turvautua, koska puolueella ei ole varsinaisia ideologisia opinkappaleita. Soini itsekin on myöntänyt, että hänen puolueellaan ei mitään kunnon ideologiaa olekaan: se vain ”haluaa sekoittaa pakkaa”. (HS 26.2.2011)

Mielenkiintoinen ajatus. Että ollaan mukana politiikassa ja vaaleissa vain sekoittamassa asiallisesti asioihin suhtautuvia puolueita. Sikäli tämä kuitenkin on loogista, että ”perussuomalaisten kannattajien tietämys politiikasta ja yhteiskunnallisista asioista on vähäistä verrattuna muiden puolueiden kannattajiin”, on sanonut Taloustutkimus Oy:n tutkimuspäällikkö, yht. tri Juho Rahkonen. ”Perussuomalaisten tietämys politiikasta on samaa tasoa kuin äänestämättä jättävien.”

Entä mihin Soinin puolue sijoittuu oikeisto-vasemmistoakselilla? Muutama vuosi puolueen perustamisen jälkeen Soini sanoi sanomalehti Karjalaisen haastattelussa 12.2.2000, että Perussuomalainen puolue voisi olla uuden oikeistopuolueen alkio. Soini voisi vaikka vaihtaa puolueen nimen edistyspuolueeksi ja asemoida sen poliittisesti uudelleen "keskustan ja kokoomuksen väliin".

Jos on PS erikoinen puolue, niin sitä on myös Suomen Keskusta. Se muutti 1964 nimensä Maalaisliitosta Keskustaksi, koska piti saada puolue näyttämään muulta kuin vain maanviljelijöiden puolueelta. Kuitenkin se on tätä edelleen, yhdessä MTK:n kanssa se on ensisijaisesti maanviljelijöiden edunvalvoja.

”Kepu pettää aina.” Tämän sanonnan teki tunnetuksi Suomen Sosialidemokraatti -lehden entinen päätoimittaja Aimo Kairamo. Yhdessä isossa asiassa Maalaisliitto-kepu ei kuitenkaan pettänyt. Ilman sen apua eivät sosialidemokraatit ja ay-liike olisi onnistuneet rakentamaan sitä hyvinvointivaltiota, jota nyt ollaan kovaa vauhtia purkamassa.

Lapin yliopiston sosiologian professori Vesa Puuronen on todennut, että ”kapitalismi iski Suomessa 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa takaisin vallaten hyvinvointivaltiolle menettämiään markkinoita ja kääntäen (kansan) tulonjaon kehityssuunnan pääoman hyväksi. Tuloksena on ollut hyvinvointivaltion heikentäminen ja taloudellisen sekä sosiaalisen epätasa-arvon, sosiaalisten ongelmien ja syrjäytymisen lisääntyminen. Hyvinvointivaltion puolustajat ovat viimeisten 15 vuoden aikana menettäneet asemiaan ideologian, politiikan ja talouden alueilla.” (Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta tienhaarassa, 2004)

SDP:n ja Maalaisliiton läheinen hallitusyhteistyö alkoi jo ennen sotia. Näiden puolueiden ”punamultahallitukset” (ilman Kokoomusta, SKDL:ää, Vasemmistoliitoa) ovat olleet vallassa 1937-40, 1944-45, 1951-57, 1972-75, 1983-87 ja 2003-07.

Nyt voi hyvinkin olla edessä tilanne, jossa seuraavan hallituksen muodostavat SDP ja nämä kaksi omalla tavallaan erikoista puoluetta eli kepu ja persut. Siis peruspunamulta

kari.naskinen@gmail.com

Ämpäri äänestäjälle?

Millä saataisiin lisätyksi kiinnostusta äänestämiseen ja yleensäkin politiikkaan? Kun SDP:n kansanedustajaehdokkaat Sirkku Hilden ja Iisakki Kiemunki ottivat asian esille Lahdessa järjestämässään vaalitilaisuudessa, pohti Kiemunki, pitäisikö jokaiselle äänestäjälle antaa ilmaiseksi muoviämpäri.

Halpakauppaketju Tokmanni on tällaisella tempulla vetänyt ihmisiä. Kun se on avannut uusia myymälöitä, on ämpäreitä mennyt satamäärin.

Kun ilmaiseksi saa, kannattaa lähteä vähän kauempaakin. Kärkkäiseltä saa kymmenen litran muoviämpärin 1,20 eurolla, mutta ei se ole sama asia kuin ilmainen.

Äänestää saa ilmaiseksi, mutta siitä ei jää itselle mitään kättä pitempää. Kestävyysvajeet, sotet, taitetut indeksit, opintolainat, sotaliittojäsenyydet, verot ja muut sellaiset ovat 40 prosentille äänioikeutetuista sen verran vähäpätöisiä asioita, että moisten vuoksi ei äänestyspaikalle viitsi vaivautua – kun ei saa edes kahvia ja pullaa.

Vaalitilaisuuksiakin järjestettäessä kannattaisi asia ottaa huomioon. Olisiko muoviämpäri sittenkin vetovoimaisempi kuin kupillinen kahvia tai hernekeitto?

HOMOT TAKAISIVAT RAUHAN?

Sirkku ja Iisakki keskustelivat myös rakkaudesta, ja välillä hämeenlinnalainen RRR-yhtye soitti mm. Kaj Chydeniuksen rakkaus- ja rauhanlauluja. Kun keskustelijat olivat sitä mieltä, että homot ovat vähemmän väkivaltaisia kuin heterot, heitin heille kysymyksen, voisiko homoseksuaalisuus turvata rauhan maan päälle.

Vaikea kysymys. Mutta entä jos kaikki olisivat homoja tai lesboja? Jos kerran tämä ihmisryhmä on pasifistisempi kuin muut, niin sehän takaisi maailmanrauhan? Toisaalta, kuten Iisakki sanoi, siitä olisi aika nopeasti seurauksena aivan täydellinen rauha, kun uusia sotilaita ei enää syntyisi.

kari.naskinen@gmail.com

Olli Pajari ja Hulda Salmi ensimmäiset lahtelaiset kansanedustajat

Lahdesta on ollut eduskunnassa 32 kansanedustajaa, eniten SDP:stä (13), Kokoomuksesta (9) ja SKDL:stä (5). Suomalaisen puolueen Olli Pajarin (kuva) otan tähän tilastoon mukaan, vaikka hänet valittiinkin eduskuntaan Viipurin läänin itäisestä vaalipiiristä 1907 – hän nimittäin toimi myöhemmin vuosikausia opettajana Lahden seudulla, 18 vuotta Asikkalassa, 9 vuotta Hollolassa ja 4 vuotta Lahdessa Möysän kansakoulussa. Pajari oli Lahti-lehden vakinainen avustaja 1911-23. Hän myös perusti Asikkalan nuorisoseuran. Asikkalassa 1897 syntynyt kenraali Aaro Pajari oli hänen poikansa. Rautjärvellä syntyneen Olli Pajarin eduskuntakausi oli vain 1907-08. Hän kuoli Helsingissä 1923.

Arthur (Artturi) Sivenius toimi kansanedustajana 1907-08 ja 1910-11. Hän oli sos.dem. eduskuntaryhmän puheenjohtajana ja kuului puolueneuvostoon. Nastolassa syntynyt Sivenius työskenteli ennen eduskuntauraansa suutarina, merimiehenä, asemamiehenä, konduktöörinä ja Itä-Hämeen Raivaaja -lehden toimittajana Lahdessa. Ammattiyhdistyspuolella hän toimi Satamatyöväen liiton sihteerinä, Rautatieläisten liiton sihteerinä, ja Nahkatyöntekijäin liiton luottamusmiehenä.

Kansalaissodan aikana Sivenius oli kansanvaltuuskunnan liikenneasiainosaston rautatieneuvoston puheenjohtajana. Sodan lopussa hän pakeni Venäjälle, ja palattuaan sieltä oli vuoden verran vankilassa poliittisista syistä 1920-luvun alussa.

Möysän kansankoulussa opetti myös Nastolassa syntynyt Hulda Salmi (SDP), joka oli kansanedustajana 1910-18. Hän oli näkyvä poliitikko Lahdessa. Kun naiset olivat saaneet äänioikeuden 1906, käytti hän tätä kiivaasti hyväkseen ja keräsi Hämeen eteläisessä vaalipiirissä paljon ääniä – Lahden ensimmäinen feministi.

Kun valkoiset olivat voittaneet kansalaissodan 1918, tuomittiin Hulda Salmi elämän ajaksi vankeuteen, mistä tasavallan presidentti K.J. Ståhlberg armahti hänet 1923. Vapauduttuaan Hulda Salmi hakeutui töihin Koivistoon, jossa hänen taustaansa ei tunnettu, joten ongelmia paikallisyhteisön kanssa ei ilmennyt. Sen sijaan kun hänet 1924 valittiin opettajaksi Seestaan kansakoululle Nastolaan, aiheutti se tiukkaa vastarintaa, kun valkoinen puoli ei häntä suopeasti katsonut. Vastustajat eivät kuitenkaan saaneet opettajavaalia kumotuksi, koska siihen ei ollut mitään laillista syytä. Punaisen puolen suhtautuminen näyttäytyi siinä, että vaikka Hulda Salmea vastaan ei varsinaisesti asetuttu, oli hänen poliittinen uransa ohi. Hulda Salmi opetti Nastolassa vuoteen 1946 asti. Hän kuoli Lahdessa 1949.

Ruokolahdella syntynyt Matti Airola oli kansanedustaja ensin viipurilaisena Viipurin läänin läntisestä vaalipiiristä 1908-14 ja sittemmin lahtelaisena Hämeen eteläisestä vaalipiiristä 1917. Lahdessa Airola työskenteli Raivaaja-lehden toimittajana 1911-12 ja asianajajana 1912-18. Hän oli Lahden sosialidemokraattisen piirineuvoston jäsen.

Kansalaissodan aikana Airolasta tuli työväen järjestyskaartin yleisesikunnan ja Suomen kansanvaltuuskunnan sisäasiain valtuutettu eli sisäministeri. Airola kuului SDP:n äärimmäiseen vasempaan laitaan, ja kansalaissodan jälkeen hänkin loikkasi Neuvostoliittoon. Siellä hän toimi Hatsinan suomalaisen seminaarin opettajana ja myöhemmin suomen kielen opettajana Leningradin suomalaisessa teknikumissa. Stalinin vainojen aikaan hänet erotettiin virasta 1938 ja tuomittiin viideksi vuodeksi vankeuteen. Airola kuoli Leningradissa vankilasairaalassa lokakuussa 1939.

Valfrid Perttilä toimi sosialidemokraattien kansanedustajana Uudenmaan (1907-09 ja 1910-13) ja Hämeen eteläisestä (1917) vaalipiiristä. Ennen kansanedustajaksi nousuaan hän toimi merimiehenä ja kirvesmiehenä. Suurlakon aikana 1905 hän oli Kansallislakon keskuskomitean jäsen. Vuonna 1916 Perttilä toimi Suomen kuljetustyötekijäin liiton sihteerinä ja oli perustamassa Helsingin merimiesten ja lämmittäjäin ammattiosastoa, joka hyväksyttiin kuljetustyöntekijäin liittoon ammattiosasto numero 21:nä. Yhdistyksestä kehittyi Suomen Merimies-Unioni.

Helmikuussa 1918 Valfrid Perttilästä tuli Suomen työväen pääneuvoston puheenjohtaja, mikä muodollisesti tarkoitti parlamentin puhemiestä, punaisen Suomen valtionpäämiestä, jonka tehtävänä oli valvoa Kullervo Mannerin johtaman punaisen hallituksen toimia. Kansalaissodan jälkeen Perttilä pakeni Tukholmaan ja sieltä Neuvostoliittoon, missä hän sai kansalaisuuden 1920. Perttilä kuoli Neuvostoliitossa, erään tiedon mukaan Kontupohjassa 1953.

RAUHALLISEMPIEN AIKOJEN
LAHTELAISEDUSTAJAT

Noiden itsenäisen Suomen rankkojen alkuvuosien jälkeen on Lahdesta valittu eduskuntaan seuraavat:

Rope Kojonen (Edistyspuolue) 1919-21
Jalmari J. Virta (Työväen ja pienviljelijöiden vaaliliitto) 1924-30
Oskari Lehtonen (Kok) 1927-32, 1936-44, 1948-53, 1958-61
Anselm Pitkäsilta (SDP) 1936-44
Sulo J. Teittinen (Edistyspuolue) 1939-47
Toivo Lång (SKDL) 1945-47
Olavi Kajala (SDP) 1948-51, 1954-57, 1962-65
Hemmi Lindqvist  (SKDL) 1951-57, 1962-65
Ensio Partanen (SDP) 1958-69
Erkki Huurtamo (Kok) 1962-75
Osmo Kock (SKDL) 1966-69, 1972-74
Salme Myyryläinen (SDP) 1970-80
Sirkka Lankinen (Kok) 1970-75
Mikko Vainio (SMP) 1970-75, 1983-86
Helge Talvitie (SKDL) 1975-78
Ulla Puolanne (Kok) 1975-90
Matti Luttinen (SDP) 1975-94
Matti Viljanen (Kok) 1979-90
Jouko Skinnari (SDP) 1980 - 2015
Matti Kautto (SKDL) 1983-86
Pekka Räty (Vihr., sit) 1991-95
Väinö Saario (Kok) 1991-96
Maija-Liisa Lindqvist (Kesk) 1991-98, 2003-06
Ulla Juurola (SDP) 1995-2002
Tuija Nurmi (Kok) 1995-2011
Outi Siimes (Kok) 1996-98
Matti Kauppila (Vas) 2003-11
Ilkka Viljanen (Kok) 2007-11
Mika Kari (SDP) 2011 -
Ville Skinnari (SDP) 2015 -

kari.naskinen@gmail.com

Jörn Donner vain parantaa

Elokuvauransa alussa Jörn Donner oli henkilöohjaajana huono. Näyttelijäntyö hänen 1960-luvun elokuvissaan oli tönkköä. Itsekin hän sanoo häpeävänsä niistä muutamia. "Ne valmistuivat enimmäkseen konkurssiuhan alla painostavassa tilanteessa” (Mammutti, Otava 2013). Donnerin kaksi viimeistä elokuvaa ovat toista maata, todella hienosti ohjattuja henkilökuvia, ensin neuvostodesanttina kiinni otetusta Kerttu Nuortevasta (Kuulustelu, 2009) ja nyt Marimekko Oy:n luoneesta Armi Ratiasta (Armi elää!).

Näiden molempien elokuvien pääroolissa on Minna Haapkylä, ja samoja näyttelijöitä elokuvissa ovat myös Hannu-Pekka Björkman ja Rea Mauranen. Donner on tehnyt näistä elokuvistaan niin näyttelijäkeskeisiä, että ne ovat melkein enemmän teatteria kuin elokuvaa.


Näyttelijyyttä Armi-elokuvassa korostaa sekin, että elokuvan lavastus on minimaalinen. Se ei ole aivan yhtä karsittu kuin Lars von Trierin Dogvillessä (2003), mutta sellainen kuitenkin, että lavastus antaa vain pieniä viitteitä siitä, missä kulloinkin ollaan. Esimerkki tästä: katsoja huomaa Armi Ratian olevan New Yorkissa vain siitä, että hän istuu auton takapenkillä ja autosta näkyy sen verran etukulmaa, että auto paljastuu New Yorkin keltaiseksi taksiksi. Elokuvan lavastus on Otso Linnalaakson.

Näiden abstraktien lavastusten ulkopuolella Armi Ratia on vain yhden kerran, kun hän elokuvan loppukuvassa on kesäpaikkansa Bökarsin (Porvoo) rantakalliolla.

Armi Ratia oli Donnerille hyvin tuttu. Mammutissa Donner kirjoittaa itsestään [hän] ja Armista: "Armin povella hän saattoi itkeä, mutta hän ei halunnut itkeä tämän povella, koska silloin tämä tarttui hänen kullista ja halusi saada sen. Hän haluaa säästää kullinsa muille. Armin eroottinen päällekäyvyys on ongelma, kun he ovat kahden. Mieluiten jykevä pöytä heidän välillään.”

Mitä Armi Ratian miesjuttuihin tulee, on elokuvassa yksi tarpeeton kohta. Siinä Armi ja Urho Kekkonen puuhaavat jotakin ja turvamies odottaa suljetun oven edessä. Kun on yleisesti tiedossa Armin ja Kekkosen ystävyys, niin sen alleviivaaminen tällaisella vihjailevalla tavalla on turhaa.

Donner itse esiintyy elokuvassa muutaman sekunnin ajan, ja sanoo, että ”ei se noin mennyt”. En enää muista. missä kohtaa tuo on, mutta ainakaan Marimekon liikemerkkiä ei Armi Ratia keksinyt, kuten elokuvassa näytetään, vaan sen kehitteli mainosgraafikko Helge Methet-Borgström vuonna 1954.

Donnerin omista muisteluista elokuvassa on muutakin, esimerkiksi se, kun Armi Ratia kutsui hänet lounaalle Bökarsiin. Armi lupasi lähettää helikopterin hakemaan ja kysyi ohimennen puhelimessa, voisiko Jörn tuoda mukanaan viisi litraa maitoa, koska hänen keittäjänsä oli pyytänyt sitä. Marimekko Oy:n hallituksen jäsenet moittivat Armia tuhlailusta, kun taloudellinen tilanne oli muutenkin vaikea.

Elokuva käsittelee ajanjaksoa 1949-68. Tuon jakson yksi päätösepisodi oli, kun Marimekko joutui vähentämään henkilöstöään 440:sta 270:een. Armi Ratian olisi pitänyt tulla kertomaan asiasta henkilökunnalle, mutta hän ei hennonnut, vaan lähti ulkomaille ja pani ystävänsä Jörn Donnerin ilmoittamaan irtisanomisista. Tuota ilmoitusasiaa ei elokuvassa näytetä, vaan työntekijät vain ihmettelevät, missä johtaja itse on.

Tuon jälkeen Marimekon hallituksen puheenjohtajaksi nostettiin Teollistamisrahaston toimitusjohtaja Jaakko Lassila. Hänen kutsumansa konsultit ja ammattijohtajat saivat yhtiön talouden tasapainoon karsimalla yrityksen rönsyjä ja kustannuksia kerros kerrokselta, kunnes voittoa alkoi näkyä. Monista kunnianhimoisista suunnitelmista luovuttiin, varastoja pienennettiin ja tuotteistoa karsittiin.

Muutaman vuoden kuluttua Armi Ratia nousi takaisin Marimekon kiistattomaan johtoon. Hänen uuden valta-asemansa taustalla oli taloudellisen tilanteen parantuminen. Japanilaiset ja amerikkalaiset yritykset olivat ryhtyneet lisensoimaan Marimekon suunnittelijoiden piirtämiä tekstiilejä ja valmistamaan niitä omissa tehtaissaan tekijänoikeuskorvausta vastaan. Menettelytapa oli Armi Ratian mielestä niin edullinen, että muutamaa vuotta myöhemmin hän alkoi myydä ulkomaalaisille yrittäjille myös oikeuksia pyörittää Marimekko-nimisiä vähittäismyyntiliikkeitä.

Elokuvassa ei Marimekon suunnittelijoita mainita nimillä, mutta kai he ovat Maija Isola, Vuokko Nurmesniemi ja Annika Rimala, joita esittävät hyvät näyttelijät Tiina Lymi, Outi Mäenpää ja Anna Paavilainen.

kari.naskinen@gmail.com

Suomalainen Pietari

Kuvassa on porttikongi, mistä mennään A.P. Akimovin teatteriin. Ollaan Pietarissa, Nevski Prospekt 56. Kerran menin sisään, kun olin joulun tienoilla Pietarissa, pakkasta melkein 30 astetta, ja piti mennä johonkin lämmittelemään. Oli juuri alkamassa Shakespearen Loppiaisaatto, ja kun se oli nähty, pystyi taas jatkamaan kävelymatkaa kohti hotellia.

Nyt otin vain valokuvan, kun oli lauha talvipäivä, ja matka jäähallille katsomaan SKA:n ja Jokerien ottelua.

Pietari on varsinkin kuvataide-, ooppera- ja museotarjonnaltaan erinomainen kohde meille lähellä asuville suomalaisille. Allegro-juna vie sinne muutamassa tunnissa. Jos viisumisysteemi ei olisi niin kankea ja kallis kuin on, tulisi Pietarissa käydyksi useamminkin.

Pietari on kaikesta mahtavuudestaan ja erilaisuudestaan huolimatta suomalaiselle tutunomainen, johtuu tietenkin historiasta. Kun Suomi kuului Venäjän suuriruhtinaskuntaan, asui Pietarissa enimmillään 24 400 suomalaista (1880). Enemmän suomalaisia asui vain Helsingissä.

Mannerheimkin aloitti uransa Venäjän armeijassa 1887, kun hänet hyväksyttiin Nikolain ratsuväenkouluun Pietarissa. Kun Nikolai II kruunattiin keisariksi Moskovassa 1896, hänen edessään kävelivät Chevalier-ratsurykmentin kaartilaiset Carl Gustaf Mannerheim ja jostakin Baltiasta lähtöisin ollut Andrei von Knorring.

Vuosina 1809-1917 noin 3000 suomalaista sai venäläisen upseerinarvon, ja heistä yli 300 yleni kenraaleiksi. Korkeimmille paikoille suomalaisista nousivat meriministerinä 1903-05 toiminut amiraali Teodor Kristian Avellan ja sotaministerinä 1905-09 toiminut kenraali Alexander Roediger.

Tällaista suomalaishistoriaa on vaikka millä mitalla, joten Venäläinen Suomi -televisiosarjan jälkeen pitäisi tehdä sarja ”suomalaisesta Venäjästä”. Sen voisi aloittaa katkelmalla Dostojevskin romaanista Keskenkasvuinen (1875): ”Entä jos tämän usvan hälvetessä ja kohotessa ylöspäin koko mätä, limainen kaupunki [Pietari] nousee sen mukana ja katoaa kuin savu jättäen taakseen vanhan, suomalaisen suon ja sen keskelle, kai kauneuden vaskiratsastajan läähättävän, piiskatun hvosen selässä?”

Myös Pushkin mainitsee Pietarin suomalaiset juuret suuressa ylistyslaulussaan kaupungille, Vaskiratsastajassa:

Vuossata vieri. Pohjolan
kaupunki uusi, kaunokainen,
kätköstä rämeen, korpimaitten
on noussut loistoon, kunniaan.
Ja missä muinoin suomalainen,
lapspuoli luonnon poloinen
kurjia koki verkkojaan
äärellä soisten rantojen,
elämä kuohuu. Toisiaan
palatsit, tornit varjostavat,
meriltä maailman kiiruhtavat
alukset Nevan laituriin,
graniittiin virta kahlittiin
ja sillat vetten ylle heittyi,
puistoihin tummanvihreisiin
sen monituiset saaret peittyi.
Kaupunki nuori loistollaan
himmensi vanhan Moskovan.
Rinnalla nuorikon noin jää
valtiatarleski häpeään.

Pietari, Leningrad, on tuttu kaupunki. Se on varsinkin meille Etelä-Suomessa asuville aina ollut tuossa lähellä, helpommin lähestyttävissä kuin laivamatkan takana olevat Tallinna ja Tukholma. Se on myös Suomen ystävän Leninin kaupunki. Ensimmäisen vallankumouspuheensakin Lenin piti Suomen asemalla saavuttuaan maanpaosta Petrogradiin huhtikuussa 1917. Talvipalatsissa sijaitsevassa Leninin keskusmuseossa on se panssaroitu auto, jonka katolta Lenin puheensa piti. Auton kyljessä on teksti Vrag kapitala (pääoman vihollinen).

Torstaina 26.3. alkaa Moskovassa KHL:n playoff-sarja, jossa ratkaistaan, kumpi pääsee KHL:n loppuotteluun, Moskovan ZSKA vai Pietarin SKA. Tämä jälkimmäinen tuntuu nykyisin lähes kotijoukkueelta - ZSKA onkin sieltä kaukaa Moskovasta.

Lähteet:
Magnus Londen, Anders Mård, Milena Parland: Pietari, metropoli nurkan takana (Tammi, 2003)
Elena Hellberg-Hirn: Leninburg – Leningradista Pietariin (SKS, 2010)
Arto Mustajoki: Kevyt kosketus venäjän kieleen (Gaudeamus, 2012)

kari.naskinen@gmail.com

Ei ihme, että Hitler ihaili Wagneria

Kansallisoopperassa oli perjantaina 13.3. Nürnbergin mestarilaulajien ensi-ilta. Se on Richard Wagnerin suurteos, yksi niistä, ja kuului myös Adolf Hitlerin suosikkeihin. Eikä ihme, sillä mahtipontinen ooppera on suurta Saksan ja saksalaisuuden ylistystä.

Oopperan kantaesitys oli Münchenissä 1868, vuotta ennen Aatu-pojan syntymää. Aikuisena hänestä tuli sitten kova Wagner-fani, kuten nykyisin sanottaisiin. Mahtavuutensa nousukautena Hitler löysi Wagnerin oopperoista sytykkeitä omalle julistukselleen, ja voi vain kuvitella hänen sykkeensä nousua, kun hän aitiostaan kuunteli mestarilaulaja Hans Sachsin julistusta oopperan lopussa:

”Varokaa! Mitä uhkaavat pahat iskut; jos Saksan kansa ja valtakunta hajoaa ja joutuu vieraan vallan alle, eivät ruhtinaat pian ymmärrä kansaansa, ja vieraan usvan ja vieraan turhuuden he istuttavat tähän Saksan maahan; mikä saksalaista ja aitoa, sitä kukaan ei enää tiedä, ellei se elä Saksan mestarien kunniassa.”

Kuoro edustaa Saksan kansaa, joka jatkaa: ”Jos annamme saksalaisten mestareiden työlle suosion, niin vaikka hajoaisi usvana Rooman pyhä keisarikunta, meille jäisi edelleen Saksan pyhä taide!”

Hitleriä varmaan miellytti sekin, kun Hans Sachs ylisti ”satakieltä” ja ”uutta päivää idässä”. Hitlerkin yritti valloitusta itään, mutta turpiin tuli. Sachs tosin tarkoittaa satakielellä Martti Lutheria ja uudella päivällä idässä uskonpuhdistusta. Hitlerin suosikkeihin kuului myös Wagnerin Lohengrin, jossa ritari Lohengrin johtaa germaanit idästä tulevia vihollisia vastaan.

Nürnbergin mestarilaulajien tapahtumat sijoittuvat aikaan, jolloin Lutherin uskonpudistus alkoi repiä Eurooppaa. Ollaan siis 1500-luvun keskivaiheilla. Tapahtuma-aika tarkemmin on Johannes Kastajan nimipäivä eli juhannus, ja Hans Sachsin esikuvana on historiallinen henkilö, suutari-runoilija Johannes Sachs (1494 - 1576). Nyt Kansallisoopperassa eletään kuitenkin 1900-luvun sodanjälkeistä aikaa.

Uskontaisteluista ja muista sodista huolimatta Peter Bassett korostaa viime vuonna ilmestyneessä Wagner-kirjassaan Wagnerin näkökulman olleen kuitenkin se, että ”poliittiset järjestelmät ja johtajat tulevat ja menevät, mutta yhteisön taide on arvokasta, koska se kuvastaa ihmisten luonnetta ja pohjimmaisia arvoja”.

Mielenkiintoinen suomalainen yksityiskohta liittyy Nürnbergin mestarilaulajien ensimmäiseen suomennokseen, jonka 1921 teki Jalmari Finne. Siinä näkyy selvästi, että ensimmäisessä maailmansodassa tappion kärsineen Saksan suuruutta ei korosteta samalla tavalla kuin Wagnerin alkuperäisessä libretossa. Esimerkiksi kuoron loppulaulusta puuttuu kokonaan Saksan ylistäminen. Tämän libreton löysin äskettäin Markku Laitisen Aleksis K -antikvariaatista (Lahti, Rautatienkatu 14).

Kansallisoopperassa (ent. Suomalainen Ooppera) Nürnbergin mestarilaulajat on tätä ennen esitetty 1921-30, 1936 ja 1950. Uuden suomennoksen on tehnyt Leena Vallisaari.

Jos ooppera siirrettäisiin aivan nykyaikaan, toimisi kaupungin mahtimiehiin kuuluva kultaseppä Veit Pogner laulukilpailujen sponsorina. Hänen mielestään nimittäin varakkaiden kauppayhteisöjen tehtävä on arvostaa ja puolustaa taidetta. Itse hän toteuttaa tämän niin, että antaa tyttärensä laulukilpailun voittajalle morsiameksi, kuitenkin sillä edellytyksellä, että järjestely näille molemmille sopii.

kari.naskinen@gmail.com

Sananvapaus: nyrkkiä saa heiluttaa, mutta ei saa osua

”Sananvapaus ei merkitse sitä, että kaikkea saa julkaista. Lainsäädännössä on rajoituksia. Kannattaa kuitenkin muistaa, että sananvapaus antaa yhtäläisen oikeuden tehdä huonoa journalismia ja harjoittaa huonoa harkintaa kuin tehdä laadukasta ja hyvää journalismia”, sanoi Helsingin Sanomien entinen päätoimittaja Janne Virkkunen esitelmöidessään tiistaina Lahden Paasikivi-seurassa.

Sananvapauden määrittely on vaikeata. Yhden onnistuneimmista määrittelyistä on Virkkusen mielestä esittänyt Britannian julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja, Lordi MacGregor: ”Lehdistönvapautta voidaan verrata niihin rajoihin, joilla nyrkkiä saa vapaasti heiluttaa. Raja tulee vastaan, kun nyrkki tulee liian lähelle toisen nenää ja kun se osuu, silloin nyrkki on rikkonut sitä oikeutta vastaan, joka antaa oikeuden heiluttaa nyrkkiä vapaasti.”

Sananvapauden tilanne ei ole hyvä. Maailman 7,2 miljardista ihmisestä alle miljardi on sen piirissä, ja vaikeammaksi vain menee: viime vuonna sananvapaus huononi 120 maassa, toimittajia tapettiin yli sata ja useita satoja oli vangittuina.

Karttapiirroksessa musta väri kuvaa huonointa sananvapaustilannetta maailmassa, tumma punainen seuraavaksi huonointa jne. Sananvapauden mallimaat ovat valkoisia.

Suomessa tilanne on paras. Toiseksi paras sananvapaus on Hollannissa ja kolmanneksi luokitellaan Norja. Virkkunen sanoi sananvapaudella olevan Suomessa pitkät perinteet, sillä Antti Chydenius sai 1766 Ruotsin valtiopäivillä läpi maailman ensimmäisen sananvapausasetuksen. Se poisti sensuurin sekä määräsi säätyjen ja julkisten viranomaisten asiakirjat julkisiksi. Myöhemmin kuninkaaksi tullut Kustaa III kylläkin kumosi asetuksen, mutta sen henki jäi elämään. Asetuksen periaatteet ovat perustuslain tasolla muodostaneet pohjoismaisen avoimen yhteiskunnan perustan läpi vuosisatojen.

Nykyisin sananvapaus kuuluu osana moniin kansainvälisiin sopimuksiin, esimerkiksi Euroopan ihmisoikeussopimukseen.

”Ilman sananvapautta ei ole demokraattista yhteiskuntaa”, sanoi Virkkunen. Tilanne on kuitenkin hankaloitunut terrorisminvastaisen taistelun myötä, ja tämä näkyy sananvapauden huononemisena varsinkin Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Huonoon suuntaan on menty myös mm. Kreikassa, Turkissa, Unkarissa ja Venäjällä. Sananvapauden loukkaamiset ovat lisääntyneet ja viestimiä on painostettu itsesensuuriin, ja tähän pyrkii varsinkin radikaali Islam.

”Suomessa ongelmat sananvapauden puolustamisessa eivät ole tällaisia, mutta valppaina meidän pitää aina olla. Vuonna 2008 hallitus yritti heikentää toimittajien lähdesuojaa, mutta oikeusministeri Tuija Brax tuli onneksi järkiinsä, eikä lähtenyt viemään lähdesuojan heikennystä jatkovalmisteluun. Tuo virkamiesryhmän esitys oli karkeassa ristiriidassa sananvapauslainsäädännön kanssa. Tämä lainsäädäntö tuli voimaan 2004 ja se perustuu EU:n ja YK:n ihmisoikeuksia ja sananvapautta koskeviin periaatteisiin”, sanoi Virkkunen.

INTERNET MUUTTAA
MAAILMAA

Entä mitä tekee internet tälle kaikelle, sananvapaudelle ja koko mediamaailmalle? Virkkunen otti taskustaan älypuhelimen ja sanoi, että tällaisia oli maailmassa vuonna 2008 noin 200 miljoonaa, mutta nyt niitä on jo yli kaksi miljardia.

”Internet ja sosiaalinen media muuttavat maailmaa vielä paljon. Mitä se tarkoittaa sananvapaudelle, on vielä näkemättä”, hän sanoi

”Toimittajien rooli tiedonvälityksen portinvartijoina on joka tapauksessa jo lakannut. He kontrolloivat edelleen esimerkiksi yleisönosastoihin läpi meneviä kirjoituksia, mutta sillä ei ole enää niin suurta merkitystä, koska internetissä melkein kuka tahansa saa läpi melkein mitä tahansa.”

Virkkunen päätti luentonsa lainaamalla kirjailija Salman Rushdieta: ”Sananvapaus on kaikki, se on koko peli. Sananvapaus on elämä itse.”

kari.naskinen@gmail.com

Mies on metsästäjä, nainen keräilijä

Ulla-rakkaani tuli yhtenä iltana teatterista, minä makasin sohvalla ja katsoin televisiosta jääkiekkoa. Ulla ilmoitti jo eteisessä, että hän rakastaa minua entistä enemmän, koska nyt hän myös ymmärtää minua enemmän. Oli käynyt Lahden kaupunginteatterissa katsomassa Luolamiehen.

Pitihän tuollainen esitys minunkin nähdä. Hauska olikin. Mikko Jurkan esittämässä monologinäytelmässä lähdetään siitä, että miehen ja naisen erilaisuus on peräisin jo niiltä esihistoriallisilta ajoilta, jolloin ihmiset tai ihmisten esi-isät ja -äidit ehkä asuivat luolissa ja piirtelivät kuvia kallioseinämiin.

Pelin henki oli selvä jo tuolloin: miehet olivat metsästäjiä ja naiset keräilijöitä. Tämä jako on voimassa edelleen. Mies on määränpäätietoinen täsmämetsästäjä, joka tietää, mitä haluaa, kohde on aina selvä. Nainen sen sijaan keräilee kaikenlaista, varmuuden vuoksi sellaistakin, mitä ei kuitenkaan tarvita.

Mies esimerkiksi ostaa uuden paidan, kun vanha kuluu risaksi. Nainen taas ostaa paituleita ja hamosia siitä huolimatta, että entisiä ja hyväkuntoisia on kaapissa vaikka millä mitalla – tärkeintä on keräileminen, sillä ei koskaan tiedä, milloin millekin sattuu tulemaan käyttöä.

Nainen on tämän laaja-alaisen keräilyviettinsä ansiosta kehittynyt toisenlaiseksi kuin yksiulotteinen mies. Nainen pystyy käsittelemään monia asioita samanaikaisesti, mies vain yhtä kerrallaan. Nainen voi samanaikaisesti katsoa televisiota, kutoa ja jutella naisystävänsä kanssa puhelimessa. Miehelle riittää televisio – ja saa riittääkin, koska se on tärkein.

Naisen laaja-alaisuus heijastuu myös puheeseen. Nainen puhuu päivässä keskimäärin 7000 sanaa, mies 2000. Tästä johtuu, kuten olen huomannut, että naisella riittää puhuttavaa vielä illalla yhdeksän aikaankin, ja varsinkin juuri silloin, kun tulee Urheiluruutu.

Luolamies on yhdysvaltalaisen koomikkonäyttelijän Rob Beckerin kirjoittama. Se sai kantaesityksensä 1991 San Franciscossa, mistä se on jatkanut menestystään ympäri maailman. Broadwaylla se saavutti ennätyksen: pisimpään esitetty monologinäytelmä, yli 700 esitystä. Suomessa Luolamiestä ovat esittäneet ainakin Sixten Lundberg, Martti Suosalo, Eero Saarinen, Jussi Lampi, Riku Suokas, Valtteri Roiha ja nyt Mikko Jurkka.

Näytelmä vai ns. stand up -esitys? Kaupunginteatterin pienessä Aino-salissa se tuntui tietenkin näytelmältä, mutta jos Mikko Jurkka menisi esityksensä kanssa vaikka ravintolaan, se muuttuisi hetkessä erilaiseksi komediaksi, vapaamuotoisemmaksi showksi ja improvisointia tulisi mukaan.

Lahdessa esityksen on ohjannut teatterinjohtaja Ilkka Laasonen. Hyvä esitys, joka tuntui uppoavan varsinkin naisiin. Edessäni istunut rouva hihitteli ajoittain niin, että miehensä töni tätä Viiviä kyynärpäällä rauhoittumaan.

ESIMERKKI
ELÄMÄSTÄ

Palaan vielä metsästys- ja keräilyteemaan, kun asia tuli sopivasti esille OP-lehden (1/2015) jutussa, jossa haastateltiin ihmisiä heidän ostoskäyttäytymisestään. Kysyttiin, mitä viimeksi ostitte, ja tässä kaksi vastausta:

Juulia Tuovinen, Rusko: ”Ostin alennusmyynnistä kivan paidan, kun hinta oli vain kympin. Ostos oli ihan mieleinen, mutta siinä mielessä turha, että kaappi pullistelee jo ennestään paidoista.”

Ari Mikkola, Turku: ”Ostin juuri lapsille tarpeellisia vaatteita, eteiseen naulakon ja rautakaupasta remonttitarpeita. Kaikki ostokseni olivat tarkoin harkittuja.”

kari.naskinen@gmail.com

Arkinen taiteilijakuva William Turnerista

Tunnetuin englantilainen taidemaalari on ollut William Turner (1775 – 1851). Elokuvan hänestä on ohjannut Mike Leigh, ja hänen aikaisempaa tuotantoaan tuntien ei ole yllättävää, että Mr. Turner ei ole ulkoisesti mitenkään loistelias, vaikka Turnerin komeat maalaukset olisivat voineet johdattaa elokuvan siihenkin suuntaan.

Leigh on tehnyt paljon elokuvia työväenluokan ja vähäväkisen kansanosan arkipäivän ongelmista. Leigh ei ole kuvallisen ilmaisun suurimpia mestareita, vaan hänen realistisissa elokuvissaan tärkeintä on sisältö. Siksi on yllättävää, että juuri hän on tarttunut suureen Turneriin.

Toisaalta William Turner ei näytä olleen kovin värikäs henkilö. Ei ryypännyt eikä rellestänyt, vaan keskittyi maalaamiseen. Asui Lontoossa ja kävi välillä pienessä Margaten kaupungissa inspiroitumassa merinäkymistä.

Merimaalauksistaan Turner parhaiten tunnetaankin. Orjalaiva ja Sotalaiva Temerairen viimeinen matka käydään jotenkin läpi elokuvassakin, mutta melko vähälle elokuvassa kuitenkin jää itse taitelijan työskentely maalaustensa kanssa. Turnerin hienoa tuotantoa, dramaattisia maisemamaalauksia ei siis paljon näytetä, sen sijaan Mike Leigh ”maalaa” kameralla muutamia hienoja näkymiä ikään kuin moderneina sovelluksina Turnerin 200 vuotta sitten tekemistä maalauksista. Kuvaaja on ollut kokenut Dick Pope.

Mikään elämäkertaelokuva tämä ei ole. Kronologisesti kyllä edetään, mutta sen verran asiasta toiseen poukkoillen, että panee katsojan kotiin palattuaan hakemaan internetistä lisää tietoa Turnerista. Nimihenkilöä esittää Timothy Spall, tuttu naama monista aikaisemmista sivurooleista ja tv-sarjoista, mutta nyt on kohdalle osunut vihdoin iso päärooli, jonka Spall vetääkin erinomaisesti.

Kaikkia elokuvan muita henkilöitä ei suomalainen katsoja tunne, mutta sen verran kuitenkin, että esillä on tunnettu taidekriitikko ja mesenaatti John Ruskin, joka tuki varsinkin nuorten taiteilijoiden prerafaeliitit-ryhmää. Muutama vuosi sitten tästä ryhmästä esitettiin televisiossa sarja Riutuvat romantikot, jossa myös Ruskin oli mukana. Tuttu nimi on myös Benjamin Robert Haydon, isojen historiallisten maalausten tekijä, joka elokuvassa näyttäytyy köyhyydessä elävänä vippailijana.

kari.naskinen@gmail.com

Paha on täällä - Jari Halosen Kalevala taistelee eriytymistä vastaan

Kalevalassa (1835) taotaan ihmekone Sampo, joka jauhaa rikkauksia Pohjolan väelle. Sitten Sampo ryöstetään, se uppoaa järveen, mutta osia siitä ajautuu kalevalaisten rantaan ja sirpaleetkin tuottavat onnea, siis rikkauksia. Jari Halosen tv-sarjassa Kalevala – Väinämöisen uusi laulu taotaan edelleen sampoja. Iso kansainvälinen konserni on tuomassa markkinoille ihmismieleen vaikuttavan virtuaalilaitteen. Täällä Kalevan mailla toimitusjohtaja Sampo Väinölä tulee tietoiseksi menneisyyden voimista ja ymmärtää olevansa mukana ikiaikaisessa Kalevalan ja Pohjolan välisessä taistelussa. Uusi sampo on portti korkeampaan tietoisuuteen, mutta Väinölä ainoana panee hanttiin.

Keskeinen teema on, että länsimainen järjestelmämme toimii nyt jonkinlaisessa harhassa, joka on kuin kaiken ympärille kudottu kultainen verkko. Pahinta on ahneus, joka henkilöityy suomenruotsalaisen pääoman edustajaan Kurtiin. Globaali ahneus ei katso rajoja. Elokuvan Riitta sanookin: "Paha on täällä".

Filmihullu-lehden (1/2014) haastattelussa Halonen sanoo, että hänen elokuvansa taistelee nimenomaan nationalismia, eriytymistä vastaan.

Halosen kolmiosainen tv-sarja valmistui ensin elokuvaksi nimellä Kalevala – uusi aika (2013). Halosen teos on vaikea, siitä ei heti saa tolkkua. Se on selvästi provokaatio, mikä Halosen mukaan kuuluu evoluutioon oleellisena osana. – ”Kun evoluutio nukkuu, ihmiset nukkuvat tai asiat nukkuvat, on pakko provosoida. On pakko! Siis lyödä valtaa, hajottaa sitä muuria, Berliinin muuria, Israelin muuria, on pakko huutaa, jotta sen jälkeen voi tulla tyypit, jotka rakentavat”, sanoo Halonen.

Hän tietää, että tämä tv-sarjakin saa elokuvan tavoin huonon vastaanoton, mutta on tärkeää, että tällaistakin tehdään, siis hankalaa taidetta. Lainaan edelleen Halosen haastattelua, koska siinä on ytyä: ”Joku menee elokuviin [tai katsoo tv-sarjaa] ja joutuu miettimään, että mitä vittua tää on. Elokuva heittää pallon katsojalle: yritä ymmärtää, yritä oppia. Se on taiteen perusidea. Ei estetiikka, eikä draama, vaan mahdollisuus katharsikseen, muutokseen.”

”Taidetta tapahtuu silloin, kun tekijä on oivaltanut jotain todellisuudesta, ja kokija oivaltaa teoksen kautta saman. Taiteilijan kokemus välittyy taideteoksen kautta katsojaan. Silloin katsoja oivaltaa jotain, mitä ei ole aikaisemmin tiennyt. Tämä on yksinkertainen taiteen määritelmä.”

Halonen lähtee siitä, että on luovuttava materianpalvonnasta ja annettava tilaa hengelle. Suomalaisessa kulttuurielämässä – ehkä kaikkialla muuallakin – henki on kuitenkin nykyisin alistettu teollisuudelle, siis viihteelle. Television viihdehömppäohjelmia tulee kuin lihamyllyä pyörittämällä. Halonen sanoo tätä samaa olevan TV 1:n Strada-kulttuuriohjelmakin: ”Kulttuuritoimittajat näyttelevät näyttelijöitä, joille kulttuuritoimitus kirjoittaa sketsejä kulttuurista. Tää on tämän maan kulttuurin taso, sketsiviihde.”

Paha on täällä. Haloselle globaalia pahuutta elokuvamaailmassa edustaa se, että elokuvateatteribisneksen Suomessa lähes monopolisoineen Finnkinon omistaa ruotsalainen eläkesäätiö. Eikä Suomen elokuvasäätiö pane tikkua ristiin. Siellä ainoat ismit ovat liberaalikapitalismi ja feminismi, eikä ole ideaa siitä, että elokuvalla voisi olla jotain kulttuurivaikuttavuutta. Elokuva- ja eläkesäätiöiden idea on vain liiketaloudellisuus.

Onneksi emme kuitenkaan ole aivan täysin Finnkinon varassa; minäkin näin Halosen Kalevala-elokuvan yhdistyspohjalla toimivassa Kino Iiriksessä (Lahti).

Jari Halonen itse esittää seppä Ilmarista (kuvassa). Sellaisen elokuvan tämä seppä on takonut, että vaikea sitä on mestariteokseksi luonnehtia. Se on kuitenkin sellainen mytologian, science fictionin ja halloweenin yhdistelmä, että mieluummin minä tämän näen osana suomalaisen elokuvan evoluutiota kuin ne toisiaan toistavat nuorisoelokuvat, joita Finnkino pyörittää. Ei tällä kertaa enempää, sillä kirjoitin elokuvasta jo 20.11.2013.

kari.naskinen@gmail.com