Kauas pilvet karkaavat, eurooppalaisen integraation kritiikki

”Suomi ei sitä varten 3000 vuotta tavoitellut itsenäisyyttä, että sen saatuaan antaisi myydä itsensä markkina-alueeksi jollekin helppoheikille – niin että vielä itse maksamme kauppahinnan”, sanoi Aki Kaurismäki 1994 ennen Suomen EU-äänestystä. Kaksi vuotta tämän jälkeen Kaurismäki teki elokuvan Kauas pilvet karkaavat, jonka henkilöhahmot pyrkivät suojautumaan ulkopuoliselta uhalta ja pitäytymään tutuksi ja turvallisiksi kokemissaan tiloissa.

Elokuva on selvästi euroskeptikko Kaurismäen kritiikkiä Euroopan integraatioprosessia kohtaan, siinä kannetaan huolta kansallisen identiteetin säilymisestä ja Balkanin silloisesta joukkotuhosta. Asetelmaa korostaa se, että elokuvassa olevan vanhanaikaisen ravintolan nimi on Dubrovnik. Se viittaa Euroopan yhdentymisen juhlimisen tekopyhyyteen sodan ja joukkotuhon aikana. Nykyisessä Kroatiassa oleva Dubrovnik on Adrianmeren rannalla sijaitseva keskiaikainen linnakekaupunki, jonka UNESCO on nimennyt ”ihmiskunnan luovan nerouden mestariteokseksi”.

Fil. tri Sanna Pedenin (The University of Western Australia) pitkä analyysi elokuvasta Lähikuva-lehdessä 1/2015 avaa elokuvan tätä näkökulmaa:

”Elokuvan ravintolan nimi muistuttaa arvokkaan menneisyyden ja väkivalloin rikotun nykyisyyden kontrastista. Ranskalaisen elokuvalehden Boujut & Leterten haastattelussa Elina Salo (kuvassa oik.) viittasikin näyttelemänsä rouva Sjöholmin elokuvan lopussa Ravintola Työlle lahjoittamiin Dubrovnikista pelastettuihin valkeisiin liinoihin. Elina Salo näkee niissä viitteen samaan aikaan television uutisissa nähtyihin ruumiinpeitteisiin ja käärinliinoihin Balkanin taisteluiden kiihtyessä. Rouva Sjöholm kertoo liinojen olevan kaikki mitä Dubrovnikista jäi jäljelle, ja tämä korostaa sotien tuhoisaa vaikutusta.”

”Elokuva korostaa nimenomaan Eurooppa-käsitteen kaksijakoisuutta. Miten on mahdollista puhua Euroopan yhdentymisestä, kun samaan aikaan paratiisissa on helvetti irti?”

”Dubrovnik-ravintola toimiikin Euroopan laajenemisen ja integraation kritiikkinä kahdella tasolla: 1) se tuo esille ihanteellista nostalgis-kansallista tilaa, joka evätään päähenkilöiltä korruptoituneen liiketoiminnan ja kiinteistökaupan kautta, 2) Dubrovnik-ravintola toimii tuomiona kansainvälisen yhteisön ja etenkin EU:n jälkitunteellisesta kykenemättömyydestä nähdä Balkan osana Eurooppaa. Dubrovnik on muistutus siitä, että Euroopan yhdentymisen juhliminen vaatii tietoisesti unohtamaan samassa maanosassa jatkuneen sodan ja joukkotuhon.”

Tämän jutun kuvassa vasemmalla on Dubrovnikin hovimestari Ilona (Kati Outinen). Hän menettää työpaikkansa, kun rouva Sjöholmin täytyy myydä omistamansa ravintola voidakseen maksaa velkansa. Lainan myöntänyt pankki ja ostotarjouksen ravintolasta tehnyt ”Ketju” ovat selvästi liittoutuneet saadakseen pienyrittäjän pois markkinoilta. Niin Dubrovnik lakkaa olemasta, lopuksi soitetaan surumielisiä tangoja, mutta sitten ravintola luodaan uudelleen ”Ketjun” yhdeksi uudeksi ravintolaksi. Tällaisia isoja ketjuja on nykyisin paljon, ja Suomi taas on osa EU:n ketjua.

Kauas pilvet karkaavat on myös muistoelokuva Matti Pellonpäälle, joka on elokuvassa mukana lapsivalokuvana Ilonan kirjahyllyssä. Pellonpään piti näytellä elokuvan miespääosa, mutta hän kuoli sairauskohtaukseen 1995 hieman ennen kuvausten alkamista. Pellonpään kuoleman jälkeen pidettiin muistokonsertti, jonka tuotto lahjoitettiin SPR:n Bosnian-avulle. Kaurismäen elokuvan yhteys Balkanin tapahtumiin on siis varsin selvä

kari.naskinen@gmail.com

Pesärikosta huolimatta, ”hillitte ittes”

Seitsemän teatteria ovat yhteistyönä toteuttaneet näytelmän Orvokki Aution romaanitrilogiasta Pesärikko. Näin sen pesäpallokaupungissa Kouvolassa, jossa pelin säännöt tunnetaan: pesärikko tapahtuu, jos pelaaja useamman pesävälin edetessään erehtyy ohittamaan jonkin pesän koskettamatta sitä. Säännöt tuntee myös Etelä-Pohjanmaalta kotoisin oleva Orvokki Autio, ja yhtä hyvin hän tietää, että niillä seuduilla vaikeista asioista pitää olla hiljaa: ”hillitte ittes, mitä siitä ihmisekkin sanoo”.

Pohjanmaalla on omat sääntönsä, oli ainakin ennen. Jussi-paidat, puukkovyöt ja korskeat miehet. Orvokki Aution romaanisarja (1980-85) heitti tähän kuvaan kovan iskun, joka rikkoi stereotypian ja meni kuin pallo sivurajasta yli jokeen Vimpelissä. Romaanin ja näytelmän miehet ovat heikkoja, naiset taas vahvoja kuin hämäläiset naiset Niskavuoressa. Mikko Roihan dramatisoimassa ja ohjaamassa esityksessä mustavalkoinen kuva Pohjanmaasta muuttuu, kun valmiiksi määritellyt asetelmat muuttuvat.

Tällaisia pohjalaisia tekstejä ei ennen ollut tehty. Santeri Alkion Puukkojunkkareista ja Artturi Järviluoman Pohjalaisista on pitkä matka Orvokki Aution romaaneihin.

Pesärikossa pohjalaismies Olavi osoittautuu heikoksi. Kun elämä oikein koettelee, pää ei kestä. Kotipesä menee rikki, vaimo Armi muuttaa Tampereelle, mutta Larvan vanhaemäntä saa poikansa järjestettyä Pitkäniemen hullujenhuoneelle Nokialle, jotta Armilla olisi lyhyt matka Olavia katsomaan. Armi kuitenkin sanoo, että hän ei enää sitä miestä käy katsomassa.

Naiset pysyvät vahvoina, Armi tahollaan, ja vanhaemäntäkin sopeutuu. Pesärikossa tärkeää julkisivua pitävät pystyssä naiset. Heidän tehtävänsä on näytelmässä huolehtia siitäkin, että häpeällisistä asioista vaietaan. Olavilla on tehnyt ennen naimisiinmenoaan aviottoman lapsen ja nyt tulee vielä avioero. Asiat tiedetään kylillä, mutta niistä ei puhuta. Avoimia kysymyksiä on, mutta niitä ei oteta kunnolla esille. Esimerkiksi Olavin isän varhainen kuolema jää arvoitukseksi.

Pohjanmaalla avioliitto oli ainakin ennen taloudellinen asia, vaikuttimina olivat omaisuudet ja sukujen kiinnostus kontrolloida omistussuhteita avioliittojen avulla. Siksi Armin lähtö on karmea kolaus. (Mitähän ne siellä Pohjanmaalla nyt ajattelevat homoliitoista, joihin jotkut papitkin suhtautuvat hyväksyvästi?)

Orvokki Aution kuvaamat naiset kokevat yhteiskunnan rakennemuutoksen henkilökohtaisen elämänsä ongelmina. Näytelmän aikajana kulkee Vihtori Kosolan 1930-luvun alusta Armi Kuuselan 1950-lukuun, jolloin maailman kaunein nainen meni ja otti filippiiniläisen miehen. On siinä ollut kestämistä.

Näytelmä etenee terävän tiivistetysti. Henkilöitäkin on vähemmän kuin trilogian aikaisemmissa dramatisoinneissa. Esityksen keskeinen hahmo on Olavin äiti Laimi, jonka roolin Taina Reponen (Jyväskylän kaupunginteatteri) tekee niin vahvasti, että ei jää epäselväksi, kenen pillin mukaan Larvan talossa eletään. Kun Orvokki Autio lainaa trilogian aluksi Topeliuksen runoa, se sopii hyvin Laimiin: "Kuin vuoren seinä kestän mä myrskyt, aallot vaan ja vartioitsen poloisia noita."

Perinteistä hierarkiaa horjuttavaa Armia esittää Sara Melleri (Riihimäen teatteri), Olavi on Veli-Matti Karén (Kouvolan teatteri), Olavin täti Eila Halonen (Turun kaupunginteatteri) ja Olavin kaveri Masa Jarkko Sarjanen (Kotkan kaupunginteatteri).

Esitykset jatkuvat vielä Jyväskylässä, Kotkassa, Kouvolassa ja Turussa.

kari.naskinen@gmail.com

Automatka rauhaan Pohjois-Irlannissa

Kymmenen vuotta on Pohjois-Irlannissa ollut jo melko rauhallista. Aseellisetkin ryhmät toimivat aina välillä, mutta suurimmat kahakat ovat ohi. Tähän päästiin, kun riitelevät poliittiset osapuolet löysivät tien rauhansopimukseen. Ratkaisun takana olivat unionisteja johtanut protestanttipappi Ian Paisley IRA:n entinen kenttäjohtaja Martin McGuinnes, jotka toistatuntia kestäneen automatkan aikana löivät kättä päälle. Tästä kahden vihamiehen aikaansaamasta päätöksestä kertoo englantilaisen Nick Hammin elokuva The Journey.

Kummia nämä elokuvien nimet, kun niitä ei enää suomenneta. Osaksi selitys on se, että tuotantoyhtiöt eivät salli alkuperäisten nimien kääntämistä, mutta osasyy lienee siinäkin, että Suomessakaan ei edes haluta kääntää nimiä suomeksi. Onhan englanti noussut jo toiseksi ”kotimaiseksi” kieleksi, eikä se pelkästään huono asia ole, sillä nuorison kielenkäytössä esimerkiksi ”fak juu” ei kuulosta yhtä rumalta kuin ”haista vittu”.

Paisley ja McGuinness joutuivat erinäisten sattumusten seurauksena vuonna 2006 kaksistaan automatkalle kohti lentokenttää, kuljettajana Britannian salaisen palvelun kotimaanosaston MI5:n agentti. Ehkä Pohjois-Irlannin rauhattomuudet eivät pelkästään tämän matkan ansiosta loppuneet, mutta ilmeisesti matkan aikana käyty keskustelu merkittävällä tavalla auttoi asiaa.

Asetelma elokuvassa on vetävä: Paisley ja McGuinness eivät ole koskaan aikaisemmin suostuneet puhumaan keskenään. Vihanpito on ollut ankaraa. Sitten kuitenkin lukko aukeaa. Paisley on jo 81-vuotias ja McGuinness 56-vuotias. Heidän kohtaamisensa autossa saa aikaan MI5:n kokeneen agentin keplottelu, ja agentti perustelee järjestelyään sillä, että ”vanhat miehet alkavat jo ymmärtää asioista ja ovat kiinnostuneita siitä perinnöstä, minkä jättävät”.

Autoon on sijoitettu piilokamera, jonka välittämää kuvaa seuraavat MI5:n miehet, pääministeri Tony Blair ja Sinn Feinin puheenjohtaja Gerry Adams. Alkuun ei tapahdu mitään, mutta McGuinness yrittää ja yrittää, kunnes saa lopulta Paisleyn mukaan keskusteluun. Tilanne on koko ajan jännittävä, koska Paisley panee hanttiin. Syntyy koomisiakin tilanteita, kun McGuinness tekee kaikkensa saadakseen Paisleyn ansaan.

Tämä on niitä elokuvia, jotka voisi toteuttaa vaikka kuunnelmina. Kaksi miestä auton takapenkillä vain juttelevat. Visuaalista tapahtumaa saadaan kuitenkin sen verran, että tapahtuu pieni peuraonnettomuus ja kuski joutuu vaihtamaan renkaan, minä aikana takapenkin miehet kävelevät läheiseen kirkkoon ja väittelevät hautausmaalla IRA:n terroriteoista. Sitten tuleekin jo kiire varsinkin Paisleylle, jonka on välttämättä ehdittävä lentokoneeseen, koska kotona Belfastissa valmistaudutaan hänen 50-vuotishääpäiväänsä.

Parasta elokuvassa ovat näyttelijät. Paisley on englantilainen Timothy Spall ja McGuinnes on irlantilainen Colm Meaney, molemmat tuttuja monista englantilaisista elokuvista ja tv-sarjoista. He esittävät hienosti alun jäätävää tunnelmaa ja vähitellen löytyvää jonkinlaista yhteisymmärrystä siitä, että parasta olisi joka tapauksessa rauha. On kunniakkaampaa jättää perinnöksi se kuin veriteot.

Pikaisessa tarkastelussa löysin tiedostoista kuusi Suomessakin nähtyä elokuvaa, joissa Pohjois-Irlannin tilannetta on tätä ennen käsitelty. The Journey poikkeaa niistä, koska kukaan ei kuole.

Vuonna 2007 Paisleysta tuli Pohjois-Irlannin maakuntahallituksen ensimmäinen ministeri ja McGuinnesista hänen apulaisministerinsä. Kädenpuristus piti. Silti vielä 2013 oli Belfastissa mellakoita, mutta joka tapauksessa tilanne on nykyisin aika rauhallinen. IRA oli lopettanut aseellisen toiminnan 2008 sen jälkeen, kun unionistipuolue ja tasavaltalainen Sinn Fein -puolue olivat sopineet rauhasta Paisleyn ja McGuinnesin viitoittamalla tiellä. Britannian alahuoneessa on tällä hetkellä viisi Sinn Feinin jäsentä, myös McGuinnes ja Adams. Sinn Fein on IRA:n poliittinen siipi. Pasley kuoli 2014.

kari.naskinen@gmail.com

Tunnetut sotilaat Dubosekovossa

Sata kilometriä Moskovan länsipuolella Dubosekovossa on kuutta sotilasta kuvaava muistomerkki. Noilla tienoilla käytiin marraskuussa 1941 taistelu, jossa Puna-armeija torjui saksalaisten hyökkäyksen. Kenraali Ivan Panfilovin 317. kiväärikomppaniasta jäi henkiin vain kuusi miestä, mutta saksalaisten eteneminen pysähtyi. Kim Druzhinin on ohjannut tuosta taistelusta elokuvan Dvadtsat vosem panfilovets (Battle for Moscow), jonka joulupukki dvd-asiantuntijana oli pannut reppuunsa. Suomen markkinoille se on tullut vain kansainvälisenä versiona englanniksi tekstitettynä.

Vanhala sanoo Tuntemattomassa sotilaassa, että Suomen sotilas vastaa kymmentä ryssää, mihin Lahtinen vastaa, että mitäs sitten tehdään, kun tulee se yhdestoista. Druzhininin elokuvassa kerrotaan tilanteesta, jossa kiväärikomppaniasta oli jäljellä enää 28 miestä. He tiesivät, että kohta rytinä jatkuisi, eikä lupaa perääntymiseen saatu. Jälkeenpäin on selvitetty, että vastassa oli ollut 70 vihollissotilasta eli yhden venäläisen piti vastata yli kahta saksalaista.

Tämä oli kuitenkin vielä pientä, sillä saksalaisilla oli Dubosekovon lopputaistelussa käytössään myös 18 hyökkäysvaunua. Torjuntaan valmistautuvilla 28 miehellä oli kiväärien lisäksi vain yksi tykki, yksi konekivääri, kasapanoksia ja polttopulloja, joista Suomessa käytettiin nimitystä Molotovin cocktail. Tuosta torjuntataistelusta on tullut suuri sankariteko, joten elokuva on sen mukainen.

Yksi sankareista oli komppanian politrukki Vasili Klotshkov. Hän sitoi kasapanoksen vyölleen ja sanoi: ”Laaja on Venäjä, mutta meillä ei ole tilaa perääntyä, sillä takanamme on Moskova.” Sitten Klotshkov syöksyi saksalaispanssarin alle räjäyttäen sen ja itsensä.

Määräykset olivat lujat. Antautuminen ja pakeneminen oli kielletty. Puna-armeijan komentaja, marsalkka Georgi Zhukov oli uhannut ampua Panfilovin, jos puolustus ei kestäisi. Se kesti, mutta Panfilov kuoli ollessaan kertomassa tilanteesta paikalle tulleille lehtimiehille, kun käsikranaatin sirpale osui hänen päähänsä kesken tilaisuuden. Tätä yksityiskohtaa ei sankarielokuvassa kuitenkaan näytetä.

Jos elokuvaa vertaa ajankohtaiseen Tuntemattomaan sotilaaseen, on ero iso. Venäläisessä elokuvassa keskitytään nimenomaan taisteluun, eikä minkäänlaiselle vitsailulle ole sijaa. Sotilaista ei luoda henkilökuvia, vaan kysymyksessä on vain sota, johon yksilöllisyys ei ulotu. Eikä joukossa ole höhliä eikä kritiikkiä esittäviä. Erilaista on myös, että tässä elokuvassa asetutaan välillä myös vihollisen asemaan ja kuvataan kehittyvää tilannetta heidän näkökulmastaan.

Tuntemattomia sotilaita eivät tämän elokuvan sotilaat ole. Muistomerkin kuusi hahmoa kuvaavat taistelusta hengissä selvinneitä: Grigory Shemiakin (s. 1906), Dimitry Fomich (1907), Ilarion Vasiljev (1910), Ivan Shadrin (1913), Ivan Dobrababin (1913), Danil Kuzubergenov (1917).

Ivan Panfilov sai kuolemansa jälkeen Neuvostoliiton sankarin arvonimen. Hänen hautansa on Pietarissa Novodevishyn hautuumaaalla, jossa muita suuruuksia ovat mm. Nikolai Gogol, Anton Tshehov, Mihail Bulgakov, Boris Jeltsin ja Dmitri Hvorostovsky. Muistomerkki Dubosekovossa paljastettiin voitonpäivänä 9.5.1975.

kari.naskinen@gmail.com

Heikki Lampi ideoi Haminan Tattoon ja lupasi puhdistaa Lievestuoreen lipeäjärven

Päijät-Hämeen tutkimusseuran vuosikirja 2017 on historiateos Helsingin yliopiston Lahden-keskuksesta. Se ei enää muutamaan vuoteen ole toiminut Lahdessa, vaan Helsingissä, eikä Palmenia-nimeäkään enää käytetä. Professorit Markku Heikkilä ja Antti Karisto kertovat asioista värikkäästi, koska ne sellaisia ovat olleetkin.

Lahti ei Helsingin läheisyydestä johtuen saanut oikeaa yliopistoa, mutta vuosikymmeniä kestäneen vatkaamisen jälkeen Helsingin yliopisto aloitti Lahdessa 1977 avoimen korkeakouluopetuksen ja ammatillisen täydennyskoulutuksen. Siitä pari vuotta ja Helsingin yliopiston kansleri Ernst Palmén hyväksyi konsistorin päätöksen perusteella yliopiston Lahden-keskuksen johtosäännön.

Keskuksen johtopaikoilla oli alkuun useita henkilöitä. Lahteen tuli myös yliopiston suunnittelutoimiston päällikkö, valt. lis. Heikki Lampi, joka ensin toimi Lahden-keskuksen vt. johtajana ja vuodesta 1983 alkaen varsinaisena johtajana. Lampi oli toimen mies. Kun Helsingissä oli 1970-luvulla alettu puuhata aikuiskoulutuksen järjestämistä, meni Lampi Palménin työhuoneeseen tiedustelemaan, miten tässä oikein lähdetään liikkeelle, vastasi aamuäreä Palmen: ”Minkä perkeleen takia mulla on näin iso organisaatio, jos se ei osaa edes panna päätöksiä täytäntöön? Mene miettimään asiaa ja tule viikon kuluttua takaisin!”

Lammelle kävi kertaheitolla selväksi, että aikuiskoulutusasioiden käytännön kehittäminen oli hänen tehtävänsä ja että hänellä oli siihen liittyvää harkintavaltaa. Palménilta hän oli oppinut, että jos toimivaltaa ei ole sitä on otettava. Kirjan yhdessä väliotsikossa todetaan: ”Idealinko Lammen jäljiltä ei pöly aina laskeudu.” Lahdessa isopartaisen Lammen energisyys ihmetytti. Lahden kaupunkisuunnittelupäällikkö Pauli Ihamäki sanoi lehtihaastattelussa, että Lampi on onnistunut suututtamaan monet potentiaaliset yhteistyökumppanit suorasukaisuudellaan. (ESS 6.12.1986)

Helsingin yliopiston rehtori Risto Ihamuotila kertoo kirjassa Lammen värikkäästä toiminnasta: ”Se oli sellaista, että johtokunnan kokous tuli, ja yhtäkkiä kuultiin, että Lampi oli tehnyt jonkin ihme eleen. Eikä tietysti ollut puhunut kenellekään. Lievestuoreen sellutehdas oli lopettanut toimintansa, ja tehdas oli liannut järven pahan kerran. Lampi oli marssinut sinne ja ilmoittanut, että Lahden keskus puhdistaa järven, jos maksatte kunnolla. Ja kun Suomeen alkoi tulla kaikenmaailman kesätapahtumia, Lampi sanoi, että kuule, nyt hän on keksinyt Haminalle aivan ainutlaatuisen idean. Haminassa ryhdytään pitämään sotilasmusiikkijuhlia! Siitä se läksi liikkeelle, Hamina Tattoo.”

Lampi johti yliopiston Lahden-keskusta kuin renessanssiruhtinas, kuten Heikkilä ja Karisto kirjoittavat: ”Hänellä oli voimaa ja visioita, eikä hän välittänyt vikinästä, jota oli joskus kuulevinaan ymmärtämättömien suusta. Lammen ideamylly pyöri sellaista vauhtia, että joitakin johtokunnan jäseniä pyörrytti ja jännitteitä syntyi väkisinkin. Kireyttä oli ja kirskuntaa kuului, mutta juna kulki.

Kun muistelen noita vuosia, niin toinen vastaavanlainen ideageneraattori oli Päijät-Hämeen yrittäjien ja Messuyhtiön toimitusjohtaja Voitto Talonen. Parikymmentä vuotta sitten laadimme yhdessä teatterimies Timo Taulon kanssa kaupunkilehti Uuteen Lahteen listan Lahden intelligentsijasta; siitä tuli lyhyt, vain viisi henkilöä, joista yhtenä Heikki Lampi, ”luovan älyn tuulahdus matalan tulostason junttikaupungissa”.

Lammella on omakohtainen tuntuma akateemiseen tutkimukseen, sillä 26-vuotiaana hän oli tehnyt oppihistoriallisen lisensiaattityön arvojen asemasta tutkimuksessa tarkastelemalla sosiologian klassikon Max Weberin tuotantoa.

Vuonna 1996 Heikki Lampi jätti yliopiston ja Lahden. Nykyisin Lahdessa toimii Helsingin yliopiston ympäristötieteen laitos, jonka toinen osa on Helsingin Viikissä.

kari.naskinen@gmail.com

Joulusaarna

Maa on niin kaunis,
arkihuolesi kaikki heitä,
me lahjat jaamme runsahat.

Kaikki ei vain ole niin kuin lauletaan. Epätasa-arvo ja huono-osaisuus korostuvat jouluna, jolloin markkinat mittaavat kansalaisten ostovoiman. Jouluna yhteiskunnallinen jakautuminen syvenee.

Satavuotias Suomi on näennäisesti yhdessä veneessä, mutta osa ihmisistä roikkuu ulkopuolella pitäen laidoista kiinni.

Suomi on monissa kansainvälisissä vertailussa aivan maailman huippujen joukossa, ykkösenäkin joissakin asioissa. Edellinen arkkipiispa Jukka Paarma sanoi virassa ollessaan, että kärkipaikoille nousemisella on ollut kova hinta: ”Häntäpää on pudonnut kyydistä. He tuntevat elämänoloissaan kirpaisevana sen hinnan, joka on tullut heidän maksettavakseen. Heidän tilanteestaan kertoo vaikkapa luettelo ruokapankkien ja diakonian vastaanotolla käyneiden määristä ja ongelmista.”

Ylivelkaantuneisuus, mielenterveysongelmat, pitkäaikaistyöttömyys ja asunnottomuus ovat isoja ongelmia. Vaikka sosiaaliturva Suomessa on koko maailmaan verrattuna huippuluokkaa, kokee kymmenkunta prosenttia suomalaisista elämänsä turvattomaksi. Lisäksi tilanteen tekee entistä vaikeammaksi se, että syrjäytyneisyydestä on jo monin osin tullut perinnöllistä. Kun isän ja äidin asiat ovat huonosti, ovat ne huonosti lapsillakin. Kouluttautuminen jää vajaaksi ja työllistyminen sen seurauksena vaikeutuu.

Vähintään yli neljä vuotta yhtäjaksoisesti pelkän perusturvan varassa olevia on nyt lähes 100 000. Vuonna 2010 heitä oli 55 000.

Eriarvoisuus on myös alueellista. Terveimmät ihmiset asuvat länsirannikolla, sairaimmat itärajalla ja Kainuussa. Koulutus-, tulotaso- ja muut sosioekonomiset erot ovat isoja.

”Yhteiskunnallisista arvoista ovat taloudelliset arvot saaneet ylivallan. Raha, kilpailukyky ja taloudellinen voitto ovat sysänneet syrjään muut ihmisen elämää rikastuttavat arvot”, sanoi Paarma.

Vaikka kyllähän kirkonmiehet tietenkin tietävät, että köyhät meillä on aina keskuudessamme, kuten Jeesus jo 2000 vuotta sitten sanoi. ”Mutta te voitte tehdä heille hyvää milloin tahdotte. - - - Minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.” (Matt. 7:12)

Kirkko itse on tehnyt hyvää mm. perustamalla ruokapankkeja, ja diakoniatyö on auttanut huonoon jamaan joutuneita ihmisiä maksamalla heidän vuokrarästejään. Hyvin toimittu, mutta kuitenkaan näistä aiheutuvat kulut eivät ole kuin muutamia prosentin kymmenyksiä kirkon liikevaihdosta.

Varsinaisesti kirkon tehtävä ei edes olisi ruokapankkien ylläpitäminen. Maallisen hallinnon tulisi huolehtia asioista niin, että tällaisia ulkopuolisia avustusjärjestelmiä ei tarvittaisi.

Pääministeri Sipilän hallitus ei näistä asioista huolehdi, mutta on sitä mieltä, etteivät muutkaan saisi huolehtia, joten tällä viikolla hallituspuolueet päättivät lopettaa ruoka-apua jakavien vapaaehtoisjärjestöjen tukemisen. Kristillisten kansanedustaja Antero Laukkanen lähestyi äänestyspäivän aamuna kaikkia muita kansanedustajia saadakseen myötätuntoa köyhille, mutta turhaan.

Työmies-lehden perinteisen joulurunon oli vuonna 1917 kirjoittanut Olavi Buro:

Taas saarnataan ne vanhat paimensadut
ja neitseen lapsen synnyn ihmeet.
Lupauksin elon pyyteet surmataan
ja kurjuus upotetaan juhlahumuun.

Kurjuus oli sata vuotta sitten paljon suurempaa kuin nykyisin, mutta nyt on juhlahumu moninkertaista niillä, joilla siihen on varaa. Helsingin Sanomissa oli pari päivää sitten juttu K- ja S-kauppojen joulumyynnistä, joka nytkin on valtavaa. Tunnettu turkulainen Citymarket-kauppias Hannu Aaltonen ilmoitti heti tänä aamuna, että "myyntiennätykset paukkuivat eilen".

kari.naskinen@gmail.com

On toisen luokan kansalainen, jos ei ole älypuhelinta

Olen oikeutettu saamaan henkilökunta-alennuksia osuuskunta Tradekalta, mutta en saa. On nähkääs niin, että kun minulla ei ole ns. älypuhelinta, en voi saada alennuksia. Kun ihmettelin asiaa, sain Tradekalta vastauksen, että jos alennukseen oikeutetulla henkilöllä ei ole älypuhelinta, johon Tradeka voisi alennusoikeutuksen lähettää, ei alennuksia saa. Tämä tieto on johtajilta varmistettu. Minulle ei siis voi toimittaa esimerkiksi paperilappua, johon alennusoikeuteni olisi merkitty ja jota pitäisin lompakossani.

Äskettäin vaimoni, jonka kautta alennusoikeuteni puolison ominaisuudessa määräytyy, sai postia Tradekalta. Mukana oli vihkonen ”Osuustoiminnan arvot ja periaatteet 2000-luvulle”. Siinä mainittiin perusarvoiksi tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus.  Sitä ei vihkosessa kuitenkaan sanottu, että tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden edellytyksenä on älypuhelimen omistaminen.

Ei tämä tietenkään ainutlaatuista ole. Monissa muissakin yhteyksissä meitä toisen luokan kansalaisia pannaan sivuun. Edistysmielinen osuustoimintakin (100-vuotias E-liike) nyt Tradekan muodossa lähtee siitä, että edistysmielisyyttä on moderni elektrodigitaalinen toiminta. Entisten E-ihmisten on oltava nyt e-ihmisiä.

kari.naskinen@gmail.com

Kaikkien aikojen parhaat suomalaiset iskelmät

Nyt on käynnissä äänestys siitä, mitkä ovat kunkin EU-maan parhaat laulut. Kevyestä musiikista on kysymys, ja laulut jaetaan kuuteen eri ryhmään. Osallistun tietenkin äänestykseen, mutta sen pohjaksi tein ensin parhaiden iskelmien listan ilman mitään ryhmäjakoja. Tässä kymmenen parasta suomalaista iskelmää (aakkosjärjestyksessä), mutta kuitenkin niin, että otin mukaan vain yhden kappaleen/säveltäjä, jotta mukaan pääsi muitakin kuin Toivo Kärjen ja Unto Monosen iskelmiä:

Etkö uskalla mua rakastaa (Erik Lindström)
Haaveita tanssilavan luona (Toivo Kärki)
Niittykukkaset (Matti Siitonen)
Punatukkaiselle tytölleni (Olavi Virta)
Rakkaus on lumivalkoinen (Jussi Hakulinen)
Ruusu joka vuodesta (Erkki Friman)
Satumaa (Unto Mononen)
Täysikuu (Henry Aaltonen)
Viimeisestä illasta (Kaj Chydenius)
Vähemmän kiirettä, enemmän aikaa (Reino Markkula)

Kun alkuun pääsin, lavensin listaa niin, että sain 50 täyteen ja kelpuutin mukaan myös muutaman käännösiskelmän ikään kuin vertailun vuoksi, ja tässä seuraavat 40:

Akselin ja Elinan häävalssi (Heikki Aaltoila)
Albatrossi (Juha Vainio)
André (Kari Litmanen)
Autiotalo (Pertti Neumann)
Balladi Olavinlinnasta (Erkki Melakoski)
Delfiinipoika (Hugo Friedhofer)
Elämän valttikortit (Heikki Annala)
Enkelin silmin (Matti Puurtinen)
Hopeinen kuu (Gualtiero Malgoni)
Hymyilit silmin kirkkain (Esa Pakarinen)
Iltarusko (Usko Kemppi)
Isoisän olkihattu (Tapio Rautavaara)
Kaksi kitaraa (Pekka Juhani Anton Mäki)
Kappale kauneinta Suomea (Martti Pohjalainen)
Kaunis valhe (Georg Malmsten)
Keskiyön aikaan (Mike Chapman)
Kuin pieni kaarnavenho (Reijo Määttä)
Kurjet (Frenkel Jan Abramovitsh)
Minä rakastan sua (Teppo Ruohonen)
Missä muruseni on (Jenni Vartiainen)
Monika Monika Monika (Olavi Karu)
Moskovan valot (Tihon Hrennikov)
Myrskyn jälkeen (Veikko Samuli)
Olen suomalainen (Salvatore "Toto" Cotugno)
Olisitko Hän? (Jarmo Simola)
Paratiisi (Rauli Somerjoki)
Punaiset lehdet (Pentti Viherluoto)
Päivänsäde ja menninkäinen (Reino Helismaa)
Rakastan, rakastan, rakastan (Veikko Niittynen)
Rakkauden ruletti (Erkki Hällström)
R - a - k - a - s (Jukka Kuoppamäki)
Rannalla (Vesa Tuomi)
Romanssi (Nils-Eric Fougstedt)
Ruusuja hopeamaljassa (Hannes Konno)
Saarenmaan valssi (Raimond Valgre)
Satu ruskeista silmistä (Lauri Jauhiainen)
Sinä iltana tähdet (Jukka Koivisto)
Sydämet lyövät samaan tahtiin (Timo Hämäläinen)
Tule luoksein iltarusko (Rauli Nordberg)
Valoa ikkunassa (Eino Hurme)

Koska tällainen lista on pelkästään henkilökohtainen, siihen vaikuttavat monien laulun kohdalla se, että ne liittyvät joihinkin oman elämän tapahtumiin, esimerkiksi niihin kaikkein romanttisimpiin.

Tanskalaisen toimittajan Jeppe Marslingin alulle panemassa äänestyksessä on tehty jaottelu rakkauslauluihin, luontoon ja vuodenaikoihin, vapauteen ja rauhaan, perinne- ja kansanlauluihin, uskonnollisiin lauluihin ja lastenlauluihin. Suomessa äänestystä ovat järjestämässä Suomen laulajain ja soittajain liitto (Sulasol) sekä neljä musiikkialan oppilaitosta. Tulokset julkistetaan Eurooppa-päivänä 9.5.

kari.naskinen@gmail.com

Tannerin johdolla kohti eurooppalaista modernisaatiota

Kuva on Vähäväkisten osuusliikkeestä Turussa, jossa Väinö Tanner toimi kaupanhoitajana 1903-05. Kun Suomen osuustukkukauppa (OTK) perustettiin, toimi Tanner sen ensimmäisenä toimitusjohtajana 1917-18. Tällä viikolla järjestettiin Edistysmielisen osuuskauppaliikkeen 100-vuotisjuhla Helsingissä. Siellä oli yhtenä esiintyjänä muusikko Jussi Raittinen, jonka isä Paavo Raittinen oli E-liikkeen keskusjärjestön Kulutusosuuskuntien keskusliiton (KK) johtokunnan jäsen yli 30 vuotta.

Nyt kuitenkin enemmän E-liikkeestä yleensä ja Tannerista, joka taas on ajankohtainen Lasse Lehtisen uuden Tanner-kirjan ansiosta. Lehtisen mielestä Tanner oli Suomen itsenäisyyden ajan ensimmäisten 50 vuoden merkittävin yksittäinen vaikuttaja politiikassa ja taloudessa. Paavo Haavikon mukaan maailmansotien välinen aika oli Suomessa peräti ”Tannerin tasavalta”.

Juhlapuheen tilaisuuteen oli valmistanut Pohjoismaiden historian professori Markku Kuisma, joka yllättävän sairauden takia ei kuitenkaan päässyt esittämään sitä, mutta juhlavieraat saivat puheen painettuna. Siinä Kuisma toteaa, että vaatimattomista oloista lähtenyt Väinö Tanner pääsi toteuttamaan liikemiesvaistojaan osuusliikkeessä ja juuri tästä liikelinnakkeestaan nousemaan valtiollisen ja taloudellisen vallan ylimpiin sisäpiireihin. Osuusliikkeen menestyksekäs kasvu tuki Tannerin asemaa myös valtiollisen suurteollisuuden harmaana taustavaikuttajana.

Tannerin seuraajat OTK:n toimitusjohtajina olivat Julius Alanen 1918-52 ja Uuno Takki (1952-66), joka jo Lahden kaupunginjohtajan viran jätettyään toimi OTK:n hallinnollisena johtajana 1942-52.

”Alanen ja Takki olivat Tannerin tavoin suuren luokkaretken osanottajia ja aikaansaannoksia. Vilkas säätykierto ja eliittien avautuminen alaspäin, tulokkaille, on yleensäkin dynaamisen kehityksen perusedellytyksiä. Osuusliikkeet olivatkin keskeinen osa eurooppalaista modernisaatiota: kansalaisuuden ja kansalaisyhteiskunnan syntyä, demokratian läpimurtoa ja sopeutumista globaalin kapitalismin markkina-aallokkoon”, kirjoittaa Kuisma.

KILPAILU KIRISTYI JA
ÄÄNENPAINOT KOVENIVAT

Kaikki eivät tietenkään hyvällä katsoneet uutta tulokasta markkinakapitalismin aallokossa. Yksi näkyvimmistä kriitikoista oli Puunjalostusteollisuuden keskusliiton asiamies Axel Solitander, josta 1930 tuli P.E. Svinhufvudin hallituksen ammattiministeri kauppa- ja teollisuusministeriöön. Solitanderin taustavoimana jyskytti 90 prosenttia Suomen viennistä. Solitanderin mielestä osuustoiminta oli ”holhottua joukkotoimintaa”, joka rapautti markkinaehtoista talousdynamiikkaa.

Solitander korosti, että pienen maan on pysyttävä vapaan kapitalistisen järjestelmän pohjalla ja torjuttava valtion holhoamaa kollektivismia. Kuisman mukaan tällainen kritiikki kertoo siitä, millaisessa poliittisessa toimintaympäristössä osuusliike on kaiken aikaa toiminut.

Osuustoiminta ei ollut vain vasemmistolaista bisnestä. Suomessa toimi myös porvarillis-maalaisliittolainen pellervolaisuus. Molempien sisälle mahtui monia sävyjä: E-liikkeeseen syvää punaista ja maltillisen porvarillista keltaista, pellervolaisuus oli sinivalkoista, kansallispankkilais-vanhasuomalaista porvarillisuutta.

Kuisman mukaan molempien pääsuuntien perusideat muistuttivat pohjimmiltaan toisiaan. OTK:n ja Elannon suurmies Väinö Tanner puhui osuusliikkeestä sosialismina siinä missä Pellervo-seuran perustajaisä Hannes Gebhard puhui kolmannesta tiestä. Kuisma: ”Herrat taisivat tarkoittaa samaa.”

Gebhard selitti kolmatta tietä niin, että ”se on vähäväkisten, suurten pääomain omistajien rajattomasta kilpailusta kärsivien rauhallinen pyrkiminen omin voimin, mutta yhdistyneinä, parantamaan asemaansa. Pellervolaisesta yhdistelmästä kohosivat 1900-luvun alussa Valio, osuuspankit, SOK ja vähän myöhemmin Metsäliitto.

Pellervolainen ryhmä oli alkujaan Suomalaisen puolueen aikaansaannos. Sen aktivistit olivat perustamassa myös Kansallis-osake-pankkia 1889 ja Pellervo-seuraa 1899. Vahvimman paikan pellervolaisen ryhmän sisarliikkeenä otti myöhemmin Maalaisliitto, joka 1907 irtautui Suomalaisesta puolueesta ja veti mukanaan emopuolueensa enimmät talonpoikaiset kannattajat.

KOP ja PUNAPÄÄOMA

Molemmat osuustoiminnalliset leirit tunsivat luontaista vetoa afäärifennomaanien finanssilinnakkeeseen KOP:iin. Se oli siivittänyt nousuun suomenkielisen keskiluokan, kun taas raha-aatelin Yhdyspankki oli sidoksissa sekä mieleltään että kieleltään toista maata. Kuisma kirjoittaa:

”OTK:n yhteys Kansallispankkiin oli sekä vanha että kestävä. Sen oli sinetöinyt pankin pääjohtajan J.K. Paasikiven ja Tannerin kädenpuristus kevään 1918 verisissä jälkitunnelmissa. Tämä molemmissa leireissä kiistelty yhteys oli merkitykseltään arkista pankkisuhdetta tuhatkertaisesti merkittävämpi poliittis-valtiollisena vertauskuvana. Se viittoili kansallisen yhteistyön ja rauhanomaisen rakentamisen mahdollisuuksiin, ja juuri siksi tästä epäpyhästä rahaliitosta pidettiin kiinni vaikeinakin aikoina.”

Punapääoman suuruuden loppu tuli kuitenkin eteen, eikä KOP enää pystynyt sitä pelastamaan. KOP tuki OTK:n korvanneen EKA-yhtymän tervehdyttämistä 1980-90-luvuilla kaikin keinoin, mutta aivan loppuun se ei mennyt:

”Kun liikalastissa ja uppoamisvaarassa uineesta KOP:sta oli tyhjennettävä lastia, pankin sisäpiirin jäsenet kipusivat kuin luonnonlain voimalla pelastettavien jonossa aatteellis-yhteiskunnallisesti kaukaisempien ohi. KOP:n linja muovattiin ristiriitaisten taloudellisten ja poliittisten paineiden alla.”

Syksyllä 1993 hakeutui 30 000 työntekijän EKA-yhtymä yrityssaneeraukseen. Vakuutusyhtiö Kansan vuoro tuli pian tämän jälkeen ja Rakennusliike Haka teki konkurssin keväällä 1994. Tällä viikolla juhlittiin sataa E-vuotta, ja jäljellä ovat nyt kauppaliike Tradeka, ravintolayhtiö Restel ja puolittain myös helsinkiläinen alueosuuskauppasooloilija Elanto.

kari.naskinen@gmail.com

Florence Pugh on shakespearelainen pahis

Tämän vuoden ensi-iltaelokuvissa on ollut kaksi vaikuttavaa naisroolia: Jackie Kennedyä esittää Jackie-elokuvassa Natalie Portman ja nyt tekee Florence Pugh hurjan roolin Lady Macbethissa. Florence Pugh on ainakin Suomessa ollut tuntematon näyttelijä ennen tätä, mutta nyt jyrähtää. Vaikka elokuva ei perustu Shakespearen Macbethiin, on elokuvan päähenkilö Katherine samalla tavalla kädet veressä – eikä tunnu missään, koska Katherine on pahan ruumiillistuma.

Elokuva perustuu Nikolai Leskovin 100-sivuiseen romaaniin Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth, joka julkaistiin ensimmäisen kerran Fjodor ja Mihail Dostojevskin Pietarissa ilmestyneessä Epoha-lehdessä vuonna 1865. Niin vetävä ja tiivis on tämän pienoisromaanin tarina, että nyt siitä on tehty jo viisi elokuvaa. Lisäksi Dmitri Shostakovitsh sävelsi sen oopperaksi 1934, Suomen kansallisoopperan ohjelmistossa se oli kevätkaudella 2017.

Lady Macbeth on William Oldroydin ensimmäinen pitkä elokuva. Tapahtumat on siirretty Venäjältä jonnekin Englannin syrjäiselle maaseudulle, jossa Katherine naitetaan maakauppojen yhteydessä kartanonomistajan pojalle Alexanderille. Leskovin romaania en ole lukenut, mutta Shostakovitshin oopperasta se monin paikoin poikkeaa. Joka tapauksessa eletään 1800-luvun jälkipuoliskoa ja asiat menevät päin mäntyä. Alexander ei jostakin syystä pysty makaamaan nuoren vaimonsa kanssa, mutta pitää kovaa komentoa. Kun mies sitten lähtee pitkälle työmatkalle, Katherine käyttää tilaisuuden hyväkseen ja alkaa piehtaroida komean tallirengin kanssa. Sotkuhan siitä syntyy, eikä sotkua saada selvitetyksi ilman murhia.

Kertomus on jämäkkä ja Florence Pugh istuu siihen kuin kuolettava nuija päähän. On intohimoa, vääryydenkostamista ja vapaudenkaipuuta. Kaikkea tätä pitää hallinnassaan Florence Pugh mestarillisesti.

Yhtä häjyä akkaa en ollut elokuvissa pitkään aikaan nähnyt. Tämän kihlakunnan Lady Macbeth on niin kovan luokan kylmäverinen tekijä, että hänen ei tarvitse edes juonitella, vaan kaiken pahuuden hän pystyy viemään läpi tuosta vain. Kärsiä saavat heikommat. Oopperan lopussa Katerina heittäytyy jokeen ja ilmeisesti hukkuu, elokuvan loppu on arvoituksellisempi.

Maininnan ansaitsee myös kuvaaja Ari Wegner, joka on luonut Lady Macbethin kuvamaailmasta kuin kuvataideteoksen. Asetelmat ovat sellaisia, että kuvista puuttuvat vain maalausten kullatut kehykset. Ristiriita tapahtumille on valtava, mutta samalla nämä rauhalliset asetelmat kuvaavat hienosti sitä rauhallista kylmyyttä, mitä Katherine edustaa.

kari.naskinen@gmail.com

Tv-kritiikki loppunut

Lehdissä arvostellaan kirjoja, näytelmiä, konsertteja, elokuvia ja kuvataiteita, mutta ei enää varsinaisesti televisio-ohjelmia. Lehtien pienet ennakkojutut ohjelmista voidaan luokitella lähinnä ohjelmien markkinoinniksi. Jälkikäteisarvosteluja ei harrasteta. Helsingin Sanomistakin tv-kritiikki loppui, kun Jukka Kajava kuoli 2005.

Enää ei ilmesty edes televisioon erikoistuneita lehtiä, kun Katso-lehti kymmenkunta vuotta sitten muuttui jonkinlaiseksi ”juorulehdeksi”. Kauan aikaa sitten, kun radiokin oli vielä uusi vehje, ilmestyi ensin Radiokuuntelija-lehti 1930-luvulta alkaen muuttuen myöhemmin Radiokuuntelija-tv:ksi ja sen jälkeen tuli Antenni-lehti. Katso-lehti alkoi ilmestyä 1960-luvun alussa ja teki itselleen tunnettuutta jakamalla vuosittain Telvis-palkinnot lukijoiden parhaiksi äänestämille tv-esiintyjille (eniten palkintoja saivat alkuun Teija Sopanen ja Heikki Kahila).

Kun televisio oli 1960-luvulla saavuttanut melkein joka kodin, oli tv-arvostelu normaalia aineistoa sanomalehdissä. Niin tärkeäksi tiedotus- ja viihdevälineeksi televisio koettiin, että esimerkiksi kirjallisen korkeakulttuurin Parnasso-lehti antoi tv-arvosteluille säännöllisesti paljon tilaa, arvostelijoina olivat Heikki Peltonen, Pekka Suhonen, Max Rand ja Hannu Taanila. He käsittelivät yksittäisten ohjelmien lisäksi laajempia kokonaisuuksia, jolloin arviointeja tehtiin esimerkiksi koko viikon ohjelmatarjonnasta. Lisäksi Erno Paasilinna lähestyi aihetta Yleisradion koko ohjelmapolitiikkaa peraten.

Oman kritiikkivaiheensa muodosti Eino S. Revon johtajakausi Yleisradiossa. Silloin haukuttiin kaikki, ja varsinkin porvarillinen lehdistö pani ”Reporadiota” halvalla. Runsaasti aineksia tähän ajojahtiin saatiin Reino Paasilinnan yhteiskunnallisista dokumenttiohjelmista, ja teatteriohjelmistosta siksi, että teatteripäällikkönä oli vasemmistolainen Timo Berghom.

Pahin oli joka tapauksessa Repo. Hänet oli 1965 valittu Ylen pääjohtajaksi Keskustapuolueen miehenä. Kuka kukin on kirjassa Repo ilmoitti olevansa sitoutumaton liberaali, mutta poliittinen kritiikki sijoitti hänet pian selvästi vasemmistolaiseksi. Tähän vaikutti sekin, että Repoa jäi kovimman painostuksen aikana puolustamaan vain SKDL:n ja SKP:n Kansan Uutiset.

Repojahdin kärjessä olivat Kokoomuksen Uusi Suomi ja Aamulehti, ja kovimpina kriitikoina kirjoittivat lehtiin Georg C. Ehrnrooth, Paavo Hiltunen, Kauko Kare, Eeles Landström ja Reino ”Palle” Palmroth.

Niin vaikeaksi tilanne koettiin myös SDP:ssä ja kepussa, että miestä piti vaihtaa vaalitappioiden pelossa. Revon tilalle Ylen pääjohtajaksi valittiin 1970 puoluesihteeri Erkki Raatikainen, joka pystyi selvästi hiljentämään kritiikkiä, vaikka Juha ”Watt” Vainiokin lauloi, ettei ”välitä kuulla yhtään uutista Raatikaisen tuutista”.

Nykyisin tilanne on rauhallinen. Tv-kanavia on niin paljon, että kokonaisuus ei ole kenenkään hallussa. Erilaisista tuuteista tulee hyvää ja huonoa, hyvinkin erinomaista, mutta myös puhdasta roskaa. Julkista kritiikkiä ei kuitenkaan ole. Tämä on yllättävää, koska televisio on joka tapauksessa se tiedotusväline, joka mediana tavoittaa suurimman osan suomalaisista. Lukuarvoa tv-arvosteluilla varmasti olisi.

kari.naskinen@gmail.com

Suomi työntää rollaattoria

Kuvassa eivät ole suo, Jussi ja kuokka, vaan vesivoimalatyömaa, Vilho ja leka. Vilho on päähenkilö Lahden kaupunginteatterin ja Teatteri 2.0:n yhteistyönäytelmässä Merkkipäivä. Kun on juuri nähnyt Lahden teatterin massiivisen Täällä Pohjantähden alla, on Taija Helmisen kirjoittama näytelmä kuin jatkoa sille. Se kertoo hyvinvointi-Suomen kasvutarinaa tavallisten ihmisten näkökulmasta, alkaen sodanjälkeisistä nousun vuosista ja päättyen Vilhon hautajaisiin terveyskeskuksen vuodeosastolla pitkään kestäneen jakson jälkeen.

Näytelmä perustuu Vilhon roolin näyttelevän Taisto Reimaluodon tekemiin haastatteluihin. Runkona on hänen isänsä tarina, joka alkaa kuin ne monet tarinat silloin aikoinaan: muutetaan Kainuusta Helsingin laitamille, päästään hyvin töihin, ostetaan osakeasunto, autokin on, sitten tehdään omakotitalo ja sen jälkeen vielä kesämökkikin. Vaimo on sairaanhoitaja. Kaikki kuitenkin romahtaa, kun alkavat Vilhon sairaudet, sairauseläkkeellä 26 vuotta. Lopussa näytelmä on kuin dramatisoitua esitystä psykohistorioitsija Juha Siltalan kirjoista Suomalainen ahdistus (1992) ja Muutokset hyvinvointivaltion ajasta globaaliin kilpailuun (2004).

Ennen kuolemaansa Vilho tapaa terveyskeskuksessa vielä Suomen, joka liikkuu rollaattorin kanssa.

”Sinäkin oot hyväkuntosen näkönen”, sanoo Vilho.

”Ei kuule eipä tässä hurraata huudella särkee niin saatanasti”, vastaa merkkipäiväänsä juuri viettänyt Suomi.

Kun näytelmän käsiohjelmaan on painettu koko näytelmä, voin lainata myös Vilhon vaimon pitkää monologia, jossa hän välikommenttina sanoo kaikille edistyskiimassa oleville Thaimaan-matkustajille, bemareita kirittäville konsulteille, keskikaupungin urheilijaneidoille ja poliittiseen verenkiertoon imeytetyille, että nyt saa riittää:

”Minä oon koko ikäni soutanut, aamusta iltaan, palkkatöissä, seurakunnassa, perheessä, kylillä ja kaupungilla. Koko elämäni olen uskonut siihen, että lopussa kiitos seisoo. Ja seisooko se kiitos siellä, mitä? No mitä luulette? Ei se siellä seiso! Ei!”

Äiti sanoo, että hän ja hänenkaltaisensa ovat joutuneet ulos kuvasta, reunojen ulkopuolelle. ”Ne kuvan reunat tulee vielä saamarin tutuiksi jokaiselle juhlaviirinheiluttajalle. Kun niitä kuvan ulkopuolella olevia ihmisiä tulee tarpeeksi, voitte olla varmoja, että se syrjään siirrettyjen paikka näkyy ja kuuluu! Siellä kuulkaa torvet soi!”

Kuvavertaus kuuluu näytelmään, sillä perheen poika katselee vanhoja valokuvia sen jälkeen, kun molemmat vanhemmat ovat kuolleet. Albumit täynnä merkkipäiviä, aivan kuin kaikki olisi ennen ollut yhtä juhlaa. Kuvat kertovat hyvinvointivaltion nousukaudesta, mutta lopulta myös siitä laskukaudesta, joka koskee osaa suomalaisista. Näytelmä on siis leimallisesti poliittinen, jollaiseksi se muuttuu varsinkin väliajan jälkeen. Loppuosa näytelmästä on lyhyt, Suomi työntää sinivalkoisessa verkkaripuserossaan rollaattoria ja kaik on mänt, Tai se on mennyt niiltä, jotka siellä reunojen ulkopuolella ovat.

Taisto Reimaluoto, Patriikka Pohjanheimo ja Aleksi Lavaste vievät Kaisa-Liisa Logrénin ohjaamaa näytelmää taitavasti eteenpäin. Katsojan on mukava olla perheen kanssa ennen väliaikaa, huumoria on mukana, kunnes väliajan jälkeen tunnelma vaihtuu syrjäytymisen ja osattomuuden lohduttomuuteen. Pohjantähden alla ei enää ole hyvä olla, kansa on taas jakautunut. Ei tietenkään yhtä rajusti kuin sata vuotta sitten, mutta äidin sanoin joka tapauksessa ”nyt on kyllä paskat talkoot. Eihän tämän näin pitänyt mennä, että vahvimmalle ja vahvimman mukaan rakennetaan.”

HUUTAVAN
ÄÄNI KORVESSA

Taisto Reimaluoto on tehnyt paljon yhteistyötä Kristian Smedsin kanssa, siksi lainaan tähän yhtä repliikkiä Smedsin näytelmästä Huutavan ääni korvessa (Kajaani 2001), jossa niin ikään ajetaan rollaattorilla:

”Ketkä sitten muodostavat sen köyhälistön? Kaikki me, jotka olemme jo ajat sitten pudonneet tämän yhteiskunnan ulkopuolelle, kaikki me joista kukaan ei välitä, joiden yli kävellään, joita kartetaan ja vihataan, kaikki me jotka tämä fiksujen ja rikkaiden terrori on jo itse asiassa tappanut, kaikki asunnottomat pummit, metsien miehet, alkoholistit ja nistit, huorat, asosiaaliset tapaukset, henkisesti häiriintyneet, kaikki ne kaduille irti lasketut avohoitopotilaat veitset taskuissa…”

kari.naskinen@gmail.com

Joulumaa, jonninjoutava naisten elokuva

Viime vuosina on lätisty siitä, etteivät naiset ole päässeet riittävästi tekemään elokuvia. On ollutkin 2000-luvullakin sellaisia vuosia, ettei Suomessa ole valmistunut yhtään naisen ohjaamaa elokuvaa. Tilanne on kuitenkin jo selvästi muuttunut, tänä vuonna teattereihin tulevista 32 elokuvasta on naisten ohjaamia 13. Yksi näistä on Inari Niemen Joulumaa, jonka on kuvannut Sari Aaltonen, ja tekijöiden nimilista on muutenkin naisvoittoinen.

Elokuva kertoo kolmesta naisesta ja kolmesta miehestä, joiden ihmissuhteissa ei kaikki ole kunnossa. Tätä tyypillistä jorinointia, josta ei pääse puusta pitkään. Kai elokuvasta pitäisi jotakin naisnäkökulmaa löytää, mutta eipä tarttunut. Hyvät näyttelijät näyttelevät hyvin, mutta Inari Niemen käsikirjoitus ei ole lähtenyt lentoon.

Kahdessa asiassa tämäkin naiselokuva on samanlainen kuin miesten nykyisin tekemät elokuvat: ilmakuvia on otettu niillä kauko-ohjattavilla lentohänkkyröillä ja tietenkin ”naidaan” niin että petivaatteet pöllyävät. Mitätöntä.

Elokuvan nimi on Joulumaa, jotta se vetäisi katsojia tullessaan teattereihin näin joulun alla. Mikään varsinainen jouluelokuva se ei silti ole, aivan samaan sisältöön olisi päästy missä muussa ajankohdassa tahansa.

Sellaistakin on jo ehdotettu, että elokuvien tekemiseen pitäisi saada sukupuolikiintiöt. Ruotsissa tietenkin tähän on kiinnostuneena tartuttu, mutta lakia ei luultavasti vielä ole säädetty.

kari.naskinen@gmail.com

Urheilutaide on vaikea laji

Lahdessa on kuluneena syksynä paljastettu kaksi urheilijapatsasta, urheilukeskukseen mäkihyppääjää ja jäähallin edustalle jääkiekkoilijaa kuvaava patsas. Urheiluväki on ollut tyytyväinen, taideväki vähemmän. Itsenäisen Suomen historiaan suuret urheilumenestykset kuuluvat oleellisena osana, joten urheilijapatsaita on tehty runsaasti. Näkökulmista riippuen on onnistuneita ja epäonnistuneita.

On vaikea laji. Asiantuntijoita on paljon. Taidegalleriassa näkee taideteoksen 500 kuvataiteesta kiinnostunutta ihmistä, mutta ulkona olevan patsaan arvostelee jokainen ohikulkija.

Tuli asia mieleen, kun Lahdessa avattiin kuvanveistäjä Toivo Pelkosen (1933 - 2006) näyttely. Pelkosen julkisia töitä Lahdessa ovat Siiri Rantasen hiihtäjäpatsas (1998) ja urheilukeskuksen pääkatsomon päädyssä oleva reliefi (1984), jonka aiheina ovat mäkihyppy, hiihto, yleisurheilu ja jalkapalloilu. Ovat tämän lajin parhaimmistoa.

Hiihtäjät ja juoksijat ovat Suomen urheilijapatsaissa enemmistönä. Hiihtäjäpatsaita on ainakin Anjalankoskella (Heikki Hasu; hyppää myös, koska oli yhdistetyn kilpailija), Haminassa (Sulo Nurmela), Valkeakoskella (Veikko Hakulinen), Pellossa (Eero Mäntyranta), Pyhäsalmella (Helena Takalo) ja Lahdessa toinenkin, joka ei kuitenkaan kuvaa ketään nimettyä urheilijaa. Juoksijoita on ikuistettuina Kuopiossa (Hannes Kolehmainen), Peräseinäjoella (Ville Ritola), Vehmaalla (Albin Stenroos), Kouvolassa (Ilmari Salminen), Keravalla (Volmari Iso-Hollo), Helsingissä (Paavo Nurmi, Lasse Viren), Turussa (Paavo Nurmi), Myrskylässä (Lasse Viren) ja Tampereella (3000 metrin estejuoksu). Lisäksi Rekolassa on Taisto Mäen muistolaatta.

Pesäpallopatsaita on Haminassa, Kouvolassa, Helsingissä, Jyväskylässä, Vimpelissä ja Loimaalla. Lahti on voittanut toiseksi eniten mestaruuksia, mutta patsasta ei ole. Sellainen kuitenkin saataisiin, jos Koulupuistossa olevalle Lumisota-patsaalle annettaisiin uusi nimi.

Harvinaisempaan lajivalikoimaan kuuluvat nyrkkeilijä Gunnar Bärlundin patsas Helsingissä, saman lajin Pentti Hämäläisen patsas Kotkassa, jalkapalloilija Jari Litmasen patsas Lahdessa, moottoripyöräilijä Jarno Saarisen patsas Turussa ja jääkiekkoilija Erkki Laineen patsas Lahdessa. Painija Verner Weckman on saanut muistomerkin Loviisaan.

TOIVO PELKONEN

Urheilukaupunki Lahden urheiluaiheisista veistoksista parhaat ovat Toivo Pelkosen kaksi työtä ja helsinkiläisen Viktor Janssonin Hiihtäjä-veistos (1938). Pelkosen veistoksia on nyt esillä Keskustalon valokäytävällä (Aleksanterinkatu 12). Samassa näyttelyssä on veistoksia hänen oppilaanaan olleelta Reijo Hutulta ja edelleen Hutun oppilaana olleelta Matti Vesaselta. Näyttelyn nimi onkin Jatkumo, ja se on avoinna 17.12. asti. Tämän jutun kuvassa on Pelkosen Portailla-veistos (1995).

Toivo Pelkonen oli kotoisin menetetystä Karjalasta Räisälän pitäjän Siirlahden kylästä, johon taidemesenaatti Juho Lallukka avasi ensimmäisen kauppansa 1878. Evakkomatka vei Pelkoset Eurajoelle, jossa kansakoulunopettaja kiinnitti huomionsa Toivon piirtäjänlahjoihin ja antoi ymmärtää, että pojassa olisi ainesta kuvataiteilijaksi. Niinpä Toivo Pelkonen lähti Helsinkiin, jossa pääsi Taideteollisen oppilaitoksen iltakouluun 16-vuotiaana ja myöhemmin Taideakatemiaan. Kurssimuotoista opiskelua hän jatkoi Ruotsissa, Puolassa, Unkarissa ja Yhdysvalloissa, jossa hän perheineen asui Chicagossa 1978-81.

USA:ssa Pelkonen sai ison tilaustyön katoliselta kirkolta Illinoisissa, ja tämän työn tuloksena syntyi kahdeksan pyhimyksen veistossarja. Pelkonen voitti myös kansainvälisen kutsukilpailun Vietnamin sodan muistomerkin tekemisestä.

Pelkosen töitä on nyt mm. Kansallismuseossa, Ateneumissa, Amos Anderssonin taidemuseossa, Urho Kekkosen museossa, Ruotsin kuninkaallisessa rahakammiossa, Lahden historiallisessa museossa sekä presidenttien Mauno Koiviston, Ronald Reaganin ja Jimmy Carterin kokoelmissa. Rahakammio viittaa siihen, että Pelkonen oli myös Suomen tunnetuimpia mitalitaiteilijoita. Esimerkiksi yleisurheilun MM-kisojen juhlarahan 1983 hän muotoili yhdessä Pertti Mäkisen kanssa.

Toivo Pelkosen viimeiseksi merkittäväksi työksi jäi kenraali A.F. Airon patsas, joka paljastettiin Heinolan Maaherranpuistossa 2003.

kari.naskinen@gmail.com

 

6.12.

Itsenäisyyspäivänä puoli vuosisataa sitten 6.12.1967 kalastaja Pentti Linkola (34) piti puheen radiossa:

”Viisikymmentävuotias Suomi – maa, jossa ihmiset jo koulun penkillä piiskataan ja pelotellaan puolikuoliaiksi uhkailemalla nykyajan kiristyneillä vaatimuksilla, jossa koulutusyhteiskunta, kilpailuyhteiskunta vaatii yhä huimaavampia suorituskykyjä, yhä pilviä hipovampaa koulutustasoa.

Yhteiskunta vaatii sitä ja vaatii tätä kansalaiseltaan – aivan kuin natsi-Saksassa – eikä suinkaan halua antaa ihmiselle. Ne jotka eivät halua pingottaa tai läähättää, vaan elää ja tulla onnellisiksi, se sysää syrjään ja polkee jalkoihinsa.

Maa, jossa ihmisiltä ollaan riistämässä viimeisetkin tilaisuudet tehdä tervettä, ihmisarvon mukaista työtä omin käsin ja kourin metsissä, tuoksuvilla pelloilla ja kalarannoilla, heidät marssitetaan massoina suuriin tehdashalleihin ja jättiläisvarastoihin kuin harmaat rottalaumat.

Tämä paljaaksi hakattujen metsien ja pilattujen vesistöjen ahne, köyhtyvä maa, hullujussien ja caterpillarien luvattu maa, jossa suomalainen maisema, kaiken elämämme perusta, mullistetaan raiskioksi – maa, joka taisteli hirvittävän raskaat sodat ja turvasi asemansa ulkopolitiikan mestarien ohjauksessa – vain hävittääkseen rauhan aikana itseltään viihtyvyyden, elämän lämmön ja elämisen taidon. Kova ja kylmä maa, jossa vain hippiet ja rappioalkoholistit tuntuvat säilyttäneen järkensä.

Sinä päivänsankari, sinä rakas oma maa, miksi taivaan tähden vielä varttuneella iällä riennät sokeasti apinoimaan sitä länsimaisen elämänmuodon lajia, joka perustuu mielettömään ihmiskäsitykseen? Etkö tosiaan ymmärrä, ettei ihminen ole muurahainen eikä mehiläinen? Yhtä paljon kuin yhteyksiä toisiin ihmisiin hän tarvitsee yksinäisyyttä ja rauhaa, pimeää ja hiljaisuutta voidakseen elää täysipainoista elämää.

Jo nyt sinun vieraantuneet ja toivottomat kansalaisesi eristäytyvät peltikuoren sisään, kun heidän pitää liikkua isänmaassaan, ajavat itsemurhavauhdilla toisensa kuoliaiksi ja jättävät nämä virumaan maantielle – koska suhdetta lähimmäiseen alkaa sävyttää se tuhruinen vihamielisyys, joka jo kauan on vallinnut suurten maailmankaupunkien slummeissa ja joka on kaikille eläintieteilijöille tuttu ylitiheistä eläinkannoista. Miksi, oi miksi annat kehitykselle ja edistykselle sairaalloisen myönteisen arvovärin, riippumatta siitä, mitä ne tuovat tullessaan?

En mielelläni puhaltaisi tuomiopasuunaa tällaisena päivänä. Haluaisin enemmänkin muistuttaa, että vielä on jäljellä elämänilon saarekkeita, vielä on nuoria, jotka kaikesta huolimatta sittenkin ehtivät ja osaavat pitää hauskaa. Vielä jossakin saa joku hankkia elatustaan pihkaisten puunrunkojen kimpussa syysraikkaassa metsässä tai lämpimän tuoksuisessa navetassa, vielä jossakin puuhailee vanhus, joka osaa elämisen taidon.

Vielä harrastetaan paljonkin hyvää ja hienoa kirjallisuutta, taidetta ja musiikkia, vielä rehottaa jossakin rantalehto, jossa laulaa kuhankeittäjä, ja vielä kohoaa jossakin ylväs tunturi ilman hiihtohissiä. Mutta en voi olla huomaamatta, että tämä kaikki on sellaista suomalaisuutta, tahi yleisinhimillisyyttä, joka väistyy, häviää, sätkyttelee kuolinkouristuksissaan. Pelkään, että seuraavia viittäkymmentä vuotta talousmiesten ja insinöörien lumoissa olevien poliitikkojen talutusnuorassa ei voi kestää kukaan."
kari.naskinen@gmail.com

Joulukuussa 1917 olisi nopea Allegro-juna ollut tarpeen

Kuva on Kansallisteatterista 13.1.1918, jolloin siellä järjestettiin kansalaisjuhla Suomen itsenäisyyden tunnustamisen johdosta. Eturivissä istuivat Suomen senaatin jäsenet, eduskunnan porvarillisten ryhmien jäsenet ja hyväksynnän antaneiden ulkovaltojen edustajat. Hyväksynnät oli saatu jo yhdeksältä valtiolta.

Tv-sarjassa Seitsemäntoista senaatin johtaja Oskari Tokoi sanoo senaatin kokouksessa toukokuussa 1917, että itsenäisyyttä kohti pitää edetä, mutta ”pienin askelin”. Askelia sitten otettiinkin, välillä tuli taka-askeliakin, mutta asia edistyi.

Marraskuussa 1917 Lenin ja Stalin allekirjoittivat säädöksen, joka periaatteessa jo salli Suomen itsenäistyä. Heti tämän jälkeen 15.11.1917 eduskunta julistautui äänin 127 - 68 Suomen korkeimman vallan haltijaksi Suomen suuriruhtinaskunnan alueella ja 4.12.1917 Svinhufvudin senaatti luki Suomen itsenäisyysjulistuksen, jonka eduskunta hyväksyi 6.12.1917.

Lopullinen hyväksyntä emämaalta Venäjältä oli kuitenkin vielä saatava. Sosiaalidemokraatit lähettivät asialla Kullervo Mannerin, Evert Huttusen ja Eetu Salinin, jotka tapasivat Leninin ja Stalinin Smolnassa. Kun asia ei heti silloin tullut selväksi, esitti eduskunta tunnustamispyynnön Venäjän perustuslakia säätävälle kansalliskokoukselle, joka ei kokonaan ollut bolshevikkien hallinnassa. Kansalliskokouksella ei kuitenkaan ollut noina aikoina kokouksia, ja Svinhufvudin senaatti päätti lähestyä myös Leninin hallitusta.

Sosiaalidemokraattien kansainvälisistä yhteyksistä huolehtinut K.H. Wiik laati bolshevikkipuolueelle lähetettävän kirjelmän 22.12.1917. Wiik oli Leninin tuttu vuosien takaa, viimeksi Lenin oli yöpynyt Wiikin luona Malmilla kesällä 1917. Sitten sosiaalidemokraatit panivat matkaan seuraavan delegaation, jossa olivat Manner, Wiik ja Edvard Gylling 27.12.1917. He tapasivat Smolnassa Leninin ja Trotskin. Myönteiseltä tuntui, joskin Mannerin kertoman mukaan Trotski oli sanonut: ”Vuosisatoihin ei unohdeta, että te ette kaapanneet valtaa haltuunne marraskuun lakon aikana.”

Samaa mieltä oli Lenin. Ketunhäntä oli kainalossa, kuten historiantutkija Tuomo Polvinen totesi 50 vuotta sitten: ”Suomen itsenäisyyden tunnustaminen ei ollut itsetarkoitus, vaan ensisijaisesti välikappale sosialistisen vallankumouksen toteuttamisen helpottamiseksi maassa. - - - Ukrainan itsenäisyyttä ei tarvinnut tunnustaa, koska siellä oli toimintakykyinen bolshevikkipuolue.” (Venäjän vallankumous ja Suomi, WSOY 1967)

Bolshevikkien keskuskomitea käsitteli kirjelmää aamupäivällä 28.12. ja hyväksyi siinä esitetyt näkökohdat. Koska nopeaa Allegro-junaa ei vielä ollut, tulivat senaatin edustajat Carl Enckell ja K-G. Idman Smolnaan vasta myöhemmin samana päivänä. Vieläkään ei silti lopullista sinettiä ratkaisulle lyöty, vaan neuvostohallitukselle piti taas toimittaa uusi anomus. Enckell ja Idman palasivat Suomeen ja sitten taas junaan ja takaisin Petrogradiin 30.12. nyt mukana myös Svinhufvud.

Smolnassa jälleen istuttiin ja odotettiin. Idman kuvaili näkemäänsä: ”Erikoista huomiotamme kiinnitti ulkoasiainkomissaari L.D. Trotski, jolla oli tuuhea musta tukka. Trotskin esiintyminen vaikutti erittäin itsetietoiselta ja itserakkaalta. Leninin täydellinen vastakohta.”

Seuraavana päivänä puolenyön lähestyessä asia tuli lopulta selväksi. Venäjän kansankomissaarien neuvoston kansliapäällikkö Vladimir Bontsh-Brujevitsh toi Suomen itsenäisyyden varmistaneen kirjelmän, jonka olivat allekirjoittaneet tässä järjestyksessä: Lenin, Trotski, Grigory Petrovski, Stalin, J. Steinberg, V. Karelin, A.G. Shlihter, Bonts-Brujevitsh ja N. Gorbunov.

Venäjän keskuskomitea tunnusti Suomen itsenäisyyden virallisesti 4.1.1918 ja samana päivänä antoivat tunnustuksensa myös Ruotsi ja Ranska, seuraavana päivänä Kreikka ja Saksa. Svinhufvud antoi eduskunnalle 8.1.1918 ilmoituksen itsenäisyyden tunnustaneista ulkovalloista. Eduskunnassa puhemies pyysi kansanedustajia huutamaan kolme kertaa eläköön ”Suomen kansan ikionneksi ja menestykseksi”.

Ennen kansalaisjuhlan pitämistä olivat Suomen itsenäisyyden tunnustaneet myös Norja, Tanska, Sveitsi ja Itävalta-Unkari.

PERUSTELUT

K.H. Wiikin viemässä adressissa Leninin porukoille perusteltiin, miksi Suomelle kannattaa antaa itsenäisyys:

”Suomen kansan keskuudessa ei nykyisin ole mitään eri mieltä siitä, että Suomen valtiollinen riippumattomuus on saatava viipymättä voimaan. Tosin eri luokkainmotiivit ovat tässä erilaiset. Suomen työväki tahtoo kansanvallan kannalta, porvaristo natsionalistiselta kannalta. Toverit, me uskomme olevan mitä arvokkaimman kansainvälisenkin merkityksen sillä, että Venäjän sosiaalidemokratia nyt Teidän kauttanne ja Teidän Kansankomissaarien neuvostonne kautta osoittaa suurella, ripeällä valtioteolla, heti tunnustamalla Suomen täyden valtiollisen riippumattomuuden, päättäväisesti ajavansa sosiaalidemokraattisia kansallisuusperiaatteita voimaan.”

”Tällä tavalla Te myös riistätte Suomen natsionalistien käsistä niiden pääaseen ja täytätte Suomen työväenluokan kasvavalla taisteluvarmuudella ja taisteluinnolla, entistä suuremmalla toivorikkaudella sen valtavan proletaarisen joukkoliikkeen tulosten suhteen, jonka marraskuun vallankumous on Euroopassa alkanut.”

kari.naskinen@mail.com

Lahti, takapuolesta revitty tylsä kaupunki

Tänään vietetään Lahden kaupunginteatterissa Vellamo-maakuntajuhlaa, joka on samalla Päijät-Hämeen liiton 60-vuotisjuhla. Kun liiton 40-vuotisjuhla järjestettiin 20 vuotta sitten, aloitti forssalainen säveltäjä Kalevi Aho juhlapuheensa jonkun tuttavansa toteamuksella, että Lahti oli pitkään ollut hänen mielikuvissaan kuin ”takapuolesta revitty tylsä kaupunki jossain mikä-mikä-maassa”. Tähän mielikuvaan liittyivät rikollisuus, työttömyys, nousukasmaisuus ja kaupungin julistautuminen keinotekoisesti Business Cityksi. Asenne oli kuitenkin myöhemmin muuttunut, mihin syynä oli yksinomaan kulttuuri. Muutaman vuoden kuluttua valmistui vielä Sibeliustalokin, jossa Lahden kaupunginorkesteri aloitti nousunsa.

Ongelmallinen on myös Päijät-Hämeen maakunta. Monikohan ihminen muualla maassa vieläkään panee Päijät-Hämeen mukaan, jos pyydetään luettelemaan Suomen maakunnat? Aho sanoi, että Päijät-Hämeeltä puuttuu vahva, omaleimainen kulttuurihistoria, ainakin niin, että se laajemmalti tunnettaisiin.

”Kuka enää esimerkiksi tiedostaa, että Hollola on Hämeen vanhimpia pitäjiä? Päijät-Hämeen kehittämisen ja houkuttelevuuden ensimmäinen edellytys olisikin alueen oman kulttuuri-identiteetin löytäminen ja voimistaminen”, sanoi Aho.

Sitten taas Lahteen: ”Ensimmäinen vaikutelma täällä on Helsingistä saapuvalle matkailijalle huono. Jos tulee maantietä pitkin, jo kaukaa pistävät silmään entisen komean Renkoharjun jäänteet ja maisemoimattomat soramontut.” Jos Aho olisi tullut junalla, hän olisi juhlapuheessaan maininnut Rautatienkadun alun pornoliikkeet.

”Myös Lahden seutukunnan yhdyskuntarakentaminen saa muualta tulevat surulliselle mielelle. Koko Päijät-Hämeestä on vaikea löytää yhtään ainoaa arkkitehtonisesti kaunista ja eheää taajamaa. Lahden kauas näkyvinä komeina symboleina ovat kolme mäkihyppytornia ja radiomastot, mutta muuten Lahdesta ei juuri mikään jää mieleen. Kaupungissa on vai harvoja arkkitehtonisesti merkittäviä rakennuksia.”

Aho sanoi, että hänellä itsellään on ollut Lahden alueen teollisuudestakin niin armoton kuva, että yhteen aikaan hän oli vaistomaisesti vältellyt lahtelaisfirmojen tuotteiden ostamista. Taitaa olla niitä ruunankusta juovia Ikea-miehiä.

Urheilumies Aho ei varsinkaan ole, eikä Lahden urheilukaupunkimaine häntä tietenkään hetkauta: ”Urheilu edustaa nykyisin aivan niitä samoja kovia arvoja, jotka muutenkin vallitsevat yhteiskunnassamme. Siksi urheilu ei helposti kykene korjaamaan kaupungin imagoa, minkä huomaa esimerkiksi englantilaisista jalkapallokaupungeista.”

Kulttuuriin takaisin päästyään Aho sanoi, että Lahden tuleva konsertti- ja kongressitalo (Sibeliustalo valmistui 2000) on iso asia kaupungille. Aho ehdotti sellaistakin, että Sibelius-viulukilpailut kannattaisi yrittää saada Helsingistä Lahteen. Vuoden 1999 Mirjam Helin -laulukilpailuja koitettiin jo siirtää Lahteen, mutta koska Sibeliustalo valmistuikin vasta seuraavana vuonna, ne jäivät Helsinkiin.

Kalevi Ahon puheen jälkeen varsinkin viime vuosina on Lahdessa otettu kulttuurin alalla takapakkia, kun taidealan opetuslinjoja on rankasti lakkautettu. Tällä hetkellä esillä on uuden taidemuseon rakentaminen, saa nähdä, millaiseen päätökseen poliitikot päätyvät, kun kahdenlaista ilmaa on.

Juhlapuheensa lopuksi Ahokin otti esille kunnallispolitiikan, joka hänen mukaansa vesittää ja tasapäistää ideoita. Aho lainasi kirjailija-arkkitehti-professori Anna-Maija Ylimaulaa: ”Poliittinen valta edellyttää ahneutta, narsismia ja keskinkertaisuutta, jotta se voisi toimia samaistumiskohteena mahdollisimman monelle.” Keskinkertaisuuksien kaupungissa uusi taidemuseo ei miellytä mahdollisimman monia äänestäjiä.

Vellamo-juhlassa yritetään taas laulaa Päijät-Hämeen maakuntalaulukin (1998). Se on niin mitätön, että sitä ei ole koskaan kukaan muu osannut kunnolla laulaa kuin Mika Pohjonen. Ehkä olisi pitänyt tilata maakuntalaulu Aholta.

kari.naskinen@gmail.com

Viipurin pamauksesta (30.11.1495) Valamoon

Ruotsin sotahistorian erikoisin tapaus oli Viipurin pamaus 30.11.1495. Viipurin linnan komentaja Knut Posse ja linnassa olleiden 500 palkkasoturin saksalainen päällikkö Hartwig Winholt asettivat yhden sivutornin alle ruuti- ja pikitynnyrin, joka räjäytettiin. Kaikkiaan Possella oli miehiä linnassa eri arvioiden mukaan 1500 – 3000. Hyökkääjinä linnan valloittamista yrittäneet venäläiset säikähtivät pamausta ja tulimerta niin, että lähtivät lipettiin ja hyökkäys jäi siihen. Toisen tarinan mukaan pelästyksen aiheutti valoilmiö taivaalla. Se oli muodoltaan Venäjän suojeluspyhimyksen Andreaan vinoristi, ja koska oli apostoli Andreaan muistopäivä, hyökkääjät ajattelivat, että pyhimys oli ilmestynyt suojelemaan kaupunkia. Tapahtumaa kuvataan aikalaisten kronikassa:

Knut Posse, Winholt,
heistä ei kumpikaan ollut näkyvissä,
heille ja useimmille oli kunniaksi,
että he toivat paikalle pikeä ja tervaa,
he veivät ne alas tornista
ja liikkuivat varsin nopeasti.
He sytyttivät sinne tulen
ja tahtoivat, että venäläiset pakenisivat tornista.
Tuli, savu ja terva
taisivat heitä kaikkia kauhistaa,
sen taisivat venäläiset siellä kokea,
he paloivat sinne kaikki.

Jotka eivät palaneet, näkivät sitten Pyhän Andreaan ristin. Valoilmiö oli ehkä revontulet, mutta se oli joka tapauksessa lopullinen ratkaisu seitsemän tuntia kestäneelle taistelulle, johon hyökkääjät olivat tulleet Moskovasta, Novgorodista ja Pihkovasta.

Yläkuvassa on Teollisuuden- ja liikkeenharjoittajan seura Pamaus ry:n (per. 1891) merkki.

Vinoristi tuli siitä, että Andreas oli vuonna 62 jKr. kuollut X:n muotoiselle ristinpuulle Peloponnesoksessa Patraksen kaupungissa. Hän halusi tällaisen ristinpuun, koska katsoi, ettei ole arvollinen kuolemaan samalla tavalla kuin Jeesus tavallisessa ristinpuussa. Vinoristi on nykyisin ainakin Skotlannin, Jamaikan, Burgundin ja Venäjän laivaston lipuissa.

Venäjän kirkon omien lähdetekstien mukaan Jeesuksen opetuslapsi, apostoli Andreas oli tuonut kristinuskon Venäjälle, ja legendan mukaan oli kulkenut pohjoiseen Laatokalle asti perustaen sinne Valamon luostarin. Nykytiedon mukaan luostarin perustivat kuitenkin munkit Sergei ja Herman vasta 1300-1400-lukujen vaihteessa. Joidenkin tietojen mukaan luostaria oli perustamassa myös munkki Jefrem Perekomilainen. Toisten tietojen mukaan nämä kolme munkkia elivät kuitenkin jo 1100-luvulla

Andreas on silti yhä mukana kuvioissa. Vanha kirjoitus ”Skazanije o Valaamskom monastyre” 1500-luvulta tuli päivänvaloon Moskovassa 1980-luvulla, ja siinä mainitaan taas Andreaan matka Laatokalle, jonne hän oli tullut Mustanmeren, Kiovan ja Novgorodin kautta.

VALAMOSTA VENÄJÄN
HENGELLINEN KESKUS

Kesällä 2016 Valamossa vietettiin Sergein ja Hermanin muistojuhlaa. Tuossa tilaisuudessa Venäjän ortodoksikirkon patriarkka Kirill ja presidentti Putin julistivat Valamon luostarin (kuvassa) Venäjän uudeksi hengelliseksi keskukseksi. Sekä Putinilla että Kirillillä on huvilat Valamon saarilla.

En ole sen jälkeen nähnyt asiasta muita tietoja, mutta tämän perusteella Troitse-Sergijevan luostari Moskovan koillispuolella on menettänyt keskusasemansa Valamolle. Venäjällä on kaikkiaan yli 700 ortodoksiluostaria.

Vanhan Valamon historiallista ja hengellistä merkitystä on muutenkin korostettu. Kulttuurihistorioitsija, Helsingin yliopiston kunniatohtori Rainer Knapas kertoo kirjassaan Karjalan kunnailla (2015), että joidenkin Venäjällä julkaistujen tekstien mukaan Sergei ja Herman saapuivat Laatokalle suoraan Kreikasta kuuluisasta Athosvuoren luostarista. Valamon historiakirjassa vuodelta 1864 toistetaan tarinaa Valamosta ”Venäjän Athoksena”. Kirjasta ilmestyi uusintapainos 2005.

Pyhittäjä Arsenin käynnit Athosvuorella ovat historiallisesti aivan varmoja. Novgorodista syntyisin ollut Arseni oli siellä Hilanderin luostarissa kolme vuotta ja tuli sieltä 1393 Laatokalle, jossa rakensi itselleen pienen tsasounan Konevitsan saaren rantaan. Viisi vuotta myöhemmin valmistui kirkkokin. Myöhemmin Arseni kävi uudelleen Athosvuorella pyytämässä esirukouksia ja siunausta luostarilleen.

kari.naskinen@gmail.com

13 pientä neekeripoikaa junassa

Murharouva Agatha Christie sai idean Idän pikajunan arvoitukseen, kun Simplon Orient Express -juna oli 1929 juuttunut lumimyrskyyn moneksi päiväksi. Agatha Christie keksi, että tuollaiseen tilanteeseen voi sijoittaa myös murhan, ja 1933 julkaistiin tarina Saturday Evening Post -lehdessä jatkokertomuksena. Seuraavana vuonna se ilmestyi kirjana. Nyt Idän pikajunan arvoituksesta on taas tehty elokuva, neljäs laatuaan.

Idän pikajuna oli Agatha Christielle itselleenkin tuttu, sillä hän oli matkustanut sillä miehensä, eversti Archibald Christien kanssa edestakaisin tehdessään matkan Lähi-itään 1920-luvulla.

Uuden elokuvan on ohjannut Kenneth Branagh, joka myös näyttelee Hercule Poirotin roolin. Junan murhavaunussa on 13 matkustajaa, joita esittämässä on koko joukko tunnettuja filmitähtiä, mm. Penelope Cruz, Willem Dafoe, Judi Dench, Johnny Depp, Derek Jacobi ja Michelle Pfeiffer. Mitään suurta näyttelijäntaidetta elokuva ei kuitenkaan ole, eikä siinä siten ole juurikaan kummoista katseltavaa, jos juonen muistaa.

Ainoat mielenkiintoiset kohdat ovat lopussa. Kun junaa nostetaan takaisin raiteille, määrää Poirot koko epäilyksenalaisen joukon läheiseen ratatunneliin. Sen suuaukkoon on asetettu pitkä pöytä, jonka ääreen kaikki 12 epäiltyä istuvat kuin Leonardo da Vincin Viimeisessä ehtoollisessa. Asian ratkettua Poirot jää junasta pois Lyonin esikaupungin Bronin asemalla, jossa asemamies tulee Poirotia vastaan ja kertoo, että Poirotia odotetaan seuraavaa tapausta selvittämään, on tapahtunut kuolema Niilillä. Agatha Christien Kuolema Niilillä ilmestyi 1937 ja siitä teki elokuvan John Guillermin 1978.

Se vain ihmetytti, miten juna saatiin takaisin raiteilleen, kun käytössä ei ollut minkäänlaisia nosturilaitteita.

kari.naskinengmail.com