Kesäteatterifarssi valkokankaalla

Pekka Malmikunnas on konkurssin tehnyt yrittäjä, joka yrittää pitää roolinsa ja kulissinsa kunnossa ainakin lähimpiin sukulaisiinsa päin. Luonto ei anna periksi mennä Kelaan anomaan toimeentulotukea, joten syömässäkin pitää käydä vaikkapa aivan vieraissa hautajaisissa. Tästä alkaa Juha Lehtolan ohjaama Ihmisen osa, jota tuottaja luonnehtii draamakomediaksi. Draamaa ja komediaa on, mutta lähinnä tyylilaji muistuttaa kesäteattereiden kevyimpiä farsseja.

Ihmisen osa ei aina ole helppo. Heti elokuvan alussa mennään myös Malmikunnaksen siskon työpaikalle, jossa tämä on irtisanomassa pitkään firman palveluksessa alusta asti ollutta miestä. Asiat eivät siis ole mallillaan, mutta kyllähän kaikesta saa ”hauskaakin” irti. Elokuvan pohjana on Kari Hotakaisen samanniminen romaani (2009), jonka ensimmäisenä väänsi hulvattomaksi farssiksi Ritva Valkama monologiesityksessään Helsingin kaupunginteatterissa 2011.

Hannu-Pekka Björkman urallaan epäonnistuneena yrittäjänä oli menettänyt kaiken. Hän oli ostanut 16 kilometriä kaapelia, joka sitten jäi nurkkiin, kun uudenlainen tietotekniikka teki kaapelit turhiksi. Romahdus, häpeä, työelämän muutos. Koska leipää kuitenkin pitää saada, on kaikkea keksittävä. Suonenjoelta lähtöisin oleva leskirouvakin koukkaa katulaulajana kokeilevan Malmikunnaksen kotiinsa Narinkkatorilta ja lupaa satasen, jos Malmikunnas kävelisi huoneessa alasti ja matkisi kukkoa. Kun Malmikunnas suostuu, ollaan jo sellaisessa tilanteessa, että jotain yhtä typerää esitetään niissä munamiesten ja muiden hoopojen viihdeohjelmissa viikonloppuisin.

Vanhan ajan maaseudun ja nykyajan kaupunkielämän törmäyskin otetaan esille: Malmikunnaksen isä (Asko Sarkola) on vierailulle tullessaan ihmeissään, kun yksi vävy näyttäkin olevan tummahipiäinen lespo. Siinä sitten kliseet käydään läpi ja farssi jatkuu. Täysin turha kummajainen yhtä turhassa elokuvassa on Vuoden puhujaksi valittu Kimmo Hienlahti (Kari Hietalahti), joka tekee rahaa luennoimalla henkisistä voimavaroista.

Koska Malmikunnas ansaitsee elantonsa huijaamalla, sopii kokonaiskuvaan, että elokuvan säveltäjä, tanskalainen Halfdan E on plagioinut elokuvan tunnusmelodian Shostakovitshilta pienin muutoksin.

VUODEN PARHAAT
ELOKUVAT 2018

  1. Pawel Pawlikowski: Cold War
  2. Steven Spielberg: The Post
  3. John Carroll Lynch: Lucky
  4. Joe Wright: Synkin hetki
  5. Xavier Beauvois: Suojelijat
  6. Iram Haq: Mitä meistä puhutaan
  7. Paul Thomas Anderson: Phantom Thread
  8. Michael Haneke: Happy End
  9. Aleksei Utshitel: Matilda
10. Craig Gillespie: I, Tonya

Elokuvablogeja kirjoittaville osoitetun vuotuisen kyselyn mukaan vuoden paras elokuva on Phantom Thread.

kari.naskinen@gmail.com

Carlings, Ladec, Steak House, Subway…

Kävelin meidän pääkadun alusta neljä korttelinväliä. Sillä matkalla oli 31 englanninkielistä yritystä. Sitten menin kauppakeskukseen, jossa myöhemmän tarkistukseni mukaan on noin 130 liikettä; niistä 73 prosentilla on englanninkieliset nimet. Kauppakeskuksessa menin kahville Ciao Caffeeseen. Tämän tarkastuskierroksen aiheen sain luettuani Janne Saarikiven kirjan Suomen kieli ja mieli (Teos, 2018). Saarikivi on Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori.

Saarikivi harmittelee meidän muiden tavoin suomen kielen häipymistä. Miksi esimerkiksi Seutulan lentokentällä mennään turvatarkastukseen, joka on Security Control? Tämä on tylsääkin. Jos suomea puhuttaisiin maailmalla yhtä paljon kuin englantia, niin olisiko hienoa, jos turistimatkoilla olisi kaikki tekstit suomeksi. Mikä ulkomaanmatka se olisi? Kun käyn paljon Venäjällä, on oikein mielenkiintoista yrittää aina selvittää, mitä missäkin lukee.

Lentokentällä käytettävän englannin silti jotenkin ymmärtää, koska se on kansainvälinen paikka. Mutta miksi meille suomalaisille kaikki pitää vääntää englanniksi? Etelä-Suomen Sanomissa oli äskettäin juttu Lahden seudun kehitysyhtiön kielipolitiikasta (kuva jutusta 26.11.2018). Jo yhtiön nimi on käsittämätön Ladec, ja sen toimipiste kaupungin keskustassa on Dooroomissa. Sanakirjasta ei selvinnyt, mitä ladec-sana tarkoittaa, mutta lad tarkoittaa pojua, nuorukaista. Tällä ehkä viitataan kaupungin nuoruuteen, sillä Lahti on Suomen oikeista, vanhoista kaupungeista nuorin. Toisaalta jos sanan alku La on lyhennys Lahdesta, niin loppuosa dec tarkoittaa joulukuuta. Ei ymmärrä.

Tämän päivän lehdissä ei ole monta työpaikkailmoitusta, mutta huomenna sunnuntaina on ja siellä saatetaan taas hakea Marketing chiefiä, Sales account manageria tai Senior advisoria.

Nuorisokielenä englanti on saanut jo niin ison aseman, että vaikka nuoret suomalaiset vielä kuitenkin puhuvat äidinkieltään, niin about joka kymmenes sana alkaa olla randomisti englantia. So what please, anyway?

Ei tämä kuitenkaan vain pienen Suomen ongelma ole. Erikoiselta tuntuu esimerkiksi se, että Saksan liittotasavallan kulttuuri-instituutti Goethe-Institut käyttää internetissä englantia, vaikka instituutin keskeinen tehtävä on herättää maailmalla kiinnostusta saksan kieleen. Pitkän saksan lukijan koen noloksi senkin, että Eurovision laulukilpailuissa Saksan edustaja alentuu nykyisin laulamaan englanniksi.

kari.naskinen@gmail.com

Moraalisesti ja opillisesti virheetön päiväkirja

Kun on syönyt kolme kiloa kinkkua, pitää ainakin joululahjakirjojen lukeminen aloittaa kevyimmästä päästä. Siksi otin ensimmäiseksi arviolta 70 grammaa painavan Leikkimielitautisen päiväkirjan, jonka on kannen ja nimiölehden perusteella kirjoittanut menestynyt nuortenkirjailija Kalle Veirto. Viimeiseksi luettavaksi jää painavin, Aarne Tarkaksen elämäkertakirja.

Veirron kirja on siinä mielessä hieman epäilyttävä, että takakannessa esitellään kirjoittajaksi Kalle Vierto, Kärkölässä syntynyt ruotsinsuomalainen kirjailija, joka opiskeli Tampereen kauppakorkeakoulussa sählyä 1970-luvulla, työskenteli Etelä-Suomen sotilasläänin toimittajana ja kieltäytyi osallistumasta Finlandia-palkintohiihtoon. Tulee mieleen, että onko Vierto samanlainen henkilö kuin Janne Valkeeniemi, joka kirjoissaan ainakin lukijan mielessä sekoittuu paikoin lääkäri Jyrki Joensuuhun. Kaiken lisäksi Veirto/Vierto ilmoittaa, että hän esittää pitävänsä päiväkirjaa, jossa ei mikään ole aitoa.

Tästä huolimatta päiväkirja on luotettavaa luettavaa, koska sen on kustantanut Markku Laitisen Imprimatur-kustannus. Laitinen pitää myös Aleksis K -kirja-antikvariaattia Rautatienkadulla Lahdessa. Luotettavuuden takeena on latinankielinen imprimatur-sana, joka tarkoittaa esimerkiksi roomalaiskatolisen kirkon piirissä moraalisesti ja opillisesti virheetöntä, eikä tällaisessa imprimatur-tekstissä ole mitään kyseenalaista ainakaan teologisessa mielessä. Jumalasta ei kirjassa mainita mitään, sen sijaan Jean-Claude Juncker saa kiitosta siitä, että hänessä on jotain inhimillistä, dokaaminen, sitä jotain mitä puuttuu hänen johtamastaan sääntelykoneistosta. Veirron omasta dokaamisesta päiväkirja paljastaa paljonkin, mutta vaikka en Veirtoa kovin hyvin tunne, niin epäilen, että näiltä osin päiväkirja koskettelee nimenomaan Viertoa.

Keskeisin asia päiväkirjassa on kuitenkin urheilu, ja Veirto/Vierto paljastaa, että näin pitää ollakin, koska päiväkirjanpitäjä on lahtelainen: Lahti on puolikarkea työläis- ja urheilukaupunki, eikä se kirjallisuuskaupunkina ole muiden mielestä minkään väärti.

Suurin osa päiväkirjan sivuilla olevista lahtelaisista ihmisistä on piilotettu salanimien taakse intimiteettisääntelymääräysten takia, enkä niistä monta tunnistakaan, ainoat ehkä ovat maanläheisen marxilaisen sivistyksen lahtelainen tukipilari MKT Koksi (Markku Koski) sekä kirjailijakollegat Timo Santapaperi Nastolasta (Timo Sandberg) ja Suurhumanisti Joker (Jouko Tallimäki).

Karttulan Kivan päättelen olevan Veirron puoliso, Lahden Radion toimittaja Tuija Veirto. Ilmeisesti hän on syntyisin Karttulasta, mutta Kiva-niminen urheiluseura toimii Karstulassa, ja tästä yhdistelmästä on syntynyt Karttulan Kiva.

Kansallisen sarjatason poliitikoista eniten saa mainintoja Urputtava Orava, jota pilkataan oikeallakin nimellä Ville Niinistö. Hänen jokainen repliikkinsä alkaa sanoilla ”Ruotsissa tämä on hoidettu paremmin…” ja päättyy tuomioon ”häpeällistä”. Urputtavan Oravan pikkuveli on Petteri Orpo. Samaan sukukarttaan ei mahdu ultratärkeä rautalapio Li Andersson, jonka puolue ei enää koskaan saa eduskuntavaalien äänistä yli kymmentä prosenttia - ”tästä vaikka vitosen veto”.

Imprimatur-teologia tulee esille vain Juha Sipilän yhteydessä: ”Syvältä kumpuavaa kristillisyyttä osoittaen hän lupaa joka jaksossa Kempeleen talonsa milloin kellekin. Ensin enkeleille, sitten pultsareille ja lopulta Putinin saunaporukalle, kunhan tuovat viinat itse.

Päiväkirjan sivuille osui myös Harkimon ja Jungnerin poliittisen Nyt-liikkeen perustaminen. Se ei ole poliittinen, mutta uudistaa politiikan toimintatapoja, nostaa teholukua ja imee internetin munaa. Tämä sanonta liittyy vanhaan Vierron tuntemaan lahtelaiseen sananlaskun: ”Jokainen imee sitä munaa, josta saa parhaat maut.”

Antti Rinteestä Veirto on päiväkirjaansa kirjoittanut, että tämä Harmaakarhu kulkee kylillä ja toreilla jakamassa seuraavan hallituksen rahoja – sulle kymppitonni, sulle satanen, sä saat koko miljoonan ja eläkeläisiltä verot veks!

Yhtenä kesäaamuyönä Rinne soitti ja pyysi, että Veirto/Vierto palaisi demareiden taakse yhteiseen rintamaan. ”Voisin kirjoittaa puolueelle arkikielisen ideologian. Lupasin miettiä asiaa.”

Urheilussa pääasia on jalkapallo. Pahin takaisku tuli keväällä 2018 Amsterdamissa, jossa neljän päivän aikana kukaan ei kysynyt mistä Veirto tulee, eikä hän näin ollen päässyt ollenkaan puhumaan Jari Litmasesta. Minulle kävi samalla tavalla muutama vuosi sitten, kukaan ei ottanut jalkapalloa puheeksi, mutta kun yhdessä huumebaarissa aloin selata jotain urheilulehteä, siinä oli vanha kuva Ajaxin joukkueesta ja eturivissä oli Petri Tiainen – repäisin talteen ja liimasin omaa päiväkirjaani.

Tällaisista kansainvälisistä asioista Veirto ottaa esille ohimennen myös pakolaispolitiikan. Hän oli lukenut Etelä-Suomen Sanomista sitaatin Demokraatti-lehdestä, jossa joku Pirjo-Gunnar Plösövits-Högh varoitti Suomen demareita iloitsemasta Ruotsin demarien tiukentuneesta maahanmuuttopolitiikasta. Ovat kuulemma eri mittaluokkaa. Veirto: ”Röh! Tarvitseeko ongelmat saada yhdenvertaisiksi ennen kuin saa viisastua ja parantaa politiikkaa?”

Rattoisaa luettavaa 170 sivua. Katalonian kunniakonsulin Kalle Vierron osuus jää kuitenkin arvoitukselliseksi. Koska Kalle Veirto joka tapauksessa on kirjailija, puhutaan päiväkirjassa myös kirjailijoista. Jos kirjassa olisi nimihakemisto, eniten sivumerkintöjä saisivat luultavasti Väinö Linna, F.E. Sillanpää ja Juha Siltala.

kari.naskinen@gmail.com

Joulukirje Stalinille, Hitlerille ja Mussolinille

Aina on sanottu, että Frans Emil Sillanpää sai Nobelin palkintonsa vähän niin kuin lohdutukseksi ja kannustukseksi vaaranvyöhykkeeseen joutuneelle Suomelle.  Syksyllä 1939 Sillanpään kovimmat kilpailijat olivat Hermann Hesse ja Johan Huizinga, mutta Sillanpään asemaa paransivat Neuvostoliiton ja Suomen pahalta näyttäneet neuvottelut Moskovassa. Ratkaisu tuli 10.11.1939 ja siitä sai Sillanpää heti sähkösanoman. Talvisota alkoi 30.11. ja Nobel-palkinto Sillanpäälle luovutettiin 14.12.

Joidenkin asiantuntijoiden mukaan Sillanpää oli jo vuotta aiemmin tehnyt Nobel-raatiin ison vaikutuksen, kun Suomen Sosialidemokraatin jouluaaton lehdessä 1938 oli julkaistu hänen ”Joulukirjeensä diktaattoreille”. Sen ”saajina” tuolloin 80 vuotta sitten olivat Stalin, Hitler ja Mussolini, vaikka Sillanpää ei heitä nimiltä maininnutkaan. Sillanpään kirjoitus oli raju, kun ottaa huomioon, että rotusortojulistukset oli jo Saksassa ja Italiassa annettu, Espanjassa oli sota täydessä käynnissä ja Neuvostoliitossa olivat menossa "pudistukset". Tämä suurta siviilirohkeutta osoittanut kirjoitus saattoi hyvinkin olla merkittävä tekijä Sillanpään Nobel-palkinnon taustalla.

Panen tuon joulukirjeen tähän nyt joulusaarnaksi (nykylukijoita helpottavan, avoimemman kappalejaon lainasin historianharrastajalta Veikko Huuskalta Ikaalisista):

H y v ä t   h e r r a t,

niin puhuttelen teitä vaistomaisesti, vaikka heti huomaankin, ettei siinä ole oikeata tyyliä.  Arvelen hyvällä syyllä, että te itsekään ette tuosta herra-tittelistä oikein pidä – vaikkapa sitä käyttääkin ainoana tittelinään maapallon ehkä mahtavin mies.

Mahtavin teistä haluaa – anteeksi: käskee – itseään kutsuttavan toveriksi ja kun hän myös on teistä verisin, niin on tuossa toveri-nimityksessä hyvä annos sitä senpuoleista huumoria.

Toinen teistä haluaa olla johtaja – tai suomeksi oikeammin johdattaja – ja kolmas suorastaan il duce.  – No, Napoleon Bonaparte halusi olla keisari, ja teidän diktaattorien asema ja asenteet muistuttavat suuresti tuota miestä, joka on ihmiskunnan historian suurimpia paradokseja.

Hän oli – nyt puhun vain Napoleonista, en teistä – yksi Euroopan suurimpia pahantekijöitä, jonka ”elämäntyöstä” ei ole jäljellä muuta kuin hänen rikoksensa muisto historian lehdillä.  Muuten hän oli aivan vähäpätöinen mies, raskaan hermotaudin runtelema, joka helposti menetti malttinsa ja konseptinsa ja tällöin teki itsensä naurettavaksi.

Sekä hän että te olette erikoislaatuisen ajan esiintyöntämiä yksilöitymiä.

Kun teidän suurten ja lahjakkaiden kansojenne hämärä unissakävijäkausi on ohi, olette tekin ohi.

Esiin tulevat ne, jotka eivät ole antaneet itseään hämätä, vaan ovat säilyttäneet puhtaana korkean inhimillisyyden kipinän.  Se on vaatinut taistelua ja monet ovat kaatuneet ja menehtyneet teidän ”valtanne” käsiin.  Tai oikeamminkin vain heidän maallinen tomunsa on menehtynyt. Sillä teidän valtanne ei ylety maan tomua korkeammalle.

*

Mutta jos jotkut ovat kaatuneet, niin aina joku pääsee perillekin, siihen hetkeen, jolloin pilvet repeävät ja inhimillisyyden aurinko ylenee siunaten painajaisunesta heräävien päälle.

Silloin on riemu suuri, kun juutalaiset ja kreikkalaiset voivat syleillä toisiaan sen opin mukaisesti, joka on läpäissyt vuosituhansien synkät kaudet, joina erinimiset suuruudet ovat kuvitelleet tukahuttaneensa sen siihen pölyyn, jonka he marssillaan ovat maasta nostattaneet.

Silloin on riemu niin suuri, että me hetkeksi unohdamme tuon äsken kestetyn. Vasta joskus myöhemmin me epämääräisin tuntein katselemme teidän maallisia aikaansaannoksianne, joitakin teitä ja kanavia, joitakin suonkuivauksia – jotka viimemainitut meidän suomalaisten silmissä ovat perin vaatimattomia. Me katselemme niitä, niin kuin katsellaan hautausmaata.

Me aavistamme – ja tiedämmekin että ne eivät ole syntyneet kansan iloisesta aherruksesta, vaan on paljon verta ja kyyneliä vuotanut piiskaniskujen alla.  On enemmän kuin todennäköistä, että noiden teidän laitteittenne käytännöllinenkin merkitys silloin on sama kuin Egyptin pyramidien.

Mutta vielä tuolloinkin ovat ikituoreita teidän suurten – todella suurten – kansalaistenne elämäntyöt, sillä ne ovat olleet säilössä korkeammalla kuin minne teidän hurjimmatkaan surmankylväjänne ovat voineet koneillaan kohota.

Danten, Goethen ja Tolstoin, Bachin ja Beethovenin elämäntyöt eivät ole rahtuakaan kalvennet – pikemminkin niitten henki vapautuksen hetkellä tuntuu entistä kirkkaampana.

*

Ennen kaikkea loistaa silloin entistä kirkkaampana sen suuren juutalaisen perusoppi, jonka syntymistä me täällä pohjolassa ja jossakin muuallakin voimme ainakin vielä tällä kertaa vapaina ihmisinä pelottomasti juhlia.Se on suuren, epäitsekkään rakkauden oppi, jota te sanotte heikkoudeksi ja hymähdätte sille pilkallisesti.  Mutta se on, kuten sanottu, kestänyt kauemmin kuin ihmiskunnan tähän ikään ehtiessä kenenkään teidänlaisenne opit ja sovellutukset.

Meidän on joskus vaikea hillitä siveellistä raivoamme teidän tekojenne edessä, vaikka meidän pitäisi omistaa joku hiljainen hetki teidänkin puolestanne, rakkaat poloiset ihmislapset; lukemattomia sellaisia rukoushetkiä on varmasti teidän puolestanne pidettykin.

Kun me joulujuhlan hetkenä erikoisesti keskitymme muistamaan sitä miestä, joka todella rakasti niitäkin, jotka mitä kauhistuttavammalla tavalla raiskasivat ja kuoliaaksi kiduttivat hänen maallisen olemuksensa, niin silloin me ainakin hetkiseksi unohdamme teidät, ja parhaat meistä omistavat teille hyväntahdon ajatuksen.

Näen silmissäni teidän pilkalliset ilmeenne; meidän jouluhymnimme on teidän mielestänne hyttysen ääntä teidän oman pauhinanne rinnalla.Mutta me puolestamme tiedämme, että meidän kantaa korkeammalle kuin teidän ja me vahvistamme itsessämme sitä vakaumusta, että voitto kerran on meidän.

Meidän, joiden tunnuslauseen suuri saksalainen [Martti Luther] omasta puolestaan kerran on kiteyttänyt sanoiksi: Jalo ihminen olkoon, avulias ja hyvä.

F.E. Sillanpää, 24.12.1938.

Kela ei osaa käyttää tietotekniikkaa

Kansaneläkelaitos (Kela) neuvoo ihmisiä asioimaan kanssaan internetissä: ”Verkossa asiat sujuvat vikkelämmin. Hakemukset ovat perillä heti, ja liitteetkin voi lähettää kätevästi kuvina.” Kela itse ei kuitenkaan osaa käyttää sähköistä tietotekniikkaansa. Joka vuosi joudun lähettelemään Kelalle lääkekuitteja, vaikka kaikki ostotietoni ovat netissä.

Kysymys on reseptilääkkeiden omavastuurajan ylittymisestä. Jos tänä vuonna on jo ostanut korvattavia reseptilääkkeitä yli 605 eurolla, ei loppuvuoden ostoista tarvitse maksaa kuin 2,50 euron omavastuu. Kela ei osaa näitä tietoja tietojärjestelmistään kaivaa, vaan minunkin pitää joka vuosi lähettää Kelalle kuitteja, joista Kela pääsee laskemaan lääkeostosteni määrän. Samanlaista kuitinkeruuta piti yli puoli vuosisataa sitten harrastaa, jos halusi osuusliikkeen ostohyvitykset, kun silloin ei vielä tietokoneita ollut keksitty.

Viime viikolla ihmettelin asiaa apteekissa farmaseutille. Hän katsoi tietokoneelta, paljonko olin tänä vuonna ostanut lääkkeitä. Siinä se oli sentilleen. Kelassa ei tätä osata. Sen sijaan Kelalta tulee aina loppuvuodesta kirje, jossa pyydetään lähettämään viime aikojen kuitit Kelaan, jotta se voi palauttaa pankkitililleni rahat, jotka olen ehkä maksanut, vaikka 605 euron maksukatto on jo ylittynyt.

Eikä ole edes vastauskuorta, vaan Kela neuvoo, että pane kuitit kirjeeseen ja osta postimerkki.

Usein puhutaan siitä, että kaikilla ei ole mahdollisuutta tai eivät osaa käyttää tietokoneita eivätkä esimerkiksi pankkien ja viranomaisten sähköisiä palveluja. Kelalla on tietokone, mutta pitäisi mennä työväenopistoon atk-kurssille.


kari.naskinen@gmail.com

Yksilökulttuurin juhlaa

Löysin kaapista Joulupukin paketoimia lahjoja, näyttivät kirjoilta. Koska niitä ei vielä saanut avata, menin kirjahyllylle ja otin pitkästä Paavo Haavikko -rivistä hänen Kahden vuoden päiväkirjansa (Art House, 2001). On mielenkiintoista lukea viisaan miehen ajatuksia, tässä tapauksessa 20 vuoden takaa, ja miltä ne ajatukset nyt tuntuvat. Kun aina jätän kirjaan hintalapun, niin tämä kirja näyttää maksaneen 189 markkaa. Euroon liityttiin seuraavana vuonna. Haavikko sanoi joskus Emusta – ei tässä kirjassa – että pääsemme vielä historiaan sukupolvena, joka pelasi väärin itseään vastaan.

Haavikko kirjoitti päiväkirjaansa, että demokratian diktatuurista on siirrytty vielä pahempaan, yksilökulttuurin diktatuuriin. Minä minä minä, minulle kaikki. Juuri nyt lähestymme yksilökulttuurin suurta juhlapäivää. Vain Joulupukilla on merkitystä.

Demokratiallakin on heikkoutensa. Sen Haavikko näki esimerkiksi televisiotoiminnassa: ”Jos kanavia olisi yksi, sen voisi sulkea. Kun niitä on kolme tai enemmän, on yritettävä vaihtaa ja valita. Se on demokratian kirous.”

Paavo Haavikko (1931 - 2008) kirjoitti runoja ja paljon muutakin. Hän kirjoitti ja puhui rahasta ja metsästä. Päiväkirjassa:

”IMF:n rahat ovat lopussa. Suomi lainaa sille kolme miljardia lisää. Se on suuri lahjoitus hyvän asian hyväksi ja menee perille niin kuin korruptiota tukeva raha aina.”

Venäjästä ja Natosta loppuvuonna 1998: ”Nyt vaaditaan, että Venäjä ei saa vakoilla Suomea, vaikka Suomi saa vakoilla Venäjää Naton laskuun.”

”Venäjä on nyt tarkoitus kahlita kuin Piru peruskallioon seuraaviksi sadaksi vuodeksi ja pitää vahtia sen äärellä niin kuin roomalainen sotaväki piti vahtia pitkäperjantain vastaisena yönä. Suomella on komea tila olla Naton etulinjan pohjoisen linnakkeen etuvartioasemana. Vartioasemaan voi kyllä aikanansa joutua, mutta onko syytä mennä siihen vapaaehtoisena?”

”Venäjä markkina-alueena tuhottiin Harri Holkerin ja Suomen Pankin toimin. Se oli suuri taistelu, joka menetettiin sitä julistamatta. Paasikivi kantoi aikansa huolta, ettei uuden rauhan aikana pitäisi vain päästää Itä-Suomen talonpoikia Wenäjän tai Neuvosto-Wenäjän markkinoille. Mutta Venäjän markkinat on koko se kasvuvara, joka meillä on ja jota meillä ei siis ole, koska sekä poliittisesti, sotilaallisesti että taloudellisesti maa valmistautuu liittymään länteen saumattomasti. Puolueettomuus oli valetta, nyt se on jo petos.”

”Onko Nato-hinku toive päästä mukaan johonkin itseään suurempaan seikkailuun? Jotain alkeellista sen täytyy olla. Jos eurooppalainen vastakohtaisuus on kerran kadonnut ja poissa ikiajoiksi, miksi Suomen pitäisi kirjata se nyt, liian myöhään, ulkopolitiikakseen?”

Kekkosesta Haavikko kirjoitti aina: ”Kekkonen oli vasta 17-vuotias, kun aika löi häneen leimansa. Siinä leimassa luki, että lähtee jääkäriksi, on siihen sopiva. Se oli hänen ensimmäinen roolinsa Suomen historiassa, vaikka hän sitten olikin liian nuori jääkäriksi. Toinen leima tuli silloin, kun hän tutki kaatuneiden papereita, ilmeisesti toimeksi saaneena tiedustelijana, ja kolmas, kuten hän itse kertoi, kun hänet kadulta määrättiin johtamaan teloitusta. Neljäs leima tuli, kun hän keväällä 1918 teki yhdessä jonkun kaverinsa kanssa tiedustelumatkan Venäjän puolelle.”

Eduskunnan apulaisoikeusasiamies Pirkko K. Koskisen Haavikko muisti siitä, että tämä vaati äänioikeutta pois eläkeläisiltä. Koska eläkeläiset ovat työnsä jo tehneet ja elävät vain muistoissaan, niin miksi heidän enää annetaan äänestää tulevaisuudesta. Mutta oli siinä ehdotuksessa yksi juju: äänioikeuden menettämistä vastaan eläkeläisille annettaisiin verovapaus eläketuloista. Miltä nyt tuntuisi?

Paavo Haavikko ei suostunut eläkeläiseksi, mutta myönsi 20 vuotta sitten, 10 vuotta ennen kuolemaansa: ”Olen saapunut uuteen vaiheeseen elämässä. Nimittäin viimeiseen.”

Kun tässä ajattelee itseään, niin tulee mieleen, että olemmeko tuossa edessäni ikkunalaudalla olevan bonsaipuun kanssa myös tulleet viimeiseen vaiheeseen. Ostin sen kahdeksan vuotta sitten Lidlistä 25 eurolla, mutta nyt on ensimmäinen syksy, että se voi huonosti. Lehdet ovat melkein kokonaan tippuneet, vaikka hoito on ollut samanlaista koko tämän ajan.

Mutta kolmen yön jälkeen, jos Joulupukki suo, tulee uusia kirjoja luettaviksi.

kari.naskinen@gmail.com

Pommin varjossa

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö sanoi maanpuolustuskurssin avajaisissa marraskuussa, että ydinaseita rajoittava sopimusjärjestelmä on vaarassa kadota ja että suurvaltojen välille uhkaa kehittyä uusi jääkylmä sota. Tältä se tosiaan näyttää. USA syyttää Venäjää INF-sopimuksen rikkomisesta ja Venäjä USA:ta Start-sopimuksen rikkomisesta. Nyt näyttää mahdolliselta, että näitä kumpaakaan sopimusta ei uusita niiden päättymisaikojen umpeutuessa.

Nyt maailman ydinasevaltioilla on yhteensä lähes 15 000 ydinkärkeä, siis atomipommia. Voi niistä osa olla myös vetypommeja, joiden räjähdysvoima on atomipommiakin suurempi. Ydinkärkien kokonaismäärä on huomattavasti pienempi kuin se oli 1980-luvulla, mutta jos INF- ja Start-sopimukset loppuvat, on vaarana pommien määrän kasvaminen.

Tuli tämä asia mieleen katsottuani taas amerikkalaisen elokuvan Pommin varjossa (1964). Se valmistui niinä aikoina, kun ydinsodan vaaraa pidettiin varsinkin Yhdysvalloissa suurena. Kuuban ohjuskriisistä 1962 oli täpärästi selvitty, mutta pelko oli kasvanut. Samana vuonna valmistui samasta aiheesta toinenkin elokuva Tri Outolempi, jonka alaotsikko on ”Eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia”.

Stanley Kubrickin ohjaama Outolempi tuli teattereihin 29.1.1964 ja Sidney Lumetin Pommin varjossa 15.9.1964. Edellinen on komedia, jälkimmäinen ankara tragedia. Komediallisuus ja tunnetumman ohjaajan nimi tekivät sen, että Tohtori Outolemmestä tuli selvästi suurempi menestys. Pommin varjossa on kuitenkin hurjempi juttu, varsinkin sen lopun ongelmanratkaisu herättää kauhistusta.

Elokuvissa otetaan esille sekin, mitä voi tapahtua, jos automaatiolle annetaan liian paljon valtaa. Ydinsota ei ehkä täysin olekaan vain hullujen johtajien syytä, vaan tekniset toimintahäiriöt saattavat lisätä vaaraa. Näin ajateltiin 50 vuotta sitten, ja nyt automaatiojärjestelmiä on tuhottomasti enemmän, joskin kontrollisysteemitkin ovat kehittyneempiä.

Pommin varjossa lähtee liikkeelle siitä, kun pommikonesaattue saa virheellisen teknisen viestin, jossa ilmoitetaan, että suunnaksi on otettava Moskova ja pommit niskaan. Lisäksi on olemassa määräys, että tällaista viestiä ei voi kumota millään. Pommilentueen johtaja saa sekä Washingtonista että Pentagonista puhelinviestejä, joiden mukaan tekninen pommitusohje on virheellinen. Mutta mikään ei auta, koska lentäjiä on varoitettu valepuheluista. Edes presidentin soitto ei auta, koska koulutuksessa on vannotettu, että ihmisten puheääniäkin voidaan manipuloida. Siis kohti Moskovaa edelleen.

Pommikoneet ovat Vindicator-nimisiä. Sellaisia ei oikeasti ole, ja kuvissa näkyy, että joistakin dokumenttifilmeistä on saatu mukaan kuvia mm. Boeing B-52 Stratofortressista ja Convair B-58 Hustlerista.

Sitten alkavat kovat ratkaisut. Presidentti (Henry Fonda) ottaa kuumalla linjalla yhteyden Nikita Hrushtshoviin, joka lopulta hyväksyy sen tiedon, että kysymyksessä ei ole sodan aloittaminen, vaan tekninen virhe. Presidentti (tuohon aikaan oikeasti Lyndon B. Johnson) määrää omat hävittäjäkoneet ampumaan pommikoneet alas. Tämä melkein onnistuu, mutta yksi pommittaja pääsee karkuun.

Kun tilanne näyttää vääjäämättä johtavan atomipommin pudottamiseen Moskovaan, presidentti ilmoittaa Hrushtshoville, että hänellä on ratkaisu todellisen sodan estämiseen: Moskova kyllä tuhoutuu, mutta vastapainoksi Yhdysvaltain ilmavoimat pudottaa samankokoisen pommin New Yorkiin. Siis sopuratkaisu! Tähän keskusteluun elokuva päättyy.

ELOKUVASOTA
OIKEUDESSA

Vaikka Pommin varjossa ja Tri Outolempi ovat molemmat Columbia Picturesin tuottamia, alkoi niiden tekijöiden välillä oikeusjuttu. Tri Outolempi perustuu Peter Georgen romaaniin Red Alert (1958) ja Pommin varjossa Eugen Burdickin ja Harvey Wheelerin romaaniin Fail-Safe (1962). Elokuvien valmistuttua George ja Kubrick tekivät tekijänoikeuskanteen, joka meni oikeuden käsittelyyn. Kieltämättä elokuvien sisällöt muistuttavat toisiaan, mutta käsittelytavat poikkeavat kovasti toisistaan. En kuitenkaan löytänyt tietoa oikeuden päätöksestä.

Georgea ja Kubrickia rauhoitti ainakin se, että Pommin varjossa jäi katsojatilastoissa selvästi alakynteen, vaikka kriitikot sen korkealle arvostelivatkin. Outolemmen tähtikaarti Peter Sellers, George C. Scott, Sterling Hayden veti lippukasoille enemmän väkeä kuin toisen elokuvan Henry Fonda ja Walter Matthau.

Todellisessa maailmassa tilanne on joka tapauksessa nyt vaikea. YK:ssa hyväksyttiin kesällä 2017 ydinaseet täydellisesti kieltävä sopimus (Treaty on the Prohibition of Nuclear Weapons, TPNW) ja avattiin allekirjoituksille syyskuussa 2017. Sopimuksen on tähän mennessä allekirjoittanut noin 70 valtiota ja ratifioinut 20 valtiota. Sopimuksen voimaanastuminen edellyttää 50 maan ratifiointia, joten on oletettavaa, että sopimus astuu voimaan lähivuosien aikana. Mutta mitä sitten, jos Trump ja Putin antavat pit paut tuollaisille sopimuksille?

kari.naskinen@gmail.com

Koukussa vinkkimiesten kanssa

Tv 2:n sarjaelokuva Koukussa jatkuu tänä iltana toisen tuotantokauden jaksoilla. Ensimmäisen kauden kymmenen jaksoa limittyivät yhteen todellisuuden kanssa, kun samaan aikaan käytiin pitkää oikeusprosessia Helsingin huumepoliisin entisen johtajan Jari Aarnion toiminnasta. Sarjassa huumerikostutkija Oskari Autiolla on oma ”vinkkimiehensä”, jota ei kuitenkaan kirjata mihinkään, koska vinkkimies, tässä tapauksessa nainen, on Aution entinen heila ja hänen lapsensa äiti. Myöskään Helsingin poliisissa ei tällaista tietolähdetoimintaa hoidettu lainmukaisesti.

Virkavelvollisuuden rikkomisesta ja lepsusta esimiestoiminnasta on tällä hetkellä syytettyinä korkeaa poliisijohtoa. Aarnio toimi huumepoliisin päällikkönä 1999 - 2013, ennen kuin hänet otettiin kiinni. Ansiokasta tutkintatyötä tekivät Helsingin Sanomien toimittajat Minna Passi ja Susanna Reinboth, joiden toiminnasta nähtiin Neloskanavalla sarjaelokuva Keisari Aarnio (2018).

Laura Suhosen käsikirjoittama ja Marja Pyykön ohjaama Koukussa oli ensimmäisen tuotantokautensa (2015) osalta suomalaisen sarjatuotannon parhaimmistoa. Koska tekijät ovat edelleen samat, voi toisesta kaudesta odottaa yhtä pätevää kerrontaa. Vaikka teemat pysyvät samoina, on asetelma nyt toinen, vaikka en siitä tarkkaan tiedäkään: Oskari Autio on ilmeisesti lipsunut enemmänkin laittomuuksien puolelle, kun taas entinen narkomaani ja Oskarin lapsen äiti Krista on saanut elämänsä paremmille raiteille. Aikaa edellisen kauden tapahtumista on kulunut kolme vuotta.

Mielenkiintoinen henkilö ensimmäisellä kaudella oli uutena miehenä huumepoliisiin tullut Riku Paananen. Hän pääsi vähän kärryille Oskari Aution vilunkipelistä, mutta ei kunnolla voinut puuttua asiaan, koska heidän esimiehensä Pentti Seppä piti koko ajan Aution puolia ja salli tämän säilyttää tietolähteensä salassa.

Sarja ei kuitenkaan ole vain poliisijuttu, vaan mukana on myös hankalia ihmissuhdekuvioita. Oskarilla on jo uusi avovaimo Juulia, mutta vanha suolakin janottaa. Siinä välissä on teini-ikäinen Niko-poika, joka on hämmennyksissä ja aika pihalla aikuisten touhuista. Nyt Niko on kasvanut nuoreksi aikuiseksi, jonka irtautuminen vanhempien vaikutuspiiristä on ilmeisen raju. Muutenkin tilanne on uusi ja panokset koventuneet, kuten Laura Suhonen on kertonut:

”Rikoskuvio on täysin uusi. Ensimmäisellä kaudella kuvattiin melko pienimuotoista huumekauppaa, toisella kaudella asialla ovat kovan luokan ammattirikolliset.” (Demokraatti 13.12.2018)

Koukussa on sekä juoneltaan että henkilöohjaukseltaan hyvää tasoa. Pääosissa ovat Tommi Eronen ja Matleena Kuusniemi.

Ulkomuistista tähän vielä aikaisempia hyviä kotimaisia rikossarjoja: Raid, Kylmäverisesti sinun, Rikospoliisi Maria Kallio, Tappajan näköinen mies. Jäiköhän jotakin pois?

kari.naskinen@gmail.com

Suomessakin teloitettiin yli sata noitaa

Televisiosta tuli sunnuntaina elokuva Ahvenanmaan noitavainoista vuonna 1666. Saara Cantellin ohjaama Tulen morsian (2016) kuvaa konkreettisesti sitä, miten nämä nykyajan someraivot ja vihapuheet ovat pikkujuttuja. Elokuva perustuu tositapahtumiin, joissa noidiksi syytettyjä naisia teloitettiin ja poltettiin rovioilla. Eikä kysymyksessä ollut mitenkään satunnainen ilmiö. Vuosina 1526 - 1689 annettiin Ruotsin valtakunnan itäisessä osassa eli nykyisen Suomen alueella arviolta noin 150 kuolemantuomiota noitaoikeudenkäynneissä. Tietoja kaikista tapauksista ei luultavasti ole, mutta varmentuneiden tapausten mukaan kuolemantuomioita annettiin ympäri maan, Turussa, Viipurissa, Oulussa, Vaasassa, Porvoossa, Asikkalassa, Hollolassa, Kemissä jne.

Elokuva kertoo siitä, kun 16 naista vangittiin Kastelholman linnaan, josta seitsemän kuskattiin julkisesti teloitettaviksi. Mestaaja kirveineen tuli Turusta. Uusi kihlakunnantuomari oli tullut panemaan noidat kuriin, ja kun tärkeimmäksi asiantuntijalausuntojen antajaksi kelpasi paikallinen kirkkoherra, niin jälkeä syntyi. Todisteeksi kelpasi vaikka harvinainen kengänkiillokerasva, jonka kirkkoherra todisti olevan paholaisen voidetta.

Noidat olivat kertomusten ja muun perinnetiedon mukaan pääasiassa naisia, niin tässäkin elokuvassa, mutta pelkästään näin ei asia ollut. Suomessakin puolet noituustuomion saaneista oli miehiä.

Elokuvassa tulee esille sekin, että noituussyytökset saivat alkunsa monesti ihan vain naistenvälisistä riidoista. Kun akoilla oli välit menneet poikki, toinen keksi, että menenpä papin luo ja kerron nähneeni kiistakumppanini noitumassa. Elokuvassa saarelta jo aikaisemmin noitana karkotetun kätilön kasvattitytär Anna rakastuu naimisissa olevaan mieheen ja saadakseen tämän vaimon pois tieltä Anna tekee ilmiannon vaimon noituudesta.

Anna saa käsiinsä myös varhaisen kirkollisen asiakirjan Canon Episcopin, jonka mukaan noituus on pelkkää pakanauskontoa. Paavi Innocentius VIII oli kuitenkin kumonnut tämän asiakirjan jo 1400-luvulla, joten Annan oli turha vedota siihen.

Vastikään on ilmestynyt historioitsija, fil. tri Mirkka Lappalaisen kirja Pohjoisen noidat (Otava, 2018), jossa uppoudutaan 1600-luvun mielenmaisemaan ja käsitykseen oikeasta ja väärästä, todesta ja epätodesta. Uuden ajan alun ihminen eli vaarojen keskellä: sairauksia ei osattu hallita, hulluus, kipu ja kuolema olivat aina läsnä. Kodit olivat ahtaita, kaikki kyttäsivät toisiaan, ja kirkko ja kruunu pitivät alamaisia vanhatestamentillisessa kurissa.

Noitahysteria tuli Ruotsiin muualta Euroopasta. Noitien väitettiin kaappaavan lapsia mukaansa Paholaisen juhliin trullien Blåkulla-nimiseen paikkaan. Pelko ja lynkkausmieliala levisivät. Valtio lähetti hysteriaa taltuttamaan pahamaineisia oikeuskomissioita. Alle kymmenessä vuodessa ne tuomitsivat kuolemaan satoja ihmisiä. Suomalaisessa kansanperinteessä on Blåkullan kaltainen naisten paikka Kyöpelinvuori, mutta eri tarkoituksessa, sillä Kyöpelinvuorelle pääsevät vain kunniallisesti eläneet vanhapiikaneitsyet.

Oikeuskomissioiden pöytäkirjoja ja virkamiesten aineistoja lukemalla on Mirkka Lappalainen päässyt sisälle ihmisen mielen pimeyteen. Kymmenet ja sadat ihmiset puhuvat näissä asiakirjoissa tapahtumista, jotka nykynäkökulmasta ovat täysin järjettömiä – mutta tuomarit uskoivat heitä. Ruotsin noitavainot osoittivat, että kansan verenhimolla ei ollut mitään rajoja, varsinkin kun valtiovallan kovat otteet aluksi lietsovat tilannetta.

”Noitavainoissa oli samoja elementtejä kuin myöhemmissä kansanmurhissa. Historia on monet surulliset kerrat osoittanut, että ihminen pystyy uskomaan mihin tahansa, jos ympärillä on samoista asioista vakuuttuneita ihmisiä”, sanoo Mirkka Lappalainen.

Suomeen levitessään noitahysteria lieveni jonkin verran, mutta tuomioita siis jaettiin. Tyypillisessä suomalaisessa noitaoikeudenkäynnissä jotakuta syytettiin esimerkiksi ruumiinvamman tuottamisesta tai petojen noitumisesta karjan kimppuun. Erikoista oli sekin, että jotkut syytetyt kertoivat itsekin olevansa noitia.

Todisteita noituudesta ei tietenkään voinut olla. Jos joku mamma luki vanhoja loitsuja ja sanoi olevansa maahisten sukua, sen ei olisi pitänyt riittää kuolemantuomioon, mutta niin vain kävi. Kun oikeudenkäyttö oli yhtä hataraa kuin ”noitien” touhut, homma karkasi käsistä.

Mirkka Lappalainen käy läpi muitakin suomalaisia oikeustapauksia, joissa tuomarit joutuivat miettimään totuuden ja todellisuuden rajoja. Näitä olivat tarinat kummituksista ja näkin kaltaisista olennoista. Mieleltään järkkyneet ihmiset ottivat harhoihinsa aineksia noitapuheista ja näkivät mustia olentoja, piruja ja paholaisia.

PALUU HUHU-
YHTEISKUNTAAN

”Nyt olemme palanneet tällaiseen huhuyhteiskuntaan”, sanoo Mirkka Lappalainen. ”1600-luvulla ei tietoa ollut. Nyt sitä on niin paljon, ettei tiedetä, mikä on totta. Huhut leviävät samalla tavalla kuin silloin. Uskotaan siihen, mitä muutkin uskovat. Fiksuillakin ihmisillä on huomattava valmius mennä mukaan.” (HS 22.10.2018)

”Sosiaalisessa mediassa vellovat ihmisvainot ja hysteria ovat nykyajan versio menneiden vuosisatojen noitavainoista.”

Tästähän meillä on todisteita. Noita-akkojen meetoo-kampanja on jo alkanut muistuttaa miesvainoa.

kari.naskinen@gmail.com

Lukutaito kehittyi hitaasti, kun koulumestarit olivat juoppoja

Suomessa pidettiin jo 1600-luvulla lukutaidon kehittämistä niin tärkeänä, että alettiin perustaa kiertokouluja. Rippikouluja jo oli, mutta niissä opittu ”lukutaito” rajoittui käytännössä Gezeliuksen tai Svebeliuksen katekismuksen osaamiseen ulkoa. Kinkereillä lukutaitoa testattiin, mutta huonoahan se oli. Tärkeämpi merkitys rippikoululla olikin siinä, että sen suoritettuaan pääsi kirkkoon ehtoollisille, mikä taas antoi mahdollisuuden naimisiinmenoon.

Kuningas antoi 1723 päätöksen, jonka mukaan vanhempien piti sakon uhalla opettaa lapsensa lukemaan kirjaa ja muistamaan Lutherin Vähä Katekismuksen. Jos tämä ei toteutunut, piti lapset viedä koulumestarin tai lukkarin luo oppiin. Uusi kuninkaan päätös saatiin 1762, jolloin määrättiin, että jokaisessa pitäjässä oli oltava pitäjänkoulu. Ei onnistunut.

Vielä 1800-luvullakin lukutaito oli huonoissa kantimissa. Päijät-Hämeen tutkimusseuran vuosikirjassa 2018 on kasvatuksen historian dosentin (Helsingin yliopisto) Saara Hakasteen kirjoitus ”Sisälukua ja puumerkkejä”, jossa hän käsittelee luku- ja kirjoitustaitoa hämäläisessä talonpoikaistalossa 1800-luvun Hollolassa.

Hollola oli seudun emäpitäjä, jossa seurakunnan rippikirjoihin pantiin merkinnät lukutaidosta. Rippikirjat toimivat myös väestökirjanpitona, ja lukutaitosarakkeeseen merkittiin vaihtoehtoisesti:

X (hyvä taito)
Y (edistyvä taito)
/  (välttävä taito)

Myöhemmin asteikko muutettiin viisiportaiseksi. Suurta huolta seurakuntalaisten lukutaidosta kantoi Hollolan uusi rovasti Sakari Cygnaeus. Hän oli aikaisemmin toiminut kirkkoherrana Hämeenlinnassa ja huomasi 1800-luvun alussa maaseudulle tultuaan, että seurakuntalaisten sivistystasoa pitää nostaa. Alku oli hankalaa, kuten Saara Hakaste kuvaa:

”Tilannetta korjaamaan palkattiin koulumestareita, mutta he olivat joko sopimattomia tai juoppoja ja työ jatkui hitaanpuoleisesti. Uuden kehityksen sysäsi alkuun Porvoon tuomiokapitulin kirje 1858. Asetettiin suuri toimikunta pitäjän säätyläisistä ja vihdoin päästiin päätökseen. Peräti kolme kiertokoulunopettajaa aloitti työt 1862. Opetusaika oli 32 viikkoa kahdeksassa kuukaudessa ja opetusaineet olivat lukeminen ja laulu.”

Minunkin äitini (s. 1918) kävi kiertokoulun. Mummoni hoiti homman hyvin lähettämällä opettajalle aina välillä kananmunia ja omenoita ja mitä milloinkin. Kiertokouluilla ei ollut omia koulurakennuksiaan, vaan opettaja kiersi kylissä, joissa lapset kokoontuivat johonkin isompaan taloon tai pappilaan. Kiertokouluja alettiin lakkauttaa vasta 1900-luvulla oppivelvollisuuslain myötä, mutta viimeinen kiertokoulu lakkautettiin vasta 1951 Puumalassa.

Lapsen tullessa kiertokouluun hänellä piti olla aapinen ja katekismus, joilla pääsi alkuun. Toiselle luokalle täytyi tuoda myös virsikirja, koska siinä vaiheessa piti jo pystyä virsien sanoja lukemaan. Lukemisen ja laulamisen lisäksi sai opetusta kirjoittamisessa ja laskennossa, mutta ainakin Hollolassa näistä ekstroista piti maksaa. Jossain ehkä riitti tiu munia ja hehto perunoita.

Kansakoulukin oli Hollolassa säätyläisten aloite, kuten Saara Hakaste kirjoittaa. Kansakouluasetus oli annettu 1866 ja Hollolassakin pantiin töpinäksi. Perustettiin yksityinen yhdistys, jonka johtoon tuli varakirkkoherra G.R. Böök, ja tältä pohjalta saatiin aikaan ensimmäiset kansakoulut, 1867 poikakoulu Uskilaan ja 1868 tyttökoulu Pyhäniemeen. Kirkollista perinnettä jatkava kiertokoulu toimi edelleen ja uusi kansakoulu aiheutti ihmetystä.

Kansakoulu juurtui hitaasti. Vielä lukuvuonna 1890-91 kävi kouluikäisistä 7-16-vuotiaista lapsista ylhäisempää kansakoulua vain 12 prosenttia, kun kiertokoulua kävi 67 prosenttia. Kotona opetettavia oli 13 prosenttia.

Saara Hakasteen (o.s. Jussila) kirjoituksessa on esimerkkitapauksena hänen oma Jussilan sukunsa, joka on lähtöisin Hollolan pitäjän Vesalan kylästä. Kuningas Kustaa Vaasan veroluetteloiden mukaan kylässä oli 1500-luvun puolivälissä viisi taloa.

Juhannuksena 1903 suku kokoontui yhteen Vesalan Jussilassa, kun juhlittiin Saara Sofia Malakiaksentytär Jussilan 70-vuotispäivää. Tämän yhteisen tapaamisen jälkeen Saara-muori eli vielä yhdeksän vuotta. Lapset ja lastenlapset jatkoivat elämäänsä mukanaan hämäläisen talonpoikaissuvun perintö, johon kuuluivat sekä luku- että kirjoitustaito.

- - - - -

Päijät-Hämeen tutkimusseuran vuosikirja on ilmestynyt vuodesta 1980 alkaen. Tämän vuoden kirjan (112 sivua) yleisotsikon Muuttuva osaaminen alla on 14 asiantuntija-artikkelia. Mielenkiintoisia juttuja.

kari.naskinen@gmail.com

In memoriam Aili Purtonen 1928 - 2018

Oopperalaulaja Aili Purtonen on kuollut 90-vuotiaana. Hän kuului niihin suomalaisiin naislaulajiin, jotka aikoinaan tekivät myös näyttävät kansainväliset urat; saman ikäpolven huippuja olivat mm. Lea Piltti, Aulikki Rautawaara, Irma Rewell ja Anita Välkki.

Aili Purtonen oli syntynyt Savitaipaleella 7.2.1928. Sieltä hän nuorena tuli opiskelemaan Lahden kansanopistoon ja pääsi samalla Viipurin musiikkiopistoon, jossa hänen laulunopettajanaan oli kolme vuotta Tauno Kaivola. Sen jälkeen Sibelius-akatemiaan ja puoleksitoista vuodeksi Kansallisoopperan kuoroon.

Kansallisoopperan Tannhäuserista ja Faustista 1957 Aili Purtonen sai jo pienet solistiroolitkin, ensikonserttinsa hän piti Helsingissä 1958. Lahden oopperayhdistyksen Carmeniin Aili Purtonen sai nimiroolin 1965, ja Uuden Suomen musiikkiarvostelija oli innoissaan: ”Aili Purtosta voi laulullisessa katsonnassa luonnehtia sensaatiomaiseksi. Tämä Carmen koristaisi jo tälläkin hetkellä mitä tahansa lavaa.”

Eikä siinä kauan mennytkään, sillä jo seuraavana vuonna Aili Purtonen aloitti pitkän uransa saksalaisissa oopperataloissa. Vuonna 1970 oli vuorossa jo se suurin kunnia: rooli Bayreuthin Valkyyriassa.

Aili Purtonen on kertonut päässeensä Martti Talvelan avustuksella Düsseldorfiin, jonka jälkeen lauloi Saarbrückenin, Nürnbergin ja Karlsruhen oopperoissa, yhteensä 13 vuotta. Aili Purtosen laaja ääniala oli kiinnittänyt huomiota Saksassa. Hänen ensimmäisen kiinnityksensä sopimuspaperiin merkittiin, että ”altsänger mit höhe” (korkea altto).

”Matala ääni minulla on jotenkin luonnostaan, sain sen kai isoisältäni, joka oli basso – ja aina minä lauloin pienenä, esimerkiksi paimenessa ollessani. Laulu minulle oli aina tärkeintä. Alle 10-vuotiaana jo rukoilin Taivaan isältä, että pääsisin isona jotenkin musiikin kanssa tekemisiin.”

Düsseldorfissa lauloi parhaimmillaan viisi suomalaista yhtä aikaa, Aili Purtosen lisäksi Raili Kostia, Timo Mustakallio, Matti Piipponen ja Veijo Varpio. Kohokohta oli, kun Talvela lauloi siellä vierailijana Boris Godunovissa, jossa mukana olivat myös Aili Purtonen ja Matti Piipponen.

Saksan-reissun jälkeen Aili Purtonen palasi Lahteen 1980 ja esiintyi vielä Lahden oopperan Jevgeni Oneginissa (1981), Oprissa ja Oleksissa (1982), Otellossa (1983) ja Muumi-oopperassa (1992). Paluu Lahteen oli tuntunut luonnolliselta siksikin, että hänen poikansa Lasse Junttila oli saanut vakanssin Lahden kaupunginorkesterista, jossa tämä nykyisin toimii oboen äänenjohtajana. Kansallisoopperassa Aili Purtonen vieraili Saksan-vuosinaan ja Lahteen palattuaan vielä kerran Tapaus Makropoulosissa (1988). Aili Purtonen kuoli Lahdessa 20.11.2018

kari.naskinen@gmail.com

Maailma ja me muutuimme

Yle Teemalla näytetään taas tänä iltana Italialaisen Ettore Scolan elokuva. Mehän rakastimme toisiamme niin paljon (1974) kertoo vanhenemisesta, sen myötä ihanteiden murenemisesta ja henkisestä tyhjyydestä. Se tulee Yle Teemalta sopivasti tänään Nooan päivänä. Myös elokuvan päähenkilöt yrittivät aloittaa alusta, parantaa maailmaa, mutta niin vain kävi, kuten yksi miehistä sanoo: ”Halusimme muuttaa maailmaa, mutta se onkin muuttanut meidät. Menimme läpi oman tulevaisuutemme ilman, että ymmärsimme sitä.”

Antonio, Gianni ja Nicola olivat vastarintaliikkeen partisaaneina taistelleet toisessa maailmansodassa paremman tulevaisuuden puolesta. Oli suuria toiveita, jotka kuitenkin johtivat pääasiassa epäonnistumisiin.

Ettore Scola (1931 - 2016) oli kommunisti, ja elokuvassa hän on jakanut omakuvansa tavallaan kahtia: Nicola on poliittisesti valveutunut elokuvakriitikko ja Antonio on kommunistisesti aktiivinen sairaanhoitaja. Gianni on edennyt hyvällä naimakaupalla rikkaaksi liikemieheksi. Miehet tapaavat nykyhetkessä, mutta takautumina käydään myös sotavuosissa ja niissä ajoissa, kun Antonio ja Gianni olivat rakastuneen samaan naiseen Lucianaan.

Scola teki elokuvia ensin käsikirjoittajana 1950-luvun alkupuoliskolla ja pääsi ohjaamaan kymmenen vuotta myöhemmin. Hänen uransa osui myös niihin aikoihin, jolloin italialainen neorealismi kasvoi suuriin mittoihin. Tuo tyylisuunta tarttui useimpiin sen ajan italialaisista ohjaajista, siis halu käsitellä todellisuutta. Nyt nähtävässä elokuvassa on myös kunnianosoituksia sen ajan suurille mestareille: omina itsenään ovat pienissä rooleissa mukana Federico Fellini ja Marcello Mastroianni sekä arkistomateriaalien kautta Vittorio De Sica ja Monica Vitti.

Scola omisti elokuvansa De Sicalle, joka kuoli 13.11.1974. Elokuvan ensiesitys oli Roomassa 21.12.1974. Ettore Scola oli jo nuorena poikana osunut koulumatkallaan kohdalle, kun De Sica oli Rooman Piazza Vittoriolla kuvaamassa yhtä Polkupyörävarkaan (1948) kohtausta.

”Sinä aamuna en mennyt kouluun, vaan jäin koko päiväksi katsomaan”, muisteli Ettore Scola Sodankylän elokuvajuhlilla 1990. ”Tämä episodi ratkaisi kohtaloni. Ymmärsin, että jonakin päivänä haluaisin kuulua tuohon näkemääni maailmaan.”

Sodankylässä Scola kertoi myös ensimmäisestä elokuvakokemuksestaan. Hän oli syntyisin pienestä eteläitalialaisesta Trevicon kylästä, jossa oli noin 500 asukasta. Muutaman kerran vuodessa tuli kuorma-auto, jonka lavalla oli projektori. Torille levitettiin valkokangas ja katsojat toivat mukanaan tuolit itselleen. Ensimmäisen elokuvasan Ettore näki 3-vuotiaana, Ohukaisen ja Paksukaisen Kaksi muskettisoturia (1933), josta Scola kertoi:

”Se pelotti minua kovasti, eikä kukaan muukaan torilla olleista nauranut. Tämä johtui osaksi siitä, että uuden ilmaisuvälineen tekniikka mykisti meidät. Lisäksi torilla oli kylmä. Tajusin vasta joitakin vuosia myöhemmin, että se oli koominen elokuva, jolle oli tarkoitus nauraa. Luulen, että tästä kaikesta on jäänyt siemen omiin elokuviini, jotka ovat tragikomedioita – niissä nauretaan, mutta mukana on paljon kylmyyttä, tuulta ja pelkoa.”

”Tapasin Laurelin ja Hardyn Roomassa parikymmentä vuotta myöhemmin, mutta silloin heidän uransa oli jo menossa alamäkeen, joten he olivat silloin myös hieman surullinen pari.”

Tuo tragikoomisuus on tyypillisesti esillä tämän illan elokuvassa. Siinä käydään läpi Italian poliittisen linjan muutoksia, mutta kuitenkin sellaisella itseironialla, että tarina ei ole mitään katkeraa kuvausta poliittisten unelmien murenemisesta. Mutta tätähän tämä elämä on, toiveita ja pettymyksiä, myös rakkaudessa, kuten elokuvan henkilöt huomaavat. Eivätkä vastarintaliikkeenkään ihanteet pitäneet kovin pitkään sodan loputtua.

Yle Teeman hieno Ettore Scola -sarja jatkuu tämän jälkeen vielä elokuvilla Terassi (1980) ja Hyvää yötä, majesteetti (1982).

kari.naskinen@gmail.com

Salavat Julajev ja Siiri Rantanen

Jokerit hävisi edellisen pelinsä Salavat Julajev Ufalle. Mielenkiintoinen nimi joukkueella. Salavat Julajev nimittäin oli runoilija ja yksi Venäjän talonpoikaissodan johtajista 1700-luvun lopulla. Ufassa on hänestä komea ratsastajapatsaskin.

Hieno idea. Mitä jos SM-liigan joukkueetkin nimettäisiin vastaavanlaisella perusteella, oman kaupungin tai alueen kunnialliseen historiaan liittyen? Tein itselleni assosiaatioleikin, jonka mukaan SM-liigan tilanne olisi uudelleen nimetyillä joukkueilla seuraava:

Matti Ahde Oulu
Paavo Nurmi Turku
Väinö Linna Tampere
Jean Sibelius Hämeenlinna
Arvi Lind Lappeenranta
Hjalmar Nortamo Rauma
Irma Rewell Vaasa
Siiri Rantanen Lahti
Juice Leskinen Tampere
Unto Seppänen Kouvola
Hanna Partanen Kuopio
Jörn Donner Helsinki
Alvar Aalto Jyväskylä
Kalle Holmberg Mikkeli
Eetu Salin Pori

Osalla näistäkin on jo patsaansa. On muuten hauska peli, kokeilkaapa pikkujoulupöydässä, millaisia nimiä tulee, jos otetaan mukaan muitakin kuin liigakaupunkeja. Keitähän tulee mieleen vaikkapa Espoosta, Heinolasta, Keravasta, Kokkolasta, Loviisasta, Rovaniemestä, Vantaasta…?

kari.naskinen@gmail.com

Terveydenhoidon (tietotekniikka)järjestelmä on perseestä

Nyt on ruma sana sanottava niin kuin se on. Kokemus asiasta tällä viikolla oli karmea.

Joudun vuosittain käymään laboratoriokokeissa kroonisen sairauden takia. Nyt tuli taas sen vuoro. Viimeksi lääkäri oli sanonut, että systeemi on muuttunut, eivätkä potilaat enää saa lähetettä eikä kutsua laboratorioon, vaan asia on hoidettava itse. Tästä se sitten alkoi.

Koska oikeita puhelinluetteloita ei enää ole, piti ensin internetistä etsiä kaupunginsairaalan laboratorion numero. Löytyi monen mutkan jälkeen. Soitto sinne ja vastaus nauhalta: ”Jonossa on 54 asiakasta. Voitte myös jättää puhelinnumeronne, niin soitamme viimeistään seuraavana päivänä.”

Noin kuuden tunnin kuluttua soitto tuli. Kun esitin asiani, sieltä sanottiin, että ei tämä nyt oikein onnistu, kun tietokoneohjelmaa ei juuri nyt saada auki. Antoi kuitenkin toisen puhelinnumeron, johon soittaa. Sama juttu: jonossa kymmeniä muita.

Siinä odotellessani aloin kokeilla, onnistuisiko sähköinen ajanvaraus, kun sellaista mahdollisuutta netissä tarjottiin. Pankkitunnuksilla pääsinkin sisään, mutta siihen se loppui. Laboratoriokokeita varten ei ollut klikattavaa kohtaa, mutta sen sijaan olisin voinut varata ajan mm. ehkäisyneuvonnasta ja synnytysvalmennuksesta. Lisäksi oli yksi kohta, jossa teksti: ”Kaikille avoimet jonot” – se kiinnosti, mutta yritin edelleen varata aikaa laboratoriosta.

Tuloksettoman sähköisen varausyrityksen jälkeen soitti sairaalasta toinen ihminen. Hänkin valitti tietokoneohjelmien hankaluutta, mutta lopulta homma onnistui, kun osasin vuodentakaisesta paperistani luetella ne verikokeet, jotka pitäisi ottaa. Jos tätä vanhaa paperia ei olisi ollut, tilanne olisi mennyt täysin jumiin.

Asia ei kuitenkaan vielä tällä ollut selvä. Tämä viimeinen rouva oli nyt tehnyt minulle lähetteen laboratorioon, mutta ei pystynyt varaamaan aikaa. Piti taas soittaa tai mennä nettiin. Tällä kertaa kokeilin nettiä ja nyt onnistui, huraa, klikkasin ajan ensi viikolle. Lisäksi klikkasin siitä kohtaa, missä kysyttiin, haluanko sähköpostiini varmistuksen, että olen onnistunut varaamaan ajan.

Varmistusta sähköpostiin ei ole tullut. Sen sijaan parin tunnin kuluttua sairaalasta taas soitti nainen, jolle kerroin, että asia on jo kunnossa. Seuraavana päivänä soitti seuraava. Hänelle kerroin taas, että monta soittoa on nyt tullut ja asiani on selvä. Hän sanoi, että tämmöstä tämä vähän on, kun heillä ei oikein ole tietoa näistä soitoista. Hyvää joulua.

Ensi viikolla menen varaamassani ajassa laboratorioon. Saa nähdä, huudetaanko sisään vai onko jokin kuitenkin mennyt pieleen tämänviikkoisessa touhussani.

kari.naskinen@gmail.com

Perustulo, aikuisten lapsilisä

Jos vihreä puolue saisi päättää, kaikille suomalaisille alettaisiin lapsilisän loputtua maksaa ns. perustuloa. Parhaillaan käynnissä olevan kokeilujakson aikana summa on 560 euroa kuukaudessa. Kokeilussa on mukana 2000 ihmistä. Vihreiden kanta tuli selvästi esille eilen, kun galluppien neljän kärkipuolueen puheenjohtajat olivat Keskuskauppakamarin järjestämässä keskustelussa.

Lapsilisienkin jakaminen kaikille perheille on erikoista. Olkoot perheen kuukausitulot vaikka sata tonnia, niin lapsilisät kilahtavat tilille. Sama idea on nyt vihreillä, joiden mielestä joka jannun pitäisi saada täysin vastikkeetonta perustuloa. Keskustan Juha Sipilä ei paikalla olleiden lehtimiesten mukaan täysin ymmärtänyt perustuloasiaa, mutta Kokoomuksen Petteri Orpo ja SDP:n Antti Rinne sanoivat selvästi, että ei olisi mitään järkeä maksaa perustuloa koko kansalle.

Täydellinen perustulojärjestelmä vastikkeettoman rahan jakamisesta tulisi tolkuttoman kalliiksi. Joitakin arvioita summasta on esitetty, ne ovat 10-20 miljardin euron luokkaa.

Sekä Orpo että Rinne sanoivat, että täytyisi olla jokin syy, miksi perustuloa maksettaisiin, siis tarveharkintaa. Mutta voisiko esimerkiksi laiskuus olla harkitsemisen arvoinen syy? Orpo sanoikin, että perustulo ja korkea työllisyys eivät ole mahdollisia samanaikaisesti.

Hyvinvointivaltio on hyvä järjestelmä, mutta ei se saa tarkoittaa vetelystenhoitovaltiota. Kaikille maksettava perustulo joka tapauksessa vähentäisi työn arvoa, koska perustulon ansiosta olisi helpompi lusmuilla ulos työkierteestä. Sitä paitsi ei hyvinvointivaltion perusperiaate voi olla myöskään, että se olisi ensisijaisesti köyhäinhoitovaltio. Heikoimmassa asemassa olevista on yhteiskunnan aina pidettävä huolta, mutta jos siinä asiassa mennään leväperäiseksi, tehdään samalla ”markkinointityötä” huono-osaisuuden puolesta: ei mitään väliä, kyllä valtio huolen pitää.

Lahden kaupunginhallituksen jäsen, eduskuntavaaliehdokas Sirkku Hildén (SDP) kirjoitti jokin aika sitten Etelä-Suomen Sanomissa tapauksesta, kun oli tavannut työttömän, joka on mukana Kelan perustulokokoilussa: ”Työtön kertoi, miten paljon helpotti tietää, että sai tietyn summan kuukaudessa ilman minkään lappujen täyttelemistä. Ilman todistamista kenellekään, että kyllä, olen oikeasti edelleen työtön ja joudun tulemaan vähällä toimeen. Sai tehdä vapaaehtoistyötä ja vaikka yhden päivän töitä siellä täällä ilman, että se vähensi tuota säännöllistä tuloa.”

Tässä siis hyvä esimerkki perustulon järkevyydestä ja toimivuudesta. Sirkku Hildén ei kirjoituksensa mukaan ole kaikille maksettavan perustulon kannalla. Hänen tapaamansa työtön oli joka tapauksessa selvästi vastuullinen kansalainen, mutta kaikki eivät sitä ole. Sekin koko tässä asiassa on vielä täysin auki, mikä se perustulon kuukausisumma olisi, 560 euroa, 800 euroa vai tonni.

kari.naskinen@gmail.com

Suur-Suomea tavoiteltiin ”humanistisista syistä”

Suomesta tehtiin ensimmäisen kerran vapauttamisretkiä Itä-Karjalaan 1918-22. Silloin se ei ollut virallista ja valtiollista toimintaa, mutta valkoisen armeijan ylipäällikkö C.G.E. Mannerheim vannoi jo 23.2.1918, että ”me luomme nyt mahtavan suuren Suomen”. Monenlaista touhua olikin, mutta sitten meni vähän aikaa rauhallisemmin, kunnes jatkosodan sytyttyä Suomen hyökkäysvoimat lähtivät valloittamaan Itä-Karjalaa.

Välirauhan aikana asiaa oli jo valmisteltu. Tasavallan presidentin Risto Rytin johdolla pantiin pari kuukautta ennen jatkosodan alkamista vireille hanke, jossa otettiin selvästi esille humanistiset tavoitteet. Valloitussodan avulla ne oli tarkoitus saavuttaa. Tätä humaania puolta korostaakseen Ryti määräsi tutkimustyöhön maantieteen professorin Väinö Auerin ja historiantutkija Eino Jutikkalan.

Erityisesti korostettiin sitä, että kysymyksessä on Suomen asia, joten valloitettavat alueet kuuluvat sitten ilman mutinoita Suomelle, eikä Saksa saa niistä aariakaan, vaikka saksalaisia tarvitaankin itse sotimiseen. Natsi-Saksalta Auer ja Jutikkala lainasivat nimen kirjalle, jota levitettiin saksalaisiin piireihin: Finnlands Lebensraum.

Paljon Karjalan historiaa tutkinut fil. tri Hannu Takala on todennut, että humanistisen tutkimuksen suunnitelmat ja sitä tehneen toimikunnan motiivit olivat kyseenalaisia. Enemmän tuntuu taustalla olleen sittenkin Suur-Suomen luominen kuin humanismi. Tämä ilmeni myös tutkimussuunnitelman loppulauseesta, jossa viitattiin selvästi Suur-Suomen nousuun.

Takala on Lahden museoiden tutkimuspäällikkö ja Turun yliopiston arkeologian dosentti. Hän kirjoittaa Itä-Karjalan Suur-Suomi-vaiheista kirjassa, joka varsinaisesti käsittelee Puna-armeijan Suomesta saamaa sotasaalista 1939-41 (SKS, 2017).

Takala kertoo, että heti kesällä 1942 lähti Suomesta 48 tutkijastipendiaattia Itä-Karjalaan ja myöhemmin kansatieteellisiä tutkijoita lähti sinne enemmänkin. Kun Takala käy kirjassa läpi neuvostoarmeijan keräämää saalista, niin samaa tekivät suomalaiset tahollaan:

”Sodan aikana suomalaiset keräsivät Äänislinnan museoon noin 950 esinettä, joista 500 tuotiin Suomeen sodan loppuvaiheessa.”

Tämän virallisen puolen rinnalla oli tavallista sotarosvousta. Pian Petroskoin valloituksen jälkeen suomalaiset varastivat museosta esineitä, minkä takia museo piti hetkellisesti sulkea ja panna aseistettu vartija ovelle, kuten kuva Takalan kirjassa osoittaa.

Syksyllä 1941 sotilasvirkailija Eino Nikkilä kyseli kadonneiden esineiden perään, jolloin hän sai vastauksen: ”Kenraali on valloittanut kaupungin ja hänellä on valta käyttää kaupungissa olevia esineitä mielensä mukaisesti.”

Petroskoin museossa oli myös laaja kirjasto, jonka kokoelmasta osa oli kaikesta päätellen peräisin Viipurin kaupunginkirjastosta ja siirretty Petroskoihin 1940-41. Eli suomalaiset pääsivät vain ottamaan omansa takaisin – iltalukemista rintamalle.

Humanistinen sotaretki Vienan Karjalaan jäi kuitenkin pahasti kesken eikä Mannerheim saanut miekkaansa tuppeen. Näin jäi myös tekemättä suunniteltu Karjalan museo Uhtualle. Näiden humanististen hankkeiden johtajana oli AKS:n mies Kustaa Vilkuna, joka toimi Sotasensuurin ja tiedotuskeskuksen johtajana, missä tehtävässä hän pystyi myös organisoimaan tieteellistä tutkimusta heimoveljien luona.

kari.naskinen@gmail.com

Ydinasesopimuksia ollaan purkamassa

INF = Intermediate Nuclear Forces Treaty = USA:n ja Venäjän sopimus, joka kieltää niiltä maasta laukaistavat keskimatkan ydinaseohjukset. Sopimuksen allekirjoittivat 1987 Ronald Reagan ja Mihail Gorbatshov.

Helsingin Sanomat ennusti eilisessä pääkirjoituksessaan, että sopimus on raukeamassa. USA:n mukaan Venäjä rikkoo koko ajan sopimusta, koska Venäjän SSC 8 -ohjuksen kantama on yli INF:n salliman rajan. Venäjä taas on kiinnittänyt huomiota siihen, että muut maat voivat kehittää sellaisia ohjuksia, jotka INF kieltää vain Venäjältä ja Yhdysvalloilta. Sopimuksen purkaminen olisikin ehkä helpotus molemmille.

Nato-maiden ulkoministerikokouksessa Brysselissä viime viikolla USA:n ulkoministeri Mike Pompeo antoi Venäjälle 60 vuorokautta aikaa ilmoittaa, että se luopuu SSC 8:sta. Lisäksi USA vaatii Venäjän tuhoavan Iskander-rakettijärjestelmän, mutta tämä lienee turha toivo.

Iskander-järjestelmän Venäjä rakensi sen jälkeen, kun Nato/USA oli ryhtynyt luomaan ohjustorjuntajärjestelmää Puolaan ja Romaniaan. USA ilmoitti, että se ohjuskilpi tarkoitettiin lähinnä Iranin uhkaa vastaan, mutta tottahan se suuntautui nimenomaan Venäjää vastaan. Tämän takia on turha luulla, että Venäjä luopuisi Iskander-ohjusjärjestelmästään.

Ulkopolitiikkaan erikoistuneen ajatuspaja CEIP:n tutkijan James Actonin mielestä Naton pitäisi nyt tulla apuun ja vaikuttaa sopimuksen jatkumiseen – voisiko Nato olla sovittelijana USA:n ja Venäjän välillä? Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov puolestaan sanoi viime viikolla, että Saksan pitäisi vaikuttaa Yhdysvaltoihin tässä asiassa.

Pompeo sen sijaan puhui jo uudesta sopimuksesta, joka korvaisi INF:n ja sitoisi mukaan ainakin myös Intian, Iranin, Pakistanin ja Kiinan. Näin laajaa sopimusta eivät asiantuntijat pidä realistisena, ei varsinkaan Kiinaa koskien. Vaikeata olisi Iraninkin kanssa.

Euroopan kannalta on hankalaa. EU-maat eivät Neuvostoliiton loppumisen jälkeen lähteneet kehittämään kunnollisia suhteita Venäjään, vaan menivät mukaan USA:n Venäjän-vastaiseen politiikkaan, jonka tavoitteena oli Naton laajentaminen Itä-Euroopan entisten sosialististen maiden alueille. Nyt tilanne on se, että EU-Eurooppa varustautuu Naton nimissä sotaan Venäjää vastaan. Tätä sotaa Suomikin toistuvasti harjoittelee Naton sotaharjoituksissa. Kun näissä olosuhteissa ohjussopimuksia perutaan, vaara Euroopassa lisääntyy.

Tätä samaa huonoa kehitystä voi lisätä sekin, että USA ja Venäjä eivät pidennä parin vuoden päästä umpeutuvaa START 2 -sopimusta (1993), joka kieltää maasta laukaistavat monikärkiset ydinohjukset. Pahimmassa tapauksessa koko kansainvälinen ydinasevarustelun kontrollijärjestelmä loppuu.

HS:n pääkirjoituksessa murehditaan USA:n sitä hankalaa asemaa, ettei Trumpilla ole yhtä paljon samanlaisia lyhyen kantaman ydinaseita kuin Venäjällä, joka on simuloinut niitä omissa sotaharjoituksissaan.

Hesaria lohduttanee kuitenkin se, että USA aikoo seuraavien 30 vuoden aikana uudistaa ydinasevarastojaan 1,7 biljoonalla dollarilla. Noista määrärahoista varmaan riittää jotakin myös lyhyen kantaman ydinpommeihin.  Eurooppakin saa tästä lisävarustelusta osansa, varsinkin Puola ja Baltian maat.

kari.naskinen@gmail.com

1918 meetoo

Sata vuotta sitten Suomessa käytiin sota. Osa työväenluokkaa nousi aseelliseen kapinaan porvarivaltaan vastaan. Ruumiita tuli, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja. Kun kaikkia ei saatu hengiltä taisteluissa, piti hoitaa myös sotavangeiksi saatujen teloituksia. Myös naisia pantiin riviin kuopan reunalle. Nappi ohtaan ja joukkohautaan.

Nyt on yhtä kapinaryhmän perinnepuoluetta Vasemmistoliittoa edustava kunnallispoliitikko Elisa Lientola Lahdessa hikeentynyt, kun itsenäisyyspäivänä poliitikkokollega läppäsi häntä takapuoleen. Jos Lahdessa 1918 teloitetut naiset seuraisivat nykymenoa pilvenreunalta, niin olisi heillä ihmettelemistä. Että pienet on murheet noilla nykyajan likoilla.

Tämän päivän Etelä-Suomen Sanomissa (Lahti) on tästä meetoo-asiasta niin iso uutinen, että sata vuotta sitten ei yhdellekään kansalaissotatapahtumalle annettu lehdessä yhtä paljon palstatilaa.

Joulukuussa 1918 saatiin sota-asia muodollisesti loppuun, kun valtionhoitaja P.E. Svinhufvud allekirjoitti asetuksen, jolla valkoisen puolen sotilaille annettiin syytesuoja kaikista sodan aikana tapahtuneista laittomuuksista. Näin helppoa ei ole näissä nykyajan meetoo-peleissä. Ensi keväänä Elisa Lientola ja Kokoomuksen Francis McCarron kohtaavat vaalikentän lisäksi myös oikeussalissa.

Älyttömyyksiin tämä touhu on mennyt. Metoo-kampanja olisi aivan asiallista, jos sillä kiinnitettäisiin huomiota sukupuolesta johtuvaan vallankäyttöön ja alistamiseen. On menty kuitenkin siihen, että tämän muoti-ilmiön turvin puututaan hyttysenpistoon verrattaviin pikkujuttuihin.

Kun on seurannut metoo-naisten vouhkaamista, on näyttänyt siltä, että asialla ovat varsinkin lespot ja muut kummajaiset. Kun tällaiset ”naiset” eivät yleensäkään pidä miehistä, niin hipaisu pyllyyn on tietenkin teloitukseen rinnastettava kauhutilanne.

Vasemmistoliiton äänestäjien joukossa on vielä niitäkin, joiden äidit tai isoäidit olivat keväällä 1918 keskitysleirillä tai joutuivat peräti teloitetuiksi. Heistä tämä punaisesta vasemmistoväristäkin jo luopuneen feministipuolueen nykymuodin mukainen meetoo-tohina saattaa näyttää kummalliselta.

kari.naskinen@gmail.com