Sammuta ja käynnistä uudelleen

Kolme ensimmäistä jaksoa amerikkalaista sarjaelokuvaa Halt and Catch Fire ovat luvanneet paljon. Aiheena on kuluttajille tarkoitettujen tietokoneiden suunnittelun alkuvaiheet 80-luvun alkuvuosina, ja varsin mielenkiintoisen alun jälkeen paljon on tosiaan odotettavissakin, sillä tuotantokausia tehtiin vuosina 2014-17 neljä, kaikkiaan 40 jaksoa. Kysymys on ankarasta kilpailusta, jossa kaikki keinot ovat käytettävissä. Tietenkin on teollisuusvakoilua ja muuta sellaista harmaalla alueella tapahtuvaa, sillä panokset ovat isot. Tämä sarja on sillä tavalla rutiinituotannoista poikkeavaa, että tapahtumiin ei mennä viihde edellä, vaan pureudutaan asioihin kuin dokumentaarisella tasolla, ei kuvaustyyliltään vaan asiasisällöltään, joskin näin maallikkona onkin vaikea sanoa, mikä tuolla alalla mitäkin on.

Sarja perustuu osittain tositapahtumiin, mutta Cardiff Electric on ainakin nimeltään kuvitteellinen it-alan yritys Pohjois-Teksasissa. Se palkkaa entisen IBM:n kovan markkinointimiehen Joe MacMillanin vetämään uutta PC-tietokonehanketta. Hän valitsee firman huippuinsinöörin Gordon Clarkin tekniseksi osaajaksi ja talon ulkopuolelta nuoren nörtin Cameron Howen koodariksi. MacMillan vie hankkeen heti kyseenalaiselle alueelle, kun tämä kolmikko saa selville IBM:n koneiden BIOS-koodin takaisinmallinnuksen avulla. Tarkoitus on tällä tavalla mutkan kautta koodata BIOS-klooni IBM:n koneesta. Tässä on heti näitä ummikolle hankalia termejä, mutta tapahtumien edetessä ne alkavat selvitä.

BIOS (Basic Input-Output System) on tietokoneohjelma, joka etsii ja lataa käyttöjärjestelmän tietokoneen keskusmuistiin ja käynnistää sen. Mutkia tulee tietenkin matkaan, ja tätä kuvaa sarjan nimikin, joka soveltavasti suomennettuna tarkoittaa, että sammuta kone ja käynnistä se uudelleen. Meillähän nämä ohjeet ja käskyt näyttöruudulla ovat jo selväkielisesti suomeksi. ”Sammuta ja käynnistä uudelleen” on hyvä nimi sarjaelokuvalle, jossa kehitystyötä tehtäessä tulee seiniä eteen ja taas on aloitettava alusta.

Tavallisia kuluttajia lähelle tuleva aihe on kannettavan tietokoneen kehittäminen. McMillan järkeilee, että tietokoneiden on tulevaisuudessa oltava liikuteltavia. Syntyy idea mikrotietokoneesta, joka olisi matkalaukkua pienempi. Kolmannen jakson loppuun mennessä kehitystyö ei vielä ole valmis, mutta sieltähän se tulee, kuten kaikki tiedämme. Todellisuudessa läppäriä (engl. laptop) ei kuitenkaan keksitty Teksasin Piipreerialla, vaan ensimmäinen massatuotantoon yltänyt ja kaupallisesti menestynyt kannettava tietokone oli Kalifornian Piilaaksossa Osborne Computer Co:n 1981 julkaisema 10 kiloa painanut Osborne 1.

Hyvin sarjassa kuvataan sitä, miten tällaiset tietokoneprojektit eivät ole yhden ihmisen hommia. Tarvitaan eri sektoreiden huippuosaajia. Tässä voimansa yhdistävät visionääri, teknisen puolen täystaituri ja ohjelmistonero, jolla on riittävästi luovuutta. Kun vähän vakoilin, mitä jatkossa tapahtuu, niin toisella tuotantokaudella Cameron Howe ja Clarkin vaimo Donna perustavat startup-yrityksen. Eteen tulevat rahoituksen, verkko-ongelmien ja työvoiman riittävyyteen liittyvät ongelmat. Ilmeisesti kohdalle tulee taas Halt and Catch Fire -tilanteita ja uudelleen alkupisteestä ylös. Mielenkiintoista nähdä, millaisen kokonaiskuvan tämä erionomaisesti alkanut sarja antaa it-alasta; montako konkurssiyrittäjää on tullut yhtä miljonääriä kohti?

Nyt pyörivistä sarjaelokuvista tämä on toinen erinomainen Helsinki-syndrooman ohella. Parempikin, koska tähän sarjaan ei keinotekoisesti ole ajoitettu niitä jaksojen päättäviä koukutuskohtauksia (ns. cliffhangereita), jotka ikään kuin pakottavat katsojan jatkavan ilman muuta seuraavalle jaksolle nähdäkseen miten ko. shokkitilanne laukeaa. Helsinki-syndroomassahan näin on jokaisen jakson päätteeksi.

Ensi maanantaina neljännessä jaksossa Cameron Howen sanotaan raatavan yötäpäivää BIOS-projektin kimpussa, kun pahin mahdollinen tapahtuu…

kari.naskinen@gmail.com

Suomi on maailman helpoimpia kieliä oppia, mutta PISA-tulos huononee

Suomalaisten nuorten asema PISA-lukutaitotukimuksissa on huonontunut. Helsingin Sanomissa oli tästä eilen iso juttu, koska nyt ovat asiat tosi huonosti: Virokin on mennyt Suomen ohi tässä OECD:n lukutaitovertailussa. Sattumalta eilen oli myös Jyväskylän yliopiston ikääntyneiden yliopistossa luento, jossa yliopiston entinen kehitysneuropsykologian professori Heikki Lyytinen käsitteli samaa asiaa. Lyytinen toimii nykyisin UNESCO-professorina päätehtävänään tehokkaan lukutaidon opetuksen maailmanlaajuinen edistäminen internettiä ja mobiiliteknologiaa hyödyntämällä. Suomen osalta Lyytinen sanoi, että poikien lukutaitoa on heikentänyt heidän suuri kiinnostuksensa tietokonepeleihin, ja vaikka suomalaiset tytöt ovat edelleen maailman kärkeä, niin heidän lukutaitoaan on viime vuosina vienyt alaspäin aktiivinen somessa pyöriminen.

Tämä tietenkin kuulostaa sikäli erikoiselta, että ovathan nämä asiat yleismaailmallisia. Lisäksi ihmetyttää, että suomalaisten lukutaito huononee, vaikka suomen kieli on johdonmukaisuudessaan yksi maailman helpoimmin opittavia kieliä, kuten Lyytinen sanoi. Tästä helppoudesta on yhtennä todisteena se, että poikkeuksellisesti suomalaislapsista puolet osaa lukea ennen koulunkäynnin aloittamista.

Tähän omakohtainen havainto tältä päivältä, kun meillä oli muutaman tunnin vahdittavana vähän yli vuoden ikäinen sukulaislapsi: mielenkiintoisin esine näytti olevan meidän Ullan puhelin, jonka näyttöä vauveli yritti sormella liikutella.

Nykyaika tuo lukutaidolle uusia vaatimuksia. Lyytinen sanoi, että tavallinen peruslukutaito ei enää riitä PISA-tutkimuksissakaan. Oleellista nimittäin on luetun ymmärtäminen tässä uudenlaisessa ympäristössä, jossa on pystyttävä erottamaan oikea tieto lisääntyneestä väärästä tiedosta. Kaikki tietävät valeuutisten olemassaolon, ja ne on osattava siirtää syrjään. Tämä koskee erityisesti digitaalista ympäristöä, josta on pystyttävä poimimaan oikea tieto erilleen väärästä.

Mielenkiintoinen kokemustieto Lyytiseltä oli, että lukemisen ymmärtämistä oppivat erinomaisesti dekkareidenlukijat. Pelkkä läpiluku ei riitä, vaan on ymmärrettävä hyvin lukemansa, koska juonesta on pysyttävä perillä ja ehkä myös pohdittava, kuka on syyllinen. Erikoisosaamisen alue taas on pikalukutaito; siihen kouliutunut kykenee nopeasti löytämään tekstistä ne asiat, jotka nimenomaisesti koskevat tekstin otsikon antamaa aihetta.

Maailmanlaajuisesti lukutaidon kanssa on valtavasti tekemistä, kuten Lyytinen UNESCO-tehtävässään tietää. Maailmassa on yli 250 miljoonaa lukutaidotonta lasta, joista noin puolet eivät ole oppineet lukemaan, vaikka ovat käyneet koulussa monta vuotta. Yksi syy tähän on vähäinen lukutaidon tutkimus Afrikassa.

”Yhdysvalloissa puolestaan on sellainen ongelma, että espanjankielisten perheiden lapsille ei anneta lukutaito-opetusta espanjan kielessä. Lapset puhuvat espanjaa, mutta eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa – jos osaisivat, heidän olisi paljon helpompi oppia myös englantia. Tämä on kuitenkin poliittinen päätös”, sanoi Lyytinen.

UNESCO:n ja Jyväskylän yliopiston yhteistyö tukee lasten oikeutta oppia omalla äidinkielellään. Erityisesti Afrikassa suuri osa lapsista joutuu edelleen opettelemaan lukemaan vieraalla kielellä.

SUOMEN KOULU-
SAAVUTUKSET VAARASSA

Tänään julkistettiin OECD:n arviointiraportti, joka käsittelee varhaiskasvatuksen sekä esi- ja perusopetuksen laatu- ja tasa-arvo-ohjelman tavoitteita ja toimia Suomessa. OECD esittää koulutuksen rahoituksen uudistamista, varhaiskasvatuksen osallistumisasteen lisäämistä ja laadun kehittämistä sekä oppimiserojen kaventamista lähikouluperiaatetta vahvistamalla.

Suomen mainetta on edistänyt korkean osaamisen lisäksi kyky yhdistää koulutuksen laatu ja tasa-arvo. Viimeaikaiset trendit viittaavat kuitenkin siihen, että Suomen merkittävät saavutukset ovat vaarassa. Suomen menestyminen kansainvälisissä arvioinneissa on heikentynyt viimeisen vuosikymmenen aikana ja samalla osaamisen erot oppilaiden ja oppilasryhmien välillä ovat kasvaneet.

OECD suosittelee nyt kasvatuksen ja koulutuksen rahoitusjärjestelmän uudistamista huomioimaan paremmin rahoituksen tasa-arvoa edistävä vaikutus. Varhaiskasvatuksen osallistumisasteen nostamiseksi raportissa suositetaan niin ikään rahoitusjärjestelmän muutoksia. Raportissa nostettiin esille kotihoidontuki varhaiskasvatukseen osallistumista rajoittavana tekijänä. Vanhemmille suunnattu tehokas tiedottaminen ja palveluohjaus varhaiskasvatuksen merkityksestä ovat myös tärkeitä toimia osallistumisasteen nostamisessa. Toisena kokonaisuutena suosituksissa nostetaan varhaiskasvatuksen laadun vahvistaminen mm. henkilöresurssien turvaamisen osalta.

Koulutusmahdollisuuksien tasaamiseksi OECD ehdottaa puuttumista koulujenväliseen segregaatioon kiinnittäen erityistä huomiota sosioekonomisesti heikommassa asemassa oleviin väestöryhmiin ja maahanmuuttajaväestöihin. Raportissa esitetään lähikouluperiaatteen vahvistamista ja painotetun opetuksen järjestämistä siten, että sen vaikutus oppilasryhmien eriytymiseen on mahdollisimman vähäinen.

kari.naskinen@gmail.com

Ilmastonmuutoksen vakavuus asteikolla 1-10 on 10

Ympäristömuutoksen professori Atte Korhola Helsingin yliopistosta sanoi, että uutta tietoa ja tutkimustuloksia ilmastonmuutoksesta tulee koko ajan niin paljon, että uusinta kirjaansa kirjoittaessaan hän joutui siihenkin tekemään muutoksia kesken kirjoitustyön (Tämä ihmisen luonto, Otava 2022). Korhola puhui eilen Helsingin yliopiston entisten opiskelijoiden yhdistyksen Tietokirjaklubissa, jossa hän tarkasteli tutkimustietoon liittyvää epävarmuutta ja tarvittavia yhteiskunnallisia muutoksia. Hän otti esille myös sen, että ilmastonmuutosta mediassa käsiteltäessä tehdään välillä myös jonkinlaista ”viihdejournalismia” puhumalla maailmanlopusta ja muista kauheuksista. Korholan toive on, että ympäristöongelmista voidaan puhua monipuolisesti ja asiallisesti ilman apokalyptistä retoriikkaa.

Äärimmäisen vakava asia joka tapauksessa on. Korholaa haastatellut tietokirjallisuuden professori Pirjo Hiidenmaa kysyi häneltä, mikä on ilmastonmuutoksen vakavuusaste nyt asteikolla 1 - 10. Vastaus tuli heti: 10. Toisaalta Korhola vastasi kysymykseen ihmisen ja luonnon omiin mahdollisuuksiin ilmastonmuutoksen torjumisesta samalla asteikolla: optimistisesti 9.

”Luonto on muuntautumiskykyinen. Ei meitä sukupuutto uhkaa, mutta uudenlaista sopeutumista ihmiskunnalta edellytetään. Ihminen on aina keksinyt keinoja uhkia vastaan ja niin käy nytkin”, sanoi Korhola.

Ison toivonsa Korhola panee fuusiovoimaan eli vedyn hyödyntämiseen energiantuotannossa: ”Jos olisin diktaattori, määräisin maapallolle progressiivisen hiiliveron, ja sen tuoto sijoitettaisiin innovaatiorahastoon, jota käytettäisiin fuusioreaktorien kehittämiseen.”

Ensin on kuitenkin pyrittävä sellaisiin ratkaisuihin, joihin ihmisillä on jo nyt mahdollisuus. Korhola mainitsi esimerkkeinä metaani- ja liikennehaittojen torjunnan. Metaania on merenpohjissa, trooppisissa soissa ja sitä purkautuu ilmastoon paljon maataloudesta. IPCC:n uusimmassa raportissa tämä on nostettu merkittäväksi tekijäksi. Ilmakehään päästessään metaani on 20-40 kertaa voimakkaampi kasvihuonekaasu kuin hiilidioksidi. On arvioitu, että maataloussektori ja ruoantuotanto aiheuttavat 26 prosenttia maailmanlaajuisista kasvihuonekaasupäästöistä. Juuri nyt metaania pulppuaa ilmaan myös Nord Stream -putkista.

Liikenteestä Korhola sanoi, että pahinta on maaliikenne, pahempaa kuin lentäminen. Tähän liittyy se asia, että maaliikenne edellyttää valtavia väyläinvestointeja, joiden tieltä on hiilinielujakin raivattava pois. Lentoliikenne tarvitsee maassa vain lentokentät. Eikä lentoliikenteen osuus kokonaispäästöistä ole kuin 2-4 prosenttia.

Autoliikenteessä ajankohtainen asia on tietenkin sähköistyminen. Kaksipiippuinen juttu: jos ajateltaisiin, että nyt kaikki autot muuttuisivat sähkökäyttöisiksi, lopputulos olis ympäristön kannalta epäedullisempi kuin nykytilanne, koska autojen koko elinkaari huomioon ottaen sähköautoteknologia on enemmän ilmastoa ja luontoa rasittavaa kuin polttomoottoriautojen.

”Sähköllä tai polttomoottorilla, niin tärkeintä on, että liikennettä voitaisiin vähentää”, sanoi Korhola.

Muutama päivä sitten Korhola kirjoitti Twitterissä, että isojen polttoainesyöppöjen katumaastureiden myynti lisääntyi 42 % koronavuonna 2020. Niiden päästöt vastaavat koko meriliikenteen ilmastopäästöjä. Jos maastureiden omistajat ajateltaisiin omana valtiona, olisi kysymyksessä maailman 7. eniten ilmastopäästöjä aiheuttava valtio.

kari.naskinen@gmail.com

Yleisradio poliitikkojen kuristusotteessa

Viime viikolla ilmestyi psykoterapeutti ja tietokirjailija Katriina Järvisen kirja valtakunnan hovinarriksi ja provokaattoriksi kutsutusta Ruben Stilleristä. En ole sitä vielä lukenut, mutta Helsingin Sanomat ehti jo eiliseen lehteen tehdä Stilleristä ison jutun. Siinä käydään lyhyesti läpi myös ne asiat, joiden yhteydessä Stiller joutui napit vastakkain työnantajansa Yleisradion kanssa – sai potkutkin, koska oli astunut liian isoille varpaille. Tämä oli se tapaus vuodelta 1993, kun Stiller sanoi suorat sanat Ylen aluetoimintaa johtaneesta kepulaisesta Tapio Siikalasta, josta oli tulossa Ylen radiotoimialan johtaja ja koko yhtiön varatoimitusjohtaja. Ylen Radiomafia-kanavan suorassa lähetyksessä Stiller täräytti kuuluisaksi tulleen mielipiteensä: ”Minä kuulin, että Tapio Siikalasta, tuosta keskustalaisesta kökkötraktorista kaavaillaan tämän lafkan, missä minä olen töissä, puheenjohtajaa.”

Siikala oli kepun puoluehallituksen jäsen, joka oli Ylen tehtävissä tullut jo tunnetuksi mm. lestadiolaisuutta, sotapappeja ja Yleisradiota itseään koskevien ohjelmien hyllyttäjänä ja sensuroijana niin, että oli syntynyt ivamukaelma ”Siikala, Siikala, näytä sakses, onko huomenna showta”. Stiller pantiin pakkolomalle kolmeksi kuukaudeksi, mutta kun hän heti viikkoa myöhemmin meni Outi Poppin ohjelmaan haukkumaan radiojohtaja Olli Alhon, toimituspäällikkö Pentti Kemppaisen ja muut Ylen poliittisin perustein nimitetyt johtajat, tuli myös potkut.

Vuonna 2009 Stiller palasi television puolelle juontamaan Pressiklubia. Mutta taas osui Keskustapuolue kohdalle, nyt kovimmasta päästä eli otsikkokuvassa olevat puheenjohtaja Juha Sipilä ja Yleisradion päätoimittaja Atte Jääskeläinen. Tämä tapahtui 2016, jolloin paljastuivat pääministeri Sipilän koplaukset kaivosyhtiö Terrafamen kanssa. Tuli kielto, ettei Stiller saa käsitellä asiaa Pressiklubissa, ja uhattiin taas erottamisella. Jääskeläisen suora alainen, uutis- ja ajankohtaistoiminnan radio- ja tv-lähetyksistä vastaava päällikkö Marjo Ahonen oli kiikuttanut Stillerin työpöydälle paperin: ”Mikäli jatkat edelleen em. ohjelman valmistelua toimituksen johdon asettaman journalistisen linjan vastaisesti, irtisanomme työsuhteesi. Helsingissä 29.11.2016 Marjo Ahonen, päällikkö, vastaavan päätoimittajan sijainen.”

Sipilä ja Jääskeläinen hävisivät kuitenkin tämän ottelun, koska Suomen Kuvalehti sai tiedon Ylen kärhämästä ja veti otsikon ”Pääministeri Sipilä vaiensi Ylen. Uutisten johto hyllytti Sipilä-jutut – Ruben Stiller sai varoituksen”. Tämän jälkeen myös Pressiklubi käsitteli asiaa.

Vuotta myöhemmin ilmestyi kirja Ylegate (Barrikadi, 2017), jossa Jääskeläisen itsevaltaisesti johtamaa tuhannen työntekijän Yleä käsitellään suorin sanoin: ”Harmittomia uutisia saa tehdä vapaasti, mutta yhteiskunnallisiin vaikuttajiin kohdistuvaa kriittistä uutisointia Jääskeläinen rajoittaa kovaotteisesti. Viime vuosina ovat poliitikot tukevoittaneet otettaan mediassa, eivät pelkästään Yleisradiossa. Monen vallankäyttäjän mielestä median valta on kasvanut liian suureksi. Poliitikkojen puheissa jopa perinteisiä tiedotusvälineitä on nimitelty valemedioiksi.”

Yleisradio on hankalassa asemassa, koska se on suoraan poliittisessa ohjauksessa. Yle-verokin on sellainen rahoitusmalli, että se mahdollistaa enemmistöhallitukselle Ylen talouteen puuttumisen vaikka vuosittain budjettimenettelyn kautta. Ylen johtajien on siis syytä olla suututtamatta poliitikkoja, ja heidän joukossaan on ilman suututtamistakin sellaisia, jotka olisivat heti valmiit lakkauttamaan koko Ylen turhana menoeränä, koska eikös niitä kaupallisia kanavia ole ihan tarpeeksi, MTV, Alfa-tv ja muita.

Stillerin, Sipilän ja Jääskeläisen yhteenotto tapahtui siis 2016. Huhtikuussa 2017 Suomi menetti monivuotisen paikkansa lehdistönvapauden kärkimaana Toimittajat ilman rajoja -järjestön vertailussa. Samoihin aikoihin Jääskeläinen lähti Ylestä. Nykyisin hän toimii Lappeenrannan - Lahden teknillisen yliopiston työelämäprofessorina; sinne kannattaa hakeutua opiskelemaan työelämän realiteetteja.

kari.naskinen@gmail.com

P.S. Fb:n kommenttiriveiltä sain tuoreempaa tietoa: Jääskeläinen on LUT:n jälkeen nimitetty opetus- ja kulttuuriministeriön ylijohtajan virkasuhteeseen syksyyn 2025 asti. Hän toimii ministeriön korkeakoulu- ja tiedepolitiikan osaston päällikkönä. Jääskeläisen osaamisalueeseen taisi kuitenkin paremmin sopia nimenomaan työelämän realiteettien opettaminen, kun niihin kuuluu myös poliitikkojen edessä nöyristely

Tulo- ja varallisuuserot ovat aliarvioituja

Mielisairauksien määrä, eliniänodote, lukutaidottomuus, väkivalta, ne kaikki kytkeytyvät yhteiskunnan epätasa-arvoisuuteen, eivät niinkään sen vaurauteen. Mitä suuremmat tuloerot, sitä huonommin kansalaiset voivat - niin köyhät kuin rikkaatkin. Nottinghamin yliopiston sosiaaliepidemiologian entinen professori Richard G. Wilkinson luennoi Kalevi Sorsa -säätiön tilaisuudessa Musiikkitalossa ja sanoi, että eriarvoisuus on merkittävä este myös pyrittäessä kohti ympäristön kannalta kestävää yhteiskuntaa.

Yhdessä Yorkin yliopiston epidemiologian professorin Kate Pickettin kanssa Wilkinson kirjoitti kirjan Tasa-arvo ja hyvinvointi, jonka Helsingin Sanomat julkaisi suomeksi 2011. Siinä pienempien tuloerojen hyötyjä luetellaan lisää: vähemmän terveyteen ja hyvinvointiin kohdistuvia ongelmia kuten teiniraskauksia, liikalihavuutta sekä päihde- ja huumeongelmia.

Professorit kirjoittavat myös stressiteoriasta, jonka mukaan tulot kertovat myös ihmisten asemasta yhteiskunnassa. Hyvätuloisten korkeampi sosiaalinen asema on tilastollisesti yhteydessä terveyden ja eliniänodotteen kanssa. Huono asema yhteisössä stressaa ja heikentää terveyttä, alentaa vastustuskykyä ja johtaa terveyden kannalta huonoihin selviytymiskeinoihin, kuten päihteidenkäyttöön, ylensyömiseen ja väkivaltaan.

Suomi on kansainvälisissä vertailuissa pienten tuloerojen maa. Helsingin Sanomien tiedesivulla oli äsken juttu tutkimuksesta lasten ja nuorten sosiaalisen median käytöstä, mukana Suomikin. Maakohtaisia tuloksia jutussa ei ollut, mutta ilmiöt lienevät aika samanlaisia kaikkialla: ”Tutkijoiden mukaan näkyvät taloudelliset erot luokkatovereiden kesken voivat johtaa ahdistukseen ja heikentää itsetuntoa, jos lapsi kokee, ettei pärjää vertailussa. Lapsi saattaa paeta someen hakeakseen lievitystä heikoksi koettuun omaan asemaansa.” (HS 13.9.2022)

Entä sitten? Facebook, Instagram, Snapchat, Tiktok, Whatsapp ja mitä kaikkia niitä onkaan. Vertailua niidenkin kautta tapahtuu, joten statusahdistus voi vain kasvaa.

Nyt kun energian hinta nousee, tasa-arvoisuus saa lisää kolhuja. Runsaan viikon kuluttua Kalevi Sorsa -säätiö julkaisee liikenneköyhyyttä käsittelevän raportin, jonka on tehnyt Tampereen yliopiston Liikenteen tutkimuskeskus Vernen johtaja, professori Heikki Liimatainen. Liikenneköyhyys on sitä, että ihmisen hyvinvoinnille välttämättömät liikkumisen tarpeet eivät täyty kohtuullisella vaivalla, kohtuullisessa ajassa eikä kohtuullisin kustannuksin. Liimatainen tarjoaa konkreettisia politiikkatoimenpiteitä, joilla liikenneköyhyyttä voitaisiin ehkäistä. Liikenneköyhyys liittyy usein palveluiden etäisyyteen ja joukkoliikenteen saavutettavuuteen. Poliittisten päättäjien pitäisi vähentää liikenneköyhyyttä palveluverkkoa laajentamalla sekä yhdyskuntarakennetta ja liikennejärjestelmää määrätietoisesti kehittämällä. Tällaiset toimenpiteet vähentäisivät samalla liikenteen päästöjä.

YHTEENVETO ERI-
ARVOISUUDEN TILASTA

Vuonna 2020 Kalevi Sorsa säätiö julkaisi monen tutkijan kirjoituksia eriarvoisuuden tilasta Suomessa. Joitakin johtopäätöksiä niistä:

- Tilastolähteisiin perustuvat tiedot tulo- ja varallisuuseroista ovat aliarvioita todellisuudesta.
- Tutkimukset osoittavat, että tuloerojen kasvu tai suuret tuloerot eivät edistä talouskasvua, pikemminkin haittaavat sitä. Tämän ovat todenneet myös IMF ja OECD.
- Tulo- ja varallisuuserojen kaventamisen näkökulmasta olisi perusteltua luopua eriytetystä ansio- ja pääomatulojen verotuksesta ja muuttaa verojärjestelmä kauttaaltaan progressiiviseksi.
- Korkea-asteen koulutuksen laajentaminen aloituspaikkoja lisäämällä vähentää eriarvoisuuden periytymistä.

kari.naskinen@gmail.com

Roskasäästöpankkijohtajat pääsivät kuin koirat veräjästä

Sarjaelokuvassa Helsinki-syndrooma ei ainakaan vielä ole käsitelty omaisuudenhoitoyhtiö Arsenal Oy:n roolia pankkikriisissä. Arsenal perustettiin osaksi pankkituen hallinnointia ja se aloitti toimintansa vuoden 1994 alussa, tehtävänä ensisijaisesti säästöpankkien ongelmaluottojen hallinnoiminen. Vaikka sillä oli hyvin julkinen tehtävä, se toimi varsin itsenäisesti. Palasi asia mieleen, kun yksillä syntymäpäivillä äskettäin tapasin asiasta kirjan tehneen oikeustieteen lisensiaatin Pertti Eilavaaran, joka on hoitanut professuuria Lapin yliopistossa ja ollut Jean Monet -oppituolin haltija. Eilavaara on profiloitunut erityisesti eurooppaoikeuden ja hallinto-oikeuden asiantuntijaksi. Kirjassaan Pankkituen hallinto (Pandecta, 1994) hän totesi, että Arsenal hoiti pankkitukiasiaa kantamatta siitä mitään julkista vastuuta. Arsenal pystyi periaatteessa kieltäytymään käyttämästä pankkitukea valtiolle hyödyllisellä tavalla ilman sanktioita. Käytännössä tämä tarkoitti, että eduskunnan budjettivaltaa oli tosiasiallisesti siirtynyt Arsenalille, jonka osakkaina olivat valtio (69 %) ja valtion vakuusrahasto (31 %).

Oman selustansa roskapankki Arsenalin johto oli tukevasti turvannut. Sen kuudelle hallituksen jäsenelle ja toimitusjohtajalle oli otettu 20 miljoonan markan vakuutus mahdollisten kömmähdysten varalta. Arsenalin palvelukseen otettiin noin 550 ihmistä, joista valtaosa tuli Suomen Säästöpankki Oy:stä. Joitakin sp-johtajia otettiin myös valtion vakuusrahaston palkkalistoille. Entiset säästöpankkijohtajat siis jatkoivat leppoisasti siitä, mihin möhlimistensä takia olivat jääneet, eikä jääviysongelmista välitetty. Tämä nimityspolitiikka heitti heti alkuunsa epäilyttävän varjon Arsenalin toiminnan ylle.

Tämä johti kummiin tilanteisiin. Entiset pankinjohtajat hoitivat Arsenalissa sellaisten yritysten asioita, joiden kriisihallituksiin he olivat aikaisemmin kuuluneet. Eilavaara: ”Tuntuu yhteiskunnallisesti perusteettomalta, että Arsenalin johtaviin tehtäviin valittiin pääasiassa sellaisia henkilöitä, jotka ovat olleet osaltaan aiheuttamassa arviointi- ja muilla virheillään pankkituen tarpeen.”

Helsinki-syndroomassa käydään läpi kuvitteellista tapausta, jossa pankinjohtaja suoraan huijasi yrittäjäperhettä. Arsenal jatkoi samaa touhua. Tiettävästi se osti ylihintaan omaisuutta sellaisilta yrityksiltä, joilla oli isot vastuut, ja vastaavasti myi alihintaan sellaisille yrityksille, joiden kanssa Arsenalin henkilöstöllä oli ollut aiemmin yhteistyötä muissa yhteyksissä. Eilavaaran kirjassa otettiin esille sellaisiakin koplauksia, joissa Arsenal ja Kela olivat yhdessä järjestämässä erikoisia omistusjärjestelyjä:

”Yrityksen omistajat on vapautettu aikaisemmista takausvastuistaan kokonaisuudessaan sillä perusteella, että yrityksen velkataakkaa oli kevennetty omistuksen säilyessä samana. Pulmallisimpia ovat tilanteet, joissa jo kerran rahoitettu yrittäjä, jonka yritys on ajautunut Arsenalille, perustaa uuden yhtiön ja ostaa Arsenalilta huomattavan edulliseen hintaan jo kerran aikaisemmin rahoitetun sijoituskohteen. Uskottavuus kärsii pahoin, jos tällaisen yhtiön takana on entisiä säästöpankkijohtajia, jotka ovat rahoittaneet ko. kohteen alunperin luototusohjeita rikkoen.”

Varsinaisen pankkituen pääasialliset saajat olivat SKOP, STS-Pankki, Suomen Säästöpankki ja Arsenal. Tukea annettiin rahallisesti 61 miljardia markkaa ja takauksina 28 miljardia. Veronmaksajien lopulliseksi kokonaistappioksi pankkikriisistä on arvioitu noin 50 miljardia markkaa eli nykyrahassa noin 10 miljardia euroa. IMF:n raportin mukaan pankkikriisi maksoi Suomessa 12,8 % bkt:stä, Ruotsissa 3,6 % ja Norjassa 2,7 %. Suomen malli ei ollut toiminut, vaikka kuinka oli kyykytetty yksityisiä velallisia.

Helsinki-syndroomassa käsitellään yhden kyykkyyn ja lopulta itsemurhaan ajetun yrittäjän tapausta. Isänsä yrityksen takaajaksi 18-vuotiaana houkuteltu Elias Karo (roolissa Peter Franzén) vaatii panttivangeikseen ottamaa neljää toimittajaa selvittämään pankin ja pankinjohtajan toimia isänsä yrityksen alasajossa ja omaisuuden haltuunotossa. Elias on 30 vuotta kärsinyt antamansa takauksen maksuvelvoitteista, ja koronaviruspandemia on vain pahentanut hänen oman yrityksensä asioita. Sarjan neljäs jakso tulee sunnuntai-iltana.

Pertti Eilavaara: ”Miksi yritysten tervehdyttäminen julkisin varoin tapahtuu salassapitoperusteen alaisena, kun jo vähäisenkin myönnetyn sosiaali- tai opintoavustuksen summa on julkinen hallintopäätöksen osana?”

kari.naskinen@gmail.com

Kalsaritöllötystä

Kalsarikännistä on tullut kansainvälinen ilmiö. Australiassa on tuotu markkinoille Kalsarikännit-niminen olutkin.

Tarkoittaa siis, että päivän voi viettää kotona päivävaatteisiin pukeutumatta ja keskiolutta hörppäillen. Tai väkevämpiäkin. Varsinkin ahdistavimpana korona-aikana tällainen lisäsi suosiotaan, kun ei baareihin päässyt, eikä kavereitakaan uskaltanut lähteä tapailemaan.

Filmihullu-lehdessä 3/2022 kirjoittaa nyt televisio- ja populaarikulttuuritohtori Markku Koski, että uusi ilmiö on kalsaritöllötys. On nimittäin yleistynyt tapa, että television sarjaelokuvia katsotaan yhteen pötköön vaikka aamusta iltaan. Tämän mahdollisuuden tarjosi ensimmäisenä Netflix, joka 2013 julkaisi yhtä aikaa House of Cardsin ensimmäisen tuotantokauden kaikki 13 jaksoa, yhteensä noin kymmenen tuntia. Samanlaisen mahdollisuuden tarjoaa nykyisin Yle Areena joidenkin sarjaelokuvien osalta, tai kalsaritöllötykseen voi mennä ainakin siinä vaiheessa, kun kaikki jaksot on televisiosta tullut, minkä jälkeen ne ovat tallenteina Areenassa.

Tämä on yksi osa sitä isoa muutosta, joka televisonkatselussa on tapahtunut. Enää ei ”koko Suomi” katso samanaikaisesti Me Tammeloita tai Rintamäkeläisiä. Vaikka kyllä tällaista yhtenäiskulttuuriakin vielä on, mistä kertovat viime viikonkin katsojaluvut: torstai-illan puoli yhdeksän uutisia katsoi 860 000 ihmistä, Elämäni biisiä 760 00, A-studiota 510 000, dokumenttiohjelmaa kuningatar Elisabetista lauantaina 420 000, Harakkamurhia 340 000 jne.

Kosken esille ottama maratonkatselu joka tapauksessa on melko uusi asia. Se on samalla muuttanut ihmisten juttelutilanteita, kun enää ei edetä suosikkisarjojen kanssa samaa tahtia. Joku kysyy innoissaan tuttavaltaan, katsoiko eilisen sarjan avausjakson – no katsoin, mutta katsoin sen kyllä viimeiseen jaksoon asti. Siihen on keskustelu stopattava, etteivät sille aloittelijalle paljastu sarjan loput tapahtumat.

Oma kokemukseni koskee House of Cardsin viittä tuotantokautta ja The Crownin toistaiseksi valmistuneita neljää kautta. Koska meillä on niin vanha televisio – kiitos harvinaisen hyvästä kestävyydestä –, että Netflixiä ei siihen saa näkyviin, olen ostanut nämä kaksi sarjaelokuvaa dvd-versioina. Sellaiset 4-5 jaksoa olen yhden päivän aikana katsonut, eikä se ole kovin puuduttavaa ollut. Kalsarikatsomisesta jää kuitenkin uupumaan vanhanaikaisen tavan mukanaan tuoma jännitys- ja odotuselementti: jo edellispäivänä saattoi joskus tulla mieleen, että mitähän jonkin suosikkisarjan seuraavassa jaksossa tapahtuu. Aika on kuitenkin nyt toinen ja pitkienkin sarjojen ahmiminen liittyy siihen yleisempään asenteeseen, että minulle kaikki heti ja nyt.

Tällainen katsomistapa oikeastaan tuhoaa sarjaelokuvaformaatin. Perinteisesti siihen ainakin Suomessa on kuulunut, että jaksot lähetetään viikon välein. Jos nyt katsoo pitkän sarjan yhdeltä istumalta, niin sehän ei enää ole sarjaelokuva, vaan ylipitkä elokuva. Yksi ongelma viikon välein katsomisessa on kuitenkin joskus se, että kaikki edellisen jakson asiat eivät ole pysyneet tarpeeksi hyvin muistissa.

Markku Koski oli lukenut Keskisuomalaisen toimittajan Heikki Kärjen kommentin tästä: ”Ainakin itse olen niin hidasälyinen tollukka, että tarvitsen ajattelemiseen enemmän aikaa kuin tv-sarjan rytmi tarjoaa. Haluan pohtia kaikessa rauhassa henkilöitä, teemoja, menneitä tapahtumia ja tulevia skenaarioita.”

Enää ei sarjaelokuvien keskeinen sisältö ole meille tavallisille katsojille sillä tavalla vierasta, että varakkaiden yhteiskuntaluokilla olisi yliedustus, kuten siihen aikaan, kun Peyton Place, Dallas ja Dynastia olivat pinnalla. Tämä vanha sapluuna johtui siitä, että meilläkin valtaosa ulkomaisista sarjaelokuvista oli amerikkalaisia. Niissä kuvattiin yhdysvaltalaista yhteiskuntaa ikään kuin utopiana, johon esimerkiksi luokkaerot eivät kuuluneet. Ei niissä kukaan slummissa asunut, eikä toimeentulo-ongelmia ollut. Peyton Placessa Constance McKenzie jopa yritti salata sen, että oli synnyttänyt tyttärensä Allisonin nolosti kunnallisessa sairaalassa.

Sarjaelokuvien maailma on muutenkin muuttunut. Entistä enemmän on jatkuvajuonisia tarinoita, jotka parempia ovatkin kuin Maria Kallion kaltaiset 45 minuutin erilliset tynkäjaksot. Olen kyllä alan asiantuntija, viimeksi tilastoimani tv-sarjavuoteni oli 2019, jolloin katsoin 346 sarjaelokuvajaksoa. Nyt on seurannassa kuusi sarjaa.

kari.naskinen@gmail.com

Hiljainen peto tuntee itsensä ja on onneton sen kanssa

Harvemmin katsottavilta tv-kanavilta löytää välillä erinomaisia elokuvia. Joitakin jää tietysti löytämättäkin, mutta viimeksi osui kohdalle Tv 5:ltä The Souvenir (2019), kun Helsingin Sanomat antoi siitä vinkin. Se on hieno ja hillitty kuvaus rakkaudesta, joka pätkii ja pätkii, mutta kestää, kunnes kuolema tulee ja erottaa. Ohjaaja on englantilainen Joanna Hogg (s. 1960), joka on tehnyt käsikirjoituksen paljolti omaan elämäänsä perustuen. Häntä itseään Julian nimellä esittää Honor Swinton Byrne, jonka äiti Tilda Swinton esittää äitiä myös elokuvassa. Tämä kombinaatio tekee elokuvasta erikoisen todentuntuisen ja rakentaa sille yhden lisäkerroksen, varsinkin kun Tilda Swinton on taas roolissaan loistava. Honor Swinton Byrnestä tekee mieli ennustaa, että hänen tässä nähtävä taitotasonsa tekee hänestä lähivuosikymmeninä merkittävän näyttelijän.

Julie on Lontoossa valokuvaajan assistenttina, asuu lähellä Harrodsin tavarataloa, äiti asuu maalla ja on ilmeisen hyvin varoissaan auttaen jatkuvasti tytärtään tämän etsiessä elämänsä suuntaa. Hieman uusi suunta löytyy, kun Julie pääsee elokuvakouluun. Edelleen suunnanhaku kuitenkin kangertelee, ja opettajat asettavat kyseenalaiseksi sen, että Julie ei halua tehdä elokuvia omaan kokemuspiiriinsä perustuen, vaan lähestyy asioita vaikeamman kautta. Julia vastaa, että hän haluaa käsitellä asioita enemmän kuin oman tutun elämänsä pohjalta. Näin hän ajattelee myös elämässä itsessään.

Lopulta Julien elämä muuttuukin uudenlaiseksi, kun hän tapaa kymmenen vuotta vanhemman Anthonyn (Tom Burke), joka on töissä ulkoministeriössä. Myös Anthony on nuorempana opiskellut taidetta, mikä selvästi tulee ilmikin, kun taas työ ulkoministeriössä vaikuttaa katsojasta kyseenalaiselta. Rahaa Anthonylla on, mutta usein aamulla hän kuitenkin vippaa Julielta kympin. He ovat muuttaneet yhteen asumaan, mutta asiat eivät ole niin kuin normaalisti pitäisi. Anthonyssa on jotain outoa, mikä saa aikaan sen, että katsoja alkaa epäillä elokuvan kehittyvän trilleriksi.

Anthony on manipuloija, luo sääntöjä, määrittelee rajoja. Julien asunnossa oleva sänky on vähän liian kapea ja Anthony näyttää, missä kohtaa on puoliväli, jonka yli ei saa mennä, kun aletaan nukkua. Anthony kirjoittaa Julielle: ”Hiljainen peto tuntee itsensä ja on onneton sen kanssa. Sinä olet se, jolla on valta petoon – kannustaa, rohkaista, nuhdella, antaa anteeksi.” Teksti on todellisuudessa Joanna Hoggin oman rakastetun aikoinaan lähettämästä kirjeestä.

Rakkaus, sääli, sympatia, suru. Kaikkea tätä Julie tuntee Anthonya kohtaan, mutta tunteet eivät kertaakaan ole niin negatiivisia, että tulisi mieleen panna välit poikki. Nykyisin puhutaan läheisriippuvuudesta, ja vähän tässä on sitäkin tuttua ihmettelyä, että miksi naiset rakastuvat renttuihin. Ei Anthony renttu ole, mutta ei kunnollinenkaan.

Lopulta tulee rajakin vastaan, kun Julie joutuu todistamaan Anthonyn heroiininkäytön. Anthony tarvitsee sitä varten rahaa ja varastaa Julien arvokkaat korutkin. Julie pyytää Anthonyn muuttamaan pois, mutta tämä palaa takaisin, kun on ollut kuivilla tarpeeksi pitkään, ja Julia tietenkin ottaa vastaan. Uusi kierre kuitenkin alkaa ja sitten Anthony löydetään kuolleena yliannostukseen Wallace Collection -taidemuseon vessasta.

Kuolema noin on osa elokuvan taidesisältöä. Wallace Collectionin yksi teos on ranskalaisen Jean-Honore Fragonardin pienikokoinen maalaus Le souvenir (1770-luku). Siitä elokuvan nimi, vaikka se onkin juonenkulun kannalta hieman outo. Julie saa kyllä Anthonylta tuliaisiksi ja matkamuistoksi Pariisista seksikkäät mustat pikkuhousut, mutta ei taidetta. Fragonardin maalauksessa nuori nainen vaaleanpunaisessa satiinikoltussaan kaivertaa jotain puunrunkoon saatuaan kirjeen rakastetultaan. Ikuista rakkautta. Anthony antaa Julielle maalauksesta tehdyn postikortin ja vie Julien myöhemmin katsomaan maalausta Wallace Collectioniin. Siellä he pohtivat, mitä tyttö puuhun kirjoittaa, ja Julie on sitä mieltä, että tyttö näyttää surulliselta.

Joanna Hoggin omakohtaisuutta tässä elokuvassa on luultavasti paljon, mutta kaikkea ei näin ulkopuolinen voi tajuta. Yhdestä tapauksesta löysin kuitenkin tietoa: Joanna Hogg oli 1983 kuullut kotiinsa IRA:n autopommin räjähdyksen Harrodsin ulkopuolella, kuusi ihmistä kuoli. Elokuvassa Julie katsoo ikkunasta täsmälleen samaan suuntaan, josta savu oli silloin 1983 noussut.

Nyt pitää olla tarkkana pienten maksukanavien kanssa, sillä viime vuonna valmistui The Souvenir, osa 2. Hyvin arvaa, että se on yhtä tyylikäs elokuva, ja Honor Swinton Byrne yhtä taitava näyttelijä.

kari.naskinen@gmail.com

Kansaneläkelaitoksen poika

Yle X Pop -konsertissa Jyväskylässä esiintyi räppäri Keys, koko nimeltään Moussa Keys Tanganyika. Tuli Suomeen 2016, kotoisin Afrikasta jostain. Hän esitti hauskan kappaleen Kela Boy, josta tähän muutamia säkeitä:

Toimeentulotuki on aina on time
Asumistuki on aina on time
Kuka pistää paremmaksi this time?
Kela boy, kela boy, kela boy, kela boy, kela boy
Elämä on vapaat kun kela boy
Mä käytän rahaa niinku kela boy
Nyt mä elän niinku kela boy
Tää oon mun elämä on kela boy
Saan paljon rahaa kun kela boy
New trend
Online shops
Olen kuka olen mä oon kela boy
Täytän TT2 on time
Air Jordan joka kuun eka
Air Force one joka kuun eka
Kaikki brändit joka kuun eka
Onks sul varaa joka kuun eka?

Itsestään ei Keys tässä laula, sillä hän on jo saavuttanut kaupallista menestystä, ja Lutakon konsertissakin näytti nauttivan nuoren yleisön keskuudessa suurta suosiota.

kari.naskinen@gmail.com