Jos nämä olisivat olleet eduskuntavaalit...

Hämeenlinnalainen Lulu Riikonen on kuvaava esimerkki siitä, miten perussuomalaiset veivät ääniä Kokoomukselta. Eduskuntavaaleissa 2011 Lulu Riikonen oli Kokoomuksen ehdokkaana ja sai 1210 ääntä. Nyt kunnallisvaaleissa hän edusti perussuomalaisia ja sai 1305 ääntä. Lulu Riikosta enemmän ääniä kunnallisvaaleissa Hämeen vaalipiirissä sai vain saman puolueen Rami Lehto Lahdessa.

Kunnallisvaaleissa PS ei kuitenkaan ollut lähelläkään puolueidenvälistä kärkipaikkaa. Kanta-Hämeessä eniten ääniä sai SDP ja Päijät-Hämeessä Kokoomus.

Jos kunnallisvaalien kokonaisäänimäärien perusteella jaettaisiin nyt kansanedustajapaikat Hämeen vaalipiirissä, perussuomalaiset jopa häviäisivät yhden paikan verrattuna vuoden 2011 eduskuntavaaleihin. Paikkajako olisi muodostunut seuraavaksi:

4 Kokoomus (+1)
4 SDP (0)
2 Keskusta (0)
2 Perussuomalaiset (-1)
1 Vasemmistoliitto (0)
1 Kristilliset (0)

kari.naskinen@gmail.com

Mika Karista Lahden ykköspoliitikko

Kun Mika Karista (SDP) tulee Lahden kaupunginvaltuuston puheenjohtaja, hän samalla nousee Lahden ykköspoliitikoksi. Kansanedustajuus ja valtuuston puheenjohtajuus tekevät tämän. Kunnallisvaaleissa Mika Kari kaksinkertaisti nyt neljän vuoden takaisen äänimääränsä.

Kaupunginhallituksen puheenjohtajaksi Kokoomus valinnee Ilkka Viljasen. Kokoomuksessa käytiin nyt jo eduskuntavaalien ”esivaalit” ja Viljanen säilytti selvästi Kokoomuksen ykkösen asemansa. Sellaista kuiskutteluahan kaupungilla oli, että Kokoomuksen puoluehallituksen jäsen Juha Rostedt olisi vakavasti haastamassa Viljasta, mutta kunnallisvaaleissa Rostedt hävisi selvästi, ja heidän väliinsä menivät vielä Sari Niinistö ja Matti Kataja.

Puheenjohtajuuksien jako tällä tavalla on käytännön sanelema. Koska kansanedustaja ei voi Lahden kokoisessa kaupungissa toimia kaupunginhallituksen puheenjohtajana, on valtuuston puheenjohtajuus kansanedustajalle sopivampi arvopaikka. Näinhän Viljanenkin on viimeiset neljä vuotta ollut valtuuston puheenjohtajana, sillä nykyisen valtuustokauden alkaessa 2009 oli hän vielä kansanedustaja. Näin kh:n puheenjohtajuus on nyt ollut toisen ison ryhmän SDP:n hallussa (Kari Salmi).

Sosialidemokraattien asetelmat seuraavia eduskuntavaaleja silmälläpitäen ovat, että ykkösehdokas on tietenkin Mika Kari, ja seuraava kysymys kuuluu, jättäytyykö Jouko Skinnari pois tehden tilaa pojalleen Ville Skinnarille, joka nyt sai ääniä jokseenkin saman verran kuin isänsä neljä vuotta sitten. Eero Vainio luonnollisesti on kova nimi eduskuntavaaleissa, sillä puolueen varapuheenjohtajana hänellä on siinä vaiheessa laaja tunnettuus koko Hämeen vaalipiirissä. Naisten ykköseksi Lahden demareissa nousi nyt selvästi Sirkku Hildén, joten lähtökohdat eduskuntavaaleihin ovat hyvät.

Perussuomalaisten kova vaalimenestys Lahdessakin tietää sitä, että puolue saa hyviä paikkoja tulevaksi vaalikaudeksi. Rami Lehdosta tulee kaupunginhallituksen jäsen ja joku perussuomalaisista nousee myös valtuuston puheenjohtajistoon. Lasse Koskinen on kokenut valtuutettu, joten hän on yksi vaihtoehto, ellei sitten Koskinenkin valitse mieluummin kh:n jäsenyyttä.

Valtuuston 1. varapuheenjohtajaksi on Kokoomuksesta tarjolla ainakin Matti Kataja ja Juha Rostedt. Jompikumpi heistä mennee kuitenkin kaupunginhallitukseen, eivät molemmat, koska tasa-arvopykälien mukaan kh:ssa pitää olla myös naisia, ja tämä nainen on Sari Niinistö.

Valtuusto käyttää nykyisin kolmea varapuheenjohtajaa, joilla on läsnäolo- ja puheoikeudet myös kaupunginhallituksessa. Vasemmistoliiton mies varapuheenjohtajaksi on Antti Holopainen, sillä Vuokko Kautto menee kaupunginhallitukseen auttamaan sukupuolikiintiön täyttämisessä.

Tässä olen täyttänyt jo kuusi paikkaa kh:ssa. SDP:stä valitsen sinne Ville Skinnarin, Eero Vainion ja Sirkku Hildénin. Jätän kh:n nykyisen puheenjohtajan Kari Salmen pois, sillä hänen työnsä ARA:n johtajana on vaativa, joten hän ei ottane kh:n tavallisen jäsenen paikkaa, ja puheenjohtajuushan menee Kokoomukselle. Henkilövalinnat kaupunginhallitukseen tekee kuitenkin Sos.dem. kunnallisjärjestön edustajisto, eikä paikkoja yksiselitteisesti jaeta vaaleissa saatujen äänimäärien perusteella, vaikka ne hyvänä pontimena ovatkin.

Yksi kh-paikka menee kristillisten Marjo Loposelle ja viimeinen paikka ensimmäiseksi kaksivuotiskaudeksi vihreiden Kirsti Vaaralle. Toisella kaksivuotiskaudella Kirsti Vaaran tilalle tulee kepun Kaarina Suhonen tai Saila Lehtomäki.

Kh-valinnat ovat kuitenkin tässä kuvailtua kimurantimmat, riippuen siitä, millaisiin neuvottelutuloksiin eri valtuustoryhmät pääsevät. Auki on sekin asia, syntyykö tulevia luottamushenkilövalintoja varten teknisiä vaaliliittoja.

Jos on Mika Karista tulossa Lahden kärkipoliitikko, niin onhan minulla yksi matemaattinen tilastokin, mikä antaa järjestyksen siitä, ketkä valtuustokauden 2013-16 valtuutetuista ovat aikaisemmatkin kunnallisvaalit mukaan laskien saaneet eniten ääniä Lahdessa, kymmenen kärki:

6021 Matti Kataja Kok
4668 Ilkka Viljanen Kok
3910 Matti Kauppila Vas
2973 Vuokko Kautto Vas
2689 Erkki Nieminen SDP
2689 Kari Salmi SDP
2489 Mika Kari SDP
2423 Jari Salonen Kok
2255 Tapani Ripatti SDP
2193 Antti Holopainen Vas

Vaaleista pois jääneistä Jouko Skinnari on saanut kunnallisvaaleissa yhteensä 12 176 ääntä ja kepun Maija-Liisa Lindqvist 6486.

Loikkareille sunnuntain vaalit olivat mitä olivat. Pekka Oinonen sai viimeksi SDP:ssä 164 ääntä ja pääsi varavaltuutetuksi, nyt tuli Kokoomuksen listalla 49 ääntä. Eino Pasanen sai SDP:ssä 78 ääntä, nyt kepussa 34.

Vaalit ovat aina sellaisia, että kovillakin kierroksilla käydään. Kun Voitto-ravintolassa järjestettyjen vaalivalvojaisten jälkeen menin vaimoni kanssa Teerenpeli-ravintolaan vielä analysoimaan tuloksia, tuli pöytäämme tuntematon mies, joka kovaan ääneen huusi: "Naskisen mulkku". Lähdin kotiin ja kuulin myöhemmin, että huutaja oli Kokoomuksen uusi valtuutettu.

kari.naskinen@gmail.com

Feministi Rullakadulla

Esikoiskirjailija Ella Laurikkalan (o.s. Räty) Rullakatu on viihderomaani naisille. Piti lukea, koska kirjailija on entinen työkaverini Hämeenkatu 5:stä, jossa Etelä-Suomen Sanomien toimitus oli vielä 1960-70-lukujen taitteessa. Siellä on lahtelaisen sanomalehden [Sanomat] toimitus myös Ella Laurikkalan kirjassa, jossa eletään 1990-luvun alkua.

Rullakatu on kirjan nimi siksi, että päähenkilö asuu siellä, kerrostalossa Vesijärven rannalla. Lahtelaisille tuttuja paikkoja on kirjassa paljon muitakin, jopa liikaa. Jos lukisin vastaavanlaista kirjaa vaikka Kajaanista tai Porista, eivät yksityiskohtaiset paikallisuudet kiinnostaisi pätkääkään.

Kirjan päähenkilö on Marja, joka vapautuu Hämeenlinnan naisvankilasta. Oli siellä kolme vuotta iskettyään leipäveitsellä miestään mahaan. Paluu Lahteen alkaa räväkästi, kun odottamassa on uusi mies, Sanomien päätoimittaja Matti, vanha tuttu lehdestä, jossa Marja oli työskennellyt toimittajana ennen rikostaan.

Sopeutuminen uuteen vapauteen ei ole helppoa, mutta siinä auttaa Matti, jonka oma avioliitto häilyy kuilun partaalla. Yli 300-sivuisen kirjan 200 ensimmäistä sivua mennään kuitenkin auvoisesti, mutta sitten Marjan puukottama Keijo alkaa vongata takaisin vanhaan suhteeseen. Siitä varsinaisesti alkaa sähinä.

Ella Laurikkalan kirjasta tehdyissä lehtijutuissa on annettu ymmärtää, että on kysymyksessä jonkinlaista pehmeää rouvaspornoa. Pehmeys pitää paikkansa, mutta pornoa ei ole. Seksikohtaukset kuvataan hienovaraisesti, ei mitenkään pornoillen. Hyvä on myös se, että puukotustapausta ei muistella yksityiskohtaisesti, eikä fyysistä väkivaltaa muutenkaan ole kuin yhdessä ohimenevässä kohdassa,  kun Marja kertoo sellikaverinsa viiltäneen partaveitsellä parturiasiakkaansa kurkun auki – ”se ukko kuoli siihen”.

Entisenä toimittajana ja Nordeasta juuri eläkkeelle jääneenä tiedottajana Ella Laurikkala osaa kirjoittaa sujuvaa tekstiä. Juonikin pysyy koko ajan hyvin kasassa. Helppolukuinen romaani. En muista, minkä lajin feministi Ella 40 vuotta sitten oli, mutta Rullakatu on lajinsa valinnut: puukotuksen uhri on varsinaisesti syyllinen tuohon traagiseen välikohtaukseen. Tämä asia tulee korostetusti esille.

Kirjan on kustantanut kuopiolainen Torni, joka on nyt julkaissut neljä romaania. Torni-nimi otettiin käyttöön, kun yli 20 vuotta tietokirjojen kustantajana toiminut Oy Unipress Ab alkoi tänä vuonna julkaista kaunokirjallisuutta uudella kustannusnimellä. Huono alku ainakin siinä mielessä, että Torni ei ole mukana Kirjamessuilla parhaillaan Helsingissä. Vaikea on pienen kustantamon kilpailla markkinoilla, kun voimavaroja kaupallisen julkisuuden tekemiseen ei ole. Tornin kolme muutakin romaanikirjailijaa ovat uusia tekijöitä: Katri Rauanjoki, Maria Siliämaa ja Simo Ylikarjula.

kari.naskinen@gmail.com

Miten FC Lahti tuli toimeen Karin loukkaantumisen jälkeen ennen Tucon tuloa?

FC Lahden sijoittuminen jalkapalloliigassa puolivälin paremmalla puolelle on iso yllätys siihen kevään tilanteeseen nähden, kun asiantuntijat ja me penkkiurheilijat pohdiskelimme lähinnä sitä, säilyykö Lahti sarjassa.

Valmentaja Tommi Kautonen ansaitsee huomiota varsinkin siitä, miten hän sai joukkueensa onnistumaan ne liigakierrokset, jotka se joutui pelaamaan ilman varsinaista maalitykkiä, siis ottelut Tommi Karin loukkaantumisen jälkeen ja ennen Ariel ”Tuco” Ngueukamin (kuva) saamista Lahteen. Tommi Kari teki yhdeksässä pelaamassaan ottelussa neljä maalia ja Tuco on nyt tehnyt kahdeksassa ottelussa kuusi maalia. Siinä välissä oli 15 ottelua, ja niistäkin selvittiin, kun muut tekivät yhteensä peräti 33 maalia.

Vielä on jäljellä yksi ottelu, mutta panen tähän FCL:n pelaajat paremmuusjärjestykseen jääkiekosta tutun plus/miinustilaston perusteella. Siis piste aina pelaajalle, kun on ollut kentällä oman joukkueen tehdessä maalin, ja miinuspiste vastustajan tekemästä maalista. Nimen perässä maalit + maalisyötöt.

+5 Nikolai Alho 0+1 = 1
+5 Jani Bäckman 2+0 = 2
+5 Mika Mäkitalo 1+5 = 6
+5 Ariel Ngueukam 6+2 = 8
+3 Joel Mero 2+1 = 3
+2 Drilon Shala 7+3 = 10
+0 Jonne Kemppinen
-1 Hendrik Grossöhmichen 0+1 = 1
-1 Antti Hukka
-1 Jaakko Lepola
-1 Jukka Sinisalo 2+0 = 2
-2 Viktor Szenpeteri 0+1 = 1
-3 Tommi Kari 4+1 = 5
-3 Juha Tuomi
-4 Mikko Hauhia 2+1 = 3
-4 Robin Saastamoinen
-5 Konsta Hietanen 5+3 = 8
-5 Matti Klinga 1+6 = 7
-5 Ville Taulo 0+1 = 1
-5 Olli Tynkkynen 1+0 = 1
-6 Rafael 5+1 = 6
-6 Jukka Veltheim
-7 Edgar Bernhardt 2+2 = 4
-7 Ibrahim Köse 1+0 = 1
-8 Jussi Länsitalo 1+1 = 2

Iltalehtikin jakaa leijonia, vaikka jalkapallosta onkin kysymys. FC Lahdesta niitä saivat eniten Tuco (11), Klinga (8) ja Shala (8).

Sitten vielä yksi tilastollinen havainto: Lahden stadionin videotaululta ei koko kauden aikana näytetty yhtään maalia uusintana. Miksihän se videotaulu siellä kentän toisella puolella on?

kari.naskinen@gmail.com

Vaaleissa valitaan valtaan – vai valitaanko sittenkään?

Kunnallisvaaleissa valitaan vallankäyttäjät seuraaviksi neljäksi vuodeksi. Tästä voi olla toistakin mieltä. Esimerkiksi Aalto-yliopiston professori Paul Lillrank sanoo Kunnallisalan kehittämissäätiön Polemiikki-lehden uusimmassa numerossa, että valtuustoilla on vain näennäistä valtaa, koska valtio määrää suurelta osin kuntien tehtävät ja koska kuntien menoja katetaan paljon muullakin kuin oman kunnallisveron tuotolla.

Muutama vuosi sitten 33 lahtelaista kaupunginvaltuutettua tekivät aloitteen, että delegointisäännöt arvioitaisiin uudelleen ja että niihin tehtäisiin kaupunginvaltuuston päätösvaltaa vahvistavat muutokset. Aloitteen taustalla oli se, että kaupungin toimiala- ja johtosääntöuudistusten yhteydessä siirtyi valtuustolle kuuluvaa toimivaltaa lautakunnille. Kaupunginhallituksella on lautakuntien päätöksiin nähden ns. otto-oikeus, mutta valtuustolta on tällainen päätösvalta delegointisäännöillä poistettu.

Aloitteen ensimmäinen allekirjoittaja Antti Holopainen (Vas) totesi, että luotu järjestelmä kaventaa vaaleilla valitun valtuuston päätösvaltaa yleisen oikeustajun vastaisesti. – ”Valtuustolle tulisi palauttaa toimivalta keskeisissä toimialojen strategiaa soveltavissa linjaratkaisuissa. Tällaisia asioita ovat ainakin koulujen, terveysasemien ja muiden kuntalaisen kannalta tärkeiden palvelujen lakkauttamisia, supistamisia, perustamisia tai palvelualueiden rajoja koskevat päätökset. Vastaavanlaisia strategian soveltamiseen liittyviä tärkeitä kysymyksiä ovat kaupungin ja kaupunkikonsernin omaisuuteen liittyvä päätösvalta, jonka tulee säilyä yksiselitteisesti valtuustolla.”

Valtuutettujen vallasta puhuttaessa on otettava huomioon myös se, että virkamiesvalta on jatkuvasti kasvanut sitä mukaa kun monimutkaistuneen yhteiskunnan asiatkin ovat monimutkaistuneet. Virkamiehet ovat täysipäiväisiä asiantuntijoita, mutta iso osa valtuutetuista joutuu perehtymään vaikeisiin asioihin vain oman työnsä ohella. Virkamiehiä vastaan on monesti vaikea ”taistella”, kun virkamiehellä on lyödä pöytään satasivuinen asiantuntijaesitys faktoineen, eikä kaikilla luottamushenkilöillä ole kanttia kyseenalaistaa niitä.

Myös kuntien toimintojen yhtiöittämiskehitys on vienyt valtaa valtuutetuilta. Kunnan omistamat yhtiöt elävät omaa elämäänsä demokraattisen kontrollin ulkopuolella. Ovathan yhtiöiden hallinnossa poliittisin perustein valitut luottamushenkilöt, mutta nykyisin tuntuu siltä, että tällainen henkilö muuttuu helposti ”yhtiön mieheksi”.

Politiikantutkija Anne Luomala on väitellyt tohtoriksi politiikan mahdollisuudesta valtuuston talousarviokokouksessa. Hänkin on tullut siihen tulokseen, että valtuuston pelivara on kaventunut ja että keskeisistä virkamiehistä on tullut ammattipoliitikkoja.

”Vaaleilla valitut ovat häviämässä taistelun vallasta”, sanoo Anne Luomala, joka kokosi tutkimusaineiston väitöskirjaansa Lahdesta, Hollolasta, Iitistä, Jyväskylästä, Kempeleeltä, Lapualta, Lempäälästä, Oulusta, Tampereelta, Tuupovaarasta ja Uuraisilta.

”Edustuksellinen politiikka on teknistynyt ja luottamushenkilöiden rooliksi budjettikäsittelyssä jää usein vain hyväksyä tai hylätä virkamiesten esitys. Aloitteellisuuskaan ei välttämättä ole poliitikkojen käsissä. Budjettikäsittely on jo pitkällä, kun edustajat saavat luvut ensimmäistä kertaa silmiensä alle. Valtuustoissa budjetin julkisia käsittelyvaiheita pitäisi olla useammin. Budjetin poliittiseen käsittelyyn pitäisi varata enemmän aikaa ja se täytyisi aloittaa nykyistä aikaisemmin. Voisiko budjettia käsitellä esimerkiksi valtuuston julkisessa seminaarissa jo keväällä ja asettaa esitys julkisesti nähtäville syksyllä kaavaesitysten tapaan”, Anne Luomala kysyy.

Tästä kaikesta huolimatta vaaleilla on iso merkitys. Paljon on valittavista valtuutetuista itsestään kiinni, miten tomerasti he asioihin tarttuvat. Virkamiehistäkin saa otteen, jos haluaa ja osaa. Jos jokin asia – olkoon vaikka budjetin käsittelytapa – halutaan muuttaa, valtuusto voi sen muuttaa. Valtuustoilla on kaikki lainsäädännössä sille säädetyt valtaoikeudet, ja se on enemmän kuin virkamiehillä.

kari.naskinen@gmail.com

Nähdä Venetsia ja kuolla

Otsikon sanonnalla alkaa Veden peili -elokuva. Napolista ei niin väliä. Elokuvassa valokuvaajaa esittävä Hannu-Pekka Björkman ei kuitenkaan kuole, mutta joutuu psykiatriseen hoitoon. Myöskään Joseph Brodsky ei kuollut Venetsiassa, vaan New Yorkissa.

Brodskyn kanssa tällä Rax Rinnekankaan elokuvalla ei ole paljon tekemistä. Valokuvaaja siinä vain kirjoittaa Venetsiasta kirjeitä Brodskylle, joka Neuvostoliitosta karkotettuaan asui Venetsiassa pitkiä aikoja. Yhtymäkohta on keinotekoinen, mutta onpahan saatu elokuvalle sama nimi kuin Brodskyn esseekokoelmalle (1992).

Sitä paitsi kyllä Venetsiaan yksi suomalainen valokuvaajakin mahtuu, kun siellä aikaisemmin ovat vierailleet myös Casanova, Emmanuelle ja minunkin tutuistani Olavi Lanu. Kuolema Venetsiassakin on tietenkin nähty, kuten myös Verta Venetsiassa ja Hääyö Venetsiassa, koska kysymyksessä on Viettelysten Venetsia.

Rinnekankaan elokuvassa suomalainen valokuvaaja matkustaa Venetsiaan, kuvaa kaupunkia ja yrittää selvittää traumaansa, minkä on aiheuttanut se, että hänen isänsä sodan aikana antoi ilmi asuinkorttelinsa juutalaisia Helsingissä olleille natsivirkamiehille. Elokuva jatkaa temaattisesti sitä, minkä Rinnekangas aloitti Matka Edeniin -elokuvallaan (2011). Rinnekangas kuvaa ihmisen syyllistä mieltä ja jonkinlaista sovitusta.

Veden peili on hyvä elokuva. Ensinnäkin siksi, että on hieno huomata Suomessakin tehtävän elokuvia muistakin aiheista kuin nuorten seksipuuhista ja keski-ikäisten väkivallasta. Joku ammattikriitikko on ehtinyt kirjoittaa, että Veden peili on tekotaiteellista paskaa. Ei ole. On ilmeisesti vain niin, että nykyelokuvaan suuntautuneet nuoret kriitikot eivät enää osaa katsoa tällaisia elokuvia.

Kuvauksellisesti Veden peili on loistava. Tuukka Ylönen on kuvannut Venetsiaa kauniisti kuin Brodsky omassa taiteessaan. Joulukuisessa Venetsiassa ei ole kymmeniä tuhansia turisteja, vaan vajoava kaupunki on alkuperäinen itsensä. Ylösen kuvausta täydentävät Rinnekankaan mustavalkoiset valokuvat. Mieliinpainuvinta elokuvausta pitkiin aikoihin.

Elokuvassa Björkmanin esittämä puolijuutalainen valokuvaaja (on kai tässä jotakin Rinnekankaasta itsestäänkin) on sisäisessä kriisissä. On jäänyt yksin traumansa kanssa. Valokuvaajan isä oli kristitty ja äiti juutalainen. Björkman on puolestaan oikeassa elämässään ortodoksi, joka ortodoksikirkkoon liittyessään sai ortodoksiseksi kummisedäkseen Kalle Holmbergin. Elokuvassa Holmberg esittää Helsingin yliopiston tutkijaa, joka siis ilmiantoi juutalaisia.

Rinnekangas on sanonut, että häntä ovat aina kiinnostaneet k ahden uskonnon rajatila, häpeä, syyllisyys ja sovituksen etsintä. Veden peilissä nämä kasvavat keskeisiksi teemoiksi Venetsian talvisen kauneuden keskellä. – ”Miten vähän me tunnemmekaan itseämme? Entä toisiamme? Veden peili pohtii näitä kysymyksiä. Se on myös kuvaus eheytymisestä, joka elokuvan kertomuksessa vaatii toteutuakseen oman järkyttävän tekonsa. Mutta kuka on lopultakaan yksin syyllinen? Kuka on syytön – minkään suhteen ihmisen elämässä”, kysyy Rinnekangas.

Tästä kaikesta huolimatta elokuva ei ole vain syvästi uskonnollinen. Jos katsoja jättää omaan arvoonsa valokuvaajan mielessä liihottavat enkelit ja muun hölynpölyn, niin elokuvan voi katsoa aivan normaalina, tuskaisena tilityksenä siitä, mitä on ollut ja minkä kanssa joutuu elämään. Sille ei kuitenkaan voi mitään, että tämänkaltainen pohdiskeleva tarina sisältää myös lapsellista filosofointia, kuten esimerkiksi, että äärettömän suhde äärelliseen on yhtä kuin rakkaus.

kari.naskinen@gmail.com

Jääkiekkokeskustelua

SM-liigan ottelut herättävät keskustelua lehtien verkkosivuilla. Esimerkiksi Etelä-Suomen Sanomissa käytiin vilkasta keskustelua sen jälkeen, kun Pelicans oli lauantaina hävinnyt HIFK:lle.

ESS:n verkkotoimituksen oman ilmoituksen mukaan se ”seuraa juttujen kommentointia, ja asiattomat tai herjaavat kommentit poistetaan”. Seuraavassa näyte asialliseksi tulkitusta keskustelusta:

- ”Ifk Idrottsföreningen Kamraterna i Helsingfors homo clowns!! goo jokerit!”

- ”ilmaveivi vitun ifk ruotsi homot luttinen keulilla kanki nuoremman granlundin pyllys aika säälittävät veljekset.”

- ”ku on nii homoi kaikki arttua lukien pois … hahahahahahahaha, kaikki imee ruotsin kuningas kaarlen pyllyy. granlund homo veljeksistä lähtien granlunditki on ihan spede jätkii muutes.”

- ”mitä vittua, ei mitää noit kokeiluja! 2 kenttä toimii hyvin! meillä ei oo 1 kenttää laisinkaa! Hohoi Kaitsu hoi! Herää! Ja Ruotsin pellet puna paidoissa pää kii urpo ruotsalaiset homot pää kii! Hyvä! Pää kii IFK omistajat on kunnon homo Luttinen ime sen homon pyllyy vitun homo onko kivaa olla stadilainen homo.”

kari.naskinen@gmail.com

Vieläköhän kepu jatkaa suurimpana valtuustopuolueena?

Viime kunnallisvaaleissa Kokoomus sai äänistä 24 prosenttia, mutta valtuustopaikoista koko maassa vain 19 prosenttia. Sosialidemokraattien osuus äänistä oli 21 prosenttia ja valtuustopaikoista 20 prosenttia. Keskusta jäi äänimäärissä kolmanneksi (20 %), mutta valtuustopaikoista se sai peräti 34 %. Kepun menestyksen ”salaisuus” on, että sillä on vahva asema isossa määrässä pieniä maalaiskuntia.

Saa nähdä, muuttuuko kepun paikkaylivoima näiden vaalien jälkeen, sillä kuntien määrä on edellisvaalien tilanteesta vähentynyt 415:stä 336:een. Pieniä kuntia on poliittiselta kartalta hävinnyt. Tämä kehitys on yksinomaan syynä siihen, että kepu vastustaa kuntaliitoksia.

Eikä ihme. Esimerkiksi 2700 asukkaan Alavieskassa kepu sai neljä vuotta sitten 75 prosenttia äänistä, joilla se sai valtuuston 21 paikasta itselleen 17.

Valtuustopaikkamäärät vuoden 2008 vaaleissa (suluissa valtuustopaikat 2004:n vaalien perusteella):

3520 (4425) Keskusta
2071 (2071) SDP
2018 (2078) Kokoomus
  832 (987) Vasemmistoliitto
  509 (636) RKP
  442 (106) Perussuomalaiset
  370 (314) Vihreät
  349 (391) Kristilliset
    14 (24) muut

[Tämä juttu on aikaisemmin julkaistu Hämeen Kaiku -verkkolehdessä]

kari.naskinen@gmail.com

Teatteri ei rohkene puhua asioista oikeilla nimillä

Lahden kaupunginteatterin farssissa Näillä palkoilla ei makseta ollaan Italiassa, kuten Dario Fo on kirjoittanut. Teatterilla ei ole ollut kanttia siirtää tapahtumia Suomeen, vaikka perusteita olisi, koska näytelmän aihe on juuri nyt ajankohtaisempi nimenomaan Suomessa kuin Italiassa.

Alkuperäisnäytelmässä (1974) naiset ryhtyvät vastustamaan kauppoja, joissa ruuan hinta on noussut yli sietorajan. Kimmo Kahran sovittamassa ja ohjaamassa näytelmässä vilahtavat S-ryhmän ja K-marketin muovikassit, mutta asioista ei puhuta niiden oikeilla nimillä. Irtisanomisten kanssa puuhaava yritys taas voisi olla vaikkapa yt-Isku. Turha selittää, että tekijänoikeuksia ei voi loukata, koska näytelmän tekstiä on muutenkin tuotu aivan tähän päivään.

Näytelmän käsiohjelmassa sentään kuvataan asiaa niin kuin se on. Tuoreita tutkimustietoja lainaten kerrotaan se, mikä yleisesti tiedossa onkin, että euromaista Suomessa on ruoka kaikkein kalleinta. Kahdessa vuodessa ovat hinnat nousseet käsittämättömästi: voi 58 %, tomaatti 48 %, kahvi 37 %, kananmunat 28 %, naudan jauheliha 22 % jne.

Näytelmässä naiset kertovat marketin myymäläpäällikön sanoneen, että hintakehitys on kilpailun seuraus, ja naiset ihmettelevät, että asiakkaita vastaanko kaupat kilpailevat.

Jos S-ryhmä ja K-ryhmä todella kilpailisivat keskenään, hinnat eivät nousisi nykytahdilla. Kysymys on kuitenkin S:n ja K:n yhteismonopolista. Tästä kaikesta puhutaan käsiohjelmassa, joka eräällä tavalla onkin parempi kuin näytelmä itse.

Näytelmässä naiset kieltäytyvät maksamasta kiskurihintoja. Osan ruokatarvikkeista he varastavat. Jos naiset Suomessa haluaisivat nousta vastarintaan, olisi helpompi keino siirtää ostoksensa Lidliin, jossa ruoka on selvästi halvempaa kuin S:ssä ja K:ssa. Bonushyöty ei ole alkuunkaan yhtä iso kuin ruuan halvemmuus Lidlissä.

S- ja K-ryhmät edustavat puhdasta kapitalismia, vaikka toinen niistä onkin muodollisesti osuustoiminnallinen systeemi. Osuuskaupoissa ylintä valtaa käyttää vaaleilla valitut edustajistot. Kokoukset ovat kuitenkin pelkkiä kahvinjuontitilaisuuksia, kuten oululaisen Osuuskauppa Arinan edustajiston jäsen Katja Hänninen (Vas) kuvaa: "Viime kokouksessa äänestettiin yhdestä asiasta, ja puheenjohtaja sanoi, ettei olla koskaan ennen äänestetty. Siellä ei ole normaalia, että ollaan eri mieltä asioista." (Libero-lehti 26.3.2012)

Suomessa syyskuussa vieraillut yhdysvaltalainen taloustieteilijä Robin Hahnel sanoi, että ”kyse on itse asiassa sosiaalidemokratian kriisistä, joka tarkoittaa sitä, että vasemmisto on tyytynyt vain myötäilemään oikeistoa talouden hoidon suhteen”. Näytelmässäkin on tällainen myötäilijä, joka tietenkin on mies (Jaakko Pajunen), koska hän ei ymmärrä mitään naisten penninvenytyksestä ankarassa tilanteessa.

Vasemmistonuorten Libero-lehdessä Hahnel sanoo, että talousjärjestelmän muuttaminen vaatii hyvin paljon työtä: ”En usko Marxin tapaan siihen, että kapitalismin kohtalo on tuhoutua, vaikka se olisikin lohdullinen ajatus. Kapitalismi on pystynyt selviytymään todella monesta kriisistä ja se kyllä korjaa itseään. Tämän vuoksi, jos haluamme muuttaa järjestelmän, on meidän tehtävä tosissaan työtä sen eteen.”

Dario Fo on kommunisti ja Lahden kaupunginteatterin näyttelijä Ritva Sorvali (kuvassa oik.) myös (kunnallisvaaleissa nro 208). Ritva Sorvali on tässäkin näytelmässä loistava, todellinen komedienne, joka hallitsee isoa näyttämöä suvereenisti. Ritva Sorvalin paluu kaupunginteatteriin on tehnyt teatterille hyvää; lasken hänet Lahden teatterin kaikkien aikojen parhaimmistoon (näkemäni perusteella 1970 - 2012). Tässä näytelmässä Ritva Sorvalin parina näyttelee Anna Vihanto (kuvassa vas.), ja heidän yhteistyönsä hintaprotestointia tekevänä kaksikkona toimii hienosti.

Taloudellisesti ahtaalla on myös teatteri, mitä kuvataan tahallaan sillä säästötoimella, että Mikko Jurkka on pantu esittämään kuutta eri roolia. Terävässä epilogissa hänellä pitäisi pankinjohtajaa esittäessään olla kuitenkin punaiset housut, kuten nykyisin on tapana Björn Wahlroosilla ja tämän pellesirkukseen kuuluvilla hännystelijöillä.

kari.naskinen@gmail.com

Vaaliroknoosi Lahdessa: kärkiasetelmat säilyvät ennallaan

Yli 20 vuoden perinnettä Lahdessa ei ole lupa katkaista, joten tässä taas roknoosini edessä olevien vaalien lopputuloksesta. (Roknoosi-sana tulee tietenkin SMP:n edesmenneeltä puoluesihteeriltä Eino Poutiaiselta, jonka ”roknoosi” eduskuntavaaleissa 1970 osui nappiin, kun taas Yleisradion rohvessoorien ennusteohjelma meni täysin sekaisin SMP:n hurjan vaalivoiton takia.)

Kunnallisvaaleissa nyt eivät kärkiasetelmat muutu, vaikka isoja muutoksia tapahtuukin. Yhdet muutokset ovat aina niitä, kun kokeneita valtuutettuja jää pois. Kokoomuksessa näiden poistuvien (6) yhteinen äänimäärä oli viimeksi 2265 ja sosialidemokraattien poistujien (3) 2141. Ison äänimäärän kanssa jää nyt pois myös kepun Maija-Lindqvist, joka neljä vuotta sitten sai 705 ääntä.

Paikkajako Lahden uudessa kaupunginvaltuustossa tulee olemaan seuraava (suluissa nykyinen paikkajako):

20 Kokoomus (20)
19 SDP (19)
  7 Perussuomalaiset (4)
  5 Vasemmistoliitto (5)
  4 Vihreät (4)
  3 Kristilliset (4)
  1 Keskusta (3)

Tämä ei tarkoita, että perussuomalaiset saavat lisäkannatuksensa vain kristilliseltä ja kepulta. Kaikkia persut rokottavat, mutta Kokoomuksen ja SDP:n yleinen hyvä kannatus kompensoi niiden menetyksiä perussuomalaisille.

Valituiksi tulevat seuraavat ehdokkaat puolueidensisäisessä paremmuusjärjestyksessä:

KOKOOMUS

Ilkka Viljanen
Merja Vahter
Matti Kataja
Sari Niinistö
Juha Rostedt
Lasse Järvinen (uusi)
Jari Salonen
Einari Pohjolainen
Arja Nikkanen
Hannu Himanen
Martin Mustonen (uusi)
Simo Räihä
Marja-Leena Taavila
Jorma Ratia
Terttu Pohjolainen (uusi)
Harri Metsänen (uusi)
Kirsi Öster (uusi)
Seppo Hakala
Timo Taulo (uusi)
Juhani Hilkemaa (uusi)
1. varavaltuutettu Wilson Kirwa

SDP

Mika Kari
Kari Salmi
Eero Vainio
Tapani Ripatti
Pekka Komu
Sirkku Hildén
Erkki Nieminen
Ville Skinnari (uusi)
Timo Ahonen
Jari Hartman
Susanna Iivonen-Pekesen
Anneli Viinikka
Tomi Sairomaa (uusi)
Katja Ilmoniemi
Ulla Koskinen-Laine
Alettin Basboga
Merja-Liisa Määttä
Jouni Nurminen (uusi)
Maarit Peltomaa (uusi)
1. varavaltuutettu Paul Sundström

PERUSSUOMALAISET

Rami Lehto
Lasse Koskinen
Raimo Kotala
Paavo Rautkoski
Martti Mäkelä (uusi)
Heikki Raitanen (uusi)
Kalle Aaltonen (uusi)
1. varavaltuutettu Maarit Tuomi (uusi)

VASEMMISTOLIITTO

Antti Holopainen
Matti Kauppila
Vuokko Kautto
Pekka Järvinen
Juha Ulmanen (uusi)
1. varavaltuutettu Eliisa Lientola (uusi)

VIHREÄ LIITTO

Kirsti Vaara
Aleksi Mäntylä
Anne Aropaasi (uusi)
Anita Kokkonen (uusi)
1. varavaltuutettu Riitta Vuori (uusi)

KRISTILLISDEMOKRAATIT

Marjo Loponen
Leena Mantere
Timo Räihä
1. varavaltuutettu Leena Kaartinen

KESKUSTA

Saila Lehtomäki
1. varavaltuutettu Maarit Luukka

[Roknoosi on aiemmin julkaistu Hämeen Kaiku -verkkolehdessä, www.hameenkaiku.fi]

kari.naskinen@gmail.com

Hypnotisoija – ruotsalaista charmia

Jussi Vares on suomalainen, Joona Linna ruotsinsuomalainen. Varesta esittävä Antti Reini on suomalainen, Linnaa esittävä Tobias Zilliacus (kuvassa) suomenruotsalainen. Vares-elokuvia on tehty kuusi ja seuraava satsi tehdään parin vuoden kuluttua, Joona Linna -sarja on suunniteltu 8-osaiseksi. Lasse Hallströmin ohjaama Hypnotisoija on Ruotsin ehdokas ei-englanninkielisten elokuvien Oscar-sarjassa, ja tulee varmasti saamaan laajan kansainvälisen levityksen. Vareksetkin ovat tuoreiden tietojen mukaan päässeet vientiin.

Vielä yksi yhdistävä tekijä: viidessä Vares-elokuvassa esitellään Turkua ilmakuvissa ja Hypnotisoijassa vastaavasti Tukholmaa. Ero on kuitenkin siinä, että komediallisessa suomalaissarjassa tapahtumakaupunki on kauniin aurinkoinen, mutta Tukholma on talvisen harmaa, juuri sellainen, että katsoja pääsee heti alussa oikeaan tunnelmaan: tuossa kaupungissa voi tapahtua jotain pahaa.

Hypnotisoija on laadukas rikoselokuva. Hallströmille laji on uusi, mutta lopputulos hyvä. Onneksi ohjaaja on ollut Hallström, joka paremmin tunnetaan lämminhenkisten elokuvien tekijänä. Onneksi siksi, että Lars Keplerin romaani (2009) olisi tarjonnut mahdollisuuden myös toisenlaiseen tulkintaan, väkivaltaisen raakuuden kuvaamiseen.

Helsingin Sanomien haastattelussa (14.10.2012) Hallström sanoi, että vaikka hän halusi olla rehellinen tapahtumien brutaaliuden suhteen, on hänellä pehmeä sydän. – ”Kirjassa on sellaista väkivaltaa ja silpomista, etten voisi kuvitellakaan sitä elokuvaani.”

Saa nähdä, muuttuuko tyyli, kun seuraavan Joona Linna -elokuvan ohjaa trillereistään tunnettu Kjell Sundvall, joka on sanonut, että ”jos joku ammutaan elokuvassa, sen pitää näyttää ammattitaitoiselta”.

Tobias Zilliacus on tunnettu suomenruotsalaisissa teatteripiireissä. Hän on mm. toiminut näyttelijäntyön lehtorina Teatterikorkeakoulussa ja johtajana ja johtajana Viirus-teatterissa. Zilliacus on kokenut näyttelijä, joka vetää nytkin roolinsa Ruotsin krp:n poliisina erinomaisesti. Joona Linna ei istuskele Jussi Vareksen tavoin baareissa kaljaa kittaamassa ja odottelemassa vinkkejä, vaan tekee rikostutkimustaan vakavalla otteella.

Suomessa Zilliacusta voi seuraavan kerran nähdä Lilla Teaternin Carnagessa, jonka ensi-ilta on 8.11.2012. Carnage on ranskalaisen Yasmina Rezan näytelmä, josta Roman Polanski ohjasi samannimisen elokuvan (2011).

Hypnotisoijan toinen päähenkilö Mikael Persbrandt on väsähtänyt, kärsivän oloinen lääkäri-hypnotisoija, jota Joona Linna tarvitsee avukseen rikosta selvittäessään. Kolmas päähenkilö on hypnotisoijan vaimoa esittävä Lena Olin, taas kerran hieno roolityö. Lena Olin tarvitaan, koska ruotsalaisessa kansankodissa pohditaan aina hyvinvointiyhteiskunnan ja -perheiden kriisejä. Harmaa ruotsalainen charmi pitää aina sisällään myös äkkivääriä konflikteja.

Oscaria ei Hypnotisoija saa, mutta vetävä jännäri se joka tapauksessa on. Ehdottomasti vuoden parhaita lajissaan. Juoni ei ole kovin mutkikas, mutta juttu etenee mielenkiintoisesti.

kari.naskinen@gmail.com

Ihmefilmi ry. – Ei paluuta

Opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittama Ihmefilmi-hanke tutustuttaa yläaste- ja lukioikäisiä nuoria klassikkoelokuviin noin 30 paikkakunnalla. Tämän syyskauden sarja käsittää kymmenen elokuvaa, joihin koululaisilla on vapaa pääsy. Lisäksi näitä elokuvia esitetään Kavan elokuvateatterissa Orionissa Helsingissä.

Vaikka olen jo vähän yli-ikäinen, menin Lahdessa elokuvateatteri Kino Iirikseen katsomaan ihmefilmiä, harvoin Suomessa nähtyä Andrei Tarkovskin ensimmäistä pitkää elokuvaa Ei paluuta (1962). Ottivat sisään, kun muutama tyhjä paikka jäi. Otsikkokuvani on elokuvasta, joka kertoo 12-vuotiaasta orpopojasta toisen maailmansodan partisaanijoukoissa. Paluuta lapsuuteen ja nuoruuteen ei enää ollut.

Aikoinaan koin omat ”ihmefilmini” Jyväskylän elokuvakerhossa ja Jyväskylän Kesän öisissä esityksissä Elohuvissa, jossa elokuvat esitteli silloin vähän yli kaksikymppinen Peter von Bagh. Eikä sen jälkeen ole paluuta ollut. Elokuvasta on minulle tullut tärkein taide- ja viihdemuoto.

Ihmefilmi ry:n hallituksen jäsenet ovat Kimmo Aaltonen, Petri Kotwica, Antti Pentikäinen ja Lauri Timonen, ja hankkeen suojelijana toimii Jörn Donner.

Ihmefilmi-projektin tarkoituksena on tuoda laatuelokuvien katsominen osaksi koulujen ja nuorisotalojen toimintaa. Ihmefilmi pyrkii osaltaan lisäämään tietoutta elokuvan historiasta ja herättämään kipinää elokuvaharrastusta kohtaan. Se painottaa hyvän elokuvan katsomista sinänsä arvokkaana ja kehittävänä tapahtumana. Painotus on paikallaan, koska elokuvan asema kulttuurimuotona on viime vuosikymmeninä muuttunut. On yhä vähemmän sellaisia elokuvateattereita, joiden ohjelmistoon kuulua muutakin kuin varmoja viihdemagneetteja. Tämä on merkinnyt sitä, että elokuvatarjonnan määrä on oleellisesti vähentynyt, samalla kun televisio, dvd ja internet ovat muuttaneet käsityksiä elokuvan katsomisesta.

Lahdessa Ihmefilmin kanssa yhteistyötä tekee kaupungin nuorisopalvelut, joka pyörittää lisäksi Sammonkatu 8:ssa Mukava-klubia esittäen siellä musiikkielokuvia, myös vapaa pääsy.

Ihmefilmin ohjelma loppuvuodeksi Kino Iiriksessä (torstaisin klo 15.30):

18.10. Terry Gilliam: 12 apinaa
1.11. Stanley Kubrick: Kellopeliappelsiini
15.11. Francois Truffaut: Ampukaa pianistia
22.11. Leo McCarey: Neljä naurettavaa naapuria
29.11. Risto Jarva: Yhden miehen sota

Mukava-klubi Fillarissa (perjantaisin klo 18):

2.11. Alex Cox: Sid & Nancy
16.11. Tim Burton: Jali ja suklaatehdas
30.11. Rob Marshall: Chicago

kari.naskinen@gmail.com

Virkamiehet eivät hyväksy demokraattista päätöksentekoa

Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajunen (Kok) esittää, että Helsingissä ei poisteta terveyskeskusmaksua. Tehdessään ensi vuoden talousarvioesityksensä Pajunen vähät välitti siitä, että aiemmin kaupunginhallitus ja terveyslautakunta olivat olleet terveyskeskusmaksun poistamisen kannalla.

Lahdessa puolestaan kunnallistekniikan johtaja Jorma Vaskelainen jätti eriävän mielipiteensä teknisen lautakunnan antamaan lausuntoon linja-autoliikenteen järjestämismallista. Kun lautakunta ei ollut samaa mieltä Vaskelaisen kanssa, tämä suuttui. Samalla Vaskelainen tietenkin veti yhtä köyttä itselleen läheisen Kokoomuksen kanssa, sillä Kokoomus vastusti kaupunkilaisten kannalta parempaa mallia.

Kummallista sekin, että Vaskelainen jätti eriävän mielipiteensä pelkkään lautakunnan lausuntoon. Yleensä tällaisia mielenilmauksia esitetään varsinaisten päätösten yhteydessä, ja tämäkin asia etenee vielä kaupunginhallitukseen ja -valtuustoon.

Tai ehkä Vaskelaisen ärhentely johtui siitä, että häntä ei hyväksytty teknisen ja ympäristötoimen uudeksi toimialajohtajaksi, vaan tehtävään valittiin Matti Kuronen (vihreä). Halusiko Vaskelainen nyt näyttää esimiehelleen Kuroselle, mitä kuuluu ja kuka käskee?

Ihmeellisiä virkamiehiä kaiken kaikkiaan. Heidät on palkattu tekemään töitä, joita heille määrätään, mutta Pajunen ja Vaskelainen ovat sitä mieltä, että he antavat määräyksiä demokraattisesti valituille toimielimille. Pajunen ja Vaskelainen eivät hyväksy demokraattista päätöksentekojärjestelmää, ja on näitä tällaisia tietenkin muitakin.

Kunnallisvaalien alla olen pannut merkille, että osa myöskään valtuutetuista ja sellaisiksi pyrkivistä ei ymmärrä demokraattista järjestelmää. Lahdessa ääniä pyritään nyt keräämään esimerkiksi vastustamalla toriparkin, matkakeskuksen ja Ranta-Kartanon alueen rakentamista sekä valtatie 12:n rakentamista Launeen linjauksen mukaisesti. Nämä kaikki asiat on kuitenkin kaupunginvaltuustossa päätetty.

Mahtavatko jotkut nyt äänestää ehdokasta, joka ilmoittaa vastustavansa toriparkkia, vaikka asiaa ei siis enää edes käsitellä?

Demokraattinen järjestelmä on sitä, että enemmistöpäätöksillä asioita ratkaistaan. Kun puheenjohtaja on kopauttanut nuijan asian loppuun käsittelyn merkiksi, se on sitten siinä. Normaali valitusprosessi tietenkin on aina mahdollinen, mutta Pajusen ja Vaskelaisen tapa toimia on ehdottoman väärä. Tämä tulisi sekä virkamiesten että poliitikkojen ymmärtää.

[Tämä juttu on aikaisemmin julkaistu Hämeen Kaiku -verkkolehdessä, www.hameenkaiku.fi]

kari.naskinen@gmail.com

Vares – sujuvaa suomalaista

Vares-elokuvien tuotantoyhtiö on Solar Films Oy. Sen pääomistaja on ranskalainen tv- ja elokuvayhtiö Banijay Entertainmen, jolla on bisneksiä muissakin Pohjoismaissa. Kuuden Vares-elokuvan sarjan Solar Films teki kuudessa kuukaudessa 2010 pääasiassa Turussa. Tarkoitus on saada Varekset myös vientiin, ja varmaan tässä onnistutaankin, sillä ainakin monilukuiset tv-kanavat tarvitsevat jatkuvasti uutta materiaalia.

Uusinkin elokuva Vares – Pimeyden tango on leikattu juuri sopivasti puolitoista tuntia pitkäksi, joten siitä saa kaksi tunnin tv-jaksoa, kun lisätään 15 minuuttia mainoksia. Selvästi on ajateltu myös sitä, että televisiossa Vareksia ei tarvitse esittää yömyöhällä, sillä raakaa väkivaltaa ei ole. Ikärajamerkintä on K 12. Ennen näitä kuutta elokuvaa Solar Films oli tehnyt jo kaksi Varesta, joissa nimihenkilöä esittää Juha Veijonen, ja ne ovat K 16.

Tästä pehmolinjastako johtuu, että uudet Varekset eivät ole enää saavuttaneet yhtä isoja katsojamääriä? On pudottu 200 000:sta 100 000:een.

Pimeyden tango on edeltäjiensä tavoin sujuvaa kerrontaa. Henkilöohjaukseen ei Lauri Törhönen ole paljon tuhlannut aikaa, mutta kokeneet näyttelijät vetävät roolinsa rutiinilla hyvin. Sen sijaan kun näissä elokuvissa on käytetty muutamia vähemmän koulutettuja ja kokemattomia näyttelijöitä, on taso pudonnut. Tällä kertaa pätkii pahasti Lola Odusogan kanssa.

Pimeyden tangossa on kolme erillistä tarinaa, joita seurataan. Katsoja ei tiedä, liittyvätkö ne toisiinsa. Ratkaisu on jopa hyvä, koska ydintarina ei ehkä olisi kantanut koko puoltatoista tuntia.

Antti Reini yksityisetsivä Jussi Vareksena on sympaattinen.

En tästä elokuvasta paljon muuta osaa sanoa, kun olen jo kaiken sanottavan sanonut viisi kertaa aiemmin.

kari.naskinen@gmail.com

Sinivalkoinen emävale

Kuvassa ovat elokuvaohjaaja Arto Halonen ja Lahden MM-hiihtojen maskotti Harri-ilves. Dokumenttielokuvassa Sinivalkoinen valhe tämä Harri Kirvesniemeltä nimensä lainannut ilves on ensin palkintopallin korkeimmalla paikalla, mutta elokuvan loppupuolella ilves on kadonnut palkintokorokkeelta.

Elokuvan sisältö oli tullut tutuksi jo ennen perjantaina 5.10. ollutta ensi-iltaansa, sillä sen olivat ennakkoesityksissä nähneet tiedotusvälineiden edustajat, jotka sitten viimeisten parin viikon aikana olivat tuoneet siitä esille kaiken oleellisen. Tilanne oli vähän samanlainen kuin jos television MOT-ohjelman sisältö kerrottaisiin juurtajaksain ennen ohjelman esittämistä. Tästä huolimatta elokuva on katsomisen arvoinen, koska se on hyvä. Se ei ole vain dokumenttiohjelma dopingista, vaan nimenomaan hyvin jäsennelty ja hyvin dramatisoitu elokuva asiasta.

Vuoden 2001 kisat olivat varsinainen draama. Elokuvassa noita tapahtumia seurataan kuin jännitysnäytelmää. Välillä aina käsitellään hiihtourheilun dopingia mm. haastattelujen ja tilastoaineistojen perusteella, ja sitten taas palataan Lahden kisoihin edeten niissä päivä päivältä kohti lopullista katastrofia.

Halonen on tunnetuimpia suomalaisia dokumenttielokuvantekijöitä. Hän on myös Doc Point -dokumenttielokuvafestivaalin perustaja. Halonen on työskennellyt paljon ulkomailla, mm. Kuubassa ja Venäjällä. Sen sijaan Pekingin olympiakisoihin 2008 ei Halonen saanut viisumia, mikä ilmeisesti johtui hänen elokuvastaan Karmapa – jumaluuden kaksi tietä (1998), joka käsittelee Kiinan toimia Tiibetissä.

Vaikeuksia oli Sinivalkoisen valheenkin kanssa, kun Yleisradio ei millään meinannut antaa arkistomateriaalejaan Halosen käyttöön. Urheilupomot luultavasti olivat painostaneet Yleisradiota, mutta onneksi Yle lopulta taipui. Näin päästään nyt seuraamaan tv-pätkiä, joissa Ylen hiihtoasiantuntijana 2001 toiminut ”dopingvalmentaja” Pekka Vähäsöyrinki hehkutti suomalaisen hiihdon ylivertaisuutta.

Läheskään kaikkia asianosaisia ei Halonen ole saanut haastateltaviksi. Niin monta kuitenkin, että kuva hahmottuu karmeaksi. Elokuvan jälkeen jää käsitykseksi, että hiihdossa ei viime vuosikymmeninä ole puhtain keinoin pärjännyt yksikään urheilija, ei suomalainen eikä muunmaalainen. Lopputulema onkin, että valhe – eikä vain sinivalkoinen – elää edelleen. Jääkö valhe koskaan kokonaan paljastumatta, on kiinni vielä toistaiseksi suunsa kiinni pitävistä.

Jonkinlaista dopingia on urheilussa käytetty aina. Mukana touhussa ovat olleet urheilijat, valmentajat, urheilujohtajat, lääkärit ja jopa lääketeollisuus täsmälääkkeineen. Tässä elokuvassakin tulee esille, että alan kärkimaita olivat ainakin alkuvaiheissa DDR, Neuvostoliitto ja Suomi sekä Halosen paljastusten perusteella myöhemmin myös Italia suomalaisopein.

Kun talvella 1984 haastattelin Suomen olympiajoukkueen ylilääkäriä Seppo Rehusta, hän arveli, että Suomi saa edessä olevista Sarajevon MM-hiihdoista ”tuollaiset viisi mitalia”. Paremmin meni, tuli kymmenen mitalia. Kolme niistä toi Aki Karvonen, joka seuraavana vuonna myönsi veritankkauksen.

Ennen Sarajevoa oli SM-kisoissa Joutsassa käynyt ilmi, että Juha Mieto oli Rehusen tietämättä käyttänyt neuvostoliittolaista B15-vitamiinivalmistetta. Sen koostumus tutkittiin ja päädyttiin siihen, että ei ollut kiellettyä ainetta.

Sarajevossakin oli ajoitus osunut nappiin. Doping-ajoituksen onnistumisen tärkeydestä on elokuvassa hyvänä esimerkkinä Jaana Savolainen, joka ei dopingia hiihtourallaan käyttänyt. Ennen arvokisoja hän kilpaili tasaväkisesti Suomen muiden huippujen kanssa, mutta talven pääkisoissa tapahtui jotakin: Jaana hävisi parhaille suomalaisille minuuttikaupalla.

HYÖTY VERITANKKAUKSESTA
50 km:n HIIHDOSSA 80-100 SEKUNTIA

Veridoping eli veritankkaus on tehokas keino. Jyväskylän yliopiston liikuntatieteen laitoksella veritankkaukseen perehtynyt Timo Vuorimaa sanoi minulle aikoinaan, että sen ansiosta urheilija pystyy ylläpitämään jopa kymmenen prosenttia suurempaa työkuormaa samalla suhteellisella rasitustasolla kuin ilman tätä tankkausta. Vuorimaa oli tuolloin Suomen Urheiluliiton kestävyysjuoksun lajipäällikkö!

Entinen keskimatkojen juoksija, lääkäri Aki Loikkanen kertoi minulle haastattelussa, että 50 km:n hiihdossa veritankkauksesta saatava hyöty on 80-100 sekuntia ja 10 000 metrin juoksussa 17-29 sekuntia. (Etelä-Suomen Sanomat 15.3.1984)

Veridoping kiellettiin vuoden 1984 jälkeen, mutta Suomessa ei uskottu. Lahdessa 2001 kärysivät Hemohesin käytöstä Harri Ilves Kirvesniemi, Janne Immonen, Jari Isometsä, Mika Myllylä, Milla Jauho ja Virpi Kuitunen. Hemohes on urheilussa doping-aine, minkä avulla lasketaan veren hemoglobiinipitoisuus sallittuihin rajoihin. Liian korkeat hemoglobiiniarvot johtuvat yleensä veritankkauksesta tai veren kasvuainetekijän (Epo) käytöstä.

Nimeltään Hemohes oli Lahden kisojen jälkeen myös suosittu viinadrinkki, jota elokuvassa esittelee lahtelaisen Santa Fe -ravintolan baarimestari Timo Arasola.

Urheilulääketieteen kansainvälisissä julkaisuissa veritankkausta käsiteltiin 30 vuotta sitten täysin avoimesti. Halosen elokuvassa annetaan ymmärtää, että Italiaan veritankkauksen vei Italian maajoukkueen valmentajana 1984-90 toiminut Jarmo Punkkinen. Elokuvaan häneltä ei ole saatu kunnollista haastattelua, jota Halonen yritti viimeksi Suomen urheilugaalassa viime talvena. Gaalassa valittiin viime vuoden parhaaksi urheilijaksi ampumahiihdon maailmanmestari Kaisa Mäkäräinen, jonka valmentaja on – Jarmo Punkkinen.

[Tämä juttu on julkaistu aiemmin Hämeen Kaiku -verkkolehdessä, www.hameenkaiku.fi]

kari.naskinen@gmail.com

Teatteri viimeisellä rannalla

Teatteri on kriisissä, ainakin isot laitosteatterit. Lappeenrannan kaupunginteatterissa esitetään parhaillaan näytelmää tulevaisuuden tilanteessa, jossa Suomessa ei enää ole kuin neljä teatteria. Yksi on Porissa, yksi Rovaniemellä, yksi kuulemma jossain Turun moottoritien varressa ja sitten on tämä yksi, joka ei kuitenkaan ole Lappeenrannassa. Sitä ei näytelmässä sanota, mutta ilmeisesti teattereiden valtionavustukset on siirretty jalkapallomaajoukkueen leirityksiin, eikä sitä, että näiden neljän teatterin tulonmuodostus on turvattu vuosittaisilla musikaaleilla, jotka vuorovuosina ovat Laulava Trappin perhe ja Viulunsoittaja katolla. Teatterikorkeakoulukin on juuri lopetettu.

Näytelmä on Leea Klemolan ja Rosa-Maria Perän sovitus 1700-luvun ranskalaisesta romaanista Vaarallisia suhteita. Alkuperäisestä romaanista ei paljon ole jäljellä, sen verran kuitenkin, että suhteet ovat nytkin hengenvaarallisia. Henkitoreissaan oleva teatteri on tehnyt sponsorisopimuksen ev.lut. kirkon kanssa ja on nyt valmistelemassa esitystä Uudesta testamentista. Kysymyksessä on siis näytelmä, joka kertoo näytelmän tekemisestä.

Kaikki ei tietenkään mene niin kuin pitäisi. Jeesuksellakin liha on inhimillisen heikko ja kaverilla alkaa seistä. Tämä ongelma on toki ratkaistavissa, ja hetkeä ennen laukeamistaan Jeesus huutaa: ”Jeesus tulee”. Tämä tapahtuu tupakkakopissa, mikä on näyttämöllä terveysasetuslain 15. momentin 32. pykälän edellyttämänä.

Vähän aikaan sitten luin jostakin tieteellisestä julkaisusta, että neitseellinen syntyminen on mahdollista, muistaakseni joillakin käärmeillä tai muilla lieroilla. Koska Jeesus ei kuitenkaan ollut liero, hänet on luultavasti saatu aikaan aivan normaalilla tavalla. Uusimpien tutkimushavaintojen mukaan Jeesus itsekin oli sillä tavalla normaali, että oli vastoin aikaisempaa luulemusta naimisissa.

Tämä jeesustelu on kuitenkin vain pieni osa Leea Klemolan ohjaamaa näytelmää. Enemmän se kertoo niistä vaarallisista suhteista, joita on työpaikkojen sisällä. Teatteritalo on yksi työpaikka muiden joukossa. Näytelmä kuvaa virkamiesnäyttelijöitä, jotka pyrkivät hoitamaan työnsi niin, etteivät ainakaan joudu ristiriitaan työsuojelumääräysten eivätkä tessien kanssa. Tärkeä tekijä teatterissakin on työsuojeluvaltuutettu, jonka tehtäviin kuuluu valvoa, etteivät taiteelliset ratkaisut työpaikalla vaaranna työntekijöiden turvallisuutta. Toinen tärkeä on luottamusmies, joka valvoo tes:n ja työlainsäädännön noudattamista.

Vaarallisten suhteiden käsiohjelmassa luetellaan se ammattikunta, mikä tarvitaan näytelmän tekemiseen: puvustaja, tarpeistonhoitaja, tuottaja, toimistonhoitaja, näyttämöpäällikkö, lavastemestari, valaistusmestari, näytelmäkirjailija, tehostemestari, näyttämömestari, puvustonhoitaja, näyttämömies, teatterisihteeri, markkinointipäällikkö, talouspäällikkö, kuiskaaja, ohjaaja, järjestäjä, näyttelijä, siivooja, lavastaja, teatterinjohtaja, lipunmyyjä, dramaturgi.

Lappeenrannassa osa tuosta porukasta on nyt myös mukana näytelmässä. Teatterinjohtaja Jari Juutinenkin (kuva) esittää äänisuunnittelijaa. Varsinaisessa työssään teatterinjohtajana Juutinen tietää, että budjettitavoitteiden kanssa on vähän niin ja näin, ja Etelä-Saimaan yleisönosastossa tulee kitkerää palautetta varsinkin taas tästä näytelmästä.

Leea Klemola on irrottanut taiteentekemisen perinteisistä rooleistaan. Taide on työmaa kaikkine ongelmineen, myös eroottisine suhteineen. On työpaikkaromansseja ja seksuaalista häirintää. Eikä tärkeintä työssä ole lopputulos, vaan henkilökohtaiset asemat ja vaikutusvalta, joihin pyritään kaikin keinoin.

Choderlos de Laclosin 1782 ilmestynyt romaani aiheutti skandaalin suorasukaisilla paljastuksillaan yläluokan eroottisista seikkailuista. Enää ei tällaista pääse tapahtumaan, kun iltapäivä- ja muut juorulehdet kertovat paljaasti, että herroillakin on nautinnontarpeensa.

Leea Klemolan näytelmässä annetaan ymmärtää, että raamibudjetoitu, kaupungin tulosyksikkönä toimiva laitosteatteri ei kestä vanhanaikaisia tuotantotapoja. Ne aiheuttivat turhia kuluja, kun esimerkiksi ohjaajilla oli tapana hankkia tietoa työn vaatimuksista menemällä paikanpäälle vaikkapa Jäämerelle tai Golgatalle. Taloustehokkaampaa on hyödyntää Googlea ja Wikipediaa.

kari.naskinen@gmail.com

Dokumenttielokuvan nousu

Pitkästä pitkästä aikaa ovat dokumenttielokuvat palanneet elokuvateattereihin. Omalta ”elokuvauraltani” en muista, että olisin 50 vuoteen nähnyt pitkiä dokumentteja ennen paria viime vuotta muualla kuin aikoinaan elokuvakerhoissa, jolloin tutuiksi tulivat Santiago Alvarezin, Emile De Antonion, Luis Bunuelin, Joris Ivensin, Dziga Vertovin ja muiden mestareiden klassikot. Nyt on kaupalliseen teatterilevitykseen tullut useita suomalaisia dokumenttielokuvia, jotka ovat kohtalaisen hyvin saaneet katsojiakin.

Suomen elokuvasäätiö antoi viime vuonna tuotantotukea noin 30 dokumenttielokuvalle. Yllättävä takaisku kuitenkin oli, että Yleisradio vähensi dokumenttitukeaan 40 prosenttia. Ylen merkitys on alalle iso, sillä televisio on joka tapauksessa tärkein esityspaikka dokumenttielokuville. Kiitosta Yle tietenkin ansaitseekin, ja esimerkiksi vuosi sitten Teema-kanavalla nähty, Peter von Baghin valitsema dokumenttielokuvien sarja oli loistava: mm. Nanook – pakkasen poika, Mies ja elokuvakamera, Les Hurdes – maa ilman leipää, 79 kevättä, Millhouse – valkoinen komedia.

Dokumenttielokuvan kulta-aikoja ovat olleet 1920-luku ja toinen maailmansota jälkimaininkeineen. Yleisesti ottaen trendi on ollut, että kun ajat ovat huonot, dokumenttielokuva nousee. Johtuu siitä, että dokumenttielokuva on sukua journalismille, ja kun ympäröivässä maailmassa asiat sujuvat kehnosti, astuvat kriitikot esiin.

Dokumenttielokuvan pioneeri Robert Flaherty sanoi, että dokumenttielokuvat ovat ”filmejä elämästä”. Sitten kun elämä taas on palannut suunnilleen raiteilleen, ei näitä elokuvia ole tehty yhtä paljon. Elokuvan historian klassikkoteoksessa, Arthur Knightin Elävissä kuvissa (1957) todettiin dokumenttielokuvan painuneen 1950-luvulla rappiotilaan.

Suomi ei ole nyt huonossa jamassa, mutta siitä huolimatta dokumenttielokuva elää historiansa parasta aikaa: Mama Africa, Miesten vuoro, Rouva presidentti, Säilöttyjä unelmia, Tuntematon emäntä, elokuvataiteen valtionpalkinnon saanut Kovasikajuttu ym.

Nykyisin televisio on dokumenttien keskeinen levitysmuoto. Kun jalkapalloilija Jari Litmasesta (kuva) kertova Kuningas Litmanen aikanaan saa tv-esityksensä, se kerää satoja tuhansia katsojia. Sama koskee dopingelokuvaa Sinivalkoinen valhe.

Litmas-elokuvan jo näinkin Finnkinon teatterissa. Se on hieno tarina Jari Litmasesta, joka kansainvälisiä mittareita käyttäen on yksi kaikkien aikojen parhaita suomalaisurheilijoita. Arto Koskisen ohjaama elokuva näyttää vähemmän näitä asioita seuranneillekin, miten suuresta asiasta on kysymys, kun mennään kansainvälisen jalkapalloilun megatasolle. Tuolla tasolla Litmanen pelasi, voitti kerran Mestareiden liigan maalikuninkuuden ja valittiin maailman kolmanneksi parhaaksi jalkapalloilijaksi! Siinä eivät keihäänheittäjien kultamitalit paljon vertailussa paina.

Se kuitenkin täytyy sanoa, että elokuva on liian pitkä (1:45) sellaiselle katsojalle, joka ei ole asiaan vihkiytynyt. Onhan aihe kuitenkin hyvin kapea, käsittelee yhtä jalkapalloilijaa. Elokuvan muotokin on yksinkertainen: Litmanen tekee hienoja maaleja ja sitten taas välillä puhuvat päät kehuvat Litmasta. Elokuva ei levene selittämään jalkapallon ”syvintä olemusta” ja syitä siihen, miksi se on maailman suosituin urheilumuoto.

Jari Litmasesta itsestään elokuva tarjoaa parempaa näköiskuvaa kuin mihin on totuttu. Litmasen haastattelut on voitu tehdä rauhassa ilman edessä tai takana olevaa ottelua ja ilman ympärillä pyörivää toimittaja- ja kameralaumaa. Näin Litmanen on pystynyt vapautumaan ja kertomaan asioista paremmin ja leppoisammin. Paljon jää kuitenkin vieläkin kertomatta, esimerkiksi perhe-elämäänsä Jari Litmanen ei halua juurikaan tuoda esille. Jari Litmasesta on tehty elokuva jalkapalloilijana, se siitä.

Yksi oikein huono kohtakin elokuvassa on: amsterdamilaisessa sairaalassa huonossa kunnossa oleva suomalaisnainen kertoo taistelleensa terveeksi siksi, koska Litmanenkin oli kamppaillut omien loukkaantumistensa kanssa. Ihmeparantuminen. Aamen.

[Tämä juttu on aiemmin julkaistu verkkolehti Hämeen Kaiussa, www.hameenkaiku.fi]

kari.naskinen@gmail.com